Muistelua ja pohdintaa: Digimoniin liittyen

(Huom. Jaarittelen enimmäkseen Digimon Adventure-animesta, mutta sivuan aihepiiriä kevyesti laajemmin. En myöskään syväanalysoi sarjaa/sarjoja. )

Katsoin taannoin YouTubesta Työpaja Aivan!Mahtava-kanavan videoita, joissa puhutaan Digimonista. Vaikka videot ovatkin jo vanhoja (5-10 vuotta), niitä oli mukava katsoa ja kuunnella miten sydäntä lähellä Digimon Adventure-sarja (1999) on videoiden tekijällä ollut ja miten se vielä vuosia myöhemminkin on voinut edelleen herättää ajatuksia, tunteita, kenties jonkinlaista intohimoa, ja aloin itsekin innostua. Vaikka tuon tubekanavan videoiden julkaisusta onkin jo aikaa, niin niitä katsomalla sain muistutuksen myös siitä, mitä ihan alkujaan olen täällä blogissani halunnut tehdä - ihan vaan mietiskellä ja muistella eikä sen enempää. 

Videoiden tekijän näkemyksiä ehkä hieman myötäillen voin minäkin sanoa, että Digimon Adventure oli/on hyvä sarja, koska se on tavoittanut ihmisissä jotakin. Vaikka se on ehkä merkinnyt eri asioita eri ihmisille, se lienee koskettanut monia tasolla jos toisella - ja paljon. Useimmat, jotka muistavat Digimonin ylipäätään, muistelevat sitä nimenomaan lämpimästi - sellainen fiilis minulle tulee. Ja se lienee ansio, mihin ei ihan jokainen fiktioteos yllä. Oli merkityksellisyydessä ja koskettavuudessa kyse sitten hyvästä seikkailutarinasta, monsterimätöstä tai hahmojen välisistä kanssakäymisistä, siinä on eheä kokonaisuus joka puhuttelee ja voi tuoda hyvinkin erilaisia ihmisiä yhteen.

Mitä Digimon siis merkitsi minulle aikoinaan, ja merkitseekö se vielä?

Väliaikainen alkuunpaluu 

Ehkä käväisen hetken omassa alussani, vaikka siitä voisi kirjoittaa melkein kokonaan oman tekstin. Kesällä 2000 olin yläasteaikaisen kaverini kanssa varsin uppoutunut Pokémonin maailmaan ja muutenkin orastavaan animeharrastukseen (niin lapsuuden VHS-piirrettyjen kuin videovuokraamon tarjonnan kautta; paljon muutahan ei Suomessa tuolloin ollut mahdollista kokea). Kaupan lehtihyllyltä löytyi lapsille suunnattuja englanninkielisiä tuontilehtiä joissa oli kuvia ja kevyitä artikkeleita tunnetuista ja suosituista animaatio- ja populaarikulttuurihahmoista, Pokémonista Paavo Pesusieneen, ja sitten yhdessä ostamassamme lehdessä oli kuva myös Digimonista. Mikä ihmeen Digimon?

Ensikosketus Digimoniin oli tämä kuva. Sama kuva kiersi myös muissa lehdissä,
joten en ole varma oliko juuri tämä kyseinen kuva kyseisillä teksteillä se ihan eka.

Katsoimme kuvaa karsaasti, mutta sitten aloimme hiljalleen kiinnostua tutkimaan asiaa enemmänkin, ja lopulta jopa toivoa että Digimonia alettaisiin näyttää televisiossa Suomessakin. Jouduimme kuitenkin odottamaan seuraavaan talveen, jolloin Nelosella pauhasi spotti sanoilla "Väisty Pokémon, nyt tulee Digimon!" (Ihan oikeasti. Digimonia maalailtiin "Pokémon-klooniksi", eikä se ole suinkaan ainoa. Erilaisia monsterisarjoja ja -pelejä piisaa niistä pitäville. Aina voidaan väitellä kumpi on parempi, Pokémon vai Digimon (vaiko vielä joku muu), mutta definitiivistä ratkaisua siihen ei tulla löytämään. Kaikki pitäisi ensin koluta läpikotaisin, ja joka tapauksessa jokaisessa konseptissa tai tarinassa on vahvat ja heikot puolensa. [Digimonissa olen pitänyt konseptin puolesta ja visuaalisesti siitä, että monsterit eivät ole ihan niin ylisöpöjä palleroita kuin vaikka jotkin pokemonit, vaan ne ovat vähän "rujompia" tai "särmikkäämpiä". Jos taas ajattelee televisiosarjojen kannalta, niin Digimon on jaettu omiksi kausikokonaisuuksiksi jotka selkeästi alkavat ja loppuvat, kun Pokémon tuntui jatkuvan suurin piirtein ikuisesti... pelimaailman osalta taas en voi sanoa mitään, sillä Digimon-pelejä en ole koskaan edes kokeillut.] Täytyy kuitenkin rehellisesti tunnustaa, että omalla kohdalla Digimonin tulo ainakin jossain määrin vei kiinnostusta Pokémonista poispäin.) 

10. tammikuuta 2001 klo 7.00 odotus palkittiin, ja kaverini, joka asui katvealueella tai antennitaloudessa (en tarkalleen tiedä/muista, joka tapauksessa asianlaita oli) niin, ettei Nelonen näkynyt hänen kotonaan, oli tullut luokseni yöksi keskellä viikkoa sillä niin kovasti hän halusi nähdä Digimonin ensimmäisen jakson. 

En muista kaverini reaktioita, mutta itse kuunneltuani jakson ensimmäiset minuutit olisin voinut peittää naamani kämmenellä, todeten: "...eikä... tiedän nämä äänet..." sillä Agapio oli toki tuttu ja muistissani muutaman vuoden takaisista pikkuponidubbauksista. Noh, Agapio ei maailmaa kaatanut ponidubillaan, eikä Digimonillakaan. Nauhoitin keskiviikkoaamujen jaksot kaverilleni, jolle Digimon loppupeleissä oli tärkeämpi juttu kuin itselleni - lauantaiaamujen pikauusinnoista nauhoitin itselleni vain ne jaksot jotka olivat keskiviikkoaamujen "esikatseluissa" olleet  "kiinnostavia" - ja jos ylipäätään olin hereillä, sillä osa niistä kiinnostavistakin jaksoista jäi väliin, kun nuo pikauusinnat tulivat satunnaisiin kellonaikoihin enkä osannut olla tarkkana. (Vasta vuosia jälkikäteen olen alkanut harmitella asiaa, sillä olisihan se joskus ollut kiva läpikatsoa koko sarja itsenauhoitetuilta kaseteilta.)

Harrastelua 

Mitäpä muuta sitten? Minulla Digimon-harrastus liittyi pääasiassa vain animaatiosarjan seuraamiseen. Sitten olivat keräilykortit ja korttipeli, johon kaverini kanssa perehdyimme (mutta muistelisin ettemme pelanneet niin paljoa kuin mitä Pokémon-korteilla). Krääsääkin tuli haalittua, ja ihmeekseni kyllä muistan vielä tänäkin päivänä, miltä toffeenmakuinen digimon-limu maistui (eikä se tainnut paljon kenellekään maistua sillä en muista havainneeni kyseistä makua enää uudestaan tuon tapauksen jälkeen). :D 

Pari keräilykorttia kaivettu jemmasta kuvituskuvaksi.

Digimon luultavimmin puhuttelee parhaiten kohderyhmäänsä, kouluikäisiä lapsia, mutta konsepti saattoi olla kiinnostava varsinaisen kohderyhmän ulkopuolellakin. Olimmehan minä ja kaverinikin yläastetta lopettelevia teinejä Adventuren alkaessa, kenties siis "yli-ikäisiä", mutta silti se kiinnosti meitäkin (myöskin koska paljoa muuta tuoretta animea ei Suomen televisiossa yksinkertaisesti näkynyt, vertailuna; Ghibli-elokuviakin alettiin myös vasta noihin aikoihin esittää elokuvateattereissa ihan kunnolla ja maanlaajuisesti).

Olen aiemmin kertonut, että 2000-luvun alussa minulla oli Pokémon-nettisivu, ja hieman vastaavasti kaverini kanssa teimme myös Digimon-nettisivuston. Nettisivua merkittävämmäksi nousi kuitenkin digimon-aiheinen keskustelufoorumi ja IRC-keskustelukanava, joiden ylläpidossa ja moderoinnissa auttoivat muut henkilöt, ja joita haluan tässä kohtaa kiittää. Itse en lopulta ollut kovin aktiivinen hahmo keskusteluyhteisössä, mutta joitakin mukavia muistoja sen ajalta on jäänyt. Jos joku sieltä on tätä päätynyt lukemaan ja tunnistaa niin moi vaan. :D Alkuperäisen nettisivun ylläpito ja päivittäminen hiipuivat siihen tuttuun tavalliseen syyhyn; elämäntilanteiden muuttumisesta johtuvaan ajanpuutteeseen ja muutenkin kiinnostuksenkohteiden muuttumiseen.

