Leikkitiikeri Luukaksen opettavainen satuseikkailu

Johdanto ja alkuesittely
 
Tiikeri Luukas (tai Leikkitiikeri Luukas, ruots. Tygtigern Lukas Äventyr) on suomenruotsalaisen Christina Anderssonin kirjoittama lastenkirja ja myös animaatiosarja (itse asiassa en ole ihan varma kumpi on ollut "ensin", sarjassa on vuosiluku 1985, kirjassa taas 1986 - voihan tietty olla, että teksti on aikaisempi ja vain suomennos vuodelta 1986). Valitettavasti se on lähes unohtunut tapaus - tai sitä mieltä jotkut saattavat olla. Tätä omaa jaaritteluani ennen Luukaksesta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa; Eläköön kuvat!, Muistikuvia lapsuudesta, ja Videomuseo.

Minäkin kuulun siihen pieneen joukkoon, joka muistelee Luukasta lämmöllä. Kyseessä on siis kotimainen pala-animaatiotekniikalla toteutettu jatkuvajuoninen klassikko. Sarjassa on 13 jaksoa, jotka kestävät suunnilleen 8-10 minuuttia. Sarjan suomenkielisenä kertojana on Ahti Jokinen.

Kirja ja animaatio ovat hyvin läheiset ja kertovat saman tarinan - eroavaisuudet ovat hyvin vähäiset. Käsittelen jutussa molempia, mutta jos painotan tekstikappaleessa erityisesti jompaa kumpaa versiota, mainitsen siitä erikseen.

 
Näin sarjan lapsuudessani (n.1980-1990-luvun vaihteessa..?), ja lisäksi minulla oli ylläoleva Tiikeri Luukas-kuvakirja, joka hyödyntää osaksi animaatiossa käytettyä materiaalia ja kertoo tarinan tiivistetymmin. En muista paljoakaan siltä ihka ensimmäiseltä sarjan näkemiskerralta, mutta se jäi mieleen, ja myöhemmin 1990-luvulla sarja löytyi kirjaston hyllystä VHS-kasettina. Sen jälkeen osasin etsiä myös kirjojen joukosta, ja sieltä löytyi alkuperäinen mustavalkokuvitettu kirja, jossa on muuten ehkä parhaimpia takakansitekstejä ikinä! (Aikuisiällä olen onnistunut saamaan kirjan omaan hyllyyn.) (Muistakaa klikata kuvat isommiksi. ;-))

Luukas on esitetty Pikku kakkosessa aikoinaan, ja VHS-kasettia tuli lainattua kirjastosta monta kertaa. Sitten se katosi ikiajoiksi. YLEn ruotsinkielisten ohjelmien puolella Luukas on näytetty Buu-klubbenissa uusintana jopa tällä vuosituhannella, vuonna 2008, mutta havahduin asiaan vasta kun pari ensimmäistä jaksoa olivat jo menneet. Loput nauhoitin talteen, ja jatkoin suomenkielisen dubbauksen perään haikailua.

Maailmassa on kuitenkin ystävällisiä sieluja. Nimimerkki Nuuska Muikkunen on jotenkin onnistunut saamaan tuon muinaisen VHS-kasetin (jonka YLE julkaisi vain kirjastopalvelujen käyttöön) käsiinsä ja on tehnyt pienen kulttuuriteon lataamalla sarjan kokonaisuudessaan YouTubeen vuonna 2016. Kasettinauhan räpsimistä esiintyy, mutta videot ovat ihan katselukelpoisia (niistä olen tämän jaarituksen ruutukaappauksetkin ottanut). Olisi mukavaa, jos YLE viitsisi julkaista sarjan laajemmalle yleisölle vielä joskus.

Kirjoitan sarjasta aika paljon, juonikuvauksessa ei ole paljoa spoilereita mutta siitä eteenpäin niitä piisaa pohdintojeni seassa, joten laitan tähän kohtaan ankkurilinkit tekstin eri osiin (en ole ennen kokeillut niitä blogissani, enkä tiedä ovatko ne tarpeen, mutta testaan kuitenkin. Palautetta niihin liittyen saa antaa, että tiedän käytänkö niitä jatkossakin).

Juoni (suurpiirteinen kuvaus)
Kaikki alkaa tunteista - erityisesti kiukusta (kappale sisältää analyysin lomassa jonkinnäköistä hahmoesittelyä, spoilereita)
Tunteiden siivittämä toiminta (ei sisällä kovin yksityiskohtaisia spoilereita)
Kirja vs. animaatio (lähinnä pientä vertailua)
Animaatiotraumoja (lista)
Pari huomiota animaatiosta yleisesti (ei sisällä merkittäviä spoilereita)
Lopuksi 

Ja nyt sitten asiaan.

