Muistelua ja pohdintaa: Digimoniin liittyen

(Huom. Jaarittelen enimmäkseen Digimon Adventure-animesta, mutta sivuan aihepiiriä kevyesti laajemmin. En myöskään syväanalysoi sarjaa/sarjoja. )

Katsoin taannoin YouTubesta Työpaja Aivan!Mahtava-kanavan videoita, joissa puhutaan Digimonista. Vaikka videot ovatkin jo vanhoja (5-10 vuotta), niitä oli mukava katsoa ja kuunnella miten sydäntä lähellä Digimon Adventure-sarja (1999) on videoiden tekijällä ollut ja miten se vielä vuosia myöhemminkin on voinut edelleen herättää ajatuksia, tunteita, kenties jonkinlaista intohimoa, ja aloin itsekin innostua. Vaikka tuon tubekanavan videoiden julkaisusta onkin jo aikaa, niin niitä katsomalla sain muistutuksen myös siitä, mitä ihan alkujaan olen täällä blogissani halunnut tehdä - ihan vaan mietiskellä ja muistella eikä sen enempää. 

Videoiden tekijän näkemyksiä ehkä hieman myötäillen voin minäkin sanoa, että Digimon Adventure oli/on hyvä sarja, koska se on tavoittanut ihmisissä jotakin. Vaikka se on ehkä merkinnyt eri asioita eri ihmisille, se lienee koskettanut monia tasolla jos toisella - ja paljon. Useimmat, jotka muistavat Digimonin ylipäätään, muistelevat sitä nimenomaan lämpimästi - sellainen fiilis minulle tulee. Ja se lienee ansio, mihin ei ihan jokainen fiktioteos yllä. Oli merkityksellisyydessä ja koskettavuudessa kyse sitten hyvästä seikkailutarinasta, monsterimätöstä tai hahmojen välisistä kanssakäymisistä, siinä on eheä kokonaisuus joka puhuttelee ja voi tuoda hyvinkin erilaisia ihmisiä yhteen.

Mitä Digimon siis merkitsi minulle aikoinaan, ja merkitseekö se vielä?

Väliaikainen alkuunpaluu 

Ehkä käväisen hetken omassa alussani, vaikka siitä voisi kirjoittaa melkein kokonaan oman tekstin. Kesällä 2000 olin yläasteaikaisen kaverini kanssa varsin uppoutunut Pokémonin maailmaan ja muutenkin orastavaan animeharrastukseen (niin lapsuuden VHS-piirrettyjen kuin videovuokraamon tarjonnan kautta; paljon muutahan ei Suomessa tuolloin ollut mahdollista kokea). Kaupan lehtihyllyltä löytyi lapsille suunnattuja englanninkielisiä tuontilehtiä joissa oli kuvia ja kevyitä artikkeleita tunnetuista ja suosituista animaatio- ja populaarikulttuurihahmoista, Pokémonista Paavo Pesusieneen, ja sitten yhdessä ostamassamme lehdessä oli kuva myös Digimonista. Mikä ihmeen Digimon?

Ensikosketus Digimoniin oli tämä kuva. Sama kuva kiersi myös muissa lehdissä,
joten en ole varma oliko juuri tämä kyseinen kuva kyseisillä teksteillä se ihan eka.

Katsoimme kuvaa karsaasti, mutta sitten aloimme hiljalleen kiinnostua tutkimaan asiaa enemmänkin, ja lopulta jopa toivoa että Digimonia alettaisiin näyttää televisiossa Suomessakin. Jouduimme kuitenkin odottamaan seuraavaan talveen, jolloin Nelosella pauhasi spotti sanoilla "Väisty Pokémon, nyt tulee Digimon!" (Ihan oikeasti. Digimonia maalailtiin "Pokémon-klooniksi", eikä se ole suinkaan ainoa. Erilaisia monsterisarjoja ja -pelejä piisaa niistä pitäville. Aina voidaan väitellä kumpi on parempi, Pokémon vai Digimon (vaiko vielä joku muu), mutta definitiivistä ratkaisua siihen ei tulla löytämään. Kaikki pitäisi ensin koluta läpikotaisin, ja joka tapauksessa jokaisessa konseptissa tai tarinassa on vahvat ja heikot puolensa. [Digimonissa olen pitänyt konseptin puolesta ja visuaalisesti siitä, että monsterit eivät ole ihan niin ylisöpöjä palleroita kuin vaikka jotkin pokemonit, vaan ne ovat vähän "rujompia" tai "särmikkäämpiä". Jos taas ajattelee televisiosarjojen kannalta, niin Digimon on jaettu omiksi kausikokonaisuuksiksi jotka selkeästi alkavat ja loppuvat, kun Pokémon tuntui jatkuvan suurin piirtein ikuisesti... pelimaailman osalta taas en voi sanoa mitään, sillä Digimon-pelejä en ole koskaan edes kokeillut.] Täytyy kuitenkin rehellisesti tunnustaa, että omalla kohdalla Digimonin tulo ainakin jossain määrin vei kiinnostusta Pokémonista poispäin.) 

10. tammikuuta 2001 klo 7.00 odotus palkittiin, ja kaverini, joka asui katvealueella tai antennitaloudessa (en tarkalleen tiedä/muista, joka tapauksessa asianlaita oli) niin, ettei Nelonen näkynyt hänen kotonaan, oli tullut luokseni yöksi keskellä viikkoa sillä niin kovasti hän halusi nähdä Digimonin ensimmäisen jakson. 

En muista kaverini reaktioita, mutta itse kuunneltuani jakson ensimmäiset minuutit olisin voinut peittää naamani kämmenellä, todeten: "...eikä... tiedän nämä äänet..." sillä Agapio oli toki tuttu ja muistissani muutaman vuoden takaisista pikkuponidubbauksista. Noh, Agapio ei maailmaa kaatanut ponidubillaan, eikä Digimonillakaan. Nauhoitin keskiviikkoaamujen jaksot kaverilleni, jolle Digimon loppupeleissä oli tärkeämpi juttu kuin itselleni - lauantaiaamujen pikauusinnoista nauhoitin itselleni vain ne jaksot jotka olivat keskiviikkoaamujen "esikatseluissa" olleet  "kiinnostavia" - ja jos ylipäätään olin hereillä, sillä osa niistä kiinnostavistakin jaksoista jäi väliin, kun nuo pikauusinnat tulivat satunnaisiin kellonaikoihin enkä osannut olla tarkkana. (Vasta vuosia jälkikäteen olen alkanut harmitella asiaa, sillä olisihan se joskus ollut kiva läpikatsoa koko sarja itsenauhoitetuilta kaseteilta.)

Harrastelua 

Mitäpä muuta sitten? Minulla Digimon-harrastus liittyi pääasiassa vain animaatiosarjan seuraamiseen. Sitten olivat keräilykortit ja korttipeli, johon kaverini kanssa perehdyimme (mutta muistelisin ettemme pelanneet niin paljoa kuin mitä Pokémon-korteilla). Krääsääkin tuli haalittua, ja ihmeekseni kyllä muistan vielä tänäkin päivänä, miltä toffeenmakuinen digimon-limu maistui (eikä se tainnut paljon kenellekään maistua sillä en muista havainneeni kyseistä makua enää uudestaan tuon tapauksen jälkeen). :D 

Pari keräilykorttia kaivettu jemmasta kuvituskuvaksi.

Digimon luultavimmin puhuttelee parhaiten kohderyhmäänsä, kouluikäisiä lapsia, mutta konsepti saattoi olla kiinnostava varsinaisen kohderyhmän ulkopuolellakin. Olimmehan minä ja kaverinikin yläastetta lopettelevia teinejä Adventuren alkaessa, kenties siis "yli-ikäisiä", mutta silti se kiinnosti meitäkin (myöskin koska paljoa muuta tuoretta animea ei Suomen televisiossa yksinkertaisesti näkynyt, vertailuna; Ghibli-elokuviakin alettiin myös vasta noihin aikoihin esittää elokuvateattereissa ihan kunnolla ja maanlaajuisesti).

Olen aiemmin kertonut, että 2000-luvun alussa minulla oli Pokémon-nettisivu, ja hieman vastaavasti kaverini kanssa teimme myös Digimon-nettisivuston. Nettisivua merkittävämmäksi nousi kuitenkin digimon-aiheinen keskustelufoorumi ja IRC-keskustelukanava, joiden ylläpidossa ja moderoinnissa auttoivat muut henkilöt, ja joita haluan tässä kohtaa kiittää. Itse en lopulta ollut kovin aktiivinen hahmo keskusteluyhteisössä, mutta joitakin mukavia muistoja sen ajalta on jäänyt. Jos joku sieltä on tätä päätynyt lukemaan ja tunnistaa niin moi vaan. :D Alkuperäisen nettisivun ylläpito ja päivittäminen hiipuivat siihen tuttuun tavalliseen syyhyn; elämäntilanteiden muuttumisesta johtuvaan ajanpuutteeseen ja muutenkin kiinnostuksenkohteiden muuttumiseen.