Digimon-animesarjan toiseen tuotantokauteen liittyen koen aiheelliseksi tässä välissä muistuttaa konkreettisista menneisyyden tapahtumista, sillä jonkin verran olen vuosien varrella nähnyt ihmetteleviä kommentteja esim. YouTuben kommenttipalstoilla. Ihmetys koskee usein sitä, miksi Digimonin toisesta tuotantokaudesta on dubattu suomeksi vain ensimmäiset 26 jaksoa, mutta loput on esitetty tekstitettynä. Asiahan oli niin, että Nelonen oli aikeissa jättää ja lopettaa sarjan esittämisen kokonaan kesken kauden. Fanit tarttuivat toimeen ja keräsivät adressin, ja sen vaikutuksella toisen kauden loput jaksot saatiin viimein töllöön 2004, mutta ilman suomidubbausta, mikä toki jossain määrin varmasti lienee harmittanut dubbauksiin tottuneita silloisia lapsikatsojia. Mutta merkityksellistä on se, että se ylipäätään tapahtui, ja nimenomaan fanien aktiivisuudesta johtuen, ja erityisen suuri huom.: se tapahtui aikana ennen adressit.com-sivustoa ja nykyisen kaltaista sosiaalista mediaa, joten suhteutettuna kyseessä oli kenties pieni, mutta vaikuttava tapahtuma. Haluan tällä muistuttaa, että kannattaa itse olla aktiivinen, jos haluaa asioihin muutosta. (Asia on mainittu lähteiden kera myös Wikipediassa sivulla Luettelo televisiosarjan Digimon Zero Two jaksoista.)

Digimonin kolmas tuotantokausi Tamers herätti vielä jossain määrin mielenkiintoa ja katsoin ja nauhoitinkin sen kun se töllöstä tuli, mutta sen jälkeen en ole kiinnostusta Digimoniin enää suuremmin omannut. Kun Tamers näytettiin töllössä vasta vuonna 2008, joku nettikavereista taisi heittää vitsinä että milloinkahan sitten Frontier (= neljäs tuotantokausi). No, siitä ei olla kuultu, ja kiinnostukseni on ollut Digimonin sijaan muissa asioissa, mutta ilmeisesti digitaalihirviöiden tuoteperheellä kuitenkin menee edelleen kohtalaisen hyvin.

Sekalaisia jälkikäteisiä ajatuksia 

Paras Digimon? Ensivilkaisulla se ehkä oli Patamon. Enemmän olen kuitenkin pitänyt Patamonin alemman tason muodosta eli Tokomonista, tuo söpöliini jolla on vaikuttava purukalusto...

Tosiasiallisesti suosikkini animesarjan/sarjojen päähenkilö-digimoneista on kuitenkin ehkä Tentomon, leppäkerttu-digimon, joka oli tuotteistuksen puolesta epäkiitollinen hahmo. Melkein ainoa todellinen Tentomon-"juttu" jonka tiedän, on ollut kaksipuolinen "käännettävä" pehmo (tämä lelukonsepti muuten oli ihan hauska, lapset saavat itse muuttaa digimoninsa). (Ja Zero Two-jatkokaudella oli tietysti digitoukka Wormmon, siitäkin tykkäsin...)

"Motimonistaaa.... Tentomoniksi!"
(Pahoittelut hämäryydestä, en kuvaa studiossa.)

Vaikka Agapion dubbia yleisesti pidetään heikkona, siinä oli kuitenkin mielenkiintoisia oivalluksia tai ratkaisuja jotka parhaimmillaan saattoivat jopa lisätä tarinallista syvyyttä. En ole ainoa, joka on pitänyt esim. siitä, miten valittujen lasten digimon-kumppaneilla on sama ääni kuin kulloisellakin valitulla lapsella, mutta ääni on keksitty vetää säröisen, konemaiselta kuulostavan filtterin läpi. Tuolla tavalla tuntuu kuin digimonit todella heijastaisivat lapsihahmoja; sisäistä viisautta, tai olisivat jotain voimaeläimiä, tms...

Olen jälkikäteen monesti miettinyt, että Digimon Adventure on kuin tietokonemaailmaan ja "digitaaliseen muotoon" siirretty Ihmemaa Oz, jossa yhden tai muutaman keskeisen päähenkilön sijasta merkittäviä hahmoja on enemmän, mutta edelleen kaikilla on oma vahvuutensa ja oleellinen osa tarinakokonaisuudessa.

On muuten hassu juttu, että kun katsoin vuoden 1986 Ihmemaa Oz-sarjan kokonaisuudessaan 2011, ko. sarjan Smaragdihuoneesta tuli puolestaan tahattomia muistiviboja tähän kyseiseen kohtaukseen Digimon Adventuressa. :D 

Ja itse tarina on loppujen lopuksi sama; kohtalo tai sattuma heittää tyypit uuteen paikkaan, outoon ja tuntemattomaan maailmaan. Päämääränä on tutkia tuo maailma ja oppia tuntemaan se, jotta voidaan lopulta palata sinne mistä lähdettiin, eli kotiin. Koetaan seikkailu ja kasvetaan ihmisiksi ja opetellaan tulemaan toimeen maailmassa ja elämässä, sekä yksin että porukassa. Kenestäkään ei ole pakko tykätä, mutta toimeen on hyvä ja myös mahdollista tulla - niin itsensä kuin muidenkin kanssa.

Lopuksi 

Digimonilla oli aikansa ja paikkansa. En ole katsonut sarjoja vuosikausiin (edellisen kerran olen tainnut katsoa nettikavereiden kanssa lähemmäs 15 vuotta sitten, ja silloinkin katsoimme vain joitakin Adventuren alkupään jaksoja). 

En voi sanoa että olisin varsinaisesti kuluttanut Digimon-sarjoja puhki, vaikka ne talteen nauhoitinkin - todellisuudessa olen oikeasti katsonut jotkin jaksot ehkä vain 2-3 kertaa (etenkin Zero Two-ja Tamers-jatkokausien osalta). Vaikka muistan sarjan/sarjojen pääpiirteet ja hahmot, niin detaljeja olen unohtanut luultavasti aika paljon. Joten jos nyt laittaisin vanhat kasetit pyörimään (tai tuijottelisin videotiedostoja tietokoneelta), Digimon voisi olla melkein kuin uusi vanha tuttavuus. :D

Tämä lehtisivu oli joskus seinälläni.
(Pidän kuvasta paljon, harmi vain että se on aseteltu ja leikattu hassusti.)

Nyt kun tässä olen intoutunut fiilistelemään niin toki mietin, että pitäisiköhän joskus pitkästä aikaa katsoa Digimonia, ihan kunnolla. Tulisiko nostalgia, vai näyttäisikö sarja erilaiselta näin 25 vuotta myöhemmin ja aikuisen tädin silmin? Olisiko siinä silloin jotakin uutta havaittavaksi? Ehkä hyvinkin, kun olen aika paljon unohtanut vuosien varrella, enkä muista Tamersistakaan juuri mitään. :D (Luulen, että itse digimoneihin suhtautuisin pitkälti samalla tavalla kuin vuosia sitten, mutta ihmishahmojen osalta saattaisi olla toinen juttu, ja siksi se voisi olla mielenkiintoista... :D)

Toukan 15 minuuttia megatähtenä

Toukan tähtihetki (tsek. Sametka, 1967) on Zdeněk Milerin ohjaama lyhyt animaatioelokuva, jota MTV3/Sub/Juniori on esittänyt (kirjautumalla näkyy MTV:n Katsomossa ainakin tällä hetkellä, mahdollista poistumisajankohtaa en löydä), ja joka on julkaistu Myyrän parhaat ystävät: Toukka ja kissanpentu-DVD:llä. 

Elokuva on kestoltaan n. 15 minuuttia (mistä johtuen nimesin jaarituksen myös osin sen mukaan ;D) ja toistaiseksi katsottavissa myös YouTubessa. 

Elokuva perustuu yhdysvaltalaisen käsikirjoittaja Norman Corwinin radiokuunnelmaan My Client Curley vuodelta 1940, joka taas perustuu Lucille Fletcherin samannimiseen tarinaan. (Tarinasta on tehty myös oikeiden näyttelijöiden tähdittämä elokuva Once upon a time vuonna 1944, joka puolestaan tunnetaan suomeksi nimellä Suurkaupungin pauloissa [en tiedä, miten uskollisesti tämä animaatio seuraa lähdettään ja niin edespäin, mutta voitte uskoa minulla olleen mielenkiintoisia hetkiä taustatyötä tehdessä :D]. Vaan eipä eksytä aiheesta, käsittelen nyt tätä käsillä olevaa animaatiota!) 

Juoni

Kerran kadulla kuljeskeleva mies kohtaa hieman erikoisen näyn: pojan, joka soittaa huuliharppua, ja toukan, joka selvästi tanssii pojan soittaman musiikin tahtiin. Mies (joka ilmeisesti on jonkinmoinen kykyjenetsijä tai manageri, puhuttelen häntä tästä edespäin herra manageriksi) huomaa tämän veikeän parivaljakon potentiaalin.

Manageri ja poika allekirjoittavat sopimuksen, ja suuri joukko kuvaajia ja äänittäjiä kutsutaan taltioimaan pojan ja toukan esitys ja hätkähdyttävän hämmästyttävällä vauhdilla toukasta tulee maailmankuulu megatähti. Poika soittaa ja toukka tanssii niin radiossa, televisiossa kuin live-esityksissä ja lehtikuvissakin. Toukka-villitys leviää liki kulovalkean tavoin.

Toukka keksitään myös tuotteistaa mitä moninaisimmin, ihailijoita riittää häiriöksi asti ja Eiffel-tornikin valaistaan toukan kuvalla. Pikku mönkijä käy jopa avaruudessa ja palaa sieltä paraatisaattueessa. Bisnes kukoistaa ja toukka nauttii suosiosta, mutta otus on tyytyväisimmillään saadessaan koivunlehtiä syödäkseen.

