Muistelua: Ruohometsän kaniinikansa

Olen maininnut Ruohometsän kansan alkuperäisteos/tulkinta-jaarituksessani, mutta en ole tästä nimikkeestä itsestään jaaritellut aiemmin. Nyt on lopultakin aika käsitellä ja muistella sitä hieman enemmän.

Mitäpä voisin sanoa ja mistä aloittaisin? Nykypäivänä osaan helposti analysoida ja voin kertoa, ettei Ruohometsän kansan merkitystä ja vaikutusta voi vähätellä minun tapauksessani. Kun siis ajattelee kontrastisesti, että löytäessäni sen, siihen mennessä suurimpia fanituksen kohteitani olivat olleet lähinnä muumit ja pikkuponit. ;-) Jokin synkkävivahteisessa kanitarinassa vain kolahti syvälle ensimmäiset angstinsa kokeneen esiteinin sieluun. Animaatioiden puolesta olin toki nähnyt tuon aikakauden mestariteoksia kuten silloisia tuoreita Disney-elokuvia, mutta silti Ruohometsän kansa oli se, mitä ajattelen todellakin fanittaneeni - sekä elokuvana, että kirjana. 

Aikojen alussa, eli 1990-luvulla kirjastossa 

Oli vuosi 1996, kun kirjaston videohyllystä löytyi Ruohometsän kansa-niminen elokuva (eng. Watership Down, 1978). Eläimistä ja piirretyistä tykkäävä esiteinityttönen, joka oli tuleva Ani-täti, tarttui siihen. (Hmh, tajusin juuri että on melko tarkalleen 30 vuoden takaisista tapahtumista kyse. :-D)

Siis, eihän tämä kansi välttämättä vakuuta, mutta kirjastonkasettien kohdalla en yleensä ollut kovin "ronkeli" (muistan että joissakin helmissä oli todella vaatimattomat kannet). Lisäksi kirjaston viivakooditarra peitti tuon takakannen verisen kanin aika hyvin. :D Jostain syystä muistelen, että tuo etukannen sitaatti oli erilainen, jotain tyyliin: "Tunnen vaaran, kuin metallin niskani ympärillä"..? Voihan olla että muistan väärin, tai ehkä kasettijulkaisuja on ollut toinenkin, eri teksteillä... tämän videokannen löysin Videospace-sivustolta.

En enää muista tarkalleen ensimmäisiä ajatuksiani tai fiiliksiäni elokuvasta, mutta se on varmaa, että se teki lähtemättömän vaikutuksen. Ja kun osasin järkeillä että elokuva perustuu kirjaan, niin tottahan toki etsin Richard Adamsin suomennetun romaanin kirjaston hyllystä, sitäkään en muista oliko se heti kun elokuva oli palautettu, mutta melko pian kuitenkin.

Kirjaa ei luettu hetkessä siten kuin elokuva tuli katsottua, mutta jos mahdollista, kirja teki vieläkin isomman vaikutuksen 10-11-vuotiaaseen tyttöseen. Ruohometsän kansa oli pitkään "aikuisin" lukemani kirja, mikäli se sellaiseksi lasketaan. Varsinaisesti kohderyhmätöntä eläinfantasiaahan molemmat, sekä kirja että animaatioelokuva, ovat (vuosikausia myöhemmin kirjastossa poiketessani tarkistin, löytyykö kanikirja edelleen lasten- ja nuortenosastolta, ja löytyihän se vielä silloin, mutta aikuisten kaunokirjallisuuden osastollakin oli oma kappaleensa - nykytilanteesta taasen en tiedä). 

Tuolloin 1996 olin tietämättäni ajan hermolla, sillä 1997 julkaistiin suomeksi kaniinitarinan jatko-, tai enemmänkin täydennysosa Ruohometsän tarinoita. Tuota ennen olin myös bongannut alkuperäisen kanikirjan pehmeäkantisena painoksena kirjakaupan mainoslehdestä, ja kipaisin ostamaan sen omaan kirjahyllyyni, ja siitä lähtien se kulki mukanani elämäni varrella teini-iästä varhaisaikuisuuteen ja on edelleen rakkaimpia lukemiani kirjoja. Edellisin lukukertakin on tältä vuosikymmeneltä. 

Paljon kulkenut kirjan pehmeäkantinen painos ja vähemmän luettu täydennysosa.

Muillakin tasoilla kanitarina on minulle merkityksellinen. Muistelen että tämän animaatioelokuvaversion kautta olen ensimmäisen kerran kiinnittänyt huomiota dubbauksen tehneeseen firmaan. Ruohometsän kansa-kasetin kansista opin, että on olemassa sellainen Pauli Virta Productions eli PVP Oy. (Toki elokuvassa kuului "jostain tuttuja" ääniä, mutta PVP:tä ei mainita esim. aiemmin näkemäni My Little Pony Talesin kasettijulkaisussa.)

On vaikea sanoa, kumpaa olen kuluttanut enemmän, alkuperäistä romaania vai animaatiota. Kirjasta pidin niin paljon, että hankin sen omaan hyllyyn jo varhain, ja animaatiota toki lainasin kirjastosta uudestaan siihen asti, kun leffan suomidubattu versio esitettiin televisiossa MTV3:lla 1997. Se tuli nauhoitettua talteen, joskin muistan pettyneeni, sillä lehden ohjelmatiedoista olin ymmärtänyt että esityksessä olisi ollut alkuperäinen englanninkielinen versio eikä suomidubbi. Sekä 1999 että 2000 YLE puolestaan esitti tuon alkuperäisäänisen leffan, ja sekin tuli nauhoitettua talteen. Tämän vuoksi en ole videojulkaisuihin tarttunut (joskin myöhemmin olen alkanut kaipailla tuota ysäriaikaista kasettijulkaisua kansitaiteineen). Elokuvan DVD-julkaisua olen aikanaan kuikuillut niin kaupoissa kuin kirpputoreilla, mutta se on jäänyt hankkimatta; syynä se, että vaikka DVD-julkaisussa on suomidubbauksen lisäksi englanninkielinen ääniraita mukana, niin tekstitystä ei kuitenkaan ole (tämä seikka on ollut syynä myös muutaman muun filminimikkeen hankkimatta jättämiseen. Mitä mieltä on sisällyttää alkuperäisversio ilman asianmukaista tekstitystä?).

Kuitenkin, luulen tarttuneeni useammin kirjaan tässä tapauksessa. Ihan vain koska kirjaan on helpompi ja vaivattomampi tarttua ja aloittaa lukeminen. Animaatiota ei kuitenkaan sovi väheksyä, koska (kuten alkuperäisteos/tulkinta-jaarituksessani olen maininnut), ilman sitä tuskin olisin löytänyt alkuperäistä romaania. 

Juoni

Kaikessa lyhykäisyydessään Ruohometsän kansa kertoo villikaniinijoukosta, joka lähtee etsimään uutta kotia vanhan jäädessä ihmisten rakennustyömaan alle. Kodin löydyttyä ei kuitenkaan odota autuus, vaan törmätään uusiin ongelmiin, joita ratkotaan. 

Kyseessä on siis selviytymistarina, ja pidän sitä myös johtajaksi kasvamisen tarinana.

Kuvaus sekä kirjassa että animaatiofilmissä on melko luonnollista ja todenmukaista (tarinan tapahtumapaikat ovat myös todella olemassa). Eläimet enimmäkseen käyttäytyvät niin kuin niiden kuuluu. Fantasiaa siitä tekevät kaniinien omat legendat, myytit tai eräänlainen "uskonto". 

Yksinäisen fanin fanitus ysärin lopulla

Ruohometsän kansa on sellainen poikkeustapaus, että fanitin (tai ehkä enemmänkin jouduin fanittamaan) sitä yksin. Oma pieni kaveripiirini nimittäin ei innostunut sen enempää elokuvasta kuin kirjastakaan, vaikka sitä alkuvaiheessa tarjosin (siis tosiasiassa tuputin ja pakotin ;P). Enkä oikeastaan moiti heitä siitä - kavereitakaan eivät aina ihan samat jutut kiinnosta, niin se vain on.

Mutta tällä ehkä ensimmäisellä "yksinäisen fanin" kokemuksella on ollut seurauksensa - paitsi että olen harjaantunut ja tottunut pitämään oman pääni sen suhteen mistä pidän ja siten luottamaan omaan arvostelukykyyni, niin olen myös nykyään pitkälti niin tottunut olemaan ja fanittamaan likipitäen kaikkea nimenomaan yksin, etten oikeastaan osaa kaivata muita faneja tai yhteisöllisyyttä. Toki joskus mietin, että aiheesta x olisi joskus kiva vaihtaa ajatuksia jonkun toisen kanssa, mutta loppupeleissä se kuitenkaan ei ole niin tärkeää.

Kirjallinen animaatioaarre The Watership Down Film Picture Book jonka olen aiemmin blogissani maininnut ja romaanin kovakantinen painos (kirjastopoisto jonka poimin kirpputorilta mukaani siltä varalta että pehmeäkantinen opukseni joskus hajoaa tai leviää käsiin :D).

