Ihastuttava Rottis

En selosta elokuvaa kuin suurpiirteisesti, mutta käsittelen joitakin sen yksityiskohtia, eli spoilereita lienee.

Minulla on useana vuonna ollut pyrkimyksenä ja jonkinlaisena tapana jaaritella blogissa ystävänpäivän tienoilla kaveruusteemajutuilla. (Viime vuonna tämä blogiperinteeni tosin jäi väliin.) Tänä vuonna ja tällä kertaa ajattelin vaihtelun vuoksi ja pitkästä aikaa ottaa käsittelyyn romanttisemman rakkausteeman. Ja mikäpä sopisi paremmin kuin liki puolitoistatuntinen, ruotsalainen animaatioklassikko ja kulttielokuva Rottis (ruots. Råttis, 1986).

Olipa leffa jo entuudestaan tuttu tai ei, sen voi katsoa ja fiilistellä YouTubesta jopa kahtena kappaleena sekä Harvinaisia leffoja-kanavalta että erityisesti Rottikselle omistetulta kanavalta (ensin mainitulta kanavalta löytyy muutakin mielenkiintoista sisältöä). 

Itsekäs jättiläinen

Itsekäs jättiläinen on lyhyt animaatioelokuva, joka on esitetty televisiossa 1980-luvulla ja tuolloin lapsuudenkodissani nauhoitettu kasetille. Tämäkin animaatio on tapaus, jota olen alkanut arvostaa enemmän vasta myöhemmällä iällä, ja kolmisen vuotta sitten jaoin vanhan nauhoitteen YouTubeen (videolla ei ole ollut valtavaa katsojamäärää, mutta siihen nähden se on saanut kivan määrän yläpeukkuja - ne jotka ovat katsoneet, ovat siis myös tykänneet).

Animaatio on mustavalkoinen, ja ilmeisesti siinä on käytetty sekä piirros- että palatekniikkaa. Kestoltaan se on 13 ja puoli minuuttia (omasta nauhoitteestani puuttuvat lopputekstit, ja siksi se on vähän lyhyempi).

Tähän animaatioon liittyy pientä mysteeriä; sen lopussa nimetään tuottajaksi Reiner Film-niminen studio (joka minun korviini kuulostaa saksalaiselta), ja ilmeisesti elokuvan levittäjä on yhdysvaltalainen Weston Woods Studios. Oma videoni on käynyt suttuiseksi, enkä ole saanut selvää elokuvan alun pikkupräntistä, mutta tämän parempilaatuisemman englanninkielisen videon alussa näyttäisi olevan vuosiluku 1971, elleivät silmäni täysin erehdy... (sama vuosiluku on myös videon kuvauksessa.)

Mielenkiintoa lisää se, että Vintage kids' books my kid loves-kirjablogin postauksessa vuodelta 2011 esitellään lastenkirja, jonka kuvitus on hyvin lähellä tätä kyseistä animaatioversiota. Tuo kirja on peräisin vuodelta 1967. Siitä syystä laitan tämän animaation tunnisteeksi "1960-luvun jutut", vaikka animaatio olisikin hieman myöhäisempi... 

Jännää on myös se, että vaikka kyseessä on Weston Woods-tuotanto, siltikään animaatiota ei ole listattu yhtiön nettisivulla olevaan katalogiin... lieneekö tämä animaatio siis joutunut jonkinlaiseen välitilaan ja limboon jossa se ei kuulu kenellekään? (Noh, eipähän ehkä sitten joudu poistetuksi YouTubesta...) (Sivupolulle hyppäys; tuli muuten huomattua tuota Weston Woodsin katalogia selaillessa, että siellähän on useampikin animaatio, jonka YLE on esittänyt telkkarissa lapsuudessani tai ollessani teini-ikäinen. Lisäksi minulle valkeni, että Weston Woods on tuottanut ja tuottaa edelleen nimenomaan hyvin lähdeteos-uskollisia animaatiosovituksia ja ääniversioita tarkasti valikoiduista lastenkirjoista.)

Alkujaan Itsekäs jättiläinen (eng. The Selfish Giant) on irlantilaissyntyisen lehtimies ja kirjailija Oscar Wilden kirjoittama tarina vuodelta 1888. Se on mielestäni kaunis kertomus. En pidä itseäni kovinkaan uskonnollisena ihmisenä, mutta joissakin hengellisesti vivahtavissa tarinoissa ja kertomuksissa on runollisuutta ja kauneutta, jota en kiistä.Tämä tarina on juuri sellainen.

Juoni

Lapsijoukolla on tapana tulla leikkimään aina koulun jälkeen Jättiläisen vehreään puutarhaan.

Se oli suuri, ihastuttava puutarha, jossa oli pehmeä ruohomatto. Siellä täällä kasvoi kauniita kukkia aivan kuin tähtiä taivaalla, ja siellä oli kaksitoista persikkapuuta, jotka keväällä puhkesivat helmenpunaiseen kukkaan antaakseen syksyllä runsaan hedelmäsadon.

(Taas laitan pikkulintuaiheisen kuvan, mutta tykkään niin paljon <3)

Linnut lauloivat persikkapuissa niin kauniisti, että lapset useinkin keskeyttivät leikkinsä niitä paremmin kuullakseen. "Miten hyvä meidän onkaan täällä", lapset huokasivat toisilleen.

Jättiläinen, joka on ollut kauan poissa kotoaan, palaa nyt kotiinsa, ja tyrmistyy nähdessään lapsijoukkion puutarhassaan. 

"Minun puutarhani on minun ikiomani", Jättiläinen sanoi, "sen nyt ymmärtää pikkulapsikin. Enkä suinkaan aio antaa kenenkään muun leikkiä täällä."

Jättiläinen ajaa lapset pois ja rakentaa muurin pihansa ympärille. Lisäksi muuriin kiinnitetään kyltti.

"Läpikulkijat teloitetaan, terveisin Jättiläinen"

 

Lapset surevat ja muistelevat, miten hyvä Jättiläisen puutarhassa oli olla. Lasten poistuttua linnut eivät enää laula, eivätkä kukat kuki siellä. Jättiläisen itsekkäällä teolla on seurauksensa: muurin sisäpuolella alkaa vallita ikuinen talvi, kun sen ulkopuolella vuodenaikojen kierto jatkuu tavallisesti.

Syksy antoi runsaan sadon kaikkialla, paitsi Jättiläisen puutarhassa.

Näin olisi ehkä voinut jatkua ikuisesti, mutta...

Eräänä aamuna Jättiläinen kuuli vuoteeseensa ihanaa musiikkia. Se oli niin sulosointuista, että Jättiläinen arveli itse hänen majesteettinsa musikanttien olevan matkalla linnan ohi.

Itse asiassa se oli vain pikkulintu, joka liverteli ikkunan takana. Jättiläinen ei vain ollut kuullut linnunlaulua niin pitkään aikaan, että se kuulosti maailman ihanimmalta musiikilta sen korvissa.

Eräänä päivänä kevät kuitenkin koittaa jälleen myös Jättiläisen puutarhassa, kun lapset ovat päässeet livahtamaan sinne muuriin sortuneesta raosta. 

Lapset kiipeilevät puissa, jotka puhkeavat ilosta kukkaan, mutta eräs lapsi on niin pieni, ettei pysty kiipeämään puuhun.

Ja Jättiläisen sydän alkoi sulaa. "Miten itsekäs olen ollutkaan", se mietti. "Nyt ymmärrän, miksei kevät halunnut saapua tänne. Autan pojan ylös puuhun, ja lapset saavat leikkiä täällä niin usein kun haluavat."

Kiltiksi muuttunut jättiläinen nostaa lapsen oksalle ja saa tältä kiitokseksi suukon. Jättiläinen ymmärtää aiemman tekonsa vääryyden ja murtaa rakentamansa muurin. 

Tästä lähtien lapset saavat leikkiä Jättiläisen puutarhassa, mutta salaperäinen pienokainen, jonka jätti auttoi puuhun ja josta jätti pitää eniten, on kadonnut. Kukaan lapsijoukosta ei tunne poikaa eikä tiedä, missä tämä asuu, eikä häntä enää nähdä puutarhassa.

Kuluu pitkä aika, ja Jättiläinen on tullut vanhaksi ja heikoksi, mutta yhä lempeämmäksi.

Eräänä talviaamuna Jättiläinen katsoi pukeutuessaan ulos ikkunasta. Se ei enää vihannut talvea, sillä se tiesi, että kevät oli vain lepäämässä ja kukat unessa.

Jättiläistä odottaa puutarhassa yllättävä ja ilahduttava näky. 

Kovasti kaivattu pieni ystävä on palannut ja Jättiläinen rientää tämän luokse, mutta suuttuu nähdessään haavat lapsen käsissä ja jaloissa.

"Kuka on uskaltanut satuttaa sinua! Kerro minulle, niin isken hänet maahan jättiläisten miekallani!"

 "Ei, nämä ovat rakkauden haavoja", lapsi selittää. Jättiläinen polvistuu lapsen edessä, joka on tullut hakemaan häntä.

Lapsi hymyili Jättiläiselle ja sanoi: "Sinä annoit minun kerran leikkiä puutarhassasi. Tänään pääset minun puutarhaani - Paratiisiin."

Aivan lopuksi lapsijoukko löytää Jättiläisen makaamasta puun alta kukkien peitossa.

Animaation suomennoksesta

Animaation suomenkielisenä kertojana lienee Pertti Weckström. Omassa videonauhoitteessani ei ole kreditoitu suomentajaa tai kertojaa, mutta Weckströmin ääni on minulle tuttu ruotsalaisen muumijoulukalenteriohjelman suomenkielisestä versiosta. Weckström on siinäkin kertojana ja täytyy sanoa että pidän tuosta rauhallisesta äänestä ja puhetavasta todella paljon. Samantyylistä kerrontaa tai selostusta saisi olla nykypäivän televisiossakin (muuallakin kuin YLEn suomeksi äänitetyissä dokumenttiohjelmissa).

