Hillutaan Nuuskamuikkusena

Vaikka edellisen jaarituksen myötä olen pelaillut viime aikoina Di Gi Charat Fantasya, niin muistin, että täytyyhän minunkin jaaritella eräästä toisesta pelistä, vaikka edes lyhyesti! 

Kuten tiedätte, minua kiinnostaa likipitäen kaikenlainen muumeihin liittyvä. Niinpä kun virallinen muumiblogi tiedotti että uusi tietokone/videopeli on tekeillä niin pitihän sitä alkuvuodesta 2022 tilata uutiskirje koska projektien etenemisen seurailu on mukavaa. Viimein sitten keväällä 2024 julkaistiin Snufkin: Melody of Moominvalley, eli suomeksi Nuuskamuikkunen: Muumilaakson melodia. Peli meni ostoon välittömästi ja pelailuunkin sangen pian julkaisunsa jälkeen (mutta jälleen kerran blogitekstin julkaisu on junnannut vain siksi etten ollut jaksanut kerätä kuvitusmateriaalia tai sitä puuttui [ja huomasin vasta melkein pelin jo läpipelattuani että käyttämässäni uudemmassa kannettavassa tietokoneessa on videokaappausohjelmisto sisäänrakennettuna. Vain parin hassun pelihetken videotaltioinnin vuoksi en viitsinyt vaivautua pelaamaan peliä heti uudestaan alusta vaikkei se iso vaiva olisi ollutkaan :´D).

Tähän peliin liittyy oheen parikin henkilökohtaista asiaa. Se oli ensimmäinen ostamani tietokonepeli hetkeen (noh, sitä ennen olen viimeksi kai maksanut Hopmonin rekisteröinnistä?), ja toisekseen tämän pelin takia piti sitten asentaa Steam-pelisovellus, jota syystä tai toisesta olen kartellut (tai oikeastaan en, ei vain ole ollut palavaa tarvetta koska pelailen tosiaan aikas vähän). 

Peli tekee myös historiaa olemalla ehdottomasti laajin yleisön saavuttava/saavuttanut muumipeli, sillä peli on tarjolla useammalla kielellä. 

Pelin alussa Titi-uu roikkuu perässä kuin Pikachu Pokémon Yellowssa :´D

Mitäs sitten itse pelistä sanoisi? Idea on hyvä (eli siis Nuuskamuikkusen hahmossa hillutaan ympäri Muumilaaksoa ja yritetään jäljittää kadonnutta Muumipeikkoa ja selvittää miksi joki on kuivunut), ja vaikka henkilökohtaisesti nuuskiksena hilluminen ei itseä hirveästi ole napannut edes ajatustasolla niin peliä pelailee ihan mielellään. Pelissä on kiitettävä määrä muumihahmoja, joista osaa on hyödynnetty hyvin ja hauskasti (läheskään kaikkia kuitenkaan ei, hieman jäin kaipailemaan enemmän läsnäoloa esim. Muumimammalta ja Niiskuneidiltä). Ympäristöt metsistä rantaluoliin ovat mukavia ja kiehtovia alueita tutkittavaksi ja läpijuostavaksi.

Kyllä tuli kuumotus jopa minullekin, kun Mörköä piti juosta karkuun. (Olen siis kyllä kokeillut pelata erästä männävuosien Mörköpeliä, mutta en kauaa jaksanut kun en vaan pärjännyt siinä.) Ja siis vielä siihen nähden, ettei minulla muuten ole mitään henkilökohtaista traumaa Mörköön liittyen (pfft, traumanihan ovat aivan muissa asioissa :D).

Nyytikirja-vibat! (Ja joo, huomasin vasta jälkikäteen että olisi
oikeastaan pitänyt soittaa huilua huuliharpun sijaan tässä kohtaa ;D)

Steamin tekemän ja keräilemän logituksen mukaan pelailin pelin lävitse reilussa kahdeksassa tunnissa (eli suurin piirtein yhden tunnin pelirupeamalla per päivä kesti noin reilu viikko). Pelaajana lienen keskikastia; jotkut ovat suhanneet paljon nopeammin ja jotkut hitaammin. Kaiken kaikkiaan sanoisin pelin olevan helppo, mekaniikan omaksuu vaivattomasti, mutta paikoin tarvitaan vähäisesti hoksottomien käyttöäkin. 

Jos olisin julkaissut tämän jaarituksen heti pelin ekan kerran läpi päästyäni, niin en olisi silloin osannut sanoa, onko pelillä uudelleenpeluuarvoa. Kenties; ihan heti ensimmäisen läpipeluun jälkeen ei huvita ruveta uudestaan hillumaan (en ole myöskään jaksanut pahemmin esim. katsella ihmisten tekemiä pelivideoita YouTubesta), mutta kun nyt tätä jaaritusta varten aloitin alusta (ja mitä tässä on mennyt, jo pari vuotta?), niin kyllähän tämä hilluminen edelleen mukavaa on. Yllättävän paljon myös muistaa yksityiskohtia vain yhden läpipeluukerran jälkeen. 

Toinen läpipeluu sujui hieman nopeammin kuin ensimmäinen, joskin vedin hieman enemmän suoritusmielessä tällä kertaa. Ja Steamin saavutuslistan mukaan pelissä olisi vielä vähän pieniä tehtäviä hoidettavana... tässä tapauksessa en kuitenkaan välitä olla perfektionisti enkä pelailisi tämän tyyppistä peliä vain saavutustilastojen vuoksi, mutta voi sitä ehkä joskus taas ajankulukseen lähteä hillumaan ja kerätä ne puuttuvat palat siinä sivussa... (ehkä kolmannen kerran pelaan sitten vähän hitaammin? :D)

En arvannut miten tyydyttävää kieltokylttien maasta kiskominen voikaan olla :´D

Plussaa:

+ kokonaisvaltainen kauneus sekä pelin visuaalisessa että äänimaailmassa. 

+ hilluminen (ja eritoten pusikoiden läpi juoksentelu) on niin kivaa, että välillä meinaa unohtaa mitä oltiinkaan tekemässä. (Ainoastaan puistoepisodeissa, Mörköä karkuun juostessa ja erinäisten otusten liikkeelle saamisessa pitää sitten senkin edestä keskittyä.)

+ osan pelin tehtävistä voi suorittaa haluamassaan järjestyksessä eli silloin kun huvittaa (esim. ensimmäisellä pelikerralla taisin ensin auttaa Nipsua jo ennen Hattivattien saarelle menoa, toisella kerralla taas sen jälkeen). Pienemmät tehtävät eivät liene pakollisia suoritettavia pelissä etenemisen kannalta, mutta niitä on kiva tehdä (tai siis laittaa Nuuskis jokapaikanhöylän hommiin :D).

Miinusta:

- pelin loppuminen tuntuu huonolla tavalla äkkinäiseltä.

- pelin suomikäännöksessä on tönkköyksiä ja vähäistä parantamisen varaa.

- joitain hahmoja olisi voinut hyödyntää enemmän/paremmin. 

- hilluisin mieluummin Muumipeikkona kuin Nuuskiksena.

Sekä-että-sekä: 

-/+: Pikku Myy käy ärsyttäväksi... mutta kiitos pelintekijät että Myyn voi tuupata kaivoon takaisin!! :-DD (Ei minulla muuten olisi antipatiaa Myytä kohtaan mutta tässä pelissä hahmo on aika rasittava...)

-/+: pelin saavutukset näkyvät vain Steamissä... mutta ne toisaalta myös pysynevät siellä vaikka itse pelin poistaisikin koneelta.

?/?: peli on tarkoitettu lukutaitoisille. Taisin joskus nähdä Steamin keskusteluryhmässä vaiko muualla vähäistä napinaa siitä, että kovin pienille lapsille peli ei välttämättä sovi, kun pitäisi osata lukea. Pelin hahmot ääntelevät kyllä, mutta varsinaista dialogia ei ole ääninäytelty. Mielestäni tämä on hyvä ratkaisu.

