Vilkaisuna: 2010-luvun halinalleja

Joskus viime vuonna (en muista oliko vielä kesä, loppukesä vai jo alkusyksy) huomasin, että Nelonen esittää jotain halinallesarjaa töllössä lähes jatkuvalla syötöllä (sekä arki- että viikonloppuaamuisin [näköjään ei enää tällä hetkellä]). Nopealla tutkailulla huomasin että kyseessä on tarkalleen ottaen sarja nimeltä Halinallet: Tervetuloa Halimaahan (Care Bears: Welcome to Care-a-lot) vuodelta 2012. Päätin "repäistä", ajastin digiboksini ja vähitellen katselinkin sarjan kaikki 26 jaksoa läpi syksyn aikana. 

Nyt voin siis kerrankin ja vihdoin sanoa oikeasti katsoneeni kokonaisen halinallesarjan! Saavutus sekin! \o/ 

(Vanhojen halinallesarjojen jaksoja voisi toki YouTubestakin katsoa enkun kielellä ihan ilmaiseksi ja laillisesti viralliselta halinallejen tubekanavalta, ainakin tällainen soittolista löytyy, eiköhän minulta vielä joskus liikene aikaa ja kiinnostusta... [pitäisi vielä nähdä sen verran vaivaa ja plärätä tuo soittolista läpi ja tarkistaa, löytyvätkö kanavalta kaikki jaksot vai ei :-D toisaalta ei sillä ole ehkä niin väliä kunhan jotain joskus ehtisi katsoa...])

Tätä kuvaa on käytetty Nelosen sivuilla ja ohjelmaoppaissa. Kuvassa sarjan pääkuusikko.

Mistäs tässä sarjassa on kyse? Noh, halinallet asustelevat Halimaassa ja puuhastelevat kaikenlaista. Välillä nallet duunailevat ihan keskenään ja välillä nämä saavat vieraikseen ihmislapsia. Välillä nallet tarvitsevat apua ihmislapsilta, välillä toisinpäin. 

Siis aika lailla samaa tavaraa mitä se on 1980-luvulta alkaen ollut.

Keskiössä on kuusi "aikuista" halinallehahmoa. Vanhoja tuttujahan nämä enimmäkseen ovat, ja jos hahmojen luonteita ehkä onkin vähän muutettu niin ei se ainakaan huonolta vaikuta (muistetaan toki, että oman kokemukseni perusteella itse en henkilökohtaisesti pidä halinalleja kovinkaan persoonallisina hahmoina vaikka designit ovatkin somia - halinallekuvitettuja postikortteja jne. silti suurella todennäköisyydellä ostaisin jos tulisi vastaan). 

Helläsydän ja sukulaislapsi Ihmesydän.

Helläsydän on nallejen vastuullinen ja rauhallinen johtajahahmo. Mutru on sama vanha yrmy joka rakentelee ja korjaa (ja on aina nälkäinen). Ilonalle on nimensä mukaisesti iloinen ja yhden nallen tsemppari-huutosakki (ja muutoin touhuaa kasvimaalla). Aurinkoinen on energiaa pursuava urheilija. Reilunalle on porukan leipuri joka ymmärtää eläinten puhetta, ja Sopusointu on itsevarma ja musikaalinen diiva. Joukon seitsemäntenä on vasta nallelapsonen ja kyselyikäinen Ihmesydän joka on sukua Helläsydämelle. Sarjan ilkiö on vihreä ja pörröinen, kruunupäinen Petonen (eng. King Beastly). Muitakin halinalleja sarjassa tavataan, ja jotkin yksilöt ovat liki keskeisinä hahmoina, mutta harmillisen pieneen rooliin ne jäävät, haliserkkuja puolestaan sarjassa ei tavata ollenkaan.

Petonen on kiltisti lähinnä kiusankappale, ei oikea pahis.

OMG muitakin halinalleja on, mutta etäisiksi täyte/taustahahmoiksi jäävät... (olisi niitä voinut
enemmän hyödyntää tarinallisesti kun ne kerta on viitsitty mallintaa, värittää ja kaikkea?)

Jalin ja Halin inkarnaatiot esiintymässä yhden jakson verran (kai, en muista enää).

Tämä oli minulle ensi kerta kun katsoin CGI-animoituja halinalleja (tiedossani on, että niitä on kyseisessä formaatissa aiemminkin tällä vuosituhannella tehty). Kohtalaiselta näyttää ainakin tämä sarja. Nallet ovat pehmoisia ja söpöjä, ja itse sarjakin oli loppujen lopuksi ihan katsottava, joskin myös helposti unohdettava. Siihen oli melko helppoa hypätä ihan keskeltäkin mukaan. Tarinoissa on toimintaa, mutta lämminhenkinen ja opettavainen pohjavire; saman oloisia tunnelmia ja juttuja mitä mieleen on lapsuuden vanhoista halinallepiirretyistä jäänyt. Konsepti on pysynyt koko lailla samana, vaikka halinallejen eri aikakausien inkarnaatiot ovatkin hieman erilaisia. 

Tämän nallen kanssa lähtisin teelle (tai kahville, tai kaakaolle) koska vaan <3

Jos suosikkihahmoja tarvitsee nimetä, niin Mutruhan se edelleen on ylivoimaisesti vahvin ja omintakeisin halinallepersoona, joka ilmentää myös negatiivisia tunteita ja antaa luvan käsitellä niitä, siitä ei pääse mihinkään. Mutta koska Mutru on niin liki-itsestäänselvä vastaus, niin nimeän suosikikseni myös Reilunallen, jolla on myös ehdottomasti kivoin asumus tässä sarjassa!

Reilunallen asumus. Muillakin nalleilla on persoonalliset asumukset,
mutta jos saisin valita jonkin niistä käyttööni niin kyllä se tämä puumaja olisi. *_*

Itse Reilunalle. Keksien leipominen (ja syöminen) on kivaa!

(Hahmo on saanut pienen päivityksen designiinsa tällä vuosituhannella; 1980-luvulla hahmon "masumerkkinä" oli pirtelömuki jossa kaksi juomapilliä jakamisen symbolina. 2000-luvulla hahmon merkiksi on vaihdettu kaksi ristikkäin olevaa tikkaria. [Pidän vanhasta masumerkistä enemmän.]) 

Myös Ilonalle on kiva, vähän niin kuin miedompi halinalleversio My Little Pony-sarjan Pinkie Piesta. :´-)

Ei Ilonallen työkään näköjään ole aina helppoa (vaikka miten olisi muistilappuja apuna, auts),
muiden ilostuttamisessakin tulee jossain kohtaa vastaan oman itsen rajallisuus...

 

Muuten ihan kiva tämän vuosituhannen lastenohjelma, mutta...

Sarjan katselukokemukseen liittyy muutama pieni ärsyynnys. Ensinnäkin dubbauksen puhekielisyys. Se särähti välillä ikävästi korvaan. En ole kuulostellut, puhuvatko nallet alkujaankin puhekielellä enkkuversiossa, mutta jos niin on, niin taas kerran käännöksen kirjaimellisuuden olisi voinut jättää vähemmälle tai kokonaankin pois. Puhekielisyyteen tottuu kyllä, mutta kyllä se myös nakersi hahmojen uskottavuutta tuntuvasti, ellei suorastaan merkittävästi. (Tosin Helläsydämen tapauksessa uskottavuutta nakertavat muut, perinteiset syyt... [kuva alempana!])

Toiseksi, suomidubbauksen tekijöitä ja ääninäyttelijöitä ei ole kreditoitu. Vaikka ääninäyttelijät aika hyvin tunnistaisi muutenkin, niin kyllä varmistus olisi aina kiva saada. En haluaisi uskoa, että on todella niin hankalaa editoida loppuun edes sekunnin ajaksi välähtävät suomiversiokreditit. Eivätkä ne nyt niin paljoa ohjelma-aikaa lisää. (Ja voisihan ne siis editoida vaikka alku- tai lopputekstien päällekin...)

Kolmanneksi ja ehkä eniten kummeksuttavinta on jaksojen esitysjärjestys. Jälkikäteen katsoin jaksolistaa Wikipediasta eikä se näyttänyt samalta kuin se järjestys jossa minä olin jaksot tallentanut ja katsonut (ja joka on myös Nelosen Ruutu-palvelussa). Sarja toki etenee episodisesti eikä siinä sinällään vaikuttanut olevan jatkuvajuonisuutta tai eteneviä teemoja (Ihmesydämen vähäistä kasvukehitystä lukuunottamatta), mutta silti tuo erijärjestys on vähäsen outoa...

Tutkailin jälkikäteen vähän lisää, ja huomasin että sarja onkin ilmeisesti dubattu suomeksi melko tuoreeltaan aikanaan, vanhoja ohjelmatietoja löytyy jo vuodelta 2013. Tuolloin sarja on pyörinyt Maikkarin Juniori-kanavalla pelkällä Halinallet-nimellä. Sittemmin se on päätynyt melkeinpä jonain jämätäytteenä Nelosen lastenaamuohjelmistoon? Eipä siinä, halinallejen välittämisen ja tunteiden jakamisen konsepti toimii vuodesta ja sukupolvesta toiseen. Ei valittamista, loppujen lopuksi.

Ilmeisesti sarjalle tehtiin jatkoa vuonna 2015 ja siinä ovat haliserkutkin mukana, mutta tuo jatkosarja lienee julkaistu toistaiseksi vain Netflixissä.

Helläsydämen uskottavuutta nakertava pöljäily jatkuu edelleen myös 2010-luvulla... :-)

... jotenkin minusta tuntuu että julkaisen blogissani tiheämmin halinallejaarituksia kuin pikkuponijaarituksia. Mitäs tämä tämmöinen on? XDP Pitäisiköhän näitä nallejaarituksiakin alkaa numeroida?

Lokakuista televisio- ja julkaisujaarittelua

En olekaan hetkeen yleisjaaritellut... mutta nyt on aihetta, vaikkakin taas hieman jälkijunassa ollaan. Aiheena otsikon mukaisesti (menneitä) televisioesityksiä ja (sekä menneitä että tulevia) DVD-julkaisuja!

Viime viikolla tarkistelin television silloisia tulevia (nyt siis jo menneitä) ohjelmatietoja, koska välillä olen muutamia päiviä (tai pidempään) poissa kotoa ja koen tarvetta tutkia ennakoivasti, onko töllössä tulossa mitään kiinnostavaa poissaoloni aikana, sellaista mikä pitäisi ajastaa digiboksiin talteen. 

Kuva digiboksitallenteesta [tarkempi ajankohta siis 11.10.2021 klo 6.30]
telkkariruudullani (koska minulla ei ole välineistöä digiboksitallenteiden
siirtoon ja käsittelyyn tietokoneella).

Ohessa huomasin sattumalta, että tämän viikon maanantaiaamulle (11.10) oli Subin lastenohjelmiin laitettu poikkeuksellisesti kolme jaksoa Muumilaakson tarinoita kahden jakson sijasta ja Muumien maailma (eli siis nykyiseltä kansannimeltään 'huopamuumit') puolestaan jätetty pois. (Sub siis esittää arkiaamuisin sekä huopamuumeja että niitä uusiodubattuja anime-ysärimuumeja, tiedoksenne jos ette ole huomanneet. Ysärimuumit kiertävät jatkuvalla syötöllä, huopamuumeissa on ollut välillä taukoa; ne esitettiin kanavalla aiemmin kesällä tänä vuonna ja jokin aika sitten lähti pyörimään uusintakierros. Olen huopamuumeja ajastanut tässä, koska tuo aiempi esityskierros meni minulta alusta ohi, ja myöskään en ole ostanut DVD:itä enkä käytä suoratoistopalveluja joista niitä näkisi. Huopamuumeja on toki voinut katsoa aiemmin YLEn Areenasta ruotsinkielisenä; nyt kun Sub viimein näyttää sarjan suomidubbia niin se kiinnostaa enemmän.)

Kiinnostuin että onko tuohon kolmen jakson ysärimuumipötköön jokin erityinen syy, joten katsoin ohjelmatietoja tarkemmin ja huomasinkin että nuo maanantain "poikkeukselliset" kolme jaksoa ysärimuumeja olivatkin ne vouhotetut, hehkutetut, sensuroidut muumijaksot. Ne ovat nyt siis viralllisesti salonkikelpoisia eivätkä enää vähän piilossa Maikkarin suoratoistopalvelun kätköissä (ja luultavasti myös maksukanava Juniorilla). 

Tulipahan ajastettua nuo huvikseen talteen (koska en ole sitä Muumien metkut-DVD:tä kauppojen alelaareista viitsinyt etsiä, kuitenkaan ;D). Erityisen huomattavaa on, että kanavan lähetykseen oli pistetty "Ensiesitys"-plakaatti ruudun oikeaan ylänurkkaan! (Eli hyvä tietää etten aiemmin ole missannut mitään!)

Aiemmin sensuroitujen muumijaksojen ensiesitys töllössä! Se päivä todella koitti 2020-luvulla!

Mutta onkos missään etukäteen uutisoitu että nämä "sensuurijaksot" viimein nähdään myös televisioruuduilla? Tuskin. Minullakin kävi vain tällainen tuuri että satuin huomaamaan, ja pahoittelen että kerron tämän nyt vasta jälkikäteen. Tosin; kiinnostavatko nuo muutenkaan enää ketään?

Seuraava kysymys kuuluu, että esitetäänkö näitä aiemmin sensuroituja ysärimuumijaksoja nyt jatkossa sitten enemmänkin ja siinä missä muitakin ysärimuumijaksoja? :D

...... 

Sitten muuta - menneen kesän ja tämän syksyn ilahduttavia julkaisu-uutisia vanhojen animaatiosarjojen ystäville ja kaipailijoille. Tosin taitavat nämä julkaisu-uutiset olla jo kaikkien kiinnostuneiden tiedossa, minä olen jälkijunassa taas (vaikka eihän blogini ole uutisblogi, mutta kuitenkin). 

Täyte-gif, koska muuten tässä on liikaa pelkkää tekstiä :D
(Tänäänkin taas sattui satamaan, joten ajankohtaan sopiva gif!)

Osan näistä (siis jo tulleista ja piakkoin ilmestyvistä) julkaisuista huomasin itse, osasta sain tietää jokin aika sitten Animaatioblogin Samin uudelleentwiittaamasta Suomikassu.fi:n twiitistä (en siis itse ole Twitterissä mutta tutkailen sieltä joskus itseäni kiinnostavien tahojen twiittejä). Kiitos siis sekä Samille että Suomikassu.fi:lle jaetusta tiedosta! :>

Tuossa jokin aika sitten, loppukesällä, kolusin huvikseni nettikauppojen animaatiotarjontaa (viime vuosina olen harvemmin ostellut netistä, koska mieluummin pläräilen ja hypistelen videoita kaupoissa fyysisesti käydessäni. [Tosin olen huomannut sellaisen ikävähkön piirteen että ainakin oman lähiseutuni marketit ovat kutistaneet videohyllyjään, joten pläräily ja hypistely pitänee hoitaa virtuaalisesti netissä yhä useammin...]). Siinä tuli vähäsen shoppailtua ja sivussa huomattua, että VLMedia on julkaissut (tai tulossa julkaisemaan) Albert Barillén legendaariset Olipa kerran...-animaatiosarjat. Pitkästä aikaa nuo ovat saaneet uusintajulkaisun, nytten vieläpä remasteroituna. 

Olipa kerran Ihminen- ja Elämä-sarjat on julkaistu siis jo kesäkuussa (lisäksi nuo sarjat ovat saatavana Blu-ray:na), loput sarjat (eli Avaruus, Amerikka, Keksijät, Löytöretkeilijät ja Planeetta Maa) ovat ilmestyneet nyt melko hiljattain, syyskuun lopussa. Tässä lokakuun lopulla myyntiin tulee lisäksi DVD-paketti joka sisältää kaikki seitsemän sarjaa. Sarjat on siis remasteroitu ja sovitettu laajakuvaformaattiin (ja se on ilmeisesti hyvin onnistunut, mitä muistan joskus ranskalaiselta Il était une fois... (Hello Maestro)-tubekanavalta katsoneeni videopätkän jossa remasterointiprosessia esiteltiin [tähän hätään en kyseistä videota löytänyt, joten voi olla ettei se ole enää katsottavissa]).