Katsoin animaation yllälinkatun englanninkielisen version kerran YouTubesta, ja huomasin siitä vivahde-eroja suomenkieliseen. Merkittävimpänä on ehkä loppukohtaus, jossa puhutaan poikalapsen haavoista, mainitsematta niiden olevan naulojen jälkiä. Lisäksi viimeistä loppulausetta on muokattu:

Ja kun lapset iltapäivällä tulivat puutarhaan, he löysivät Jättiläisen uinumassa puun alla valkeiden kukkasten peittämänä. 

Englanninkielisessä jättiläisen koruttomasti kerrotaan vain makaavan kuolleena, kun suomenkielisessä jättiläisen kerrotaan "uinuvan". Pehmennystä, vaikka asiahan on päivänselvä ja kauniisti kuvattu, mutta ehkäpä se on suomentajan mielestä silti ollut niin rankkaa ettei voi sanoa suoraan...

Lisäjaaritus Kare Kanosta

Laitan tämän gifin oikeastaan vain aiempaan jaaritukseen linkittävänä elementtinä.

Edellisessä jaarituksessa esittelin Kare Kano-animesarjan. Tekstiä kirjoittaessani tulin kuitenkin sellaisiin ajatuksiin, että tekstiä on pakko jakaa jotta esittely pysyy esittelynä eikä mene heti liian syvälle (taisi se silti vähäsen mennä ja ajatukseni rönsyilivät...). 

En oikeastaan tiedä, mitä tämä jatkojaaritus varsinaisesti käsittelee, mutta ehkä mietin enemmän ja syvällisemmin hahmokohtaisia juttuja? Saatan sivuta myös mangaa enemmän kuin animen esittelyssä.

Kare Kanon hahmot ovat tyyppejä, joihin olen samaistunut ja joiden kautta olen ajatellut asioita ja saanut yhteyttä itseeni. Asiat, joista alla kirjoitan, eivät ole nuoren parikymppisen naisen mietteitä, vaan minun tässä hetkessä, n. 10-15 vuotta myöhemmin mietittyjä ja jäsenneltyjä jälkihavaintoja. Toki muistelen menneitä, ja kerron tässä joitakin omia henkilökohtaisia tuntemuksiani, koska luulen ettei sarjan merkittävyys aukea ellen ihan vähäsen puhu myös itsestäni (mutta en nyt sentään avaa koko yksityiselämääni). 

Kirjoitan vain mitä minulla nyt on päällimmäisenä pyörinyt mielessä (voisin toki ammentaa ja pohdiskella ja kirjoittaa tästä sarjasta lähes jatkuvasti lisää ja pitkiä esseitä koko loppuelämäni ajan [siltä ainakin tuntuu], mutta yritän kiteyttää tähän olennaisimmat asiat).

Kirjoitan vain niistä sarjan hahmoista ja tarinoista, jotka minua ovat vuosien kuluessa eniten koskettaneet. En hirveästi kirjoita yksityiskohtaisia juonipaljastuksia, joten tämän jaarituksen voinee lukea vaikkei sarjaan olisi tutustunut, mutta ehkä jaaritustani on helpompaa ymmärtää jos sarja ja sen hahmot ovat jo ennestään tuttuja. (En kuitenkaan edellisessä jaarituksessa varsinaisesti esitellyt hahmoja lainkaan...)

Tämän jaarituksen loppuosa menee taas leikkauslinkin taakse.

Kare Kano - nuorten ihmisten kohtaamisia ja näkökulmia

Sisältää vähäisiä spoilereita.

Kareshi Kanojo no jijou, eli lyhennettynä Kare Kano (eng. His & Her Circumstances), on merkittävimpiä omaan elämääni vaikuttaneita fiktioteoksia, ellei jopa tärkein. Tai en tiedä, onko se vaikuttanut elämääni, mutta kuitenkin sarjalla oli ja on edelleen hyvin suuri henkilökohtainen merkitys itselleni. Täten tässä jaarituksessa sekä esittelen sarjan että yritän selittää sen merkittävyyttä (menemättä kuitenkaan liian syvälle henkilökohtaisiin asioihin).

Nuorena aikuisena kävin läpi vaiheen, jossa velloin pitkään itsetutkiskelevissa mietteissä, ja enemmän tai vähemmän sattumalta löysin tuon vaiheen aikana Kare Kanon. Osin kyseisen sarjan myötävaikutuksella ja avulla kasvoin aikuiseksi ihmiseksi, tai ainakin aloin laajentaa ajattelutapaani enemmän kuin koskaan ennen siihenastisessa elämässäni (toki tuona ajanjaksona ratkaisevia olivat myös esim. oman elämäni ihmissuhteet). Puitteet olivat jo olemassa, joten ehkä vain upposin entistä syvempään itsetutkiskelun ja mietiskelyn suohon.

Kare Kano on 26-jaksoinen japanilainen animaatiosarja vuosilta 1998-1999, ja se pohjautuu Masami Tsudan vuosina 1995-2005 piirtämään samannimiseen sarjakuvaan. Käsittelen tässä jaarituksessa enemmän animesarjaa, mutta sivuan myös sarjakuvaa. (Animea sen enempää kuin mangaakaan ei ole julkaistu suomeksi, mutta mangan englanniksi käännettyä painosta on ollut täälläkin saatavilla. [Lisään vielä tähän väliin että animesarja on myös arvosteltu Anime-lehden numerossa 11 vuonna 2006.])

Katsoin animesarjan alkusyksyllä vuonna 2005, ja sitä ennen olin lukenut mangasta ensimmäisen lätyskän, Tokyopopin englanninkielisen julkaisun, edellisenä vuonna. Päätin tutustua mangaan ensin, siitä yksinkertaisesta syystä, että animea en voinut saada käsiini. Vuonna 2004 bongasin ulkopaikkakuntalaisessa antikvariaatissa Kare Kanon ykköslätyskän hintaan 7 euroa. Matalalla kynnyksellä se lähti mukaani. 

Kare Kano-mangan ensimmäinen osa oli oikeastaan ensimmäinen "oikea" lukemani manga - kaikki tuohon mennessä lukemani manga (mikä ei ollut kovin paljon) kun oli ollut karkeasti määritettynä vain yksittäisiä ja sekalaisia osia peilattua mangaa ja Di Gi Charat-antologioita. Kare Kano oli ensimmäinen jatkuvajuoninen (tai no, ehkei ihan, tarina etenee episodisesti, ja siihen lienee helppo hypätä mukaan keskeltäkin, mutta sarjassa on myös jatkuvajuonisempia teemoja) ja pidempi lukemani japanilainen sarjakuvateos (myös muodoltaan "autenttinen" oikealta vasemmalle-lukusuunnassaan), joka myöhemmin venyi useamman vuoden pituiseksi projektiksi. 21-osainen sarjis on ainoa "pitkähkö" ja myös pisin mangasarja jonka olen kirjahyllyyni kerännyt.

Tästä kaiken voidaan sanoa aikoinaan alkaneen.

Mutta pysykäämme asiassa, animaatiosarjassa. Katsoin Kare Kanon siis heti kun se oli minulle ylipäätään mahdollista, ja tämä tapahtui vuonna 2005. Tuona merkittävänä vuonna sain käyttööni nopeamman internet-yhteyden ja aloin melkeinpä superkuluttaa animea - tai oikeammin pääsin lataamaan ja katsomaan kaikki ne teokset, joista olin edeltävän viiden-kuuden vuoden aikana korkeintaan lukenut, nähnyt kuvia, hyvällä tuurilla ehkä nähnyt lyhyitä videopätkiä ja enimmäkseen voinut vain haikailla että olisipa kiva joskus katsoa kokonaan. (Hitaalla netillä kun ei pahemmin animea latailtu, kuten Di Gi Charatista jaaritellessa olen maininnut.)

Juoni / Alkuasetelma

Yukino Miyazawa julkisuudessa...

Tyttö nimeltä Yukino Miyazawa on juuri aloittanut lukion. Kaikki koulussa ihailevat Yukinoa, hän on älykäs ja hyvin osaava kaikessa, toiset huomioon ottava ja kaunis niin ulkonäoltään kuin vaatimaton luonteeltaan - siis todellinen tuleva menestyjä ja suorastaan täydellinen. Tämä on kuitenkin vain illuusio: kulissi ja julkisivu, jonka rakentamiseen parantumattoman suosion- ja ihailunkipeä Yukino on nähnyt uskomattoman - ja naurettavankin - paljon vaivaa. Ainoastaan kotonaan Yukino paljastaa todellisen luonteensa ja se on kaikkea muuta kuin ihailtavan tahdikas; turhamainen, itsekeskeinen, kilpailuhaluinen ja yksinkertaisesti kiero. Oma perhe pitää Yukinoa vähän outona mutta ei tee siitä numeroa suuntaan tai toiseen.

Yukinon egoistinen kupla poksahtaa, ja tytön asema koulun tähtioppilaana ja suosikkina on vaarassa, sillä lukion on aloittanut myös Soichiro Arima-niminen poika, joka niin ikään on kuin itse täydellisyys. Lukion pääsykokeessa Yukino jäikin kakkoseksi ensimmäistä kertaa elämässään. Katkeruudessaan tyttö on päättänyt ottaa tavoitteekseen päihittää Soichiro kaikessa ja siitä tulee pakkomielle. Yukinoa ei liikuta edes se, kun eräällä hetkellä Soichiro tunnustaa tunteensa tyttöä kohtaan. Päähenkilömme vain sivuuttaa koko jutun ohimennen - vaan kuinkas sitten käykään?

Yukinon kupla pamahtaa toistamiseen kun välikokeissa hän kyllä päihittää Soichiron, mutta poika ei vaikuta olevan moksiskaan "tappiosta". Kun vähän miettii, niin jos ja kun kilpailu olikin ainoastaan yksipuolinen (ja täysin Yukinon omassa päässä), voiko oikeastaan edes sanoa hänen voittaneen? 

Tätä ja muutakin voidaan ja saadaan pähkäillä, mutta kaiken huippuna aiemman lisäksi käy niin, että hassun pikku sattuman kautta Yukinon tarkoin varjeltu salaisuus - kiiltävän julkisivun vastakohta - paljastuu Soichirolle, ja siitäkös soppa syntyy kun Yukino haluaisi turvata "täydellisen tytön" julkisuuskuvansa. Tosin, mitään ei näy tapahtuvan. Yukino ehtii luulla murehtineensa turhaan ja Soichiron päästäneen hänet pälkähästä ja että poika on kuin onkin todellinen herrasmies. 