Extra: japanilaisia hellitään, pc-pelaajia ei

Ihan pikkuisen meinasi tulla kateellinen olo; nimittäin jossain vaiheessa nettikauppoja huvikseni pläräillessäni sattumalta huomasin, että Japanissa pelistä on myyty fyysistä julkaisua Nintendo Switch-konsolille ja lisäksi rajoitettua erää, jossa mukana on tullut peliin liittyvät taidekirja ja soundtrack-CD. Nuohan toki ovat saatavana digitaalisessa muodossa Steamissakin, ilolla maksoin niistä, mutta silti oli hieman epistäää~-fiilis, kun japanilaisia pelaajia ja faneja hellittiin noinkin paljon fyysisen julkaisun muodossa. Edit: Ja toki vasta myöhemmin huomasin, että kyllä täällä meilläkin on ollut saatavilla samaiselle konsolille Deluxe Edition... mutta minkäs teet kun et ole konsolipelaaja. :-D

Extra: Lollerot suomalaiset

Peliin varsinaisesti liittymättä, mutta muumeihin kuitenkin, suomalaiset naurattavat taas. Steamin keskusteluryhmässä norjalainen on ylpeä kotimaassaan työstetystä muumipelistä, ja eikös siellä ole joku heti muistuttamassa "muumit on Suomesta". Tämä on niiiiin nähtyä jo. Etenkin YouTuben puolella on huomattavan silmiinpistävää, että kun jos siellä on yhtään ei-suomenkielistä muumiaiheista videosisältöä, niin ennemmin tai myöhemmin siellä on kommenttipalstalla joku muistuttamassa "muumit on hei Suomesta", ikään kuin sitä ei ***** kukaan nykypäivänä tietäisi. On jotenkin hupaisaa kun suomalaiset käyttävät nimenomaan muumeja kansallisen itsetunnon pönkittämiseen? (Jopa minä olen muistaakseni joskus saanut tällaisen kommentin japanilyriikka-muumivideoon. :DD) Sekin on hupaisaa millaista kansallista omistushalua muumit joissakin herättävät, että ikään kuin muut kuin suomalaiset eivät saisi tykätä muumeista, vaikka muumit ovat melkein synnystään saakka olleet pidettyjä Suomen rajojen ulkopuolellakin, varsin läheisesti myös muissa Pohjoismaissa. Mutta turhaan minä tästä aiheesta jauhan, esitän pahoitteluni lipsumisesta saarnaamisen puolelle taas (joskus mietin että olisi parempi olla lukematta mitään keskusteluryhmiä tai kommenttipalstoja :P).

Lopuksi: Jatkoa seuraa!

 

Pelille julkaistiin joulukuussa 2024 lisäosa Fuddler's courtship (suom. Hosulin kosinta), jonka ostin varsinaisen pelin jatkoksi, mutta jota en ollut ehtinyt, ja oikeammin edes muistanut pelata. Tämän toisen pelikertani jatkoksi pelasin tämän lisätarinankin viimein läpi ja kyllähän se ihan mukava oli häärätä vähän leppoisammissa syyspuuhissa kuten sienestämässä, omenoiden tiputtelussa ja lasipurkkien etsinnässä (tietysti ;D).

Peli ja sen tekijät lienevät päässeet tavoitteeseensa, ja otin ilolla vastaan uutisen, että samainen kehittäjätiimi on tekemässä jatkopelin Moomintroll: Winter's Warmth (suom. Muumipeikko: Talven taika). Tulevaisuudessa (itse asiassa vissiin enää neljä viikkoa tämän jaaritukseni julkaisuhetkestä!) pääsemme siis hillumaan Muumipeikkona talvisissa maisemissa. Ostoon tuokin peli menee, mutta taidan säästellä varsinaista peluuta ensi talveen asti ihan vain autenttisen vuodenajan fiiliksen vuoksi.

Syksyinen Muumilaakso oli kiva lisäosassa.

Muistelua ja pohdintaa: Digimoniin liittyen

(Huom. Jaarittelen enimmäkseen Digimon Adventure-animesta, mutta sivuan aihepiiriä kevyesti laajemmin. En myöskään syväanalysoi sarjaa/sarjoja. )

Katsoin taannoin YouTubesta Työpaja Aivan!Mahtava-kanavan videoita, joissa puhutaan Digimonista. Vaikka videot ovatkin jo vanhoja (5-10 vuotta), niitä oli mukava katsoa ja kuunnella miten sydäntä lähellä Digimon Adventure-sarja (1999) on videoiden tekijällä ollut ja miten se vielä vuosia myöhemminkin on voinut edelleen herättää ajatuksia, tunteita, kenties jonkinlaista intohimoa, ja aloin itsekin innostua. Vaikka tuon tubekanavan videoiden julkaisusta onkin jo aikaa, niin niitä katsomalla sain muistutuksen myös siitä, mitä ihan alkujaan olen täällä blogissani halunnut tehdä - ihan vaan mietiskellä ja muistella eikä sen enempää. 

Videoiden tekijän näkemyksiä ehkä hieman myötäillen voin minäkin sanoa, että Digimon Adventure oli/on hyvä sarja, koska se on tavoittanut ihmisissä jotakin. Vaikka se on ehkä merkinnyt eri asioita eri ihmisille, se lienee koskettanut monia tasolla jos toisella - ja paljon. Useimmat, jotka muistavat Digimonin ylipäätään, muistelevat sitä nimenomaan lämpimästi - sellainen fiilis minulle tulee. Ja se lienee ansio, mihin ei ihan jokainen fiktioteos yllä. Oli merkityksellisyydessä ja koskettavuudessa kyse sitten hyvästä seikkailutarinasta, monsterimätöstä tai hahmojen välisistä kanssakäymisistä, siinä on eheä kokonaisuus joka puhuttelee ja voi tuoda hyvinkin erilaisia ihmisiä yhteen.

Mitä Digimon siis merkitsi minulle aikoinaan, ja merkitseekö se vielä?

Väliaikainen alkuunpaluu 

Ehkä käväisen hetken omassa alussani, vaikka siitä voisi kirjoittaa melkein kokonaan oman tekstin. Kesällä 2000 olin yläasteaikaisen kaverini kanssa varsin uppoutunut Pokémonin maailmaan ja muutenkin orastavaan animeharrastukseen (niin lapsuuden VHS-piirrettyjen kuin videovuokraamon tarjonnan kautta; paljon muutahan ei Suomessa tuolloin ollut mahdollista kokea). Kaupan lehtihyllyltä löytyi lapsille suunnattuja englanninkielisiä tuontilehtiä joissa oli kuvia ja kevyitä artikkeleita tunnetuista ja suosituista animaatio- ja populaarikulttuurihahmoista, Pokémonista Paavo Pesusieneen, ja sitten yhdessä ostamassamme lehdessä oli kuva myös Digimonista. Mikä ihmeen Digimon?

Ensikosketus Digimoniin oli tämä kuva. Sama kuva kiersi myös muissa lehdissä,
joten en ole varma oliko juuri tämä kyseinen kuva kyseisillä teksteillä se ihan eka.

Katsoimme kuvaa karsaasti, mutta sitten aloimme hiljalleen kiinnostua tutkimaan asiaa enemmänkin, ja lopulta jopa toivoa että Digimonia alettaisiin näyttää televisiossa Suomessakin. Jouduimme kuitenkin odottamaan seuraavaan talveen, jolloin Nelosella pauhasi spotti sanoilla "Väisty Pokémon, nyt tulee Digimon!" (Ihan oikeasti. Digimonia maalailtiin "Pokémon-klooniksi", eikä se ole suinkaan ainoa. Erilaisia monsterisarjoja ja -pelejä piisaa niistä pitäville. Aina voidaan väitellä kumpi on parempi, Pokémon vai Digimon (vaiko vielä joku muu), mutta definitiivistä ratkaisua siihen ei tulla löytämään. Kaikki pitäisi ensin koluta läpikotaisin, ja joka tapauksessa jokaisessa konseptissa tai tarinassa on vahvat ja heikot puolensa. [Digimonissa olen pitänyt konseptin puolesta ja visuaalisesti siitä, että monsterit eivät ole ihan niin ylisöpöjä palleroita kuin vaikka jotkin pokemonit, vaan ne ovat vähän "rujompia" tai "särmikkäämpiä". Jos taas ajattelee televisiosarjojen kannalta, niin Digimon on jaettu omiksi kausikokonaisuuksiksi jotka selkeästi alkavat ja loppuvat, kun Pokémon tuntui jatkuvan suurin piirtein ikuisesti... pelimaailman osalta taas en voi sanoa mitään, sillä Digimon-pelejä en ole koskaan edes kokeillut.] Täytyy kuitenkin rehellisesti tunnustaa, että omalla kohdalla Digimonin tulo ainakin jossain määrin vei kiinnostusta Pokémonista poispäin.) 

10. tammikuuta 2001 klo 7.00 odotus palkittiin, ja kaverini, joka asui katvealueella tai antennitaloudessa (en tarkalleen tiedä/muista, joka tapauksessa asianlaita oli) niin, ettei Nelonen näkynyt hänen kotonaan, oli tullut luokseni yöksi keskellä viikkoa sillä niin kovasti hän halusi nähdä Digimonin ensimmäisen jakson. 