Juoni (suurpiirteinen kuvaus)

Luukas on pieni kangastiikeri, joka asuu Maria-nimisen pikkutytön kirjahyllyssä. Kaikki on hyvin, kunnes Marian syntymäpäivänä hyllyyn muuttaa uusi Milla-nukke, jota Luukas ei voi sietää. Pikku kangastiikeri kiukustuu niin paljon, että päättää karata kotoa ja porhaltaa lähimetsään ollenkaan aavistamatta, millaiseen seikkailuun tulee vielä joutumaan. Yhtäkkiä tyhjästä ilmestyy jättiläinen, joka kaappaa sekä Luukaksen että tämän äskettäin tapaaman puukeiju Tintin ilmalaivaan ja lennättää kaksikon linnaansa, jota ympäröivää puistoa koristavat lukuisat kultaiset patsaat.

Vähitellen asiat alkavat seljetä ja salaisuus toisensa jälkeen paljastua. Luukas ja Tintti saavat tietää, miksi Sarato-niminen jättiläinen on vanginnut ne, ja mitä tuleman pitää: kangastiikeri ja puukeiju ovat uusin lisä jättiläisen kultapatsaskokoelmaan. Kaksikon on toimittava todella nopeasti välttääkseen ikävän kohtalon, ja pärjättävä sillä mitä on - joillakin Luukaksen pieneen matkalaukkuun pakatuista esineistä on merkittävä osa, samaten kuin tuurilla ja silkalla sattumalla. Avukseen kaksikko saa yllättäen Tintin kadonneena pidetyn isän nimeltä Korkki. Pakomatkalla vastassa ovat niin Sarato itse kuin tämän huushollia pyörittävä Maisa-neiti, unohtamatta linnassa alati hääriviä vartijalintuja.

Tarinassa koetaan paljon. Kiukkua, iloa, vähän surua ja monta jännittävää ja suorastaan kuumottavaa hetkeä. Ennen pitkää jättiläisen linnasta pakeneminen ei suinkaan ole ainoa päämäärä; kolmikko päättää vapauttaa kultapatsaat - jotka joskus ovat olleet eläviä olentoja - Saraton vallasta. Myös yllättävä syy Saraton tekoihin selviää, ja viimein loppu hyvin, kaikki hyvin. Ikimuistoisen seikkailun päätteeksi Luukas on valmis palaamaan kotiin Marian luokse.

"Tämä pieni tiikeri on ollut suuressa seikkailussa!"

Tässä kohtaa seuraa pitkä pätkä analyysiä tai jotain semmoista. Tekstissä saattaa vilistä spoilereita, joten jos niiltä haluaa ehdottomasti välttyä, niin suora hyppäys kappaleeseen Pari huomiota animaatiosta yleisesti on suositeltavaa. Jos tämä animaatio/kirja ei ole entuudestaan tuttu, suosittelen katsomaan/lukemaan sen ensin. (Niinhän kirjailijakin kirjan takakannessa tekee: hän ei selitä liikaa vaan toteaa: "lisää saat lukea itse". ;-)) Tämä teksti on minun analyysini, mutta on tietysti aina parempi, jos (ja etenkin että) jokainen voi tehdä itse omat havaintonsa. Tietty jos spoilerit eivät haittaa, niin siitä vaan lukemista jatkamaan!


Kaikki alkaa tunteista - erityisesti kiukusta (kappale sisältää analyysin lomassa jonkinnäköistä hahmoesittelyä, spoilereita)

Tiikeri Luukaksen tarinassa on monenlaisia tunteita, mutta selkein on kiukku. Kiukku on itse asiassa kaiken alkuun paneva voima, sillä kirja alkaa näillä sanoilla:

"Luukas tunsi miten kiukku alkoi nousta.Se nousi kuin kupla aina päähän asti ja paisui siellä kunnes sanoi POKS ja halkesi."

On hauskaa ja jännää, miten tarinassa kuvataan tunteita ja opetetaan kuin vaivihkaa niiden tiedostamista ja käsittelyä. Tarina havainnollistaa sekä omia tunteita että opettaa huomaamaan myös toisten tunteita.

Oikeastaan valtaosa tarinan hahmoista toimii tunnepohjalta, ja sitä kautta ne ovat helposti omaksuttavia ja samaistuttavia, ja kun lapsille kirjoitetusta tarinasta on selvästi kyse, eikä sävy kuitenkaan ole saarnaava eikä lässyttävä, ei tuomitseva eikä liian myötäilevä, vaan enemmänkin neutraali, niin kaikki on kohdillaan.

"Se on minun sänkyni ja sitäpaitsi se on erittäin hyvä sänky",
Luukas huomauttaa kun sängylle istahtanut Milla-nukke arvostelee sitä rumaksi.

