Jälkijunassa: Harry Potter

Noin vuosi sitten sain päähänpiston ja otin läheiseni kanssa yhteiseksi lukuprojektiksi J.K. Rowlingin Harry Potter-velhofantasiasaagan (1997-2007, ensimmäisen kirjan suomennos 1998). En ollut lukenut kirjoja silloin kun ne julkaistiin. Harry Potter ja viisasten kivi lojui kyllä lapsuudenkodissani hyllyssä melko tuoreeltaan, mutta en ollut tarttunut siihen ennen viime vuotta. En ole varma, oliko kukaan muukaan perhepiirissäni oikeasti lukenut kyseistä opusta - ainakaan kukaan perheessä ei tiettävästi ollut erityinen potterfani. :D

Velhofantasiaa sivuavia epäsuoria muistoja minulla kyllä on muutama. Kaverini luki ja fanitti kirjoja ala- ja yläasteen taitteessa vuosituhanteen vaihteessa, ja minulla on muistikuva että olisin ekan potterleffan katsonut videolta nuorempien perheenjäsenten kanssa joskus. Sattumoisin Di Gi Charatin luonut sarjakuvapiirtäjä Koge-Donbo oli myös potterfani jolla oli asiaankuuluva fanisivusto internetissä 2000-luvun alkupuolella ja sieltä tuli fanitaidetta joskus silmäiltyä koska piirtäjän tyyli miellytti vaikka velhomaailma ei minulle erityisen tuttu ollutkaan.

Muistan myös pitkin 2000-lukua uutisoinnit "pottermaniasta" ja siitä miten kulloistakin uutta kirjaa lukijat odottivat kuin kuuta nousevaa, ja kun kirjasuomennoksiakaan ei vielä ollut tehty ja julkaistu, niin kovimmat fanit lukivat ja jopa jonottivat kirjakauppojen ovilla englanninkielistä julkaisua. Minä ohitin tuon kaiken, en oikeastaan tiedä miksi. Ehkä velhofantasia konseptina ei vain puhutellut minua teininä tai nuorena aikuisenakaan. Kiinnostuksenkohteeni vain olivat muissa jutuissa, ei sen kummempaa.

Kirja- ja elokuvasaaga saatiin loppuun ajat sitten, mutta jonkinasteinen pottermania jyllää edelleenkin, mitä kaupallista tuotteistusta nykypäivänä seuraa. 

Kuten sanottu, viime vuonna sitten sain jostakin päähänpiston, että voisihan sen lapsuudenkodissa lojuvan kirjan ehkä huvikseen lukeakin ja katsoa, mistä oli/on kyse. Ja niinhän siinä kävi läheiseni kanssa, että luettuamme ensimmäisen kirjan, päädyimme lukemaan loputkin, ja siinä vierähti vajaa vuosi. Vaikka jälkijunassa ollaankin, katson sen olleen etu siinä mielessä, että kirjaston hyllyllä ei ollut suurempaa ruuhkaa ja jonoa kuin mitä ehkä 15-25 vuotta sitten varmasti oli. :-D

Mitä sitä sitten sanoisi? Ihan jepaa nuorten/aikuisten fantasiakirjallisuutta. En kadu, että luin, mutta en myöskään suuremmin harmittele, etten lukenut jo aiemmin. En varsinaisesti jäänyt kaipaamaan mitään lisää velhomaailmaan; olen tyytyväinen näin. Miellyttävä lukukokemus myös sinällään, että joissain kohdin osasin aavistella, vähän pähkäillä tai suoraan arvata jonkin tärkeähkön juonenkäänteen, paljastuksen tai vastaavan (yleensä minulle ei käy näin, enkä viitsi esim. telkkarin draama-, poliisi- tai jännityssarjojen tai vastaavien käänteitä arvuutella. Tässä tapauksessa oli ihan mukavaa saada harvinainen tyytyväisyyden tunne siitä, että osasi arvata oikein).

Bonus: Ani-täti velhomaailman kautta 

Lukuprojektin hiljattain päätyttyä kävin virallisella Harry Potter-sivustolla (urli laitettu vaikka sitä tuskin tarvittaisiin :D) temppuilemassa ja asianmukaisesti lajittelemassa itseni Tylypahkan tupaan sekä selvittämässä suojeliukseni ja taikasauvani tyypin. ;D 

Onpahan nämä nyt virallisesti selvitetty. ;-) Menneisyyttä sivuava muisto on sekin, että 2000-luvun internet oli tietysti täynnä hahmo- ja Tylypahkan tupa-testejä, jne. 

Sininen kissanpentu oppii ystävyydestä

Sininen kissanpentu (tsek. Modrý kocourek) on tsekkiläinen vajaa 13-minuuttinen lyhytanimaatioelokuva vuodelta 1959. Elokuva on dubattu suomeksi ja julkaistu Myyrän parhaat ystävät: Toukka ja kissanpentu-nimisellä DVD-levyllä, mahdollisista aiemmista julkaisuista minulla ei ole tietoa. Filmi on myös pyörinyt Maikkarilla pyhäpäivien täytteenä ja löytyy Katsomosta. 

Vaikka elokuva onkin kompattu Zdeněk Milerin Myyrä-filmien joukkoon, se ei kuitenkaan ole varsinaisesti Milerin ohjaama elokuva - herra on sen sijaan vastannut filmin taiteellisesta puolesta. Tosiasiallisesti filmin on ohjannut Vladimir Lehký ja se perustuu Marika Hellström-Kennedyn lastenkirjaan vuodelta 1956, ja joka ilmeisesti suomeksikin on aikoinaan julkaistu nimellä Pieni sininen kissanpentu ja Milerin kuvittamana (mielelläni kokisin tarinan myös kirjana, mutta siitä ei ole taidettu ottaa paljoa uusintapainoksia).

Juoni

Pienen kaupungin lähellä olevan rautatien varrella sijaitsevassa mökissä asuu kolme kissaa: mustaturkkinen Ferda, raidallinen Mouru ja täplikäs Miska. Kissakolmikko seuraa tiiviisti rautatiellä kulkevien junien liikkeitä, ja yhtenä päivänä eräästä junasta putoaa salaperäinen laatikko, josta ryömii esiin elävä kissanpentu. 

Kohtelias ja ujonpuoleinen pentu on kotoisin Kiinasta ja nimeltään Chio Chin (huom. nimen kirjoitusasu on epävarma, sillä kiinalaiset nimet eivät ole hallussani, korvissani se on äännetty noin. Yritin selvittää oikeaa tai virallista kirjoitusasua mutta en päässyt puusta pitkään, joten olkoon näin [jos asia selkenee joskus niin palaan toki korjaamaan kirjoitusasun oikeaksi]). 