Fanien hulluutta...

Toukka-tuotteiden kadunvarsimainontaa.

Toukka ja poika käyvät avaruudessa.

Lumisena jouluna poika ja herra manageri ovat käymässä juhlanviettoon, ja toukalle olisi paljonkin lahjoja tulossa. Mutta yhtäkkiä toukka on kadonnut, ja poika ja herra manageri hätääntyvät. Kun he eivät itse onnistu toukkaa löytämään, pikkukaveria etsimään ja jäljittämään laitetaan niin poliiseja, koiria kuin etsiviäkin.

Kevääseen mennessä kaikki on myllätty läpikotaisin, eikä toukkaa siltikään ole löydetty. 

Poika ja manageri surevat lohduttomina, poika tapailee sävelmää flyygelin koskettimilla. Silloin flyygelin kannen alta kömpii esiin kaunis perhonen. Toukka on piileskellyt pitkän aikaa (luultavasti koteloituneena) ja on nyt perhosena valmis lähtemään lentoon. 

Poika tunnistaa ystävänsä, iloitsee ja avaa ikkunan. Haikeana hän alkaa soittaa huuliharpulla tuttua yhteistä sävelmää perhosen liitäessä korkealle taivaalle. 

Kenties toukan todellinen tähtihetki onkin vasta nyt. 

Ajatuksia

Näin tämän elokuvan itse asiassa töllöstä ennen kuin ostin Myyrän kootut seikkailut-DVD-kokoelman, jolta se myös löytyy, ja kyllähän se teki vaikutuksen minuun ja läheiseeni (jotka tykkäämme söpöillä kaikenlaisia otuksia pikkulinnuista ja ötököistä alkaen). 

Alkuperäinen tarina on ehkä ollut komedia ja satiiri, mikä on osin aistittavissa myös tästä animaatiosta, ja silti on se on jotenkin todella viehättävä. Myyrä-filmien tapaan myös tämä lyhäri on oikeastaan ajaton - toki siinä hieman näkyy ajan hammas puraisseen, mutta enemmänkin huvittavalla tavalla...

Auditiivista ASMR:ää 1960-luvulta: toukan rouskutusta äänilevyllä!

Toukka-hypeä aikuisempaan makuun: tulitikkuaskeja ja savukkeita
(joista saa pölläytettyä toukan muotoisia savupilviä, tietysti ;D).

Tarina tuntuu ajattomalta, koska tällaiset "julkkis-ilmiö"-jutut fanihypetyksineen, tuotteistuksineen kaikkineen ovat olleet olemassa kauan, eivätkä ne oikeastaan ole paljoa muuttuneet. On todella helppoa ajatella, miten 2000-luvulla tämä tarina kerrottaisiin niin (taikka sellaisella lisäyksellä), että toukasta tulisi viraalihitti tai someilmiö internetissä... ;D Tarinaa ei tarvitse käytännössä mitenkään muuttaa, myös 2020-luvun katsoja ymmärtää pointin!

Filmi on Myyrän tyyliin puhedialogiton ja musiikkisäestetty. Tarina on niin selkeä, että ei siihen puhetta kaipaisikaan. Menevän ja iskevän musiikin on säveltänyt Wiliam Bukový (joka, aihetta sivuten, sävelsi musiikit myös Milerin Myyrä ja auto-filmiin [1963] sekä Koiranpentu-sarjaan [1960]). 

Elokuva riipaisee hetken kuin brittianimaatio Lumiukko (1982) ikään: vähän samaan tapaan tämä elokuva kehottaa vaalimaan niitä lyhyitä ohikiitäviä ilon hetkiä, joita meillä elämässämme on. Lumiukon lopetus tosin on surullinen ja melkeinpä raadollinen, kun Toukan tähtihetki päättyy huomattavasti kevyemmin ja iloisemmin - koskettava sekin silti on. Hieman mietin, miksi oikeastaan tätä ei näytetä aina jouluisin (ei Lumiukon tilalla, vaan lisäksi)? :D

Extra: terveisiä aikansa animaation tekijöille

Elokuvassa on kohtaus, jossa toukka komeilee kaiken muun ohessa myös postimerkeissä. Itse filmiä katsoessa kuvat välähtävät melko nopeasti niin ettei kirjeissä olevia nimiä ehdi lukea, ja olen miettinyt, onkohan noihin kirjoitettu mahdollisesti ihan oikeita nimiä. Ja kas kummaa; kun otin blogitekstiä varten ruutukaappauksia kuva kuvalta pläräillen, huomasin, että kirjeissä, joita toukkamerkit somistavat, todellakin on muutama tuttu nimi! 

Yksi toukkamerkeillä varustetun kirjeen saajista on itseoikeutetusti Norman Corwin, mutta muissa kirjekuorissa näkyvät myös eräiden brittiläisen ja italialaisen animaatio-ohjaajien sekä ranskalaisen elokuvapersoonan nimet. :-) (Olen kenkku enkä paljasta enempää!)

(Pitkällinen) Käsityöprojekti - virkattu meikkipussukka

En ole saanut aikaiseksi (vieläkään) kasata mietteitäni tai piirusteluja/valokuvia amigurumien tekoon liittyen. Tälläkään kertaa en sitä valitettavasti(?) tee, mutta haluan esitellä jotain, mikä sivuaa käsityö- ja askartelujuttuja, nimittäin virkattu pussukka, jonka olen suunnitellut ja toteuttanut. Tässä jaarituksessa siis käsittelen ja havainnoin ja dokumentoin omaa suunnittelu- ja työstämisprosessia. Yritän pitää virkkaus/käsityöjargonin vähäisempänä jotta ei-harrastajatkin voivat lukea, mutta kokonaan siltä ei voi välttyä. ;>

Pieni lintu, suuri sielu

Pikkuli-animaatiosarjan YLE Areena-linkki on ollut tuolla blogini sivupalkin suosituslistalla melkoisen pitkään, vaan enpä ole sarjasta blogissani tätä ennen jaaritellut.  

Pikkuli-hahmon on luonut Metsämarja Aittokoski ja se on esiintynyt alunperin ensin kuvakirjassa "Lennä Pikkuli, lennä!", joka on julkaistu vuonna 2007. Sittemmin hahmo siirtyi seikkailemaan animaatiosarjaan, joka on vuonna valmistunut 2015. Tuon jälkeen puolestaan on tullut lisää kuvakirjoja, ja sekä sarjassa että kirjoissa kerrotaan pienen linnunpojan elämästä ja seikkailuista - ja tunteista. Sarjassa on 26 viisiminuuttista jaksoa, jotka tosiaan ovat katsottavissa YLE Areenassa (tällä hetkellä näyttäisi että sarja tulee poistumaan sieltä vasta loppuvuodesta 2027, joten vielä ehtii hyvin tutustua). Sarjan jaksot on myös julkaistu kahdella DVD-levyllä, joita on edelleen saatavilla.

Ikävä kyllä en muista varmasti, mikä oli ensimmäinen Pikkuli-jakso, jonka aikanaan satuin töllöstä näkemään. Sen muistan, etten huomannut katsoa sarjaa alusta asti, vaan satunnaisesti jakson sieltä, toisen täältä. Näkemäni perusteella kuitenkin kiinnostuin ja tykästyin (sen verran mitä muistan; ensimmäisten näkemieni jaksojen joukossa olivat ainakin jaksot Pikkuli pyytää anteeksi ja Sinäkin olet söpö, Pikkuli. Ne ovat jääneet mieleen jo ensinäkemisiltä). 

En myöskään muista enää tarkalleen, mitä ensinäkemisen jälkeen tapahtui, mutta luultavasti perehdyin sarjaan kunnolla katsomalla sen myöhemmin kokonaan juuri Areenasta, ja vasta sitten ostin myös DVD:t. Sitäkään en oikeastaan muista, miksi päädyin nappaamaan Pikkulin videohyllyyni; oliko se vain sarjan, tai ylipäätään kotimaisen animaation tukemiseksi, vai ihan vaan koska tykkäsin? Vaan väliäkö tuolla. Sarja on varsin kelpoa ja helppoa katsottavaa pienemmillekin lapsille mutta myös koko perheelle, joten minäkin katson mielelläni (ja blogini sivupalkissa olevat suosituslinkit ovat siellä aina ihan aiheesta ;3).

En tiedä, kannattaako minun erikseen esitellä sarjaa, sen hahmoja tai taustatarinaa niin pitkällisesti, sillä Pikkulin omat nettisivut ovat selkeät ja laajat (sieltä löytyvät jopa yksityiskohtaiset hahmoprofiilit :D), ja animaatiosarja ja siihen pohjaavat kuvakirjat lienevät jo ennestään tuttuja lapsiperheille, mutta muuten aikuiset sitä eivät ehkä niin hyvin tunne? Joten pieni esittely kuitenkin.

Asetelma ja hahmot

Sarjan nimihahmo on pieni mutta pippurinen linnunpoika Pikkuli, joka asuu Aurinkonummen metsässä perheensä ja ystäviensä kanssa. Pikkulin perheeseen kuuluvat isä, äiti, isosisko ja -veli (joita ei ole sarjassa nimetty, mutta Pikkuli-kirjoissa ja nettisivulla isosisarusten nimiksi kerrotaan Tsiri ja Kip :D). Lintuperheen läheisimpiä tuttavia ovat seitsenlapsinen Pyyn perhe, Hämähäkki, Sammakko, Tikka, Pöllö, Myyrä ja Pikkulin paras ystävä on iso kahlaajalintu Honkkeli.