Ruohometsän kansan löytäessäni olin esiteini-iässä. Jo aiemmassa lapsuudessani ja ylipäätään opittuani kirjoittamaan tehtailin paljon fanitarinoita likipitäen kaikista fiktiivisistä teoksista joita kulutin. Kanitarinan löydettyäni kirjoitin omaa hömppää myös sen pohjalta, joskin muistelen, että nimenomaan Ruohometsän kansasta en kirjoittanut suoria fanitarinoita vaan enemmänkin spinoff-tyyppistä kamaa, eli lainasin Adamsin kanimaailman kieltä ja sanastoa mutta hahmot ja maailma olivat erilaiset. En enää muista mitä kirjoitin, enkä ole lukenut noita esiteiniajan räpellyksiäni aikoihin mutta tasokasta kaunokirjallisuutta ne tuskin kuitenkaan lienevät... ovat ne silti edelleen tallessa ja voisi niitä joskus huvikseen kaivella ja nauraa armollisesti lapselliselle naiiviudelle. :D 

Sen sijaan varmasti osaan sanoa, että Ruohometsän kansa vaikutti omaan luovaan kirjoittamiseeni pidemmällä aikavälillä; yläasteen äidinkielenopettajani antoi melko usein myönteisiä arvosanoja kirjoittamistani teksteistä ja mainitsi joskus että kuvailin asioita hyvin, ja katson sen olleen seurausta nimenomaan Adamsin tekstien lukemisesta. Animaatioelokuva vaikutti tietysti siihen millaisina mielessäni näin tarinan tapahtumapaikat, mutta Adamsin tekstin pohjalta loin omat tarkemmat mielikuvat hahmoista ja tarinan varsinaisista tapahtumista ja asioista joita elokuvassa ei ollut tai joita ei käsitelty.

Vuosituhannen taitteessa kanitarinasta tehtiin uusi animaatiotulkinta televisiosarjan muodossa, ja muistan miten muropaketeista sai keräilyfiguureja sarjan hahmoista ja miten kävin sarjan virallisilla internet-sivuilla. Kuitenkaan Suomen televisiossa tuota sarjaa ei koskaan nähty, vaan siitä tehtiin kolmen VHS-kasetin ja DVD-levyn tynkäjulkaisu. Olen kaksi noista kaseteista joskus katsonut, enkä hirveästi innostunut hahmojen disneymäisestä lookista sen paremmin kuin muista tarinaan tehdyistä isoista muutoksista. Joskus olen miettinyt että voisi tuolle sarjalle silti kokeilla antaa mahdollisuuden ja katsoa sen omana itsenäisenä teoksenaan... ja loppuvuodesta 2018 päivänvalon puolestaan näki Netflixin neliosainen minisarja. Itse en ole Netflixiä käyttänyt, mutta läheiselläni oli se noihin aikoihin käytössä joten hänen kauttaan katsoin sarjan ensimmäisen osan, mutta en siitäkään oikein innostunut. (Muistelen muuten 1990-luvun loppupuolelta jauhaneeni kavereilleni visiota siitä millainen olisi Ruohometsän kansa tietokoneavusteisena animaationa joka olisi tehty siten, että kanit olisivat muuten realistisia ja "aitoja" mutta suun liikkeet olisi animoitu ja huulisynkattu ja miten kökköä se olisi. :D) 

Kanitarinassa on paljon hyviä hahmoja, mutta suosikkini oli ja on edelleen Vatukka (eng. Blackberry), eli "kaniini jolla on mustapäiset korvat".  Marjoista pitävälle ihmiselle jo pelkkä hahmon nimi on tietysti positiivisia mielikuvia herättävä, mutta lapsena/esiteininä fanitin nimen- ja yksinomaan niitä "fiksuja" hahmoja, nykyisin sanoisin ehkä ennemmin "järkeileviä" tai "aivotoimintaa harjoittavia", ja Vatukka lukeutuu tällaisten fanittamieni hahmojen joukkoon. <3 Vatukka oli myös niitä elokuvan hahmoja jotka ulkonäkönsä puolesta erottuivat joukosta ja jäivät paremmin mieleen. (Toinen lempihahmo kirjassa on vitsiniekka Sinikello (eng. Bluebell), joka ei kuitenkaan ole elokuvassa mukana.)

Hieman vanhempana teininä luin kaksi muuta Adamsin romaania, Ruttokoirat (1977) ja Shardikin (1974). Shardik oli niin tuskallisen pitkä ja paksu kirja että sen lukeminen teki tiukkaa, mutta Ruttokoirista pidin ja olen lukenut sen useamman kerran ja toisinaan mietin, pitäisikö sekin metsästää omaan hyllyyn. Ruttokoirista on tehty myös animaatioelokuvasovitus Ruohometsän kansan tapaan, ja joskus 2000-luvulla se taidettiin esittää jollakin maksullisella elokuvakanavalla (itse asiassa yritin kaivella ohjelmatietoja, tämä onkin ilmeisesti tapahtunut vasta 2014!), mutta näkemättä jäi. 

Mitä muihin eläinfantasia-genren juttuihin tulee, luin ysärillä liki Ruohometsän kansan vanavedessä Robert C. O´Brienin Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat-romaanin (1971), jonka pohjalta on tehty Don Bluthin ohjaama animaatioleffa NIMH - rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (1982), tässäkin tapauksessa lainasin filmin kirjastosta ja sitten etsin kirjan (ja ellen väärin muista, näitä kahta romaania itse asiassa yhdistää sama kansikuvittaja suomenkielisessä painoksessa, Seppo Polameri). Brian Jacquesin Redwall-sarjaa luin myöhäisteininä/nuorena aikuisena 2000-luvulla, mutta siinä lienevät enimmät kosketuspintani varsinaiseen genreen. Esiteininä ja vähän vanhempana pidin inhimillistetyistä eläinhahmoista, enää ne eivät itsessään niin paljoa puhuttele.

Kaivelua 2020-luvulla ja kenties pientä kyynistymistä taas...

Palatakseni tuohon animaatioelokuvaan, josta minulla kaikki alkoi. Elokuva näytettiin hiljattain (syksyllä 2024) YLE Teemalla ja sen oheen liitetyssä puheohjelmassa tunnuttiin hakevan enemmän jotain kummallista, shokeeraavaa tai sensaatiomaista. Vuosia jälkikäteen on erittäin valitettavaa kuulla, että elokuva on traumatisoinut kokonaisia sukupolvia, joskin tuossa ja kaikessa muussakin aiheeseen liittyvässä nettikirjoittelussa tuntuu olevan vahvasti raflaavan liioittelun makua. Olen toki tietoinen, että 2000-luvun DVD-julkaisussa elokuvan ikärajaksi on merkitty K3. Luultavasti tarkastajatahoa ei ole silloin kiinnostanut pätkänkään vertaa. Elokuva on toki vaikuttava, enkä sitä missään tapauksessa näyttäisi alle kouluikäisille, mutta yli kymmenvuotiaat saattavat osata käsitellä sitä. Itse ainakin osasin. Mutta en pitäisi elokuvaa ihan niin kummallisena tai sellaisena kuin se tuolla Teeman elokuvafestivaaleilla haluttiin esille tuoda. :DP 

Tähän liittyen copy-pastetan omaa tekstiäni, sillä olen Pörri Oravasta jaaritellessa maininnut seuraavaa:

Sarjassa on siis ulkoiseen söpöyteensä ja suloisuuteensa nähden paikoin vähän "rankempaa" sisältöä (joskaan verenvuodatusta ei koskaan nähdä), ja siltikään se ei ole sitä ylenpalttista eläinhahmoihin kohdistuvalla julmuudella mässäilyä (joka itseäni toisinaan hieman ärsyttää, ei niinkään siksi että sitä ylipäätään on, vaan koska se tuntuu toisinaan itsetarkoitukselliselta), mutta ei todellakaan myöskään mitään lässytystä.

Tuon lainauksen lihavoidun kohdan voidaan sanoa viittaavan vaikkapa Ruohometsän kansaan. Elokuvassa veri lentää, ja esiteininä/teininä se ei niinkään häirinnyt minua, vaan vasta paljon myöhemmin ja aikuisena olen alkanut vähän miettiä, että onkohan se todella niin tarpeellista... :D

Joka tapauksessa, kaniinien fantastinen selviytymistarina valloitti maailman, ja tämän jaarittelevan tädin sydämen.

Muistelua: Taotao, pieni pandakarhu

Täytyihän minun toki jaaritella blogissani Taotao, pieni pandakarhu-sarjasta (saks. Taotao der kleine pandabär, jap. Taotao Ehonkan) (1983), kun olen elokuvastakin jaaritellut! 

Varsinaista esittelyä 52-osainen klassikkosarja tuskin kaipaa, mutta muodon vuoksi: japanilais-kiinalais-saksalaisessa animaatiosarjassa kerrotaan opettavaisia eläinhahmojen tähdittämiä tarinoita, jotka on limitetty sarjan nimihenkilön, Taotao-pandapojan ja tämän ystävien jokapäiväisen elämän kommelluksiin ja kohelluksiin. Pandamuorin kertomien tarinoiden kautta löytyy usein ratkaisu ongelmaan tai selitys arvoitukseen, joskus myös rohkaisu tai lohtu vaikean tilanteen käsittelyyn.

Sarjaa voi pitää yleissivistävänä, sillä siihen on koottu tarinoita kaikkialta maailmasta, ja osa niistä on hyvinkin tuttuja, osa taas ehkä vähemmän tunnettuja. Sanoisin, että sarja toimii kaikenikäisille "vauvasta vaariin".

