Sininen kissanpentu oppii ystävyydestä

Sininen kissanpentu (tsek. Modrý kocourek) on tsekkiläinen vajaa 13-minuuttinen lyhytanimaatioelokuva vuodelta 1959. Elokuva on dubattu suomeksi ja julkaistu Myyrän parhaat ystävät: Toukka ja kissanpentu-nimisellä DVD-levyllä, mahdollisista aiemmista julkaisuista minulla ei ole tietoa. Filmi on myös pyörinyt Maikkarilla pyhäpäivien täytteenä ja löytyy Katsomosta. 

Vaikka elokuva onkin kompattu Zdeněk Milerin Myyrä-filmien joukkoon, se ei kuitenkaan ole varsinaisesti Milerin ohjaama elokuva - herra on sen sijaan vastannut filmin taiteellisesta puolesta. Tosiasiallisesti filmin on ohjannut Vladimir Lehký ja se perustuu Marika Hellström-Kennedyn lastenkirjaan vuodelta 1956, ja joka ilmeisesti suomeksikin on aikoinaan julkaistu nimellä Pieni sininen kissanpentu ja Milerin kuvittamana (mielelläni kokisin tarinan myös kirjana, mutta siitä ei ole taidettu ottaa paljoa uusintapainoksia).

Juoni

Pienen kaupungin lähellä olevan rautatien varrella sijaitsevassa mökissä asuu kolme kissaa: mustaturkkinen Ferda, raidallinen Mouru ja täplikäs Miska. Kissakolmikko seuraa tiiviisti rautatiellä kulkevien junien liikkeitä, ja yhtenä päivänä eräästä junasta putoaa salaperäinen laatikko, josta ryömii esiin elävä kissanpentu. 

Kohtelias ja ujonpuoleinen pentu on kotoisin Kiinasta ja nimeltään Chio Chin (huom. nimen kirjoitusasu on epävarma, sillä kiinalaiset nimet eivät ole hallussani, korvissani se on äännetty noin. Yritin selvittää oikeaa tai virallista kirjoitusasua mutta en päässyt puusta pitkään, joten olkoon näin [jos asia selkenee joskus niin palaan toki korjaamaan kirjoitusasun oikeaksi]). 

Pieni harmaa pentu tutustuu kissakolmikkoon ja jää heidän luokseen asumaan. Päivät kuluvat huolettomina ja leikkisinä, kunnes eräänä päivänä pentu kokee yllätyksen, kun tämän turkki alkaa muuttua harmaasta sinertäväksi. 

Kysyttäessä Mouru selittää, että Chio Chin on kasvamassa isoksi ja että tämän "pentukarva" vain varisee pois, ei sen kummempaa. Silti pentu kokee muutoksen omassa ulkomuodossaan hämmentävänä, ja katsoessaan peilikuvaansa vedestä päätyy väistelemään ja kieltämään asiaa ensin itseltään.

 "Kuinka tämä voi olla mahdollista? Olen aivan sininen...

...voi minua hölmöä, en minä ole sininen, vesi vain heijastaa sinistä taivasta..."

Näin tehtyään Chio Chin lakkaa miettimästä asiaa, mutta todellisuudelle ja ympäristölle ei mahda mitään. Pennun turkki on kuin on poikkeuksellisen ja ennennäkemättömän sinivärinen. Väistämättä seudun muut eläimet pikkulinnuista alkaen huomaavat sen, ihmettelevät ja myös suoranaisesti pilkkaavat sinistä turkkia, mikä entisestään lisää kissanpennun epävarmuutta ja vaikeutta hyväksyä omaa ulkomuotoaan. 

Chio Chin vetäytyy hiljalleen kellariin piileskelemään päiväsaikaan, eikä vastaa, kun toiset kissat etsiskelevät sitä. 

Vasta illan hämärryttyä sininen kissanpentu uskaltaa tulla esiin ja huomaa, että öisin "kaikki kissat ovat mustia", eikä huolella sinisestä turkista ole silloin niin väliä. Chio Chin liittyy taas toisten joukkoon ja kertoo olleensa kellarissa "mietiskelemässä". Miska puolestaan kertoo, että kolmikko haluaa esitellä tulokkaan muille kaupungin kissoille, jotka on kutsuttu kyläilemään seuraavana päivänä. Sininen kissanpentu on yhä epävarma ja totinen, mutta asia unohtuu yössä telmiessä.