En muista kaverini reaktioita, mutta itse kuunneltuani jakson ensimmäiset minuutit olisin voinut peittää naamani kämmenellä, todeten: "...eikä... tiedän nämä äänet..." sillä Agapio oli toki tuttu ja muistissani muutaman vuoden takaisista pikkuponidubbauksista. Noh, Agapio ei maailmaa kaatanut ponidubillaan, eikä Digimonillakaan. Nauhoitin keskiviikkoaamujen jaksot kaverilleni, jolle Digimon loppupeleissä oli tärkeämpi juttu kuin itselleni - lauantaiaamujen pikauusinnoista nauhoitin itselleni vain ne jaksot jotka olivat keskiviikkoaamujen "esikatseluissa" olleet  "kiinnostavia" - ja jos ylipäätään olin hereillä, sillä osa niistä kiinnostavistakin jaksoista jäi väliin, kun nuo pikauusinnat tulivat satunnaisiin kellonaikoihin enkä osannut olla tarkkana. (Vasta vuosia jälkikäteen olen alkanut harmitella asiaa, sillä olisihan se joskus ollut kiva läpikatsoa koko sarja itsenauhoitetuilta kaseteilta.)

Harrastelua 

Mitäpä muuta sitten? Minulla Digimon-harrastus liittyi pääasiassa vain animaatiosarjan seuraamiseen. Sitten olivat keräilykortit ja korttipeli, johon kaverini kanssa perehdyimme (mutta muistelisin ettemme pelanneet niin paljoa kuin mitä Pokémon-korteilla). Krääsääkin tuli haalittua, ja ihmeekseni kyllä muistan vielä tänäkin päivänä, miltä toffeenmakuinen digimon-limu maistui (eikä se tainnut paljon kenellekään maistua sillä en muista havainneeni kyseistä makua enää uudestaan tuon tapauksen jälkeen). :D 

Pari keräilykorttia kaivettu jemmasta kuvituskuvaksi.

Digimon luultavimmin puhuttelee parhaiten kohderyhmäänsä, kouluikäisiä lapsia, mutta konsepti saattoi olla kiinnostava varsinaisen kohderyhmän ulkopuolellakin. Olimmehan minä ja kaverinikin yläastetta lopettelevia teinejä Adventuren alkaessa, kenties siis "yli-ikäisiä", mutta silti se kiinnosti meitäkin (myöskin koska paljoa muuta tuoretta animea ei Suomen televisiossa yksinkertaisesti näkynyt, vertailuna; Ghibli-elokuviakin alettiin myös vasta noihin aikoihin esittää elokuvateattereissa ihan kunnolla ja maanlaajuisesti).

Olen aiemmin kertonut, että 2000-luvun alussa minulla oli Pokémon-nettisivu, ja hieman vastaavasti kaverini kanssa teimme myös Digimon-nettisivuston. Nettisivua merkittävämmäksi nousi kuitenkin digimon-aiheinen keskustelufoorumi ja IRC-keskustelukanava, joiden ylläpidossa ja moderoinnissa auttoivat muut henkilöt, ja joita haluan tässä kohtaa kiittää. Itse en lopulta ollut kovin aktiivinen hahmo keskusteluyhteisössä, mutta joitakin mukavia muistoja sen ajalta on jäänyt. Jos joku sieltä on tätä päätynyt lukemaan ja tunnistaa niin moi vaan. :D Alkuperäisen nettisivun ylläpito ja päivittäminen hiipuivat siihen tuttuun tavalliseen syyhyn; elämäntilanteiden muuttumisesta johtuvaan ajanpuutteeseen ja muutenkin kiinnostuksenkohteiden muuttumiseen.

Digimon-animesarjan toiseen tuotantokauteen liittyen koen aiheelliseksi tässä välissä muistuttaa konkreettisista menneisyyden tapahtumista, sillä jonkin verran olen vuosien varrella nähnyt ihmetteleviä kommentteja esim. YouTuben kommenttipalstoilla. Ihmetys koskee usein sitä, miksi Digimonin toisesta tuotantokaudesta on dubattu suomeksi vain ensimmäiset 26 jaksoa, mutta loput on esitetty tekstitettynä. Asiahan oli niin, että Nelonen oli aikeissa jättää ja lopettaa sarjan esittämisen kokonaan kesken kauden. Fanit tarttuivat toimeen ja keräsivät adressin, ja sen vaikutuksella toisen kauden loput jaksot saatiin viimein töllöön 2004, mutta ilman suomidubbausta, mikä toki jossain määrin varmasti lienee harmittanut dubbauksiin tottuneita silloisia lapsikatsojia. Mutta merkityksellistä on se, että se ylipäätään tapahtui, ja nimenomaan fanien aktiivisuudesta johtuen, ja erityisen suuri huom.: se tapahtui aikana ennen adressit.com-sivustoa ja nykyisen kaltaista sosiaalista mediaa, joten suhteutettuna kyseessä oli kenties pieni, mutta vaikuttava tapahtuma. Haluan tällä muistuttaa, että kannattaa itse olla aktiivinen ja todellakin ryhtyä oikeasti toimeen eikä vain puhua pälpättää, jos haluaa asioihin muutosta. (Asia on mainittu lähteiden kera myös Wikipediassa sivulla Luettelo televisiosarjan Digimon Zero Two jaksoista.)

Digimonin kolmas tuotantokausi Tamers herätti vielä jossain määrin mielenkiintoa ja katsoin ja nauhoitinkin sen kun se töllöstä tuli, mutta sen jälkeen en ole kiinnostusta Digimoniin enää suuremmin omannut. Kun Tamers näytettiin töllössä vasta vuonna 2008, joku nettikavereista taisi heittää vitsinä että milloinkahan sitten Frontier (= neljäs tuotantokausi). No, siitä ei olla kuultu, ja kiinnostukseni on ollut Digimonin sijaan muissa asioissa, mutta ilmeisesti digitaalihirviöiden tuoteperheellä kuitenkin menee edelleen kohtalaisen hyvin.

Sekalaisia jälkikäteisiä ajatuksia 

Paras Digimon? Ensivilkaisulla se ehkä oli Patamon. Enemmän olen kuitenkin pitänyt Patamonin alemman tason muodosta eli Tokomonista, tuo söpöliini jolla on vaikuttava purukalusto...

Tosiasiallisesti suosikkini animesarjan/sarjojen päähenkilö-digimoneista on kuitenkin ehkä Tentomon, leppäkerttu-digimon, joka oli tuotteistuksen puolesta epäkiitollinen hahmo. Melkein ainoa todellinen Tentomon-"juttu" jonka tiedän, on ollut kaksipuolinen "käännettävä" pehmo (tämä lelukonsepti muuten oli ihan hauska, lapset saavat itse muuttaa digimoninsa). (Ja Zero Two-jatkokaudella oli tietysti digitoukka Wormmon, siitäkin tykkäsin...)

"Motimonistaaa.... Tentomoniksi!"
(Pahoittelut hämäryydestä, en kuvaa studio-olosuhteissa.)

Vaikka Agapion dubbia yleisesti pidetään heikkona, siinä oli kuitenkin mielenkiintoisia oivalluksia tai ratkaisuja jotka parhaimmillaan saattoivat jopa lisätä tarinallista syvyyttä. En ole ainoa, joka on pitänyt esim. siitä, miten valittujen lasten digimon-kumppaneilla on sama ääni kuin kulloisellakin valitulla lapsella, mutta ääni on keksitty vetää säröisen, konemaiselta kuulostavan filtterin läpi. Tuolla tavalla tuntuu kuin digimonit todella heijastaisivat lapsihahmoja; sisäistä viisautta, tai olisivat jotain voimaeläimiä, tms...

Olen jälkikäteen monesti miettinyt, että Digimon Adventure on kuin tietokonemaailmaan ja "digitaaliseen muotoon" siirretty Ihmemaa Oz, jossa yhden tai muutaman keskeisen päähenkilön sijasta merkittäviä hahmoja on enemmän, mutta edelleen kaikilla on oma vahvuutensa ja oleellinen osa tarinakokonaisuudessa.

On muuten hassu juttu, että kun katsoin vuoden 1986 Ihmemaa Oz-sarjan kokonaisuudessaan 2011, ko. sarjan Smaragdihuoneesta tuli puolestaan tahattomia muistiviboja tähän kyseiseen kohtaukseen Digimon Adventuressa. :D 

Ja itse tarina on loppujen lopuksi sama; kohtalo tai sattuma heittää tyypit uuteen paikkaan, outoon ja tuntemattomaan maailmaan. Päämääränä on tutkia tuo maailma ja oppia tuntemaan se, jotta voidaan lopulta palata sinne mistä lähdettiin, eli kotiin. Koetaan seikkailu ja kasvetaan ihmisiksi ja opetellaan tulemaan toimeen maailmassa ja elämässä, sekä yksin että porukassa. Kenestäkään ei ole pakko tykätä, mutta toimeen on hyvä ja myös mahdollista tulla - niin itsensä kuin muidenkin kanssa.