Tarinoissa käsitellään melko perinteisiä hyveitä alkaen viisaudesta rohkeuteen, vaatimattomuudesta lempeyteen. Ahkeruus ja hyvät teot palkitaan. Matkailu avartaa, mutta toisaalta kotona on hyvä olla. Vaikka olisi pieni hiiri tai koira, on aina riittävän hyvä johonkin, sillä jokaiselle on oma paikkansa maailmassa. Ja niin edelleen. Tarinat ovat helposti samaistuttavia, inhimillisiä ja ajatuksia herättäviä. Maailma ei kuitenkaan ole täydellisen ideaalinen, joten kaikissa tarinoissa hahmot eivät toimi moraalisesti oikein, asioilla on nurjemmat puolet, eikä oikeus aina tapahdu edes Pandamuorin tarinoissa.

Suomeksi sarjan on kertonut Inkeri Wallenius. Nykypäivänä mietin, että jos tämä sarja uusiodubattaisiin, se voitaisiin tehdä samaan malliin kuin Pörri Oravan kanssa 2000-luvulla tehtiin; siinä oli uusi dubbaus jossa hahmoilla oli yksilöidyt äänet, mutta jakson aloitus- ja lopetusosioissa oli lyhyt Walleniuksen (toki uudelleen äänitetty) kertojamainen osuus.

Lapsuuden aikaisesta kokemuksesta nykyhetkeen

Taotao-kirjan löysin 2010-luvulla omaan kirjahyllyyni.

Sarjan loppupuoliskon jaksoista suurin osa oli nauhoitettu lapsuudessani kaseteille 1980-luvulla. Sarjan alkupään jaksot tulivat minulle tutuksi myöhemmin 1990-luvulla kirjaston kaseteilta sekä animaatiokuvitetusta Taotao-kirjasta ennen samaisen vuosikymmenen puolivälin tv-uusintoja, jolloin koko sarja tuli nauhoitettua talteen. Nuo nauhoitteet ovat säilyneet ja kulkeneet oman elämän rinnalla lapsuudesta varhaiseen aikuisuuteen.

Koko sarjan sisältävää DVD-boksia sainkin sitten odottaa vuoteen 2021 asti mutta todettakoon että kärsivällisyys palkitaan. Ainoa mikä on ehkä vähäsen hassua tähän sarjaan liittyen, on se, että olin/olen jotenkin niin tottunut ruotsinkielisiin tekstityksiin, mitkä sarjan televisioesityksissä pyörivät, että on tuntunut vähäisesti oudolta katsoa sarjaa DVD:ltä ilman ruudun alareunaa peittäviä tekstityksiä. :´D Nuo tekstitykset olivat hyvät siinä mielessä, että jos jaksossa esiintyvän hahmon nimestä oli epävarma, niin tekstityksestä sai selville, miten se kuuluu kirjoittaa (esim. Chario, Schu-Schu, Chocoma).  

Mutta palataan taaksepäin. Alle kouluikäisenä siis katselin nauhoitettuja jaksoja sellaisenaan ja viihdyin niiden parissa, mitäpä muutakaan. Eläinhahmoja oli hauska katsella ja ne tekivät kaikkea kiinnostavaa ja monesti olisin halunnut ja yritinkin matkia niitä (kuten ylläolevissa parissa kuvassa; käyttää suuria lehtiä sateenvarjona tai mäenlaskussa). 

1990-luvun puolivälissä ala-asteikäisenä edelleen katsoin sarjaa enemmän animaatioviihteenä ja erityisen kiinnostuneena alkupään ja muuten aiemmin nauhoittamatta jääneitä jaksoja, ja tuohon ikään mennessä kertyneen ymmärryksen kautta osasin liikuttua ja pillittää joistakin tarinoista.

Kun aloin ymmärtää elämää/kuolemaa, pilviseepran uhraus itketti
(itse asiassa ajattelen aikuisena tätä tarinaa vielä synkemmästä näkökulmasta).

Nuorena aikuisena (en muista oliko vielä ennen Taotao-elokuvan näkemistä) rupesin näkemään jotkin sarjan jaksot eri tavalla kuin mitä lapsena, ja nyt, hyvinkin kypsään aikuisikään ehtineenä, näen monet tarinoista jo hyvinkin syvällisesti. Silti, lapsuusaikainen kokemus on pääosin säilynyt aika hyvin, eikä se ole ristiriitaillut aikuisen ymmärryksen kanssa pahemmin (lähinnä olen huomannut vähäistä muutosta suhtautumisessani joihinkin tarinoiden hahmoihin). 

En ole palannut sarjan pariin pitkällisemmin enää 2000-luvun jälkeen (vaikka esim. olenkin jaaritellut 29. jaksosta). Taotao-elokuvan näkeminen vuonna 2005 on jättänyt minuun pysyvän ja lähtemättömän jäljen, mikä myös ehkä on vaikuttanut siihen, että sarja on ollut enemmän muistoissa kuin varsinaisessa katselussa. Hankittuani sarjan DVD-boksin ja laittaessani sen kunnolla katseluun näin 2020-luvulla on myönnettävä, että minulla oli alkuun lievää epämukavuutta ihan vain sarjan alkutunnaria katsellessa ja kuunnellessa. (Vai olisiko se sittenkin se todellinen, kuuluisa *nostalgia* tällä kertaa?)

Sittenkin, huomaan katsovani animaatiota ja kuuntelevani Walleniuksen kerrontaa mielelläni, välillä kokien niin mukavia kuin epämukavia läikähdyksiä sydämessä, ja tehden jopa uusia oivalluksia. 

 Tahatonta, aikuisena tajuan että kuvassahan on selvästi kakihedelmä (lapsuudessani en sitä tuntenut!).

Jaettu katselukokemus 2020-luvulla syntyneen läheiseni kanssa: "pesukarhulla on Nuuskamuikkusen hattu :D" ... ;D

Jaksokohtaisia mietteitä, muisteluja ja fiilistelyjä minulla riittäisi aika paljon, samoin kuin voisin melko vaivattomasti tehdä erilaisia ranking- tai top 10-listoja sarjan jaksoista ja hahmoista (surulliset/haikeat loput, eeppisimmät seikkailut, hupaisimmat tarinat/veijarihahmot, mulkuimmat hahmot jne.). Ehkä joskus teenkin jotain kun jaksan paneutua miettimään? 

Musiikki joka puuttuu hyllystä

Sarjan saksankielisen version musiikit on tehnyt pääosin Karel Svoboda, joka teki musiikit myös Maija Mehiläiseen (1975), Pinokkioon (1976) ja Peukaloisen retkiin (1980). Svobodan lisäksi sarjaan ovat tehneet jaksokohtaisia musiikkeja herrat nimeltä Robert Pherdmenges ja Alexander Blechringer, jotka myös ansaitsevat tunnustusta (ja etenkin jälkimmäisen kohdalla opin näin aikuisena tunnistamaan tyylin niin että saatoin arvata milloin kyseinen tekijä on ollut vaikuttamassa jakson musiikkiin :D). 

Sarjan musiikkia olisi mukava kuunnella sarjasta erillään. Edellämainituista Maija Mehiläisestä, Pinokkiosta ja Peukaloisen retkistä onkin aikoinaan julkaistu Saksassa Fernseh Hits- (sekä sisällöltään vastaavia TV Friends Forever)-levyjä, joissa kunkin sarjan musiikkeja kuullaan (mutta täydellisiä soundtrackeja ne valitettavasti eivät ole. Olen silti mielelläni maksanut sen muistaakseni alle 10 euroa Maija Mehiläisen musiikkien digilataamisesta aikoinaan). Taotaosta tuollaista levyä ei kuitenkaan ole käsittääkseni julkaistu, vaikkakin, sen sijaan, Discogs-sivusto kertoo, että aikoinaan 1980-luvulla on tuotettu sarjaan liittyviä kuunnelmalevyjä ja -kasetteja, joissa ilmeisesti on ollut myös musiikkiosuuksia...

(Aasinsiltana, liittyen Taotao-elokuvaan, Discogs-sivusto kertoo myös, että Japanissa filmin soundtrack on julkaistu LP-levynä aikoinaan...) 

Lopputulemia ja aikuisiän (ristiriitaisiakin) fiiliksiä

Taotao on ollut mieleenjäävä hahmo, eikä vähiten ulkomuotonsa puolesta. Muistan lapsuudestani ennen kouluikää, että minulla oli pahvinen kirja, jossa oli kuvia erilaisista eläimiä, ja pandan kohdalla intin jääräpäisesti "Taotao", eli kaikki pandat olivat taotaoja, kuten myös WWF:n logo. :´D

Minulle Taotao on henkilökohtaisesti nostalginen sarja kysymättäkin. Pidän siitä, että sarjaan on tuotu tarinoita ympäri maailman (itse asiassa olisi kiva joskus selvitellä sarjan ihan kaikkien tarinoiden taustat ja mistä ne ovat peräisin - tai olisiko niin, että jotkin tarinat on keksitty ja kirjoitettu sarjaa varten. Esim. Ruma ankanpoikanen ja Saapasjalkakissa ovat toki helposti selvitettäviä tarinatapauksia). Vertailuun voi ottaa ystäväni, joka taas ei pahemmin katsonut Taotaoa omassa lapsuudessaan, näkökulman; häntä ei niin nappaa kun sarjasta puuttuu jatkuvuus. Omaksi "puolustuksekseni" taas sanon, että kun tarinat ovat kaikkia omia kokonaisuuksiaan, se vapauttaa sarjan jaksot niin, että niitä voi katsoa huoletta missä järjestyksessä tahansa.