Seuraavana päivänä hiiret vuorostaan nauravat siniselle turkille ja Chio Chin vetäytyy taas erilleen piileskelemään, mutta viimein kertoo kolmikolle, mistä kiikastaa. Ferda, Mouru ja Miska eivät ole moksiskaan sinisestä turkinväristä ja tuovat tämän selvästi esiin.

"Mutta Mouru sanoi vain: 'Entä sitten?' 

Miska sanoi: 'Se on oikein kivan sävyinen sininen.'" 

Ferda, Mouru ja Miska rohkaisevat ja kannustavat sinistä kissanpentua tulemaan esiin piilostaan. Mutta koska asia vaivaa ja nolottaa Chio Chinia itseään niin paljon, he päättävät auttaa pientä ystävää - vaan väri ei lähde nuolemallakaan.

"Minä en välitä vaikka olisit vaaleanpunainen... vihreä...  tai täynnä purppuranpunaisia pilkkuja!"... toteaa Ferda.

Kaupungin kissat saapuvat sovitusti vierailemaan, ja samaan aikaan juna, joka kuljettaa eksoottisia eläimiä, sattuu pysähtymään mökin lähellä.

Sittenkin, myös muut kissat alkavat nauraa ja pilkata Chio Chiniä, joka näyttää säntäävän tiehensä. Pettynyt ja suuttunut Ferda läksyttää kaupungin moukkamaisia kissoja.

"Senkin typerät pikkukaupungin kissat! Chio Chin on Kiinasta, ja siellä siniset kissat ovat tuikitavallisia!

Aivan niin kuin punaiset linnut Pohjois-Amerikassa... ja vihreät linnut Etelä-Amerikassa... ja sininaamaiset apinat Intiassa... ja punajalkaiset linnut Afrikassa...

Katsokaa itseänne! Sillä ei ole merkitystä, minkä värinen joku on, vaan minkälainen kissa hän on!"

Kaupunkilaiskissat poistuvat ja juna lähtee jatkamaan matkaansa. Ferda, Mouru ja Miska yrittävät tähyillä, missä Chio Chin on. Sininen kissanpentu kurkistaa hymyillen ratakiskoilta. Vaikka junan kyytiin hyppääminen ja karkaaminen olisi ollut helppoa, pentu on vastaanottanut ystäviensä hyväksynnän ja päättänyt jäädä heidän luokseen. 

"Hän oli ymmärtänyt, että ystävyys on erittäin hieno asia."

 

Ajatuksia

Filmissä on hyvin yksinkertainen tarina ystävyydestä, mutta pidän sitä ehkä pikkuisen enemmän tarinana itsensä hyväksymisestä ja hyväksytyksi tulemisesta. Tämä saattaa mennä todella henkilökohtaiseksi näkemykseksi, mutta mielestäni on ensisijaisen tärkeää hyväksyä ensin nimenomaan oma itsensä, jotta voi "avautua" ulkomaailmalle ja siten hyväksyä myös toiset ympärillään. Itseään ja itseltään kun nimittäin ei pääse pakoon, ja tosiasioiden kieltäminen voi pahimmillaan johtaa vaikka millaiseen (sisäiseen) kriisiin. 

Siispä kun pääsee ensin sinuiksi itsensä kanssa, toisten hyväksyminen tulee sen jälkeen ikään kuin "luonnostaan". Vaikka olisi erilainen, se ei tarkoita että olisi huonompi kuin muut, eikä ulkopuolelle ei ole syytä jättäytyä. Tämä elokuvan viesti toiminee helposti kohdeyleisölleen lapsille, ja vanhemmillekaan pienestä muistutuksesta tuskin on haittaa. (Tykkään myös muistuttaa taas kerran, että omaa ja ystävien olemassaoloa ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä.)

"Eräänä kauniina kesäisenä päivänä Chio Chin käyskenteli
ympäri puutarhaa ja tuumaili, miten hienoa oli olla olemassa." 

 

Vaikkei filmissä ole oikeastaan paljoa "terävyyttä", niin pehmoista lempeyttä ja pörröisyyttä on sitäkin enemmän, eikä se ole suinkaan väheksyttävä. 