Luukas on tarinan alussa melko itsekäs ja vähän hemmoteltu hahmo ja hyvin kiintynyt omiin materiaalisiin esineisiinsä, joita matkalaukussaan kantaa (tosin Luukakselle voi ja pitää antaa pisteet luovuudesta ja mielikuvituksesta; Milla-nukke tietää vain yhden käyttötavan peilille, kun Luukaksella on monia ideoita). Luukas on selvästi elänyt omassa mukavassa kuplassaan, ja se poksahtaa moneen kertaan. Niin käy jo seikkailun alusta pitäen: Luukaksen ja puukeiju Tintin ensikohtaaminen ei ole Luukasta mairitteleva kun Tintti arvostelee Luukaksen lauluääntä ja muutenkin kummastelee Luukaksen olemusta.

"Mikä kumma sinä sitten olet, tuollaisia en luullut olevan olemassakaan", sanoo Tintti.

Muutenkin Tintti on melko suorasukainen ja sanoo aina ajatuksensa ääneen vailla hienotunteisuutta, mikä ei aina miellytä Luukasta, mutta pakon edessä kaksikko tulee joten kuten toimeen. Tintti on vähän näsäviisas ja pikkuisen ärsyttävä hahmo, mutta keijun herkkyys paljastuu kun ilmenee että tämän isä on ollut pitkään kadoksissa.

Kaksikko muuttuu kolmikoksi, kun Korkki, joka on aluksi vanginvartija, mutta tosiaan *spoileri* osoittautuu Tintin kauan kadoksissa olleeksi isäksi, liittyy seuraan. Korkki auttaakin huomattavasti asioiden eteenpäin viemisessä; se on järkeilevä ja omaa hyvän tilannetajun. Tarinan hahmoista Korkki on se turvallinen aikuinen, siis rauhallinen ja hillitty ja vähiten tunteidensa mukaan menevä, mutta pörröisen pinnan alla on lämpöä, ja juuri Korkin myötätunnosta ja aloitteesta Saraton puiston kultapatsaat - ja myöhemmin myös Sarato! - päätetään vapauttaa.

Tarinassa on pari hauskaa sivuhahmoa. Linnan palvelusväkenä toimiva Henna-lintu on sympaattinen, hieman yksinkertainen tohelo, ja ehkä tarinan iloisin tyyppi, jota kiltimpää ja vilpittömämpää saa hakea. Hahmo on melkeinpä ehkä suosikkini, tarkoitan että kuka ei voi olla tykkäämättä?

Ensi töikseen Henna pudottaa perunat lattialle hermostuneisuuttaan ja kömpelyyttään...

Henna ilostuu todella kun Luukas kutsuu sitä suloiseksi:
"Ihanaa kun joku sanoo niin. Maisa aina haukkuu minua epäsiistiksi."

Toinen hauska hahmo on Helmeri, yksi Saraton alaisina toimivista vartijalinnuista. Helmeri ei ole erityisen nokkela, mutta sen sijaan kätevä tassuistaan: Helmerin rakentama kaappikeittiö yksityiskohtineen on yksi monista mielikuvituksellisista tarinan jutuista.

Kompakti ja hyvin järjestetty kaappi. Haluaisin ehkä samanlaisen.

Helmerin huoneessa pidetään aamuöiset teekestit.

Vanhemmiten olen alkanut pitää Saraton hahmon analysoimisesta. On hyvin kiehtovaa, miten Saratosta opitaan tarinan edetessä jatkuvasti lisää.

Saatan selittää liikaa ja koko jutun pilalle erityisesti seuraavassa kappaleessa, joten esitän pahoittelut tässä kohtaa.

Tämän Saratoa käsittelevän kappaleen voi myös halutessaan skipata ja siirtyä seuraavaan kappaleeseen: Tunteiden siivittämä toiminta (ei sisällä kovin yksityiskohtaisia spoilereita)

On vaikeaa sanoa, mikä on tarinan varsinainen kliimaksi, mutta yksi huippukohdista on ehdottomasti Saraton tunteiden paljastuminen ja oikeastaan myös tietynlainen "vapauttaminen": jättiläinen on pakahtumaisillaan omaan ujouteensa, mutta on tunneilmaisultaan kömpelö, eikä ole koskaan osannut puhua kenenkään kanssa, saati pystynyt kertomaan ajatuksistaan ja tunteistaan kenellekään, eikä siten ole tullut ymmärretyksi.

Koska asioita on helppoa tulkita monin tavoin ja myös aivan toisin kuin alunperin ehkä on tarkoitettu, on syntynyt jatkuva kierre, jossa Sarato ei osaa, uskalla tai edes yritä ilmaista tunteitaan. Ainoastaan kiukku tulee itsestään, mutta se ei auta. Ympäristö on tulkinnut Saraton väärin, ja lopputuloksena kaikki osapuolet ovat jatkuvasti hermostuneita, levottomia ja kiukkuisia.