Pieni harmaa pentu tutustuu kissakolmikkoon ja jää heidän luokseen asumaan. Päivät kuluvat huolettomina ja leikkisinä, kunnes eräänä päivänä pentu kokee yllätyksen, kun tämän turkki alkaa muuttua harmaasta sinertäväksi. 

Kysyttäessä Mouru selittää, että Chio Chin on kasvamassa isoksi ja että tämän "pentukarva" vain varisee pois, ei sen kummempaa. Silti pentu kokee muutoksen omassa ulkomuodossaan hämmentävänä, ja katsoessaan peilikuvaansa vedestä päätyy väistelemään ja kieltämään asiaa ensin itseltään.

 "Kuinka tämä voi olla mahdollista? Olen aivan sininen...

...voi minua hölmöä, en minä ole sininen, vesi vain heijastaa sinistä taivasta..."

Näin tehtyään Chio Chin lakkaa miettimästä asiaa, mutta todellisuudelle ja ympäristölle ei mahda mitään. Pennun turkki on kuin on poikkeuksellisen ja ennennäkemättömän sinivärinen. Väistämättä seudun muut eläimet pikkulinnuista alkaen huomaavat sen, ihmettelevät ja myös suoranaisesti pilkkaavat sinistä turkkia, mikä entisestään lisää kissanpennun epävarmuutta ja vaikeutta hyväksyä omaa ulkomuotoaan. 

Chio Chin vetäytyy hiljalleen kellariin piileskelemään päiväsaikaan, eikä vastaa, kun toiset kissat etsiskelevät sitä. 

Vasta illan hämärryttyä sininen kissanpentu uskaltaa tulla esiin ja huomaa, että öisin "kaikki kissat ovat mustia", eikä huolella sinisestä turkista ole silloin niin väliä. Chio Chin liittyy taas toisten joukkoon ja kertoo olleensa kellarissa "mietiskelemässä". Miska puolestaan kertoo, että kolmikko haluaa esitellä tulokkaan muille kaupungin kissoille, jotka on kutsuttu kyläilemään seuraavana päivänä. Sininen kissanpentu on yhä epävarma ja totinen, mutta asia unohtuu yössä telmiessä.

Seuraavana päivänä hiiret vuorostaan nauravat siniselle turkille ja Chio Chin vetäytyy taas erilleen piileskelemään, ja odottaa myös muiden kissojen nauravan hänelle. Viimein hän kertoo kolmikolle, mistä kiikastaa. 

"Mutta Mouru sanoi vain: 'Entä sitten?' 

Miska sanoi: 'Se on oikein kivan sävyinen sininen.'" 

Ferda, Mouru ja Miska eivät ole moksiskaan sinisestä turkinväristä ja tuovat tämän selvästi esiin. He rohkaisevat ja kannustavat sinistä kissanpentua tulemaan esiin piilostaan. Mutta koska asia vaivaa ja nolottaa Chio Chinia itseään niin paljon, he päättävät auttaa pientä ystävää - vaan väri ei lähde nuolemallakaan.

"Minä en välitä vaikka olisit vaaleanpunainen... vihreä...  tai täynnä purppuranpunaisia pilkkuja!"... toteaa Ferda.

Ferda yrittää vakuuttaa, että kissat ovat viisaampia eivätkä naura muiden eläinten tavoin. Kaupungin kissat saapuvat sovitusti vierailemaan, ja samaan aikaan juna, joka kuljettaa eksoottisia eläimiä, sattuu pysähtymään mökin lähellä.

Sittenkin, myös muut kissat alkavat nauraa ja pilkata Chio Chiniä, joka näyttää säntäävän tiehensä. Pettynyt ja suuttunut Ferda läksyttää kaupungin moukkamaisia kissoja.

"Senkin typerät pikkukaupungin kissat! Chio Chin on Kiinasta, ja siellä siniset kissat ovat tuikitavallisia!

Aivan niin kuin punaiset linnut Pohjois-Amerikassa... ja vihreät linnut Etelä-Amerikassa... ja sininaamaiset apinat Intiassa... ja punajalkaiset linnut Afrikassa...

Katsokaa itseänne! Sillä ei ole merkitystä, minkä värinen joku on, vaan minkälainen kissa hän on!"

Kaupunkilaiskissat poistuvat ja juna lähtee jatkamaan matkaansa. Ferda, Mouru ja Miska yrittävät tähyillä, missä Chio Chin on. Sininen kissanpentu kurkistaa hymyillen ratakiskoilta. Vaikka junan kyytiin hyppääminen ja karkaaminen olisi ollut helppoa, pentu on vastaanottanut ystäviensä hyväksynnän ja päättänyt jäädä heidän luokseen. 

"Hän oli ymmärtänyt, että ystävyys on erittäin hieno asia."

 

Ajatuksia

Filmissä on hyvin yksinkertainen tarina ystävyydestä, mutta pidän sitä ehkä pikkuisen enemmän tarinana itsensä hyväksymisestä ja hyväksytyksi tulemisesta. Tämä saattaa mennä todella henkilökohtaiseksi näkemykseksi, mutta mielestäni on ensisijaisen tärkeää tuntea ja hyväksyä ensin nimenomaan oma itsensä, jotta voi "avautua" ulkomaailmalle ja siten tuntea ja hyväksyä myös toiset ympärillään. Itseään ja itseltään kun nimittäin ei pääse pakoon, ja tosiasioiden kieltäminen voi pahimmillaan johtaa vaikka millaiseen (sisäiseen) kriisiin, oltiinpa missä ikäryhmässä hyvänsä. 

Siispä kun pääsee ensin sinuiksi itsensä kanssa, toisten hyväksyminen tulee sen jälkeen ikään kuin "luonnostaan". Vaikka olisi erilainen, se ei tarkoita että olisi huonompi kuin muut, eikä ulkopuolelle ei ole syytä jättäytyä. Tämä elokuvan viesti toiminee helposti kohdeyleisölleen lapsille, ja vanhemmillekaan pienestä muistutuksesta tuskin on haittaa. (Tykkään myös muistuttaa taas kerran, että omaa ja ystävien olemassaoloa ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä.)

"Eräänä kauniina kesäisenä päivänä Chio Chin käyskenteli
ympäri puutarhaa ja tuumaili, miten hienoa oli olla olemassa." 

 

Vaikkei filmissä ole oikeastaan paljoa "terävyyttä", niin pehmoista lempeyttä ja pörröisyyttä on sitäkin enemmän, eikä se ole suinkaan väheksyttävä. 

Filmi on myös taiteellisesti kaunis, kuten odottaa saattaa. Kun Chio Chin piileskelee kukkivassa pensaassa ja selittää surullisesti ettei voi tulla esiin, kukan terälehdet putoavat kuin kyyneleet.