Digimon-animesarjan toiseen tuotantokauteen liittyen koen aiheelliseksi tässä välissä muistuttaa konkreettisista menneisyyden tapahtumista, sillä jonkin verran olen vuosien varrella nähnyt ihmetteleviä kommentteja esim. YouTuben kommenttipalstoilla. Ihmetys koskee usein sitä, miksi Digimonin toisesta tuotantokaudesta on dubattu suomeksi vain ensimmäiset 26 jaksoa, mutta loput on esitetty tekstitettynä. Asiahan oli niin, että Nelonen oli aikeissa jättää ja lopettaa sarjan esittämisen kokonaan kesken kauden. Fanit tarttuivat toimeen ja keräsivät adressin, ja sen vaikutuksella toisen kauden loput jaksot saatiin viimein töllöön 2004, mutta ilman suomidubbausta, mikä toki jossain määrin varmasti lienee harmittanut dubbauksiin tottuneita silloisia lapsikatsojia. Mutta merkityksellistä on se, että se ylipäätään tapahtui, ja nimenomaan fanien aktiivisuudesta johtuen, ja erityisen suuri huom.: se tapahtui aikana ennen adressit.com-sivustoa ja nykyisen kaltaista sosiaalista mediaa, joten suhteutettuna kyseessä oli kenties pieni, mutta vaikuttava tapahtuma. Haluan tällä muistuttaa, että kannattaa itse olla aktiivinen ja todellakin ryhtyä oikeasti toimeen eikä vain puhua pälpättää, jos haluaa asioihin muutosta. (Asia on mainittu lähteiden kera myös Wikipediassa sivulla Luettelo televisiosarjan Digimon Zero Two jaksoista.)

Digimonin kolmas tuotantokausi Tamers herätti vielä jossain määrin mielenkiintoa ja katsoin ja nauhoitinkin sen kun se töllöstä tuli, mutta sen jälkeen en ole kiinnostusta Digimoniin enää suuremmin omannut. Kun Tamers näytettiin töllössä vasta vuonna 2008, joku nettikavereista taisi heittää vitsinä että milloinkahan sitten Frontier (= neljäs tuotantokausi). No, siitä ei olla kuultu, ja kiinnostukseni on ollut Digimonin sijaan muissa asioissa, mutta ilmeisesti digitaalihirviöiden tuoteperheellä kuitenkin menee edelleen kohtalaisen hyvin.

Sekalaisia jälkikäteisiä ajatuksia 

Paras Digimon? Ensivilkaisulla se ehkä oli Patamon. Enemmän olen kuitenkin pitänyt Patamonin alemman tason muodosta eli Tokomonista, tuo söpöliini jolla on vaikuttava purukalusto...

Tosiasiallisesti suosikkini animesarjan/sarjojen päähenkilö-digimoneista on kuitenkin ehkä Tentomon, leppäkerttu-digimon, joka oli tuotteistuksen puolesta epäkiitollinen hahmo. Melkein ainoa todellinen Tentomon-"juttu" jonka tiedän, on ollut kaksipuolinen "käännettävä" pehmo (tämä lelukonsepti muuten oli ihan hauska, lapset saavat itse muuttaa digimoninsa). (Ja Zero Two-jatkokaudella oli tietysti digitoukka Wormmon, siitäkin tykkäsin...)

"Motimonistaaa.... Tentomoniksi!"
(Pahoittelut hämäryydestä, en kuvaa studio-olosuhteissa.)

Vaikka Agapion dubbia yleisesti pidetään heikkona, siinä oli kuitenkin mielenkiintoisia oivalluksia tai ratkaisuja jotka parhaimmillaan saattoivat jopa lisätä tarinallista syvyyttä. En ole ainoa, joka on pitänyt esim. siitä, miten valittujen lasten digimon-kumppaneilla on sama ääni kuin kulloisellakin valitulla lapsella, mutta ääni on keksitty vetää säröisen, konemaiselta kuulostavan filtterin läpi. Tuolla tavalla tuntuu kuin digimonit todella heijastaisivat lapsihahmoja; sisäistä viisautta, tai olisivat jotain voimaeläimiä, tms...

Olen jälkikäteen monesti miettinyt, että Digimon Adventure on kuin tietokonemaailmaan ja "digitaaliseen muotoon" siirretty Ihmemaa Oz, jossa yhden tai muutaman keskeisen päähenkilön sijasta merkittäviä hahmoja on enemmän, mutta edelleen kaikilla on oma vahvuutensa ja oleellinen osa tarinakokonaisuudessa.

On muuten hassu juttu, että kun katsoin vuoden 1986 Ihmemaa Oz-sarjan kokonaisuudessaan 2011, ko. sarjan Smaragdihuoneesta tuli puolestaan tahattomia muistiviboja tähän kyseiseen kohtaukseen Digimon Adventuressa. :D 

Ja itse tarina on loppujen lopuksi sama; kohtalo tai sattuma heittää tyypit uuteen paikkaan, outoon ja tuntemattomaan maailmaan. Päämääränä on tutkia tuo maailma ja oppia tuntemaan se, jotta voidaan lopulta palata sinne mistä lähdettiin, eli kotiin. Koetaan seikkailu ja kasvetaan ihmisiksi ja opetellaan tulemaan toimeen maailmassa ja elämässä, sekä yksin että porukassa. Kenestäkään ei ole pakko tykätä, mutta toimeen on hyvä ja myös mahdollista tulla - niin itsensä kuin muidenkin kanssa.

Lopuksi 

Digimonilla oli aikansa ja paikkansa. En ole katsonut sarjoja vuosikausiin (edellisen kerran olen tainnut katsoa nettikavereiden kanssa lähemmäs 15 vuotta sitten, ja silloinkin katsoimme vain joitakin Adventuren alkupään jaksoja). 

En voi sanoa että olisin varsinaisesti kuluttanut Digimon-sarjoja puhki, vaikka ne talteen nauhoitinkin - todellisuudessa olen oikeasti katsonut jotkin jaksot ehkä vain 2-3 kertaa (etenkin Zero Two-ja Tamers-jatkokausien osalta). Vaikka muistan sarjan/sarjojen pääpiirteet ja hahmot, niin detaljeja olen unohtanut luultavasti aika paljon. Joten jos nyt laittaisin vanhat kasetit pyörimään (tai tuijottelisin videotiedostoja tietokoneelta), Digimon voisi olla melkein kuin uusi vanha tuttavuus. :D

Tämä lehtisivu oli joskus seinälläni.
(Pidän kuvasta paljon, harmi vain että se on aseteltu ja leikattu hassusti.)

Nyt kun tässä olen intoutunut fiilistelemään niin toki mietin, että pitäisiköhän joskus pitkästä aikaa katsoa Digimonia, ihan kunnolla. Tulisiko nostalgia, vai näyttäisikö sarja erilaiselta näin 25 vuotta myöhemmin ja aikuisen tädin silmin? Olisiko siinä silloin jotakin uutta havaittavaksi? Ehkä hyvinkin, kun olen aika paljon unohtanut vuosien varrella, enkä muista Tamersistakaan juuri mitään. :D (Luulen, että itse digimoneihin suhtautuisin pitkälti samalla tavalla kuin vuosia sitten, mutta ihmishahmojen osalta saattaisi olla toinen juttu, ja siksi se voisi olla mielenkiintoista... :D)

Ponijaaritus #3: My Little Pony Tales - pastelliponien arkista ysärielämää

Aiemmin olen tiivistänyt oman ponihistoriani ja kertonut kasariponipiirretyistä. Nyt ponijaarittelu jatkuu ysäripiirretyn merkeissä!

Muistan oikein hyvin, kun My Little Pony Tales-sarja ilmestyi elämääni ensimmäisen kerran. Sitä mainostettiin televisiossa seuraavalla lauseella.

"Uudet jännittävät seikkailut jatkuvat, pikkuponit ovat nyt teini-ikäisiä!"

 ... valitettavasti itselläni ei tuota mainosta ole taltioituna, eikä sitä liene kukaan muukaan taltioinut (koska silloinhan se olisi YouTubessa). Vaikka muistan sen hetken, kun olen mainoksen nähnyt, niin sen aivan tarkkaa ajankohtaa en osaa sanoa, mutta vuosi lienee ollut 1994. Mainos mainosti siis nimenomaan animaatiosarjaa itseään, ei leluja tai muitakaan tuotteita. (Jos joku muuten nykypäivänä onnistuu bongaamaan tuon kyseisen mainoksen YouTuben kätköihin ladatuista mainoskatkoista tms. niin minulle saa ehdottomasti vinkata!)

Viisiosaisen kasettijulkaisun ensimmäisen osan etukansi vuodelta 1994.

Sama lause on myöskin tämän kyseisen Oy Backlund & Co Ab:n VHS-kasettijulkaisun kansikuvituksissa. My Little Pony Tales (1992)-sarjan jaksoja julkaistiin tuolloin viidellä kasetilla. Tuon julkaisun kaseteilla oli aina viisi jaksoa.

Sarja jäi lyhytikäiseksi, kymmenminuuttisia jaksoja on kaikkiaan 26. (Noista episodeista siis yksi jäi kasettijulkaisun ulkopuolelle.) Kasettijulkaisun dubbauksen teki oletettavasti Pauli Virta Productions Oy ja sen käännös on tehty ruotsista. Televisiossa sarja puolestaan nähtiin kokonaisuudessaan MTV3:lla Nordic Agapio Oy:n dubbaamana vuosina 1997-1998.

Upotan sarjan alkuperäisen englanniksi lauletun tunnarin, vaikka suomeksikin se olisi olemassa. (En katsokaas osannut päättää, kumpaa versiota käyttäisin: PVP:n vai sen jonkin kolmannen dubbauksen tehneen lafkan. Ja toisaalta Agapio ei koskenut Tales-sarjan tunnariin ollenkaan.)

Sarja oli eräänlainen jatko, tai enemmänkin spinoff, edeltäneelle 1980-luvun My Little Pony ('n Friends)-animaatiosarjalle. On tosiaan ehkä parempi puhua spinoffista, koska sarjojen välillä on hyvin merkittävä juonen- ja maailmanrakenteellinen ja lähtöasetelmallinen ero: My Little Pony Talesissa on erkauduttu satumaisuudesta ja käytännössä hävitetty fantasia lähes kokonaan. Siinä missä kasariponipiirretyissä yksisarviset, pegasosponit, meriponit tai keijusiipiset ponit päätyivät välistä aika hurjiinkin seikkailuihin, ysärin alussa ponit arkistuivat ja myös ihmistyivät.

Istuskellaan pöydän ääressä teetä juoden.