Yukino luuli päässeensä kuin koira veräjästä mutta joutuukin selkä seinää vasten.

Mitä vielä, juuri sillä hetkellä pojan salakataluus tuleekin ilmi. Soichiro, joka myöskin on vilpittömän ja kiiltokuvamaisen pinnan alla hivenen vinksahtanut ja aivan yhtä tekopyhä tyyppi kuin Yukino, alkaakin yllättäen ja varsin häikäilemättömästi kiristää Yukinolta pikku palveluksia salaisuuden säilyttämistä vastaan. Yukino joutuu hankalaan tilanteeseen ja nöyryytetyksi, mutta samalla hän alkaa nähdä Soichiron toisessa valossa ja muunakin kuin ärsyttävänä kilpailijana. 

Sittenkään Yukino ei alistu kiristykseen ja katsele touhua kauaa vaan laittaa hommalle pian stopin. Ilmeneekin että Soichiro ei ole alun alkaenkaan halunnut kiusata Yukinoa eikä koskaan aikonutkaan paljastaa tämän salaisuutta. Tosiasiassa poika on tekosyyn varjolla halunnut päästä lähempiin tekemisiin ja hengailemaan tytön kanssa. Näin onkin tapahtunut, kaiken muun ohessa kilpakumppanit ovat pikkuhiljaa alkaneet tutustua toisiinsa paremmin. 

Ja niinhän siinä lopulta käy, että tuttavuus muuttuu ensin ystävyydeksi, ja sitten ystävyydestä ihastukseksi, ja lopulta kasvaa rakkaudeksi. Kilpakumppanuus unohtuu ja koulun ykkösenä oleminen jää sivummalle, ja Yukino ja Soichiro päättävät lakata esittämästä kiiltokuvia ja sen sijaan opetella ja alkaa elämään itsensä näköistä elämää.

Niin ja siis, kaikki yllä kerrottu tapahtuu kahden-kolmen ensimmäisen jakson aikana. Ja siitä tarina oikeastaan vasta alkaakin.

Ajatuksia "tyttöjen animesta ilman taikaa"

Tuo alkuasetelma kuulostaa ehkä tyypilliseltä romanttiselta koulukomedialta ja ehkä pinnalliselta sellaiselta. Jostain syystä mieleeni on jäänyt jonkun Animewatcher-sivustolle kirjoittama kommentti, joka kai suurin piirtein meni näin (aivan sanatarkkaa muotoilua en muista): "Hollywood-tyyppinen romanttinen komedia. En tykkää." (tai "tykännyt"). (Pahoittelut etten voi kreditoida ko. kommentin kirjoittajaa. Sivustolta ei viime aikoina ole voinut lukea käyttäjien kommentteja.)

Jos yrittäisi määrittää ja tiivistää ihan muutamalla sanalla, sanoisin että Kare Kano on romanttinen slice of life-draamakomedia, jossa on syvällisempiä ja synkkiäkin vivahteita.

Itse pidän Kare Kanoa vähän erilaisempana tarinana ja sarjana kuin monia muita. Tai en tiedä, ehkä tämä johtuu siitä että kyseessä on todellakin ehta ja puhdas rakkaustarina eikä toiminta-, hupi- ja/tai seikkailukertomus; sellainen jossa painotus on ensin muissa teemoissa ja se rakkaustarina on lähinnä ja korkeintaan taustalla kulkeva sivujuonne tai bonus, joka alkaa saada merkitystä ja painoarvoa vasta huomattavan paljon myöhemmässä vaiheessa. Tuntuu että vähän liian usein, lähes tyypillisesti, sarjat keskittyvät siihen, että päähenkilöpari vatvoo ja jahkaa eestaas ja päätyy yhteen vasta aivan lopussa. Onhan se kai kiva, jos jutun voi lopettaa kuin sadun; "elivät yhdessä onnellisina elämänsä loppuun asti". Joskus olisi kuitenkin kiinnostavampaa ja virkistävämpää nähdä, odottaako päähenkilöparia automaattisesti se parisuhteen ihanuus ja autuus jota niin kovin halutaan suitsuttaa ja ihannoida. (Jokainen pidemmässä parisuhteessa [joskus myös läheisessä ystävyyssuhteessa] oleva/ollut kaiketi tietää että oikeasti kaikki ei ole jatkuvaa ihanaa ruusuilla tanssimista vaan ruusuissa on myös piikkejä.)

Kare Kanossa päähenkilöpari päätyykin yhteen jo melko alussa, ja tarina ja oikeat ongelmat alkavat oikeastaan vasta siitä toden teolla. Draamaa on välillä kuin saippuasarjassa, kieltämättä, mutta toisin kuin saippuasarjoissa, Kare Kano menee poikkeuksellisen vahvasti hahmojensa mieliin, ajatuksiin ja tunteisiin, ja sitä kautta "täydellisen epätäydelliset" hahmot tuntuvatkin lähes oikeilta ihmisiltä - tai ainakin minä koin näin vuonna 2005.

...ja Yukino Miyazawa kotona. (Onhan tuollainen noin "hurja" ulkonäön kautta peilattu luonteen kontrasti nyt aika pinnallista. Luulen että ymmärrän silmälasien "nolouden", mutta ovatko [tai olivatko] verkkarit nolot ysärillä oikeasti? Kysyn siitä huolimatta että olen itsekin ysärikasvatti, olin ja olen vaan aina ollut pihalla~ :´D)

En oikeastaan ollut nähnyt paljoa animea tuolloin, mutta se mitä olin nähnyt, oli kuitenkin monipuolista. Tai niin siis luulin. 2000-luvun alussa töllössä menivät sellaiset kivat ns. tyttöjen taikataistelu-animesarjat kuin Magic Knight Rayearth ja Sailor Moon, joita kiinnostuneena teininä katsoin, ja ihan hyvää viihdettä ne olivatkin, mutta jotenkin ne ja niiden hahmot eivät onnistuneet puhuttelemaan minua ensivilkaisulla (vaan vasta myöhemmin kun olin päässyt genreen paremmin sisään). Kuten olen maininnut Cardcaptor Sakurasta jaaritellessani, minulla oli siis aikoinaan vähäisiä ongelmia käsitellä ja ymmärtää ns. varsinaisesti ja erityisesti tytöille suunnattua animea ja mangaa (sukupuolestani huolimatta siis), kun löysin ne juttuna ja genrenä. Toisaalta, enpä tiedä koinko oikeastaan mitään juttua varsinaisesti "omakseni" tuolloin, teininä ja aikuisiän kynnyksellä. :D (Erinäiset muumit ja ponit lapsuudenjuttuina kokivat ainakin hetkellisen lopahduksen. Kiinnostus animaatioon taiteen/viihteen/tarinankerronnan muotona minulla oli kuitenkin tuolloin jo olemassa.) Toisaalta, kohderyhmäsuunnittelu ja -ajattelu on minusta muutenkin vähän hassua ja keinotekoista.

Nuo(kin) yllämainitut "tyttöjen" sarjat olivat sankaritarinoita, joiden päähenkilöt tuntuivat olevan jossain määrin idealisoituja; kauniita ja hyviä ja viimeistään lopussa aina oikein tekeviä. Voin spekuloida, että teini-iässä koin sellaiset hahmot vieraina, ehkä teennäisinäkin, enkä suuremmin kokenut samaistuvani niihin. (Pakkohan ei tietenkään ollut.) Minä en ollut täydellinen enkä aina-oikein-tekevä, ja vaikka hahmot ehkä olisivat olleet inspiroivia ja hyviä roolimalleja, niin sittenkään... niissä ei ollut minulle kosketuspintaa tuohon aikaan. Luulen myös, että esim. japanilainen kouluelämäkään ei voisi olla kauempana omasta koulu/opiskeluelämästäni ja noiden aikojen kokemuksistani.

Kare Kano oli kuitenkin se portti, jonka läpi kulkiessani aloin vähitellen lämmetä genrelle, tai niin katson asian olevan. Kare Kano oli ensimmäinen pläräämäni vähän vanhemmille teinitytöille suunnattu sarja (Tokyopopin mangajulkaisun ikäsuositus on 13+), ja minulle se on teos, joka "muutti" "kaiken".

Kare Kanossa idealisoidun sankaruuden sijaan Yukino lähtökohtaisesti tunnistaa ja tunnustaa oman tekopyhyytensä. Melkeinpä jo se pelkästään tekee hahmosta mielenkiintoisen, tai ainakin kiinnittää huomion. Myöhemminkin olen huomannut, etten pidä liian "idealisoiduista" hahmoista vailla heikkouksia tai säröjä, ja olen varma, että Kare Kanolla on ollut myötävaikutusta myös siihen. (Kaipa voin kertoa myös vaihtoehtoisen näkemyksen; aikoinaan annoin alussa mainitun Kare Kano-mangan ensimmäisen osan ystäväni luettavaksi. Hänellä oli vaikeuksia ymmärtää Yukinon hahmoa eikä hän pitänyt siitä. Jokainen tehköön siis omat johtopäätöksensä. [On muuten hankalaa sanoa, paraneeko Yukinon hahmo tarinan edetessä vai päinvastoin, lässähtääkö se. :´D] Ja aihetta sivuten; kehitin aikoinaan eräänlaisen [subjektiivisen] teorian ärsyttävästä hahmosta, ehkä joskus saan aikaiseksi julkaista sen.)