Huomioni muuten erityisesti kiinnittyi VLMedian sivuilla tuotetiedoissa olevaan seuraavaan tekstikappaleeseen:

Sarjoissaan Albert Barillé halusi aina korostaa tietämättömyyden vaaroja. Hän näyttää ihmisyyden parhaimmillaan, unohtamatta sen usein tietämättömyydestä johtuvaa mielettömyyttä. Tästä johtuen, joissain kohtauksissa nähdään tilanteita joissa henkilöt toimivat pahantahtoisesti, mutta kohtauksissa on pyritty säilyttämään vahva opetuksellinen pohjavire, jotta sarja säilyy lapsille soveltuvana.

...

Eli sarjat voivat järkyttää tämän vuosituhannen lapsia? Ikärajaksi sarjoille on laitettu K7, sekä mahdollisesti ahdistusta aiheuttavasta ja väkivaltaisesta sisällöstä kertovat huomiosymbolit. Ettäs tiedämme ja osaamme varautua. Asianmukaista ja ehkä hyvä niin, eipä siinä. (Näistä sarjoista minulta löytyvät omasta hyllystä ennestään Ihminen, Avaruus ja Planeetta Maa. Elämä ja Keksijät ovat sellaiset jotka mielisi saada jatkoksi, ja ehkäpä ne tulee hankittua jossakin vaiheessa vähän myöhemmin, tällä hetkellä suurempi kiinnostus on muissa aiheissa...)

......

Lisäksi tässä lokakuun lopulla uusintajulkaistaan myös Peukaloisen retket ja Taotao, pieni pandakarhu-sarjat. 

...eipä voi muuta sanoa kuin että VIHDOIN JA VIIMEINKIN Taotao saadaan koko sarjan sisältävänä boksina! (Sarjan ensimmäisen puoliskon 26 jaksoa julkaistiin kyllä boksina aikanaan, mutta loput jaksot jostain syystä ainoastaan yksittäisinä levyinä, enkä siitä syystä ole sarjaa tätä ennen vaivautunut hankkimaan vaan jäänyt haaveilemaan kokonaisesta [tai edes kahdesta puolikas]boksista... mutta nyt tämä vuosia kestänyt pitkä epämääräinen ja epävarma, jopa mahdollisesti turhana pidetty odotus päättyy!) Peukaloisen retket on julkaistu ensin puolikasbokseina ja myöhemmin kokosarjaboksina, mutta itselleni sarja puolestaan ei henkilökohtaisesti ole ollut ihan niin rakas että olisin sitä hankkinut... nyt toki mietityttää että olisi sillekin ehkä kuitenkin tilaa hyllyssä, hyvä sarja se silti on.

Matka maailman ympäri 80 päivässä on saanut kai jo toisen uusintajulkaisun (kyseisen sarjan ostin sentään jo silloin kun se ensimmäisen kerran julkaistiin [reippaasti yli kymmenen~ vuotta sitten]), ja nyt sen jatko-osat Matka maailman keskipisteeseen ja Matka kapteeni Nemon kanssa ovat saamassa ensijulkaisun. Moni näitäkin sarjoja lienee kaipaillut, joten viitsin mainita ne.

*täpi täpi*

Tämähän melkein antaa toivoa siitä, että muitakin vanhoja animaatiosarjoja voitaisiin julkaista (ja myös uusintajulkaista). Olisiko liikaa haaveksittu, toivottu ja pyydetty? (Esimerkiksi yllämainitut huopamuumit olisi kiva saada yhtenä kokosarjaboksina myös, ja eräskin Pörri Orava kelpaisi... puhumattakaan muutamasta muusta tapauksesta...) Nyt alkaa nälkä ja kaipuu jo kasvaa vaikkei vielä ole edes näitä tämän hetken julkaisuja päässyt ahmimaan...! :´D

Kare Kano - nuorten ihmisten kohtaamisia ja näkökulmia

Sisältää vähäisiä spoilereita.

Kareshi Kanojo no jijou, eli lyhennettynä Kare Kano (eng. His & Her Circumstances), on merkittävimpiä omaan elämääni vaikuttaneita fiktioteoksia, ellei jopa tärkein. Tai en tiedä, onko se vaikuttanut elämääni, mutta kuitenkin sarjalla oli ja on edelleen hyvin suuri henkilökohtainen merkitys itselleni. Täten tässä jaarituksessa sekä esittelen sarjan että yritän selittää sen merkittävyyttä (menemättä kuitenkaan liian syvälle henkilökohtaisiin asioihin).

Nuorena aikuisena kävin läpi vaiheen, jossa velloin pitkään itsetutkiskelevissa mietteissä, ja enemmän tai vähemmän sattumalta löysin tuon vaiheen aikana Kare Kanon. Osin kyseisen sarjan myötävaikutuksella ja avulla kasvoin aikuiseksi ihmiseksi, tai ainakin aloin laajentaa ajattelutapaani enemmän kuin koskaan ennen siihenastisessa elämässäni (toki tuona ajanjaksona ratkaisevia olivat myös esim. oman elämäni ihmissuhteet). Puitteet olivat jo olemassa, joten ehkä vain upposin entistä syvempään itsetutkiskelun ja mietiskelyn suohon.

Kare Kano on 26-jaksoinen japanilainen animaatiosarja vuosilta 1998-1999, ja se pohjautuu Masami Tsudan vuosina 1995-2005 piirtämään samannimiseen sarjakuvaan. Käsittelen tässä jaarituksessa enemmän animesarjaa, mutta sivuan myös sarjakuvaa. (Animea sen enempää kuin mangaakaan ei ole julkaistu suomeksi, mutta mangan englanniksi käännettyä painosta on ollut täälläkin saatavilla. [Lisään vielä tähän väliin että animesarja on myös arvosteltu Anime-lehden numerossa 11 vuonna 2006.])

Katsoin animesarjan alkusyksyllä vuonna 2005, ja sitä ennen olin lukenut mangasta ensimmäisen lätyskän, Tokyopopin englanninkielisen julkaisun, edellisenä vuonna. Päätin tutustua mangaan ensin, siitä yksinkertaisesta syystä, että animea en voinut saada käsiini. Vuonna 2004 bongasin ulkopaikkakuntalaisessa antikvariaatissa Kare Kanon ykköslätyskän hintaan 7 euroa. Matalalla kynnyksellä se lähti mukaani. 

Kare Kano-mangan ensimmäinen osa oli oikeastaan ensimmäinen "oikea" lukemani manga - kaikki tuohon mennessä lukemani manga (mikä ei ollut kovin paljon) kun oli ollut karkeasti määritettynä vain yksittäisiä ja sekalaisia osia peilattua mangaa ja Di Gi Charat-antologioita. Kare Kano oli ensimmäinen jatkuvajuoninen (tai no, ehkei ihan, tarina etenee episodisesti, ja siihen lienee helppo hypätä mukaan keskeltäkin, mutta sarjassa on myös jatkuvajuonisempia teemoja) ja pidempi lukemani japanilainen sarjakuvateos (myös muodoltaan "autenttinen" oikealta vasemmalle-lukusuunnassaan), joka myöhemmin venyi useamman vuoden pituiseksi projektiksi. 21-osainen sarjis on ainoa "pitkähkö" ja myös pisin mangasarja jonka olen kirjahyllyyni kerännyt.

Tästä kaiken voidaan sanoa aikoinaan alkaneen.

Mutta pysykäämme asiassa, animaatiosarjassa. Katsoin Kare Kanon siis heti kun se oli minulle ylipäätään mahdollista, ja tämä tapahtui vuonna 2005. Tuona merkittävänä vuonna sain käyttööni nopeamman internet-yhteyden ja aloin melkeinpä superkuluttaa animea - tai oikeammin pääsin lataamaan ja katsomaan kaikki ne teokset, joista olin edeltävän viiden-kuuden vuoden aikana korkeintaan lukenut, nähnyt kuvia, hyvällä tuurilla ehkä nähnyt lyhyitä videopätkiä ja enimmäkseen voinut vain haikailla että olisipa kiva joskus katsoa kokonaan. (Hitaalla netillä kun ei pahemmin animea latailtu, kuten Di Gi Charatista jaaritellessa olen maininnut.)

Juoni / Alkuasetelma

Yukino Miyazawa julkisuudessa...

Tyttö nimeltä Yukino Miyazawa on juuri aloittanut lukion. Kaikki koulussa ihailevat Yukinoa, hän on älykäs ja hyvin osaava kaikessa, toiset huomioon ottava ja kaunis niin ulkonäoltään kuin vaatimaton luonteeltaan - siis todellinen tuleva menestyjä ja suorastaan täydellinen. Tämä on kuitenkin vain illuusio: kulissi ja julkisivu, jonka rakentamiseen parantumattoman suosion- ja ihailunkipeä Yukino on nähnyt uskomattoman - ja naurettavankin - paljon vaivaa. Ainoastaan kotonaan Yukino paljastaa todellisen luonteensa ja se on kaikkea muuta kuin ihailtavan tahdikas; turhamainen, itsekeskeinen, kilpailuhaluinen ja yksinkertaisesti kiero. Oma perhe pitää Yukinoa vähän outona mutta ei tee siitä numeroa suuntaan tai toiseen.

Yukinon egoistinen kupla poksahtaa, ja tytön asema koulun tähtioppilaana ja suosikkina on vaarassa, sillä lukion on aloittanut myös Soichiro Arima-niminen poika, joka niin ikään on kuin itse täydellisyys. Lukion pääsykokeessa Yukino jäikin kakkoseksi ensimmäistä kertaa elämässään. Katkeruudessaan tyttö on päättänyt ottaa tavoitteekseen päihittää Soichiro kaikessa ja siitä tulee pakkomielle. Yukinoa ei liikuta edes se, kun eräällä hetkellä Soichiro tunnustaa tunteensa tyttöä kohtaan. Päähenkilömme vain sivuuttaa koko jutun ohimennen - vaan kuinkas sitten käykään?

Yukinon kupla pamahtaa toistamiseen kun välikokeissa hän kyllä päihittää Soichiron, mutta poika ei vaikuta olevan moksiskaan "tappiosta". Kun vähän miettii, niin jos ja kun kilpailu olikin ainoastaan yksipuolinen (ja täysin Yukinon omassa päässä), voiko oikeastaan edes sanoa hänen voittaneen? 

Tätä ja muutakin voidaan ja saadaan pähkäillä, mutta kaiken huippuna aiemman lisäksi käy niin, että hassun pikku sattuman kautta Yukinon tarkoin varjeltu salaisuus - kiiltävän julkisivun vastakohta - paljastuu Soichirolle, ja siitäkös soppa syntyy kun Yukino haluaisi turvata "täydellisen tytön" julkisuuskuvansa. Tosin, mitään ei näy tapahtuvan. Yukino ehtii luulla murehtineensa turhaan ja Soichiron päästäneen hänet pälkähästä ja että poika on kuin onkin todellinen herrasmies. 

Yukino luuli päässeensä kuin koira veräjästä mutta joutuukin selkä seinää vasten.

Mitä vielä, juuri sillä hetkellä pojan salakataluus tuleekin ilmi. Soichiro, joka myöskin on vilpittömän ja kiiltokuvamaisen pinnan alla hivenen vinksahtanut ja aivan yhtä tekopyhä tyyppi kuin Yukino, alkaakin yllättäen ja varsin häikäilemättömästi kiristää Yukinolta pikku palveluksia salaisuuden säilyttämistä vastaan. Yukino joutuu hankalaan tilanteeseen ja nöyryytetyksi, mutta samalla hän alkaa nähdä Soichiron toisessa valossa ja muunakin kuin ärsyttävänä kilpailijana. 

Sittenkään Yukino ei alistu kiristykseen ja katsele touhua kauaa vaan laittaa hommalle pian stopin. Ilmeneekin että Soichiro ei ole alun alkaenkaan halunnut kiusata Yukinoa eikä koskaan aikonutkaan paljastaa tämän salaisuutta. Tosiasiassa poika on tekosyyn varjolla halunnut päästä lähempiin tekemisiin ja hengailemaan tytön kanssa. Näin onkin tapahtunut, kaiken muun ohessa kilpakumppanit ovat pikkuhiljaa alkaneet tutustua toisiinsa paremmin. 

Ja niinhän siinä lopulta käy, että tuttavuus muuttuu ensin ystävyydeksi, ja sitten ystävyydestä ihastukseksi, ja lopulta kasvaa rakkaudeksi. Kilpakumppanuus unohtuu ja koulun ykkösenä oleminen jää sivummalle, ja Yukino ja Soichiro päättävät lakata esittämästä kiiltokuvia ja sen sijaan opetella ja alkaa elämään itsensä näköistä elämää.

Niin ja siis, kaikki yllä kerrottu tapahtuu kahden-kolmen ensimmäisen jakson aikana. Ja siitä tarina oikeastaan vasta alkaakin.

Ajatuksia "tyttöjen animesta ilman taikaa"

Tuo alkuasetelma kuulostaa ehkä tyypilliseltä romanttiselta koulukomedialta ja ehkä pinnalliselta sellaiselta. Jostain syystä mieleeni on jäänyt jonkun Animewatcher-sivustolle kirjoittama kommentti, joka kai suurin piirtein meni näin (aivan sanatarkkaa muotoilua en muista): "Hollywood-tyyppinen romanttinen komedia. En tykkää." (tai "tykännyt"). (Pahoittelut etten voi kreditoida ko. kommentin kirjoittajaa. Sivustolta ei viime aikoina ole voinut lukea käyttäjien kommentteja.)

Jos yrittäisi määrittää ja tiivistää ihan muutamalla sanalla, sanoisin että Kare Kano on romanttinen slice of life-draamakomedia, jossa on syvällisempiä ja synkkiäkin vivahteita.

Itse pidän Kare Kanoa vähän erilaisempana tarinana ja sarjana kuin monia muita. Tai en tiedä, ehkä tämä johtuu siitä että kyseessä on todellakin ehta ja puhdas rakkaustarina eikä toiminta-, hupi- ja/tai seikkailukertomus; sellainen jossa painotus on ensin muissa teemoissa ja se rakkaustarina on lähinnä ja korkeintaan taustalla kulkeva sivujuonne tai bonus, joka alkaa saada merkitystä ja painoarvoa vasta huomattavan paljon myöhemmässä vaiheessa. Tuntuu että vähän liian usein, lähes tyypillisesti, sarjat keskittyvät siihen, että päähenkilöpari vatvoo ja jahkaa eestaas ja päätyy yhteen vasta aivan lopussa. Onhan se kai kiva, jos jutun voi lopettaa kuin sadun; "elivät yhdessä onnellisina elämänsä loppuun asti". Joskus olisi kuitenkin kiinnostavampaa ja virkistävämpää nähdä, odottaako päähenkilöparia automaattisesti se parisuhteen ihanuus ja autuus jota niin kovin halutaan suitsuttaa ja ihannoida. (Jokainen pidemmässä parisuhteessa [joskus myös läheisessä ystävyyssuhteessa] oleva/ollut kaiketi tietää että oikeasti kaikki ei ole jatkuvaa ihanaa ruusuilla tanssimista vaan ruusuissa on myös piikkejä.)

Kare Kanossa päähenkilöpari päätyykin yhteen jo melko alussa, ja tarina ja oikeat ongelmat alkavat oikeastaan vasta siitä toden teolla. Draamaa on välillä kuin saippuasarjassa, kieltämättä, mutta toisin kuin saippuasarjoissa, Kare Kano menee poikkeuksellisen vahvasti hahmojensa mieliin, ajatuksiin ja tunteisiin, ja sitä kautta "täydellisen epätäydelliset" hahmot tuntuvatkin lähes oikeilta ihmisiltä - tai ainakin minä koin näin vuonna 2005.