Lopuksi 

Digimonilla oli aikansa ja paikkansa. En ole katsonut sarjoja vuosikausiin (edellisen kerran olen tainnut katsoa nettikavereiden kanssa lähemmäs 15 vuotta sitten, ja silloinkin katsoimme vain joitakin Adventuren alkupään jaksoja). 

En voi sanoa että olisin varsinaisesti kuluttanut Digimon-sarjoja puhki, vaikka ne talteen nauhoitinkin - todellisuudessa olen oikeasti katsonut jotkin jaksot ehkä vain 2-3 kertaa (etenkin Zero Two-ja Tamers-jatkokausien osalta). Vaikka muistan sarjan/sarjojen pääpiirteet ja hahmot, niin detaljeja olen unohtanut luultavasti aika paljon. Joten jos nyt laittaisin vanhat kasetit pyörimään (tai tuijottelisin videotiedostoja tietokoneelta), Digimon voisi olla melkein kuin uusi vanha tuttavuus. :D

Tämä lehtisivu oli joskus seinälläni.
(Pidän kuvasta paljon, harmi vain että se on aseteltu ja leikattu hassusti.)

Nyt kun tässä olen intoutunut fiilistelemään niin toki mietin, että pitäisiköhän joskus pitkästä aikaa katsoa Digimonia, ihan kunnolla. Tulisiko nostalgia, vai näyttäisikö sarja erilaiselta näin 25 vuotta myöhemmin ja aikuisen tädin silmin? Olisiko siinä silloin jotakin uutta havaittavaksi? Ehkä hyvinkin, kun olen aika paljon unohtanut vuosien varrella, enkä muista Tamersistakaan juuri mitään. :D (Luulen, että itse digimoneihin suhtautuisin pitkälti samalla tavalla kuin vuosia sitten, mutta ihmishahmojen osalta saattaisi olla toinen juttu, ja siksi se voisi olla mielenkiintoista... :D)

Pieni lintu, suuri sielu

Pikkuli-animaatiosarjan YLE Areena-linkki on ollut tuolla blogini sivupalkin suosituslistalla melkoisen pitkään, vaan enpä ole sarjasta blogissani tätä ennen jaaritellut.  

Pikkuli-hahmon on luonut Metsämarja Aittokoski ja se on esiintynyt alunperin ensin kuvakirjassa "Lennä Pikkuli, lennä!", joka on julkaistu vuonna 2007. Sittemmin hahmo siirtyi seikkailemaan animaatiosarjaan, joka on vuonna valmistunut 2015. Tuon jälkeen puolestaan on tullut lisää kuvakirjoja, ja sekä sarjassa että kirjoissa kerrotaan pienen linnunpojan elämästä ja seikkailuista - ja tunteista. Sarjassa on 26 viisiminuuttista jaksoa, jotka tosiaan ovat katsottavissa YLE Areenassa (tällä hetkellä näyttäisi että sarja tulee poistumaan sieltä vasta loppuvuodesta 2027, joten vielä ehtii hyvin tutustua). Sarjan jaksot on myös julkaistu kahdella DVD-levyllä, joita on edelleen saatavilla.

Ikävä kyllä en muista varmasti, mikä oli ensimmäinen Pikkuli-jakso, jonka aikanaan satuin töllöstä näkemään. Sen muistan, etten huomannut katsoa sarjaa alusta asti, vaan satunnaisesti jakson sieltä, toisen täältä. Näkemäni perusteella kuitenkin kiinnostuin ja tykästyin (sen verran mitä muistan; ensimmäisten näkemieni jaksojen joukossa olivat ainakin jaksot Pikkuli pyytää anteeksi ja Sinäkin olet söpö, Pikkuli. Ne ovat jääneet mieleen jo ensinäkemisiltä). 

En myöskään muista enää tarkalleen, mitä ensinäkemisen jälkeen tapahtui, mutta luultavasti perehdyin sarjaan kunnolla katsomalla sen myöhemmin kokonaan juuri Areenasta, ja vasta sitten ostin myös DVD:t. Sitäkään en oikeastaan muista, miksi päädyin nappaamaan Pikkulin videohyllyyni; oliko se vain sarjan, tai ylipäätään kotimaisen animaation tukemiseksi, vai ihan vaan koska tykkäsin? Vaan väliäkö tuolla. Sarja on varsin kelpoa ja helppoa katsottavaa pienemmillekin lapsille mutta myös koko perheelle, joten minäkin katson mielelläni (ja blogini sivupalkissa olevat suosituslinkit ovat siellä aina ihan aiheesta ;3).

En tiedä, kannattaako minun erikseen esitellä sarjaa, sen hahmoja tai taustatarinaa niin pitkällisesti, sillä Pikkulin omat nettisivut ovat selkeät ja laajat (sieltä löytyvät jopa yksityiskohtaiset hahmoprofiilit :D), ja animaatiosarja ja siihen pohjaavat kuvakirjat lienevät jo ennestään tuttuja lapsiperheille, mutta muuten aikuiset sitä eivät ehkä niin hyvin tunne? Joten pieni esittely kuitenkin.

Asetelma ja hahmot

Sarjan nimihahmo on pieni mutta pippurinen linnunpoika Pikkuli, joka asuu Aurinkonummen metsässä perheensä ja ystäviensä kanssa. Pikkulin perheeseen kuuluvat isä, äiti, isosisko ja -veli (joita ei ole sarjassa nimetty, mutta Pikkuli-kirjoissa ja nettisivulla isosisarusten nimiksi kerrotaan Tsiri ja Kip :D). Lintuperheen läheisimpiä tuttavia ovat seitsenlapsinen Pyyn perhe, Hämähäkki, Sammakko, Tikka, Pöllö, Myyrä ja Pikkulin paras ystävä on iso kahlaajalintu Honkkeli.

Suurin osa Aurinkonummen porukasta paikalla.

Sarjan tarinat kertovat maanläheisesti lapsia koskettavista asioista kuten vaikkapa ulkomaailman kohtaamisesta, leikeistä ystävien kanssa, lempiesineen rikkoutumisesta, sisarusten tai vanhempien välisistä kiistoista tai lemmikkieläimen omistamisesta. Selkeästi ja ilman varsinaista puhedialogia - tai oikeastaan hahmot puhuvat aivan omaa universaalia kieltänsä (mietin että ääninäyttelijöillä on ehkä ollut hauskaa tai sitten haasteita työssään). :D

Varsinaisesti jatkuvaa juonta sarjassa ei ole, mutta siinä on tiettyjä johdonmukaisia kronologisia tapahtumia, kuten esim. Pikkulin syntymä ja tutustuminen muihin metsän asukkaisiin ja mm. pyrstötiaispariskunnan suhteen kehitystä sivutaan kolmen peräkkäisen jakson aikana.  

Jokaisessa jaksossa käsitellään jotain tunnetta tai laajempaa kokonaisuutta tai tapahtumaa tunnepohjaisella vireellä mutta silti ratkaisukeskeisesti. Uusien asioiden arastelua ja hämmästelyä, pimeän pelkoa, omien juttujen löytämistä, haaveilua, pettymystä, erimielisyyttä ja riitelyä, iloa, surua, kiukkua, itsekkyyttä, porukassa toimimista ja toisten huomioonottamista, auttamista ja kannustamista, ja niin edelleen. Vaikeampiakaan teemoja ei ole kaihdettu, mistä hatunnosto.

Hahmoa syventää se piirre, ettei Pikkuli pidä lentämisestä, mutta sen sijaan se oppii uimaan ja hyödyntää tätä erikoistaitoaan sarjan aikana useasti.

Sekä animaatiosarjan että kirjojen kautta voidaan opettaa ja opetella nk. tunnetaitoja, ja se onkin ollut tekijöiden päämääränä. Olipa kyseessä lapsi tai aikuinen, on hyvä välillä pysähtyä miettimään ja tutkailemaan itseään ja tuntojaan. (Pikkulin nettisivuilla ja YouTube-kanavalla asiasta kerrotaan enemmän, jos kiinnostaa.)