Fantasian ja eeppisten seikkailujen sijaan teini- (tai oikeammin esiteini)-ikäiset poniystäväiset käyvät koulussa ja töissä ja teineillä on teinien murheet. Ponit ovat melko liikunnallisia ja osallistuvat erilaisiin taitokilpailuihin, viettävät vapaa-aikaa jäätelöbaarissa ja kampaamoleikkien äärellä sekä pitävät teekutsuja ja fanittavat poptähtiä (ei sillä etteikö näin olisi kasarillakin ollut, nyt kun sitä miettii :-D). Seikkailut siis ehkä olivat uusia, niiden jännittävyydestä voidaan sitten olla montaa mieltä... :-) (Esimerkiksi päiväkirja tai kasettinauhuri katoaa, siis voi ei!)

Hahmot

Jos perhepiirissäni ei arvostettu poneja paljonkaan, niin ysäripiirrettyä arvostettiin, jos mahdollista, vieläkin vähemmän. Jos seikkailut olivatkin köyhempiä ja vähemmän mielikuvituksellisia, niin puolustukseksi voi sanoa, että tämä ysärisarja oli kuitenkin kokonaisuutena hallitumpi kuin edeltäjänsä siinä mielessä, että siinä oli selkeät keskushahmot, joiden elämänkäänteiden ympärillä sarjan tarinat pyörivät. Hahmot ovatkin sarjan ainoa oikea vahvuus, ja niistä on helppoa valita suosikkinsa. Hahmot ehditään käymään tunnuslaulussakin läpi. Videon upotin yllä, mutta kirjallinen kertaus ei ole pahitteeksi, ja täytyyhän minun kertoa hahmojen suomennetut agapionimet!

Agapionimet suluissa. Melody ja Teddy jätettiin dubbaukseen sellaisenaan. (Käkikello on lähinnä vitsinä mukana että sain taulukosta tasaisen. Tosin käkikellon käki on lähes jokaisessa sarjan koulukohtauksessa mukana, että kyllä kyseessä on lähes keskeinen hahmo myös! ;-))

Sarjan seitsemän tyttöponikaverusta ovat siis järkevä ja oikeudentuntoinen Tähti (Starlight), empaattinen romantikko Hellä (Sweetheart), fanaattinen musiikki-intoilija Melody, kirjanörtti Räpsy (Bright Eyes), tarmokas poikatyttö Tilkku (Patch), kömpelö mutta onnekas Apila (Clover) sekä tietenkin syvimmät tuntonsa päiväkirjaan kirjoittava, herkkä Karkki (Bonbon). Sivurooleissa ovat kolme poikaponia, pinnalta kova (ja sisältä pehmo) Teddy, atleettinen ja ylimielinen Ässä (Ace), ja kiltti, vähän vässykkämäinenkin Reipas (Lancer). Ponikaveruksia opettaa neiti Simanen (Ms. Hackney).

Erityisesti tässä tapauksessa minun on vaikea päättää kumpia nimiä suosia enemmän, alkuperäisiä englanninkielisiä joita käytettiin PVP-dubissa, vai Agapion dubbauksen suomennosnimiä. Koululaistyttösenä olisin joka tapauksessa arvostanut sitä, että englanninkieliset nimet olisi tekstitetty kuvaruudulle jotta olisin osannut kirjoittaa ne oikein; en todellakaan ollut mikään englannintaitaja tuolloin varsinkaan, ja hahmojen nimien kirjoittaminen oli tuskaa (ei alle 10-vee tyttö välttämättä tajua että "Päts" pitäisi kirjoittaa "Patch" ;-D).  (Olen ymmärtänyt, että poniystäväiset olisivat seikkailleet myös My Little Pony-sarjakuvalehdessä joka ilmestyi kasarin lopulla-ysärin alussa. En ole onnistunut saamaan käsiini sellaisia lehtiä, joissa hahmot olisivat mukana, joten täyttä varmuutta asiasta ei ole, mutta hahmoilla teoriassa voisi siis mahdollisesti olla myös toiset, sarjiksia varten suomennetut nimet.)

Sarjan sisällöstä

Sarja on jakanut ja jakaa vieläkin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Usein kritisoidaan sitä, että kyseessä on lastenohjelma, jossa kuitenkin on enemmän teini-ikäisiä koskettavaa sisältöä. Ei voi varmasti sanoa, mutta spekuloida voi, onko sarjan tavallaan ollut tarkoitus "kasvaa" edellisen kasariponisarjan katsojien mukana ja tavoittaa heidät uudestaan "ajankohtaisemmalla" , mahdollisesti samaistuttavammalla sisällöllä, vaihtaen satuseikkailut arkisen koululaiselämän iloihin ja murheisiin. Itse kukin voi miettiä tätä käänteen luontevuutta ja sopivuutta.

Läksyjen teko ei suju.

Lapsena omaksuin sarjan helposti "toiseksi poniuniversumiksi", vaikken asiaa tietenkään noin syvällisesti silloin ajatellut. Enemmän minua häiritsi juonen ja asetelmien ristiriitaisuus joissakin sarjan tarinoissa. Sarja yrittänee olla jonkin verran opettavainen, mutta kritiikkiä ei sada välttämättä ihan syyttä; joitakin sarjan tarjoamia esimerkkejä, neuvoja ja ongelmien ratkaisuja voi pitää vähintäänkin kyseenalaisina (esim. julkinen nöyryyttäminen [tai sillä uhkaaminen] ja kostaminen on joissain tapauksissa OK...??).

Jonkinnäköistä arkirealismia piisaa vaikkapa teini-ikäisten sosiaalisen ja tunne-elämän, ulkonäkö- ja ryhmäpaineiden, itsetunto-ongelmien ja kiusaamisen kuvauksina ja käsittelyinä. Toisaalta joitakin ihan oikeasti vakavia aiheita käsitellään - tai ainakin sivutaan - jopa uskomattoman kevytmielisesti. Hieman yllättävästi sarjan näkyvimmiksi teemoiksi koetetaan nostaa muinaiset ja vieraat kulttuurit, sekä luonnonsuojeluun ja ympäristöongelmiin liittyvät asiat, johon sarjan päätösjaksokin huipentuu.

Kun kaikki huolimattomuuttaan tai piittaamattomuuttaan roskaavat vähän, lopputuloksena on valtava tukos joessa, ja koko ponien kaupunki tulvii. Koettelemuksestaan viisastuneena poniystävämme ovat jatkossa huolellisempia ja ympäristöään ajattelevampia.

Kuka tykkää, kuka ei. Muistelen, että vaikka nuorena tyttösenä olin kiinnostunut hahmoista ja katsoin sarjaa niinkin paljon että osasin jaksot repliikilleen ulkoa, kuitenkin jossain vaiheessa dissasin sitä, ja aika kovastikin. :D (Jos miettii vieläkin negatiivisemmin, niin voisihan sitä ulista, että kyllä jo ysärilläkin osattiin ns. "pilata" juttuja, tämä ysäriponisarja kelpaa siitä hyvinkin esimerkiksi, että ei ole pelkästään mikään 2000-luvun "trendi". ;D)

Jollain tavalla on hauskaa miettiä ja ihmetellä erilaisia näkökantoja. Olen joskus törmännyt netissä näkökulmiin, joissa ihmiset mieltävät juuri tämän kyseisen ysäripiirretyn siksi "varsinaiseksi" tai "oikeaksi" My Little Ponyksi. :D Kieltämättä sarja on helppo niputtaa samaan kasaripiirretyn kanssa josta se ei pintapuolisesti näytä paljoa eroavan (söpöä höttöä pikkutytöille), mutta silti minua huvittaa kun edes ysärillä ei ole tiedetty mihin ponitouhu pohjaa...

Julkaisuista ja dubbauksesta

Kesti kauan, 2010-luvulle asti, että sain haalittua kasaan kaikki Oy Backlund & Co Ab:n viisi videokasettia ja pääsin kuulemaan Pauli Virran ja kumppaneiden tekemän dubbauksen kokonaisuudessaan. Sarjasta on tehty myös uudelleenjulkaisu(ja?) VHS:llä ja DVD:llä vuosituhannen vaihteessa taikka sen jälkeen; joskus löysin netin uumenista myös VHS/DVD-ripin, jossa oli eri kuin PVP:n dubbaus, joten ilmeisesti jaksoja on dubattu vielä kolmannenkin kerran. En ole perehtynyt noihin uudempiin julkaisuihin kovin paljon, mutta asia kaipaisi lisää tutkimusta. Olen vähän epävarma onko kyseessä jopa kaksi erillistä uudelleenjulkaisua, ainakin mitä muistelen satunnaisesti kansikuvia nähneeni netissä ja livenä, ne ovat keskenään erilaisia.

Joka tapauksessa liki sydäntäni on tässä(kin?) tapauksessa Nordic Agapio Oy:n MTV3:lle tekemä dubbaus 1990-luvun puolivälin jälkeen. Paljoa kiertelemättä sanon, että My Little Pony Talesin tv-dubbaus on Agapion parhaimpia ja onnistuneimpia dubbauksia ikinä (kun olin ladannut Agapio-jaksoja tubeen [aikoinaan ennen kanavanmenetystä], taisipa joku tulla minulle väittämään kerran ettei kyseessä voi olla Agapion dubbaus kun Agapio on niin huono :DD [en tiedä oliko tosissaan vaiko trolli]). Ponien opettajalla on Agapion dubbauksessa jopa nimi, ja sarjan melko yksinkertaiset juonikuviot ja selkeä hahmokaarti olivat varmasti Agapiolle helpompia käsiteltäviä kuin vaikka Digimonin kummalliset ja hirvittävän monimutkaiset termistöt muutama vuosi myöhemmin. Agapion dubbaus toimii kummallisella tavalla, ja on hauskaa kun seitsemän tyttöponia kuulostavat tavallisilta suomalaisilta ihmisiltä. Ja mikä parempaa, kaikilla keskeisillä hahmoilla on jokaisella ihan oma ääninäyttelijänsä! (Vertauksena Pauli Virta Productionsin dubbiin: seitsemän ponitytön äänet jakautuvat kolmelle naisnäyttelijälle. Lisäksi Pauli Virran takia luulin ponien opettajaa jonkin aikaa mieheksi. ;-)) 

Ja ekstrana Agapion dubbauksen käännöksessä viehättää tietysti aikaan sidottu lokalisointi: ponit käyvät Nylon Beatin konsertissa ja fanittavat XL5:tä! :-)! Sopii kysyä: voisivatko ysäriponit olla enää ysärimpiä?