Kissat itsessään ovat todella söpöjä tässä filmissä. Suosikkini on suorapuheinen Ferda joka muistuttaa paljonkin erästä ystävääni. Ferdalla on toki myös eniten repliikkejä filmissä.

"Mitä väliä sillä on, minkä värinen sinä olet? Sinä olet kissa ja minun ystäväni - se riittää minulle."

Hyvää ystävänpäivää! 

Toukan 15 minuuttia megatähtenä

Toukan tähtihetki (tsek. Sametka, 1967) on Zdeněk Milerin ohjaama lyhyt animaatioelokuva, jota MTV3/Sub/Juniori on esittänyt (kirjautumalla näkyy MTV:n Katsomossa ainakin tällä hetkellä, mahdollista poistumisajankohtaa en löydä), ja joka on julkaistu Myyrän parhaat ystävät: Toukka ja kissanpentu-DVD:llä. 

Elokuva on kestoltaan n. 15 minuuttia (mistä johtuen nimesin jaarituksen myös osin sen mukaan ;D) ja toistaiseksi katsottavissa myös YouTubessa. 

Elokuva perustuu yhdysvaltalaisen käsikirjoittaja Norman Corwinin radiokuunnelmaan My Client Curley vuodelta 1940, joka taas perustuu Lucille Fletcherin samannimiseen tarinaan. (Tarinasta on tehty myös oikeiden näyttelijöiden tähdittämä elokuva Once upon a time vuonna 1944, joka puolestaan tunnetaan suomeksi nimellä Suurkaupungin pauloissa [en tiedä, miten uskollisesti tämä animaatio seuraa lähdettään ja niin edespäin, mutta voitte uskoa minulla olleen mielenkiintoisia hetkiä taustatyötä tehdessä :D]. Vaan eipä eksytä aiheesta, käsittelen nyt tätä käsillä olevaa animaatiota!) 

Juoni

Kerran kadulla kuljeskeleva mies kohtaa hieman erikoisen näyn: pojan, joka soittaa huuliharppua, ja toukan, joka selvästi tanssii pojan soittaman musiikin tahtiin. Mies (joka ilmeisesti on jonkinmoinen kykyjenetsijä tai manageri, puhuttelen häntä tästä edespäin herra manageriksi) huomaa tämän veikeän parivaljakon potentiaalin.

Manageri ja poika allekirjoittavat sopimuksen, ja suuri joukko kuvaajia ja äänittäjiä kutsutaan taltioimaan pojan ja toukan esitys ja hätkähdyttävän hämmästyttävällä vauhdilla toukasta tulee maailmankuulu megatähti. Poika soittaa ja toukka tanssii niin radiossa, televisiossa kuin live-esityksissä ja lehtikuvissakin. Toukka-villitys leviää liki kulovalkean tavoin.

Toukka keksitään myös tuotteistaa mitä moninaisimmin, ihailijoita riittää häiriöksi asti ja Eiffel-tornikin valaistaan toukan kuvalla. Pikku mönkijä käy jopa avaruudessa ja palaa sieltä paraatisaattueessa. Bisnes kukoistaa ja toukka nauttii suosiosta, mutta otus on tyytyväisimmillään saadessaan koivunlehtiä syödäkseen.

Fanien hulluutta...

Toukka-tuotteiden kadunvarsimainontaa.

Toukka ja poika käyvät avaruudessa.

Lumisena jouluna poika ja herra manageri ovat käymässä juhlanviettoon, ja toukalle olisi paljonkin lahjoja tulossa. Mutta yhtäkkiä toukka on kadonnut, ja poika ja herra manageri hätääntyvät. Kun he eivät itse onnistu toukkaa löytämään, pikkukaveria etsimään ja jäljittämään laitetaan niin poliiseja, koiria kuin etsiviäkin.

Kevääseen mennessä kaikki on myllätty läpikotaisin, eikä toukkaa siltikään ole löydetty. 

Poika ja manageri surevat lohduttomina, poika tapailee sävelmää flyygelin koskettimilla. Silloin flyygelin kannen alta kömpii esiin kaunis perhonen. Toukka on piileskellyt pitkän aikaa (luultavasti koteloituneena) ja on nyt perhosena valmis lähtemään lentoon. 

Poika tunnistaa ystävänsä, iloitsee ja avaa ikkunan. Haikeana hän alkaa soittaa huuliharpulla tuttua yhteistä sävelmää perhosen liitäessä korkealle taivaalle. 

Kenties toukan todellinen tähtihetki onkin vasta nyt. 

Ajatuksia

Näin tämän elokuvan itse asiassa töllöstä ennen kuin ostin Myyrän kootut seikkailut-DVD-kokoelman, jolta se myös löytyy, ja kyllähän se teki vaikutuksen minuun ja läheiseeni (jotka tykkäämme söpöillä kaikenlaisia otuksia pikkulinnuista ja ötököistä alkaen). 

Alkuperäinen tarina on ehkä ollut komedia ja satiiri, mikä on osin aistittavissa myös tästä animaatiosta, ja silti on se on jotenkin todella viehättävä. Myyrä-filmien tapaan myös tämä lyhäri on oikeastaan ajaton - toki siinä hieman näkyy ajan hammas puraisseen, mutta enemmänkin huvittavalla tavalla...

Auditiivista ASMR:ää 1960-luvulta: toukan rouskutusta äänilevyllä!

Toukka-hypeä aikuisempaan makuun: tulitikkuaskeja ja savukkeita
(joista saa pölläytettyä toukan muotoisia savupilviä, tietysti ;D).

Tarina tuntuu ajattomalta, koska tällaiset "julkkis-ilmiö"-jutut fanihypetyksineen, tuotteistuksineen kaikkineen ovat olleet olemassa kauan, eivätkä ne oikeastaan ole paljoa muuttuneet. On todella helppoa ajatella, miten 2000-luvulla tämä tarina kerrottaisiin niin (taikka sellaisella lisäyksellä), että toukasta tulisi viraalihitti tai someilmiö internetissä... ;D Tarinaa ei tarvitse käytännössä mitenkään muuttaa, myös 2020-luvun katsoja ymmärtää pointin!

Filmi on Myyrän tyyliin puhedialogiton ja musiikkisäestetty. Tarina on niin selkeä, että ei siihen puhetta kaipaisikaan. Menevän ja iskevän musiikin on säveltänyt Wiliam Bukový (joka, aihetta sivuten, sävelsi musiikit myös Milerin Myyrä ja auto-filmiin [1963] sekä Koiranpentu-sarjaan [1960]). 