Pohdintaa

Kun olen nyt katsonut vanhoja tšekkiläisiä Myyrä-piirrettyjä ja sen jälkeen vilkuillut taas pitkästä aikaa Pikkulia, tulee väkisinkin mieleen ja alan spekuloida, että Pikkulin tekijät voisivat olla saaneet ainakin osittain inspiraatiota Myyrältä. Hahmot itsessään ovat melko erilaiset persoonat (Pikkuli on huomattavan paljon omapäisempi ja kiukuttelevampi tyyppi, toisaalta sitten kuuliaisempi ja kiltimpi siinä missä Myyrä taas on ilkikurisempi ja saattaa nauraa toisen vahingolle), mutta niiden tyylissä on paljonkin samaa: kuten Myyräkin, Pikkuli perheineen ja kavereineen ääntelee kyllä, mutta ei puhu mitään varsinaista kieltä ja tunteet ovat isossa osassa. Hahmot ilmehtivät paljon ja tunnetilat välittyvät äänensävystä ja -rytmistä.

Eroa Myyrään on kuitenkin yhdessä merkittävässä elementissä, mikä tekee Pikkulista omaleimaisen: kun käsitellään monimutkaisempia asioita, esim. ajatuksia tai tunteita, niitä selventämään on tehty ei puhe-, vaan kuvakuplia, jossa asia on esitetty joko suorin tai vertauskuvin. Rakkautta, hellyyttä, kiintymystä ja myös anteeksipyytämistä osoitetaan erityisesti sydämien kuvilla. Tätä visuaalista kerrontakeinoa käytetään hauskasti ja kekseliäästi. Alla muutama esimerkki.

Isälintu haluaa, että lapset oppivat lentämään.

Pikkuli haluaisi seurata unelmaansa tulla joutseneksi.

Sotkettuaan Myyrän kasvimaan Pikkuli kertoo olevansa pahoillaan ja pyytää anteeksi.

 

Pyrstötiaisvauvan kyläillessä ja saadessa kaiken huomion Pikkuli todella kokee tulevansa syrjään työnnetyksi.

...

Myyrästä puheenollen: voi edelleen olla sattumaa tai sitten tarkoituksellista, että yksi Pikkulin kavereista on myös myyrähahmo. Aurinkonummen Myyrä on avulias; se auttaa Pikkulia pääsemään eroon pimeänpelosta, osallistuu merkittävästi majansuunnittelu- ja rakennustyöhön, sekä lisäksi se hoitaa huolella omaa kasvimaataan (jälkimmäisestä tulee mieleen erityisesti vanha Myyrä puutarhurina-filmi). Mielenkiintoista (joskaan ei kovin tärkeää) on myös, että Myyrä on Pikkuli-sarjassa ainoa varsinaisesti esiintyvä nisäkäshahmo.  

Pikkulin ja Myyrän ensitapaaminen myyränkäytävässä.

Tiettyjä yhteneväisyyksiä voi mielestäni nähdä myös vaikka muumeihinkin; kuten muumihahmojen osalta, myöskään Pikkulin maailmasta ei löydy varsinaisesti huonoja hahmoja vaan sangen kirjava kattaus erilaisia luonnetyyppejä, esim. Pyyrouva muistuttaa omasta mielestäni aika paljon erästä rouva Vilijonkkaa periaattellisuudessaan ja jämptiydessään. :D Pikkulin isä, Sammakko ja Tikka taas ovat huomattavasti leikkisämpiä ja toilailevampia tapauksia. Omia suosikkejani sarjan hahmoista ovat Hämähäkki, joka viihtyy enimmäkseen omissa oloissaan, mutta selvästi mielellään auttaa ja antaa seittiään erilaisiin käyttötarpeisiin, ja Honkkeli on symppis iso tohelo. 

Hämppis chillailee itsekseen.

Honkkeli ei ehkä tiedä, miksi Pikkulia harmittaa, mutta tosiystävä yrittää silti lohduttaa.

Extra: DVD:n bonusjaksot

DVD:illä on varsinaisten sarjan jaksojen lisäksi julkaistu kaksi muualla näkemätöntä lisätarina-jaksoa, jotka eivät ehkä tuo merkittävää lisäarvoa tai syvennä sarjan tarinoita, vaan ovat lähinnä pientä tekijöiden hupailua joka ei ole mahtunut tai sopinut varsinaiseen sarjaan mukaan. :D Pelkästään näiden bonusjaksojen vuoksi videoita ei silti ehkä kannata ostaa...

Kontekstista irrotettuna tämä kieltämättä näyttää vähän oudolta... :D

Extra: uutta animaatiota tulossa!

Pikkuli ja Aurinkonummen ystävykset jaksavat hyvin, ja tulevat pääsemään uusiin ja talvisiin seikkailuihin, ainakin Pikkuli ja tähtipeura-niminen elokuva on ollut tekeillä ja parhaillaan tuotannossa (ja jos olen ymmärtänyt oikein, elokuva tullaan näkemään myös 13-osaiseksi sarjaksi leikattuna). Tämän vuoden keväänä julkaistiin englanninkielinen screener-video, ja alustavien tietojen mukaan elokuvan ensi-ilta on lokakuussa 2026. Sitä siis joudutaan vielä odottamaan, mutta katseluun tulee varmasti menemään!

... 

Lintusten perhe-elämä on varmasti väsyttävää mutta niin suloista myös...

Randomia tubevideojoulua 2024 (ja muumimaisia tärppejä)

Parina viime vuonna tämä on jäänyt minulta väliin, mutta nyt palaan taas upottamaan blogiini jouluisia videoita YouTuben tarjonnasta, koska huomasin antaneeni tarpeeksi monelle videolle yläpeukkua kuluneena vuonna. :D (Aiemmat tämän sortin blogihöpinät ovat saaneet oman aihetunnisteensa random tubevideojoulu). 

*

Pieni enkeli (1989) on Camilla Mickwitzin viimeiseksi jäänyt lyhyt animaatioelokuva, jonka tarinassa pieni enkeli etsii paikkaansa talon muiden joulukoristeiden joukosta. (Lyhäri on julkaistu Mimosa & Emilia-DVD-boksilla, tämä tubevideo näyttää VHS-nauhoitteelta.) (Lisäksi sellainen huomautus minulta, että jos vierastaa Varokaa heikkoa jäätä-animaatiota, niin tämäkin kannattaa katsoa pienellä varauksella. :>)

*

Babarin joulu (1986) on kaiketi jäänyt minulta aikoinaan näkemättä (ja VHS-julkaisu bongaamatta), mutta olen iloinen nähtyäni sen näin myöhemminkin. Norsujen maassa ei tiedetä joulusta mitään, mutta niin vain Babarin lapset saavat siitä kuulla, ja he kirjoittavat kirjeen Joulupukille. Loppujen lopuksi Babar joutuu lähtemään ja etsimään Joulupukkia kutsuakseen tämän vierailemaan myös Selestenkylään. Elokuvassa on pääosin samat ääninäyttelijät kuin Babar-sarjassakin. Elokuva on tehty ennen tv-sarjaa, mutta esitetty Suomessa vasta 1997.

*

j

Pupen jouluseikkailun (1995) muistan aikoinani nähneeni, ja kuten videoon olen kommentoinutkin, en muistanut tästä oikeastaan muuta kuin vähän omituiset tanssivat Joulupukin porot. :D Tarinassa Puppe auttaa kyseisiä poroja löytämään hukatun reen.

*

Mansikka-Marjan joulu (2003) onkin sitten oma lisäykseni tähän videokattaukseen. En muista olinko minä vaiko erittäin joulumielinen perheenjäseneni, kun tämän tuplajakson aikanaan halusi nauhoittaa (muuten Mansikka-Marjasta ei juuri välitetty, mutta koska kyseessä oli joulujakso niin se meni poikkeuksellisesti talteen). Nauhoite ei ole huippulaatua nähnytkään (ja itse asiassa tubesta löytyy parempilaatuinen video jos tämä sattuu silmiin), mutta latasin silti, vaikka edes siksi että videossani näkyy sarjan tunnarin suomi-visualisoinnit. Itse tuplajaksossa on leppoisa ja kiltti tarina, kun Mansikka-Marja lähtee hankkimaan joululahjoja ystävilleen ja tapaa myös Joulupukin.

 ...

Tämänkertainen loppukevennykseni onkin sitten taas ihan jotain muuta ja täysin yhteensopimatonta muiden tähän kerättyjen videoiden kanssa, mutta mitä sitten? :D Muistin tämän Radiomafian/YleX:n aamupoikien joululaulun pitkästä aikaa. (Minäkin kuuntelin heitä 2000-luvun alussa teininä/nuorena aikuisena, että sen ajan "nostalgiaa". Pienellä tonkimisella selvisi että tämä pätkä on nähty ilmeisesti Miesten joulu-nimisessä ohjelmassa vuonna 2004 [vai 2005?] ja löytyy edelleenkin Ylen Elävästä arkistosta.) Mikä on paras joululahja?