On kyllä kieltämättä jo vanha olo ja meno kun musiikkia kuunnellaan tuollaisesta järkäleestä.

Piirrettyjä kummallisuuksia

Teknisesti katsoen My Little Pony Tales ei ole kovin laadukasta animaatiota (niin kuin ponipiirretyt eivät koskaan ole olleet). Sarja on kuitenkin iloisen ja pirteän värikylläinen, ja ymmärrettävästi sangen tyttömäisen pinkki. Varsinainen animaatiototeutus on tehty Etelä-Koreassa, niin kuin My Little Pony'n Friendsinkin kohdalla oli. Vaikka kyseessä ovatkin piirretyt satuhevoset, joiden ei välttämättä tarvitse ja ole pakko seisoa ja kävellä kaikilla neljällä jalalla, niin hahmojen liikehdintä on siltikin toisinaan aika omituisen näköistä.

... en niinkään välittänyt tällaisista asioista lapsena, eikä se silloin relevanttia ollutkaan, mutta jopa lapsena jotkin asiat pistivät silmään, esimerkiksi tässä kohtaa ylläolevassa kuvassa se, miten kynä pysyy kaviossa...! :´-D

Pienoista epälogiikkaa ja muita omituiselta kalskahtavia asioita on paikoin havaittavissa sarjan maailmassa yleensäkin, ponien ruokavaliosta alkaen. Aiheita riittää, mutta ehkä en käsittele näitä ysäriponimaailman kummallisuuksia tämän enempää tässä (vaan jollain toisella kertaa? :D).

Sarjan animaatiokalvoja löytyy aina toisinaan myynnistä eBaysta (ja ilmeisesti on lafkoja jotka voivat keskittyä pelkästään animaatiojuttujen keräilyyn, ostoon ja jälleenmyyntiin). (On muuten jännää, että kasariponipiirretyn kalvoja puolestaan en ole nähnyt myynnissä koskaan.) Joitakin vuosia sitten rohkaisin mieleni ja ostin muutaman kalvon omin käsin hypisteltäväksi - lopultakin, sillä muistan, että kalvoja myytiin jo 1990-luvun internetissä, kun ponijuttuja vielä hieman vanhempana tyttösenä tutkailin. 

Yksi hallussani oleva ponianimaatiokalvo.

Nyt kun jälkikäteen tarkastelee, on kiintoisaa miten paljon sarjasta kuitenkin sai jollain tapaa irti lapsena vaikka se olikin kovin lyhyt. Vaikka olenkin vuosien myötä hieman kyynistynyt ja suhtaudun tähän sarjaan kriittisemmin (enkä siis oikeasti suosittele sitä ainakaan kovin pienille tytöille), sillä on silti paikkansa lapsuudessani ja sydämessäni. Vieläkin vähän haaveilen, että sarjassa nähty ponien jäätelöbaari olisi oikeasti olemassa... 

Miten Muumilaakson tarinoiden pikku Myy on pilattu*?

*Alunperin tämän tekstin luonnosotsikko oli: "Miksi Muumilaakson tarinoiden pikku Myy on perseestä?" Päätin kuitenkin vaihtaa otsikon vähemmän karkeakieliseen muotoon.

Jos olet herkkänahkainen Muumilaakson tarinoita-sarjan fani, etkä sulata minkäänlaista sarjaa koskevaa kritiikkiä, voi olla parempi, että jätät tämän tekstin lukematta. Tämä on yksi näkövinkkeli, tarkoitukseni ei ole "pilata" kenenkään lapsuutta tms., kanssani saa olla eri mieltä, ja omakin näkemykseni voi vaihdella mielialasta ja päivästä riippuen. Tekstistäni saa toki ottaa nokkiinsa, tai sitä voi ajatella aprillipilana (joskin aika huonona sellaisena). Pointtini on ehkä se, että "nostalgialeima" ei ole este kriittisemmälle tarkastelulle. Liian vakavastikaan ei toisaalta tarvitse ottaa: kyynistyneen tädin narinaa se vain on...

Lisäksi huomautan alkuun että tämä ei ole täydellinen, perinpohjainen eikä läpikotainen analyysi aiheesta, vaan teksti pohjautuu suureksi osaksi muistikuvien pohjalta hahmoteltuihin mietintöihin ja puhtaasti fiiliksiin, ja siinä käsitellään juttuja jotka ovat sattuneet pyörimään mielessä tekstin julkaisuhetkeen mennessä. Jotain tärkeää tai oleellista on siis hyvinkin saattanut unohtua (ja saatan hyvinkin palata muokkaamaan tekstiä joskus jos katson sen aiheelliseksi). "Oikea" analyysihän vaatisi sarjan perinpohjaisen läpikatselun (siis siitä huolimatta että sarjaa on tankattu hemmetisti [ja melkein puhkikulutettukin] vuosikausien ajan). Sen verran olen tarkistanut asioita että mahdolliset sitaatit ovat oikein. Kirjataan nyt sitten vielä että mahdolliset sitaatit jaksoista ovat YLEn dubbauksesta. 

...

Myönnän, ettei pikku Myy ole koskaan ollut erityisemmin suosikkihahmojani muumeissa. Hahmo on toki erityinen ja sillä on ehdottomasti paikkansa muumiversumissa.

"Katinkontit, sanoisi äitini."

Vuosikausia jälkikäteen tarkastellessa olen tehnyt sellaisen huomion, että japanilaisessa Muumilaakson tarinoita-sarjassa (1990-1992) hahmo on kuitenkin jokseenkin pilattu. Ja se pilaaminen on tapahtunut jo käsikirjoitusvaiheessa. Ja koska se on tapahtunut jo noinkin varhain, sitä on valitettavasti mahdotonta korjata kokonaan pelkällä dialogin muutoksella tai ääninäyttelemisellä (niin hyvin kuin Elina Salo homman hoitikin sarjan YLE-dubbauksessa ja kuinka hyviä sutkauksia hahmon suuhun sarjassa onkin laitettu. Jonkin verran kiinnostaisi joskus kuulostella miten paljon eroavaisuuksia on pelkästään eri maaversioiden dialogeissa, mutta toistaiseksi en ole siihen jaksanut ruveta...).

Jonkin verranhan itse animaatiota on fiksattu kuten Muumilaakson tarinoita: Suomi/Japani-eroavaisuuksia-videoista voidaan nähdä. 

Ehkä tiedätte, että minulle ei ole niin suurta väliä vaikka tulkintaversio ei olisikaan sataprosenttisen uskollinen lähdeteokselle. Mutta väitän silti, että pikku Myyn hahmoa on vähintäänkin laimennettu.

Sarjan jakso Muumipeikon ja pikku Myyn talvinen seikkailu oikeastaan kiteyttää asian. Myystä on tehty 1) typerä, 2) uhkarohkea ja ennen kaikkea 3) heikko!

Jokainen Taikatalvi-kirjan lukenut tietää, että Myylle ei käynyt tarinassa ollenkaan ohraisesti, toisin kuin japanianimaation jaksossa. No okei, siinäkin vain meinasi käydä. Mutta pointti on se, että japanipiirretyn jaksoon lisättiin draamaa ja toimintaa, koska ilmeisesti pelkkä kirjan tekstin sovittaminen sellaisenaan ei olisi ollut niin jännittävää (minun mielestäni siinä olisi kyllä ollut mahdollista onnistua). (Voi myös miettiä, että draaman ja toiminnan lisääminen ei ole mikään erityinen 2000-lukulainen televisioviihteen helmasynti, kyllä se on osattu jo paljon, paljon aiemmin. :-D Tässä vaihtoehtoinen perspektiivi jota voi miettiä: jos vuoden 2019 Muumilaakso vaikuttaa toiminta-ADHD-touhulta Muumilaakson tarinoiden kerrontaan ja rytmiin verrattuna, niin vastaavasti Muumilaakson tarinoita puolestaan vaikuttaa aika toiminta-ADHD-touhulta sitä edeltäneen Muumien maailma-huopamuumien kerrontaan ja rytmiin verrattuna! Nii-iin, riippuu näkökulmasta! ;-) Mutta nyt aloin taas ruveta saarnaamaan ja eksymään aiheesta, takaisin varsinaiseen asiaan!)

Ja mitenkö Myyn hahmo on pilattu? Tuossa mainitussa jaksossa tulee selväksi että ensinnäkin Myy 1) on kuullut Jäärouvasta ja 2) on myös tietoinen tämän vaarallisuudesta. Ja kuitenkin, kuitenkin tästä huolimatta Myy laitetaan heittäytymään niin tyhmän- tai uhkarohkeaksi että siinä meinaa käydä todella ohraisesti! Miksi?! 

Tämä koko tilanne lähtökohtaisesti on vain niin väärin.

Mielestäni Myy on jollain tasolla hahmo, joka alkuperäisissä muumikirjoissa ja -sarjakuvissa osoittaa pärjäävänsä erinomaisesti pienikokoisuudestaan huolimatta, ja hahmo on samaistuttava ja jopa rohkaiseva esikuva pienille lapsille (ja muille jotka samaistuvat hahmoon ja sen olemukseen). Niinpä kun japanipiirretyssä Myy esitetäänkin sellaisena kuin vaikkapa jäärouva-jaksossa, se on kyllä suorastaan latistavaa: Myy ei pärjääkään!