...ja Yukino Miyazawa kotona. (Onhan tuollainen noin "hurja" ulkonäön kautta peilattu luonteen kontrasti nyt aika pinnallista. Luulen että ymmärrän silmälasien "nolouden", mutta ovatko [tai olivatko] verkkarit nolot ysärillä oikeasti? Kysyn siitä huolimatta että olen itsekin ysärikasvatti, olin ja olen vaan aina ollut pihalla~ :´D)

En oikeastaan ollut nähnyt paljoa animea tuolloin, mutta se mitä olin nähnyt, oli kuitenkin monipuolista. Tai niin siis luulin. 2000-luvun alussa töllössä menivät sellaiset kivat ns. tyttöjen taikataistelu-animesarjat kuin Magic Knight Rayearth ja Sailor Moon, joita kiinnostuneena teininä katsoin, ja ihan hyvää viihdettä ne olivatkin, mutta jotenkin ne ja niiden hahmot eivät onnistuneet puhuttelemaan minua ensivilkaisulla (vaan vasta myöhemmin kun olin päässyt genreen paremmin sisään). Kuten olen maininnut Cardcaptor Sakurasta jaaritellessani, minulla oli siis aikoinaan vähäisiä ongelmia käsitellä ja ymmärtää ns. varsinaisesti ja erityisesti tytöille suunnattua animea ja mangaa (sukupuolestani huolimatta siis), kun löysin ne juttuna ja genrenä. Toisaalta, enpä tiedä koinko oikeastaan mitään juttua varsinaisesti "omakseni" tuolloin, teininä ja aikuisiän kynnyksellä. :D (Erinäiset muumit ja ponit lapsuudenjuttuina kokivat ainakin hetkellisen lopahduksen. Kiinnostus animaatioon taiteen/viihteen/tarinankerronnan muotona minulla oli kuitenkin tuolloin jo olemassa.) Toisaalta, kohderyhmäsuunnittelu ja -ajattelu on minusta muutenkin vähän hassua ja keinotekoista.

Nuo(kin) yllämainitut "tyttöjen" sarjat olivat sankaritarinoita, joiden päähenkilöt tuntuivat olevan jossain määrin idealisoituja; kauniita ja hyviä ja viimeistään lopussa aina oikein tekeviä. Voin spekuloida, että teini-iässä koin sellaiset hahmot vieraina, ehkä teennäisinäkin, enkä suuremmin kokenut samaistuvani niihin. (Pakkohan ei tietenkään ollut.) Minä en ollut täydellinen enkä aina-oikein-tekevä, ja vaikka hahmot ehkä olisivat olleet inspiroivia ja hyviä roolimalleja, niin sittenkään... niissä ei ollut minulle kosketuspintaa tuohon aikaan. Luulen myös, että esim. japanilainen kouluelämäkään ei voisi olla kauempana omasta koulu/opiskeluelämästäni ja noiden aikojen kokemuksistani.

Kare Kano oli kuitenkin se portti, jonka läpi kulkiessani aloin vähitellen lämmetä genrelle, tai niin katson asian olevan. Kare Kano oli ensimmäinen pläräämäni vähän vanhemmille teinitytöille suunnattu sarja (Tokyopopin mangajulkaisun ikäsuositus on 13+), ja minulle se on teos, joka "muutti" "kaiken".

Kare Kanossa idealisoidun sankaruuden sijaan Yukino lähtökohtaisesti tunnistaa ja tunnustaa oman tekopyhyytensä. Melkeinpä jo se pelkästään tekee hahmosta mielenkiintoisen, tai ainakin kiinnittää huomion. Myöhemminkin olen huomannut, etten pidä liian "idealisoiduista" hahmoista vailla heikkouksia tai säröjä, ja olen varma, että Kare Kanolla on ollut myötävaikutusta myös siihen. (Kaipa voin kertoa myös vaihtoehtoisen näkemyksen; aikoinaan annoin alussa mainitun Kare Kano-mangan ensimmäisen osan ystäväni luettavaksi. Hänellä oli vaikeuksia ymmärtää Yukinon hahmoa eikä hän pitänyt siitä. Jokainen tehköön siis omat johtopäätöksensä. [On muuten hankalaa sanoa, paraneeko Yukinon hahmo tarinan edetessä vai päinvastoin, lässähtääkö se. :´D] Ja aihetta sivuten; kehitin aikoinaan eräänlaisen [subjektiivisen] teorian ärsyttävästä hahmosta, ehkä joskus saan aikaiseksi julkaista sen.)

Kare Kanossa hahmoina ovat "tavalliset" ihmiset, ilman mitään super- tai taikavoimia. Hahmot seisovat omilla jaloillaan, ja josseivät sitä osaa, niin oppivat. Sarja ansaitsee ison kiitoksen jo pelkästään siitä. (Niin no, toisaalta jotkin hahmoista ovat kyllä silti melkein kuin jotain superihmisiä... XDP)

Kirjoitin yllä "tavalliset" ihmiset. Yukino on sarjan päähenkilötyttö, mutta hivenen epätyypillinen sellainen: pinnan alta paljastuu varsin eksentrinen; hieman lapsellinen, analyyttinen ja laskelmoiva ja tietyllä tapaa kieronpuoleinen hahmo, joka tunnustaa oman tekopyhyytensä - ja josta merkillistä kyllä löysin kosketuspinnan, mitä en juuri mistään aiemmista siihenastisista pläräämistäni fiktioteoksista ja niiden hahmoista ollut löytänyt. Vaikka täytyy minun myöntää, että olen aikoinani muutenkin lukenut yllättävän vähän teinikirjallisuutta tai katsonut teineille suunnattuja tv-sarjoja. :-D Luulen, että Kare Kano oli myös ensimmäinen katsomani vahvasti hahmovetoinen sarja (eli siis kiinnostavampaa kuin varsinaisesti "tarina" ja "toiminta" ovat nimenomaan hahmot ja miten ne toimivat ja selviytyvät eri tilanteissa).

Kun koulun sosiaaliset kuviot tökkivät, Yukino joutuu hämmentävään tilanteeseen.
Tuskailu ei kestä kauaa, vaan hakattuaan päätä (kirjaimellisesti) tartutaan taas toimeen.
(Ja taas Soichiro saa sivusta ihmetellä että mitä ihmettä tuo touhuaa...)

Ilman mitään yliluonnollisia supervoimia Yukino on vahva tyttöhahmo joka pyrkii ratkaisemaan itse omat ongelmansa eikä uhriudu, hahmon toiminta on enimmäkseen suoraselkäistä. (Ja siis; yliluonnollisissa supertaikavoimissa ei ole mitään vikaa, nehän ovat parhaimmillaan kiintoisia ja kauniita metaforia henkiselle kasvulle, voimaantumiselle jne. Mutta tässä sarjassa sellaisia ei yksinkertaisesti vain tarvita!)  

Ajatuksia "tyttöjen animesta" joka puhuttelee

Kun Kare Kanossa hahmot tutkiskelevat itsejään, tuntojaan ja tekemisiään, ja niiden syitä ja seurauksia, ja kun hahmot ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja yrittävät kommunikoida ja opetella ymmärtämään toisiaan, niin väistämättä asioita alkaa miettiä itsekin ja heijastella omaan elämään. Yleensä ihmisillä on jokin motiivi toiminnalleen eikä toisen pään sisään voi nähdä eikä koskaan voi ihan sataprosenttisen varmasti tietää mitä toinen ajattelee. Varmuuden voi saada ainoastaan kysymällä ja kuuntelemalla vastauksen. Jos se hämmentää ja herättää lisää kysymyksiä, nekin voi ja kannattaa sanoa ääneen. Se on keskustelua josta molemmat osapuolet voivat saada ahaa-elämyksiä, oppia ja laajentaa ymmärrystään. Mutta, toisinaan kysyminen vaatii rohkeutta, ja aina voi käydä myös niin että saakin todella rehellisen vastauksen ! (<- Sarjan välitön vaikutus muuten näkyy minussa tämän tyylisen tekstin suoltamisena... :-D)

Yukinon isän viisaita sanoja. (Tästä olen muuten vähäsen huolissani nykyaikana;
että ihmisiä ei kannusteta ajattelemaan itsenäisesti. [Valitettavasti välillä huomaan itsekin pohtivani
"mitä mieltä pitäisi olla" joistakin asioista, sen sijaan että olisin vain jotain mieltä...])

Kare Kano toi minulle hahmojen samaistuttavuuden lisäksi tietyllä tapaa aivan uuden ulottuvuuden, tai perspektiivilaajennuksen, vai miksikä sitä kutsuisin. Oikeastaan kaikki tuohon asti näkemäni anime oli ollut karkeasti määritettynä joko lastenohjelmia, kepeitä komedioita, toimintapläjäyksiä, noiden yhdistelmiä, tai Ghiblin fantasiaa. Eikä siinä mitään, ne olivat mukavaa ajantappoviihdettä, todellisuuspakosisältöä ja samanhenkisten ihmisten kanssa sosiaaliseen kanssakäymiseen johdattavia. 

Animaatio oli taiteenlajina lumonnut minut jo monesti siihenastisessa elämässäni. Mutta Kare Kano oli ensimmäinen anime, jonka koen oikeasti puhutelleen minua ja koskettavan jotakin huomattavan paljon syvemmällä sisimmässäni. Ensimmäistä kertaa koskaan jokin katsomani fiktiivinen sarjateos antoi minulle oikeasti kunnolla pohdittavaa, muutaman minuutin tai tunnin sijasta vuorokausiksi, viikoiksi, kuukausiksi, jopa vuosiksi... ja koen, että se edelleenkin antaa minulle ajateltavaa, vaikka edellisestä sarjan katselusta ja mangan perusteellisesta lukemisesta on aikaa. Ehkä painotan sanaa "ajateltavaa", mutta toki sarja sai minut vahvasti myötäelämään ja tuntemaan ja se on varmasti auttanut käsittelemään omia (ristiriitaisiakin) tunteitani ja sitä kautta lopulta myös helpottamaan nuoruuden pahaa oloani (= valtava merkitys). Monen muunkin, mutta erityisesti tämän sarjan äärellä on itkuja tirautettu, puhumattakaan sisäisistä nauruista, onnenkiljahduksista ja ilonhypähdyksistä.

 

Kare Kanossa on hyvin vahva päähenkilöpari, mutta sarjassa ei keskitytä pelkästään Yukinon näkökulmaan, vaikka siitä tarina alkaakin. Soichironkin näkökulma saa tilaa, ja tietysti tarinassa tulee riittämään mielenkiintoisia käänteitä sivuhahmojen esiinmarssissa. Kateellisia kilpakumppaneita riittää niin rakkauden kuin koulumenestyksen saralla. Myös heidänkin näkökulmiaan ja tarinoitaan avataan eikä siis vain sivuuteta nopealla olankohautuksella. 

Hetkittäin fokus onkin aivan muualla kuin päähenkilöissä - ja joitakin animen katsojia (ja mangan tapauksessa lukijoita) tämä saattaa häiritä kun tarina lähtee rönsyilemään sivupoluille (mutta minkäs sille voi, jos tarinankertoja pitää sivuhahmoistaan niin paljon, että haluaa kuvata heitä enemmänkin kuin vain sivuhahmokontekstissa). Eipä siinä: siirtymät hahmotarinoista toisiin ovat sujuvia, ja myös nuo sivuhahmojenkin tarinat ovat mielenkiintoisia, jotkin jopa yllättäviä. Kuten ylempänä jo kirjoitin, yleensä ihmisillä on jokin motiivi - hyvä, tai ainakin suhteellisen helposti ymmärrettävä syy - toiminnalleen (mikä toki ei tee esim. huonosta käytöksestä ja vaikkapa kiusaamisesta yhtään oikeutetumpaa tai hyväksyttävämpää). Hahmojen välille muodostuvia dynamiikkoja ja kemioita on erityisesti tässä sarjassa erittäin kiinnostavaa seurata. 

Muistan ajatelleeni ja olettaneeni siinä kohtaa, kun tämä kuvan jäbä astui kuvioon, että ahaa, nyt tästä voi seurata jokin kolmiodraamakeissi, mutta, ja pelkästään positiivisena, yllätyksenä niin ei käykään! Joskus on ihanaa olla väärässä! (Pahoittelut käänteisestä spoilerista :D)

Suosikkihahmoja on vaikeaa valita; liki jokaisesta sarjan hahmosta löytyy jotain inhimillistä ja jos ei nyt ihan tykättävää, niin kuitenkin myötätuntoa herättävää. Tämä on nyt ehkä vähäsen hassunkuuloinen rinnastus (tai sitten ei, kyseessä olen minä), mutta vähän samaan tapaan kuin Halinalleissa pääosassa ovat enemmänkin tunteet itsessään kuin varsinaisesti hahmot, niin Kare Kanossa pääosassa ovat ehkä sittenkin enemmänkin ihmissuhteet itsessään kuin varsinaisesti hahmot.

Sarjan inhimillinen ja suoraviivainen huumori pohjautuu aika paljolti sinänsä johdonmukaisiin yksinkertaisiin oletuksiin ja niiden sittenkin vääriksi osoittautumiseen ja yllätykseen. Sekä hahmot että katsoja (tai mangan lukija) saavat kyytiä mutta lempeästi. Ketään ei siltikään pahemmin nolata tai muuten rangaista väärien oletusten tekemisestä, ei sarjan hahmoja eikä katsojaa/lukijaa. Myötätunto herää, kun miettii että oikeastaan juuri noin olisi itsellekin voinut käydä. Mieli ja ajatukset voivat huidella ties missä, mutta silti hahmoilla on yleensä jalat maassa. Hienotunteisuus karisee, siltikään huumori ei ole alatyylistä tai ilkeää. Yksinkertaista fyysistä komediaa on myös tarjolla.

Anime vs. sarjakuva (ja varoituksen sana?)

Animesovitus on melko uskollinen lähdeteokselleen, sarjakuvalle. Oikeastaan pidän sitä lähes uskollisimpana tietämäni manga->animesovituksena, sillä animaatio seuraa sarjakuvan viitoittamaa "käsikirjoitusta" visuaalisesti hyvinkin ja ihailtavan tarkasti. Joissain kohdin on otettu reilusti vapauksiakin; kun olen lukenut sarjakuvaa ja sitten myöhemmin katsonut animea uudestaan, olen nopeasti huomannut ne kohdat joita sarjiksessa ei ole, tai joissa on sävyeroja. Näin myöhemmin olen huomannut, että animesarjassa otetaan kyllä kaikki irti, mutta eritoten komediallisista elementeistä ja kohtauksista (jotka sarjakuvassa ovat hieman hillitympiä).

Sarjassa kerrotaan vähän myöhemmin tarinan alkua edeltävistä hetkistä Soichiron näkökulmasta, ja tämä gif esittää sen hetken kun poika alun alkaen tajusi ihastuneensa Yukinoon :D pieni nolo väärinkäsitys, jota seuraa kunnon vapauttava nauruhepuli!! (Tämä on yksi lempikohtauksiani animesarjasta. Jaarituksen otsikkokuva muuten liittyy tähän kohtaukseen. ;D [Tämä episodi oli muuten oikeastaan varsinaiseen sarjakuvatarinaan kuulumaton sivutarina. Kiva että se silti sisällytettiin animeen~])

Kare Kano-anime on muuten todellinen editoijan painajainen: jos sarjan haluaisi kääntää todella tarkkaan ja huolella, se käytännössä vaatisi joko osittaista uudelleen animoimista tai ruudun täyttämistä käännöstekstityksellä. Sarjassa on nimittäin todella paljon tekstiä. Sarjakuvan kääntäminen on helpompaa kun käännöksen voi vain editoida päälle (ja mahdolliset sivuhuomautukset tai tarkennukset laittaa hieman sivumpaan). Mutta mitä tehdä, kun animaatioversiossa sarjakuvan ääniefektit, sivuhuomautukset ja ihan koko tekstikin on siirretty kameran alle sellaisenaan? (Animen enkkuversiossa ei edes yritetty editoida animaatiota otsikkokuvia enempää. Ruudulla vilahtavia tekstejä ei useimmiten ole käännetty eikä tekstitetty ollenkaan. Ne menivät minulta suosiolla ohi, ja menevät kaikilta japania osaamattomilta. Joskus tekstit välähtävät myös niin nopeasti että epäilen että natiivitkaan ehtivät oikeasti lukea niitä...)

Sarjakuvan sovitusta televisioruudulle, hyvinkin kirjaimellisesti.