Elokuva riipaisee hetken kuin brittianimaatio Lumiukko (1982) ikään: vähän samaan tapaan tämä elokuva kehottaa vaalimaan niitä lyhyitä ohikiitäviä ilon hetkiä, joita meillä elämässämme on. Lumiukon lopetus tosin on surullinen ja melkeinpä raadollinen, kun Toukan tähtihetki päättyy huomattavasti kevyemmin ja iloisemmin - koskettava sekin silti on. Hieman mietin, miksi oikeastaan tätä ei näytetä aina jouluisin (ei Lumiukon tilalla, vaan lisäksi)? :D

Extra: terveisiä aikansa animaation tekijöille

Elokuvassa on kohtaus, jossa toukka komeilee kaiken muun ohessa myös postimerkeissä. Itse filmiä katsoessa kuvat välähtävät melko nopeasti niin ettei kirjeissä olevia nimiä ehdi lukea, ja olen miettinyt, onkohan noihin kirjoitettu mahdollisesti ihan oikeita nimiä. Ja kas kummaa; kun otin blogitekstiä varten ruutukaappauksia kuva kuvalta pläräillen, huomasin, että kirjeissä, joita toukkamerkit somistavat, todellakin on muutama tuttu nimi! 

Yksi toukkamerkeillä varustetun kirjeen saajista on itseoikeutetusti Norman Corwin, mutta muissa kirjekuorissa näkyvät myös eräiden brittiläisen ja italialaisen animaatio-ohjaajien sekä ranskalaisen elokuvapersoonan nimet. :-) (Olen kenkku enkä paljasta enempää!)

Myyrän tonkimista

Tšekistä kotoisin oleva Myyrä on hahmo, joka on ollut aika monelle, poikkeuksetta myös minulle, ikään kuin aina olemassa. Käytännössä näin onkin, sillä hahmo on luotu jo 1950-luvulla. Siksi hahmosta onkin vaikeaa kirjoittaa mitään ensimuistoja tai vastaavia. :D Lapsuudessanikin Myyrä vain oli olemassa, eli hahmon tähdittämiä piirrettyjä tuli joskus töllöstä ja kirjastossa oli sekä VHS-kasetteja että kirjoja, mutta silloin ne olivat ehkä enemmän nuorempien perheenjäsenten kuin itseni mieleen. Hahmo on nopeasti tunnistettava ja kyllä niitä piirrettyjä katseltua tuli, mutta eivät ne ehkä niin erityisesti ole mieleen jääneet. En siis voi sanoa, että hahmoon olisi kovin vahvaa lapsuuden tunnesidettä - minulle hahmo on ollut melkeinpä unohtunut.

Hepokatti-hahmon prototyyppi esiintyy Myyrälle.
(Kuva filmistä Myyrä ja maansiirtokone, 1975)

Vaan kuinkas sitten kävikään...

Muutama vuosi takaperin (2022) löysin ja ostin hypermarketista Myyrä-DVD-kokoelmasetin, jossa on kuusi levyä. Oikeastaan en ostanut boksia Myyrän itsensä vuoksi, vaan ajattelin enemmänkin läheistäni, joka oli tuolloin hetkellisesti mielistynyt Myyrän luojan ja ohjaajan, Zdeněk Milerin, toiseen piirroshahmoon, Hepokattiin - tuolla kokoelmalla kun on Myyrän lisäksi muitakin samaisen ohjaajan animaatioita. (Sekä Myyrää että Hepokattia [ja muita] on esitetty silloin tällöin MTV3:lla ja Subilla ainakin edellisen kymmenen vuoden sisään ja niitä on satunnaisesti tullut vilkaistua ohimennen [harmittaa muuten että nykyään töllössä satunnaisesti pyörivät Myyrät ovat todella rumasti laajakuvaleikattuja {vaiko -zoomattuja}].) Alelaarissa olisi toki ollut Hepokatti ihan omana yksittäisenä levynäänkin, mutta muistaakseni tuo boksi oli huokeahko hinnaltaan (selkeästi alle 20 euron), eikä minulla mitään Myyrää vastaankaan ollut, eikä sitä ennestään ollut videohyllyssäni, joten se lähti vaivattomasti mukaani.

Hepokatti-piirretyt tuli aika piankin katseltua läpi tuolloin, mutta muuten kokoelma ehti lojua katselemattomana hyllyssäni pidemmän tovin ja itse asiassa vasta melko hiljattain (tänä alkuvuonna) olen ehtinyt käymään sen kunnolla ja kiinnostuksella läpi, ja kun nyt on tullut katseltua, niin voi hyvillä mielin sanoa, että rahalleen on saanut vastinetta. Vaikka Myyrä ja kumppanit vetoavatkin ehkä enemmän lapsiin, aikuisena minusta on hauska ja mukava katsella silkkaa luovaa piirrosilottelua ja luontokuvausta (tottakai olen taas bongaamassa kukka- ja lintulajeja), unohtamatta tietenkään musiikkia. Silmät, korvat ja mieli lepäävät yksinkertaisesti kauniin animaation ja orkesterimusiikin äärellä. Tämä on sitä positiivista nostalgiaa. 

Lintusten kevätsiivous laulellen menossa :3
(Myyrä ja vihreä tähti, 1969)

Tai ehkä enemmänkin ajattomuutta. Myyräfilmit olivat jo omassa lapsuudessani verrattain vanhoja, ja nyt ne ovat vieläkin vanhempia. Silti ne eivät tunnu huonolla tavalla vanhentuneilta, vaan vähintäänkin harmittomilta pikku piirretyiltä, vaikka näin aikuisen silmin ne ovat ehkä vieläkin vähemmän mieleenpainuvia. 

En tiedä onko se vain sitä, että hahmo ei minulle ihan niin paljon kolahtanut lapsena(kaan), mutta joka tapauksessa on tunnustettava, että vaikka aika monen myyräfilmin otsikko tuntui etäisesti tutulta, niin itse filmien sisällöstä en muistanutkaan paljoa - lähinnä vain joitain hassuja yksityiskohtia muutamasta tietystä piirretystä, kuten vaikkapa puhelimen hassut ääntelyt. Ja toki sen, että liki jokainen filmi alkaa Myyrän vakiosisääntulolla - maasta esiin kaivautumisella.

Osassa näistä vanhoista myyräfilmeistä on yllättävää ja ajatonta visuaalista animaatiohuumoria joka saa minut (nimenomaan aikuisena) sittenkin hörähtämään naurusta. Lapsena ne jutut luultavasti vain kävivät järkeen ja olivat loogisia. :D 

Kala söi sateenvarjon, ja sitten Myyrä avasi sen, ja siinä kävi näin.
(Myyrä ja sateenvarjo, 1971)

Myyrä on toimelias ja iloinen, mutta erityisesti utelias ja innostunut uusista asioista - siis hyvin samankaltainen hahmo kuin kohdeyleisönsäkin; nuoremmat lapset. Myyrä onkin filmeissään aina jonkin uuden ja jännän äärellä kun pikku tonkija löytää ja alkaa tutkia ihmisten esineitä ja laitteita. Myyrä touhuaa niin yksin kuin kavereidensa kanssa, joita ovat pääasiassa Hiiri, Siili ja Jänis. Hieman harvemmin tavataan myös pikkulintuja, sammakoita ja monenmoisia pikkuötököitä.