Pidän myös siitä, että sarjassa nähdään vaihtuvien tarinoiden lisäksi myös monipuolista ja vaihtelevaa piirrostyyliä, niin animaatiota kuin taustataidetta, eri jaksoissa. Ja sarjan eläimet ovat niin somia vieläkin... muistelen, että lapsena tai vielä teininä/nuorena aikuisenakin halusin joskus piirtää eläinhahmoja "Taotao-tyylillä" (siinä kuitenkaan onnistumatta)...  

Tokin ja Mokin tarinan maailma on rosoinen ja kivinen vuoristo.

Lumipöllö on tosi söpö :3

Jos pitää "perinteisistä" tarinoista ja eläinhahmoista, Taotaoa voi suositella katsottavaksi nykypäivänäkin. YouTubesta sarjaa voi katsoa virallisesti Parhaat vanhat piirretyt!-kanavalta, jos ei DVD-boksin tai yksittäisten levyjen hankinta huvita (joskin tuolla kanavalla jakso-otsikot ja myös osa thumbnail-kuvistakin ovat päin honkia, niitä ei ole selvästikään tarkistutettu). Lisäksi muistelen joskus nähneeni Taotaon listattuna myös Nelosen Ruutu-palvelussa, mutta pikaisella vilkaisulla sitä ei enää ollut siellä.

Taotao-elokuvasta olenkin aiemmin jaaritellut siinä määrin tyhjentävästi, ettei minulla ole siitä enempää kerrottavaa tai lisättävää aikaisempaan. Elokuva lienee noussut parempaan tietoisuuteen omien blogikirjoitusten jälkeen, mutta muistutan kuitenkin, että se on varsin erilainen tähän televisiosarjaan nähden...

Jälkijunassa: Harry Potter

Noin vuosi sitten sain päähänpiston ja otin läheiseni kanssa yhteiseksi lukuprojektiksi J.K. Rowlingin Harry Potter-velhofantasiasaagan (1997-2007, ensimmäisen kirjan suomennos 1998). En ollut lukenut kirjoja silloin kun ne julkaistiin. Harry Potter ja viisasten kivi lojui kyllä lapsuudenkodissani hyllyssä melko tuoreeltaan, mutta en ollut tarttunut siihen ennen viime vuotta. En ole varma, oliko kukaan muukaan perhepiirissäni oikeasti lukenut kyseistä opusta - ainakaan kukaan perheessä ei tiettävästi ollut erityinen potterfani. :D

Velhofantasiaa sivuavia epäsuoria muistoja minulla kyllä on muutama. Kaverini luki ja fanitti kirjoja ala- ja yläasteen taitteessa vuosituhanteen vaihteessa, ja minulla on muistikuva että olisin ekan potterleffan katsonut videolta nuorempien perheenjäsenten kanssa joskus. Sattumoisin Di Gi Charatin luonut sarjakuvapiirtäjä Koge-Donbo oli myös potterfani jolla oli asiaankuuluva fanisivusto internetissä 2000-luvun alkupuolella ja sieltä tuli fanitaidetta joskus silmäiltyä koska piirtäjän tyyli miellytti vaikka velhomaailma ei minulle erityisen tuttu ollutkaan.

Muistan myös pitkin 2000-lukua uutisoinnit "pottermaniasta" ja siitä miten kulloistakin uutta kirjaa lukijat odottivat kuin kuuta nousevaa, ja kun kirjasuomennoksiakaan ei vielä ollut tehty ja julkaistu, niin kovimmat fanit lukivat ja jopa jonottivat kirjakauppojen ovilla englanninkielistä julkaisua. Minä ohitin tuon kaiken, en oikeastaan tiedä miksi. Ehkä velhofantasia konseptina ei vain puhutellut minua teininä tai nuorena aikuisenakaan. Kiinnostuksenkohteeni vain olivat muissa jutuissa, ei sen kummempaa.

Kirja- ja elokuvasaaga saatiin loppuun ajat sitten, mutta jonkinasteinen pottermania jyllää edelleenkin, mitä kaupallista tuotteistusta nykypäivänä seuraa. 

Kuten sanottu, viime vuonna sitten sain jostakin päähänpiston, että voisihan sen lapsuudenkodissa lojuvan kirjan ehkä huvikseen lukeakin ja katsoa, mistä oli/on kyse. Ja niinhän siinä kävi läheiseni kanssa, että luettuamme ensimmäisen kirjan, päädyimme lukemaan loputkin, ja siinä vierähti vajaa vuosi. Vaikka jälkijunassa ollaankin, katson sen olleen etu siinä mielessä, että kirjaston hyllyllä ei ollut suurempaa ruuhkaa ja jonoa kuin mitä ehkä 15-25 vuotta sitten varmasti oli. :-D

Mitä sitä sitten sanoisi? Ihan jepaa nuorten/aikuisten fantasiakirjallisuutta. En kadu, että luin, mutta en myöskään suuremmin harmittele, etten lukenut jo aiemmin. En varsinaisesti jäänyt kaipaamaan mitään lisää velhomaailmaan; olen tyytyväinen näin. Miellyttävä lukukokemus myös sinällään, että joissain kohdin osasin aavistella, vähän pähkäillä tai suoraan arvata jonkin tärkeähkön juonenkäänteen, paljastuksen tai vastaavan (yleensä minulle ei käy näin, enkä viitsi esim. telkkarin draama-, poliisi- tai jännityssarjojen tai vastaavien käänteitä arvuutella. Tässä tapauksessa oli ihan mukavaa saada harvinainen tyytyväisyyden tunne siitä, että osasi arvata oikein).

Bonus: Ani-täti velhomaailman kautta 

Lukuprojektin hiljattain päätyttyä kävin virallisella Harry Potter-sivustolla (urli laitettu vaikka sitä tuskin tarvittaisiin :D) temppuilemassa ja asianmukaisesti lajittelemassa itseni Tylypahkan tupaan sekä selvittämässä suojeliukseni ja taikasauvani tyypin. ;D 

Onpahan nämä nyt virallisesti selvitetty. ;-) Menneisyyttä sivuava muisto on sekin, että 2000-luvun internet oli tietysti täynnä hahmo- ja Tylypahkan tupa-testejä, jne. 

Yleishöpinää tubevideoista + pari kommenttia Muskettikoirien paluusta

Aika ajoin saan YouTube-kanavalleni kysymyksiä ja pyyntöjä lastenohjelmista tai animaatiosarjoista. Useimmiten kysymykset liittyvät jo ennestään kanavalle lataamiini videoihin, mutta toisinaan minulta kysytään muistakin ohjelmista. Näitä ovat olleet Kippurahännän kertomuksia-sarja, ja myös Muskettikoirien paluusta minulta on kysytty.

Nuo kaksi yllämainittua lastenohjelmaa tai animaatiosarjaa ovat sellaisia, jotka on nauhoitettu kaseteille aikoinaan 1990-luvulla, mutta joita en itse ollut katsonut kirjaimellisesti yli pariin (tai jo lähemmäs kolmeen :D) vuosikymmeneen. Lämpimiä katselumuistoja niihin toki liittyy, mutta näin aikuisiällä en ole niihin "nostalgisointi"- tai muussakaan vastaavassa mielessä kokenut kovin suurta kiinnostusta tarttua ja ryhtyä penkomaan kasetteja esiin ja läpi, eikä minulla rehellisesti sanoen ole ollut viime vuosina niin paljoa aikaa sen enempää noihin kuin muidenkaan tapausten läpikäyntiin.* Vielä kun itsellä on olemassa se tietoisuus, että ne vanhat kasetit ovat kyllä edelleen olemassa eivätkä ne ole häviämässä mihinkään, niin mitä sitä kiirehtimään - asiaa on helppoa lykätä siiheksi sit kun ehtii... 

Vaan nytpä tänä kuluneena keväänä sitä on kerrankin ehtinyt! Tämän loppukevään ja tulevan alkukesän aikana julkaisen tubekanavallani kysytyn ja ilmeisesti myös toivotun Muskettikoirien paluu-sarjan vuodelta 1989. Julkaisen kaksi jaksoa viikossa (ihan vain koska itse tykkään siitä, että on jotain mitä odottaa ;D).

Ajatuksia Muskettikoiri(en paluu)sta näin yli 30 vuotta myöhemmin

Muistan, että näin alkuperäisen Muskettikoirat-sarjan töllöstä silloin kun se joskus 1990-luvun alkupuolella esitettiin. Kuitenkaan siitä ei ole vahvoja tai yksittäisiä selkeitä muistoja (niin kuin ei esim. Pörri-oravastakaan ollut). Jälkikäteen olen lukenut, että kyseinen sarja esitettiinkin tekstitettynä eikä dubattuna, joten se voi olla osittainen syy heikkoihin muistikuviin. Silti; kun jatkosarja Muskettikoirien paluu sitten paria tai muutamaa vuotta myöhemmin esitettiin ja nauhoitettiin talteen, niin kyllä hahmot tunnisti ja oppi myös muistamaan paremmin.

Muskettikoiriin (tai niiden paluuseen) en syystä tai toisesta ole kokenut niin suurta innostusta tai kiinnostusta enää teininä tai aikuisiälläkään (joihinkin muihin lapsuuden piirrettyihin verrattuna). Alkuperäinen sarja dubattiin suomeksi jälkikäteen ja se on esitetty maksukanavilla ja julkaistu DVD:llä, mutta siihen ei ole houkuttanut tarttua (eikä edes ole huvittanut toljotella muiden tekemiä rippauksia).