Suurin osa Aurinkonummen porukasta paikalla.

Sarjan tarinat kertovat maanläheisesti lapsia koskettavista asioista kuten vaikkapa ulkomaailman kohtaamisesta, leikeistä ystävien kanssa, lempiesineen rikkoutumisesta, sisarusten tai vanhempien välisistä kiistoista tai lemmikkieläimen omistamisesta. Selkeästi ja ilman varsinaista puhedialogia - tai oikeastaan hahmot puhuvat aivan omaa universaalia kieltänsä (mietin että ääninäyttelijöillä on ehkä ollut hauskaa tai sitten haasteita työssään). :D

Varsinaisesti jatkuvaa juonta sarjassa ei ole, mutta siinä on tiettyjä johdonmukaisia kronologisia tapahtumia, kuten esim. Pikkulin syntymä ja tutustuminen muihin metsän asukkaisiin ja mm. pyrstötiaispariskunnan suhteen kehitystä sivutaan kolmen peräkkäisen jakson aikana.  

Jokaisessa jaksossa käsitellään jotain tunnetta tai laajempaa kokonaisuutta tai tapahtumaa tunnepohjaisella vireellä mutta silti ratkaisukeskeisesti. Uusien asioiden arastelua ja hämmästelyä, pimeän pelkoa, omien juttujen löytämistä, haaveilua, pettymystä, erimielisyyttä ja riitelyä, iloa, surua, kiukkua, itsekkyyttä, porukassa toimimista ja toisten huomioonottamista, auttamista ja kannustamista, ja niin edelleen. Vaikeampiakaan teemoja ei ole kaihdettu, mistä hatunnosto.

Hahmoa syventää se piirre, ettei Pikkuli pidä lentämisestä, mutta sen sijaan se oppii uimaan ja hyödyntää tätä erikoistaitoaan sarjan aikana useasti.

Sekä animaatiosarjan että kirjojen kautta voidaan opettaa ja opetella nk. tunnetaitoja, ja se onkin ollut tekijöiden päämääränä. Olipa kyseessä lapsi tai aikuinen, on hyvä välillä pysähtyä miettimään ja tutkailemaan itseään ja tuntojaan. (Pikkulin nettisivuilla ja YouTube-kanavalla asiasta kerrotaan enemmän, jos kiinnostaa.)

Pohdintaa

Kun olen nyt katsonut vanhoja tšekkiläisiä Myyrä-piirrettyjä ja sen jälkeen vilkuillut taas pitkästä aikaa Pikkulia, tulee väkisinkin mieleen ja alan spekuloida, että Pikkulin tekijät voisivat olla saaneet ainakin osittain inspiraatiota Myyrältä. Hahmot itsessään ovat melko erilaiset persoonat (Pikkuli on huomattavan paljon omapäisempi ja kiukuttelevampi tyyppi, toisaalta sitten kuuliaisempi ja kiltimpi siinä missä Myyrä taas on ilkikurisempi ja saattaa nauraa toisen vahingolle), mutta niiden tyylissä on paljonkin samaa: kuten Myyräkin, Pikkuli perheineen ja kavereineen ääntelee kyllä, mutta ei puhu mitään varsinaista kieltä ja tunteet ovat isossa osassa. Hahmot ilmehtivät paljon ja tunnetilat välittyvät äänensävystä ja -rytmistä.

Eroa Myyrään on kuitenkin yhdessä merkittävässä elementissä, mikä tekee Pikkulista omaleimaisen: kun käsitellään monimutkaisempia asioita, esim. ajatuksia tai tunteita, niitä selventämään on tehty ei puhe-, vaan kuvakuplia, jossa asia on esitetty joko suorin tai vertauskuvin. Rakkautta, hellyyttä, kiintymystä ja myös anteeksipyytämistä osoitetaan erityisesti sydämien kuvilla. Tätä visuaalista kerrontakeinoa käytetään hauskasti ja kekseliäästi. Alla muutama esimerkki.

Isälintu haluaa, että lapset oppivat lentämään.

Pikkuli haluaisi seurata unelmaansa tulla joutseneksi.

Sotkettuaan Myyrän kasvimaan Pikkuli kertoo olevansa pahoillaan ja pyytää anteeksi.

 

Pyrstötiaisvauvan kyläillessä ja saadessa kaiken huomion Pikkuli todella kokee tulevansa syrjään työnnetyksi.

...

Myyrästä puheenollen: voi edelleen olla sattumaa tai sitten tarkoituksellista, että yksi Pikkulin kavereista on myös myyrähahmo. Aurinkonummen Myyrä on avulias; se auttaa Pikkulia pääsemään eroon pimeänpelosta, osallistuu merkittävästi majansuunnittelu- ja rakennustyöhön, sekä lisäksi se hoitaa huolella omaa kasvimaataan (jälkimmäisestä tulee mieleen erityisesti vanha Myyrä puutarhurina-filmi). Mielenkiintoista (joskaan ei kovin tärkeää) on myös, että Myyrä on Pikkuli-sarjassa ainoa varsinaisesti esiintyvä nisäkäshahmo.  

Pikkulin ja Myyrän ensitapaaminen myyränkäytävässä.

Tiettyjä yhteneväisyyksiä voi mielestäni nähdä myös vaikka muumeihinkin; kuten muumihahmojen osalta, myöskään Pikkulin maailmasta ei löydy varsinaisesti huonoja hahmoja vaan sangen kirjava kattaus erilaisia luonnetyyppejä, esim. Pyyrouva muistuttaa omasta mielestäni aika paljon erästä rouva Vilijonkkaa periaattellisuudessaan ja jämptiydessään. :D Pikkulin isä, Sammakko ja Tikka taas ovat huomattavasti leikkisämpiä ja toilailevampia tapauksia. Omia suosikkejani sarjan hahmoista ovat Hämähäkki, joka viihtyy enimmäkseen omissa oloissaan, mutta selvästi mielellään auttaa ja antaa seittiään erilaisiin käyttötarpeisiin, ja Honkkeli on symppis iso tohelo. 

Hämppis chillailee itsekseen.

Honkkeli ei ehkä tiedä, miksi Pikkulia harmittaa, mutta tosiystävä yrittää silti lohduttaa.

Extra: DVD:n bonusjaksot

DVD:illä on varsinaisten sarjan jaksojen lisäksi julkaistu kaksi muualla näkemätöntä lisätarina-jaksoa, jotka eivät ehkä tuo merkittävää lisäarvoa tai syvennä sarjan tarinoita, vaan ovat lähinnä pientä tekijöiden hupailua joka ei ole mahtunut tai sopinut varsinaiseen sarjaan mukaan. :D Pelkästään näiden bonusjaksojen vuoksi videoita ei silti ehkä kannata ostaa...

Kontekstista irrotettuna tämä kieltämättä näyttää vähän oudolta... :D

Extra: uutta animaatiota tulossa!

Pikkuli ja Aurinkonummen ystävykset jaksavat hyvin, ja tulevat pääsemään uusiin ja talvisiin seikkailuihin, ainakin Pikkuli ja tähtipeura-niminen elokuva on ollut tekeillä ja parhaillaan tuotannossa (ja jos olen ymmärtänyt oikein, elokuva tullaan näkemään myös 13-osaiseksi sarjaksi leikattuna). Tämän vuoden keväänä julkaistiin englanninkielinen screener-video, ja alustavien tietojen mukaan elokuvan ensi-ilta on lokakuussa 2026. Sitä siis joudutaan vielä odottamaan, mutta katseluun tulee varmasti menemään!

... 

Lintusten perhe-elämä on varmasti väsyttävää mutta niin suloista myös...

Pikainen tynkä: muumeja kolmelta eri kanavalta?

Joskus mietin, että pitäisi olla joku pikaviesti-some jonne voisi hetkessä postailla jotain, mutta menköön tänne blogiin täytteeksi; viime perjantaina (9.5.2025) selailin tulevia viikonlopun tv-ohjelmia ja lauantaiaamusta pisti silmään tämä:

Lauantaiaamuna Muumilaakson tarinoita kolmelta eri kanavalta? Ihan oikeasti? Vielä liki samaan aikaan?

Ensin Neloselta kaksi jaksoa klo 6:10 alkaen, sitten kaksi jaksoa MTV3:lta 6:30, ja (MTV) Subilta 7:10. Ja siis mitä hittoa muumit Nelosen ohjelmistossa tekevät? :D 

Pari läheistäni tykkää arvostella ja jankuttaa lähes säännöllisesti siitä, miten huonosti Maikkarilla menee ja toki uskon sen (ja mietin, mahtaako tällä hetkellä oikeastaan millään yksittäisellä televisiokanavalla tai -yhtiöllä mennä erityisen hyvin..? ;D :P). Mutta tämä on mielenkiintoista, että näistä ohjelmatiedoista päätellen Nelonenkin on ilmeisesti siis ostanut ysärimuumien esitysoikeudet. Joskus menneisyydessä tuntui siltä, että melkein samat lastenohjelmat pyörivät Maikkarilla ja Nelosella, tosin vuorotellen eivätkä sentään samaan aikaan. Mutta nyt siis näin?