Myyrä auttaa mielellään muita, eikä epäröi pyytää itse apua sitä tarvitessaan. Myyrä nauraa ja yhtä lailla itkee melkoisen paljon. Muutenkin tunteilla on näkyvä osa liki sanattomissa filmeissä (ja musiikilla on tietysti kuuluva osa), ja onhan sen niin oltavakin; koska Myyrä on eläin eikä varsinaisesti osaa puhua, sen on oltava muulla tavalla ilmaisuvoimainen, jotta viesti menisi perille. Siispä niin kyyneleet kuin hiki virtaavat, ja musiikki säestää tarinaa. Ehkä hivenen liioitellusti, mutta niin se animaatiossa toimii. Ymmärrys ja myötätunto yli kielirajojen on taattu.

Myyrä itkee lammikoita, kirjaimellisesti.
(Myyrä ja vihreä tähti, 1969)

Samaten animaatiot ovat napakan funktionaalisia niin tarinoiltaan kuin hahmoiltaan: filmeissä esiintyvät esineet tai jutut, sivuhahmot ja ympäristö ovat aina oleellisia nimenomaan kulloisessakin kyseessä olevassa tarinassa. Ylimääräistä täytettä ja juonta liiaksi mutkistavia elementtejä ei ole. Juonellista jatkumoakaan ei pahemmin ole ja filmit voi katsoa missä järjestyksessä tahansa (ja näin se käytännössä meneekin, siitä lisää myöhemmin).

Myyrä osaa joskus myös yllättää katsojansa. Huumorin mainitsin jo ylempänä ja se on kokonaan oma juttunsa, mutta mistäs arvaisi etukäteen, että esim. Myyrä ja raketti-tarinassa päädytään pienelle hiekkasärkälle, tai että Myyrä ja muna seikkailevat keksitehtaassa? Mitä venyvälle ja paukkuvalle purukumille lopulta tapahtuu, mitä kaikkea tulitikkuaskilla voikaan tehdä ennen kuin tulitikut sytytetään, ja niin edelleen? :D Menoa, tekemisen meininkiä ja iloa riittää - kevyesti mutta ei kepeästi. 

Paljon menee kaikessa hötäkässä rikki, ja kaikkea Myyrä ei aina voi korjata (mutta muun muassa käkikellon ja leijonan hammassäryn kyllä). Myyrällä on ajoittain taipumusta pieneen ilkikurisuuteen, mutta jokaisessa piirretyssä tehdään loppujen lopuksi hyvää työtä. Luonnon- ja eläinsuojeluteemat myös näkyvät filmeissä selvästi, mutta eivät alleviivaavina (Myyrä usein siivoaa joko omia sotkujaan, tai löytää ihmisten jälkeensä jättämiä roskia - monen filmin aihe ja lähtökohta nojaakin juuri tähän elementtiin. :D). 

Myyrä katselee metsää sotkeneiden retkeilijöiden perään.
(Myyrä ja purukumi, 1969)

Vaikka Myyrää näytetään yleisesti käsiteltävän ja kohdeltavan animaatiosarjana, itse en näin välttämättä tekisi. Kaikkein ensimmäisimmät myyräfilmit (1950-1960-luvuilta) ovat valmistuneet hajanaisesti eri vuosina, ja etenkin kolme-neljä ensimmäistä Myyrä-animaatiota ovat selkeästi omia itsenäisiä teoksiaan, kun niitä ei vielä ole tehty varsinaisesti "sarjamaisen" kaavan mukaan. Vasta 1960-luvun lopulta lähtien valmistuneet filmit alkavat jo muistuttaa linjaltaan yhtenäisempää ja standardoidumpaa "sarjaa" niin visuaaliselta tyyliltään kuin filmien vakinaisen keston puolesta.

On vaikea sanoa, mikä Myyrä-filmi on "paras"; osassa filmeistä on astetta vahvempi tarina, osassa taas vaikkapa musiikki loistaa varsinaista tarinaa enemmän. Joskus tarina ei ole kaksinen, mutta animaatio miellyttää silmää. 

Kokonaisvaltaisesti animaatio itsessään on teknisesti pitkälti priimaa ja liki liikuttavan huolella tehtyä käsityötä (niin kuin vanhat tšekkiläiset animaatiot tuppaavat olemaan. Myyrä-filmejä nyt katsottuani on tullut sellainen fiilis, että tšekkiläiseen animaatiotuotantoon voisi perehtyä laajemminkin, jos aikaa riittäisi - niin sarja- kuin yksittäisiä filmejäkin, lyhyempiä ja pidempiä, on vain määrällisesti aika paljon, kun rupeaa vaikka ihan vain YouTubesta hakemaan ja selaamaan). 

Myyrä iloitsee, kun pellavakasvi lupaa toteuttaa Myyrän haaveen.
(Kaikkein ensimmäisin Myyrä-filmi Kuinka Myyrä sai housut, 1957)

Laadusta ei ole tingitty, ja menneiden aikojen kunnianhimoa on edelleen nähtävissä: detaljin määrä sekä taustamaalauksissa että itse animoinnissa on välillä suorastaan pakahduttavaa (ehkä eniten kuitenkin kaikkein ensimmäisimmässä Myyrä-filmissä [jonka runsaat kukkia pursuavat taustat alkavat melkein sattua silmiin, niin kauniita kuin ne ovatkin], mutta myös sen jälkeen tulleista huomaa kaikenlaista kun oikein-oikein tarkkaan katsoo - pieniä kömmähdyksiä ja virheitä toki silti on). Myyrän taustalla ei kuitenkaan ole kovin suurta tuotantotiimiä ollut, joten on pakko arvostaa.

Puheettomuudessaan Myyrä on ajaton ja universaalisti helposti ymmärrettävä ja samastuttava hahmo. Myyrä on klassikkoleimansa ansainnut ilman yhtäkään sanaa. Ei ole ihme, että hahmo on melkein valloittanut maailman, eikä ole vieläkään menettänyt viehätystään, vaan on edelleenkin ilmeisesti melko pidetty - olen tätä ainakin omakohtaisesti saanut todistaa nuorimmaisen (2020-luvulla syntyneen) läheiseni viereltä ja sen puolesta jaetulla ilolla, joka on nyt suurempaa kuin omassa lapsuudessani.

Kokoelmasta ja muutenkin videojulkaisuista (ja nillitystä)

Wikipedian suomenkielinen Myyrä-artikkeli on poikkeuksellisesti melko mittava ja mielenkiintoinen sisällöltään. Miinusta tulee vähän siitä, että suomalaisten videojulkaisujen lista on sekava ja puutteellinen. Tosin julkaisut vaikuttavat muutenkin aika kirjavilta - mietin, löytyisiköhän joltakin videokeräilijöiden sivuilta paremmin ja selkeämmin tietoa?