Sarato ei ole osannut käsitellä omia tunteitaan, eikä itsekään välttämättä ole ymmärtänyt, että kukaan ei ymmärrä häntä, ja kun kukaan ei koskaan ole yllättänyt ja kyseenalaistanut, vaan kaikki sujuu totutun kaavan mukaan, niin pitkän ajan kuluessa kierteen katkaiseminen onkin tullut aina vain vaikeammaksi.

Sarato on yrittänyt ratkaista ongelmaansa muuttamalla sieppaamiaan metsän olentoja patsaiksi, joiden kanssa keskustelemisesta ei ole päänvaivaa. Se ei ole kuitenkaan ollut mikään oikea ratkaisu, koska Sarato on huomannut olevansa edelleen ikävissään, yksinäinen ja tyytymätön. Mutta koska parempaakaan ei ole keksinyt, eikä juuri mikään tai kukaan ulkopuolinen ole yllättänyt, kiukun kierre on jatkunut samaa rataa. Ja ehkä mikään ei olisi koskaan muuttunutkaan.

Pakollinen muutos alkaa (ja myös apu tulee) ulkopuolelta, kun Luukas ja Tintti pistävät asiat täysin sekaisin. Sarato on aidosti yllättynyt ja ehkä vähän hämmentynytkin, kun ensi kerran kuulee vartijalinnuilta täysin odottamattomasta tapahtumasta: kaksi vankia on paennut!

Myöhemmin Sarato myös tuntenee varmasti jonkinmoista ahdistusta saadessaan kuulla että hänen patsaansa on palautettu taas eläviksi olennoiksi ja että ne kaikki ovat kokoontuneet hänen kylpyhuoneensa ulkopuolelle. Riippumatta siitä onko pelkoon syytä, Sarato, joka aiemmin lukittiin kylppäriin vasten tahtoaan, ei haluakaan enää tulla sieltä ulos vaan aikookin itse lukittautua sisään. Kostomentaliteetin ja lynkkauksen sijaan kaikki ovat kuitenkin päättäneet olla olematta vihaisia Saratolle ja jopa antaa tälle anteeksi. Kun ulkomaailma tulee näin paljon vastaan, Saratokin uskaltaa viimein astua esiin, vaikka häntä pelottaa, ja enemmänkin ujostuttaa, ihan hirveästi.

Vähäsen mietityttää, miten oikeastaan "totuus" Saratosta ilmenee nimenomaan muille tarinan hahmoille: kertoja toki kertoo sen meille kirjan lukijoille ja animaation katsojille, mutta miten tarinan hahmot oivaltavat asian? Sitä ei suoraan kerrota, onko joku jo hoksannut asian aiemmin, vai vasta ihan hetki sitten. Lukijana ja katsojana päättelen, että ainakin Korkki on saattanut arvata asian jo varhain. Luukaskin miettii yhdessä välissä, millaista olisi "olla niin hirveä kuin Sarato" ja muistelee jättiläisen ruokasalissa ollutta suurta tyhjää pöytää.

On varmaan aika yksinäistä olla niin kamala.

Ja Luukashan se on, joka keksii miten asia ratkaistaan, ja lisäksi uskaltaa puhutella kylpyhuoneessa piileskelevää Saratoa:

"Emme me sinulle vihaisia ole, koska lupasit olla kiltti."

Joka tapauksessa Tiikeri Luukaksen tarina osoittaa, mihin puhumattomuus ja omien tunteiden sivuuttaminen ja käsittelemättä jättäminen ja siitä johtuva pakahtuminen voi mahdollisesti johtaa. Toisaalta se on tarina tulkitsemisesta ja ymmärtämisestä: Saraton käyttäytyminen on tulkittu ja eittämättä helposti tulkittavissa väärin.

Tämän huomaa etenkin kirjaa uudelleen lukiessa: ensimmäisellä kerralla sitä ehkä keskittyy vain havainnoimaan Saratoa uhkana, kun taas myöhemmin, ja kun tarina on jo ennestään tuttu, sitä alkaakin havainnoida samaa asiaa eri tavalla ja saakin huomata, että ei hemmetti, Saraton ujous ja se, ettei jättiläinen "osaa olla" seurassa onkin ihan ilmiselvää alusta alkaen. (En osaa sanoa välittyykö asia ihan samalla tavalla animaatiossa.) Myös Saraton tietyt toiminnat, kuten pianon pimputus ja juhlasalin kattokruunujen puhdistus, antavat vihjeitä jonkinlaisesta kaipuusta ja toiveikkuudesta.

Kun tilanne viimein raukeaa, ja linnassa järjestetään puutarhajuhlat, kaiken iloisen puuhaamisen lomassa Sarato tekee oivalluksen itsestään.

 Äkkiä Sarato huomasi:
"Minähän osaan puhua kaikkien kanssa! Ei se olekaan vaikeaa!"