Ei Myyn tietenkään täydellinen tarvitse olla.

Kuitenkin kaiken järjen vastaisesti Myy heittäytyy tyhmän- tai uhkarohkeaksi! (Okei, Myy tykkää haastaa ympäristön ja itsensä ja tuossa sarjassa varmaan luuli jopa pärjäävänsä Jäärouvalle. Mutta oliko se välttämätöntä esittää näin typerällä ja lannistavalla tavalla ja negatiivisessa valossa?)

Ei, Myy ei ole tuollainen.

...

Myy on tietyllä tapaa ehkä ylimaallinen tai "kaikkivoipa", hahmo vailla heikkoutta ja siksi "epärealistinen". Kuten Taikatalvi-romaanissa Myy itse toteaakin, hän on vain joko iloinen tai vihainen, eikä yksinkertaisesti osaa olla surullinen ja surra kuollutta kurrea. No, eihän se ole pakko jos ei halua. Jos kerran ei sureta, niin miksi vääntää tekoitkua, kun se ei edes auta ketään?

Tiedoksianto Vilijonkalta.
Ei sen väliä, tämä on oikea pikku Myy.

Tietenkään asia ei välttämättä ole ihan niin kirjaimellinen kuin Myy väittää. En ole varma, voisiko hahmosta edes pitää jos se todella olisi vain iloinen tai vihainen. (Jos hahmoa lähtisi syvemmin analysoimaan niin sitä voisi kehitellä vaikka mitä teorioita siitä ettei hahmo ole kokenut eikä kehittänyt esim. surun tunteita ja on siksi aika tavalla rikkinäinen, yms. jne. jne). Mutta kuitenkin, jos Myyllä on jokin heikkous, Tove Jansson ei kyllä koskaan tuo sitä ilmi suoraan alkuperäisissä muumikirjoissa tai -sarjakuvissa. Ainakaan minun mielestäni ja muistaakseni. On toki mahdollista, että minulta on jäänyt jotakin huomaamatta, tai että olen käsittänyt jotain väärin, enkä kaikkea välttämättä muista, joten vastanäkemyksiä (ja mieluusti esimerkkejä) saa antaa.

Jäidenlähdön aikaan Myy on edelleen luistelemassa ja vaikka aistii vaaran, hän silti jatkaa menoaan. 

    Kun ne tylsimykset eivät vain tulisi pelastamaan minua, hän ajatteli. Se pilaisi kaiken.

    ...

    Ja äkkiä meri oli täynnä keinuvia jääsaaria, jotka sekapäisinä töykkivät toisiaan vasten. Yhdellä niistä seisoi pikku Myy ja näki veden aukenevan ympärillään yhä leveämmäksi. Mutta sen kummemmin pelkäämättä hän ajatteli: Tämä on ihana juttu.

(Taikatalvi)

Myy on siis hahmo, joka jatkuvasti haastaa kaiken ympärillään, ja myös itsensä. Siitä Myystä ei ole kovinkaan paljoa jäljellä japanipiirretyssä (ja jos onkin, se on aika usein, ei aina, mutta huomattavan monesti käännetty negatiiviseksi asiaksi).

Olen aina pitänyt Talonrakennus-sarjakuvan kohtauksesta jossa Myy hankkii Muumipeikolle rakennusluvan uhkailemalla rakennusviraston byrokraatti-hemulia. Kaikki toiminta käy tietysti ihastuttavan ehtaan epäsovinnaiseen muumi myy-tyyliin. Kun Myy on kiikuttanut paperin Muumipeikolle ja peikko ihastuksissaan ihmettelee miten Myy onnistui "vaikka on niin pieni", tämä ei paljasta kaikkea likaisine yksityiskohtineen vaan katselee toisaalle ja kepeän oloisena toteaa vaatimattomasti: "Minä vähän uhkailin häntä." Naisellista Myymäistä salaperäisyyttä?

Myy osaa halutessaan olla kiltti ja herttainenkin, kyllä.

Myy on se, joka tässä kyseisessä sarjakuvatarinassa lähtökohtaisesti aiheutti Muumipeikolle koko ongelman ja ajaa tätä eteenpäin, seuraillen peikon toilailua huvittuneena, mutta tarvittaessa auttaen. Kyllä, Muumilaakso-sarjan tulkinta on tässä mielessä hyvinkin lähdeteosuskollinen [joskin petyin että byrokraatti-hemuli on siinäkin jätetty pois ;P].) Muumipeikon ja Myyn suhde on muutenkin kiintoisimpia elementtejä koko muumiversumissa. Janssonien teoksissa Myy on selvästi niskan päällä, kun taas Muumilaakson tarinoissa Muumipeikko ja Myy ovat tasaväkisempi parivaljakko. Se ei oikeastaan ole lainkaan huono juttu (ehkä joskus kirjoitan blogiini listan jutuista jotka Muumilaakson tarinoissa on tehty toisin mutta hyvällä tavalla? ;D).

Samaten Muumipappa ja meri-kirjassa on kohtaus, jonka tulkitsen niin, että Myy ymmärtää tunnetasolla, mistä on kyse, ja auttaa Muumipeikkoa ilman että salaisuus paljastuu. 

    Muumipeikko alkoi vähitellen tulla levottomaksi. Oli aika mennä rantaan Mörön luo. Hän oli luvannut, että tämä saisi tanssia tänä yönä. Hän vääntelehti ja tuli vaiteliaaksi.
    Pikku Myy katsoi häneen kiiltävillä tuomenmarjasilmillään. Hän sanoi äkkiä:
    - Sinä unohdit köyden rantaan.
    - Köydenkö? sanoi Muumipeikko. - Mutta otinhan minä sen...
    Myy potkaisi häntä lujasti pöydän alla. Muumipeikko nousi ja sanoi lammasmaisesti:
    - Niin tosiaan. Minun täytyy mennä hakemaan se. Jos vesi nousee ja se ajautuu tiehensä...
    - Kulje varovasti, sanoi äiti. - Juuria törröttää joka paikassa ja meillä on vain yksi lyhdynlasi. Katso samalla, näkyykö siellä isän tutkielmaa, ole kiltti.
    Muumipeikko vilkaisi Myyhyn ennen kuin sulki oven. Mutta tämä istui syventyneenä palapeliin ja vihelsi huolettomana etuhampaittensa raosta.

(Muumipappa ja meri)

Myy ei suuremmin hempeile, mutta on jokseenkin selvää, että Myy ei epäröi puolustaa perhettään (enimmäkseen siis isosisko-Mymmeliä ja muumiperhettä), jos huomaa että se on uhattuna - Myy toimii välittömästi ja vaikka sitten väkivalloin.

Myy puolustaa perheen omaisuutta - pannukakun palaa - hyppäämällä istumaan sen päälle.
Ei epäilystäkään, että jos tilanne vielä siitä pahenee, Myy 100% varmasti puree!

Näiden esimerkkien valossa voidaan todeta, että Myyllä on pehmeitäkin puolia ja hetkiä, mutta sittenkin - en muista kohtausta jossa Myy esitettäisiin varsinaisesti heikkona. Myy on jännittävissä ja vaarallisissakin tilanteissa, mutta en muista hahmon itkeneen, panikoineen tai lamaantuneen koskaan (korjatkaa muistikuvani jos olen väärässä). Siksi nykypäivänä minua lievästi ärsyttää japanianimaation laimennettu ja heikoksi tehty Myy, jonka pyrkimykset itsenäisyyteen on käännetty kielteiseksi asiaksi useammin kuin kerran. Muissakin jaksoissa Myyn itsenäisyys suorastaan pyritään esittämään kielteisessä sävyssä (voihan se johtua siitä, että tarkoitus on opettaa lapsille ettei sentään ihan mikä tahansa hulluttelu ole hyvästä ja oikein).

Japanianimaatiosta lähinnä tulee vain mieleen miten Myy jatkuvasti kiusaa Nipsua tai ainakin naljailee tälle (tässä mielessä Nipsu paikkaa Muumipeikkoa joka on enemmän "sankarillinen". Ja aika tyypillisen komediahahmoparin Myy ja Nipsu sarjassa muodostavatkin - tässä ei oikeastaan ole mitään vikaa, tämä on oikeastaan yksi niitä onnistuneimpia, kiintoisia ja omaleimaisimpia juttuja jotka on tehty japanipiirretyssä eri tai kokonaan uudella tavalla). Joitain satunnaisia rippeitä Myystä on jäljellä, mutta aika vähän. Toimintakohtauksissa Myytä käytetään kyllä kiitettävästi.

 
Ysärianimen Myy on hetkittäin myös huomattavan tyttömäinen. Siinäkään ei ole sinällään mitään vikaa, se voi olla välistä ihan somaakin, ja tuskin Tove Jansson sitä on paheksunut vaikkei omissa teoksissaan Myytä hirveän ultra-tyttömäisenä ja stereotyyppisen/perinteisen feminiinisenä hahmona välttämättä ole esittänytkään. Hupikysymys animeharrastajille ja hahmotyyppeihin perehtyneille (ja toki muillekin): minä animetyttöhahmo-arkkityyppinä määrittelisitte Myyn? :D (Tarpeen vaatiessa avustusta määritykseen tästä arkistoidusta klassikosta [en tiedä onko tämä alkuperäinen lähde, mutta itse muistan törmänneeni juuri tähän kyseiseen sivuun aikoinaan]. Muistakaa että nuo arkkityyppiluonnehdinnat ovat likipitäen yhtä hauskoja kuin horoskoopit. Myönnän myös, etten itse oikeastaan osaa luonnehtia Myytä miksikään noista... ;-D)

Jos pikku Myyn hahmo haluttaisiin esittää maanläheisempänä ja "inhimillisempänä" kuin alkuperäisteoksissa, tai muulla tavalla syvällisemmin, viesti menisi kyllä varmasti perille muillakin tavoilla. Ja kun siis se ei japanipiirretyssä edes ole mitenkään syvällistä sittenkään.