Filmi on myös taiteellisesti kaunis, kuten odottaa saattaa. Kun Chio Chin piileskelee kukkivassa pensaassa ja selittää surullisesti ettei voi tulla esiin, kukan terälehdet putoavat kuin kyyneleet.

Kissat itsessään ovat todella söpöjä tässä filmissä. Suosikkini on suorapuheinen Ferda joka muistuttaa paljonkin erästä ystävääni. Ferdalla on toki myös eniten repliikkejä filmissä.

"Mitä väliä sillä on, minkä värinen sinä olet? Sinä olet kissa ja minun ystäväni - se riittää minulle."

Muistelua ja pohdintaa: Digimoniin liittyen

(Huom. Jaarittelen enimmäkseen Digimon Adventure-animesta, mutta sivuan aihepiiriä kevyesti laajemmin. En myöskään syväanalysoi sarjaa/sarjoja. )

Katsoin taannoin YouTubesta Työpaja Aivan!Mahtava-kanavan videoita, joissa puhutaan Digimonista. Vaikka videot ovatkin jo vanhoja (5-10 vuotta), niitä oli mukava katsoa ja kuunnella miten sydäntä lähellä Digimon Adventure-sarja (1999) on videoiden tekijällä ollut ja miten se vielä vuosia myöhemminkin on voinut edelleen herättää ajatuksia, tunteita, kenties jonkinlaista intohimoa, ja aloin itsekin innostua. Vaikka tuon tubekanavan videoiden julkaisusta onkin jo aikaa, niin niitä katsomalla sain muistutuksen myös siitä, mitä ihan alkujaan olen täällä blogissani halunnut tehdä - ihan vaan mietiskellä ja muistella eikä sen enempää. 

Videoiden tekijän näkemyksiä ehkä hieman myötäillen voin minäkin sanoa, että Digimon Adventure oli/on hyvä sarja, koska se on tavoittanut ihmisissä jotakin. Vaikka se on ehkä merkinnyt eri asioita eri ihmisille, se lienee koskettanut monia tasolla jos toisella - ja paljon. Useimmat, jotka muistavat Digimonin ylipäätään, muistelevat sitä nimenomaan lämpimästi - sellainen fiilis minulle tulee. Ja se lienee ansio, mihin ei ihan jokainen fiktioteos yllä. Oli merkityksellisyydessä ja koskettavuudessa kyse sitten hyvästä seikkailutarinasta, monsterimätöstä tai hahmojen välisistä kanssakäymisistä, siinä on eheä kokonaisuus joka puhuttelee ja voi tuoda hyvinkin erilaisia ihmisiä yhteen.

Mitä Digimon siis merkitsi minulle aikoinaan, ja merkitseekö se vielä?

Väliaikainen alkuunpaluu 

Ehkä käväisen hetken omassa alussani, vaikka siitä voisi kirjoittaa melkein kokonaan oman tekstin. Kesällä 2000 olin yläasteaikaisen kaverini kanssa varsin uppoutunut Pokémonin maailmaan ja muutenkin orastavaan animeharrastukseen (niin lapsuuden VHS-piirrettyjen kuin videovuokraamon tarjonnan kautta; paljon muutahan ei Suomessa tuolloin ollut mahdollista kokea). Kaupan lehtihyllyltä löytyi lapsille suunnattuja englanninkielisiä tuontilehtiä joissa oli kuvia ja kevyitä artikkeleita tunnetuista ja suosituista animaatio- ja populaarikulttuurihahmoista, Pokémonista Paavo Pesusieneen, ja sitten yhdessä ostamassamme lehdessä oli kuva myös Digimonista. Mikä ihmeen Digimon?

Ensikosketus Digimoniin oli tämä kuva. Sama kuva kiersi myös muissa lehdissä,
joten en ole varma oliko juuri tämä kyseinen kuva kyseisillä teksteillä se ihan eka.