Jatkosarjasta minulta taas on kysytty kerran tai pari YouTubessa, ja se on ollut tyypillinen "ehkä joskus kun kiinnostaa ja ehtii kaivella"-tapaus. Tässä kuluneena lopputalvena-keväänä minulla viimein oli aikaa ja kiinnostusta kaivella kasetit esiin ja laitoin kopioinnin pyörimään taustalle muiden kotiaskareideni oheen - en viitsinyt katsella sen enempää kuin ohimennen tarkkaillakseni sivusta, että kasetit ylipäätään toimivat. 

Jaksojen editointi ja pakkaaminen tietokoneella puolestaan vaati hieman enemmän ruudun tuijotusta, sillä jaksot on nauhoitettu talteen niin, että alku- ja lopputunnarit pyrittiin jättämään pois - tällä tavalla lapsuudessani aika paljon nauhoitettiin sarjaohjelmia muuten ylipäätään. Kun jaksot on nauhoitettu ilman tunnareita, niin jälkikäteen katsoessa ne ovat olleet ikään kuin yhtenä pötkönä, pitkänä "elokuvana". Muskettikoirien paluun kohdalla nauhoittamisen suhteen ei tehty poikkeusta, ja nyt vuosikausia jälkeenpäin editoidessa sai plärätä ja silmäillä tarkemminkin että mihin jakso oikeastaan loppuu ja mistä seuraava alkaa, kun jaksojen aluissa ei ole erillisiä otsikoita. :D Tästä nauhoitusmetodista johtuen jaksoista myös on jäänyt puuttumaan sekunteja alusta, lopusta tai molemmista.

En usko katsoneeni kasetteja läpi enää 2000-luvun puolella. Silti niitä on tullut katsottua aikanaan kuitenkin siinä määrin, että sarjan keskeisimmät hahmot ja ääninäyttelijäroolitukset ovat painuneet mieleen ja reippaasti yli kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin muistaa täsmälleen miltä hahmot kuulostivat. Muistin hahmot, dubbauksen ja jotenkuten varsinaisen pääjuonen, mutta sivujuonia tai -tarinoita en kovin hyvin, jos ollenkaan.     

Kun kopioin kasettien sisältöjä ja sen verran kuin viitsin seurata ruudun näkymiä sivusta, niin en oikeastaan ihmettele miksi en ole kokenut/koe niin suurta innostusta. Siis sen verran mitä silmäilin; sarjan juoni tuntuu melko löyhärakenteiselta ja jaksot vilisevät vitsejä, jotka ehkä huvittavat ala-asteikäisiä tai nuorempia, eikä animaation tekninen laatu paljon päätä huimaa. Hämmentää myös miten paljon sarjassa tuntui olevan juuri noita huumori- tai vitsikohtauksia joista osa olisi kontekstista irrotettuna vähän omituisia. Tämä siis on päällimmäisin fiilikseni sarjasta nykypäivänä vain siihen nojaten, etten tosiaan silmäillyt kovinkaan keskittyneesti vaan hajanaisesti. Mutta vain sivusta vilkaistenkin sain toisaalta yllättyä positiivisesti parista sinällään mielenkiintoisesta juonikuviosta ja yksityiskohdasta, joita en ollenkaan muistanut... :D 

Koirahahmot ovat ihan kivoja, mutta sittenkään historiallinen miekkailu-seikkailutarina ei ehkä kuitenkaan ollut/ole minun juttuni. Tällöin oikeastaan ainoa, mutta myönnettävästi sitäkin isompi, kuriositeetti minulle on suomidubbaus, joka on taattua YLE-laatua.  

Kyllähän tämä lista miellyttää.

Vaikka dubbaus on laadukas ja roolitus pääosin erinomaista, näin kolmisenkymmentä vuotta jälkikäteen kuunneltuna Pekka Autiovuori D’Artagnanina tuntuu lievästi hassulta ja jotenkin "väärältä" - ei siis huonolta missään tapauksessa, mutta jotenkin hieman "paikalleen kuulumattomalta". Toisaalta se on hyvinkin virkistävää vaihtelua muihin aikakauden YLEn animaatiodubbauksiin nähden, ja on hauskaa, kun tuntuu siltä, että Jarmo Koski olisi ilmeisesti täysin harkitusti ja tarkoituksella laitettu selkeän antagonistin rooliin tällä kertaa. :D Muutenkin dubbaus on hyvien ja miellyttävä-äänisten näyttelijöiden juhlaa, joten vaikka animaatio ei ehkä ole teknisesti tasokas, niin dialogia kelpaa kuunnella. Sen puolesta (sekä toki juonen unohtuneiden yksityiskohtien vuoksi) minullakin on ehkä syytä pitkästä aikaa katsoa ja eritoten kuulostella sarja keskittyneesti ja tarkemmin joskus itsekin - olkoonkin vasta YouTubesta. XP 

Kasetin räpellysoperaatio 

Muskettikoirien paluun kopioimiseen liittyy sellainen juttu, että sainpa pitkästä aikaa moneen vuoteen kunnolla räpeltää fyysisesti kasetin kanssa. Kolmannen nauhoituskasetin kanssa nimittäin tuli ongelma ja nauha alkoi tökkiä. Kun otin kasetin nauhurista tutkailtavaksi, huomasin, että nauha oli ryttyyntynyt ja likipitäen kiertynyt ympäri, joten voidakseni jatkaa kopiointihommia minun oli ruuvattava kasetti auki ja oiottava nauha suoremmaksi ja paikalleen (olen ennenkin samantyypistä tehnyt, mutta siitäkin on useita vuosia aikaa :D [tuolloin räpellettävänäni oli itse asiassa kasetti, jolla on blogissanikin jaariteltu Charlotten verkko-elokuva ja lyhyitä animaatioita - tuossa keississä muuten videonauha oli katkennut aivan kasetin alusta, joten tämä räpellys Muskettikoirien kanssa ei ollut sentään niin kinkkinen :D]). Nauhaa ei toki entiselleen saanut, ja räpellys tulee näkymään Muskettikoirien paluun 20. jaksossa jahka sen julkaisuaika koittaa. 

Jälkikäteen mietin että olisi ollut hauskaa dokumentoida tuo räpellysoperaatio mutta en kaiken aikaa heilu kamera kädessä...

* (Noin yleensä ajattelen, että olen jo kaivellut minun tai läheisteni enimmäkseen 1980-luvun loppupuolella ja 1990-luvulla nauhoittamilta kaseteilta ne tapaukset, jotka yleensäkään ovat jossain määrin kiinnostavia, ja joista ei ole tehty kotivideojulkaisua joko DVD-aikana, tai sen enempää VHS-aikanakaan, eli ollenkaan [ja suurin osa noista omista nauhoituksista on juurikin niitä joista on julkaisut olemassa]. Muutamien valmiiksi nauhoitettujen kasettijulkaisujen kohdalla olen tehnyt poikkeuksen, koska ne ovat harvinaisempia kuriositeettitapauksia. Mutta toki aina saa kysyä! [On toki myös huomioitava että joissakin tapauksissa tekijänoikeudelliset syyt estävät tai haittaavat vanhojen sarjojen/elokuvien jakamista.]) 

Hyvää vappua muuten näin ohimennen! 

Hillutaan Nuuskamuikkusena

Vaikka edellisen jaarituksen myötä olen pelaillut viime aikoina Di Gi Charat Fantasya, niin muistin, että täytyyhän minunkin jaaritella eräästä toisesta pelistä, vaikka edes lyhyesti! 

Kuten tiedätte, minua kiinnostaa likipitäen kaikenlainen muumeihin liittyvä. Niinpä kun virallinen muumiblogi tiedotti että uusi tietokone/videopeli on tekeillä niin pitihän sitä alkuvuodesta 2022 tilata uutiskirje koska projektien etenemisen seurailu on mukavaa. Viimein sitten keväällä 2024 julkaistiin Snufkin: Melody of Moominvalley, eli suomeksi Nuuskamuikkunen: Muumilaakson melodia. Peli meni ostoon välittömästi ja pelailuunkin sangen pian julkaisunsa jälkeen (mutta jälleen kerran blogitekstin julkaisu on junnannut vain siksi etten ollut jaksanut kerätä kuvitusmateriaalia tai sitä puuttui [ja huomasin vasta melkein pelin jo läpipelattuani että käyttämässäni uudemmassa kannettavassa tietokoneessa on videokaappausohjelmisto sisäänrakennettuna. Vain parin hassun pelihetken videotaltioinnin vuoksi en viitsinyt vaivautua pelaamaan peliä heti uudestaan alusta vaikkei se iso vaiva olisi ollutkaan :´D).

Tähän peliin liittyy oheen parikin henkilökohtaista asiaa. Se oli ensimmäinen ostamani tietokonepeli hetkeen (noh, sitä ennen olen viimeksi kai maksanut Hopmonin rekisteröinnistä?), ja toisekseen tämän pelin takia piti sitten asentaa Steam-pelisovellus, jota syystä tai toisesta olen kartellut (tai oikeastaan en, ei vain ole ollut palavaa tarvetta koska pelailen tosiaan aikas vähän). 

Peli tekee myös historiaa olemalla ehdottomasti laajin yleisön saavuttava/saavuttanut muumipeli, sillä peli on tarjolla useammalla kielellä. 