Leija-jaksossakin Myylle on ehkä käymässä ohraisesti. Ihan oma vikansa, eipä siinä. Mutta sitten jostakin vaan ilmestyy Taikuri joka outo virne naamallaan tarttuu Myyn nutturaan. Kohtauksen ja koko jaksonkin uskottavuus ja opettavaisuus: nolla pistettä, vaikka kertoja liki lopussa mainitsee Myyn hiuskarvat jotka saivat kyytiä. Ehkä Myy oppi jotain - fyysisellä kurittamisella(ko)? :P Koska muumiperhettä ei voida näyttää antamassa selkäsaunaa Myylle, mutta ohjaajan/käsikirjoittajan/muun vastaavan mielestä Myy ansaitsee jonkinlaisen rangaistuksen, niin siihen tarvitaan ja sopii ulkopuolinen (Taikuri). (Ja siis kyllähän fyysiseen kurittamiseen ja vastaavaan väkivaltaan tai sen mahdollisuuteen alkuperäisissä muumikirjoissa vähäisesti viitataan, mutta harvemmin sitä koskaan oikeasti tapahtuu. :-DP)

    Mutta Mymmelin tytär seisoi muumitalon portailla ja huusi niin että hänen äänensä sortui. Pikku Myy istui nauramassa jossakin lukemattomista piilopaikoistaan, ja hänen sisarensa tiesi sen.
    Hänen pitäisi houkutella minua hunajalla, Myy ajatteli. Ja antaa minulle selkään sitten kun tulen.

(Vaarallinen juhannus)

Kun mietti ylläolevaa kirjasitaattia, niin ehkä tuossa nutturaan tarttumisessa on sittenkin jotain perää..? Jaa-a.

Samaten Noitakävelyä-jaksossa Myy meinaa joutua mamelukin kitaan, mutta taas jostakin tällä kertaa vaan ilmestyy Noita joka pelastaa Myyn. Hohhoijaa. Myy ei tästä maailmasta häviä - koska aina joku tai jokin ulkopuolinen pelastaa, ei suinkaan siksi että Myy pärjäisi omin voimin.

Lyhyesti sanoen Muumipeikon ja pikku Myyn talvinen seikkailu- ja Leija-jaksot eivät kyllä ainakaan saa erityisesti ihailemaan pikku Myyn hahmoa, itse asiassa päinvastoin. 

Puulla päähän eikun päällä puuhun lyöty

Jatkosarja Muumilaakson uusia tarinoita saa jo pelkästään mainitessa minut(kin) huokaisemaan syvästi. Tottakai minun on mainittava tuo jatkosarja tässä yhteydessä. Siinä oikeastaan kaikki heittää häränpyllyä; tarinat, niiden painotus, hahmot ja koko animaatio (siksi ajattelenkin sitä mieluusti eräänlaisena vaihtoehtoisena todellisuutena ja/tai täysin erillisenä, valitettavasti keskivertoa huonompana komedia-animesarjana kuin jatko-osana - ainoastaan tuon suuntaisesta näkökulmasta sarjan asiallinen käsittely ja tarkastelu edes joten kuten on ylipäänsä mahdollista). 

Voisihan tämä ehkä jossain mielessä toimia ja olla hauskaa, söpöäkin?
Mutta taas Myyn itsevarmuutta käytetään aivan muuhun kuin asiallisuuksiin...

Luonnollisesti kaikkien muiden hahmojen tavoin myös pikku Myy on erityisesti pilattu. Pikku Myyn lyhyt romanssi? Ei tsiisus! Jos tämä olisi mikä tahansa muu slice of life-komedia-animesarja, ja hahmot eri, niin jakso voisi olla ihan hauskakin. Mutta tässä muumimaailman kontekstissa koko jakso on alusta loppuun yhtä myötähäpeää ja Myyn hahmon pilaamista entisestään, joskin olen alkanut miettiä että siinä on myös kiintoisaa spekuloitavaa: kun jakson lopussa rakkauskirjeeksi luultu Muumipapan teksti tulee ilmi, niin Myyn reaktio: "Mikä kirje?!" pistää minut miettimään että hm, onkohan Myyllä oikeasti jotain kirjesalaisuuksia piiloteltavana kun noin pitää tivata ja tuohtua... ;-)

"Mikä kirje?!"

(Koska jos Myyllä ei olisi mitään salaisuuksia, niin silloinhan hahmo käyttäytyisi kai enemmän aidon hämmästyneeseen "täh"- tai välinpitämättömään "en tiedä mistä puhut"-tyyliin? [Olen tämän huomioni joskus johonkin YouTube-videoon kommentoinut, sitä tuskin on enää olemassa.])

Tietenkään ei ole reilua, jos en vertaile myös muiden muumianimaatioiden Myitä. Siitä on aikaa kun viimeksi olen tiiraillut 1969/1972-vuosien animemuumeja (joita Tove Jansson ei hyväksynyt), mutta muistaakseni siinä Myyn hahmo taisi olla vieläkin "söpömpi" ja tyttömäisempi kiukkupussi kuin tämä ysärianime-Myy. 

Huopamuumien Myystä ei ole sen enempää sanottavaa kuin sarjan muistakaan muumihahmoista: huopamuumien hahmokuvaus on melko neutraalia eikä siinä kauheasti pyritä omaleimaisuuteen eikä erottautumaan alkuperäisteoksista. Muumit Rivieralla-leffassa Myy on ympätty mukaan mutta turhaan, hahmoa ei mitenkään hyödynnetty juonen kannalta. Olen jo maininnut uusimmasta Muumilaakso-sarjasta kirjoittaessani, että hahmoissa ja myös Myyssä on kaipaamaani särmää. Se on mielestäni lähempänä Tove Janssonin alkuperäistä Myytä, mutta noh, ei sekään ehkä ihan täydellinen ole, mutta minulle se on tarpeeksi "sellainen kuin kuuluukin", kyseessä kun ei kuitenkaan ole suosikkihahmoni.

Tämä on ihan jees.

Jos kuitenkin nyt vähän pehmennetään lopuksi (etenkin kun en tänä vuonna saanut aikaiseksi julkaista mitään ystävänpäivän teemaan liittyvää blogissani, niin korvatkoon tämä nyt sen sitten viiveellä):

Tämä on ehkäpä suosikkikuviani koko Muumilaakson tarinoissa.
Sarjan kaanonissa Myy on selvästi tärkeä ja rakas lapsuudenystävä Muumipeikolle.

...

Aiheesta hypäten..

Tämä ei muuten sitten ole mikään aprillipila; tiedoksi että YLE julkaisee ja esittää Muumilaakson ensimmäisen kauden jaksot englanninkielisenä! Areenaan jaksot ilmestyvät jo huomenna pitkäperjantaina, televisiossa kaikki jaksot tulevat yhteen pötköön pääsiäissunnuntaina klo 10.00 alkaen. (Sarjan molemmat kaudethan on jo julkaistu DVD:llä täällä Pohjoismaissakin viime syksynä sekä bokseina että yksittäisinä levyinä ja niiltäkin tuo enkkuversio muistaakseni löytyy. Mutta jos sarjaa ei ole tullut ostettua ja kuitenkin enkkudubbi kiinnostaa niin tässä tulee hyvä tilaisuus kuulostella sitä.)

...

Ihan lopuksi arvoitus: mitä eroa on Tove Janssonin pikku Myyllä ja japanilaisen animaation pikku Myyllä? Japanianimaation Myy sanoo: "Kun minä kasvan isoksi, minusta tulee merirosvo." Tove Janssonin Myy puolestaan olisi jo merirosvo. ;-) (Eihän iän tai koon kai pitäisi olla mikään este...?)

Muumipeikko muuten luki kai samaa kirjaa "Hurja merirosvo"-jaksossa?

Jos Seikkailumetsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt...

(Vaihtoehtoinen otsikko: Seikkailumetsä - mielenpahoitussarja koko perheelle [ja Seikkailumetsäjaaritus #1!])

Tämä konsepti/promokuva, mikä lie, maalaa iloista vaikutelmaa eläinperheen onnellisesta elämästä...
(ainakin oletan että kyseessä on promokuva eikä ruutukaappaus jaksosta, mutta en voi varmasti sanoa.
Tämä kuva on suomalaisen VHS-julkaisun takakannessa.)

Olen pitkään halunnut laatia kirjoituksen Seikkailumetsästä (jap. Maple Town Monogatari, eng. Maple Town Stories, 1986-1987. Japanilaisen animaatiosarjan suomenkielisestä nimestä saamme kiittää ruotsalaisia, sillä Golden Voice Oy on kääntänyt ja dubannut sarjan jaksot ruotsista, sikäläiseltä nimeltään Äventyrsskogen. Miten kivaa olisikaan kutsua sarjaa suoralla käännösnimellä Vaahterakaupungin tarinoita, mutta minkäs teet ;_;). Oikeastaan ajatus tekstistä on jopa vanhempi kuin blogini: olen aloittanut tekstin kirjoittamisen muinoin (siis ennen vuotta 2013 jolloin perustin tämän blogin) otsikolla "Seikkailumetsä - mielenpahoitussarja koko perheelle". Mutta ennen kuin alan kertoa omia ajatuksiani, esittelen sarjan lyhyesti.

Seikkailumetsässä on 52 jaksoa, joista Golden Voice on dubannut suomeksi siis ensimmäiset 12. Omaxin neljän VHS-kasetin julkaisu on alunperin 1980-luvun lopun tienoilta, ja ihme kyllä, Future Film julkaisi jaksot uudestaan myöhemmin 1990-luvun loppupuolta lähempänä.