Olen miettinyt myös, miten hupaisaa on pelkästään jo se, että muumeja tulee viikonloppuisin liki samaan aikaan Maikkarilta ja Subilta, ja että mahtaako joskus käydä niin että kanavilta tulevat samana aamuna tismalleen samat jaksot. Avasin mielenkiinnosta tarkemmat ohjelmatiedot katsoakseni että mitä tuona kyseisenä lauantaiaamuna pyöri (koska oli perjantai näitä selatessani, niin siksi tiedoissa lukee "Huomenna", en viitsi editoida niitä pois copy-pastesta):

Muumilaakson tarinoita
Huomenna 10.5. klo 06:30, MTV3. Kausi 4, jakso 12.
Aikamatka aavikolle. Muumit etsivät esi-isiensä muinaista asuinpaikkaa. Lopulta he päättävät hypätä aikakoneen kyytiin.

Muumilaakson tarinoita
Huomenna 10.5. klo 06:50, MTV3. Kausi 4, jakso 16.
Muumipeikko ja Haisuli vaihtavat paikkaa. Jakso 92/104, Muumipeikko ja Haisuli törmäävät toisiinsa ja törmäyksen seurauksena vaihtavat paikkaa. Haisulista tulee Muumipeikko ja Muumipeikosta Haisuli.

Ja:

Muumilaakson tarinoita
Huomenna 10.5. klo 06:10, Nelonen. Kausi 1, jakso 1.
Kausi 1. Jakso 1/26. Tove Janssonin rakastettujen muumihahmojen seikkailut vievät katsojat Muumilaakson tarinoiden maailmaan.

Muumilaakson tarinoita
Huomenna 10.5. klo 06:35, Nelonen. Kausi 1, jakso 2.
Kausi 1. Jakso 2/26. Tove Janssonin rakastettujen muumihahmojen seikkailut vievät katsojat Muumilaakson tarinoiden maailmaan.

Ja:

Muumilaakson tarinoita
Huomenna 10.5. klo 07:10, MTV Sub. Kausi 4, jakso 13.
Aikamatka Kleopatran luo. Muumien aikamatka jatkuu. Polttavalta aavikolta päästään Kleopatran palatsin suojiin.

Muumilaakson tarinoita
Huomenna 10.5. klo 07:35, MTV Sub. Kausi 4, jakso 14.
Kausi 4, 14/25. Aarrekartta. Muumipeikko ja Nipsu löytävät aarrekartan Muumitalon kellarista. Kartan mukaan aarre löytyy suuren männyn juurelta Yksinäisiltä vuorilta.

...

Tämän jälkeen kiinnostuin selailemaan myös menneen viikon ohjelmatietoja. Ysärimuumit ovat ilmeisesti alkaneet pyöriä Nelosella arkiaamuisin 5.5.2025 alkaen. Onko kukaan noteerannut?

2025 Ani-täti (esi)katsoo euroviisuja jälleen

Tekstiä on päivitetty 16.5.2025: lisäsin mietteitäni viisusemifinaalien jälkeen jaarituksen loppuun.

Siitäpä onkin vierähtänyt pitkä aika, kun viimeksi olen varsinaisesti jaaritellut Euroviisuista. Tai siis oikeastihan olen jaaritellut niistä täällä blogissa vain kerran, ja se oli blogaamiseni alkumetreillä, 2014. :D Kesällä 2015 mainitsin aiheeseen liittymättömässä postauksessa ohimennen että

Euroviisutkin olivat ja menivät tässä välissä, mutta en viitsinyt vaivautua kirjoittamaan niistä mitään tänä vuonna, oli muutenkin melko mälsät viisut omasta ja lähipiirin mielestä.

Tuona samaisena vuonna 2015 koettu tubetilin menetys vaikutti osaltaan myös siihen, etten tullut tilanneeksi Euroviisujen virallista tubekanavaa enää uudestaan, enkä myöhemminkään palannut aiheesta jaarittelemaan. Ylipäätään euroviisujen seuraaminen on ollut minulla edellisen vuosikymmenen ajan melko vaihtelevaa (osin siihen on vaikuttanut oma elämänmenoni ja sen muutokset). Jotkin viisut ovat jääneet minulta ihan kokonaan välistäkin. En oikein ole innostunut enää samalla tavalla mitä nuorempana (siis n. aikavälillä 2005-2014), ja koronapandemian sotkiessa kaiken ja peruuttaen viisut kokonaan (2020) ajattelin jo, että ehkä viisuilu on omalta osaltani ohi, ja kyynisesti olen hetkellisesti jopa ajatellut että koko viisut voisi oikeastaan lopettaa.

Mutta viime vuonna kuitenkin jaksoin innostua sen verran, että ajastin digiboksiini viisu-semifinaalit ja myös finaalin, ja katsoin ne pikkuisen jälkijunassa, sillä nykyään ja vanhemmiten arvostan yölepoa sen verran että ennemmin nukun kuin valvon telkkarin äärellä, niin hauskaa kuin kukkuminen viisujen äärellä nuorempana olikin. Mietin, että kyllähän näitä voisi edelleen kokeilla katsoa ajankulukseen ja yrittää viihtyä hömppäspektaakkelishown parissa, jossei muuta ole (ja on minulla ihan mukavia muistoja siitä fiiliksestä, että tavallaan euroviisujen myötä "kesä alkoi" [sitä oikeastaan kaipaan nyt, sillä tänä vuonna kevät on ollut aikainen mutta niin viileä]). Vaikka sitten katsoisinkin viisut jälkikäteen päivää tai paria myöhemmin.

Tänä vuonna sitten katsoin (myös jälkijunassa) jopa Suomen viisukarsinnan, eli Uuden Musiikin Kilpailun (mistä en ole konseptina ollut juuri yhtään kiinnostunut, pidin siitä kotikutoisesta viisukarsintameiningistä ennen UMK:ta :D). 

Kiinnostusta olisi nyt ollut myös Euroviisujen esikatseluun, mutta yllättäen en löytänyt YLE Areenasta mitään aiheesta, muuta kuin pelkät osallistujamaiden esikatseluviisuvideot. Noh, viisujen esikatseluohjelmat ja niiden konseptit ovat niin ikään vaihdelleet melkein vuosittain, enkä aina ole ollut kovin innostunut niistä; minua eivät pahemmin kiinnosta ylipitkät esikatselu-maratoonilähetykset tai joidenkin kommentaattoreiden näkemykset, vaan enemmän ne itse viisukappaleet ja niiden taustoitukset. Joten oikeastaan minulle sopi ihan hyvin katsella ja kuunnella tämän vuoden viisuesiintyjien videot ja kappaleet muutamassa erässä muiden askareideni ohessa. Ja jotta saan upotettua tänne blogiin videoita niin kaipa se Euroviisujen virallinen tubekanava on kaivettava esiin. :D (Silti ihmettelen vähän, että eikö todellakaan ole ollut mitään ennakkohypetystä töllössä?)

Erityisiä suosikkeja minulla ei (taaskaan) ole, mutta upotan videot itseäni eniten miellyttävistä viisuista tänä vuonna, tylsästi esiintymisjärjestyksessä. (Jännä muuten huomata, että useampaan tubevideoon on tehty englanninkielinen käännöstekstitys - se helpottaa pikkuisen laulujen merkityksen selollesaantia näin etukäteen, vaikka odotankin suomalaisia käännöstekstityksiä innolla kuten aina.) Mikään viisu ei myöskään ole ollut minulla varsinaisesti korvamatona (tosin ei ole ehtinytkään, sillä olen kuunnellut kaikki tosiaan vasta edellisen viikon aikana :D).

Vertailu on aina yhtä vaikeaa, kun näissä "esikatselu"-videoissakin on edelleen vaihtelevuutta. Joissakin maissa kuvataan ihan erillinen musiikkivideo laululle, kun taas joistakin maista lähetetään esikatsottavaksi vain se paikallisen karsinnan voittajan esitysvideo.

1. semifinaali

Slovenian viisu saa herkistymään ihan vain taustoituksellaan, joka saadaan kuulla heti videon alussa. (Minäkin aika ajoin mietin laulun kysymystä, vaikkei onneksi ole vakavia sairauksia, tai muuta. Kysyä aina voi, mutta tarkkaa vastausta ikävä kyllä ei tule saamaan - siksi kannattaisikin elää ns. "täysillä" tai vaalia pieniäkin hetkiä, tai jotakin.) Muuten tämä ei ole kaksinen viisu, enkä usko voittoon tai edes menestykseen kisassa, mutta koskettavan taustatarinan vuoksi tykkään.

 

Ukrainan viisu rokahtaa romanttisesti ja kovaa. Toivottavasti sama lavastus ja pukeutuminen nähdään myös varsinaisessa viisuesityksessä.

 

Olisiko tämä nyt se kerta, jolloin minäkin saattaisin ihan oikeasti innostua Ruotsin viisusta? Jotain olin etukäteen kuullut ja käsittänyt että joku hype on menossa, mutta positiivisena yllätyksenä se onkin ehkä ihan aiheesta. Sauna ja perkele. :D Tosin pilkataanko tässä nyt Suomea vai onko kyseessä vain pölliminen suomalaisilta? Joka tapauksessa kiva että mennään selvästi läppälinjalla eikä oteta itseä liian vakavasti. (Olen muuten monesti uhonnut läheisilleni, että äänestän Ruotsia euroviisuissa heti, kun maa esittää biisinsä nimenomaan ruotsiksi [koska yksinkertaisesti tykkään kuunnella ruotsia laulettuna {ja nyt en kehtaa tonkia viisuhistoriaa tarkistaakseni että onko Ruotsilla ollut ruotsinkielistä edustusbiisiä edellisen kymmenen vuoden aikana... :-D}. Enhän minä edes oikeasti äänestä viisuissa!])