Kare Kano-sarjakuva on piirtotyyliltään melko yksinkertaista ja selkeää mutta todella kaunista viivaa ja tarina kulkee sujuvasti (vaikka aivan alussa minulla itse asiassa oli lieviä vaikeuksia päästä sarjakuvan kerrontatyyliin sisään :D). Animeversiossa ovat lisänä värit, liike ja visuaaliset efektit ja ääni. Animen taiteellisuus on omaa luokkaansa, toki voihan sitä miettiä että onko esim. epätärkeät taustahahmot jätetty värittämättä tarkoituksella vai käytännön säästösyistä jne. :D Välillä hahmot ovat pallopäitä ja animaatio minimaalista, suun liikkeitä ei ole animoitu jne. Jos ajattelee positiivisesti, Kare Kanon voi parhaimmillaan nähdä kokeellisen ja/tai taiteellisen animaation tuotoksena. Jos ajattelee negatiivisesti, se voi olla halvalla tehtyä ja säästökeinoilla kikkailtua roskaa. Joka tapauksessa se juttu eli tarina kulkee ja etenee... 

joten kuten... liki loppuun saakka.

Muuten ihan paras anime, MUTTA...

Kare Kano olisi animena mainio, ellei siinä olisi tarinan ulkopuolisia vikatekijöitä ja muita rajoitteita. Kaikista suurin spoileri, jonka tässä jaarituksessa paljastan, on se, että sarjalla ei ole varsinaista loppuratkaisua.

Animesarja on vain 26 jakson pituinen, ja se tehtiin silloin, kun alkuperäinen kuukausittain julkaistu sarjakuva oli hyvinkin keskeneräinen. Niinpä anime loppuu melko ikävästi kesken, yksinkertaisesti lähdemateriaalin puutteeseen. Myös sarjan budjetti lienee loppunut kesken; sarjassa on huomattavalla tavalla etsitty teknisiä säästökeinoja, ja siinä on pituuteensa nähden ikävän paljon vanhan kertausta ja toistoa ja lopulta jopa höttöä, joka ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään millään tavalla. Voi kuulostaa käsittämättömältä, mutta (valitettavasti) se on totta. 

Pahoittelen, että olen tähän asti yksinomaan ylistänyt sarjaa (mutta luotan siihen, että tätä[kin] jaaritusta lukevat vain ne, jotka joko ovat sarjan jo katsoneet, tai vaihtoehtoisesti eivät sitä todennäköisesti kuitenkaan koskaan tule katsomaan). Kare Kano-animen suurin ongelma ja vika on se, että se tehtiin liian aikaisin. Sarja on puoliväliin asti todella tiukkaa ja napakkaa settiä, mutta sen jälkeen se alkaa vähitellen hiipua ja juttua venytetään ja veee-nyyy-tee-tään. Sarja ei varsinaisesti huonone, mutta loppu on antikliimaksinen. Useimmille se tuottanee vähintään lievän pettymyksen, ja joillekin varmasti isommankin turhautumisen. 

Toisaalta sarjan venytetty loppu ja viimeiset n. kahdeksan jaksoa toimivat mielestäni itse asiassa jonkinasteisena etäännytyksenä sarjaan, ja pidän sitä jopa lohdullisena. Vaikka tarina jääkin kesken, muistelen että tuolloin 2005 siitä ei kuitenkaan varsinaisesti tullut eikä jäänyt ikävää fiilistä tai pahaa mieltä. Se vain loppui, se piti hyväksyä, sillä hyvä. Luulen, että ajattelen näin, koska yksinkertaisesti tunsin saaneeni sarjalta sellaisenaankin todella paljon ja enemmän kuin olisin arvannut.

Animewatcherin kommenttikenttään kirjoitinkin: "Loistavaa/kelpoa niin kauan kuin sitä kestää."  (Kare Kanohan ei suinkaan ole maailman ainoa anime joka "jää kesken"...)

(Jotenkin hassusti muistikuvani sarjan loppupäästä olivat vuosien kuluessa värittyneet negatiivisemmiksi kuin mitä se oikeasti on; "ne viimeiset kahdeksan jaksoa ovat täyttä p*skaa~" Mutta kun sarja tuli monen vuoden jälkeen katsottua taas kunnolla uudestaan, niin ei se ollutkaan lähellekään niin paha kuin vääristyneissä muistikuvissani. Välillä niinkin päin. :´D)

Animen katsottuani, edelleen vuonna 2005, päätin hankkia mangan loputkin osat, se oli helppo ja luonteva jatko tarinan seuraamiselle (kyllähän minä nyt halusin tietää, miten hahmoille lopulta käy!). Siitä tuli pidempiaikainen keräily- ja lukuprojekti, jonka sain päätökseen vasta vuoden 2009 alussa. Kun koko sarjakuva on luettu, niin kyllähän animen keskeneräiseksi jäänyys harmittaa. Mutta ellen olisi katsonut animea, en luultavasti olisi jatkanut sarjakuvan lukemistakaan (sillä sanon suoraan, että Kare Kano-mangan ensimmäinen lätyskä toimii itsenäänkin lyhyenä kolmiosaisena novellina [vastaten animessa puolestaan kolmea ensimmäistä jaksoa]). Animen katsottuani aloin myös hahmottaa sarjakuvaa paremmin. (Tokyopopin englanninkielinen käännös on... kelpo. Jonkin verran siihen on päässyt käännöskömmähdyksiä ja ladontavirheitä.)

Anime alkaa muuttua sarjakuvaksi enenevässä määrin lopun lähestyessä.

Animessa kaikki aloitetut juonikaaret jäävät auki. Sarja alkaa Yukinon kehitystarinana, eikä edes senkään pääetappia saada tavoitettua. Sivuhahmot ovat mielenkiintoisia tuttavuuksia, joita sarjakuva syventää enemmän kuin anime ehtii. Soichiron tarinaa sivutaan kyllä lupaavasti, mutta se jää ainoastaan pintaraapaisuksi. Todella selväksi siinäkin kyllä ehtii tulla, että tuolla poitsulla ei ole kaikki ihan kunnossa... (Sarjakuvan edetessä Soichirosta tulee tarinan tosiasiallinen päähenkilö, ja sarjis lähteekin soutelemaan todella synkkiin ja syviin vesiin, enkä osannut arvata millaiseen pyöritykseen joutuisin!)

Animen jälkeen...

Vioistaan huolimatta Kare Kano-anime on minulle tärkeä. Olen aiemmin blogissani maininnut, että animaatiostudioiden nimet eivät oikeastaan merkitse minulle paljoakaan, enkä alkuun ollut mitenkään erityisen kiinnostunut siitä, että Kare Kanon on käsikirjoittanut ja myös pääosin ohjannut Hideaki Anno ja että se on Gainax-studion tekemä sarja. Vasta myöhemmin yhdistelin paloja ja niin sennimiset animesarjat kuin Nadia: The Secret of Blue Water (1989) ja Neon Genesis Evangelion (1994) päätyivät katselulistalleni. Ne ovat vähän eri kaliiperin sarjoja; Nadia on seikkailu- ja scififantasiasarja toiminta-twistillä ja siinä on vähäistä teinikipuilua, NGE on toimintaan ja scifiin verhottua kunnon teini( vaiko ihan yleisesti ihmis-)kipuilua, ja Kare Kanohan on pinnaltaan "tyttöjen sarjis" (mutta näillä kaikilla on yhdistäviä elementtejä ja näillä kaikilla kolmella sarjalla on omalaatuiset ongelmansa, mutta niistä huolimatta sanoisin, että ne kaikki ovat silti mukaansa tempaavia, ja enemmän hyviä kuin huonoja sarjoja, joten kyllä, suosittelen, kaikille, sukupuoleen katsomatta, ainakin vilkaisemaan ;-)). 

(Saa nähdä saanko aikaiseksi kirjoittaa noistakin sarjoista joskus: Evangelionista minulla tuskin on mitään kovin omaperäistä sanottavaa. Nadiasta olisi sinänsä hauska kirjoittaa jotain, ja mielelläni jaarittelisin jotain, mutta epäilen silti onko siitä mahdollista saada asiallista tekstiä aikaan.)

Omalla tavallaan hassunkurista on, että Evangelionin katsottuani (vasta vuonna 2011 :-) [olen tosi hidas joissain jutuissa]) koin havahtumisen. Tunsin, että olin "eheytynyt", siis viimein noussut sieltä itsetutkiskelun ja mietiskelyn ja nuoruuden mielenmyllerryksen ja elämänahdistuksen sekaisesta suosta, johon olin uponnut ja jossa velloin löytäessäni Kare Kanon (ja myös Taotao-elokuvan). Toisaalta se oli ehkä vain vertauskuvallinen havahtuminen, mutta siis, tajusin, etteivät minua ennen kovasti vaivanneet asiat vaivanneet enää, tai niillä ei ollut enää suurta merkitystä. Ympyrä oli sulkeutunut. Silläkin saattaa olla tekemistä että olin jo täyttänyt 25. Pahimmat nuoruuden mielen ailahtelut olivat jääneet taakseni. Olin päässyt yli itseinhostani ja oppinut hyväksymään olemassaoloni. (Tietysti edelleen hetkittäin koen valtavia surkeudentunteita ja eksistentiaalista häilyväisyyttä. Ei kaikki ole taikasauvan heilautuksella ohi, mutta olen oppinut sietämään itseäni ja hetkittäin voimakkaita tunteitani. Ne asiat vain kuuluvat ihmisenä olemiseen.) (Koen tarpeelliseksi tarkentaa, että käytän sanaa "eheytyminen" tässä yhteydessä ihan yksinkertaisen yleisesti henkisen rikkoutumisen vastakohtana. No joo, ehkä voisin sanoa "parantuneeni" tai "itsekorjautuneeni". Mitä sanaa itse käyttäisitte?)

Itse asiassa mietin ja spekuloin, onko ohjaaja yrittänyt linkittää ja lomittaa Kare Kanoa yllämainitun Evangelionin kanssa yhteen, sillä Kare Kanon (vähitellen ikävästi) toistuvana jaksojen aloitusmantrana hoetaan "nuorista uuden vuosituhannen kynnyksellä". Toki, Kare Kano oli ajan hermolla 1990-luvun lopulla. Mutta Neon Genesis Evangelionin tarinan maailmassa ollaan koettu pallonlaajuinen ekokatastrofi 2000-luvun alussa. Omaa spekulointiani; mitä jos ohjaaja olisi ottanut vapauden hieman venyttää asioita, niin että Kare Kano ja NGE olisivat tavallaan "samaa universumia", meinaisiko se ehkä sitä, että ohjaajan tulkinta Kare Kanosta kertookin tavallaan "retrospektiivisesti" niistä nuorista ihmisistä, jotka elivät maailmassa ennen NGE:n tapahtumia? (En ole hirveästi lukenut muiden kirjoittamia tekstejä enkä siis tiedä onko kukaan muu internetissä miettinyt ja mahdollisesti spekuloinut ja analysoinut tätä asiaa.) 

Musiikki

Shiro Sagisun musiikki tekee animaatiosta vielä suurempaa, mahtipontisempaa ja suorastaan eeppistä. Vähän mietin, että Kare Kano-animessa melkein parasta on hahmojen/tarinan jälkeen musiikki. Melkein voisin sanoa, että jos pitäisi antaa jokin syy ehdottomasti katsoa Kare Kano (sarjan keskeneräiseksi jääneisyydestä huolimatta), niin se olisi sarjan musiikki (tai no, voi musiikkia kuunnella ilman animen katsomistakin XP).

Sarjaa katsellessa sen musiikeista tuli jonkinmoisia "nostalgia"viboja ja tuttuuden tunteita, ja kun tutkailin niin fiiliksen syy selvisi; Shiro Sagisu on tehnyt musiikin myös esim. Kimagure Orange Road-kasariteini-animesarjaan (joka siis suomalaisittain on tunnettu nimellä Superperhe). (Samaten Sagisu on tehnyt musiikit myös yllämainittuihin Nadiaan ja NGE:hen. Eeppisyys ja toisaalta cheesymäisyys pursuaa noidenkin sarjojen musiikissa, Kare Kanossa on niihin verraten hieman enemmän herkkyyttä ja paljon pianomelodioita ja jousisävellyksiä, ja onhan kyseessä aivan eri genren sarja. [Olisi muuten kiva jos englannin cheesy-sanalle olisi olemassa joku järkevä käännös, "juustoinen", "imelä", "halpa", "kehno" tai "kliseinen" eivät ihan ole sitä mitä haen; imelä ja kliseinen ovat ehkä lähimpänä. "Ikivihreä" olisi sinällään hyvä määritys jos sitä käyttäisi hivenen sarkastissävyisenä ilmauksena. Pitäisi kai linkata pari Shiro Sagisun biisiä tähän että jotenkin voisin näyttää mihin viittaan :D])

Sarjan soundtrackia oli aikanaan saatavilla. Harmittaa, etten älynnyt tarttua tilaisuuteen kun sellainen oli.

Animen ulkopuolelta

Hauska sattuma oli, että tuona samaisena vuonna 2005 Yle TV2 esitti teinidraamasarjan Rakastuin mä luuseriin, joka on tietyllä tapaa samankaltainen; sarjan tarina rakentuu useamman hahmon näkökulman kautta. Juoni on vähän pinnallisempi "koulun suosittu kaunotar-tyttö rakastuu epäsuosittuun nörtti-poikaan"-kuvio. Sarjassa konseptin systemaattisuus viedään niinkin pitkälle, että tarina etenee jaksoittain aina yhden tietyn ja vaihtuvan hahmon näkökulmasta. Sattumalta päädyin katsomaan tuon sarjan silloin kun se esitettiin, pidin siitä ja olen kaipaillut sitä muutamia kertoja. Suureksi iloksi se tuotiin Yle Areenaan nähtäväksi vuonna 2017 ja uudestaan tänä vuonna. Saisi jäädä pysyvästi!

Kare Kano opetti minulle paljon, mutta annan huomattavan arvon tuonaikaisille vähäisille mutta merkittäville ystävyyssuhteilleni. Juttelin paljon parin nettikaverin kanssa asioista ja elämästä ylipäätään. Olimme suurin piirtein samalla aallonpituudella, mutta silti kolme aika erilaista ihmistä, emmekä aina olleet kaikista asioista samaa mieltä emmekä aina ymmärtäneet toisiamme. Sen takia meille ei täten muodostunut kovinkaan suurta, jos minkäänlaista, suljettua samanmielisyyden "kaikukammiota" tai "kuplaa". En ehkä tuona aikana välittömästi arvostanut sitä, mutta jälkikäteen olen kiitollinen, että nettikaverini eivät aina automaattisesti myötäilleet minua vaan heillä oli omia, eriäviäkin mielipiteitä ja näkemyksiä, joita kuuntelemalla sain toisenlaisia havaintoja ja saatoin laajentaa perspektiiviäni.

Oikean elämän ihmissuhteet olivat siis tärkeitä, mutta suurimman työn "aikuiseksi kasvamisessa" tekee (tai "joutuu tekemään") jokainen itse tahollaan. Siinä ei kukaan tosiasiassa "voi auttaa" ja tehdä muutosta kuin yksilö itse. Muilta ei voi vaatia mitään ellei sitä vaadi myös itseltään. Oma ns. "elämänfilosofiani" on 'kaikki lähtee itsestä'. En olisi tässä, jos en olisi käynyt tuota varhaisaikuisuuden itsetutkiskeluvaihetta ja ahdistusta läpi ja "vellonut" aikaani.

Alunperin olin otsikoinut tämän jaarituksen "Kare Kano - aikuiseksi kasvamisen käsikirja", mutta ei nyt sentään liioitella. Yhtä hyvin olisin voinut otsikoida sen myös "ihmiseksi kasvamisen" tai "vuorovaikutuksen" tai "itseilmaisun" käsikirja". Minä olen saanut tästä kyseisestä teoksesta paljon irti, mutta sehän ei tarkoita, että joku toinen tai kaikki muut saavat siitä samalla tavalla tai samassa määrin irti mitään. Se on sitten kokonaan eri juttu millaiseksi aikuiseksi/ihmiseksi olen kasvanut... (Ja siis, olen henkilö joka yhdessä välissä oli feilannut lähes kaikki ne vähäisetkin ihmissuhteensa..)