Pelin alussa Titi-uu roikkuu perässä kuin Pikachu Pokémon Yellowssa :´D

Mitäs sitten itse pelistä sanoisi? Idea on hyvä (eli siis Nuuskamuikkusen hahmossa hillutaan ympäri Muumilaaksoa ja yritetään jäljittää kadonnutta Muumipeikkoa ja selvittää miksi joki on kuivunut), ja vaikka henkilökohtaisesti nuuskiksena hilluminen ei itseä hirveästi ole napannut edes ajatustasolla niin peliä pelailee ihan mielellään. Pelissä on kiitettävä määrä muumihahmoja, joista osaa on hyödynnetty hyvin ja hauskasti (läheskään kaikkia kuitenkaan ei, hieman jäin kaipailemaan enemmän läsnäoloa esim. Muumimammalta ja Niiskuneidiltä). Ympäristöt metsistä rantaluoliin ovat mukavia ja kiehtovia alueita tutkittavaksi ja läpijuostavaksi.

Kyllä tuli kuumotus jopa minullekin, kun Mörköä piti juosta karkuun. (Olen siis kyllä kokeillut pelata erästä männävuosien Mörköpeliä, mutta en kauaa jaksanut kun en vaan pärjännyt siinä.) Ja siis vielä siihen nähden, ettei minulla muuten ole mitään henkilökohtaista traumaa Mörköön liittyen (pfft, traumanihan ovat aivan muissa asioissa :D).

Nyytikirja-vibat! (Ja joo, huomasin vasta jälkikäteen että olisi
oikeastaan pitänyt soittaa huilua huuliharpun sijaan tässä kohtaa ;D)

Steamin tekemän ja keräilemän logituksen mukaan pelailin pelin lävitse reilussa kahdeksassa tunnissa (eli suurin piirtein yhden tunnin pelirupeamalla per päivä kesti noin reilu viikko). Pelaajana lienen keskikastia; jotkut ovat suhanneet paljon nopeammin ja jotkut hitaammin. Kaiken kaikkiaan sanoisin pelin olevan helppo, mekaniikan omaksuu vaivattomasti, mutta paikoin tarvitaan vähäisesti hoksottomien käyttöäkin. 

Jos olisin julkaissut tämän jaarituksen heti pelin ekan kerran läpi päästyäni, niin en olisi silloin osannut sanoa, onko pelillä uudelleenpeluuarvoa. Kenties; ihan heti ensimmäisen läpipeluun jälkeen ei huvita ruveta uudestaan hillumaan (en ole myöskään jaksanut pahemmin esim. katsella ihmisten tekemiä pelivideoita YouTubesta), mutta kun nyt tätä jaaritusta varten aloitin alusta (ja mitä tässä on mennyt, jo pari vuotta?), niin kyllähän tämä hilluminen edelleen mukavaa on. Yllättävän paljon myös muistaa yksityiskohtia vain yhden läpipeluukerran jälkeen. 

Toinen läpipeluu sujui hieman nopeammin kuin ensimmäinen, joskin vedin hieman enemmän suoritusmielessä tällä kertaa. Ja Steamin saavutuslistan mukaan pelissä olisi vielä vähän pieniä tehtäviä hoidettavana... tässä tapauksessa en kuitenkaan välitä olla perfektionisti enkä pelailisi tämän tyyppistä peliä vain saavutustilastojen vuoksi, mutta voi sitä ehkä joskus taas ajankulukseen lähteä hillumaan ja kerätä ne puuttuvat palat siinä sivussa... (ehkä kolmannen kerran pelaan sitten vähän hitaammin? :D)

En arvannut miten tyydyttävää kieltokylttien maasta kiskominen voikaan olla :´D

Plussaa:

+ kokonaisvaltainen kauneus sekä pelin visuaalisessa että äänimaailmassa. 

+ hilluminen (ja eritoten pusikoiden läpi juoksentelu) on niin kivaa, että välillä meinaa unohtaa mitä oltiinkaan tekemässä. (Ainoastaan puistoepisodeissa, Mörköä karkuun juostessa ja erinäisten otusten liikkeelle saamisessa pitää sitten senkin edestä keskittyä.)

+ osan pelin tehtävistä voi suorittaa haluamassaan järjestyksessä eli silloin kun huvittaa (esim. ensimmäisellä pelikerralla taisin ensin auttaa Nipsua jo ennen Hattivattien saarelle menoa, toisella kerralla taas sen jälkeen). Pienemmät tehtävät eivät liene pakollisia suoritettavia pelissä etenemisen kannalta, mutta niitä on kiva tehdä (tai siis laittaa Nuuskis jokapaikanhöylän hommiin :D).

Miinusta:

- pelin loppuminen tuntuu huonolla tavalla äkkinäiseltä.

- pelin suomikäännöksessä on tönkköyksiä ja vähäistä parantamisen varaa.

- joitain hahmoja olisi voinut hyödyntää enemmän/paremmin. 

- hilluisin mieluummin Muumipeikkona kuin Nuuskiksena.

Sekä-että-sekä: 

-/+: Pikku Myy käy ärsyttäväksi... mutta kiitos pelintekijät että Myyn voi tuupata kaivoon takaisin!! :-DD (Ei minulla muuten olisi antipatiaa Myytä kohtaan mutta tässä pelissä hahmo on aika rasittava...)

-/+: pelin saavutukset näkyvät vain Steamissä... mutta ne toisaalta myös pysynevät siellä vaikka itse pelin poistaisikin koneelta.

?/?: peli on tarkoitettu lukutaitoisille. Taisin joskus nähdä Steamin keskusteluryhmässä vaiko muualla vähäistä napinaa siitä, että kovin pienille lapsille peli ei välttämättä sovi, kun pitäisi osata lukea. Pelin hahmot ääntelevät kyllä, mutta varsinaista dialogia ei ole ääninäytelty. Mielestäni tämä on hyvä ratkaisu.

Extra: japanilaisia hellitään, pc-pelaajia ei

Ihan pikkuisen meinasi tulla kateellinen olo; nimittäin jossain vaiheessa nettikauppoja huvikseni pläräillessäni sattumalta huomasin, että Japanissa pelistä on myyty fyysistä julkaisua Nintendo Switch-konsolille ja lisäksi rajoitettua erää, jossa mukana on tullut peliin liittyvät taidekirja ja soundtrack-CD. Nuohan toki ovat saatavana digitaalisessa muodossa Steamissakin, ilolla maksoin niistä, mutta silti oli hieman epistäää~-fiilis, kun japanilaisia pelaajia ja faneja hellittiin noinkin paljon fyysisen julkaisun muodossa. Edit: Ja toki vasta myöhemmin huomasin, että kyllä täällä meilläkin on ollut saatavilla samaiselle konsolille Deluxe Edition... mutta minkäs teet kun et ole konsolipelaaja. :-D

Extra: Lollerot suomalaiset

Peliin varsinaisesti liittymättä, mutta muumeihin kuitenkin, suomalaiset naurattavat taas. Steamin keskusteluryhmässä norjalainen on ylpeä kotimaassaan työstetystä muumipelistä, ja eikös siellä ole joku heti muistuttamassa "muumit on Suomesta". Tämä on niiiiin nähtyä jo. Etenkin YouTuben puolella on huomattavan silmiinpistävää, että kun jos siellä on yhtään ei-suomenkielistä muumiaiheista videosisältöä, niin ennemmin tai myöhemmin siellä on kommenttipalstalla joku muistuttamassa "muumit on hei Suomesta", ikään kuin sitä ei ***** kukaan nykypäivänä tietäisi. On jotenkin hupaisaa kun suomalaiset käyttävät nimenomaan muumeja kansallisen itsetunnon pönkittämiseen? (Jopa minä olen muistaakseni joskus saanut tällaisen kommentin japanilyriikka-muumivideoon. :DD) Sekin on hupaisaa millaista kansallista omistushalua muumit joissakin herättävät, että ikään kuin muut kuin suomalaiset eivät saisi tykätä muumeista, vaikka muumit ovat melkein synnystään saakka olleet pidettyjä Suomen rajojen ulkopuolellakin, varsin läheisesti myös muissa Pohjoismaissa. Mutta turhaan minä tästä aiheesta jauhan, esitän pahoitteluni lipsumisesta saarnaamisen puolelle taas (joskus mietin että olisi parempi olla lukematta mitään keskusteluryhmiä tai kommenttipalstoja :P).

Lopuksi: Jatkoa seuraa!

 

Pelille julkaistiin joulukuussa 2024 lisäosa Fuddler's courtship (suom. Hosulin kosinta), jonka ostin varsinaisen pelin jatkoksi, mutta jota en ollut ehtinyt, ja oikeammin edes muistanut pelata. Tämän toisen pelikertani jatkoksi pelasin tämän lisätarinankin viimein läpi ja kyllähän se ihan mukava oli häärätä vähän leppoisammissa syyspuuhissa kuten sienestämässä, omenoiden tiputtelussa ja lasipurkkien etsinnässä (tietysti ;D).

Peli ja sen tekijät lienevät päässeet tavoitteeseensa, ja otin ilolla vastaan uutisen, että samainen kehittäjätiimi on tekemässä jatkopelin Moomintroll: Winter's Warmth (suom. Muumipeikko: Talven taika). Tulevaisuudessa (itse asiassa vissiin enää neljä viikkoa tämän jaaritukseni julkaisuhetkestä!) pääsemme siis hillumaan Muumipeikkona talvisissa maisemissa. Ostoon tuokin peli menee, mutta taidan säästellä varsinaista peluuta ensi talveen asti ihan vain autenttisen vuodenajan fiiliksen vuoksi.