 

Portugalin viisu on perinteisempää rockmusiikkia. Laulu ilmeisesti kertoo kyllästymisestä suurkaupunkielämään ja paluusta kotikonnuille? (Se taitaa muuten rakkauslaulujen jälkeen olla ehkä yleisimpiä aiheita euroviisubiiseissä: kotiseuturakkaus.)

 

Azerbaidžanin kohdalla käy tämä, että esikatseluvideo vie enemmän huomiota kuin varsinainen laulu (lisäksi tuo laulajahepun suora tuijotus silmiin on vangitsevaa ja melkein häiritsevää :D). Mutta tämä on kai ainoa varsinainen poppisjytävalintani tänä vuonna.

2. semifinaali

 

Liettua soittaa melankolista rockia. Se ehkä vetoaa suomalaiseen tätiin, mutta luultavasti ei niin paljoa kansainväliseen viisuyleisöön.

Georgian viisu on myös jotenkin melankolinen, mutta toisaalta voimallinen naisen esitys.

Tätä Tšekin viisun lavaesitystä odotan innolla... tai en. Aikamatkustusteemaa tuskin nimittäin saadaan siirrettyä sellaisenaan lavalle? Joten jos jotakin odotan, niin sitten ehkä enemmän käännöstekstitystä. Tässäkin tapauksessa video vie huomion laulusta.

Luxemburgin viisuesityksen koreografiasta ymmärtää heti, että siinä on kyseessä jonkinlainen nukketeema (ja kun luin enkkukäännöksen, niin tuli tahattomasti mieleeni Camilla Mickwitzin Emilia ja Oskarin nukke-kirja/animaatio). Ei kaksinen biisi itsessään, mutta voimaantuvat naiset ovat aina jees.

Finaali

Tuntuu, että Italiaa kelpaa vuodesta toiseen kuunnella, mutta onko tämä oikeastaan euroviisu? Laulu taisi kertoa siitä, miten on haluttu olla "koviksia" (siis joukosta poikkeavia) mutta loppujen lopuksi ollaan vain keskinkertaisia (eikä siinä ole mitään pahaa, koska niinhän se on :>). Esikatseluvideo on helposti ymmärrettävä lyhytelokuva.

Sveitsin viisu veisataan ranskaksi, mutta se on simppeli ja nätti.

Ranskan viisu on toki myös ranskaksi, mutta YLE Areenassa oli erilainen video kuin tämä euroviisujen virallisen tubekanavan video. Tulipahan selväksi, että laulussa lauletaan äitiydestä riipaisevasti.

Erikoismaininnan minulta saa toisessa semifinaalissa esiintyvä Maltan neitokainen, joka todellakin laulun mukaan on serving eli suomeksi tarjoilemassa - eli virallisella musiikkivideolla yhdessä kohdassa pukeutunut tarjoilupöydäksi. :D Annan henkiset sanotaanko vaikka viisi pistettä jos tuo pöytäasu nähdään varsinaisessa kilpailussa! (Ja petyn jos sitä ei nähdä. Itse viisusta en pidä ollenkaan. :D)

Suomen viisuedustajasta sanon että nyt on Erika Vikman lopultakin saatu viisuihin (ja kenties voidaan unohtaa tämän jälkeen). Tuntuu että tietyllä osalla kansasta on ollut jonkinlainen pakkomielle ja sitä on haluttu hinnalla millä hyvänsä useamman vuoden, ja nyt saivat. Henkilökohtaisesti tykkäsin muutaman vuoden takaisesta Cicciolina-biisistä enemmän kuin tästä tämänvuotisesta veisuusta, mutta ainakin itsetunto tuntuu olevan edelleen kohdillaan. Olkaamme siis tyytyväisiä; minäkään en aio olla ryppyotsaisena vaikka minua ei niin miellyttäisikään. Hömppäähän tämä kaikki loppujen lopuksi on: se jää nähtäväksi, miten seksuaalinen mahtipontisuus suomalaisittain esitettynä puree kansainväliseen viisuyleisöön. :D

...

Euroviisut nähdään siis ensi viikolla. Luultavasti en viitsi/jaksa kirjoittaa erillistä jälkipyykkiä blogiin, mutta jos sen teen, niin jatkan vain tähän tekstiin alle, tai sitten kirjoitan kommenttipalstalle. Hyvää tulevaa viisuviikkoa ja toivotaan että ilma lämpenisi kesään!

 ---

Lisäys: mietteitä viisusemifinaalien jälkeen (16.5.2025)

Molemmat viisusemifinaalit tarjosivat yllätyksiä, sekä esityksissä että finaaliin menijöissä. Varsinaisella viisulavalla Viron Espresso macchiato ja Australian Milkshake Man olivat parempia ja hauskempia kuin esikatseluvideoissa (Viron esityksen jälkeen alkoi tehdä mieli kahvia). Latvian kansanmusiikilliset puunhengettäret yllättäen miellyttivät kuulijoita, ja Itävallan poitsun esitys sai karvat pystyyn (vaikea sanoa oliko se positiivisella vai negatiivisella tavalla, mutta vaikuttavaa joka tapauksessa [niinhän se Itävalta aiemminkin 2014 ja tänne blogiin jaaritellessani teki myös vaikutuksen joskin eri tavalla ;D]).

Itseäni miellyttäneiden viisubiisien osalta en uskonut, että Ukraina, Portugali, Liettua tai Luxemburg olisivat finaalissa, mutta hieman yllättäen ne pääsivätkin sinne.

Myyrän tonkimista

Tšekistä kotoisin oleva Myyrä on hahmo, joka on ollut aika monelle, poikkeuksetta myös minulle, ikään kuin aina olemassa. Käytännössä näin onkin, sillä hahmo on luotu jo 1950-luvulla. Siksi hahmosta onkin vaikeaa kirjoittaa mitään ensimuistoja tai vastaavia. :D Lapsuudessanikin Myyrä vain oli olemassa, eli hahmon tähdittämiä piirrettyjä tuli joskus töllöstä ja kirjastossa oli sekä VHS-kasetteja että kirjoja, mutta silloin ne olivat ehkä enemmän nuorempien perheenjäsenten kuin itseni mieleen. Hahmo on nopeasti tunnistettava ja kyllä niitä piirrettyjä katseltua tuli, mutta eivät ne ehkä niin erityisesti ole mieleen jääneet. En siis voi sanoa, että hahmoon olisi kovin vahvaa lapsuuden tunnesidettä - minulle hahmo on ollut melkeinpä unohtunut.

Hepokatti-hahmon prototyyppi esiintyy Myyrälle.
(Kuva filmistä Myyrä ja maansiirtokone, 1975)

Vaan kuinkas sitten kävikään...

Muutama vuosi takaperin (2022) löysin ja ostin hypermarketista Myyrä-DVD-kokoelmasetin, jossa on kuusi levyä. Oikeastaan en ostanut boksia Myyrän itsensä vuoksi, vaan ajattelin enemmänkin läheistäni, joka oli tuolloin hetkellisesti mielistynyt Myyrän luojan ja ohjaajan, Zdeněk Milerin, toiseen piirroshahmoon, Hepokattiin - tuolla kokoelmalla kun on Myyrän lisäksi muitakin samaisen ohjaajan animaatioita. (Sekä Myyrää että Hepokattia [ja muita] on esitetty silloin tällöin MTV3:lla ja Subilla ainakin edellisen kymmenen vuoden sisään ja niitä on satunnaisesti tullut vilkaistua ohimennen [harmittaa muuten että nykyään töllössä satunnaisesti pyörivät Myyrät ovat todella rumasti laajakuvaleikattuja {vaiko -zoomattuja}].) Alelaarissa olisi toki ollut Hepokatti ihan omana yksittäisenä levynäänkin, mutta muistaakseni tuo boksi oli huokeahko hinnaltaan (selkeästi alle 20 euron), eikä minulla mitään Myyrää vastaankaan ollut, eikä sitä ennestään ollut videohyllyssäni, joten se lähti vaivattomasti mukaani.

Hepokatti-piirretyt tuli aika piankin katseltua läpi tuolloin, mutta muuten kokoelma ehti lojua katselemattomana hyllyssäni pidemmän tovin ja itse asiassa vasta melko hiljattain (tänä alkuvuonna) olen ehtinyt käymään sen kunnolla ja kiinnostuksella läpi, ja kun nyt on tullut katseltua, niin voi hyvillä mielin sanoa, että rahalleen on saanut vastinetta. Vaikka Myyrä ja kumppanit vetoavatkin ehkä enemmän lapsiin, aikuisena minusta on hauska ja mukava katsella silkkaa luovaa piirrosilottelua ja luontokuvausta (tottakai olen taas bongaamassa kukka- ja lintulajeja), unohtamatta tietenkään musiikkia. Silmät, korvat ja mieli lepäävät yksinkertaisesti kauniin animaation ja orkesterimusiikin äärellä. Tämä on sitä positiivista nostalgiaa. 