Niin mitenkäs minä aikoinaan löysin tämän sarjan?

Vastaus ylempään kysymykseen on Di Gi Charatin ääninäyttelijä. Charatissa nähty ja kuultu koirakorvainen hammaslääkäripoju Ky Schweitzer on yksi suosikkihahmojani, ja hahmoa ääninäyttelee Chihiro Suzuki. Kun 2000-luvun alkupuolella Charatiin tutustuttuani päädyin tutkimaan miehen äänirooleja muissa animesarjoissa, vastaan osui tietysti miespääosa jossakin Kare Kano-nimisessä sarjassa. Sarja päätyi katselulistalle aikoinaan noinkin heppoisesta syystä, ja vaikka herra Suzuki ei varsinaisesti suurimpia ääninäyttelijäfanituksiani olekaan, niin kyllä silti uskon tunnistavani tuon pehmeän ja vienohkonuottisen miesäänen aina sen kuullessani (toisaalta, en tuon jälkeen oikeastaan ole kiinnittänyt enempää huomiota miehen muihin äänirooleihin). (Vielä näin vuonna 2021 kyllä sydämeni kuitenkin suli tästä kakkosjakson hyräilystä. Se on edelleen aivan ihana!)

Vasemmalla siis Soichiro (Kare Kano), oikealla Ky (Di Gi Charat), jos tämä on epäselvää.

Jos miettii mitä muuta yhteistä Kylla ja Soichirolla on kuin ääninäyttelijä niin jostain syystä välitön ajatukseni on että kummastakaan hahmosta ei tule ekana mieleen super-maskuliininen testosteronia puhkuva macho. X´D Molemmat hahmot ovat olemukseltaan ja sielultaan jotenkin todella herkkiä ja tunteikkaita poikia, mutta samalla vakavia, ja hivenen synkän auran omaavia hahmoja (eikä kumpaakaan voi kyllä varsinaisesti "tasapainoiseksi" persoonaksi nimittää...). Molemmat ovat ehkä jollain tapaa "neitimäisiä" (mutta etenkin Ky). Erona sen sijaan on se, että Ky on selvästi tragikoominen hahmo, kun taas Soichiro on oikeasti huomattavan traaginen hahmo jota tulee surku. Minun täytyy kyllä suoraan tunnustaa, että Kare Kano kiinnostaa ja koukuttaa ensisijassa Yukinon hahmon, ei Soichiron takia vaikka se epäsuorasti minut teoksen pariin alkujaan johdattikin. :´D  

Lopuksi

Kare Kano on minulle hyvin merkittävä teos, mutta minun täytyy toisaalta myös tunnustaa, etten edelleenkään ole lukenut ihan niin paljoa teinityttöjen/nuorten naisten mangaa tai katsonut animea. Olen kyllä jotain tutkaillut, mutta en voi sanoa ahmineeni. Ylistykseni kohteena voisi ehkä hyvinkin olla joku aivan muu teos, johon vain olisin sattunut ensin törmäämään, koska aivan varmasti on muitakin Kare Kanon kaltaisia sarjoja. En nimittäin lainkaan ihmettele, jos (ja että) Kare Kano on innoittanut moniakin 2000-luvun tekijöitä.

Nyt kun sarjaa tuli jaaritusta varten pitkästä aikaa tapitettua, mieleeni tuli, että olisi hauskaa tehdä Kare Kanosta eräänlainen parodiaversio jossa Soichiron puheet olisi muokattu hieman suoraviivaisemmiksi ja kaikki ajatuksetkin olisi tekstitetty...

Tämä voisi olla vasta kepeää alkua parodiaversiolle... mutta ei, en tee sitä,
siitä tulisi vain osoitus omasta huonosta huumorintajustani... ainakaan en julkaise...

 

Taitaapa muuten käydä niin, että tästäkin sarjasta tulee jatkojaaritus...

Oz-jaaritus #2: pieni väliaikajaaritus?

En ole hetkeen jaaritellut Ihmemaa Ozista. Minulla on edelleen tekeillä mm. jaaritussarja, jossa aion käydä läpi sarjan kaikki juonikaaret, ja vähän muutakin on tulossa. Nuo saavat vieläkin odottaa jonkin aikaa, mutta nyt on pakko jaaritella aiheesta muusta syystä - siis pieni väliaikajaaritus "varsinaisen" asian vierestä!

Kun viime vuonna työstin jaaritusta Pikku prinssin seikkailut-animesarjasta ja löysin siinä ohessa Discotek Median YouTube-kanavan, huomasin samalla, että kyseinen firma oli kokeeksi julkaissut tubekanavallaan myös Ihmemaa Ozin ensimmäisiä jaksoja japaninkielisellä ääniraidalla ja englanninkielisellä tekstityksellä. Kiinnostuneille suorat tubevideolinkit tässä: ensimmäinen, toinen ja kolmas jakso. (Klikkailin nuo Watch later-listalleni heti kun huomasin, mutta niin ne vain jäivät ja ehtivät lojua yli vuoden ennen kuin katsoin, auts...)

Mitä ilmeisimmin nuo julkaistut jaksot ovat kiinnostaneet yleisöä tarpeeksi. Nyt ihan hiljattain vasta huomasin, että firma onkin julkaissut koko sarjan Blu-ray:lla peräti jo viime vuoden kesänä!

En omista minkään sortin Blu-ray-soitinta, mutta kyllähän tuo luonnollisesti on erittäin toivottu ja tervetullut julkaisu, joka houkuttaa ja himottaa... hitsi vieköön, koko sarja ihan oikeasti saatavilla alkuperäisellä ääniraidalla ja englanninkielisillä tekstityksillä? Ihanko oikeasti tämä on totta enkä unelmoi...?

Unelmoinut kyllä olen, mutta sittenkään en ole pitänyt ajatusta moisen videojulkaisun toteutumisesta kovinkaan realistisena. Discotek Median nettisivun tarkempi pläräily antaa kuitenkin ymmärtää, että firma on melkeinpä nimenomaan keskittynyt ja painottunut vanhempien (ja vähän erikoisempien) animeteosten lisensointiin - katalogista näyttäisi löytyvän monta muutakin kiinnostavaa julkaisua (ja tuoreempiakin nimikkeitä on toki tarjolla).

En yleisesti seuraa kovin tiiviisti uusia videojulkaisuja ja olen jopa vähän epäillyt, että kun "melkein kaikki on kuitenkin katsottavissa suoratoistona jossain", niin "fyysisille" julkaisuille ei ole kohta enää kysyntää eikä tarvetta. Onkin siis aivan mahtavaa huomata, että fyysiset videojulkaisut sittenkin voivat hyvin nykypäivänä, ja että tällaisia vanhemman ja/tai erikoisemman tuotannon julkaisijoita on!

Melkein olinkin jo alkamassa klikkailla itseäni nettikauppaan kun sitten tulikin seinä vastaan...

Yhtenä, ainoana mutta merkittävänä hankaluutena tässä on aluekoodaus. Discotek Median julkaisut näyttävät olevan ainoastaan Amerikan markkinoille suunnattuja. Kannattaako siis hommata sinisädelättyä, jos se ei pyöri täkäläisessä toistovälineessä (ja kuten sanottu, en edes omista soveltuvaa soitinta kun tätä ennen ei ole ollut palavaa tarvetta hankkia moista)...

Noh, voihan sitä koettaa vinkata että täällä Euroopassakin olisi animesta mieluusti maksavia kuluttajia...

Englanniksi tekstitetty Ihmemaa Oz kutkuttaisi siinäkin mielessä, että kieltämättä helpottaisi suuresti omaa fanitekstitys-urakkaani, jos epävarmoissa kohdissa voisin ottaa englanninkielisen tekstityskäännöksen avuksi. (Olen tehnyt jonkinmoisen suomennostekstityksen sarjan ensimmäisiin seitsemään jaksoon [ja jumahtanut kahdeksanteen]. Projekti on päässyt jumahtamaan, koska kun ei ole oikeaa kiirettä vaan kyseessä on omaehtoinen vapaa-ajan puuhastelu, niin homman venyminen ei haittaa.)

Toisaalta, kun valtaosa porukasta kuitenkin osaa lukea englantia, niin onko silloin mitään mieltä yrittää tehdä suomenkielistä fanikäännöstä (varsinkin kun Suomessa sarjalla on ehkä vain noin kourallinen faneja ;-))? Ensi sijassa omaksi ilokseni ja huviksenihan lähtökohtaisesti olen toki aikoinaan aloittanut koko käännöstekstitys-projektin, ja kaikesta hitaudesta ja jumahtamisesta huolimatta haaveilen saattavani sen loppuunkin vielä jonain päivänä. Ehkä jopa julkaisen sen yleisölle jos näin tapahtuu, mutta niin, kiinnostaako se välttämättä yhtään ketään? X-)

Saa nähdä miten asiat kehittyvät tulevaisuudessa...

Muumilaakson ensimmäinen kausi katsottuna

 

Taas on päässyt aika vierähtämään, ja kesän huuma, puuhat ja menot veivät niin mennessään, ja alkusyksylläkin on riittänyt kaikenlaista muuta tekemistä, etten ole ehtinyt jaarittelemaan blogiin. On kuitenkin korkea aika, että minäkin lopulta kommentoin viime keväänä nähtyä Muumilaaksoa! Ainakin olen ehtinyt miettiä ja prosessoida ajatuksiani rauhassa. Kovasti rönsyää ja saatan kirjoittaa vähän aiheen vierestäkin, mutta olkoon.

Jo helmikuun lopussa kun Muumilaakson ensimmäinen jakso esitettiin ja se tuli katsottua, niin oli pieni kutina ruveta kirjoittamaan siitä blogitekstiä, mutta päätin kuitenkin malttaa sen verran että tämä ensimmäinen tuotantokausi ollaan esitetty ja katsottu kokonaan - ihan siitä syystä, että haluan kommentoida kokonaisuutta, en yksittäisiä jaksoja (paitsi että voihan olla, että yksi tai toinenkin joskus päätyy Tietyt jaksot-juttusarjassani käsiteltäväksi, mistä sen tietää). Olen kirjoittanut tekstiä vähän kerrallaan tällä pitkällä ajanjaksolla ja julkaisen sen nyt, kun kaikki on valmista ja kokonaisuus jäsentynyt. Ja kun Indiegogo-projektiinkin tuli aikanaan laitettua rahaa sen verran että huhtikuussa sain ladattavakseni digitaalisen kopion (sillä halusin varmistaa, että pääsen näkemään sarjan alkuperäisen englanninkielisen version) niin tottahan sitäkin kai pitänee kommentoida. (Ehdin tosin katsomaan tuon enkkuversion vasta kesällä juhannuksen jälkeen. :-D)

Menneen kevään maanantait olivat täynnä iloa ja odotusta - ainakin minulla, siis. Muumilaakso-sarjan ensimmäinen tuotantokausi on esitetty ja nähty. Ja sanonpa, että minulla oli hauskaa sekä katsoessa että odotellessa viikon jaksoa. Ihan mukavaa kokea sekä odotuksen ja innostuksen tunnetta melkein samaan tapaan kuin lapsuudessa, että toisaalta katsella ja mietiskellä aikuise(mma)n silmin.

Ensimmäinen tuotantokausi esitettiin vielä uusinta-maratoonina kesällä juhannuspäivänä. Kun satuin olemaan pitkästä aikaa sukuloimassa noin juhannuksena, eikä kummempaa ohjelmaa tuolloin sattunut päälle, niin uusmuumeja tuli kuikuiltua jonkin verran nuoremman polven kanssa, joka muuten hyväksyy uusmuumit, tai ainakaan ei tee siitä isompaa numeroa kuin tarvitsee.

Ensifiilistelyä, nettikommenttipalstoja ja kaikkea sekalaista yleispohdintaa

Pari fiilistä siitä ensimmäisestä jaksosta: katsoin sen sohvaani nauliutuneena, ja ainoastaan kerran silmäni eksyivät vilkaisemaan seinäkelloa: "jaksohan on vasta puolivälissä ja tässä on jo nyt tapahtunut todella paljon"? Kun jakso loppui, tunsin suorastaan pakahtuvani innostuksesta ja odotuksesta. "Nyt se loppui. Joutuuko oikeasti odottamaan viikon ennen seuraavaa jaksoa? :-( " Tunnelma ainakin osattiin rakentaa. Muumipeikon ja Nuuskiksen kohtaamista saatiin odottaa peräti kolmosjaksoon asti!

Yritin tonkia kaikki uutismedioiden kommenttipalstat ja nettikeskustelut ja tutkia millaisia ensivaikutelmia ihmiset olivat saaneet. Kaikkia Facebookin, Twitterin ym. kommentteja en voi nähdä kun en kyseisiä palveluja käytä. Vaikka purnauksen jatkuvuuden tiesi, niin siltikin minulle tuli lähes epäuskoinen olo: olenko oikeasti ainoa, joka tykkäsi tästä? En aikoihin ollut tuntenut sellaista epämukavaa epävarmuutta että melkein alkaisin kyseenalaistaa omaa mielipidettäni: mitä jos muut ovatkin oikeassa ja minä olen väärässä? (No, tietenkään en anna toisten mielipiteiden liiaksi vaikuttaa omaan näkemykseeni. Ja ihan perusasiahan se on, että ihmiset kommentoivat enemmän ja äänekkäämmin negatiivisista kuin positiivisista kokemuksista.)

Kommenttipalstoilla valitettiin suurin piirtein kaikesta mahdollisesta mitä voikaan keksiä. Jos yrittäisin vasta-argumentoida kaikkeen, tai vain edes listata asioita, siinä menisi iäisyys. Kolmiulotteiseksi mallinnetut hahmot tönkköjä ja muovisia, taustat latteita, äänet kamalia, pelkkää kohellusta tai sitä on liikaa, mitään ei tapahdu, liian vähän dialogia, liian paljon dialogia, ei juonta tai sisältöä. (Kaipa sitten joillekin kelpaisi sellainen muumianimaatio jossa on pelkästään Muumipeikon ja Nuuskamuikkusen keskenään puhuvat päät. :-D) Moni myös vuorenvarmana väittää että "Tove ei hyväksyisi tätä, haudassa käännytään" jne jne. Jaapajaa, muumit ovat kyllä taipuneet monenlaiseen muotoon ennen tätä, Tove Janssonin elinaikanakin, joten ihmiset voisivat olla laittamatta sanoja vainajan suuhun. Joka tapauksessa, valitusta on ties mistä, joten ehkä yritän kiltisti keskittyä omasta mielestäni olennaiseen ja omaan mielipiteeseeni.

Yksi asia mikä nettikommentoijia myös on kaihertanut, on se, että uuteen muumisarjaan on satsattu rahallisesti. 21 miljoonaa euroa. On se jännä juttu, miten ihmiset ilmoittavat kyllä mielellään haluavansa katsoa laadukasta animaatiota ja osaavat kyllä vaatia sitä (usein jälkikäteen), mutta sitten siihen ei kuitenkaan saisi missään tapauksessa esim. panostaa rahallisesti. Se kertonee jotain taidelajin todellisesta ymmärryksestä ja arvostuksesta, ja tämä nihkeys siis koskee kaikkea animaatiota yleensä, oli tyyli ja tekniikka mikä tahansa. En ole perehtynyt eri tekniikoiden yleiseen hintavuuteen (jos sellaista on), mutta luulen, että kaikki animaatio tekniikasta riippumatta on hidasta ja kallista tehdä (jostain syystä ihmiset haluavat uskoa, että tietokonemallinnettu CGI-animaatiotuotanto olisi jotenkin erityisen helppoa ja halpaa). Ja noh, tietenkään korkea hinta ei automaattisesti ole aina laadun tae. Laatu olkoon katsojan silmässä. Kuitenkin, jos on yhtään perehtynyt asiaan ja lukenut tarkasti, niin tiedossa on, että tosiasiassa se uuden muumianimaation miljoonasumma on mennyt kahteen tuotantokauteen, ei siis pelkästään näihin ensimmäisen tuotantokauden kolmeentoista jaksoon.