Kare Kanossa hahmoina ovat "tavalliset" ihmiset, ilman mitään super- tai taikavoimia. Hahmot seisovat omilla jaloillaan, ja josseivät sitä osaa, niin oppivat. Sarja ansaitsee ison kiitoksen jo pelkästään siitä. (Niin no, toisaalta jotkin hahmoista ovat kyllä silti melkein kuin jotain superihmisiä... XDP)

Kirjoitin yllä "tavalliset" ihmiset. Yukino on sarjan päähenkilötyttö, mutta hivenen epätyypillinen sellainen: pinnan alta paljastuu varsin eksentrinen; hieman lapsellinen, analyyttinen ja laskelmoiva ja tietyllä tapaa kieronpuoleinen hahmo, joka tunnustaa oman tekopyhyytensä - ja josta merkillistä kyllä löysin kosketuspinnan, mitä en juuri mistään aiemmista siihenastisista pläräämistäni fiktioteoksista ja niiden hahmoista ollut löytänyt. Vaikka täytyy minun myöntää, että olen aikoinani muutenkin lukenut yllättävän vähän teinikirjallisuutta tai katsonut teineille suunnattuja tv-sarjoja. :-D Luulen, että Kare Kano oli myös ensimmäinen katsomani vahvasti hahmovetoinen sarja (eli siis kiinnostavampaa kuin varsinaisesti "tarina" ja "toiminta" ovat nimenomaan hahmot ja miten ne toimivat ja selviytyvät eri tilanteissa).

Kun koulun sosiaaliset kuviot tökkivät, Yukino joutuu hämmentävään tilanteeseen.
Tuskailu ei kestä kauaa, vaan hakattuaan päätä (kirjaimellisesti) tartutaan taas toimeen.
(Ja taas Soichiro saa sivusta ihmetellä että mitä ihmettä tuo touhuaa...)

Ilman mitään yliluonnollisia supervoimia Yukino on vahva tyttöhahmo joka pyrkii ratkaisemaan itse omat ongelmansa eikä uhriudu, hahmon toiminta on enimmäkseen suoraselkäistä. (Ja siis; yliluonnollisissa supertaikavoimissa ei ole mitään vikaa, nehän ovat parhaimmillaan kiintoisia ja kauniita metaforia henkiselle kasvulle, voimaantumiselle jne. Mutta tässä sarjassa sellaisia ei yksinkertaisesti vain tarvita!)  

Ajatuksia "tyttöjen animesta" joka puhuttelee

Kun Kare Kanossa hahmot tutkiskelevat itsejään, tuntojaan ja tekemisiään, ja niiden syitä ja seurauksia, ja kun hahmot ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja yrittävät kommunikoida ja opetella ymmärtämään toisiaan, niin väistämättä asioita alkaa miettiä itsekin ja heijastella omaan elämään. Yleensä ihmisillä on jokin motiivi toiminnalleen eikä toisen pään sisään voi nähdä eikä koskaan voi ihan sataprosenttisen varmasti tietää mitä toinen ajattelee. Varmuuden voi saada ainoastaan kysymällä ja kuuntelemalla vastauksen. Jos se hämmentää ja herättää lisää kysymyksiä, nekin voi ja kannattaa sanoa ääneen. Se on keskustelua josta molemmat osapuolet voivat saada ahaa-elämyksiä, oppia ja laajentaa ymmärrystään. Mutta, toisinaan kysyminen vaatii rohkeutta, ja aina voi käydä myös niin että saakin todella rehellisen vastauksen ! (<- Sarjan välitön vaikutus muuten näkyy minussa tämän tyylisen tekstin suoltamisena... :-D)

Yukinon isän viisaita sanoja. (Tästä olen muuten vähäsen huolissani nykyaikana;
että ihmisiä ei kannusteta ajattelemaan itsenäisesti. [Valitettavasti välillä huomaan itsekin pohtivani
"mitä mieltä pitäisi olla" joistakin asioista, sen sijaan että olisin vain jotain mieltä...])

Kare Kano toi minulle hahmojen samaistuttavuuden lisäksi tietyllä tapaa aivan uuden ulottuvuuden, tai perspektiivilaajennuksen, vai miksikä sitä kutsuisin. Oikeastaan kaikki tuohon asti näkemäni anime oli ollut karkeasti määritettynä joko lastenohjelmia, kepeitä komedioita, toimintapläjäyksiä, noiden yhdistelmiä, tai Ghiblin fantasiaa. Eikä siinä mitään, ne olivat mukavaa ajantappoviihdettä, todellisuuspakosisältöä ja samanhenkisten ihmisten kanssa sosiaaliseen kanssakäymiseen johdattavia. 

Animaatio oli taiteenlajina lumonnut minut jo monesti siihenastisessa elämässäni. Mutta Kare Kano oli ensimmäinen anime, jonka koen oikeasti puhutelleen minua ja koskettavan jotakin huomattavan paljon syvemmällä sisimmässäni. Ensimmäistä kertaa koskaan jokin katsomani fiktiivinen sarjateos antoi minulle oikeasti kunnolla pohdittavaa, muutaman minuutin tai tunnin sijasta vuorokausiksi, viikoiksi, kuukausiksi, jopa vuosiksi... ja koen, että se edelleenkin antaa minulle ajateltavaa, vaikka edellisestä sarjan katselusta ja mangan perusteellisesta lukemisesta on aikaa. Ehkä painotan sanaa "ajateltavaa", mutta toki sarja sai minut vahvasti myötäelämään ja tuntemaan ja se on varmasti auttanut käsittelemään omia (ristiriitaisiakin) tunteitani ja sitä kautta lopulta myös helpottamaan nuoruuden pahaa oloani (= valtava merkitys). Monen muunkin, mutta erityisesti tämän sarjan äärellä on itkuja tirautettu, puhumattakaan sisäisistä nauruista, onnenkiljahduksista ja ilonhypähdyksistä.

 

Kare Kanossa on hyvin vahva päähenkilöpari, mutta sarjassa ei keskitytä pelkästään Yukinon näkökulmaan, vaikka siitä tarina alkaakin. Soichironkin näkökulma saa tilaa, ja tietysti tarinassa tulee riittämään mielenkiintoisia käänteitä sivuhahmojen esiinmarssissa. Kateellisia kilpakumppaneita riittää niin rakkauden kuin koulumenestyksen saralla. Myös heidänkin näkökulmiaan ja tarinoitaan avataan eikä siis vain sivuuteta nopealla olankohautuksella. 

Hetkittäin fokus onkin aivan muualla kuin päähenkilöissä - ja joitakin animen katsojia (ja mangan tapauksessa lukijoita) tämä saattaa häiritä kun tarina lähtee rönsyilemään sivupoluille (mutta minkäs sille voi, jos tarinankertoja pitää sivuhahmoistaan niin paljon, että haluaa kuvata heitä enemmänkin kuin vain sivuhahmokontekstissa). Eipä siinä: siirtymät hahmotarinoista toisiin ovat sujuvia, ja myös nuo sivuhahmojenkin tarinat ovat mielenkiintoisia, jotkin jopa yllättäviä. Kuten ylempänä jo kirjoitin, yleensä ihmisillä on jokin motiivi - hyvä, tai ainakin suhteellisen helposti ymmärrettävä syy - toiminnalleen (mikä toki ei tee esim. huonosta käytöksestä ja vaikkapa kiusaamisesta yhtään oikeutetumpaa tai hyväksyttävämpää). Hahmojen välille muodostuvia dynamiikkoja ja kemioita on erityisesti tässä sarjassa erittäin kiinnostavaa seurata. 

Muistan ajatelleeni ja olettaneeni siinä kohtaa, kun tämä kuvan jäbä astui kuvioon, että ahaa, nyt tästä voi seurata jokin kolmiodraamakeissi, mutta, ja pelkästään positiivisena, yllätyksenä niin ei käykään! Joskus on ihanaa olla väärässä! (Pahoittelut käänteisestä spoilerista :D)

Suosikkihahmoja on vaikeaa valita; liki jokaisesta sarjan hahmosta löytyy jotain inhimillistä ja jos ei nyt ihan tykättävää, niin kuitenkin myötätuntoa herättävää. Tämä on nyt ehkä vähäsen hassunkuuloinen rinnastus (tai sitten ei, kyseessä olen minä), mutta vähän samaan tapaan kuin Halinalleissa pääosassa ovat enemmänkin tunteet itsessään kuin varsinaisesti hahmot, niin Kare Kanossa pääosassa ovat ehkä sittenkin enemmänkin ihmissuhteet itsessään kuin varsinaisesti hahmot.

Sarjan inhimillinen ja suoraviivainen huumori pohjautuu aika paljolti sinänsä johdonmukaisiin yksinkertaisiin oletuksiin ja niiden sittenkin vääriksi osoittautumiseen ja yllätykseen. Sekä hahmot että katsoja (tai mangan lukija) saavat kyytiä mutta lempeästi. Ketään ei siltikään pahemmin nolata tai muuten rangaista väärien oletusten tekemisestä, ei sarjan hahmoja eikä katsojaa/lukijaa. Myötätunto herää, kun miettii että oikeastaan juuri noin olisi itsellekin voinut käydä. Mieli ja ajatukset voivat huidella ties missä, mutta silti hahmoilla on yleensä jalat maassa. Hienotunteisuus karisee, siltikään huumori ei ole alatyylistä tai ilkeää. Yksinkertaista fyysistä komediaa on myös tarjolla.

Anime vs. sarjakuva (ja varoituksen sana?)

Animesovitus on melko uskollinen lähdeteokselleen, sarjakuvalle. Oikeastaan pidän sitä lähes uskollisimpana tietämäni manga->animesovituksena, sillä animaatio seuraa sarjakuvan viitoittamaa "käsikirjoitusta" visuaalisesti hyvinkin ja ihailtavan tarkasti. Joissain kohdin on otettu reilusti vapauksiakin; kun olen lukenut sarjakuvaa ja sitten myöhemmin katsonut animea uudestaan, olen nopeasti huomannut ne kohdat joita sarjiksessa ei ole, tai joissa on sävyeroja. Näin myöhemmin olen huomannut, että animesarjassa otetaan kyllä kaikki irti, mutta eritoten komediallisista elementeistä ja kohtauksista (jotka sarjakuvassa ovat hieman hillitympiä).