Katsoimme kuvaa karsaasti, mutta sitten aloimme hiljalleen kiinnostua tutkimaan asiaa enemmänkin, ja lopulta jopa toivoa että Digimonia alettaisiin näyttää televisiossa Suomessakin. Jouduimme kuitenkin odottamaan seuraavaan talveen, jolloin Nelosella pauhasi spotti sanoilla "Väisty Pokémon, nyt tulee Digimon!" (Ihan oikeasti. Digimonia maalailtiin "Pokémon-klooniksi", eikä se ole suinkaan ainoa. Erilaisia monsterisarjoja ja -pelejä piisaa niistä pitäville. Aina voidaan väitellä kumpi on parempi, Pokémon vai Digimon (vaiko vielä joku muu), mutta definitiivistä ratkaisua siihen ei tulla löytämään. Kaikki pitäisi ensin koluta läpikotaisin, ja joka tapauksessa jokaisessa konseptissa tai tarinassa on vahvat ja heikot puolensa. [Digimonissa olen pitänyt konseptin puolesta ja visuaalisesti siitä, että monsterit eivät ole ihan niin ylisöpöjä palleroita kuin vaikka jotkin pokemonit, vaan ne ovat vähän "rujompia" tai "särmikkäämpiä". Jos taas ajattelee televisiosarjojen kannalta, niin Digimon on jaettu omiksi kausikokonaisuuksiksi jotka selkeästi alkavat ja loppuvat, kun Pokémon tuntui jatkuvan suurin piirtein ikuisesti... pelimaailman osalta taas en voi sanoa mitään, sillä Digimon-pelejä en ole koskaan edes kokeillut.] Täytyy kuitenkin rehellisesti tunnustaa, että omalla kohdalla Digimonin tulo ainakin jossain määrin vei kiinnostusta Pokémonista poispäin.) 

10. tammikuuta 2001 klo 7.00 odotus palkittiin, ja kaverini, joka asui katvealueella tai antennitaloudessa (en tarkalleen tiedä/muista, joka tapauksessa asianlaita oli) niin, ettei Nelonen näkynyt hänen kotonaan, oli tullut luokseni yöksi keskellä viikkoa sillä niin kovasti hän halusi nähdä Digimonin ensimmäisen jakson. 

En muista kaverini reaktioita, mutta itse kuunneltuani jakson ensimmäiset minuutit olisin voinut peittää naamani kämmenellä, todeten: "...eikä... tiedän nämä äänet..." sillä Agapio oli toki tuttu ja muistissani muutaman vuoden takaisista pikkuponidubbauksista. Noh, Agapio ei maailmaa kaatanut ponidubillaan, eikä Digimonillakaan. Nauhoitin keskiviikkoaamujen jaksot kaverilleni, jolle Digimon loppupeleissä oli tärkeämpi juttu kuin itselleni - lauantaiaamujen pikauusinnoista nauhoitin itselleni vain ne jaksot jotka olivat keskiviikkoaamujen "esikatseluissa" olleet  "kiinnostavia" - ja jos ylipäätään olin hereillä, sillä osa niistä kiinnostavistakin jaksoista jäi väliin, kun nuo pikauusinnat tulivat satunnaisiin kellonaikoihin enkä osannut olla tarkkana. (Vasta vuosia jälkikäteen olen alkanut harmitella asiaa, sillä olisihan se joskus ollut kiva läpikatsoa koko sarja itsenauhoitetuilta kaseteilta.)

Harrastelua 

Mitäpä muuta sitten? Minulla Digimon-harrastus liittyi pääasiassa vain animaatiosarjan seuraamiseen. Sitten olivat keräilykortit ja korttipeli, johon kaverini kanssa perehdyimme (mutta muistelisin ettemme pelanneet niin paljoa kuin mitä Pokémon-korteilla). Krääsääkin tuli haalittua, ja ihmeekseni kyllä muistan vielä tänäkin päivänä, miltä toffeenmakuinen digimon-limu maistui (eikä se tainnut paljon kenellekään maistua sillä en muista havainneeni kyseistä makua enää uudestaan tuon tapauksen jälkeen). :D 

Pari keräilykorttia kaivettu jemmasta kuvituskuvaksi.

Digimon luultavimmin puhuttelee parhaiten kohderyhmäänsä, kouluikäisiä lapsia, mutta konsepti saattoi olla kiinnostava varsinaisen kohderyhmän ulkopuolellakin. Olimmehan minä ja kaverinikin yläastetta lopettelevia teinejä Adventuren alkaessa, kenties siis "yli-ikäisiä", mutta silti se kiinnosti meitäkin (myöskin koska paljoa muuta tuoretta animea ei Suomen televisiossa yksinkertaisesti näkynyt, vertailuna; Ghibli-elokuviakin alettiin myös vasta noihin aikoihin esittää elokuvateattereissa ihan kunnolla ja maanlaajuisesti).