Tonkimalla minulle on selvinnyt, että tämä kyseinen vuonna 2013 julkaistu (ja ilmeisesti pitkään myymättä jääneenä lojunut, hyllyyni tosiaan vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin päätynyt) Myyrä-DVD-kokoelma, vaikka se melko kattava onkin, niin suinkaan se ei sentään ole "täydellinen", sillä aikoinaan saatavilla on ollut myös täydellinen Myyrä-DVD-kokoelma, joka on sisältänyt peräti 11 levyä. Mutta mitä sitten tuo oma kuuden levyn "Myyrän kootut seikkailut"-settini tarkalleen ottaen sisältää? 

Kuuden levyn super-kokoelma :D

Kansi kertoo että "klassikko" ja "39 Myyrä-tarinaa", mistä jäljempi ei ihan pidä paikkaansa. Kokoelman konkreettisen läpikäynnin jälkeen (ja wikipediasivun filmilistaa apuna käyttäen) tarkemmin erittelemällä se sisältää:

• kaikki ns. "vanhemmat" (eli ennen 1980-lukua tehdyt) Myyrä-animaatiot,  25 filmiä (sekalaisessa järjestyksessä),
• Koiranpentu-sarjan (1960) kaikki 3 osaa, 
• Hepokatti-sarjan (1978-1979) kaikki 7 osaa ja
• loput neljä animaatiota ovat yksittäiset lyhytelokuvat:
  
• Sininen kissanpentu (1959),
• Toukan tähtihetki (1967),
• Kukon ja kanan tarina (1953) ja  
• Jääprinssi (1958).  

Ja kaikki nämä ovat siis Zdeněk Milerin ohjaamia filmejä (tosin Sininen kissanpentu-elokuvassa Miler on ollut vain taiteellinen johtaja, mutta näköjään se on laskettu mukaan). (Koiranpentu-sarjassa ja Sininen kissanpentu- ja Kukon ja kanan tarina-elokuvissa on muuten poikkeuksellisesti sanallinen kerronta tai puhedialogi. Lisäksi Kuinka Myyrä sai housut-filmi on ainoa Myyrä-filmi, jossa on puhe.)

Myyrä-filmit ovat ripoteltuina boksin neljällä ensimmäisellä levyllä, jotka on otsikoitu seuraavasti:

• Myyrä kaupungissa
• Myyrä ja vihreä tähti
• Myyrän puuhat
• Kuinka Myyrä sai housut
  

Loput kaksi jäljempää levyä on otsikoitu seuraavasti:

• Myyrän parhaat ystävät: Koiranpentu ja Hepokatti
  
• Myyrän parhaat ystävät: Toukka ja Kissanpentu
  

Kaikki nämä levyt ovat olleet aikoinaan saatavilla myös erillisinä, yksittäisinä julkaisuinaan.

Julkaisussa on myös epätarkkuuksia. Boksin takakanteen on esim. niputettu levyittäin filmien valmistumisvuosia, mutta tarkastuksen jälkeen nekään eivät pidä paikkaansa. Myyrälevyjen osalta kahden ensimmäisen levyn filmit ovat mukamas vuosilta 1976-1983, jäljempien vuosilta 1968-1983. Kuitenkin Wikipedian listaa apuna käyttäen tulee ilmi, että kaikki boksin 25 Myyrä-filmiä ovat ennen 1980-lukua tehtyjä, ja Myyrän debyyttianimaatio Kuinka myyrä sai housut on vuodelta 1957. Filmit ovat siis oikeasti aikaväliltä 1957-1975 (ja tästä syystä olen laittanut blogin tunnistesanoiksi sekä "1960-" että "1970-luvun jutut", koska noilta peräisin filmit tosiasiallisesti ja pääosin ovat). :D Lopuissa "myyrättömissä" levyissä Koiranpentu ja Hepokatti-levyn vuosiluvut ovat 1976-1983 (päin mäntyä siis nekin), Toukka ja Kissanpentu-levyn taas 1953-67 mikä jopa on sillä kertaa oikein.

Toisekseen osa levyjen julkaisunimistä on hassuja. "Myyrä kaupungissa"-levyllä ei ole sen nimistä elokuvaa, eivätkä kyseisellä levyllä olevat filmit ole mitenkään erityisen kaupunkiteemaisia. 

Lisäksi DVD-julkaisuja varten itse elokuvia on leikattu. Myyrä-filmeistä on poistettu alkuperäiset tšekkiläiset alku- ja "loppu"-tekstit (jälkimmäisten osalta on tosin tapahtunut muutama lipsahdus), ja niihin on sen sijaan leikattu pohjoismaiset lokalisoidut otsikkotekstit, ja niputetut tekijätiedot sisältävät lopputekstit näkyvät vain, jos levyltä on valittu "Katso kaikki", yksittäin katsoessa lopputekstejä ei tule ollenkaan. 

Filmin alkuun leikattu otsikkopätkä. (Vuosiluku on 1969.)

Vuosilukuja ei noihin lopputeksteihin ole sisällytetty lainkaan, joten Wikipedian filmilistaus on tullut minulle todella tarpeeseen. Ja kyllä minua kiinnostaisi tietää esim. filmikohtaisesti kulloinenkin musiikin säveltäjä, sillä musiikki on merkittävä ja erottamaton osa Myyrä-filmejä, ja vuosien varrella filmien musiikkien parissa on työskennellyt useita henkilöitä (kuulostelemalla voi toki yrittää arvailla säveltäjää, mutta olisi mukavaa jos ei aina tarvitsisi tonkia vaikka IMDb:tä saadakseen tarkkaa tietoa). 

Vaikka lokalisoidut otsikkotekstit ja tekijätiedot sinänsä ovatkin mukava ajatus, niin lapsikatsojia ne tuskin ovat kiinnostaneet, olivatpa lokalisoituja tai eivät. Muistan vain kasettiajalta lapsuudestani, kun tšekin-, tai joskus saksankieliset tekstit rullasivat ruudulla, eikä niistä paljoa mitään ymmärtänyt, eikä se haitannut. (Myyrästä muuten päättelin ja opin lapsena että "konec" tarkoittaa varmaan "loppu"a. :D) 

Hepokatti oli siis se alkuperäinen syy koko videohankintaan. :D

Hepokattiin, Koiranpentuun ja muihin kokoelman lyhytelokuviin onkin sitten puolestaan jätetty alkuperäiset alkutekstit sellaisenaan ja vain karkeasti editoitu suomenkieliset otsikot päälle (Hepokatti on virheellisesti otsikoitu itse videossa "Heinäsirkka" kuten ylläolevasta kuvasta näkyy :P).