Sarjassa kerrotaan vähän myöhemmin tarinan alkua edeltävistä hetkistä Soichiron näkökulmasta, ja tämä gif esittää sen hetken kun poika alun alkaen tajusi ihastuneensa Yukinoon :D pieni nolo väärinkäsitys, jota seuraa kunnon vapauttava nauruhepuli!! (Tämä on yksi lempikohtauksiani animesarjasta. Jaarituksen otsikkokuva muuten liittyy tähän kohtaukseen. ;D [Tämä episodi oli muuten oikeastaan varsinaiseen sarjakuvatarinaan kuulumaton sivutarina. Kiva että se silti sisällytettiin animeen~])

Kare Kano-anime on muuten todellinen editoijan painajainen: jos sarjan haluaisi kääntää todella tarkkaan ja huolella, se käytännössä vaatisi joko osittaista uudelleen animoimista tai ruudun täyttämistä käännöstekstityksellä. Sarjassa on nimittäin todella paljon tekstiä. Sarjakuvan kääntäminen on helpompaa kun käännöksen voi vain editoida päälle (ja mahdolliset sivuhuomautukset tai tarkennukset laittaa hieman sivumpaan). Mutta mitä tehdä, kun animaatioversiossa sarjakuvan ääniefektit, sivuhuomautukset ja ihan koko tekstikin on siirretty kameran alle sellaisenaan? (Animen enkkuversiossa ei edes yritetty editoida animaatiota otsikkokuvia enempää. Ruudulla vilahtavia tekstejä ei useimmiten ole käännetty eikä tekstitetty ollenkaan. Ne menivät minulta suosiolla ohi, ja menevät kaikilta japania osaamattomilta. Joskus tekstit välähtävät myös niin nopeasti että epäilen että natiivitkaan ehtivät oikeasti lukea niitä...)

Sarjakuvan sovitusta televisioruudulle, hyvinkin kirjaimellisesti.

Kare Kano-sarjakuva on piirtotyyliltään melko yksinkertaista ja selkeää mutta todella kaunista viivaa ja tarina kulkee sujuvasti (vaikka aivan alussa minulla itse asiassa oli lieviä vaikeuksia päästä sarjakuvan kerrontatyyliin sisään :D). Animeversiossa ovat lisänä värit, liike ja visuaaliset efektit ja ääni. Animen taiteellisuus on omaa luokkaansa, toki voihan sitä miettiä että onko esim. epätärkeät taustahahmot jätetty värittämättä tarkoituksella vai käytännön säästösyistä jne. :D Välillä hahmot ovat pallopäitä ja animaatio minimaalista, suun liikkeitä ei ole animoitu jne. Jos ajattelee positiivisesti, Kare Kanon voi parhaimmillaan nähdä kokeellisen ja/tai taiteellisen animaation tuotoksena. Jos ajattelee negatiivisesti, se voi olla halvalla tehtyä ja säästökeinoilla kikkailtua roskaa. Joka tapauksessa se juttu eli tarina kulkee ja etenee... 

joten kuten... liki loppuun saakka.

Muuten ihan paras anime, MUTTA...

Kare Kano olisi animena mainio, ellei siinä olisi tarinan ulkopuolisia vikatekijöitä ja muita rajoitteita. Kaikista suurin spoileri, jonka tässä jaarituksessa paljastan, on se, että sarjalla ei ole varsinaista loppuratkaisua.

Animesarja on vain 26 jakson pituinen, ja se tehtiin silloin, kun alkuperäinen kuukausittain julkaistu sarjakuva oli hyvinkin keskeneräinen. Niinpä anime loppuu melko ikävästi kesken, yksinkertaisesti lähdemateriaalin puutteeseen. Myös sarjan budjetti lienee loppunut kesken; sarjassa on huomattavalla tavalla etsitty teknisiä säästökeinoja, ja siinä on pituuteensa nähden ikävän paljon vanhan kertausta ja toistoa ja lopulta jopa höttöä, joka ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään millään tavalla. Voi kuulostaa käsittämättömältä, mutta (valitettavasti) se on totta. 

Pahoittelen, että olen tähän asti yksinomaan ylistänyt sarjaa (mutta luotan siihen, että tätä[kin] jaaritusta lukevat vain ne, jotka joko ovat sarjan jo katsoneet, tai vaihtoehtoisesti eivät sitä todennäköisesti kuitenkaan koskaan tule katsomaan). Kare Kano-animen suurin ongelma ja vika on se, että se tehtiin liian aikaisin. Sarja on puoliväliin asti todella tiukkaa ja napakkaa settiä, mutta sen jälkeen se alkaa vähitellen hiipua ja juttua venytetään ja veee-nyyy-tee-tään. Sarja ei varsinaisesti huonone, mutta loppu on antikliimaksinen. Useimmille se tuottanee vähintään lievän pettymyksen, ja joillekin varmasti isommankin turhautumisen. 

Toisaalta sarjan venytetty loppu ja viimeiset n. kahdeksan jaksoa toimivat mielestäni itse asiassa jonkinasteisena etäännytyksenä sarjaan, ja pidän sitä jopa lohdullisena. Vaikka tarina jääkin kesken, muistelen että tuolloin 2005 siitä ei kuitenkaan varsinaisesti tullut eikä jäänyt ikävää fiilistä tai pahaa mieltä. Se vain loppui, se piti hyväksyä, sillä hyvä. Luulen, että ajattelen näin, koska yksinkertaisesti tunsin saaneeni sarjalta sellaisenaankin todella paljon ja enemmän kuin olisin arvannut.

Animewatcherin kommenttikenttään kirjoitinkin: "Loistavaa/kelpoa niin kauan kuin sitä kestää."  (Kare Kanohan ei suinkaan ole maailman ainoa anime joka "jää kesken"...)

(Jotenkin hassusti muistikuvani sarjan loppupäästä olivat vuosien kuluessa värittyneet negatiivisemmiksi kuin mitä se oikeasti on; "ne viimeiset kahdeksan jaksoa ovat täyttä p*skaa~" Mutta kun sarja tuli monen vuoden jälkeen katsottua taas kunnolla uudestaan, niin ei se ollutkaan lähellekään niin paha kuin vääristyneissä muistikuvissani. Välillä niinkin päin. :´D)

Animen katsottuani, edelleen vuonna 2005, päätin hankkia mangan loputkin osat, se oli helppo ja luonteva jatko tarinan seuraamiselle (kyllähän minä nyt halusin tietää, miten hahmoille lopulta käy!). Siitä tuli pidempiaikainen keräily- ja lukuprojekti, jonka sain päätökseen vasta vuoden 2009 alussa. Kun koko sarjakuva on luettu, niin kyllähän animen keskeneräiseksi jäänyys harmittaa. Mutta ellen olisi katsonut animea, en luultavasti olisi jatkanut sarjakuvan lukemistakaan (sillä sanon suoraan, että Kare Kano-mangan ensimmäinen lätyskä toimii itsenäänkin lyhyenä kolmiosaisena novellina [vastaten animessa puolestaan kolmea ensimmäistä jaksoa]). Animen katsottuani aloin myös hahmottaa sarjakuvaa paremmin. (Tokyopopin englanninkielinen käännös on... kelpo. Jonkin verran siihen on päässyt käännöskömmähdyksiä ja ladontavirheitä.)

Anime alkaa muuttua sarjakuvaksi enenevässä määrin lopun lähestyessä.

Animessa kaikki aloitetut juonikaaret jäävät auki. Sarja alkaa Yukinon kehitystarinana, eikä edes senkään pääetappia saada tavoitettua. Sivuhahmot ovat mielenkiintoisia tuttavuuksia, joita sarjakuva syventää enemmän kuin anime ehtii. Soichiron tarinaa sivutaan kyllä lupaavasti, mutta se jää ainoastaan pintaraapaisuksi. Todella selväksi siinäkin kyllä ehtii tulla, että tuolla poitsulla ei ole kaikki ihan kunnossa... (Sarjakuvan edetessä Soichirosta tulee tarinan tosiasiallinen päähenkilö, ja sarjis lähteekin soutelemaan todella synkkiin ja syviin vesiin, enkä osannut arvata millaiseen pyöritykseen joutuisin!)

Animen jälkeen...

Vioistaan huolimatta Kare Kano-anime on minulle tärkeä. Olen aiemmin blogissani maininnut, että animaatiostudioiden nimet eivät oikeastaan merkitse minulle paljoakaan, enkä alkuun ollut mitenkään erityisen kiinnostunut siitä, että Kare Kanon on käsikirjoittanut ja myös pääosin ohjannut Hideaki Anno ja että se on Gainax-studion tekemä sarja. Vasta myöhemmin yhdistelin paloja ja niin sennimiset animesarjat kuin Nadia: The Secret of Blue Water (1989) ja Neon Genesis Evangelion (1994) päätyivät katselulistalleni. Ne ovat vähän eri kaliiperin sarjoja; Nadia on seikkailu- ja scififantasiasarja toiminta-twistillä ja siinä on vähäistä teinikipuilua, NGE on toimintaan ja scifiin verhottua kunnon teini( vaiko ihan yleisesti ihmis-)kipuilua, ja Kare Kanohan on pinnaltaan "tyttöjen sarjis" (mutta näillä kaikilla on yhdistäviä elementtejä ja näillä kaikilla kolmella sarjalla on omalaatuiset ongelmansa, mutta niistä huolimatta sanoisin, että ne kaikki ovat silti mukaansa tempaavia, ja enemmän hyviä kuin huonoja sarjoja, joten kyllä, suosittelen, kaikille, sukupuoleen katsomatta, ainakin vilkaisemaan ;-)). 

(Saa nähdä saanko aikaiseksi kirjoittaa noistakin sarjoista joskus: Evangelionista minulla tuskin on mitään kovin omaperäistä sanottavaa. Nadiasta olisi sinänsä hauska kirjoittaa jotain, ja mielelläni jaarittelisin jotain, mutta epäilen silti onko siitä mahdollista saada asiallista tekstiä aikaan.)