(Tykkään muuten, kun video on saatu purkkiin yhdellä otoksella! :D)

...

Sitten muumimaisia tärppejä. YLE TV2 esitti itsenäisyyspäivänä tuoreet Kuinkas sitten kävikään?- ja Kuka lohduttaisi nyytiä?-animaatiot jotka myös Areenasta löytyvät jos tv-esitys jäi väliin. (Nuo animaatiot julkaistiin ruotsinkielisinä jo viime kesänä.) Kyseessä ovat siis uudet animaatiosovitukset Tove Janssonin samannimisistä muumikuvakirjoista (ja vaikka nämä ihan mukavia ovatkin, toivon silti etteivät aiemmin tehdyt sovitukset [samaisista kirjoista] jää unholaan). 

Suurin osa varmaankin myös jo tietää, mutta vinkkaanpa silti, että Muumilaakso-sarjan neljäs tuotantokausi julkaistaan YLEn Areenassa loppiaisena 2025, televisiossa esitetään kauden kaksi ensimmäistä jaksoa samana iltana ja siitä eteenpäin ilmeisesti 1-2 jaksoa arki-illoissa. (Autsis, en ole vielä ehtinyt jaarittelemaan kolmoskaudestakaan, olen viime aikoina keskittynyt muihin juttuihin kuin muumeihin.)

Hyvää joulua kaikille blogia lukeville, ja jaarittelemisiin taas ensi vuonna!

Oz-jaaritus #5: Traumakooste

Kuten olen aiemmin kertonut, siinä missä ilmeisesti monella on animaatiopohjaisia traumoja vaikkapa Muumilaakson tarinoiden Möröstä, Jäärouvasta yms., minun lapsuudenaikaiset animaatiotraumani sen sijaan ovat peräisin pääosin (tai ainakin merkittävästi) Ihmemaa Ozista (1986). Mielestäni ysärimuumien "pelottavat" jutut eivät ole juuri mitään Ihmemaa Ozin hirvityksiin verrattuna, ja tässä jaarituksessa näytän, miksi olen tätä mieltä.

Koska harvempi tuntee Ihmemaa Ozin, yritän tehdä parhaani näkökulmieni avaamisessa ja toivon, että perusteellinen selitykseni auttaa ihmisiä ymmärtämään, miksei muumien Mörkö hetkauta minua, vaan jokin aivan muu. ;-) Käytännössä esittelen ja samalla käsittelen omia subjektiivisia (animaatio)traumojani omaksi (kenties toistenkin) iloksi. Luvassa on siis vihdoin ja viimein, kauan sitten täällä blogissa lupaamani, Ihmemaa Oz-traumakooste!

Muistutan vielä, että lista käsittää vain sarjan ensimmäiset 30 jaksoa, koska Suomen telkkarissa ei näytetty sen enempää. 

Toisekseen, osa jutuista ei ole nyt ihan niiiin pelottavia kuitenkaan... :D Mutta jänskättäviä ne ainakin ovat (ja niitä jänskättäviä juttuja on toki enemmänkin kuin mitä tässä listassa tulee olemaan).

Kesä (kuivaa minkä kastelee) (2024)

 

En ole varsinaisesti julkaissut kesäisen vuodenajan teemaista kuva- ja/tai animaatio-gif-postausta blogissani (vaikka "kesä" avainsanana löytyykin). 

Olen joskus aikaa sitten tehnyt läjällisen gifuja Maija Mehiläisestä (1975), joten miksenpä jakaisi näitä kesäisiä - ja sateisia - kuvia vaikka nyt, kun viime päivinä on sadellut reippaasti. (Tykkään tutkailla animaatioista eritoten sateisia tunnelmia, siksi näitäkin on monta :D). Kuvat ovat peräisin sarjan ensimmäisestä 26:sta jaksosta.

Lopuksi leijailevia voikukan hahtuvia.

Hyvää loppukesää!

Kymmenen vuotta jaaritusta

 

Tämän vuoden elokuussa blogini täyttää täyden pyöreän vuosikymmenen. 

Voi jumpe!

Mitäs synttärin kunniaksi tekisi? No, ainakin blogin ulkoasun päivitys ja pieni siistiminen on paikallaan.

Sinällään olisi hauskaa tutkailla ja höpistä jotain blogin tilastoista, mutta valitettavasti sitä ei voi tehdä, koska blogin tilastot ovat vääristyneet ja muuttuneet täysin epäuskottaviksi. Merkittävin haitta tapahtui viime vuoden (2022) kesällä, jolloin blogiin kohdistui arvatenkin jonkinlainen (spämmi)bottihyökkäys jonka seurauksena pari blogitekstiä näyttää saaneen järjettömän määrän klikkauksia - ja en siis todellakaan, mitenkään, voi uskoa, että blogiani luettaisiin kovin paljoa muualla Suomen ulkopuolella (mistä nuo klikkaukset ovat muka peräisin), vaikka se teoriassa mahdollista voisikin olla. Hivenen sääli kyllä, etten voi blogin tilastoja esittää.

Toisaalta, kuten sadannennen jaarituksen kohdalla jo kerroin, en niinkään välitä blogiin liittyvistä numeroista. Olenhan kirjoittanut blogia alusta pitäen omasta lähtökohdastani enkä katselukertojen tai lukijamäärien tavoittelumielessä - jos olisin, niin blogi olisi täysin erilainen kuin mitä se on.

Siksi on suorastaan ihme, jos blogini kiinnostaa yhtään ketään muuta kuin itseäni. No, oikeastaan vain jotkin yksittäiset tekstini lienevät kiinnostavia. En usko, että blogini kokonaisuutena kiinnostaa montaakaan ihmistä. Ei sen ole tarkoituskaan. Edelleen on jokseenkin samantekevää, lukeeko blogiani nolla, yksi, kaksi, viisi, kymmenen, viisikymmentä ihmistä. Tällä en kuitenkaan tarkoita, ettenkö välittäisi mahdollisista lukijoista. Lukijoiden olemassaolo konkreettisesti näkyy minulle vain yksinkertaisesti blogiin tulleiden kommenttien määrissä. Siksi kiitän jokaista, joka on ylipäätään viitsinyt kommentoida vuosien varrella. 

Hämmentää, miten hyvin ja perusteellisesti olen kirjoittanut sen blogin ihan ensimmäisimmän tekstin elokuussa 2013. Se pitää kymmenen vuotta myöhemminkin täysin paikkaansa. :D Vieläkin sitä tässä ollaan ja jaksetaan jaarittaa. 

Lopuksi vielä Black GemaGema-jengi vesileikeissä, sillä tänä vuonna en itse päässyt, oli viileähkö kesä eikä uimakeleistä tietoakaan.

Hahmofanituspostaus #1: Ky Schweitzer (Di Gi Charat)

Aloitan blogissani uuden juttusarjan. Hahmofanituspostauksissa esittelen fanittamiani fiktiivisiä hahmoja ja pohdiskelen niitä (ja kenties myös itseäni).

(Lisäksi viime vuonna uudestaan virinnyt Di Gi Charat-fanitushype jatkuu vieläkin. :'D) 

***
 

Voiko suosikkihahmon valita nettitestin tuloksen perusteella? Onko hölmöä tehdä niin?

Niin tai näin, minä ohjauduin tällaiseen 2000-luvun alussa. Alkaessani perehtyä Di Gi Charatiin syksyllä 2001 tein tietysti aiheeseen liittyviä "Mikä sarjan hahmo olet"-henkisiä nettitestejä. Yksi testi antoi minulle tulokseksi hahmon nimeltä Ky Schweitzer (etunimi äännetään 'kai', jos tämä on epäselvää). Koska olin ihan vastikään alkanut perehtyä aiheeseen, mainittu hahmo ei vielä ollut minulle tuttu ja ihmettelin millainen hahmo on edes kyseessä.

No, käydäänpä hahmon virallinen profiili läpi (suomennettu japanista käännöskoneen avulla, apuna myös englanninkieliset käännökset):

Ensimmäisin näkemäni kuva hahmosta. ©Koge-Donbo.