Miksi kaikki (tai lähes kaikki) oikeastaan ovat edes pelänneet Saratoa? No,yksinkertaisesti ajateltuna Sarato on suurikokoinen, jättiläinen. Sellainen itsessään saattaa jo pelottaa. Sarato karjuu ja huutaa, sitä on ymmärrettävää pelätä myös, mutta tarkemmin tutkailtuna jätti enimmäkseen vain tiuskii ja töksäyttelee. Vartijalintuja Sarato haukkuu, mutta vain "puuropäiksi" tai vastaaviksi, rumempiakin haukkumanimiä olen kuullut. Kumpuaakohan kollektiivinen pelko Saratoa kohtaan jostain yksittäisestä tapahtumasta pitkän ajan takaa?


Tunteiden siivittämä toiminta (ei sisällä kovin yksityiskohtaisia spoilereita)

Halutessasi voit hypätä seuraavaan kappaleeseen: Kirja vs. animaatio (lähinnä pientä vertailua)

Jos tarina pitäisi kiteyttää kahteen kuvaavaan sanaan, niin ne voisivat olla vaikkapa "tunnepohjainen" ja "toiminta". Luukas ei ole sillä tavalla "järkevä" hahmo, vaan useimmiten menee eikä meinaa. Kun Luukas ei halua jakaa kirjahyllyä Milla-nuken kanssa, eivätkä Luukaksen hienovaraiset yritykset häätää tulokas onnistu, Luukas päättääkin lähteä itse (kiinnostavaa on, että kertoja tai kukaan tarinan hahmoista, missään vaiheessa, ei totea ja julista Luukasta mustasukkaiseksi eikä sen [tai muunkaan tarinan hahmon] tunteita vähätellä vaan kertoja kuvaa niitä melko neutraalisti). Luukas karkaa kotoa vapaaehtoisesti, tai omasta mielestään ehkä pakon sanelemana, ja jatkossakin toimintaa siivittää tietynlainen "pakko".

Symppaan Luukasta kovasti erityisesti yhdessä tarinan kohdassa. Kun Luukaksen, Tintin ja Korkin pitäisi ohittaa Saraton makuuhuoneen ovi, tulee yllättävä ja tunneperäinen mutka matkaan. Kohtaus on animaatiossa, mutta kirjassa se on pidempi ja yksityiskohtaisempi - siksi sitatoin sitä.

Sitä ei lainkaan haluttanut kulkea oven ohi. Maailmassa ei ollut varmaan yhtään ovea jonka ohi se kulkisi yhtä vastahakoisesti. Mitä pitempään Luukas ovea katsoi, sitä vahvemmin sen valtasi epämiellyttävä tunne, että jotain sattuisi juuri tuon oven edessä. Luukas joko kaatuisi tai rupeaisi köhimään tai niiskuttamaan tai sitten - niin mahdottomalta kuin se tuntuikin - sille tulisi halu vaikkapa potkaista ovea. Tällaista Luukas eniten pelkäsi tehdä ja siksi siitä tuntui, että sen olisi pakko. Luukas oli nyt vuorenvarma siitä että se potkaisisi ovea. Mitä sitten tapahtuisi - sitä se ei uskaltanut edes ajatella.
- En voi kulkea tuon oven ohi, se kuiskasi.
- Mitä sinä sanoit? Korkki käännähti ympäri.
- Sanoin etten pysty kulkemaan tuon oven ohi.
- Mikset muka?
- Siksi että potkaisen sitä, Luukas vastasi kuohuksissaan.
- Oletko sinä seonnut? Tintti kuiskasi silmät pyöreinä.
- Niin minä luulen.
Tintti oli sanomaisillaan uudestaan "Sinä olet seonnut", mutta muisti sitten juuri sanoneensa sen eikä virkkanutkaan mitään.
- Mutta minä teen sen, Luukas uhosi.

I feel for you, Luukas~. Minullekin on tullut joskus tuon kaltaisia hassuja tuntemuksia, että jotain todella ääliömäistä tapahtuu vahingossa, ja että oikeastaan se pitäisi tehdä ihan tarkoituksella. Tämä kohtaus on malliesimerkki tunteen tiedostamisesta ja jakamisesta. Se onkin tärkeää, sillä kun Luukas kertoo tunteistaan, Korkilla on asiaan ratkaisu, ja mitään ikävää ei onneksi tapahdu.

Luukaksella on mielenkiintoinen hienotunteisuuden taju, mutta yllämainitun esimerkin mukaan toisinaan selviä vaikeuksia hillitä omia tunteitaan (etenkin niiden fyysisiä ilmenemiä). 