Omalla tavallaan hassunkurista on, että Evangelionin katsottuani (vasta vuonna 2011 :-) [olen tosi hidas joissain jutuissa]) koin havahtumisen. Tunsin, että olin "eheytynyt", siis viimein noussut sieltä itsetutkiskelun ja mietiskelyn ja nuoruuden mielenmyllerryksen ja elämänahdistuksen sekaisesta suosta, johon olin uponnut ja jossa velloin löytäessäni Kare Kanon (ja myös Taotao-elokuvan). Toisaalta se oli ehkä vain vertauskuvallinen havahtuminen, mutta siis, tajusin, etteivät minua ennen kovasti vaivanneet asiat vaivanneet enää, tai niillä ei ollut enää suurta merkitystä. Ympyrä oli sulkeutunut. Silläkin saattaa olla tekemistä että olin jo täyttänyt 25. Pahimmat nuoruuden mielen ailahtelut olivat jääneet taakseni. Olin päässyt yli itseinhostani ja oppinut hyväksymään olemassaoloni. (Tietysti edelleen hetkittäin koen valtavia surkeudentunteita ja eksistentiaalista häilyväisyyttä. Ei kaikki ole taikasauvan heilautuksella ohi, mutta olen oppinut sietämään itseäni ja hetkittäin voimakkaita tunteitani. Ne asiat vain kuuluvat ihmisenä olemiseen.) (Koen tarpeelliseksi tarkentaa, että käytän sanaa "eheytyminen" tässä yhteydessä ihan yksinkertaisen yleisesti henkisen rikkoutumisen vastakohtana. No joo, ehkä voisin sanoa "parantuneeni" tai "itsekorjautuneeni". Mitä sanaa itse käyttäisitte?)

Itse asiassa mietin ja spekuloin, onko ohjaaja yrittänyt linkittää ja lomittaa Kare Kanoa yllämainitun Evangelionin kanssa yhteen, sillä Kare Kanon (vähitellen ikävästi) toistuvana jaksojen aloitusmantrana hoetaan "nuorista uuden vuosituhannen kynnyksellä". Toki, Kare Kano oli ajan hermolla 1990-luvun lopulla. Mutta Neon Genesis Evangelionin tarinan maailmassa ollaan koettu pallonlaajuinen ekokatastrofi 2000-luvun alussa. Omaa spekulointiani; mitä jos ohjaaja olisi ottanut vapauden hieman venyttää asioita, niin että Kare Kano ja NGE olisivat tavallaan "samaa universumia", meinaisiko se ehkä sitä, että ohjaajan tulkinta Kare Kanosta kertookin tavallaan "retrospektiivisesti" niistä nuorista ihmisistä, jotka elivät maailmassa ennen NGE:n tapahtumia? (En ole hirveästi lukenut muiden kirjoittamia tekstejä enkä siis tiedä onko kukaan muu internetissä miettinyt ja mahdollisesti spekuloinut ja analysoinut tätä asiaa.) 

Musiikki

Shiro Sagisun musiikki tekee animaatiosta vielä suurempaa, mahtipontisempaa ja suorastaan eeppistä. Vähän mietin, että Kare Kano-animessa melkein parasta on hahmojen/tarinan jälkeen musiikki. Melkein voisin sanoa, että jos pitäisi antaa jokin syy ehdottomasti katsoa Kare Kano (sarjan keskeneräiseksi jääneisyydestä huolimatta), niin se olisi sarjan musiikki (tai no, voi musiikkia kuunnella ilman animen katsomistakin XP).

Sarjaa katsellessa sen musiikeista tuli jonkinmoisia "nostalgia"viboja ja tuttuuden tunteita, ja kun tutkailin niin fiiliksen syy selvisi; Shiro Sagisu on tehnyt musiikin myös esim. Kimagure Orange Road-kasariteini-animesarjaan (joka siis suomalaisittain on tunnettu nimellä Superperhe). (Samaten Sagisu on tehnyt musiikit myös yllämainittuihin Nadiaan ja NGE:hen. Eeppisyys ja toisaalta cheesymäisyys pursuaa noidenkin sarjojen musiikissa, Kare Kanossa on niihin verraten hieman enemmän herkkyyttä ja paljon pianomelodioita ja jousisävellyksiä, ja onhan kyseessä aivan eri genren sarja. [Olisi muuten kiva jos englannin cheesy-sanalle olisi olemassa joku järkevä käännös, "juustoinen", "imelä", "halpa", "kehno" tai "kliseinen" eivät ihan ole sitä mitä haen; imelä ja kliseinen ovat ehkä lähimpänä. "Ikivihreä" olisi sinällään hyvä määritys jos sitä käyttäisi hivenen sarkastissävyisenä ilmauksena. Pitäisi kai linkata pari Shiro Sagisun biisiä tähän että jotenkin voisin näyttää mihin viittaan :D])

Sarjan soundtrackia oli aikanaan saatavilla. Harmittaa, etten älynnyt tarttua tilaisuuteen kun sellainen oli.

Animen ulkopuolelta

Hauska sattuma oli, että tuona samaisena vuonna 2005 Yle TV2 esitti teinidraamasarjan Rakastuin mä luuseriin, joka on tietyllä tapaa samankaltainen; sarjan tarina rakentuu useamman hahmon näkökulman kautta. Juoni on vähän pinnallisempi "koulun suosittu kaunotar-tyttö rakastuu epäsuosittuun nörtti-poikaan"-kuvio. Sarjassa konseptin systemaattisuus viedään niinkin pitkälle, että tarina etenee jaksoittain aina yhden tietyn ja vaihtuvan hahmon näkökulmasta. Sattumalta päädyin katsomaan tuon sarjan silloin kun se esitettiin, pidin siitä ja olen kaipaillut sitä muutamia kertoja. Suureksi iloksi se tuotiin Yle Areenaan nähtäväksi vuonna 2017 ja uudestaan tänä vuonna. Saisi jäädä pysyvästi!

Kare Kano opetti minulle paljon, mutta annan huomattavan arvon tuonaikaisille vähäisille mutta merkittäville ystävyyssuhteilleni. Juttelin paljon parin nettikaverin kanssa asioista ja elämästä ylipäätään. Olimme suurin piirtein samalla aallonpituudella, mutta silti kolme aika erilaista ihmistä, emmekä aina olleet kaikista asioista samaa mieltä emmekä aina ymmärtäneet toisiamme. Sen takia meille ei täten muodostunut kovinkaan suurta, jos minkäänlaista, suljettua samanmielisyyden "kaikukammiota" tai "kuplaa". En ehkä tuona aikana välittömästi arvostanut sitä, mutta jälkikäteen olen kiitollinen, että nettikaverini eivät aina automaattisesti myötäilleet minua vaan heillä oli omia, eriäviäkin mielipiteitä ja näkemyksiä, joita kuuntelemalla sain toisenlaisia havaintoja ja saatoin laajentaa perspektiiviäni.

Oikean elämän ihmissuhteet olivat siis tärkeitä, mutta suurimman työn "aikuiseksi kasvamisessa" tekee (tai "joutuu tekemään") jokainen itse tahollaan. Siinä ei kukaan tosiasiassa "voi auttaa" ja tehdä muutosta kuin yksilö itse. Muilta ei voi vaatia mitään ellei sitä vaadi myös itseltään. Oma ns. "elämänfilosofiani" on 'kaikki lähtee itsestä'. En olisi tässä, jos en olisi käynyt tuota varhaisaikuisuuden itsetutkiskeluvaihetta ja ahdistusta läpi ja "vellonut" aikaani.

Alunperin olin otsikoinut tämän jaarituksen "Kare Kano - aikuiseksi kasvamisen käsikirja", mutta ei nyt sentään liioitella. Yhtä hyvin olisin voinut otsikoida sen myös "ihmiseksi kasvamisen" tai "vuorovaikutuksen" tai "itseilmaisun" käsikirja". Minä olen saanut tästä kyseisestä teoksesta paljon irti, mutta sehän ei tarkoita, että joku toinen tai kaikki muut saavat siitä samalla tavalla tai samassa määrin irti mitään. Se on sitten kokonaan eri juttu millaiseksi aikuiseksi/ihmiseksi olen kasvanut... (Ja siis, olen henkilö joka yhdessä välissä oli feilannut lähes kaikki ne vähäisetkin ihmissuhteensa..)

Niin mitenkäs minä aikoinaan löysin tämän sarjan?

Vastaus ylempään kysymykseen on Di Gi Charatin ääninäyttelijä. Charatissa nähty ja kuultu koirakorvainen hammaslääkäripoju Ky Schweitzer on yksi suosikkihahmojani, ja hahmoa ääninäyttelee Chihiro Suzuki. Kun 2000-luvun alkupuolella Charatiin tutustuttuani päädyin tutkimaan miehen äänirooleja muissa animesarjoissa, vastaan osui tietysti miespääosa jossakin Kare Kano-nimisessä sarjassa. Sarja päätyi katselulistalle aikoinaan noinkin heppoisesta syystä, ja vaikka herra Suzuki ei varsinaisesti suurimpia ääninäyttelijäfanituksiani olekaan, niin kyllä silti uskon tunnistavani tuon pehmeän ja vienohkonuottisen miesäänen aina sen kuullessani (toisaalta, en tuon jälkeen oikeastaan ole kiinnittänyt enempää huomiota miehen muihin äänirooleihin). (Vielä näin vuonna 2021 kyllä sydämeni kuitenkin suli tästä kakkosjakson hyräilystä. Se on edelleen aivan ihana!)

Vasemmalla siis Soichiro (Kare Kano), oikealla Ky (Di Gi Charat), jos tämä on epäselvää.

Jos miettii mitä muuta yhteistä Kylla ja Soichirolla on kuin ääninäyttelijä niin jostain syystä välitön ajatukseni on että kummastakaan hahmosta ei tule ekana mieleen super-maskuliininen testosteronia puhkuva macho. X´D Molemmat hahmot ovat olemukseltaan ja sielultaan jotenkin todella herkkiä ja tunteikkaita poikia, mutta samalla vakavia, ja hivenen synkän auran omaavia hahmoja (eikä kumpaakaan voi kyllä varsinaisesti "tasapainoiseksi" persoonaksi nimittää...). Molemmat ovat ehkä jollain tapaa "neitimäisiä" (mutta etenkin Ky). Erona sen sijaan on se, että Ky on selvästi tragikoominen hahmo, kun taas Soichiro on oikeasti huomattavan traaginen hahmo jota tulee surku. Minun täytyy kyllä suoraan tunnustaa, että Kare Kano kiinnostaa ja koukuttaa ensisijassa Yukinon hahmon, ei Soichiron takia vaikka se epäsuorasti minut teoksen pariin alkujaan johdattikin. :´D  

Lopuksi

Kare Kano on minulle hyvin merkittävä teos, mutta minun täytyy toisaalta myös tunnustaa, etten edelleenkään ole lukenut ihan niin paljoa teinityttöjen/nuorten naisten mangaa tai katsonut animea. Olen kyllä jotain tutkaillut, mutta en voi sanoa ahmineeni. Ylistykseni kohteena voisi ehkä hyvinkin olla joku aivan muu teos, johon vain olisin sattunut ensin törmäämään, koska aivan varmasti on muitakin Kare Kanon kaltaisia sarjoja. En nimittäin lainkaan ihmettele, jos (ja että) Kare Kano on innoittanut moniakin 2000-luvun tekijöitä.