Animaatiosarjaan liittyvät tietysti oheistuote-eläinhahmofiguuri-lelusarjat... vai onkohan se sittenkin niin päin että animaatio onkin tässä tapauksessa se oheistuote? :D Joka tapauksessa, Maple Town-lelut lienevät olleet aika samantyyppinen juttu kuin vielä nykypäivänäkin olemassa oleva, ilmeisesti ihan hyvinvoiva lelubrändi Sylvanian Families. En ole asiaan syvemmin perehtynyt, eikä oikeastaan kiinnostakaan, animaatio on se juttu tässä(kin) tapauksessa. 

 

VHS-kasettijulkaisussa sarjan alkutunnarista on poistettu laulu ja tekstit. Lienee tapahtunut jo ruotsalaisessa julkaisussa, ja kopioitu sellaisenaan suomiversioonkin.

Juoni

Sarjan päänäyttämönä toimii Vaahterakaupunki-niminen paikka, jossa asustaa nappisilmäisiä ja söpöjä eläimiä, jotka käyttäytyvät ihmisten tavoin. Päähenkilönä on tyttökani Tiina (eng. Patty Rabbit), joka ensimmäisessä jaksossa vasta muuttaa perheineen Vaahterakaupunkiin, sillä Tiinan isä on saanut työn kaupungin uutena postimestarina. Pikkukaupungissa odotetaan uusia tulokkaita.

"Kahteensataan vuoteen täällä ei ole ollut levottomuuksia", tietää Vaahterakaupungin pormestari Leijona kertoa. Rauha on kuitenkin uhattuna, sillä pahaksi onneksi samoihin aikoihin Tiinan perheen kanssa kaupunkiin saapuu pelätty kiertelevä rikollinen, Rosvo-Rontti-niminen susi...

Uteliaan ja hyväntahtoisen Tiinan tutustuessa uuteen kotikaupunkiiin ja sen asukkaisiin me katsojatkin opimme kätevästi tuntemaan eläinten asuttaman ja idylliseltä vaikuttavan pikkukaupungin, joka tosiasiassa on oikea piilevien ongelmien tyyssija.

Sarjan ja jaksojen rakenne

Sarjan tarinat ovat yksiosaisia kertomuksia, jotka usein keskittyvät jonkin tietyn asian ja/tai jonkun hahmon ympärille. Tiina on sarjan päähenkilö, mutta oikeastaan vain nimellisesti; oikeastaan Tiinan osana on sekaantua uteliaisuuttaan ja puolivahingossa muiden hahmojen henkilökohtaisiin asioihin. Rosvo-Ronttikin jää roikkumaan Vaahterakaupungin maisemiin pidemmäksi aikaa, ja vaikka onkin vaarallisena pidetty ja olevinaan sarjan virallinen "pahis", niin sittenkin yksinäinen susihahmo on melko harmiton ja enemmänkin laiska ja varsin pelkurimainen tomppeli. Toki Rosvo-Rontti aiheuttaa jonkin verran vaivaa, mutta useimmiten Vaahterakaupungin asukkailla on jo ennestään ongelmia, joiden syyt piilevät jossain muualla ja syvemmällä. Oikeastaan Rosvo-Rontti siis vain lisähämmentää jo valmiiksi sekavaa soppaa. Tilanne kärjistyy, toisinaan jopa vaaralliseksi, mutta tavalla tai toisella, usein vaikeimman kautta, ongelmat saadaan selvitettyä ja tarinat päättyvät onnellisesti. 

Käypä muuten eräässä jaksossa niinkin hassusti,
että Tiina ja Rosvo-Rontti joutuvat pakon edessä tekemään yhteistyötä!

Seikkailumetsän tyypilliset juonielementit voidaan järjestää listaksi vaikka näin, ainakin suomijulkaisun osalta useimmista jaksoista löytyy vähintään yksi näistä:

• väärinkäsitys
• aikuisten kiire
• mielensä pahoittanut, surullinen lapsi
• Tiinan sekaantuminen hänelle kuulumattomiin asioihin
• Rosvo-Rontin toilailut ja/tai sekaantuminen asioihin ja juonen lisämutkistaminen
• tilanteen eskaloituminen (mahdollisimman äärimmäisellä tavalla)
• asioiden selviäminen (vaikeimman kautta).

Liian pitkästyttäväksi meno ei kuitenkaan mene, kun näitä elementtejä kuitenkin varioidaan kivasti ihan vain jo näissä suomijulkaisun kahdentoista jakson aikana.

Jos sarja ei ole tuttu, ja vaikka olisikin, tämä VHS-julkaisuhelmi löytyy digitoituna Puhumme suomea-sivustolta, joka on koonnut yhteen kasettiaikojen animejulkaisut. (Kaipa mainitsen että ennen kuin sarja sivustolle ilmestyi, niin sitä on ladannut useampikin taho YouTubeen, mukaan lukien minä. Animaation tuotantoyhtiö Toei Animation ei kuitenkaan hirveästi ole digannut moisesta, joten suosittelen vilpittömästi olemaan lataamatta sinne kokonaisia jaksoja.) 

....

Minulle sarja ei kuitenkaan ole "helmi" sillä tavalla...

Ajatuksia ja pientä jälkispekulointia

Seikkailumetsä on minulle poikkeuksellinen animaatiosarja siinä mielessä, että lapsena en oikeastaan pitänyt siitä ollenkaan. :-D Lapsuudenystävälläni oli kaikki neljä kasettia, joita tuli lainailtua (niin kuin meillä lapsuudessa keskenämme tapana oli) ja katseltua toisinaan. Muistelen, että olisin kyllä kovasti halunnut tykätä Seikkailumetsästä; hahmodesignit ovat somia ja Vaahterakaupungin miljöö ihana. 

Ja kyllähän sitä piirrettyä katsoi, jotkin jaksot olivat ihan kivojakin, mutta kokonaisuutena sarja ei kuitenkaan oikeasti ollut niin kiva tai viihdyttävä kuin olisi ehkä olettanut ja odottanut. Päinvastoin jokin tässä kyseisessä piirretyssä oli vain niin väärin ja teki olon epämukavaksi, että se sai minut vierastamaan sitä.

Lapsena en ollut lähellekään niin analyyttinen kuin nykyään, enkä ajatellut syvällisesti ja sitä kautta osannut sanoittaa fiiliksiäni. Muistan vain epämiellyttävän tunteen. Syitä siihen voi olla monia, mutta nyt vuosia myöhemmin selkeimpinä mieleeni tulevat kaksi sanaa: inho ja myötähäpeä.

Nykyään voisin jaaritella pitkät pätkät lisää ihan vain omia jälkispekulaatioitani siitä, mikä tässä sarjassa mahdollisesti oli pielessä. Siitä ehkä saisi jopa kokonaan oman blogitekstin aikaan, mutta toisaalta - ei siitä ole kenellekään eikä edes itselleni iloa tai hyötyä yrittää ylianalysoida asiaa. Ehkä tiivistän napakasti muutamaan virkkeeseen: kenties odotin ehkä jotain enemmän Richard Scarryn luomusten kaltaista, mutta sainkin jotain aivan muuta; olisin halunnut tykätä, mutta en tykännytkään niin paljon. Sillä siisti. 

Ehkä kaipasin eskapismia, mitä en Seikkailumetsästä löytänyt, vaan päinvastoin, sarja oli minulle luotaan työntävä, mistä puheenollen, seuraava animaatio-gif sopii kirjaimellisesti...

D: Ihan sama mikä tilanteen konteksti on, ei tällaista tönimistä vaan ole mukava katsoa!
(Psst, ja eipä muuten ole tarkoituskaan...)

Jotenkin minulla oli lapsena vaikeuksia sulattaa ainakin sitä, miten ikävästi ja tylysti hahmot kohtelevat toisiaan sarjassa. Se on melkeinpä jonkinlaista inhorealismia - uskomatonta mutta ihan totta! Kansikuvien ja muiden konsepti-/promokuvien perusteella voisi ehkä olettaa, että sarjassa somat nappisilmäiset eläimet tekevät söpöjä asioita ja että kyseessä olisi sangen herttainen ellei jopa suorastaan kepeä meno - mutta itse asiassa ei sitten mitään sinne päinkään! Päinvastoin moinen olettamus vie harhaan sillä tosiasiassa: söpöt nappisilmäiset eläinlapset ovat välistä hyvinkin ilkeitä toisilleen, ja myös nappisilmäiset eläinaikuiset kaltoinkohtelevat tai jopa suoranaisesti pahoinpitelevät lapsiaan (joskus myös toisiaankin? en nyt tähän hätään muista) monin eri tavoin! Mieli ihan pahoittuu kun tällaista katselee!

En näytä itse lyöntiä, mutta siis, myyräpoikaa läpsäistiin poskelle ja se selvästi sattui.

Mutta toisaalta, emme elä ideaalimaailmassa vaan oikeassa elämässä on kiusaamista ja kaltoinkohtelua tapahtuu.

Ehkäpä en tykännyt sarjasta, joka ulkopinnaltaan on ristiriidassa varsinaisen sisällön kanssa ja saa pahoittamaan mielen hahmojen puolesta ja toisaalta kokemaan kiusallista myötähäpeää, ajoittain joko hahmojen lapsellisen käytöksen, liioitellun dramaattisuuden tai naurettavien ja pöhköjen juonenkäänteiden takia. Sarjan jaksoissa juoni usein eskaloituu mitä kummallisimmilla tavoilla (toisinaan homma äityy varsin toiminnalliseksi ja koomiseksi kohellukseksi [ja useimmiten nämä toimintakohelluskohdat ovat kyllä hienosti animoituja, ei siinä...]).