Tarinan kuluessa Luukas oppii eläytymään toisten tunteisiin ja jakamaan; huomatessaan ettei Henna-linnulla ole koskaan ollut peiliä kun hänellä taas on aina ollut sellainen, Luukas miettii asiaa, ja lahjoittaa peilinsä Hennalle, ja nähdessään Hennan iloitsevan Luukaksellekin tulee hyvä mieli. Samaten tarinan lopussa Luukas antaa kauneimman omistamansa esineen, kiiltokuvan, Saratolle, kiitokseksi tämän järjestämistä ikimuistoisista puutarhajuhlista.

Luukaksesta tulee myös rohkeampi seikkailun myötä. Seuraavassa Luukaksen ja Korkin keskustelu kun kolmikko onkin vastoin alkuperäistä pakosuunnitelmaa päätynyt palaamaan linnaan.

"Uskotko, että tällaiset kauheat asiat kasvattavat rohkeutta?"
"Sinähän olet jo rohkeampi."
"Olenko? Ei minusta oikein siltä tunnu."
"Sehän juuri on rohkeaa - tehdä vaikeita asioita vaikka pelkää. Kun tietää, että on pakko."
"Mutta en minä vielä mitään ole tehnyt."
"Kyllä sinä teet, olethan jo aloittanut."

Kun vähän myöhemmin joukolla pohditaan, miten Saraton kanssa toimitaan, itsensäkin yllättäen Luukas keksii ratkaisun, ja huomaa muutoksen itsessään.

"Minä olen muuttunut", Luukas ajatteli. "Tätä en olisi ikinä ennen tehnyt."

On kiehtovaa, että vaikka tarinassa on paljon fantasian elementtejä, ongelmia ei kuitenkaan ratkaista taikavoimilla. 

Tämän kappaleen lopuksi pitää todeta, että vaikka hahmot toimivat enimmäkseen tunteiden pohjalta, ja hahmojen tunteita kuvataan tarinassa paljolti, on siinä myös jonkin verran hauskaa simppeliä logiikkaa, kuten tämä toteamus. 

Luukaksen mielestä oli hullua juosta sen perässä, joka juoksi niiden perässä, mutta ehkä oli pienempi vaara, että Helmeri juoksisi taaksepäin, koska se juoksi eteenpäin.

Kirja vs. animaatio (lähinnä pientä vertailua)

Halutessasi voit hypätä seuraavaan kappaleeseen: Animaatiotraumoja (lista)

Animaatiosarja ja kirjan kertomus ovat hyvin lähellä toisiaan. Animaatio painottaa ehkä hieman enemmän toimintaa, kun kirjassa kuvataan tunteita runsain sanoin ja vertauskuvin. Kirjaa lukiessa tapahtumat ja paikat voi kuvitella itse. Animaatio toisaalta laajentaa tarinaa visuaalisella tasolla ja supistaa verbaalista kerrontaa. Ja toisaalta siinä on vähän muutakin: animaatiossa on muutama kohtaus tai pieni yksityiskohta, joita kirjassa ei ole. (Myös kirjassa on pari kohtaa, joita puolestaan animaatiossa ei ole. Molempi parempi.)

Yksi niistä sijoittuu tarinan loppupäähän, jossa pääkolmikko tapaa vartijalintu Helmerin. Helmeri kertoo esimerkin Saraton karmeudesta oman tarinansa ja kokemuksensa kautta.

Kerran Helmeri oli vilustunut, eikä voinut olla poimimassa omenoita puutarhassa toisten kanssa. Helmeri haluaa lukea ajankulukseen ja yrittää lainata kirjan Saraton kirjastosta tämän tietämättä, koska ei uskalla kysyä lupaa. Sarato kuitenkin yllättää Helmerin kaikkein pahimmalla hetkellä ja arvaa tämän aikeet, ja on huvittunut tilanteesta.

"Sinä luulit, että minä sanoisin ei."
"Ei..."
"Kyllä. Mutta en minä sano. Sinä saat lainata kirjan.. Sinä saat lainata kirjan, se on nimittäin hyvä. Mutta jos olisit valinnut huonon kirjan, niin olisin nipistänyt sinua nokasta."

Tämä(kin) kohtaus osaltaan valaisee ja syventää Saraton hahmoa hieman ja osoittaa, että jättiläisellä on myös huumorintajua - mutta tässä(kin) yhteydessä hahmo on tullut pelätyksi ja väärinymmärretyksi; Helmeri kertoo, että tämän kohtaamisen jälkeen hän ei ole uskaltanut näyttäytyäkään Saratolle.

Aiemmin mainittu Saraton makuuhuoneen oven ohittaminen ei ole ainoa tunnepohjainen ongelmatilanne. Kun makuuhuoneesta on selvitty, sen jälkeen animaatiossa ilmenee, että Luukas on jotenkin unohtanut rakkaan matkalaukkunsa Saraton makuuhuoneeseen ja joutuu itse asiassa vielä palaamaan sinne. Kohtaus on lyhyt ja sanaton, mutta helposti tajuttavissa.