Blogini sivupalkkeja joskus vilkaisseille asia lienee ollut selvä jo pitkään, mutta toistetaanpa vielä kerran: minä olen tuhansien muiden joukossa rahoittanut sarjaa ihan vapaaehtoisesti, puhtaasti ihastuksesta muumihahmoihin ja niiden maailmaan ja vilpittömästä halusta tukea animaationa tunnettua taiteenlajia (ja noh, saada siinä sivussa vähän eksklusiivista kampanjakrääsää, myönnetään sekin ;P). ;-) Ystäväni naljaili minulle etukäteen, että minä olen ehkä jäävi kommentoimaan ja minunhan on "pakko" tykätä sarjasta, koska pistin rahaa joukkorahoitusprojektiin (vaikka lahjoittamani summa on kärpäsenkakka koko budjetista, mutta kuitenkin. Ja varmaan joku voisi alkaa haukkoa henkeään kauhusta vielä tässäkin kohtaa, siis että muumianimaatioon on oikeasti kerätty rahaa muumifanien taskuista!). Jos lopputuloksena sarja olisikin ihan p*ska, niin silloinhan joutuisin myöntämään, että rahani menivät hukkaan!

Ilmeeni kun teen jonkin hyvin yksinkertaisen ja silti todella suuren oivalluksen...
niin minulle tapahtuu vain muutamia kertoja vuodessa, koska käyn vähän hitaalla...

Mutta jakso toisensa jälkeen on osoittanut, että eivät menneet. Olen tyytyväinen ja jopa ihan pikkuisen ylpeäkin siitä, että olen ollut konkreettisesti mukana tukemassa (joskin vain rahallisella tasolla), ja seurannut projektia sen alusta asti. Mennyt kevät oli todella mukavaa ja iloista odotuksen aikaa joka viikko. Jokaisen Muumilaakson jakson aikana olen kokenut hyviä hetkiä, nyökytellyt myötäilevästi, ja naurun pyrskähdyksiäkin olen päästellyt useamman, jännittänyt mitä seuraavaksi tulee ja niin edelleen. Yksinkertaisesti sanottuna; olen viihtynyt. Jaksot ovat toisaalta melko tiiviitä ja silti tilavia. Oikeastaan joka jakson jälkeen tuntui kuin olisin katsonut hyvin tiivistunnelmaisen elokuvan 22 minuutissa.

Tällä ensimmäisellä kaudella keskitytään enimmäkseen Muumipeikkoon ja hahmo käykin läpi kehityskaaren. Ainakin jonkinmoisen. Muumilaaksossa vierähtää vuosi alkaen lopputalvesta ja päättyen seuraavaan keskitalveen. Vaikka suurin painotus on Muumipeikon kasvutarinassa, niin pelkästään se ei ole sarjan jaksojen keskiössä, eikä jaksosta toiseen jatkuvaa kovin selkeää yhtä "pää"tarinalinjaa ole. Sarja etenee teemoittain läpi vuodenaikojen, se on muodoltaan episodinen ja vaikka jaksot ovat toisistaan jokseenkin irrallisia kokonaisuuksia, en siitä huolimatta kokenut erityisempää ongelmallisuutta katsoessani jaksoja uudestaan putkeen parin-kolmen kappaleen erissä.

Katson Muumilaaksoa analyyttise(mmi)n aikuise(mma)n silmin, ja sanonpa vain, että sarjassa on aiemmista muumianimaatioista poiketen, aivan oma syvällinen taso, jos sen siis onnistuu löytämään. Helppoa se ei välttämättä ole, eikä kaikkea hoksaa aina heti ensinäkemältä, vaan vasta myöhemmin uudestaan katsellessa. Itse ainakin olen ruvennut miettimään ja tehnyt lukuisia mielenkiintoisia uusia (ja uudelleen vanhoja) havaintoja muumihahmoista, niiden käytöksestä ja hahmojen välisistä kemioista (onhan niitä toki aiemminkin tehty, mutta silti). Sarja on antanut ainakin minulle uutta ajateltavaa ja oivallettavaa, joten olen mielissäni ja vaikuttunut.

Sarja uskaltaa olla erilainen ja rakentaa aivan omaa kaanoniaan eikä yritä rakenteellisesti jäljitellä mitään (koska sellainen jos mikä olisi tuomittu epäonnistumaan surkeasti). Melkeinpä parasta sarjassa on ollut juuri se, että vaikka tarina-aiheet ovat (ainakin hardcore-muumifaneille) ennestään tuttuja, niihin on saatu luotua ja tuotua jotakin uutta ja luontevaa. Vaikka jakson aiheen on lukenut ohjelmatiedoista etukäteen, se varsinainen sisältö on silti onnistunut yllättämään joka kerta. Enimmäkseen positiivisella tavalla. Nostan hattua.

Muumilaakson tunnelma on kepeämpi ja otteeltaan enemmän sarjakuvamaisempi kuin romaanis-eeppinen (en tiedä onko tuo sana ollenkaan), toisaalta sarjan maailma ja miljöö tuntuu kirjoista tutulta. Hahmojen persoonat on mukailtu hitusen enemmän sarjakuva-"minänsä" kuin kirjojen mukaan (siitä lisää tuonnempana). Siltä pohjalta sarja painottaa asioita eri tavalla kuin aiemmat muumianimaatiot (jotka Riviera-elokuvaa lukuunottamatta ovat pohjanneet enemmän kirjoihin), ja tässä on sitä kaipaamaani särmää. Janssonien muumisarjakuvat ovat räväkämpiä kuin kirjat - ja se ei ehkä miellytä jos on tottunut enemmän idealisoituihin ja siloteltuihin "kiiltokuva"-muumeihin. Hahmoilla on myös ne vähemmän mairittelevat puolensa, jotka tekevät niistä inhimillisempiä ja tässä sarjassa ne pääsevät paremmin esiin.

Esimerkiksi jo ensimmäisessä jaksossa Myy osuu naulan kantaan (ja myöhemminkin neitosen pointit ovat lähes viiltävän teräviä). Kun Äiti-Mymmeli lapsineen on tuppautunut muumitaloon kutsumatta, perhe ottaa vieraat säyseästi vastaan, vaikka oikeasti salaa toivoo että poppoo lähtisi pian. Muumit yrittävät lempeästi narraamalla vauhdittaa lähtöä, koska suoraan sanominen ei vaan onnistu...

"Miksette vain pyydä häntä lähtemään?"
"Se ei olisi kilttiä. "
"Ei, vaan se ei olisi helppoa."
"...En ymmärrä, mistä puhut."
"Ei tarvitse olla iso osatakseen pitää puoliaan. Etkö sinä ole oppinut mitään?"

Niinpä! Juuri noinhan se on. Muumit eivät osaa sanoa ei - niin hyvässä kuin pahassa, sen sanominen on lähes ylivoimaisen vaikeaa. "Oppimisella" Myy viitannee jaksossa aiemmin nähtyyn Muumipeikkoon kohdistettuun ajojahtiin ja mekastukseen, johon Muumipeikko ei sanottavammin vastareagoi, eli siis "pidä puoliaan" vaan ennemmin pakenee ja piiloutuu. Tottakai ajattelen hivenen idealistisesti, ettei kukaan maailmassa ns. "ansaitse" tulla kiusatuksi mistään syystä (ja siis todella tarkoitan sitä), mutta Muumipeikon nynnyily ja täydellinen kykenemättömyys puolustautua tai panna vastaan johtaa lopulta hivenen hupaisaan ja jopa vähän naurettavaan tilanteeseen.

Tottahan toki joissain jaksoissa oli juttuja jotka vaativat hieman enemmän sulattelua jopa minulta, mutta kun olen myöhemmin katsonut jaksoja uudestaan, niin olen tullut siihen tulokseen, että oikeastaan nämä ovat hyviä ja mielenkiintoisia ja oivaltavia juttuja (esim. puistovahti-hemulin ja vanginvartija-hemulin paikanvaihto :D). Siis miksipä ei. Kaikki jaksot eivät ole silkkaa "parhautta", mutta eipä siellä varsinaisesti huonojakaan jaksoja ole. Joissain kohdissa haluaisi viipyä ja tunnelmoida vähän pidempään, sen minäkin myönnän (vaan jos leikittelen ajatuksella, että saisin joskus itse ohjata muumianimaation haluamallani tyylillä, niin tekisin siitä niin viipyilevän [saa lukea myös: hidastempoisen] ja melankolisen, että iso osa katsojista kyllästyisi, ja vähän pienempi osa ahdistuisi ;-D).

Tietenkään sarjan ei ole tarkoitus "korvata" muita muumitulkintoja eikä varsinkaan alkuperäisteoksia. Missään ei ole sanottu niin. Nimenomaan se, että alkuperäismateriaalin pohjalta on tehty jotain uutta, hieman muokattu tarinaa ja otettu rohkeasti ja sopivassa määrin vapauksia ilman että kontekstia ja tyyliä rikotaan liikaa, mielestäni parantaa ja syventää sitä valtavaa muumitarinoiden kokonaisuutta. Muumilaakso on, kuten kaikki edeltäjänsäkin, hyvä omana teoksenaan ja tukee myös muita tulkintoja, sen lisäksi että se kunnioittaen myötäilee alkuperäisteosten henkeä, mutta on kuitenkin loppujen lopuksi tekijöidensä visio ja tulkinta aiheesta, ja sen kerronta on parhaimmillaan yhtä monitasoista kuin alkuperäisteokset. Kaikista paras muumitulkinta on kuitenkin aina se, jonka oma mielikuvitus luo. ;-)

Asioita voi tulkita monin eri tavoin, ja katsojien omille tulkinnoille annetaan mielestäni riittävästi aikaa ja tilaa, ja ajatusten herättelylle sopivasti pontta. Nuorimmat lapsikatsojat eivät ehkä huomaa syvällisempiä vivahteita, mutta uskoisin, että vanhempien kanssa yhdessä katsellessa sarja herättänee pohdiskelemaan ja käymään mielenkiintoisia keskusteluja.

Vasta viikkoja myöhemmin rupesin miettimään ja spekuloimaan vähän metatasolla: onko tässä seiskajakson
takaumassa kyseessä jonkinlaiset jatkobileet vitosjakson teatteriesityksen jälkeen, ja tämäkö on se syy,
miksi Muumipeikko viihtyy seuraavan kahden jakson aikana enimmäkseen Niiskuneidin seurassa? ;-)

Mikä tärkeintä, asioita ei olla pureskeltu valmiiksi, niitä ei liiaksi selitellä eikä katsojaa täten aliarvioida. Muumilaakso vaatii todella keskittymistä katsojaltaan, enkä pidä sitä huonona asiana, ainoastaan epäilen kuinka moni mahtaa jatkuvan syötevirran ja somettamisen aikakaudella todella jaksaa keskittyä enää mihinkään. Enkä puhu lapsista vaan aikuisista. Valittajat saisivat lopettaa sen ulinan että ihan samanlainen meno kuin muissakin nykyajan tusinalastenohjelmissa. Ei todellakaan ole. En nähnyt esim. toistuvia ärsyttäviä hahmo- ja juonimaneereja tässä. Ja aika paljon muumimaista epäkorrektiutta ja epäsovinnaisuutta (joita pienille lapsille tarkoitettuihin ohjelmiin ei välttämättä laitettaisi) piisaa. Oudoksuttaa kun osa jengistä ilmeisesti pitää muumeja (noin yleensä konseptina) ensisijaisesti jonain pikkulasten juttuna, ja jotkut jopa pelkkänä sellaisena, vaikka siitä ei ole koskaan ollut kyse. (Vähän mietin, että jaarittelen joskus yleisemmin aiheesta mitä eroa on lastenohjelmalla ja kokoperheen viihteellä...)

Sarja on hyvä omana teoksenaan ja muumitulkintana, niin kuin suurin osa aikaisemmistakin on ollut. Minulle tuli jaksojen aikana mukava fiilis ja toisinaan aloin miettiä että tuonkin alkuperäisstoorin voisi lukea taas. Tietenkin "alkuperäisstoorin" määritteleminen on vaikeaa niiden jaksojen kohdalla, joissa elementtejä on otettu useammasta muumitarinasta - Wikipedian "tarina johon jakso perustuu"-osio on ollut hetkittäin mielenkiintoista luettavaa kun sitä on jatkuvasti päivitetty (en kadehdi niitä, jotka noita artikkeleja kirjoittavat ja muokkaavat. Se on tässä tapauksessa varmasti epäkiitollista).

Vaikka tarinoita on muokkailtu, sarjassa on silti todella lähes hämmentävän paljon lähdeteoksille uskollisia elementtejä: visuaalisia yksityiskohtia ja sanatarkkoja lainauksia muumikirjoista ja sarjiksista, eivätkä ne ole vain päälleliimattuja vaan todellakin ns. inessä. Luin jossakin vaiheessa Kevätlaulu-novellin pitkästä aikaa uudestaan, ja vaikutuin siitä, että siellähän ne kaikki Muumilaakso-jaksossa nähdyt jutut tosiaankin olivat: koivumetsä ja lumiläikät, soliseva puro, ynseä, ja siis todellakin ynseä ja pikkuisen kömpelö Nuuskis, uusikuu taikoineen, takkuinen Titi-uu joka nostaa kuononsa ja huutaa nimensä taivaalle. Tekijät ovat muuminsa lukeneet ja perehtyneet lähdemateriaaliin, ja sen kyllä huomaa. Suosittelen samaa kaikille katsojille jotka kritisoivat, että ei muka ole uskollinen - voitte yllättyä. (Jos orjallista lähdemateriaaliuskollisuutta välttämättä kaivataan, niin lisäksi suosittelen [edelleen, ja tulen aina suosittamaan] tsekkaamaan puolalaiset huopamuumit - niihin kun on monet muumitarinat sovitettu ihan sellaisenaan mitään hirveästi muuttamatta tai lisäämättä.)

Ja osa sarjan jutuista on epäsuoria viittauksia, jotka vain tosifanit osannevat yhdistää.

"Minähän nuo jäljet tein. Näillä löytämilläni kengillä."

...jo siellä tammikuun ensi-iltanäytöksessä jakson kohtaus toi mieleen tämän sarjiksen. ;-)
Tällaisten pienenpienten elementtien ja viittausten bongailu on ollut varsin hauskaa puuhaa.

Tämäkin on viittaus...

...se tuli vähän yllärinä.

Se, onko katsojalla kiinnostusta ja aikaa ruveta kahlaamaan muita muumijuttuja lävitse, on toinen juttu. Minä ainakin koen tämän uuden muumisarjan kannustavaksi sekä lukemaan muumikirjoja ja sarjiksia, että myös tutkimaan muita tulkintaversioita.

Siitä onkin hyvä siirtyä hetkeksi vertailemaan. En tiedä onko tarkoituksellista vai tahatonta, mutta tämä Jäärouva toi minulle mieleen Muumilaakson tarinoiden petollisen lumoavan vedenneidon Jäärouvan sijaan. Japanipiirretyn vedenneito oli hieno, kun sen Jäärouva taas... no, ihan oikeasti ei..?

Jäärouva 2019...
(Tässä kohdassa itse asiassa tunsin hetken ajan ahdistusta ja oikeasti pelkäsin peikon puolesta :<)

...muistuttaa enemmän tätä vedenneitoa kuin Jäärouvaa 1990?
(Siitä en edes viitsi kuvaa laittaa tähän.)

Muuten en sitten viitsikään tehdä kovin yksityiskohtaista vertailua Muumilaakson tarinoihin (tai muihinkaan aiempiin muumitulkintoihin). En koe sitä mielekkääksi, kun perspektiivinikin on erilainen. Sitäpaitsi muut ovat tehneet sitä jo, niin minun ei yksinkertaisesti tarvitse.