Nyt kun sarjaa tuli jaaritusta varten pitkästä aikaa tapitettua, mieleeni tuli, että olisi hauskaa tehdä Kare Kanosta eräänlainen parodiaversio jossa Soichiron puheet olisi muokattu hieman suoraviivaisemmiksi ja kaikki ajatuksetkin olisi tekstitetty...

Tämä voisi olla vasta kepeää alkua parodiaversiolle... mutta ei, en tee sitä,
siitä tulisi vain osoitus omasta huonosta huumorintajustani... ainakaan en julkaise...

 

Taitaapa muuten käydä niin, että tästäkin sarjasta tulee jatkojaaritus...

Possun ja hämähäkin ystävyydestä

Elokuvassa, jota käsitellään tässä tekstissä, sivutaan elämää ja kuolemaa ja surua. Jos et ole varma että haluat lukea, voi olla parempi että suljet tämän sivun nettiselaimestasi. Teksti sisältää myös elokuvan suurpiirteisen juonenkuvauksen ja täten jonkin verran juonipaljastuksia.

Parhaat ystävykset elämän loppuun asti ja sen jälkeenkin.

Eräs koskettavimpia ja kauneimpia elokuvia, minkä olen elämäni aikana nähnyt, on Charlotten verkko (Charlotte's Web, 1973). Elokuva tunnetaan Suomessa myös nimellä Laulava porsas*, FIx-gallerian mukaan se on näköjään ollut jo vanhan VHS-kasettijulkaisun otsikossa, elokuva on myös julkaistu rinnakkain VHS/DVD:nä 2000-luvun alkupuolella. Elokuva on esitetty televisiossa tuolla suoralla käännösnimellä 1980-luvulla (Elonetin mukaan tarkalleen 8.12.1985 TV1:llä), ja sillä nimellä puhun siitä itsekin (tai oikeastaan puhun kyllä vain "Possuelokuvasta", sillä en ole juurikaan katsonut muita elokuvia joissa on possuhahmoja, tai ainakaan niillä ei ole minulle niin suurta merkitystä). Sitä ei ole koskaan dubattu suomeksi.

Olen katsellut elokuvaa itsenauhoitetulta kasetilta lapsuudessa, jo aikana kun en vielä ole edes osannut lukea (kielimuuri ei kyllä kovin usein noussut pystyyn animaatioita katsellessa lapsuudessa, ei oikeastaan nouse nykyäänkään. Hahmot saavat puhua ja laulaa vaikka mitä siansaksaa kunhan se itse juttu eli animaatio ja äänimaailma itsessään toimivat :D).

Juoni

Tarina alkaa keväisenä aamuna maatilalta, jossa emakko on juuri porsinut, ja tilan isäntä John Arable aikoo päästää pienen pahnanpohjimmaisen porsaan päiviltä, sillä "siitä ei ole eläjäksi". Isännän tytär Fern ei kuitenkaan hyväksy ajatusta vaan kyseenalaistaa sen niin, että isäntä (joka ei edes oikeasti haluaisi tappaa possua) heltyy ja Wilburiksi nimettävä porsas saa jäädä eloon tytön hoidokiksi.

Isäntä vastaa toki, että ihmistyttö ja pikkupossu ovat aivan eri asioita.

Aikanaan Wilbur kasvaa ja joutuu muuttamaan, onneksi vain pienen matkan päähän tytön enon Zuckermanin maatilalle. Aluksi possu ikävöi tyttöä, ja odottaa kovasti tämän vierailuja. Vähitellen se tutustuu maatilan muihin eläimiin ja oppiikin puhumaan (ja laulaa luikauttamaan, mistä elokuvan virallinen suomenkielinen nimi taitaa juontua).

Elämä Zuckermanin tilalla on mukavaa ja muuten auvoista, mutta sittenkin Wilbur potee yksinäisyyttä ja kaipaa ystävää, ja kerran porsaalle valkenee kaunistelematon totuus siitä, mihin se tulee lopulta joutumaan.

Elämänhaluinen Wilbur tietysti järkyttyy.

Tässä kohtaa kuvaan astuu mukaan pieni hämähäkki Charlotte. Sikolätin oviaukossa asusteleva Charlotte on katsellut Wilburia ja kiinnostunut tästä, ja Wilbur puolestaan näkee pienessä hämähäkissä kauneutta ja viisautta. Nämä kaksi rupeavat ystäviksi huomattavista eroavaisuuksistaan huolimatta (eikä suhde ole täysin ihanteellisen harmoninen; Wilbur esimerkiksi yökkii Charlotten elinkeinolle ja -tavoille, mihin hämppis huomauttaa että possu itse pääsee varsin helpolla kun ruoka kannetaan naaman eteen ;-)).

Kun Wilburin tilanne vaikuttaa synkältä ja toivottomalta, Charlotte haluaa auttaa ja keksii lopulta keinon narrata ihmisiä. Hämähäkki kutoo lätin oviaukkoon verkon, jossa ihmiset ovat erottavinaan kirjaimia, eikä vain satunnaisia kirjaimia vaan kokonaisia sanoja. Taikauskoiset ihmiset hämmästyvät ja pitävät tätä enteenä, eikä possua kannata tappaa. Wilburin henki säästyy jälleen, ainakin toistaiseksi.

Sana "erikoisesta" possusta ja hämähäkinverkosta leviää, ja ihmisjoukkoja tulee niin läheltä kuin kauempaakin katsomaan ihmettä. Kiinnostus ei kuitenkaan kestä kauaa, joten pitääkseen sen yllä Charlotten on kudottava uusia verkkoja ja sanoja jotta niin yleisö kuin maatilan isäntäkin saadaan vakuuttumaan Wilburin ainutlaatuisuudesta.

Sanoja on kuitenkin vaikea sekä keksiä että kirjoittaa, joten apua tarvitaan muiltakin maatilan eläimiltä, etenkin ahneelta ja laiskalta Templeton-rotalta, joka elelee makoisasti varastamalla ruokaa Wilburin kaukalosta. Kun porsaan elossa pitäminen on myös rotan itsensä elinehto, Templetonin on autettava, halusipa tai ei.

Charlotte tekee parhaansa auttaakseen ystäväänsä, ja piirikuntamarkkinoiden kilpailussa sinetöidään Wilburin tulevaisuus. Loppujen lopuksi possu saa jäädä eloon ja elää pitkän, onnellisen elämän.

Hämähäkin elinaika sitä vastoin on kuitenkin sangen häilyväinen ja lyhyt. Mutta vasta kun on täysin varmaa, että Wilburin loppuelämän suunta on turvattu, Charlotte voi kuolla levollisin mielin.

Charlotte jättää kuitenkin jälkeensä kotelon täynnä hämähäkinmunia, joista aikanaan on kuoriutuva pieniä hämähäkkilapsia. Wilbur vaalii ystävyyttä ja ottaa munapussin huolehdittavakseen.

Riemu on suuri, kun hämähäkkilapset syntyvät seuraavana keväänä, mutta voih, ne ovatkin saman tien lähdössä - lentoon kohti suurtaa maailmaa verkkoja kutomaan. Wilbur suree kovasti jälleen, mutta ei kauan, sillä lätin oviaukkoon on jäänyt roikkumaan kolme Charlotten tytärtä, jotka ovat - miten ollakaan - liian pieniä lentämään! Lapsoset ovat tykästyneet Wilburiin ja päättäneet jäädä maatilalle asumaan, joten possu ei sittenkään jää yksin.

Aika kuluu, ja Wilbur ehtii nähdä monta hämähäkkisukupolvea, mutta ei koskaan unohda Charlottea, jota parempaa ystävää ja kirjoittavaa verkonkutojaa ei ole.

Hahmot

Wilbur ja Charlotte ovat tarinan keskushahmot, mutta sangen merkittäväksi tyypiksi tarinassa nousee myös Templeton, josta kukaan ei pidä, ja joka ei pidä kenestäkään, mutta jonka apua sekä possu että hämähäkki kipeästi tarvitsevat.

Sivuhahmoina elokuvassa ovat hyväntahtoinen, mutta itseään kovasti toistava hanhi ja tämän poikanen joka ottaa Wilburin esikuvakseen, sekä vanha ja viisas, mutta karkeasanainen lammas. 

Erilaisia mielenkiintoisia ihmistyyppejäkin tarinassa riittää, ja vaikka Fern-tyttö viihtyykin eläinten kanssa, alkaa häntä ajan kuluessa kiinnostaa myös Henry Fussy-niminen poika...

Ihan pieni kolmiodraama havaittavissa...

Pohdintaa

Wilbur on tarinan keskushahmo, jonka ympärillä kaikki ja koko elokuva pyörii, ja miksipä ei. Wilbur on hurmaava kaikessa viattomuudessaan, ennakkoluulottomuudessaan ja silkassa lapsenomaisessa elämänilossaan ja herkkyydessään (toisaalta myös ehkä hivenen ärsyttävä teatraalisuudessaan; Wilbur itkee ja pyörtyilee paljon). Kaikesta huomiosta ja suosiosta huolimatta kuuluisuus ei koskaan nouse päähän vaan possu pysyy samanlaisena ja uskollisena loppuun saakka ja vielä sen jälkeenkin.