 

 Ky Schweitzer 

• Oikea nimi: Ky Schweitzer
• Pituus: 168 cm
• Paino: 56kg
• Syntymäpäivä: 3. maaliskuuta (Kalat)
• Ikä: 17 vuotta
• Veriryhmä: A
• Luonne: vakava
• Suosikkiasia: Piyoko, äidin muistomuki
• Lempiruoka: mieto curry
• Huomautuksia: hammaslääkäri

Black GemaGema-jengin kenraaliluutnantti. Vahva vastuuntunto, niin sanottu hovimestarityyppi. Ylpeä voidessaan palvella Piyokoa.

...

17-vuotias hammaslääkäripoju jolla on koiran korvat ja häntä (ja jolla on jotain ihmeen rehuja päässä)?! Mitä yhteistä moisella ja Ani-täti 15-16 v:llä on?? :-D

Aikoinaan teininä pidin jonkin verran furry-(eli suomalaisittain turri)-tyyppisistä hahmoista; ihmismäisistä eläinhahmoista tai hahmoista joilla oli eläimellisiä fyysisiä piirteitä kuten vaikkapa kissan korvat. Tavallaan pidän noista hahmoista edelleenkin, tai ajattelen, että eläinhahmojen kautta voi kuvata ihmismäisiä piirteitä hieman liioitellusti (kuten esimerkiksi saduissa stereotyyppisesti kettu on ovela veijari tai jänis hätäilevä arkajalka). Koko Di Gi Charatista kiinnostuminenkin pohjasi minulla ihan alkujaan siihen, että nimenomaan kissankorvapäähineisiin sonnustautuneet hahmot pinnallisesti vetosivat minuun, vaikka kyseessä eivät varsinaisesti olekaan turrihahmot. Kissan, pupun, pandan ja koiran korvat ovat somisteena; kaikilla franchisen ihmishahmoilla on myös ihan ihmiskorvat eivätkä nämä hahmot muuten käyttäydy erityisen "eläimellisesti".

Ky Schweitzer kuuluu Black GemaGema-jengiin yhdessä kahden muun "koirakorvapojun" kanssa, ja nämä veikot palvelevat pientä johtajaansa, pandakorvaista Piyoko-tyttöä, täydellä sydämellä ja uskollisesti kuin - noh, koirat. Ilmeisesti hahmot esiintyivät hieman aiemmin sarjakuvien ja kuunnelmien puolella, animaatiossa hahmojen ensiesiintyminen puolestaan tapahtuu Di Gi Charatin jouluerikoisjaksossa vuonna 2000. 

Koirakorvapoikien ensiesiintyminen Di Gi Charat-jouluerikoisessa.

 

Kun olin hahmotestin tehnyt ja joitakin kuvia Kysta ja kumppaneista nähnyt, niin kyllähän orastava kiinnostus heräsi ja piti tuo jouluerikoisjakso päästä näkemään ja jostakin, jotenkin, saada ladattua vaikka hitaalla nettiyhteydellä siinä menikin ikä ja terveys - tai no, oikeammin vain eräs myöhään venynyt ilta/yö vuoden 2002 alkupuolella. En muista jaksoiko silloinen tietokone edes pyörittää videotiedostoa kunnolla, mutta pakko oli. Ikävä kyllä en muista myöskään paljoa siitä kun tuon jakson sitten lopulta sai katsottua, mutta koska kissakorvaiset tytöt olivat minuun jo vedonneet, mikseivät koirakorvaiset pojat voisi tehdä samoin?

...en tosin tiedä tai vain osaa sanoa, mikä Ky Schweitzerissa varsinaisesti minuun vetosi, mutta onhan tuo koirakorvainen poju sellainen ilmestys, etten kyllä muista vastaavaan törmänneeni sitä ennen (kun muistamme, että animenkatsomisharrastukseni oli vielä melko aluillaan). Mitä nyt animea vähäsen on vuosien varrella tuijoteltu, niin ei kyllä ole vastaavanlaista hahmoa tullut jälkeenkään. :D

Vaikken voi tunnustautua koiraihmiseksi, niin korvat kyllä söpöyttävät hahmoa.

Olen miettinyt vuosien varrella, että Kyn (ja muutenkin Black GemaGema-jengin) fanittamisen myötä löysin inspiraatiota ja vähäisesti suuntaa omaan elämääni yleensä; hitaasti oivalsin kaipaavani jotain, jonka eteen tehdä työtä, tai jotakuta, jonka tukihahmona olla. (Muutama muukin fanittamani hahmo ohjasi ja vahvisti minua tähän suuntaan aikoinaan.)

Mikä sitten erottaa Kyn muusta seurueesta? Ky on koirakorvatriosta keskimmäisin, ilmeikkäin ja luultavasti myös puheliain - erityisesti hahmo tykkää puhua itsestään. Kolmikon jäsenistä Ky osoittaa ehkä selkeimmin ja vuolaimmin tunteensa, mutta ei juuri saa vastakaikua niihin, eikä muutenkaan nauti kovin suurta porukan sisäistä arvostusta. Ky aika usein pomottaa (ja pompottaa) nuorempaa Coota, eikä täysin sulata vanhemman Rikin päähänpistoja.

Ky luulee olevansa fiksumpi ja kykenevämpi kuin ehkä oikeasti on. Nämä ja kenties pari muutakin asiaa tekevät hahmosta suorastaan tragikoomisen. Siinä missä koirakorvatriosta Rikin kohdalla koomisuus tulee aikuisen tyyneydestä yhdistettynä yleisesti outoon ajatuksenjuoksuun (ja lisäksi kaikenmoisten eläinten kiinnittymisestä hahmoon), ja Coon kohdalla lapsenomaisuudesta, Kyn kohdalla koomisuus tuntuu tulevan teinipojan dramaattisuudesta; herkkyydestä ja vakavamielisyydestä joka heittää yli.

Epäonnistuminen ketuttaa~~~

Black GemaGema-jengin "uusioperheessä" Ky on ottanut "äidin" roolin, ja onhan se pakostikin niin, että tuo rooli sopii Kylle kaikista parhaimmin. Jos koirakorvakolmikkoa analysoidaan, niin Ky on se feminiinisin, machoksi hahmoa ei voi mieltää sitten mitenkään. Vaan mitäpä tuosta mahdollisesta "neitimäisyydestä" tai "homomaisuudesta", jossei pojua itseään haittaa? Ky jos kuka on asialleen syvästi omistautunut, ja vaikka taipuvainen pakkomielteisyyteen ja tunteikkuuteen, niin myös todella kiltti ja huolehtivainen poitsu, sydänhän siitä pehmoudesta sulaa (vaikka hahmon käytös onkin ajoittain rasittavaa). 

Vaikka koko koirakorvatrio on lähellä pientä johtajaansa, niin jos vain mahdollista, Ky on kuitenkin aina sen pienen askelen verran edellä Rikiä ja Coota ja ensimmäisenä ajattelemassa Piyokon parasta. Niin ihanan ylitsevuotavan huolehtivainen kuin Ky onkin, niin valitettavasti poju ei osaa ymmärtää ja huomioida pandakorvatyttösen omaa tahtoa.

(Piyoko ni omakase pyo!-OVA-sarjan [2003] lopputunnarista)

Vaikea sanoa, onko hahmolle vain nakitettu kaikki hanttihommat ja kotiaskare-tyyppiset jutut joita muut vain eivät viitsi tehdä, vai onko Ky halunnut itse ottaa ne kontolleen, joka tapauksessa hahmo tuntuu suoriutuvan "äidin roolissa" melko luontevasti. 

Hahmon tähtihetket

Hammaslääkäri työssään - tunnollisesti (oikeastaan intohimoisesti) huolehtimassa
ihmisten suuterveydestä. (Di Gi Charat Christmas special, 2000)

Klassikkorepliikki, toteamus "Aku desu kara na~" (suomeksi vaikkapa "Olemmehan pahoja~")
(Di Gi Charat Ohanami special, 2001)

Ohanami-erikoisen jaksossa "Sumi tsuku aku" ("Paha asettuu taloksi") Black GemaGema-jengi asettautuu lupaa kysymättä taloksi Dejikon huoneessa olevaan komeroon. Porukka huomataan, kun komerosta leijailee herkullinen ruoan tuoksu. Gema huomauttaa, ettei ole normaalia tunkeutua toisten ihmisten komeroihin - no ei tietenkään ole! :-D

Pari seuraavaa kuvaa ovat ehkä enemmänkin yleisiä Black GemaGema-jengi-söpöstelykuvia, mutta laitan ne tähän kohtaan silti:

Komerossa syödyn aterian jälkeen tietysti tiskataan! Tämä kuva on kokonaisuudessaan
todella herttainen. :D (Di Gi Charat Ohanami special, 2001)

Tiskailun (ja kylvyn) jälkeen mennään vuoteeseen; Rik laulaa tuutulaulun
ja Ky lukee satua Piyokolle. :´-) (Di Gi Charat Ohanami special, 2001)