Moni tyrmäsi uuden muumisarjan jo ensimmäisen jakson perusteella, ja jossei silloin, niin viimeistään neljännen jakson jälkeen. 21.3.2019 Aamulehden toimittaja jopa julisti että sarja on "karvas pettymys". Mietityttää, mitä ihmiset ovat oikein odottaneet - minä en missään vaiheessa halunnut ainakaan mitään japanilaisen piirretyn toisintoa, enkä pettynyt. Tämä on todellakin ihan uusi tulkinta, ja olen jo monesti kommentoinut muualla netissä, ja toistan itseäni taas: sarja on yhtä aikaa sekä tuttu että tuore! Jaksot kestävät useamman katselukerran, osin toki siksi, että visuaalisia yksityiskohtia on paljon, mutta myös siksi että jotkin jutut avautuvat paremmin uudestaan nähtynä. Pelkkä pintapuolinen vertailu ei ole kovin mielekästä, sen sijaan voi miettiä laajemmin, mitä eri versiot tekevät toisin, ja mikä missäkin on hyvää ja omaleimaista. 

(Sellainen hauska pikku terveinen muuten menneisyydestä vuosien takaa, että eipä se Muumilaakson tarinoiden ensimmäinen jakso ensinäkemältä tehnyt kovin positiivista vaikutusta Ani-täti 5 v:hen [tosin en silloin ollut vielä Ani-täti mutta jonkinnäköinen persoonan alku kuitenkin]. Vaan kuinkas sitten kävikään ja missä sitä tänään ollaankaan? Jännä juttu! ;-) [Voin kertoa tämän tarinan pidemmän version joskus toiste.])

Ihmisten negatiivisista ensireaktiokommenteista kuultaa osassa läpi se, että sisälukutaito on hukassa, eikä itse asiassa jakson sisältöön olla pahemmin keskitytty, jopa ollenkaan. Muumeja vähemmän fanittava ystäväni on myös lueskellut medioiden kommenttipalstoja ja todennut, että ihmiset ovat vain kiinnittäneet huomionsa asioihin, jotka tukevat ennakkokäsitystä: jos katsoja on lähtökohtaisesti odottanut näkevänsä pelkkää 3D-p*skaa ja kohellusta, niin kyllähän se silloin varmaan on sitä?

Tämäkö on sitä niiiiin kauheaa kohellusta...?

On helppoa valittaa, jos ei ymmärrä (tai yritä, tai edes halua yrittää ymmärtää) näkemäänsä ja huomaa niitä pieniä nyansseja hahmojen puheessa, ilmehdinnässä ja liikehdinnässä. Koheltamiseen on toki helpompaa kiinnittää huomiota, mutta kuinka moni on huomannut sen, miten paljon esimerkiksi Muumimamma viestii sanattomasti? Sen oivaltaminen saattaa ehkä vaatia pikkuisen. (Ja niin no, toisaalta minäkään en ole aina ihan sataprosenttisen varma, mitä mamma viestii.)

Minä olen tyytyväinen, koska sarja onnistuu tuomaan uutta näkökulmaa muumeihin. Koen innostusta, ja toivon samaa kaikille katsojille. Ne, jotka tyrmäsivät sarjan pelkästään ekan jakson perusteella, ja ovat julistaneet etteivät katso enempää, noh... omapa on valinta. Joillekin sarjaan tottuminen voi viedä aikansa, se on ymmärrettävää ja se sallittakoon. Jos eka jakso ei napannut eikä enempää kiinnosta katsoa, se on OK. Jos kuitenkin myöhemmin alkaa kiinnostaa, niin sarja joka tapauksessa lienee ja on melkoisen taatusti saatavilla ja katsottavissa jostain. ;-) Turhaa minun on kaiketi jankuttaa että tämä on hyvä tai vähintäänkin mielenkiintoinen tapaus. Se on yksi muumitulkinta niiden monen monituisten aiempien joukossa. Kyllä muumeja maailmaan mahtuu, ja jokainen saa valita oman suosikkinsa. Tai sitten tykätä kaikista. Tai olla tykkäämättä mistään.

Loppujen lopuksi uuden muumisarjan vastaanotto suomalaisten katsojien keskuudessa lienee kuitenkin ollut enemmän myötämielinen. Ainakaan valitus ei ole enää suuremmin jatkunut, tai sitten kaikki ovat jo unohtaneet koko jutun. (Ja toki silloin helmikuun lopullakin netissä oli myös niitä positiivisia mielipiteitä, joiden lukeminen paransi omaa fiilistä. En ollutkaan yksin.)

Visuaalisuus

Ovathan ne taustat aivan hemmetin upeita! Indiegogo-rahoittajien massit menivät oikeaan paikkaan (joukkorahoitusprojektin summahan laitettiin erityisesti visuaalikehitystä varten) ja lopputulos miellyttää silmää. Maalaukselliset taustat ovat upeita ja valaistus onnistunutta ja "oikean" tuntuista eri vuodenaikoina. Muumilaakson maisemat näyttävät erilaisilta aamulla, keskipäivällä, illalla ja yöhämärässä.

Muumitalon edustalla loppukesän auringonlaskun tienoolla.

Kun tätä jaaritusta varten olen ottanut ruutukaappauksia (ja pahimmillaan plärännyt jaksoja hitaasti kuva kuvalta [sekin on jälleen yksi osasyy siihen, miksi tämän jaarituksen julkaisu on viivästynyt ;P]), niin hetkittäin olen huomannut, miten jotkin yksittäiset ruudut ovat todella hienoa kuvataidetta - tai siis maalauksellista digitaidetta. Jotkut valittavat muovisuudesta (hahmoissa, taustoissa tai molemmissa), mutta minun ainakin on vaikea nähdä "muovisuutta" esim. näissä kohdissa.

Ja muumit ovat pehmoisia kevyine turkkipeitteineen. Kun mietin niin oikeastaan, tässä muumitulkinnassa muumit ovat pintatuntumaltaan kuin huopa-tietokone-hybridejä, eli siis:

Puolalainen huopamuumi + Suuri Muumijuhla-3D-möykky = Muumilaakso 2019

Huopamuumi on tottakai pehmoisimman näköinen, mutta 2019-tietokoneanimoitu Muumipeikko ei ole ollenkaan hassumpi.

Hahmoanimaatio on toki vähän tönkköä. Muumien itsensä kohdalla se on ymmärrettävää, koska hahmot ovat rakenteellisesti aika omituisia muutenkin, esim. muumeilla on tiettävästi lyhyet jalat eivätkä nämä osaa juosta nopeasti. Muumipeikon juoksu näyttää mielestäni niin vaivalloiselta ja raskaalta kuin sen periaatteessa "kuuluisikin". Peikko myös elehtii hyvin liioitellusti kuin fyysisessä komediassa.

Parhaimmillaan hahmoanimaatio lienee Nipsun, teatterirotta Emman, Ti-ti-uun ja esi-isän kaltaisissa, jo pelkän persoonansa voimalla sulavasti elehtivissä hahmoissa, luulen. Enkä tiedä... luulin aluksi, että johtuu varmaan vain oudosta kuvakulmasta, mutta on se kai varmaan sittenkin ihan tarkoituksellista, että Muumipeikon ja kumppaneiden silmät derppaavat tässäkin vähän samaan malliin kuin japanipiirretyssäkin? :-D (Ja muutenkin hahmojen katseet "nykivät" hassusti mutta sekin lienee tarkoituksellista.)

Derppaavia muumisilmiä 2019

Muumilaaksossa näkyy eletty elämä rakennuksissa, huonekaluissa ja esineissä. Pikkuseikkoja, mutta kyllä se omalta osaltaan on liikuttavaa, ettei Muumilaakso ole liian "kliininen" ja uutuuttaan kiiltelevä vaikka onkin tietokoneella tehty. Nuuskamuikkusen resuinen kaulaliina ja kulumajäljet Muumipeikon sängyssä, yöpöydässä ja ympäri muumitaloa...

 

Esineistö on suureksi osaksi asiansa ajavaa. Hivenen napistavaa minäkin löydän muumien ruoka-annoksista. Äkkiseltään ei ehkä ehdi huomata, mutta hitaasti kuva kuvalta paljastuu että kelluvassa teatterissa mutustellaan muun muassa laskiaispullia...?! Keskellä kesää... no selvä. Ja melkein olin julistamassa 2010-lukulaiset animaatiomuumit vegaaneiksi paitsi että ainakin fisut näyttäisivät maistuvan jos niitä siis saisi. ;-)

 
Oikeastaan ainoa varsinaisesti itse animointiin liittyvä havaitsemani "moka" on ajoittainen tekninen epätarkkuus hahmojen kätisyydessä. Muumipappa ja Muumipeikko ovat näköjään vissiin molempikätisiä, kun vaihtelevasti kynät heiluvat missä sattuu kädessä noilla kahdella. :-)

Huom. kynä on Muumipeikon vasemmassa kädessä.

Sarjan musiikki, äänimaailma ja ääninäyttely (ja dialogin käännös)

Sarjan musiikista minulla ei ole pahaa sanottavaa. Englanninkieliset "insertti"biisit eivät häiritse, eivätkä ne olleet mitään poppirenkutusta tai jumputusta. Esittäjätkin ovat oikeastaan yks hailee minulle, suurin osa artistinimistä ei sano minulle juuri mitään, jonkun nimen olen jossain joskus saattanut nähdä. Jos olen rehellinen, niin laulut eivät häiritse mutta välttämättä eivät myöskään jää erityisesti mieleen. Ja laulettua taustamusiikkiahan ne ovatkin, eikä sitä tarvitse niin vakavasti ottaa. Varmaankin kaikki ne (suomalais)katsojat jotka ovat paheksuneet englanninkielisiä lauluja, pomppaavat kauhusta kattoon myös joka kerta kun missä tahansa suomeksi dubatussa sarjassa/elokuvassa kuullaan taustalla ei-suomenkielistä laulua? ;-)

Ensimmäisen jakson aloituskappale, Alman esittämä Starlight oli tosin jo hyvinkin kuunneltu etukäteen ja tuttu - ystävänpäivänä Yle ja Moomin Characters julkaisivat videotervehdyksen jossa kyseistä kappaletta kuultiin. Se ei oikein iskenyt ensi alkuun, mutta kun virallinen musiikkivideo julkaistiin muutama päivä ennen sarjan Suomen ensiesitystä, aloin tykästyä siihen. Life is not a movie but it's fantasy with you~. Kappale ei siis enää sarjan alkaessa kummemmin hetkauttanut, mutta näin jälkikäteen tuota musiikkivideota katsellessa ja kuunnellessa tulee pieniä mukavia värinöitä vieläkin.

Muiden jaksojen osalta juttu oli taas pikkuisen kriittisempää; kun Nuuskamuikkusen unitrippailukohtauksessa kuultu kappale, Colonel Sunsin esittämä Back to the cave pärähti soimaan, se ei aluksi napannut sitten ollenkaan. Mutta kun katsoin jakson kertaalleen myöhemmin, niin ei se nyt niin kamalakaan ollut, vaan siitä tuli viboja ja mielleyhtymiä hieman hapokkaaseen vaihtoehtoiseen ysäri-brittipoppiin (huom. en ole musiikin ja tyylilajien asiantuntija, joten määrittelyni voi mennä ihan metsään). Kyseisen kappaleen sanoituksissa voisi nähdä viittauksia Muumipeikko ja pyrstötähti-kirjan maailmanlopun fiilikseen.. noh, miten itse kukin tulkitsee. Luulen, että lienee syytä tutkia muidenkin laulujen sanoituksia tarkemmin... Joka tapauksessa nuo inserttibiisit soivat siellä jaksojen taustalla vaihtelevasti (osahan niistä kuuluu vasta lopputekstejä lähempänä joten eivät ne siellä siinä vaiheessa enää juuri häiritse) ja omalta osaltaan tuovat myös sitä "elokuvallista" fiilistä sarjaan.

Sarjan varsinainen taustamusiikki on hyvää ja kelpoa. Yhdistän muumimaailman tunnelmiin yleisesti musiikillisesti enemmän piano- ja huilusaundin, ja äkkiseltään tässä sarjassa kuullut sähköiset ja rouheammat rokkisaundit yllättivät ja hämmensivät, mutta ehkä se loppujen lopuksi on ihan OK. Musiikit sopivat tunnelmiin jotka vaihtelevat jaksoittain. Eniten taisin tykätä Kultainen häntä-jakson svengibiisistä - se ainakin jäi todella hyvin mieleen jo ekasta katselu- ja kuuntelukerrasta. Muitakin mainioita kappaleita löytynee, mutta niiden mieleenjäämiseen menee hetki.

Inserttikappaleet on julkaistu soundtrackina, mutta enemmän siis kiinnostaisi sarjan varsinainen score... noh, toivotaan, että sekin saadaan kuluttajamyyntiin joskus. YouTube-kommenttien perusteella en selvästikään ole ainoa, joka musiikkia haikailee.

Sarjan taustaäänimaailma on onnistunut ja kotoisa. En ole varsinaisesti mikään suuri luonto- ja linnunlaulubongari, mutta hassusti ja tahattomasti päädyimme kaverini kanssa useampaan kertaan bongailemaan Muumilaakson ulkokohtauksissa arkisen tuttuja ja universaaleja linnunääniä (mustarastas, tiltaltti, keltasirkku ja kyyhkynen mainitakseni). :´D

Ääninäyttelystäkin kai jotain tarvitsee sanoa. Olen aiemmin ilmaissut, että olin jo etukäteen tyytyväinen suomenkielisen version ääninäyttelijävalintoihin. Näyttelijöiden julkistus aikanaan pisti hymyn huulille, tai vähintäänkin herätti minussa oivaltavia ja huvittuneita "hm, miksipä ei?" ja "... no tietenkin, kukapa muu kuin tuo se voisi ollakaan!"-fiiliksiä. Luulen, että erityisesti meille suomalaisille pikku Myyn äänellä on suuresti väliä, muille ei ehkä niinkään. Myy on omintakeinen neito, ja sen täytyy kuulua myös hahmon äänessä, siitä kaikki ovat varmaankin yhtä mieltä. Ihan kuka tahansa ei voi olla pikku Myy. Kiti Kokkonen osaa ja saa kuulostaa muultakin kuin Minni Hiireltä ja Hamtarolta. Piste. Suomenkieliset ääninäyttelijät ovat mainioita, enkä vaihtaisi niitä. Sivuhahmoissakin oli muutama mielenkiintoinen ja hauska yllätys, joille pitäisi antaa enemmän huomiota ja arvoa.

Käännös on enimmäkseen ihan hyvä ja onnistunut, ainoastaan muutamat repliikit ovat kuulostaneet kankeilta tai oudoilta. Olen ehtinyt katsoa englanninkielisen version kunnolla vasta kerran, enkä ole hirveämmin huomannut suuria eroja suomenkieliseen dialogiin (tosin englannin kuullun ymmärtämiseni ei ole maailman paras, ja vielä kun monella hahmolla on puheessaan jonkinnäköinen korostus). Ainoastaan Muumimamman apulainen-jaksossa havaitsin selvän eron, joka tarkoittaa virhettä suomiversion dialogissa, ja se on omiaan aiheuttamaan hämmennystä. Jokainen tilanteenluku- ja ajattelutaitoinen varmaankin tajuaa, ettei Muumimamma oikeasti kipannut pölyä Vilijonkan ikkunasta sisään, vaan se oli kuvitelma. Mamman suomenkielinen repliikki kuitenkin antaa ymmärtää muuta...

Englanninkielinen: "Perhaps I'd better not do that... I won't be able to apologize, because I'm right."
Suomenkielinen: "Ei kai olisi pitänyt... enkä voi pyytää anteeksi, sillä olen oikeassa."

Englanniksi mamma siis miettii että ehkä parempi olla tekemättä moista, kun taas suomeksi mamma on jo tekonsa tehnyt. Tämä on ainoa huomaamani selvä kömmähdys tässä vaiheessa ja se on valitettavan merkittävä ja ihmettelen miten tuollainen on päässyt käymään. Toivoisin, että se viitsittäisiin korjata. Ilmeisesti suomiversion tekijät ovat yksinkertaisesti tulkinneet ko. kohtauksen kontekstin väärin (ja siinä alkuperäisessä stoorissahan mamma tosiaan oikeasti kippaa pölyt Vilijonkan ikkunasta). Kaipa suomennoksessa voisi olla pikkuisen parantamisen varaa siellä ja täällä, ja itse olisin saattanut muotoilla dialogia vähän eri tavalla. En ole ammattikääntäjä, mutta saatan ehkä joskus huvikseni kokeilla tehdä omaa suomennosta enkkuversion pohjalta. Perusteellisen dialogivertailun puolestaan saa tehdä joku muu aiheesta kiinnostunut ja ehtivä.