Lintusten kevätsiivous laulellen menossa :3
(Myyrä ja vihreä tähti, 1969)

Tai ehkä enemmänkin ajattomuutta. Myyräfilmit olivat jo omassa lapsuudessani verrattain vanhoja, ja nyt ne ovat vieläkin vanhempia. Silti ne eivät tunnu huonolla tavalla vanhentuneilta, vaan vähintäänkin harmittomilta pikku piirretyiltä, vaikka näin aikuisen silmin ne ovat ehkä vieläkin vähemmän mieleenpainuvia. 

En tiedä onko se vain sitä, että hahmo ei minulle ihan niin paljon kolahtanut lapsena(kaan), mutta joka tapauksessa on tunnustettava, että vaikka aika monen myyräfilmin otsikko tuntui etäisesti tutulta, niin itse filmien sisällöstä en muistanutkaan paljoa - lähinnä vain joitain hassuja yksityiskohtia muutamasta tietystä piirretystä, kuten vaikkapa puhelimen hassut ääntelyt. Ja toki sen, että liki jokainen filmi alkaa Myyrän vakiosisääntulolla - maasta esiin kaivautumisella.

Osassa näistä vanhoista myyräfilmeistä on yllättävää ja ajatonta visuaalista animaatiohuumoria joka saa minut (nimenomaan aikuisena) sittenkin hörähtämään naurusta. Lapsena ne jutut luultavasti vain kävivät järkeen ja olivat loogisia. :D 

Kala söi sateenvarjon, ja sitten Myyrä avasi sen, ja siinä kävi näin.
(Myyrä ja sateenvarjo, 1971)

Myyrä on toimelias ja iloinen, mutta erityisesti utelias ja innostunut uusista asioista - siis hyvin samankaltainen hahmo kuin kohdeyleisönsäkin; nuoremmat lapset. Myyrä onkin filmeissään aina jonkin uuden ja jännän äärellä kun pikku tonkija löytää ja alkaa tutkia ihmisten esineitä ja laitteita. Myyrä touhuaa niin yksin kuin kavereidensa kanssa, joita ovat pääasiassa Hiiri, Siili ja Jänis. Hieman harvemmin tavataan myös pikkulintuja, sammakoita ja monenmoisia pikkuötököitä.

Myyrä auttaa mielellään muita, eikä epäröi pyytää itse apua sitä tarvitessaan. Myyrä nauraa ja yhtä lailla itkee melkoisen paljon. Muutenkin tunteilla on näkyvä osa liki sanattomissa filmeissä (ja musiikilla on tietysti kuuluva osa), ja onhan sen niin oltavakin; koska Myyrä on eläin eikä varsinaisesti osaa puhua, sen on oltava muulla tavalla ilmaisuvoimainen, jotta viesti menisi perille. Siispä niin kyyneleet kuin hiki virtaavat, ja musiikki säestää tarinaa. Ehkä hivenen liioitellusti, mutta niin se animaatiossa toimii. Ymmärrys ja myötätunto yli kielirajojen on taattu.

Myyrä itkee lammikoita, kirjaimellisesti.
(Myyrä ja vihreä tähti, 1969)

Samaten animaatiot ovat napakan funktionaalisia niin tarinoiltaan kuin hahmoiltaan: filmeissä esiintyvät esineet tai jutut, sivuhahmot ja ympäristö ovat aina oleellisia nimenomaan kulloisessakin kyseessä olevassa tarinassa. Ylimääräistä täytettä ja juonta liiaksi mutkistavia elementtejä ei ole. Juonellista jatkumoakaan ei pahemmin ole ja filmit voi katsoa missä järjestyksessä tahansa (ja näin se käytännössä meneekin, siitä lisää myöhemmin).

Myyrä osaa joskus myös yllättää katsojansa. Huumorin mainitsin jo ylempänä ja se on kokonaan oma juttunsa, mutta mistäs arvaisi etukäteen, että esim. Myyrä ja raketti-tarinassa päädytään pienelle hiekkasärkälle, tai että Myyrä ja muna seikkailevat keksitehtaassa? Mitä venyvälle ja paukkuvalle purukumille lopulta tapahtuu, mitä kaikkea tulitikkuaskilla voikaan tehdä ennen kuin tulitikut sytytetään, ja niin edelleen? :D Menoa, tekemisen meininkiä ja iloa riittää - kevyesti mutta ei kepeästi. 

Paljon menee kaikessa hötäkässä rikki, ja kaikkea Myyrä ei aina voi korjata (mutta muun muassa käkikellon ja leijonan hammassäryn kyllä). Myyrällä on ajoittain taipumusta pieneen ilkikurisuuteen, mutta jokaisessa piirretyssä tehdään loppujen lopuksi hyvää työtä. Luonnon- ja eläinsuojeluteemat myös näkyvät filmeissä selvästi, mutta eivät alleviivaavina (Myyrä usein siivoaa joko omia sotkujaan, tai löytää ihmisten jälkeensä jättämiä roskia - monen filmin aihe ja lähtökohta nojaakin juuri tähän elementtiin. :D). 

Myyrä katselee metsää sotkeneiden retkeilijöiden perään.
(Myyrä ja purukumi, 1969)

Vaikka Myyrää näytetään yleisesti käsiteltävän ja kohdeltavan animaatiosarjana, itse en näin välttämättä tekisi. Kaikkein ensimmäisimmät myyräfilmit (1950-1960-luvuilta) ovat valmistuneet hajanaisesti eri vuosina, ja etenkin kolme-neljä ensimmäistä Myyrä-animaatiota ovat selkeästi omia itsenäisiä teoksiaan, kun niitä ei vielä ole tehty varsinaisesti "sarjamaisen" kaavan mukaan. Vasta 1960-luvun lopulta lähtien valmistuneet filmit alkavat jo muistuttaa linjaltaan yhtenäisempää ja standardoidumpaa "sarjaa" niin visuaaliselta tyyliltään kuin filmien vakinaisen keston puolesta.

On vaikea sanoa, mikä Myyrä-filmi on "paras"; osassa filmeistä on astetta vahvempi tarina, osassa taas vaikkapa musiikki loistaa varsinaista tarinaa enemmän. Joskus tarina ei ole kaksinen, mutta animaatio miellyttää silmää. 

Kokonaisvaltaisesti animaatio itsessään on teknisesti pitkälti priimaa ja liki liikuttavan huolella tehtyä käsityötä (niin kuin vanhat tšekkiläiset animaatiot tuppaavat olemaan. Myyrä-filmejä nyt katsottuani on tullut sellainen fiilis, että tšekkiläiseen animaatiotuotantoon voisi perehtyä laajemminkin, jos aikaa riittäisi - niin sarja- kuin yksittäisiä filmejäkin, lyhyempiä ja pidempiä, on vain määrällisesti aika paljon, kun rupeaa vaikka ihan vain YouTubesta hakemaan ja selaamaan). 

Myyrä iloitsee, kun pellavakasvi lupaa toteuttaa Myyrän haaveen.
(Kaikkein ensimmäisin Myyrä-filmi Kuinka Myyrä sai housut, 1957)

Laadusta ei ole tingitty, ja menneiden aikojen kunnianhimoa on edelleen nähtävissä: detaljin määrä sekä taustamaalauksissa että itse animoinnissa on välillä suorastaan pakahduttavaa (ehkä eniten kuitenkin kaikkein ensimmäisimmässä Myyrä-filmissä [jonka runsaat kukkia pursuavat taustat alkavat melkein sattua silmiin, niin kauniita kuin ne ovatkin], mutta myös sen jälkeen tulleista huomaa kaikenlaista kun oikein-oikein tarkkaan katsoo - pieniä kömmähdyksiä ja virheitä toki silti on). Myyrän taustalla ei kuitenkaan ole kovin suurta tuotantotiimiä ollut, joten on pakko arvostaa.

Puheettomuudessaan Myyrä on ajaton ja universaalisti helposti ymmärrettävä ja samastuttava hahmo. Myyrä on klassikkoleimansa ansainnut ilman yhtäkään sanaa. Ei ole ihme, että hahmo on melkein valloittanut maailman, eikä ole vieläkään menettänyt viehätystään, vaan on edelleenkin ilmeisesti melko pidetty - olen tätä ainakin omakohtaisesti saanut todistaa nuorimmaisen (2020-luvulla syntyneen) läheiseni viereltä ja sen puolesta jaetulla ilolla, joka on nyt suurempaa kuin omassa lapsuudessani.

Kokoelmasta ja muutenkin videojulkaisuista (ja nillitystä)

Wikipedian suomenkielinen Myyrä-artikkeli on poikkeuksellisesti melko mittava ja mielenkiintoinen sisällöltään. Miinusta tulee vähän siitä, että suomalaisten videojulkaisujen lista on sekava ja puutteellinen. Tosin julkaisut vaikuttavat muutenkin aika kirjavilta - mietin, löytyisiköhän joltakin videokeräilijöiden sivuilta paremmin ja selkeämmin tietoa?

Tonkimalla minulle on selvinnyt, että tämä kyseinen vuonna 2013 julkaistu (ja ilmeisesti pitkään myymättä jääneenä lojunut, hyllyyni tosiaan vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin päätynyt) Myyrä-DVD-kokoelma, vaikka se melko kattava onkin, niin suinkaan se ei sentään ole "täydellinen", sillä aikoinaan saatavilla on ollut myös täydellinen Myyrä-DVD-kokoelma, joka on sisältänyt peräti 11 levyä. Mutta mitä sitten tuo oma kuuden levyn "Myyrän kootut seikkailut"-settini tarkalleen ottaen sisältää? 