Syksyinen Muumilaakso oli kiva lisäosassa.

Di Gi Charat Fantasya viimeinkin vuonna 2026

Olen lyhykäisesti maininnut Di Gi Charat Fantasy-pelin blogissani DGC-juhannuskalenterin yhteydessä. Olen tiennyt tuon pelin olemassaolosta likipitäen yhtä kauan kuin olen ylipäätään tiennyt Di Gi Charatista (enkä nyt rupea tässä enää kertaamaan historiaani kyseisen nimikkeen kanssa, luotan että kaikki tietävät sen ja fanitukseni jo - tai osaavat selata jaarituksiani taaksepäin jos lisävalaistusta tarvitaan :D). 

Di Gi Charat Fantasy on alunperin julkaistu PC:lle ja Dreamcast-konsolille vuonna 2001. PlayStation 2:lle se taas julkaistiin vuonna 2003 päivitettynä versiona nimellä Di Gi Charat Fantasy Excellent.

Minun on kuitenkin ollut tyytyminen lähinnä vain Di Gi Charat Fantasy Perfect Collection-kirjan tonkimiseen. (Ostin kirjan 2000-luvun loppupuolella huutonetistä. Kiitokset myyjälle vielä vuosia jälkikäteenkin.) 

Tämä kirja on yksi harvinaisemmista aarteistani.

Kyseisessä kirjassa peli käydään läpi perinpohjaisesti: kaikki pelin keskeiset hahmot, miljööt, juoniskenaariot ja grafiikat on esitelty ja kirja toimii myös läpipeluuoppaana. (Lisäksi kirjassa on jopa nuotteja pelin hahmojen teemamusiikkeihin - jälleen hivenen harmittaa etten itse voi soitella.) Mutta koska kirja on japaninkielinen, en osaa lukea sitä paljoakaan, joten kirja on ollut minulle lähinnä vain visuaalinen ilo ja kuvataidekirja.

Pelin hahmot ovat päässeet esiintymään lyhyesti myös Di Gi Charat-sarjakuva-antologioissa, mutta siihen se kosketus ja peliin perehtyminen onkin minulla sitten käytännössä jäänyt.

Vizin vuonna 2003 englanniksi julkaiseman Di Gi Charat-antologiasarjan
nelososan kansikuvakin vihjaa peliin (valkoinen rusetti Dejikon päässä).

Yllämainituista - ja lisäksi toki internetistä lukemalla - olen saanut jonkinmoisen käsityksen pelin ideasta ja juonenkulusta; päähenkilöpoju, joka on pikkuisen ihastunut keskushahmo Dejikoon, ja jonka näkökulmasta peliä pelataan, päätyy oudon sattumuksen kautta Dejikon ja kaverien kanssa tuntemattomaan (ja pelin nimen mukaisesti fantasian täyteiseen) maailmaan. Kaikessa hötäkässä Dejiko menettää muistinsa, ja sen seurauksena kissakorvapäähinetytöstä on yhtäkkiä tullut vastakohtansa: arka ja haavoittuvainen, mistä johtuen tämä käyttäytyy sen vuoksi aivan eri tavalla totuttuun nähden... arvaukseni on ollut, että pelissä tutkitaan maailmaa, tutustutaan sen ihmisiin ja yritetään saada Dejikon muisti palautumaan ja päästä kotiin Akihabaraan.

Meininki pelissä on siis sangen erilaista mitä Di Gi Charat-animaatioissa ja sarjakuvissa, mutta samaan aikaan se sekä tarjoaa uusia näkökulmia vanhoille faneille että lähtöasetelmansa puolesta sopinee myös niillekin, jotka eivät Di Gi Charatia entuudestaan tunne. Pelin alussa on nopea mutta riittävästi pohjustava prologinäytös. Ja kun peliä ollaan saatu jo vähän alkuun, seuraa varsinainen introvideo (jota myös on aikoinaan tullut katseltua...).

 

Tämä intro ei oikeastaan kerro itse pelin tarinasta mitään, vaan lähinnä esittelee hahmot, tosin kertomatta niistäkään varsinaisesti mitään. Pidän kuitenkin siitä, että intro on piirrosanimaatiota. (Pelissä on myös lyhyitä välianimaatioita.)

Di Gi Charat-fanina olen ajoittain ja vuosikausien ajan haaveillut kyseisen pelin pelaamisesta, mutta minkäs teet: peliä ei ole julkaistu Japanin lisäksi muualla kuin Kiinassa ja Koreassa, joten siitä ei ole virallista englanninkielistä käännösversiota, ja vaikka pelin olisi tonkinut netin uumenista esiin, niin silloinkaan ei japaninkielisen pelin pelaaminen kovin hyvin sujuisi kieltä huonosti osaavalta. (Muistelen että yritin kyllä joskus kerran, ehkä parikin, mutten saanut peliä pelittämään.)

Olen siis yrittänyt päästä peliin siinä onnistumatta, ja olen luovuttanut sen suhteen, huomatakseni taas jonkin ajan päästä miettiväni että onnistuisinkohan nyt ja taas todetakseni että ei tästä mitään tule. Ajoittain tekee silti mieli kokeilla ja yrittää uudestaan, tai etsiskellä jotain. Niinpä hiljattain tässä alkuvuodesta jälleen kerran kokeilin, löytyisikö YouTubesta vaikkapa gameplay-videoita, jos joku olisi sattunut pelailemaan peliä alkuperäiskielellä (koska siihen kykeneviä lukutaitoisia varmasti on). Sillä vaikken itse voisikaan pelailla, niin tyytyisin mielelläni katsomaan toisten pelailua.

Vaan mitä näenkään YouTuben hakutuloksissa alkuvuonna 2026: soittolistan peluuvideoista ja tekstin "english patched"? Voiko todella olla niin että peli on vaivauduttu fanikääntämään englanniksi vuonna 2025? Onko mahdollista että yli 20 vuoden jälkeen peliä on japania huonosti osaavankin mahdollista pelata?

No, näinhän se näyttäisi olevan. Jälleen kerran tapahtuu jotain, mistä haaveksin ja minkä luulen jäävänkin vain haaveeksi; koska kyseessä ei ole ihan tuore peli, enkä ole uskonut sen kiinnostavan kuin vain kaikkein kovimpia Di Gi Charat-faneja ja/tai ehkä kuriositeettitapauksista kiinnostuneita konsolipeliharrastajia Japanin ulkopuolella - eli toisin sanoen edes fanikäännökselle ei yksinkertaisesti ole kovin suurta kysyntää. On aina ihanaa nähdä, että asiat voivat olla toisin, ja tässä tapauksessa että vielä 2025 ihmiset osoittavat rakkauttaan vanhemmalle tuoteperheelle ja jaksavat olla viitseliäitä vanhempienkin pelien suhteen. On valtava ilo saada vielä vuosia myöhemminkin kokea uusia Di Gi Charat-juttuja - vaikka ne olisivatkin faktuaalisesti vanhoja.

Vaikka Dejiko onkin menettänyt muistinsa, kaikki muut tutut hahmot ovat onneksi täysin entisellään...

Usada sinä ihana klassinen tsundere-hahmo~... :D

Kuten olen aiemmin jaaritellut pelien tarinallisuudesta, en 2000-luvun alkupuolella tehnyt hirveästi eroa eli pelityylien tai -genrejen välillä. Vuosikausia jälkikäteen oivaltaa tietysti, että DGC Fantasy on ihan ehta visual novel-peli. Eipä tästä kai sitten muuta kuin että ruvetaan kliksuttelemaan tarinaa eteenpäin ja tekemään valintoja. 

Kun vielä tuntiakaan ei oltu pelattu ja tämä eka suunnanvalintakysymys tuntuu itsessään jo todella merkittävältä... (ruudulla eivät ole edes kaikki vaihtoehdot.)

Kuten tiedetään, en ole kova peliharrastaja, mutta siihen nähden tämä saattaa hetkellisesti kiilata muutaman muun vapaa-ajankulu-tekemisen edelle... odotan innolla sitä, että pääsen viimeinkin tutustumaan pelin hahmoihin ja vuorovaikuttamaan niiden kanssa. Varsinaiselta tarinalta odotan huomattavasti kepeämpää seikkailumenoa ja pölhöilyä (verrattuna siis erinäisiin aiemmin koettuihin visual novel-peleihin...). Pelattavana ovat siis sekä PS2-versio että Dreamcast-versio, ja otan kokeiluun pleikkariversion, koska siihen tosiaan ilmeisesti tehtiin vähäisiä parannuksia ja ennen kaikkea lisättiin uusi juonikaarireitti (mitä Perfect Collection-kirjan julkaisuaikana ei vielä ollut - sitäkin odotan mielenkiinnolla)...

(Minähän voisin kirjasta päätellä ja luntata oikeat valinnat juonireiteille, mutta taidanpa jättää tekemättä ja mennä puhtaasti fiiliksillä valintatilanteita kohti. Lienee hauskempaa niin vaikka tulisikin mokailtua. :D Kohti (epä)onnistumisia! [Tai ehkä lunttaan vain ihan pikkuisen... {ollakseni rehellinen; itse asiassa tätä kirjoittaessani ja julkaistessani olen jo pelannut kaksi juonikaarta läpi, ja vain hieman kirjaa silmäiltyäni luulen hahmottavani miten homma toimii... tähän mennessä minulla on ollut pelin parissa varsin hauskaa.}])

Saa nähdä, palailenko jaarittelemaan pelistä sitten kun olen pelannut sen kokonaan läpi... 