Palatakseni Myyrään; animaatiot ovat levyillä tosiaan sekalaisessa järjestyksessä, mutta se ei lapsikatsojia haitanne - aikuista ja tarkkaa animaatiofania ehkä hieman, jos filmejä haluaisi mielenkiinnosta katsoa kronologisessa järjestyksessä. Toisaalta sillä ei ole väliä, koska kuten yllä todettu: juonellista jatkuvuutta ei ole. (Myyrää löytyy YouTubestakin, olen löytänyt pari soittolistaa jotka on järjestetty tai ainakin yritetty järjestää kronologisesti. Kenties vilkuilen niitä joskus...) 

En tiedä, tehdäänkö Myyrän kohdalla kummoista jaottelua "kausittain", siis että ennen 1980-lukua tehdyt animaatiot ovat niitä "klassikoita" ja jäljemmät sitten ovat... modernimpia tai uudempia. Mutta joka tapauksessa hyllystäni löytyy julkaisijan puolesta "klassikko"-Myyrää.

Jälkikäteisiä ajatuksia ja fiiliksiä

Myyrä-animaatioita on siis enemmänkin kuin tuolta kokoelmaltani löytyvät 25 filmiä. Yllätyin, kun luin Wikipediasta, että viimeinen "vanhan kaavan" Myyrä-animaatio on valmistunut vasta vuonna 2002. Siis tätä kirjoittaessani ja julkaistessani ei vielä neljännesvuosisataakaan sitten. V-a-u. Myyrä-animaatioita tehtiin todella pitkään, ja siitä täytyy nostaa hattua. 

Vaikka en voi sanoa olleeni kova myyräfani lapsena, niin silti mietityttää, olenkohan kaikkia myyräanimaatioita nähnyt. Aivan niitä viimeisimpiä 1990-luvulta ja 2000-luvun vaihteesta en välttämättä (ja todennäköisesti) ole, ja osa 1980-luvun animaatioiden nimistäkin tuntuu vieraalta. (Pienenä sivuhyppäyksenä; muistan kyllä tubettamisen alkuajoiltani [ennen vuotta 2010], että joku oli ladannut YouTubeen ilmeisesti ysäriltä peräisin olevan Myyrä-jakson, jossa jänikset perustavat perheen ja Myyrä on auttamassa jänislasten synnytyksessä. Muistan, että kyseisen videon kommenttipalsta oli mielenkiintoista luettavaa. :D) 

Mutta montako Myyrä-filmiä on kaiken kaikkiaan edes tehty? Wikipedian suomenkielisessä artikkelissa on listattu 51 nimeä, englannin- ja saksankielisissä puolestaan jopa 63, tšekkiläisessä vain 49. Ilmeisesti osa filmeistä on nimetty uudelleen, ainakin luottaisin eniten tuohon tšekkiläiseen lukuun... 

Joka tapauksessa kiinnostus noihin kokoelmani ulkopuolisiin animaatioihin on herännyt, etenkin 1980-luvun ja 1990-luvun alkupuolen puolituntisiin filmeihin, ja aionkin jatkaa tonkimista DVD-boksini ulkopuolelle. Hiljattain sain haalittua kaikki puuttuvat levyt (yksittäisjulkaistut, sitä "täydellistä" kokoelmaa ei ole ollut saatavana enää, enkä sitä kaipaisikaan kun tämä "super-kokoelma" itsesssään on kuitenkin jo hallussani), ja tongittuani ne läpi saatan palata jaarittelemaan aiheesta lisää.

En osannut taaskaan valita hyvää lopetusta, mutta Myyrä vilkuttakoon.
(Myyrä ja televisio, 1970)

Itsekäs jättiläinen

Itsekäs jättiläinen on lyhyt animaatioelokuva, joka on esitetty televisiossa 1980-luvulla ja tuolloin lapsuudenkodissani nauhoitettu kasetille. Tämäkin animaatio on tapaus, jota olen alkanut arvostaa enemmän vasta myöhemmällä iällä, ja kolmisen vuotta sitten jaoin vanhan nauhoitteen YouTubeen (videolla ei ole ollut valtavaa katsojamäärää, mutta siihen nähden se on saanut kivan määrän yläpeukkuja - ne jotka ovat katsoneet, ovat siis myös tykänneet).

Animaatio on mustavalkoinen, ja ilmeisesti siinä on käytetty sekä piirros- että palatekniikkaa. Kestoltaan se on 13 ja puoli minuuttia (omasta nauhoitteestani puuttuvat lopputekstit, ja siksi se on vähän lyhyempi).

Tähän animaatioon liittyy pientä mysteeriä; sen lopussa nimetään tuottajaksi Reiner Film-niminen studio (joka minun korviini kuulostaa saksalaiselta), ja ilmeisesti elokuvan levittäjä on yhdysvaltalainen Weston Woods Studios. Oma videoni on käynyt suttuiseksi, enkä ole saanut selvää elokuvan alun pikkupräntistä, mutta tämän parempilaatuisemman englanninkielisen videon alussa näyttäisi olevan vuosiluku 1971, elleivät silmäni täysin erehdy... (sama vuosiluku on myös videon kuvauksessa.)

Mielenkiintoa lisää se, että Vintage kids' books my kid loves-kirjablogin postauksessa vuodelta 2011 esitellään lastenkirja, jonka kuvitus on hyvin lähellä tätä kyseistä animaatioversiota. Tuo kirja on peräisin vuodelta 1967. Siitä syystä laitan tämän animaation tunnisteeksi "1960-luvun jutut", vaikka animaatio olisikin hieman myöhäisempi... 

Jännää on myös se, että vaikka kyseessä on Weston Woods-tuotanto, siltikään animaatiota ei ole listattu yhtiön nettisivulla olevaan katalogiin... lieneekö tämä animaatio siis joutunut jonkinlaiseen välitilaan ja limboon jossa se ei kuulu kenellekään? (Noh, eipähän ehkä sitten joudu poistetuksi YouTubesta...) (Sivupolulle hyppäys; tuli muuten huomattua tuota Weston Woodsin katalogia selaillessa, että siellähän on useampikin animaatio, jonka YLE on esittänyt telkkarissa lapsuudessani tai ollessani teini-ikäinen. Lisäksi minulle valkeni, että Weston Woods on tuottanut ja tuottaa edelleen nimenomaan hyvin lähdeteos-uskollisia animaatiosovituksia ja ääniversioita tarkasti valikoiduista lastenkirjoista.)