Kuuden levyn super-kokoelma :D

Kansi kertoo että "klassikko" ja "39 Myyrä-tarinaa", mistä jäljempi ei ihan pidä paikkaansa. Kokoelman konkreettisen läpikäynnin jälkeen (ja wikipediasivun filmilistaa apuna käyttäen) tarkemmin erittelemällä se sisältää:

• kaikki ns. "vanhemmat" (eli ennen 1980-lukua tehdyt) Myyrä-animaatiot,  25 filmiä (sekalaisessa järjestyksessä),
• Koiranpentu-sarjan (1960) kaikki 3 osaa, 
• Hepokatti-sarjan (1978-1979) kaikki 7 osaa ja
• loput neljä animaatiota ovat yksittäiset lyhytelokuvat:
  
• Sininen kissanpentu (1959),
• Toukan tähtihetki (1967),
• Kukon ja kanan tarina (1953) ja  
• Jääprinssi (1958).  

Ja kaikki nämä ovat siis Zdeněk Milerin ohjaamia filmejä (tosin Sininen kissanpentu-elokuvassa Miler on ollut vain taiteellinen johtaja, mutta näköjään se on laskettu mukaan). (Koiranpentu-sarjassa ja Sininen kissanpentu- ja Kukon ja kanan tarina-elokuvissa on muuten poikkeuksellisesti sanallinen kerronta tai puhedialogi. Lisäksi Kuinka Myyrä sai housut-filmi on ainoa Myyrä-filmi, jossa on puhe.)

Myyrä-filmit ovat ripoteltuina boksin neljällä ensimmäisellä levyllä, jotka on otsikoitu seuraavasti:

• Myyrä kaupungissa
• Myyrä ja vihreä tähti
• Myyrän puuhat
• Kuinka Myyrä sai housut
  

Loput kaksi jäljempää levyä on otsikoitu seuraavasti:

• Myyrän parhaat ystävät: Koiranpentu ja Hepokatti
  
• Myyrän parhaat ystävät: Toukka ja Kissanpentu
  

Kaikki nämä levyt ovat olleet aikoinaan saatavilla myös erillisinä, yksittäisinä julkaisuinaan.

Julkaisussa on myös epätarkkuuksia. Boksin takakanteen on esim. niputettu levyittäin filmien valmistumisvuosia, mutta tarkastuksen jälkeen nekään eivät pidä paikkaansa. Myyrälevyjen osalta kahden ensimmäisen levyn filmit ovat mukamas vuosilta 1976-1983, jäljempien vuosilta 1968-1983. Kuitenkin Wikipedian listaa apuna käyttäen tulee ilmi, että kaikki boksin 25 Myyrä-filmiä ovat ennen 1980-lukua tehtyjä, ja Myyrän debyyttianimaatio Kuinka myyrä sai housut on vuodelta 1957. Filmit ovat siis oikeasti aikaväliltä 1957-1975 (ja tästä syystä olen laittanut blogin tunnistesanoiksi sekä "1960-" että "1970-luvun jutut", koska noilta peräisin filmit tosiasiallisesti ja pääosin ovat). :D Lopuissa "myyrättömissä" levyissä Koiranpentu ja Hepokatti-levyn vuosiluvut ovat 1976-1983 (päin mäntyä siis nekin), Toukka ja Kissanpentu-levyn taas 1953-67 mikä jopa on sillä kertaa oikein.

Toisekseen osa levyjen julkaisunimistä on hassuja. "Myyrä kaupungissa"-levyllä ei ole sen nimistä elokuvaa, eivätkä kyseisellä levyllä olevat filmit ole mitenkään erityisen kaupunkiteemaisia. 

Lisäksi DVD-julkaisuja varten itse elokuvia on leikattu. Myyrä-filmeistä on poistettu alkuperäiset tšekkiläiset alku- ja "loppu"-tekstit (jälkimmäisten osalta on tosin tapahtunut muutama lipsahdus), ja niihin on sen sijaan leikattu pohjoismaiset lokalisoidut otsikkotekstit, ja niputetut tekijätiedot sisältävät lopputekstit näkyvät vain, jos levyltä on valittu "Katso kaikki", yksittäin katsoessa lopputekstejä ei tule ollenkaan. 

Filmin alkuun leikattu otsikkopätkä. (Vuosiluku on 1969.)

Vuosilukuja ei noihin lopputeksteihin ole sisällytetty lainkaan, joten Wikipedian filmilistaus on tullut minulle todella tarpeeseen. Ja kyllä minua kiinnostaisi tietää esim. filmikohtaisesti kulloinenkin musiikin säveltäjä, sillä musiikki on merkittävä ja erottamaton osa Myyrä-filmejä, ja vuosien varrella filmien musiikkien parissa on työskennellyt useita henkilöitä (kuulostelemalla voi toki yrittää arvailla säveltäjää, mutta olisi mukavaa jos ei aina tarvitsisi tonkia vaikka IMDb:tä saadakseen tarkkaa tietoa). 

Vaikka lokalisoidut otsikkotekstit ja tekijätiedot sinänsä ovatkin mukava ajatus, niin lapsikatsojia ne tuskin ovat kiinnostaneet, olivatpa lokalisoituja tai eivät. Muistan vain kasettiajalta lapsuudestani, kun tšekin-, tai joskus saksankieliset tekstit rullasivat ruudulla, eikä niistä paljoa mitään ymmärtänyt, eikä se haitannut. (Myyrästä muuten päättelin ja opin lapsena että "konec" tarkoittaa varmaan "loppu"a. :D) 

Hepokatti oli siis se alkuperäinen syy koko videohankintaan. :D

Hepokattiin, Koiranpentuun ja muihin kokoelman lyhytelokuviin onkin sitten puolestaan jätetty alkuperäiset alkutekstit sellaisenaan ja vain karkeasti editoitu suomenkieliset otsikot päälle (Hepokatti on virheellisesti otsikoitu itse videossa "Heinäsirkka" kuten ylläolevasta kuvasta näkyy :P).

Palatakseni Myyrään; animaatiot ovat levyillä tosiaan sekalaisessa järjestyksessä, mutta se ei lapsikatsojia haitanne - aikuista ja tarkkaa animaatiofania ehkä hieman, jos filmejä haluaisi mielenkiinnosta katsoa kronologisessa järjestyksessä. Toisaalta sillä ei ole väliä, koska kuten yllä todettu: juonellista jatkuvuutta ei ole. (Myyrää löytyy YouTubestakin, olen löytänyt pari soittolistaa jotka on järjestetty tai ainakin yritetty järjestää kronologisesti. Kenties vilkuilen niitä joskus...) 

En tiedä, tehdäänkö Myyrän kohdalla kummoista jaottelua "kausittain", siis että ennen 1980-lukua tehdyt animaatiot ovat niitä "klassikoita" ja jäljemmät sitten ovat... modernimpia tai uudempia. Mutta joka tapauksessa hyllystäni löytyy julkaisijan puolesta "klassikko"-Myyrää.

Jälkikäteisiä ajatuksia ja fiiliksiä

Myyrä-animaatioita on siis enemmänkin kuin tuolta kokoelmaltani löytyvät 25 filmiä. Yllätyin, kun luin Wikipediasta, että viimeinen "vanhan kaavan" Myyrä-animaatio on valmistunut vasta vuonna 2002. Siis tätä kirjoittaessani ja julkaistessani ei vielä neljännesvuosisataakaan sitten. V-a-u. Myyrä-animaatioita tehtiin todella pitkään, ja siitä täytyy nostaa hattua. 

Vaikka en voi sanoa olleeni kova myyräfani lapsena, niin silti mietityttää, olenkohan kaikkia myyräanimaatioita nähnyt. Aivan niitä viimeisimpiä 1990-luvulta ja 2000-luvun vaihteesta en välttämättä (ja todennäköisesti) ole, ja osa 1980-luvun animaatioiden nimistäkin tuntuu vieraalta. (Pienenä sivuhyppäyksenä; muistan kyllä tubettamisen alkuajoiltani [ennen vuotta 2010], että joku oli ladannut YouTubeen ilmeisesti ysäriltä peräisin olevan Myyrä-jakson, jossa jänikset perustavat perheen ja Myyrä on auttamassa jänislasten synnytyksessä. Muistan, että kyseisen videon kommenttipalsta oli mielenkiintoista luettavaa. :D) 

Mutta montako Myyrä-filmiä on kaiken kaikkiaan edes tehty? Wikipedian suomenkielisessä artikkelissa on listattu 51 nimeä, englannin- ja saksankielisissä puolestaan jopa 63, tšekkiläisessä vain 49. Ilmeisesti osa filmeistä on nimetty uudelleen, ainakin luottaisin eniten tuohon tšekkiläiseen lukuun... 

Joka tapauksessa kiinnostus noihin kokoelmani ulkopuolisiin animaatioihin on herännyt, etenkin 1980-luvun ja 1990-luvun alkupuolen puolituntisiin filmeihin, ja aionkin jatkaa tonkimista DVD-boksini ulkopuolelle. Hiljattain sain haalittua kaikki puuttuvat levyt (yksittäisjulkaistut, sitä "täydellistä" kokoelmaa ei ole ollut saatavana enää, enkä sitä kaipaisikaan kun tämä "super-kokoelma" itsesssään on kuitenkin jo hallussani), ja tongittuani ne läpi saatan palata jaarittelemaan aiheesta lisää.

En osannut taaskaan valita hyvää lopetusta, mutta Myyrä vilkuttakoon.
(Myyrä ja televisio, 1970)