Sininen kissanpentu oppii ystävyydestä

Sininen kissanpentu (tsek. Modrý kocourek) on tsekkiläinen vajaa 13-minuuttinen lyhytanimaatioelokuva vuodelta 1959. Elokuva on dubattu suomeksi ja julkaistu Myyrän parhaat ystävät: Toukka ja kissanpentu-nimisellä DVD-levyllä, mahdollisista aiemmista julkaisuista minulla ei ole tietoa. Filmi on myös pyörinyt Maikkarilla pyhäpäivien täytteenä ja löytyy Katsomosta. 

Vaikka elokuva onkin kompattu Zdeněk Milerin Myyrä-filmien joukkoon, se ei kuitenkaan ole varsinaisesti Milerin ohjaama elokuva - herra on sen sijaan vastannut filmin taiteellisesta puolesta. Tosiasiallisesti filmin on ohjannut Vladimir Lehký ja se perustuu Marika Hellström-Kennedyn lastenkirjaan vuodelta 1956, ja joka ilmeisesti suomeksikin on aikoinaan julkaistu nimellä Pieni sininen kissanpentu ja Milerin kuvittamana (mielelläni kokisin tarinan myös kirjana, mutta siitä ei ole taidettu ottaa paljoa uusintapainoksia).

Juoni

Pienen kaupungin lähellä olevan rautatien varrella sijaitsevassa mökissä asuu kolme kissaa: mustaturkkinen Ferda, raidallinen Mouru ja täplikäs Miska. Kissakolmikko seuraa tiiviisti rautatiellä kulkevien junien liikkeitä, ja yhtenä päivänä eräästä junasta putoaa salaperäinen laatikko, josta ryömii esiin elävä kissanpentu. 

Kohtelias ja ujonpuoleinen pentu on kotoisin Kiinasta ja nimeltään Chio Chin (huom. nimen kirjoitusasu on epävarma, sillä kiinalaiset nimet eivät ole hallussani, korvissani se on äännetty noin. Yritin selvittää oikeaa tai virallista kirjoitusasua mutta en päässyt puusta pitkään, joten olkoon näin [jos asia selkenee joskus niin palaan toki korjaamaan kirjoitusasun oikeaksi]). 

Pieni harmaa pentu tutustuu kissakolmikkoon ja jää heidän luokseen asumaan. Päivät kuluvat huolettomina ja leikkisinä, kunnes eräänä päivänä pentu kokee yllätyksen, kun tämän turkki alkaa muuttua harmaasta sinertäväksi. 

Kysyttäessä Mouru selittää, että Chio Chin on kasvamassa isoksi ja että tämän "pentukarva" vain varisee pois, ei sen kummempaa. Silti pentu kokee muutoksen omassa ulkomuodossaan hämmentävänä, ja katsoessaan peilikuvaansa vedestä päätyy väistelemään ja kieltämään asiaa ensin itseltään.

 "Kuinka tämä voi olla mahdollista? Olen aivan sininen...

...voi minua hölmöä, en minä ole sininen, vesi vain heijastaa sinistä taivasta..."

Näin tehtyään Chio Chin lakkaa miettimästä asiaa, mutta todellisuudelle ja ympäristölle ei mahda mitään. Pennun turkki on kuin on poikkeuksellisen ja ennennäkemättömän sinivärinen. Väistämättä seudun muut eläimet pikkulinnuista alkaen huomaavat sen, ihmettelevät ja myös suoranaisesti pilkkaavat sinistä turkkia, mikä entisestään lisää kissanpennun epävarmuutta ja vaikeutta hyväksyä omaa ulkomuotoaan. 

Chio Chin vetäytyy hiljalleen kellariin piileskelemään päiväsaikaan, eikä vastaa, kun toiset kissat etsiskelevät sitä. 

Vasta illan hämärryttyä sininen kissanpentu uskaltaa tulla esiin ja huomaa, että öisin "kaikki kissat ovat mustia", eikä huolella sinisestä turkista ole silloin niin väliä. Chio Chin liittyy taas toisten joukkoon ja kertoo olleensa kellarissa "mietiskelemässä". Miska puolestaan kertoo, että kolmikko haluaa esitellä tulokkaan muille kaupungin kissoille, jotka on kutsuttu kyläilemään seuraavana päivänä. Sininen kissanpentu on yhä epävarma ja totinen, mutta asia unohtuu yössä telmiessä.

Seuraavana päivänä hiiret vuorostaan nauravat siniselle turkille ja Chio Chin vetäytyy taas erilleen piileskelemään, ja odottaa myös muiden kissojen nauravan hänelle. Viimein hän kertoo kolmikolle, mistä kiikastaa. 

"Mutta Mouru sanoi vain: 'Entä sitten?' 

Miska sanoi: 'Se on oikein kivan sävyinen sininen.'" 

Ferda, Mouru ja Miska eivät ole moksiskaan sinisestä turkinväristä ja tuovat tämän selvästi esiin. He rohkaisevat ja kannustavat sinistä kissanpentua tulemaan esiin piilostaan. Mutta koska asia vaivaa ja nolottaa Chio Chinia itseään niin paljon, he päättävät auttaa pientä ystävää - vaan väri ei lähde nuolemallakaan.

"Minä en välitä vaikka olisit vaaleanpunainen... vihreä...  tai täynnä purppuranpunaisia pilkkuja!"... toteaa Ferda.

Ferda yrittää vakuuttaa, että kissat ovat viisaampia eivätkä naura muiden eläinten tavoin. Kaupungin kissat saapuvat sovitusti vierailemaan, ja samaan aikaan juna, joka kuljettaa eksoottisia eläimiä, sattuu pysähtymään mökin lähellä.

Sittenkin, myös muut kissat alkavat nauraa ja pilkata Chio Chiniä, joka näyttää säntäävän tiehensä. Pettynyt ja suuttunut Ferda läksyttää kaupungin moukkamaisia kissoja.

"Senkin typerät pikkukaupungin kissat! Chio Chin on Kiinasta, ja siellä siniset kissat ovat tuikitavallisia!

Aivan niin kuin punaiset linnut Pohjois-Amerikassa... ja vihreät linnut Etelä-Amerikassa... ja sininaamaiset apinat Intiassa... ja punajalkaiset linnut Afrikassa...

Katsokaa itseänne! Sillä ei ole merkitystä, minkä värinen joku on, vaan minkälainen kissa hän on!"

Kaupunkilaiskissat poistuvat ja juna lähtee jatkamaan matkaansa. Ferda, Mouru ja Miska yrittävät tähyillä, missä Chio Chin on. Sininen kissanpentu kurkistaa hymyillen ratakiskoilta. Vaikka junan kyytiin hyppääminen ja karkaaminen olisi ollut helppoa, pentu on vastaanottanut ystäviensä hyväksynnän ja päättänyt jäädä heidän luokseen. 

"Hän oli ymmärtänyt, että ystävyys on erittäin hieno asia."

 

Ajatuksia

Filmissä on hyvin yksinkertainen tarina ystävyydestä, mutta pidän sitä ehkä pikkuisen enemmän tarinana itsensä hyväksymisestä ja hyväksytyksi tulemisesta. Tämä saattaa mennä todella henkilökohtaiseksi näkemykseksi, mutta mielestäni on ensisijaisen tärkeää tuntea ja hyväksyä ensin nimenomaan oma itsensä, jotta voi "avautua" ulkomaailmalle ja siten tuntea ja hyväksyä myös toiset ympärillään. Itseään ja itseltään kun nimittäin ei pääse pakoon, ja tosiasioiden kieltäminen voi pahimmillaan johtaa vaikka millaiseen (sisäiseen) kriisiin, oltiinpa missä ikäryhmässä hyvänsä. 

Siispä kun pääsee ensin sinuiksi itsensä kanssa, toisten hyväksyminen tulee sen jälkeen ikään kuin "luonnostaan". Vaikka olisi erilainen, se ei tarkoita että olisi huonompi kuin muut, eikä ulkopuolelle ei ole syytä jättäytyä. Tämä elokuvan viesti toiminee helposti kohdeyleisölleen lapsille, ja vanhemmillekaan pienestä muistutuksesta tuskin on haittaa. (Tykkään myös muistuttaa taas kerran, että omaa ja ystävien olemassaoloa ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä.)

"Eräänä kauniina kesäisenä päivänä Chio Chin käyskenteli
ympäri puutarhaa ja tuumaili, miten hienoa oli olla olemassa." 

 

Vaikkei filmissä ole oikeastaan paljoa "terävyyttä", niin pehmoista lempeyttä ja pörröisyyttä on sitäkin enemmän, eikä se ole suinkaan väheksyttävä. 

Filmi on myös taiteellisesti kaunis, kuten odottaa saattaa. Kun Chio Chin piileskelee kukkivassa pensaassa ja selittää surullisesti ettei voi tulla esiin, kukan terälehdet putoavat kuin kyyneleet.

Kissat itsessään ovat todella söpöjä tässä filmissä. Suosikkini on suorapuheinen Ferda joka muistuttaa paljonkin erästä ystävääni. Ferdalla on toki myös eniten repliikkejä filmissä.

"Mitä väliä sillä on, minkä värinen sinä olet? Sinä olet kissa ja minun ystäväni - se riittää minulle."

Hyvää ystävänpäivää!