Herra Oravan sateenvarjo vs. Rosvo-Rontin miekka! ... eeh? :P
(Lisäksi kumpikaan herroista ei omista kuvassa näkyviä ajokkeja!)

Tulee fiilis että asiat on ihan välttämätöntä selvittää juuri vaikeimman kautta? :-D Ei sillä etteikö vastaavaa olisi joissain muissakin katsomissani piirretyissä ollut, mutta ehkä Seikkailumetsän tapauksessa nuo asiat korostuivat. :-) Puhumattakaan sarjan huumorista, joka myöskään ei ihan kaikilta osin uponnut minulle lapsena. (Nyt aikuisena sekin toimii paremmin. Ja tuo äsken mainittu söpön ulkoasun ja varsinaisen sisällön ristiriitaisuus on oikeastaan aika ovela juttu, melkein arvostan!)

Seikkailumetsä ei tarjonnut minulle eskapismia lapsuudessa. Toki sarjaan liittyy sinänsä mukavia muistoja lapsuudenystävästä ja katseluhetkistä nuorempien perheenjäsenten kanssa, vaikka sarja itsessään ei ehkä jättänyt niin myönteisiä muistoja.

Laitan nämä pikkulintuset tähän ihan muuten vaan, ne ovat niin kivoja :3

Vuosia myöhemmin 2000-luvulla sarja kuitenkin alkoi - syystä taikka toisesta - kiinnostaa minua uudestaan (niin kuin moni muukin lapsuuden piirretty), mutta koska siinä vaiheessa ystäväni oli jo aikaa sitten ehtinyt myydä kasettinsa pois, kesti jonkin aikaa (lue: vuosikausia) että sain lopulta haalittua kaikki neljä videokasettia kasaan. Ja kun lopulta pääsin kunnolla tonkimaan sarjan jaksoja uudelleen, aloinkin tehdä ihan uusia oivalluksia.

Koska minulla ei tähän sarjaan liittyen ollut kovin suuria ja kaihoisia nostalgiafiiliksiä, vaan se "haluaisin tykätä, mutten yksinkertaisesti pysty"-tyyppinen epämääräinen tunne, pitkän ajan jälkeen aikuisiällä katsoessani sarja alkoikin näyttää erilaisemmalta. Suureksi yllätykseksi ja kummallista kyllä; ensimmäistä kertaa koskaan sarja ehkä sittenkin tuntui puhuttelevan minua, ja tekee sitä edelleen huomattavasti enemmän ja paljon paremmin kuin lapsuudessa ikinä. Onkohan jossakin nyt jotain vikaa? Ja onko se vika minussa vai sarjassa? ;D

Hahmojen ilmehtiminenkin oli minusta lapsena outoa ja vieraannuttavaa,
nyt se on vain perus-anime-ilmeilyä... :-D

Aikuise(mpa)na ymmärrän nyt, että katsojan on ehkä tarkoituskin pahoittaa mielensä, ja sitä kautta sarja tökkii miettimään asioita. Ja niin voin pohdiskella ja todeta, että kyseessä ei olekaan mikään "pelkkä" lastenohjelma, vaan ikäryhmään katsomaton, komediallinen eläinhahmojen tähdittämä koko perheen animoitu draamasarja. Tai melkein saippuasarja (ilman jatkuvaa juonta), koska juonenkäänteet ovat välistä todella hölmöjä. ;-) Ja jotkin jutut ovat kyllä sellaisia huhhuh-juttuja taas että sellaisia ei kyllä nykyajan lastenohjelmiin eikä välttämättä edes niihin kokoperheenohjelmiinkaan laitettaisi (suomijulkaisussa on ainakin muutama sellainen juttu, mutta en paljasta niitä)...

Sarjan tarinoissa olevien ongelmien ja niiden ratkaisun osalta olisi yksinkertaisinta, realistisinta ja suotavinta jos kaikki hahmot vain istuisivat alas keskustelemaan perusteellisesti näkökulmansa auki ja ongelmansa halki. Mutta kieltämättä se olisi ihan hemmetin tylsää, kuivaa ja erittäin epäviihdyttävää katsottavaa! Ehkä juuri siksi sarja suorastaan tarvitsee konservatiivisen yhteiskunnan normeja pöllyttävää Rosvo-Ronttia, hölmöltä tuntuvia äärimmilleen eskaloituvia juonenkäänteitä ja kaikkein vaikeimman kautta menemistä! Melkein tekisi mieli julistaa sarja enemmän-fantasiasaduksi, vaikka tarinoissa ilmenevät ongelmat lähtökohtaisesti voisivat olla suoraan jokapäiväisestä elämästä.

Aikuisia pöydän ääressä.

Sarja on siis lopulta enemmän viihteellinen, mutta parhaimmillaan se voisi tarjota apuvälineitä ihmissuhteiden ja eritoten perheidensisäisten skismojen käsittelyyn. Ainakin se näyttää miten ei pidä toimia. Sarjassa myös kuvataan nykyaikaisin silmin melko vanhanaikaiselta tuntuvia käytös- ja toimintamalleja, mutta en usko, että tuolloin 1980-luvulla sarjan tekijöillä on ollut tarkoituksena glorifioida niitä (vaan voi olla jopa päinvastoin). Wikipediassa väitetään, että sarjan asetelma on 1920-lukumainen, en tiedä onko asiassa perää ja liittyykö se siltä osin tähän. Joka tapauksessa esimerkiksi Tiinan äiti ja isosisko yrittävät saada Tiinaa käyttäytymään hyvin ja siististi ja ovat lähes jatkuvasti nalkuttamassa neuvomassa ihan pikkuasioiden suhteen, ja se oli lapsena ja vieläkin aika rasittavaa. Useimmiten Tiina ei piittaa vähääkään "hienon naisen tavoista", mutta hahmoa ei kuitenkaan voi myöskään pitää varsinaisesti anarkistisena tyttölapsihahmonakaan. Pakotetun oloisesta roolistaan huolimatta Tiina on kyllä silti pirtsakka tyttö.

"Eikö olisikin kivaa ajaa veturia?" kysyy Tiina.

Jos omassa elämässä ei riitä draamaa, niin tässä sarjassa sitä voi turvallisesti kokea. Sarjaa voi pitää jopa vähän opettavaisena kun siinä kuvataan tilanteita, joihin tuskin kukaan haluaa joutua ja joita tuskin kukaan tietoisesti haluaa aiheuttaa, mutta joita silti saattaa tapahtua ihan tavallisessa elämässä. On päivänselvää, etten haluaisi olla kovinkaan monen vaahterakaupunkilaisen kengissä. (Osa hahmoista saattaisi hyötyä psykoterapiasta, mutta liekö Vaahterakaupungissa saatavilla sellaista ensinkään? ;-))

Rouva Kettunen puree nenäliinaansa vihoissaan, ilmeisesti siksi ettei purisi kieleensä.
Muun muassa tätä käytöstä en vaan tajunnut lapsena.

Tämä ei ole todellakaan jäämässä ainoaksi jaarituksekseni aiheesta, aion tulevaisuudessa käsitellä ainakin joitain sarjan jaksoja, ehkä jopa erityisesti hahmoja. Ja koska nyt pystyn sulattamaan sarjan ja olen jopa oppinut pitämään siitä, kiinnostaisi katsoa sarja kokonaisuudessaankin. Koska suomeksi on dubattu vain ensimmäiset kaksitoista jaksoa, jäljellä on vielä kokonaista 40 näkemätöntä episoodia. Sarjan japaninkielinen versio lojuukin kovalevyllä ja aikomuksenani on katsoa se joskus kun minulla on aikaa ja halua pahoittaa mieleni tarkoituksella piirroseläinhahmojen puolesta. (Tai ehkä koko sarja ei olekaan yhtä jatkuvaa mielenpahoitus-tykitystä, en voi tietää. En ole spoilannut itseäni lukemalla jaksosynopsiksia tai edes otsikkolistoja. :D)

Mielelläni haluaisin kuulla, onko kenelläkään muulla ollut vastaavanlaisia fiiliksiä tätä sarjaa kohtaan, vai olenko ihan yksin tuon lapsuudenajan vierastamisen tunteen, inhon ja myötähäpeän kanssa? Toki luen myös mieluusti positiivisia muisteluja (niitä oli kiva lukea YouTube-kommenteissakin aikoinaan :3).   

Joku promokuva Palmukaupunki-jatkosarjasta.

Kaipa mainitsen, että sarjalla on myös itsenäinen spin off-jatkosarja Shin Maple Town Monogatari: Palm Town-hen, jossa Tiina jättää Vaahterakaupungin taakseen ja muuttaa eteläiseen Palmukaupunkiin, jossa arvatenkin odottavat uudet (mielenpahoitus)seikkailut...  :-) Sitäkin olisi hauska tutkia jossain vaiheessa enemmän, mutta saa nähdä... ainakin olen vuosien varrella ajoittain tykittänyt YouTubessa tuon sarjan alku- ja lopputunnarivideoita, tykkään!

Extra: tahatonta oppimista

Varsinaisesti Seikkailumetsään liittymättä mutta ehkä kuitenkin: hauska juttu on, että lapsuudessani opin Seikkailumetsän alkutunnarin lopusta tunnistamaan ylläolevan Toei Animationin logon taikka maskottihahmon (Saapasjalkakissa, joka alunperin esiintyi studion tuottamassa elokuvassa vuonna 1969 ja josta sitten tuli virallinen maskottihahmo), vaikkei minulla mitään kummempaa käsitystä erityisesti japanilaisesta animaatiosta saati animaatiostudioista vielä ollutkaan.

Kun saman logon näki aikanaan myöhemmin My Little Pony-elokuvan (1986) lopputeksteissä ja logo vilahtaa metaläppänä Starzingerissä (1978) niin asioiden yhdistely on helppoa: se joku Toei asialla.