Samaisessa Ohanami-erikoisessa, jaksossa "Sakura Sakura" ollaan varsinaisella hanami-retkellä. Vaikka nämä ovat vain nopeat väläykset itse jaksossa, voin kuvitella miten huolella ja antaumuksella Ky on ollut valitsemassa retkieväitä ostoksilla. :´) (Di Gi Charat Ohanami special, 2001)

Kylla on sangen mahtipontinen meno ja taisteluvarustus viimeisen päälle kun Dejiko ja kumppanit yritetään siepata avaruusmatkallakin, alan todella uskoa koirakorvapoikien sotilasarvoihin! (Mutta onko Analogue-planeetalla todella varaa tällaiseen sotakalustoon??) (Di Gi Charat the Movie, 2001)

Ky pähkäilee ja tekee (omasta mielestään) suuren oivalluksen kun tehtävänä on miettiä miten Dejiko päihitetään (vain DVD:llä julkaistu lisäjakso "Kuchi kara bazooka", 2001)

Lempeät animesilmät tapissaan (Ky ei jatkuvasti näytä tältä, mutta on piirretty OVA-sarjassa
jotenkin vielä feminiinisemmäksi). (Piyoko ni omakase pyo!, 2003)

Ky on itse asiassa oikea mastermind, Piyoko ni omakase pyo!-OVA-sarjassa ilmenee että ajatus siepata Dejiko (lunnasrahojen toivossa) sekä tämän kutsuminen oneechaniksi ovat peräisin Kyn pääkopasta! ... tosin, niin, tämä idea ei ole koskaan ollut kovin toimiva. :-DP Mutta toisaalta, eipä kukaan muu ole keksinyt parempaakaan ajatusta Analogue-planeetan olojen kohentamiseen!

En tiedä, onko Kylla tähtihetkiä uusversiosarjassa Di Gi Charat Nyo (2004), koska en ko. sarjaa ole katsonut. Jos joku tätä jaaritusta lukeva on tuon sarjan katsonut ja tietää, niin saa kertoa, en pane pahakseni vaikka olisi "spoileri"-tyyppistä kamaa (joskaan Di Gi Charatissa ei voi sanoa spoilereita pahemmin olevan :D)!

Ky Reiwa-tyylillä vuonna 2022 :>

Kun Reiwa no Di Gi Charat-anime esitettiin viime vuoden syksynä, otin sen ilolla vastaan, ja toki myös pandakorvaisen tytön ja koirakorvapoikien paluun. Koska sarja oli lyhärimuotoinen, Ky ei siinä ehdi hirveämmin loistaa itsenäisesti, mutta silti mukava nähdä. :3

Jälkikäteen

Ky jaarittelee paatoksenomaisesti... Coo huomauttaa asiallisesti meille katsojille.

En muista enää kunnolla sitä nettitestiä, jonka mielestä muistutin Di Gi Charat-hahmoista eniten Kyta, mutta mitäpä siitä. Lähinnä mietityttää, tulinko hahmoa yllä luonnehtiessani itse asiassa kuvanneeksi samalla itseäni (joko menneinä aikoina tai ehkä tuo kuvaus sopii myös nykypäivän minuun - olenhan itsekin lievästi tragikoominen tapaus ja jatkan räpiköintiä vaikka olenkin jotain ehtinyt tähänastiseen elämääni mennessä saavuttaakin :DP). 

Ainakin jotain yhteistä minulla hahmon kanssa on, sillä viime vuosikymmenen kuluessa olen mielistynyt japanilaiseen curryyn (joka muuten maistuu erityisesti talviaikaan ja alkukeväästä), ja vasta jokin aika sitten muistin, että sehän taisi olla myös Kyn lempiruoka. :´D

Olipa hölmöä ja pinnallista tai ei, kiinnostuin hahmosta ja tämä heppu kolahti minuun teinityttönä. Käytin hahmoa keskustelufoorumien avatarina ja piirsin sitä paljon (jos joskus kaivelen vanhoja piirroksiani ja löydän jotain hyvää/hauskaa, saatan lisätä jonkin töherryksen vielä tähän tekstiin). Ja niin edespäin.

Kuten olen jo muutamaan kertaan maininnut, Di Gi Charat oli minulle todella merkittävä animeteos aikoinaan, ja vaikka 2000-luvun jälkeen on ollut hiljaisempaa eivätkä koirakorvapojatkaan ole olleet pinnalla enää aikoihin niin sittenkin. Vielä näin vuosikausia myöhemminkin koen hahmon selvästi ainakin visuaalisella tasolla miellyttäväksi: jos näen hahmon kuvan, minulle tulee siitä hyvä mieli, enkä voi sille mitään. Kyseessä lienee, ei nyt ihan nostalgia, mutta menneeseen aikaan sidottu vahvasti myönteinen fiilis. Ja kun nyt pitkästä aikaa otin ruutukaappauksia, minulla on edelleen fiilis, että oikeastaan jok'ikinen yksittäinen ruutu Kysta (samaten kuin mikä tahansa Koge-Donbon piirros hahmosta) on mestariteos, vaikka hahmo olisi piirretty ties mimmoiseksi palikaksi tai epämääräiseksi möykyksi. X´D

Kyttäilin pitkin viime vuotta (2022) jos mimmoista oheiskrääsää tulisi Reiwa no Di Gi Charat-projektin myötä. Loppukesästä/alkusyksystä olin kuitenkin kiireinen ja minulta meni kokonaan ohi akryylisten hahmokuvafiguurien ennakkomyynti. Havahtuessani asiaan myynti oli jo suljettu monesta paikasta (hämmentävää että tavara myydään loppuun jo ennakkoon! :o), ja olin jo varma etten koskaan saakaan mitään käsiini; olinkin lähes epäuskoinen kun marraskuussa minua lykästi ja todella sain kuin sainkin laitettua tilauksen sisään yhteen nettikauppaan ja muutamaa viikkoa myöhemmin noutaa paketin.

Materiaalisen tason fanityttöilyä vuonna 2022 (muuten en ole animehahmofiguureja
keräillyt, mutta tämä oli sellainen minulle harvinainen "pakko saada"-juttu :´D)

Teinityttönä olisin ollut "ikionnellinen" Ky-figuurista (mutta siihen aikaan ei moisia ollut, ja vaikka olisi ollutkin, niin hankkimatta olisi jäänyt, kun en nuorena vielä rohjennut tilailla tavaraa ulkomailta :´-)). Materiaalisen tason fanityttöily toteutui vasta näin myöhään, mutta mitäs sitten?

Mielenkiintoinen kysymys näin vuosikausia (tai melkeinpä -kymmeniä) jälkeenpäin miettien on, kolahtaisiko hahmo minuun enää samalla tavoin? Luultavasti ei. :D Jos olisin löytänyt Di Gi Charatin vasta ihan hiljattain, saattaisin pitää 1990-lukulaisesta parodisesta hahmokonseptista vielä, mutta todennäköisesti vain naureskelisin puolikyynisesti koirakorvapojille ja naispuolisten ihmisten ihailun kalasteluyritykselle (Rik ja Ky ovat molemmat vielä aika stereotyyppisiä rillipää-animepoikia noin muuten :D). Luultavasti pitäisin Kyta vain rasittavana hahmona.

Jos jotakin haluaisin vielä tietää, niin se olisi Kyn ja Piyokon välinen taustatarina; mikä se tarkalleen ottaen on? Jouluerikoisessa Ky sanoo että "on tuntenut Piyokon kahdeksan vuotta", eli käytännössä tytön syntymästä asti, kun Piyoko on 8-vuotias. Piyoko ni omakase pyo! (eng. Leave it to Piyoko pyo!)-OVA-sarja hieman valottaa, miten Piyoko on ollut koirakorvapojujen huoltamana lähes koko ikänsä, mutta hämäryyteen tuo tarina yksityiskohtineen suurelta osin on jäänyt.

Lisäksi, jos saisin esittää hahmon luojalle Koge-Donbolle yhden kysymyksen, se olisi: miksi Ky pitää hiuksissaan päivänsini-nimisen kasvin lehtiä? Symboloivatko ne jotakin, vai ovatko ne vain huvikseen? (Olen miettinyt tätä vuosikaudet siitä alkaen kun minulle selvisi, mitä ne "rehut" Kyn hiuksissa ovat. Kylla on [erään toisen fiktiivisen hahmon lisäksi] ollut pieni myötävaikutuksensa siihenkin, että päivänsini on yksi lempikukistani. :D)

Paras feminiininen animepoitsu ever(?)