Eittämättä Wilburin viehättävät piirteet vetoavat hämähäkki Charlotteen, joka ehkä sittenkin on tarinan oikea päähenkilö. Vai onko "päähenkilö" Charlotten kutoma verkko, joka toimii symbolina ihmeelle ja on myös elokuvan (ja kirjan) alkuperäinen nimi?

Elämää, kaikkea siinä ja omaa olemassaoloaan on helppoa pitää itsestäänselvyytenä - siksi toisinaan onkin hyvä miettiä, että onko se nyt niin ja miten se nyt onkaan. On huomattavaa, että oikeastaan koko maailma on täynnä pieniä ja suuria ihmeitä. 

Noinhan se asia on.

Niin, elämään synnytään ja kuollaan. Jotenkin niin yksinkertaisia ja pieniä lyhyitä, lähes mitättömiä sanoja. Ja silti kuitenkin se kaikki on niin ihmeellistä, että se pistää miettimään ja poruttamaan. Kuolema, tai pelkkä ero rakkaasta ystävästä, kouraisee syvältä, mutta sekin luopuminen on vain yksi luonnollinen, olennainen osa elämää. Pidän elokuvaa kokonaisvaltaisesti onnistuneena näin "vaikeiden" mutta yksinkertaisten tosiasioiden kuvauksessa, vaikka se vähän melodraamaileva onkin. Tarina on myöskin vähän ovelasti rakennettu; se tarjoaisi helpon (ja liian ällönimelän) onnellisen lopun siinä, että kaikki Charlotten lapset jäisivät Wilburin luo. Kun näin ei sittenkään käykään, se raapaisee sydäntä vielä kerran lisää.

...Paitsi että kyllä sittenkin se onnellinen loppu tulee. ;>

Elokuva kuvaa ystävyyttä ja elämää yksinkertaisine riemuineen kauneimmillaan. Molemminpuolinen vilpittömyys, omistautuvuus ja jopa uhrautuvuus toisen hengen puolesta. Toisaalta tarina antaa myös ajateltavaa, esimerkiksi allaolevissa kuvissa Charlotten sanat pistävät miettimään, onko pyyteetön ystävyys, tai rakkaus, kuitenkaan ihan täysin pyyteetöntä?

Luulen, että olen itkenyt tälle elokuvalle aina siitä lähtien, kun olen jossakin kohtaa lapsuusikää alkanut vähitellen hahmottaa elämän/kuoleman käsitettä. En voi olla itkemättä kun Charlotte laulaa Wilburille viimeisen kerran hyvästiksi ja kun Charlotten lapset lähtevät maailmalle ja jättävät Wilburin. (Tai ehkä Wilburin itku vain tarttuu minuunkin. Itse asiassa minun ei oikeastaan edes tarvitse katsoa elokuvaa liikuttuakseni, jopa itkeäkseni sen takia, pelkkä vähänkin syvempi mietiskely ja muistelu saa vuodattamaan kyyneleitä, myönnetään että olen pillittänyt tämän tekstin naputtamisen aikanakin monta kertaa! :´) Tai oikeammin tekstin kasaaminen ylipäätään on ollut hankalaa ja kestänyt kauan kaiken tunnelmoinnin ja itkemisen ohessa ja takia. Elokuva herättää itsessäni sen verran voimakkaita tunteita, että välillä on tuntunut haastavalta saada mitenkään järkevää tekstiä kasaan. Tämä[kin] jaaritus on ollut tekeillä varsin pitkään ja ollut tarkoituksena julkaista ystävänpäivän merkeissä muutamaan kertaan, mutta sitten olenkin innostunut jaarittelemaan jostain muusta aiheesta. ;P)

Yksi elokuvan lukuisista laulunumeroista menossa ♫

Elokuva on surullisuudestaan huolimatta silti iloinen, hauska ja hyvin elämänmyönteinen, monien pienten sivujuonien ja kommellusten, värien ja laulunumerojen täyteinen. En tiedä, meneekö tämä elokuva musikaali-genren alle vai ei, en nyt jaksa tarkistaa. Elokuvan laulut ovat säveltäneet veljekset Robert B. Sherman ja Richard M. Sherman, jotka saattavat olla tuttuja vaikkapa esimerkiksi Disneyn Maija Poppasen (1964) musiikista. Itse asiassa tässä elokuvassa on ehkä vähän samantyyppisiä rallatuksia ja haikeampiakin lauluja - ja niitä on ehkä liikaakin aikuis-minäni mielestä, lapsena ne toki iskivät.

Charlotte lienee muuten suloisin näkemäni hämähäkki animaatioissa.

Lisäksi, vaikka tarinassa on suuria tunteita ja draamaa, siinä ei kuitenkaan ole varsinaista hyvän/pahan taistelun teemaa. Ristiriitaisuuksia kyllä on, mutta kaikki ei ole mustavalkoista.

Vuoden 2006 elokuva ja alkuperäisteos...

Elokuva perustuu E.B. Whiten kirjaan (alunperin vuodelta 1952), josta on tehty myös toinen elokuvatulkinta vuonna 2006, se saattaa olla nykyajan yleisölle tutumpi kuin tämä jo liki 50 vuotta vanha animaatio. Tämä kyseinen "uustulkinta" puolestaan tunnetaan Suomessa nimellä Lotta ystäväni.

Animaatioon ja sen lauluosuuksiin verraten elokuvattu uusversio tarinasta pysyy siinä mielessä paremmin kontekstissa kun laulunumerot puuttuvat kokonaan, toisaalta dialogia, toimintaa ja koheltamista on sitten senkin edestä. Siinä saavat myös hitusen enemmän tilaa Fern-tytön kehitys ja äidin huoli siitä, miten tyttönen viihtyy enemmän eläinten kuin toisten lasten seurassa. Lisäksi tarinan hahmokatrasta on kasvatettu parilla keskenään vitsailevalla lypsylehmällä, hämähäkkikammoisella hevosella ja maissia himoitsevilla variskaveruksilla. Tarina on toki pääpiirteiltään aivan sama, joten yhtä kaikki tämäkin elokuva saa tämän tädin vähintään haikeaksi.

Tämän uusversio-elokuvan yhteydessä myös kirja on käännetty suomeksi. (Luulin, ettei kirjasta ole aikaisempaa suomennosta, mutta taustatyötä tehdessä huomasin, että on sittenkin, jo niinkin varhain kuin 1954 tehty. Se ei vain ole koskaan osunut vastaan.) Koska alkuperäinen on usein paras versio, suosittelen lukemaan. Sekä tuon 2006-elokuvan suomidubissa että kirjan suomennoksessa hahmojen nimet on käännetty, tai suomalaistettu, Charlottesta on tullut Lotta, Wilburista Vilppu, Templetonista Tepponen, Fernistä Veera ja niin edelleen.

Kirjan kansi myötäilee vuoden 2006 elokuvaa, ja pidän enemmän siitä kuin elokuvan kansikuvasta.

Kirjan teksti on hieman lapsellista, ja lastenkirjahan kyseessä onkin, mutta siitä löytyy elokuvia enemmän mielenkiintoista, joskin aika kevyen tason tuumailua, elämänviisautta ja filosofiaa kaikenikäisille. Suosikkikohtiani on Wilburin/Vilpun ja karitsan seuraavanlainen keskustelu kirjan alkupäästä, kun porsas on yksinäinen ja kaipaa seuraa:

"Olisitko kiltti ja leikkisit kanssani?" se pyysi.
"Varmasti en", sanoi karitsa. "Ensinnäkään en pääse karsinaasi, koska en ole tarpeeksi vanha hyppäämään aidan yli. Toisekseen en ole kiinnostunut porsaista. Porsaat merkitsevät minulle vähemmän kuin olematon."
"Mitä tarkoitat vähemmällä kuin olematon?" vastasi Vilppu. "En usko, että on olemassa olematonta vähemmän. Olematon on kerta kaikkiaan olemattomuuden raja. Sen alemmaksi ei pääse. Se on viivan toinen pää. Kuinka jokin voi olla vähemmän kuin olematon? Jos olisi jotakin, mikä on vähemmän kuin olematon, olematon ei olisi olematonta, vaan se olisi jotakin - vaikkakin vain hyvin pikkuisen jotakin. Mutta jos olematon on olematonta, silloin olemattomassa ei ole mitään mikä on vähemmän kuin se on."
"Voi, ole hiljaa!" sanoi karitsa. "Mene leikkimään itseksesi! Minä en leiki porsaiden kanssa."

Lisäksi tykkään kovasti tästä toteamuksesta, johon yhdyn täysin kun (etenkin nuorella aikuisiällä) päässään puntaroi paljonkin kaikkia asioita niin että nukahtaminen iltaisin on toisinaan vaikeaa:

Vilpun vatsa oli tyhjä ja mieli täysi. Ja aina kun vatsa on tyhjä ja mieli täysi, on vaikea saada unen päästä kiinni.

Ja vielä tämän kappaleen loppuun seuraava viisaus:

Elämä on aina rikas ja vakaa, kun odottaa jotakin tapahtuvaksi tai kuoriutuvaksi.

...ja vähän muutakin

Vuoden 1973 piirrosanimaatioelokuvalle on tehty myös "jatko-osa" Charlotte's Web 2: Wilbur's Great Adventure niinkin myöhään kuin vuonna 2003, lieneekö ollut jonkinmoinen merkkivuosijuhlistus vaiko muuta. Se on ollut suoravideojulkaisu, ja julkaistu myös Suomessa puolestaan nimellä "Laulava porsas - suuri seikkailu". Tiettävästi se on myös dubattu. En ole nähnyt tuota jatko-osaa, enkä synopsiksen lukaisun ja YouTubesta joskus vilkaistun trailerin perusteella ole ollut hirveän innostunut näkemään - luultavasti se ei ole vaivan väärti.

* Laulava porsas on kyllä jännä nimi, no joo. Elokuvassa on laulukohtauksia, mutta se että porsas sinänsä laulaisi, ei ole se pointti... :-) Mutta kyllähän näitä harhaanjohtavia tai muuten kummallisia ja hupaisia elokuvien käännösnimiä riittää.

Elokuvan nimen suomentanut ei ehkä hiffannut asiaa.