Alkujaan Itsekäs jättiläinen (eng. The Selfish Giant) on irlantilaissyntyisen lehtimies ja kirjailija Oscar Wilden kirjoittama tarina vuodelta 1888. Se on mielestäni kaunis kertomus. En pidä itseäni kovinkaan uskonnollisena ihmisenä, mutta joissakin hengellisesti vivahtavissa tarinoissa ja kertomuksissa on runollisuutta ja kauneutta, jota en kiistä.Tämä tarina on juuri sellainen.

Juoni

Lapsijoukolla on tapana tulla leikkimään aina koulun jälkeen Jättiläisen vehreään puutarhaan.

Se oli suuri, ihastuttava puutarha, jossa oli pehmeä ruohomatto. Siellä täällä kasvoi kauniita kukkia aivan kuin tähtiä taivaalla, ja siellä oli kaksitoista persikkapuuta, jotka keväällä puhkesivat helmenpunaiseen kukkaan antaakseen syksyllä runsaan hedelmäsadon.

(Taas laitan pikkulintuaiheisen kuvan, mutta tykkään niin paljon <3)

Linnut lauloivat persikkapuissa niin kauniisti, että lapset useinkin keskeyttivät leikkinsä niitä paremmin kuullakseen. "Miten hyvä meidän onkaan täällä", lapset huokasivat toisilleen.

Jättiläinen, joka on ollut kauan poissa kotoaan, palaa nyt kotiinsa, ja tyrmistyy nähdessään lapsijoukkion puutarhassaan. 

"Minun puutarhani on minun ikiomani", Jättiläinen sanoi, "sen nyt ymmärtää pikkulapsikin. Enkä suinkaan aio antaa kenenkään muun leikkiä täällä."

Jättiläinen ajaa lapset pois ja rakentaa muurin pihansa ympärille. Lisäksi muuriin kiinnitetään kyltti.

"Läpikulkijat teloitetaan, terveisin Jättiläinen"

 

Lapset surevat ja muistelevat, miten hyvä Jättiläisen puutarhassa oli olla. Lasten poistuttua linnut eivät enää laula, eivätkä kukat kuki siellä. Jättiläisen itsekkäällä teolla on seurauksensa: muurin sisäpuolella alkaa vallita ikuinen talvi, kun sen ulkopuolella vuodenaikojen kierto jatkuu tavallisesti.

Syksy antoi runsaan sadon kaikkialla, paitsi Jättiläisen puutarhassa.

Näin olisi ehkä voinut jatkua ikuisesti, mutta...

Eräänä aamuna Jättiläinen kuuli vuoteeseensa ihanaa musiikkia. Se oli niin sulosointuista, että Jättiläinen arveli itse hänen majesteettinsa musikanttien olevan matkalla linnan ohi.

Itse asiassa se oli vain pikkulintu, joka liverteli ikkunan takana. Jättiläinen ei vain ollut kuullut linnunlaulua niin pitkään aikaan, että se kuulosti maailman ihanimmalta musiikilta sen korvissa.

Eräänä päivänä kevät kuitenkin koittaa jälleen myös Jättiläisen puutarhassa, kun lapset ovat päässeet livahtamaan sinne muuriin sortuneesta raosta. 

Lapset kiipeilevät puissa, jotka puhkeavat ilosta kukkaan, mutta eräs lapsi on niin pieni, ettei pysty kiipeämään puuhun.

Ja Jättiläisen sydän alkoi sulaa. "Miten itsekäs olen ollutkaan", se mietti. "Nyt ymmärrän, miksei kevät halunnut saapua tänne. Autan pojan ylös puuhun, ja lapset saavat leikkiä täällä niin usein kun haluavat."

Kiltiksi muuttunut jättiläinen nostaa lapsen oksalle ja saa tältä kiitokseksi suukon. Jättiläinen ymmärtää aiemman tekonsa vääryyden ja murtaa rakentamansa muurin. 

Tästä lähtien lapset saavat leikkiä Jättiläisen puutarhassa, mutta salaperäinen pienokainen, jonka jätti auttoi puuhun ja josta jätti pitää eniten, on kadonnut. Kukaan lapsijoukosta ei tunne poikaa eikä tiedä, missä tämä asuu, eikä häntä enää nähdä puutarhassa.

Kuluu pitkä aika, ja Jättiläinen on tullut vanhaksi ja heikoksi, mutta yhä lempeämmäksi.

Eräänä talviaamuna Jättiläinen katsoi pukeutuessaan ulos ikkunasta. Se ei enää vihannut talvea, sillä se tiesi, että kevät oli vain lepäämässä ja kukat unessa.

Jättiläistä odottaa puutarhassa yllättävä ja ilahduttava näky. 

Kovasti kaivattu pieni ystävä on palannut ja Jättiläinen rientää tämän luokse, mutta suuttuu nähdessään haavat lapsen käsissä ja jaloissa.

"Kuka on uskaltanut satuttaa sinua! Kerro minulle, niin isken hänet maahan jättiläisten miekallani!"

 "Ei, nämä ovat rakkauden haavoja", lapsi selittää. Jättiläinen polvistuu lapsen edessä, joka on tullut hakemaan häntä.

Lapsi hymyili Jättiläiselle ja sanoi: "Sinä annoit minun kerran leikkiä puutarhassasi. Tänään pääset minun puutarhaani - Paratiisiin."

Aivan lopuksi lapsijoukko löytää Jättiläisen makaamasta puun alta kukkien peitossa.

Animaation suomennoksesta

Animaation suomenkielisenä kertojana lienee Pertti Weckström. Omassa videonauhoitteessani ei ole kreditoitu suomentajaa tai kertojaa, mutta Weckströmin ääni on minulle tuttu ruotsalaisen muumijoulukalenteriohjelman suomenkielisestä versiosta. Weckström on siinäkin kertojana ja täytyy sanoa että pidän tuosta rauhallisesta äänestä ja puhetavasta todella paljon. Samantyylistä kerrontaa tai selostusta saisi olla nykypäivän televisiossakin (muuallakin kuin YLEn suomeksi äänitetyissä dokumenttiohjelmissa).

Katsoin animaation yllälinkatun englanninkielisen version kerran YouTubesta, ja huomasin siitä vivahde-eroja suomenkieliseen. Merkittävimpänä on ehkä loppukohtaus, jossa puhutaan poikalapsen haavoista, mainitsematta niiden olevan naulojen jälkiä. Lisäksi viimeistä loppulausetta on muokattu:

Ja kun lapset iltapäivällä tulivat puutarhaan, he löysivät Jättiläisen uinumassa puun alla valkeiden kukkasten peittämänä. 

Englanninkielisessä jättiläisen koruttomasti kerrotaan vain makaavan kuolleena, kun suomenkielisessä jättiläisen kerrotaan "uinuvan". Pehmennystä, vaikka asiahan on päivänselvä ja kauniisti kuvattu, mutta ehkäpä se on suomentajan mielestä silti ollut niin rankkaa ettei voi sanoa suoraan...