Tällaisia pieniä yksityiskohtia on jonkin verran, mutta en nyt käy listaamaan kaikkia erikseen.

Animaatiotraumoja (lista)

Halutessasi voit hypätä seuraavaan kappaleeseen: Pari huomiota animaatiosta yleisesti (ei sisällä merkittäviä spoilereita)

Tiikeri Luukas on hyvin jännittävä. Kirjan luvut ja animaation jaksot jäävät lähes aina jännittävään kohtaan. Tapahtumat ja jotkin jutut ovat jänniä, jopa pelottavia ja ahdistavia. Vaikka sarja ei olekaan jättänyt minulle varsinaisia "traumoja" (en halua liika- tai muuten väärinkäyttää sanaa), niin on siinä sen verran huimia ja kuumottavia juttuja että listaan ne erikseen.

Ihan kaikki sarjan jutut eivät ole tässä, mutta tämä olkoon oma top3-listani ilman erityistä "kauheusjärjestystä".

1. Ovet. Saraton linnassa on paljon ovia, joista kuljetaan, ja toisaalta niistä voi ilmaantua mitä tahansa, millä hetkellä hyvänsä. Jostain syystä koin lapsena hivenen levottomuutta, ehkä myös jonkinlaista ärsyyntymistä, erityisesti niissä kohdissa sarjaa, joissa ovi avautuu ja kamera zoomaa sen "sisään". :D

2. Lintuperhoset. Tarinan oudoimmat, hivenen vastenmieliset ja ehdottomasti pelottavimmat otukset, jotka lentävät kuin linnut, ovat karvaisia kuin perhoset, joilla on terävät hampaat ja joita Sarato pitää linnassaan ikkunaverhoina. Tietämyksen mukaan lintuperhoset ovat "laiskoja, typeriä ja turhamaisia ja loukkaantuvat helposti". Tietämätön Luukas tulee riuhtoneeksi vankihuoneen verho-lintuperhosia ja saa otukset raivoihinsa. Ne onneksi häipyvät tiehensä kun Korkki avaa vankihuoneen oven.

Ei Luukas, älä tee tuota... D:

Mutta ahdistuksen varsinainen huippukohta on se, että myöhemmin lintuperhosen penteleet palaavat varoittamatta, rullaamalla itsensä sisään vankihuoneen avaimenreiästä. Tämä oikeastaan on kaikista pelottavinta - että joku inhottava hirvitys pystyy sniikkaamaan huoneeseen sisään itseään pienemmästä reiästä. En oikeastaan tiedä kovin montaa tätä pelottavampaa asiaa.

Kolmannen jakson loppu...

... ja neljännen jakson alku.

Mietityttää, mitä lintuperhosille mahtoi loppujen lopuksi tapahtua. Henna pelasti Luukaksen nahan vetäisemällä oliot ystävällisesti imuriin, mutta muualle linnaan niitä jäi vielä. Ja lisäksi animaation osaltahan otukset koristavat sarjan jakso-otsikkokuvia ja lopputekstejä - se lienee ollutkin niille arvoisensa loppusijoituspaikka. ;-)

3. Maisa. Saratoa ovat pelänneet varmaan useimmat, siinä ei ehkä ole mitään yllättävää, mutta itse asiassa minä jotenkin koin lapsena Maisan pelottavammaksi. :´D Mikä on ehkä jännä - Maisaa ei käytännössä tavata sarjassa kuin vasta loppupäässä, mutta neiti on läsnä muuta kautta ja nähdään Hennan ja Helmerin kertomuksissa. Maisan huutoa kuullaan jo alkupäässä, ja Luukas ja Tintti oppivat Maisasta riittävästi toisten tarinoista. "Maisa on vielä kiukkuisempi kuin Sarato." Nimessä tuntuu vieläkin lievähkösti ikävä kaiku (anteeksi kaikki Maisa-nimiset).

Maisan olemus, leveälti suupielten alaspäin mutristama suu ja kiukkuinen, suoraan silmiin tuijottava katse... tähän neitiin en haluaisi törmätä yhtäkkiä paikassa jossa minun "periaatteessa ei kuuluisi olla" - ja täsmälleen juuri niin tarinassa kuitenkin käy!

"Nyt on kiire", toteaa Korkki kymmenennen jakson lopussa,
ja juuri sillä hetkellä törmätään Maisaan!

Hyvin pian kuitenkin huomataan, ettei Maisa ole lainkaan niin pelottava, saati vaarallinen. Maisan kiukkuisuus johtuu yksinkertaisesti siitä, että neiti on joutunut tekemään asioita, joita ei todellakaan ole halunnut tehdä. Yllättävä rutiinin rikkoutuminen saa Maisan aluksi häkellyksiin, mutta neidin hämmästys muuttuu pian kiinnostuneeksi uteliaisuudeksi.