Jaksojen nimet ovat vaihtelevampia, useimmiten ne ovat ihan suoria käännöksiä, mutta esimerkiksi "Muumipapan kalajuttu" on kuvaavampi ja kuulostaa hauskemmalta kuin englannin "Monster Fish", "Yksin kotona" taas on latteampi kuin "Night of the Groke". Mitä vikaa "Mörköjen yö"ssä olisi?

Kaipa minun pitänee vähäsen kommentoida englanninkielistä versiota, kas kun se on se "originaali" kieliversio tässä tapauksessa. Olen aika huono tuntemaan ulkomaisia näyttelijöitä, joten uusmuumien brittiäänet eivät ole minulle juurikaan tuttuja muualta, enkä siksi osaa sen kummemmin intoilla tai kauhistua niistä. Oli miten oli, englantilaisittain haastelevia muumeja on miellyttävää kuunnella (jos nyt jotain erikseen mainitsen, niin Muumimamma on ihanan pehmeä ja Nipsu veikeä), ja on kyllä melkein rikos jossei enkkuversio ole mukana täkäläisessä videojulkaisussa (siis jos sarjaa nyt koskaan tullaan DVD:llä näkemään, vielä ei ole tietoa :P). Enkkuversion DVD-/Blu-ray-julkaisu tulee myyntiin ihan näinä päivinä, 4. marraskuuta.

Hahmojen lähdemateriaaliuskollisuus ja kemiat

Oikeastaan kaikki sarjan keskeiset hahmot ovat saaneet kritiikkiä nettikommentoijilta. Kaksi hahmoa erityisesti tuntuvat hiertäneen katsojia: pikku Myy ja Muumimamma. Suurin piirtein tähän tapaan on kommentoitu: "Ei Myy ole noin ilkeä!!" "Ei Muumimamma suutu koskaan!"

Minusta Myy on juuri sellainen kuin kuuluukin. Terävä(hampainen) ja muita kumartelematon, joka kiinnostuneena testaa ja haastaa ympäristönsä ja myös itsensä, ja haluaa nähdä asioiden seuraukset. Myy kunnioittaa muumiväestä ainoastaan Muumimammaa. Muumipeikko ja Myy ovat kuin päivä ja yö, jotka vaikean alun jälkeen haluaisivat olla ystäviä, mutta tunteiden varmuus ja ilmaisu molemmin puolin ei todellakaan ole helppoa edes niissä alkuperäisissä muumikirjoissa ja -sarjiksissa. Ja voi kyllä, Myy on itse asiassa aikamoisen "ilkeä", jos niin nyt halutaan mieltää, tai vähintään vahingoniloinen - ja osaa nauttia siitä ja elämästä. (Olen viime aikoina alkanut miettiä, että ehkä joskus kirjoitan näkemykseni aiheesta miksi Muumilaakson tarinoiden Myy on [vuosikausia jälkikäteen tarkasteltuna] itse asiassa jokseenkin pilattu hahmo. :-)) Tässä uudessa muumissa Myy naljailee erityisesti Muumipeikolle koko ajan (ja useimmiten ihan syystäkin), ja minusta se on varsin hauskaa. Ja ehkä ensimmäistä kertaa muumianimaatioissa koskaan Myy on saanut ansaitsemansa sisääntulon! ;-)

Muodollinen virallinen muumi-GIF. Linkin takana lisää matskua.
(Useimmat muut tässä jaarituksessa olleet gifut olen askarrellut itse omaan tarpeeseen.)

Ja Muumimamma ei tosiaankaan ole aina pullantuoksuinen kodinhengetär. Toki mamma ei ole "oma itsensä" vihaisena, mutta kyllä mammallakin on lupa suuttua ja kiukunpuuskassaan vaikka sitten kipata pölyä Vilijonkan ikkunasta sisään jos siltä tuntuu - edes kuvitelmatasolla. Astioiden tiskaamisen lykkäyksen voi antaa anteeksi - se kun kieltämättä on sangen tylsää puuhaa. Tykkään itsekin ruuanlaitosta, leipomisesta ja hillonkeittelystä - mutta enpä minäkään nauti siitä tiskaamisesta, joka noita puuhia seuraa. Samaistun. ;-) Ja se on sitä oikeaa muumien epäsovinnaisuutta, lempeää (tai pehmeää, mikä tahansa kiltti ja mukava sana käy tähän) anarkismia, joka on se koko jutun suola!

Minusta hahmot ja niiden väliset kemiat ovat enimmäkseen siis juuri sellaisia kuin minä ne olen käsittänyt, ja kuten tekstin alkupäässä jo sanoin, minulle tulee fiilis, että hahmojen persooniin on otettu vaikutteita enemmän sarjakuvista. Pientä tuuletusta aikasempaan on sillä saralla ilmassa. Muumipeikko (lempihahmoni) on ihanan ristiriitainen, voimakkaasti tunteva, sängylle/sohvalle heittäytyvä draamakuningatar, joka tekee spektaakkelin mistä tahansa tärkeäksi kokemastaan asiasta - olipa kyseessä sitten rakkaan ystävän odotus, maailman viimeinen lohikäärme tai kaarnalaivan uitto, ne kaikki ovat Muumipeikolle suuria ja merkityksellisiä, vähintäänkin runon arvoisia asioita.

Vielä toinen virallinen muumi-gif, koska en itse viitsinyt tätä askarrella.

Muumipeikko on epävarma, kun taas Niiskuneiti on edelleen tyttömäinen ja turhamainen, mutta nyt myös hyvinkin itsevarma, -tietoinen ja päättäväinen. (Oikeastaan vasta nyt oivalsin, että Muumipeikkoa ja Niiskuneitiä yhdistää taju ja viehtymys, suoranainen jano draamaan. Se selittää hahmojen keskeiset romanttiset [rooli]leikit [ja joo, ihan oikeasti en ole tätä niin päivänselvää asiaa syvällisesti aiemmin analysoinut :-P].)

Muumipeikon vilpitön, ylenpalttinen, hieman idealisoiva ihailu Nuuskamuikkusta kohtaan ja halu tehdä tähän vaikutus on kirpeänmakeaa (miten tehdä vaikutus henkilöön, joka on jo nähnyt paljon?). Nipsu on enemmän sarjisten bisnesmies kuin kirjojen pelkuri. Muumipappa on spontaanimpi koheltajapappa kuin karismaattinen kirjailija-perheenisä, ja uhoaa miehisyyttä ja hahmolla on tunnetusti suuri ego, ärsyttävyyteen asti. Muumimamma on enimmäkseen tyyni, lempeä ja hieman höpsökin, ja selvästi samalla aaltopituudella ja läheinen poikansa kanssa (erityisesti tämän suhteen kuvaamisessa Muumilaakso on todellakin onnistunut, ja muutkin hahmokemiat ovat "oikein").

Nuuskamuikkusesta on tehty hieman kömpelö ja hömelömpi, luulen näin - itse en ole oikein koskaan kokenut pääseväni hahmon ajatuksiin sisään, mutta ehkä nyt hahmossa on pikkuisen enemmän luonnollisempaa kosketuspintaa ja herkkyyttä. Siltikään en tiedä tykkäänkö tästäkään tulkintaversiosta sen erityisemmin (japanipiirretyssä hahmosta oli tehty se viileä älypää-tyyppi joka auttaa muut aina pulasta, on sekin vähän meh).

Piisamirotta on kuvioissa mukana, mutta se taitaa olla harvoja asioita, joista itsessään kukaan ei ole valittanut.

Kaikki hahmothan eivät ole mukana joka jaksossa, ja minusta se on virkistävää. Eiväthän ne alkuperäisteoksissakaan ole kaikki aina paikalla. En tiedä ymmärtääkö moni, jos yritän selittää, että ehkä hieman nurinkurisesti hahmot tuntuvat merkityksellisiltä juuri siksi, että ne eivät alati ole mukana ja esiinny jokaikisessä tarinassa, joskin mielessä saattaa herätä kysymyksiä että missä ne ovat ja mitä puuhaavat "off-screenissä" ollessaan - mutta hahmojen persoonat tuntien näiden touhut osaa kyllä suurin piirtein arvata. :-) Oli miten oli, silloin kun hahmot ovat läsnä, niin niiden merkitys korostuu huomattavasti juuri silloin, toisin sanoen ne eivät ole mukana "turhaan" ja täytteenä. Fokuksen ollessa ensisijaisesti Muumipeikossa, toissijaisesti Myyssä ja Nuuskamuikkusessa, Nipsu ja Niiskuneiti auttamatta jäävät pienempiin rooleihin, mutta nämä kaksi hahmoa ovat mainioita juuri niissä jaksoissa joissa pääsevät loistamaan.

Kummitustarina-jaksossa Muumipeikko vain leikkii urheaa, oikeasti
se on Niiskuneiti, joka on hetken aikaa asiallinen toimintasankaritar!

Jaksoissa on myös vierailevia tähtiä, joista osa olisi hauska tavata uudelleen tulevissa jaksoissa, toisaalta on monta hahmoa, joita vielä (toistaiseksi) ei ole nähty.

Englanninkielisen version digikopiojakelusekoilun jälkipyykki suomiperspektiivistä

Halusin kirjoittaa tekstin ja julkaista sen tosiaankin vasta sitten, kun myös sarjan englanninkielinen versio (joka siis on se "originaali") on nähty ja kuultu. Menneen kevään aikana oli vähäsen hälinää, kun Gutsy ilmoitti alkuvuodesta, että sarjan digitaalikopion jakelu Indiegogo-projektia tukeneille viivästyisi määrittelemättömän ajan - senhän siis piti toteutua huhtikuussa, mutta alkukeväästä kerrottiin, että digikopion jakelu toteutettaisiinkin vasta kun Sky on esittänyt kaikki jaksot. Epäilyksiä - ja ymmärrettävästi kiukkuakin - synnytti tiedottamisen epämääräisyys ja epätietoisuus siitä, onko Sky (joka siis on se brittiläinen maksukanavayhtiö joka on sarjan tuotantoa rahoittanut) ruvennut sanelemaan omia ehtojaan ja pyrkinyt viivästyttämään digitaalikopion jakelun Indiegogo-rahoittajille. Erityisen käärmeissään lienevät kenties olleet juuri brittirahoittajat, ja ymmärrettävää se onkin. Kyllä minuakin ihan pikkuisen harmitti, koska olen projektia ollut rahoittamassa ja myös tuosta digikopiosta maksanut.

Sinänsähän tämä asia ei minua suoraan koskettanut, yksinkertaisesti koska olen Suomessa ja täällä sarjaa alettiin esittää valtakunnan televisiossa helmikuussa, joten aika monta jaksoa olisin nähnyt suomidubilla vaikka tuo enkkuversion digitaalikopiojakelu olisi toteutunutkin alkuperäisessä aikataulussa. Mutta: osaan myös kuvitella sellaisen skenaarion, jossa sarja olisi mennyt täälläkin jonnekin maksukanavalle esitettäväksi - ei se nimittäin ihan mahdotonta olisi todellakaan ollut. Ja kyllä semmoisessa tapauksessa minäkin olisin ehkä pikkuisen kiukustunut. Siksi ehkä pääsikin pieni helpotuksen huokaus kun aikoinaan uutisoitiin että Yleisradio osti sarjan esitysoikeudet - toisaalta se oli ehkä tietynlainen itsestäänselvyys, koska eiköhän suurin osa ihmisistä miellä asian niin, että muumit kuuluvat kaikelle kansalle ja niiden pitää ehdottomasti olla helposti kaikkien saatavilla ja nähtävillä. Siis valtakunnan tv-kanavilla ja sen verkkopalveluissa, ilmaiseksi.

Tässä tapauksessa oli siis lottovoitto olla suomalainen ja Suomessa. Purnausta oli ilmassa jo silloin, kun uutisoitiin, että Sky tulee yhteistyökumppaniksi - johtuen siitä että Sky on maksutelevisioyhtiö, eikä valtakunnan yleisradio. Täällä Suomessa muumit näkyvät Yleisradion kanavilla ja Ylen verkkopalvelu Areenassa, mutta Iso-Britanniassa muumit on todellakin nähty vain Skyn maksukanavilla. Voimme ehkä tässä mielessä pitää itseämme etuoikeutettuina.

Onneksi kaikki kuitenkin loppujen lopuksi kääntyi parhain päin Indiegogo-rahoittajille ja syntynyt kompromissi oli kohtuullinen; Sky esitti sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa pääsiäisviikonloppuna, ja maksaneet rahoittajat saivat digitaalikopion ladattavakseen muutama päivä myöhemmin. Digikopiojakelu ei siis viivästynyt kuukausikaupalla. Hurraa sille.

Käytännössä tuo pieni viivästys ei siis haitannut ollenkaan minua. Sarjasta oli esitetty jo yhdeksän jaksoa suomeksi kun tuo enkkuversion digikopiojakelu käynnistyi. Olisin toki voinut halutessani maratoonata koko sarjan enkuksi, mutta päätin kuitenkin katsoa sarjan ensin suomidubbauksella kokonaan ja vasta sitten kuulostella englanniksi.

Tulevaisuus

Toinen tuotantokausi oli jo varmistettu ennen ensimmäisen esitystä, ja kaiken kaikkiaanhan kausia pitäisi tulla neljä. Jo ennen ensimmäistä kautta on vähäsen tihkunut infoa jo tokasta: 

 – Käsittelyssä on tärkeitä tunteita ja isoja aiheita. Esimerkiksi kakkoskaudella paljastetaan myös Pikku Myyn herkkyys, ja tarinoiden edetessä avautuu selvemmin, miksi hän on sellainen kuin on. Hänen tarinansa alkaa itkettää, ja katsojien myötätunto nousee varmasti. (Marika Makaroff, Ilta-Sanomat 25.2.2019)

Tuo on vähäsen jäänyt mietityttämään minua, mutta uskon, että kaikki menee hyvin. Jos tulevaisuudessa sarjaa ei kehitetä ja laajenneta Muumipeikon kasvutarinasta eteenpäin, niin mahdammeko saadakaan sovitusta esimerkiksi Muumilaakson marraskuu-kirjasta ja lopuista Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia-kirjan novelleista? (Ainahan voin toki toivoa, että sitten tehtäisiin "Muumilaakso: spin-off", jossa muumiperheen ulkopuolisten ja sivumpien henkilöiden tarinat kerrottaisiin.) Voisin spekuloida mitä saattaa olla tulossa, mutta ehkä jätän sen kirjoittamatta - sehän nähdään sitten.

Muumilaaksolle on Suomen ulkopuolellakin selvästi kiinnostusta ja kysyntää - ainakin minusta tuntuu siltä, että internetissä kansainvälinen fanitus on suorastaan räjähtänyt käsiin, somekanavissa se erityisesti näkyy YouTuben (ja vissiinkin myös Tumblrin [jota en käytä mutta tiedän sen olevan olemassa]) puolella. Mutta vaikka uusista muumeista tykättäisiin maailmalla ja vaikka sarja palkittaisiin parhaana lastenanimaatiosarjana Cannesissa, niin tottahan toki Suomessa joku jaksaa vieläkin vänistä että on se väärin... :-)

Kun katsoimme sarjan loppuun yhdessä muumeja vähemmän fanittavan ystäväni kanssa, hän kysyi minulta milloin kakkoskausi alkaa. Esitin omana toiveikkaana arvionani että "aikaisintaan ensi syksynä". Noh, se ensi syksy on nyt, eikä uusien muumien jatkoa vielä näy, talveen ja ainakin uudenvuoden yli joudumme tiettävästi odottamaan... mutta noh, tässä vaiheessa kun tämän jaaritukseni julkaisen, siihen ei ole enää niin pitkää aikaa. Sitä odotellessa tätä ensimmäistäkin kautta jaksaa vielä tutkailla, jos ei ole saanut kyllikseen. Oivallettavaa riittää vielä moneksi toviksi.