Pari huomiota animaatiosta yleisesti (ei sisällä merkittäviä spoilereita)

Luukaksen tarina on siis kotimaista tuotantoa. Tekniikaltaan se on pala-animaatio, hivenen "kömpelöhkön" oloinen ehkä, mutta jollakin tapaa hyvin sympaattinen. Jotenkin minulle tulee myös sellainen erikoinen fiilis animaatiota katsoessa että oikeastaan katson teatteriesitystä: hahmojen takana on yleensä yksi ja sama tausta, joka muodostuu yhdestä, kahdesta tai kolmesta "seinästä". Samaa tilaa ei juurikaan näytetä eri kuvakulmista, ja siksi kiinnostaisi kovasti miltä jotkin tilat näyttäisivät "siinä kulmassa jossa me katsojat olemme". Olenko outo? XD

Luukaksen ja Tintin vankihuone. Miltä se nurkka, jossa minä katsojana "olen", mahtaa näyttää?

Osittainen näkymä Saraton kirjastoon. (On muuten viihtyisän näköinen kirjasto.
Onkohan "katsojan puoleinen" seinä myös täynnä kirjoja?)

Muistan, että lapsena fanitimme joitain tiettyjä Luukaksen ilmeitä nuoremman perheenjäsenen kanssa, tai jotain sellaista. Nytkin edelleen oikeastaan mietin, että olisi hauska laskea Luukaksen kaikki sarjassa nähdyt ilmeet ja koostaa niistä jonkinlainen mielialakuvakesetti (ja käyttää sitä, siis jos olisin aktiivisena jossain sosiaalisessa mediassa jossa voisin virtuaali-ilmentää mielialojani). :D

En välttämättä muistanut ruutukaapata ihan kaikkia Luukaksen parhaita ilmeitä mutta siinä muutama.

Ja sitten on tietysti Saraton legendaarinen hammasirvistys:

Tämä on enemmän omaleimainen ja hauska kuin pelottava ilme...

Kaipa minunkin pitää mainita sarjan vinkeä musiikki ja äänimaailma. Tiikeri Luukaksen soundtrack (jos sellainen olisi olemassa) olisi kestoltaan varmaan alle puolisen tuntia, niin yksinkertaisia helposti kertautuvia elektronisia pimputteluja sen musiikit ovat. Äänimaailma taasen on hivenen oudohko ja epätyypillinen; vuosien mittaan olen tehnyt sellaisen havainnon, että kotimaisissa animaatioissa, joissa tekijöiden nimet kalskahtavat ruotsalaisilta, on usein erikoiset ääniefektit... :-)

Tämä toukka oli lapsena kanssa ihan best :D

Myöhemmällä iällä olen miettinyt, että tästä animaatiosta/tarinasta saisi mielenkiintoisen tietokone- tai videopelin. Tarinassa nimittäin on vähän sellaisia elementtejä; alussa Luukaksella on matkalaukussaan tavaroita, joista osa osoittautuu tärkeiksi apuvälineiksi ja joita tarvitaan myöhemmin. Toisekseen Saraton linnassa hiipparoiminen voisi myös olla hauskaa luolastoseikkailua...

En ole yksin näiden ajatusteni kanssa, Videomuseo-blogissa on myös samankaltainen havainto. :-)

Lisäksi sarjassa on myös yksi "meta"juttu. Ensimmäisessä jaksossa Luukas yrittää aiheuttaa "maanjäristyksen" pudottelemalla tavaroita hyllystä säikäyttääkseen Milla-nuken. Muutama kirja menee siinä sivussa, ja yksi noista kirjoista taitaa olla Tiikeri Luukas. :-) (Ja se voi olla melko selkeä vihje siihen, että kirja on ollut olemassa ennen animaatiota. Tietysti.)

Lopuksi

Tiikeri Luukas oli yksi suosikeistani lapsena, ja aikuisenakin se jaksaa edelleen viehättää - rehellisesti sanoen pidän sitä yhtenä parhaimmista tarinoista, joita olen seurannut koko elämäni aikana. Kyseessä on satu, johon ei heti kyllästy, ja vaikka se on niin katsottu kuin luettukin moneen kertaan, se jaksaa aina vain koukuttaa ja temmata mukaansa uudelleen. Jännittävä ja samalla opettavainen kertomus oikeastaan kaikenikäisille, mutta erityisesti lapsille.

Halusin jaaritella Luukaksesta osittain siksi, että sarja assosioituu minulla kesäfiilikseen. Loppujakson puutarhajuhlista voidaan päätellä että tarina sijoittuu kesään. (Hivenen harmittaa, etten saanut tätä juttua valmiiksi kuin vasta nyt kun kesä alkaa hiljalleen kääntyä loppupuolelleen... mutta fiiliksissähän voi olla todellisesta vuodenajasta riippumatta.)