Olen aiemmin kertonut, että 2000-luvun alussa minulla oli Pokémon-nettisivu, ja hieman vastaavasti kaverini kanssa teimme myös Digimon-nettisivuston. Nettisivua merkittävämmäksi nousi kuitenkin digimon-aiheinen keskustelufoorumi ja IRC-keskustelukanava, joiden ylläpidossa ja moderoinnissa auttoivat muut henkilöt, ja joita haluan tässä kohtaa kiittää. Itse en lopulta ollut kovin aktiivinen hahmo keskusteluyhteisössä, mutta joitakin mukavia muistoja sen ajalta on jäänyt. Jos joku sieltä on tätä päätynyt lukemaan ja tunnistaa niin moi vaan. :D Alkuperäisen nettisivun ylläpito ja päivittäminen hiipuivat siihen tuttuun tavalliseen syyhyn; elämäntilanteiden muuttumisesta johtuvaan ajanpuutteeseen ja muutenkin kiinnostuksenkohteiden muuttumiseen.

Digimon-animesarjan toiseen tuotantokauteen liittyen koen aiheelliseksi tässä välissä muistuttaa konkreettisista menneisyyden tapahtumista, sillä jonkin verran olen vuosien varrella nähnyt ihmetteleviä kommentteja esim. YouTuben kommenttipalstoilla. Ihmetys koskee usein sitä, miksi Digimonin toisesta tuotantokaudesta on dubattu suomeksi vain ensimmäiset 26 jaksoa, mutta loput on esitetty tekstitettynä. Asiahan oli niin, että Nelonen oli aikeissa jättää ja lopettaa sarjan esittämisen kokonaan kesken kauden. Fanit tarttuivat toimeen ja keräsivät adressin, ja sen vaikutuksella toisen kauden loput jaksot saatiin viimein töllöön 2004, mutta ilman suomidubbausta, mikä toki jossain määrin varmasti lienee harmittanut dubbauksiin tottuneita silloisia lapsikatsojia. Mutta merkityksellistä on se, että se ylipäätään tapahtui, ja nimenomaan fanien aktiivisuudesta johtuen, ja erityisen suuri huom.: se tapahtui aikana ennen adressit.com-sivustoa ja nykyisen kaltaista sosiaalista mediaa, joten suhteutettuna kyseessä oli kenties pieni, mutta vaikuttava tapahtuma. Haluan tällä muistuttaa, että kannattaa itse olla aktiivinen, jos haluaa asioihin muutosta. (Asia on mainittu lähteiden kera myös Wikipediassa sivulla Luettelo televisiosarjan Digimon Zero Two jaksoista.)

Digimonin kolmas tuotantokausi Tamers herätti vielä jossain määrin mielenkiintoa ja katsoin ja nauhoitinkin sen kun se töllöstä tuli, mutta sen jälkeen en ole kiinnostusta Digimoniin enää suuremmin omannut. Kun Tamers näytettiin töllössä vasta vuonna 2008, joku nettikavereista taisi heittää vitsinä että milloinkahan sitten Frontier (= neljäs tuotantokausi). No, siitä ei olla kuultu, ja kiinnostukseni on ollut Digimonin sijaan muissa asioissa, mutta ilmeisesti digitaalihirviöiden tuoteperheellä kuitenkin menee edelleen kohtalaisen hyvin.

Sekalaisia jälkikäteisiä ajatuksia 

Paras Digimon? Ensivilkaisulla se ehkä oli Patamon. Enemmän olen kuitenkin pitänyt Patamonin alemman tason muodosta eli Tokomonista, tuo söpöliini jolla on vaikuttava purukalusto...

Tosiasiallisesti suosikkini animesarjan/sarjojen päähenkilö-digimoneista on kuitenkin ehkä Tentomon, leppäkerttu-digimon, joka oli tuotteistuksen puolesta epäkiitollinen hahmo. Melkein ainoa todellinen Tentomon-"juttu" jonka tiedän, on ollut kaksipuolinen "käännettävä" pehmo (tämä lelukonsepti muuten oli ihan hauska, lapset saavat itse muuttaa digimoninsa). (Ja Zero Two-jatkokaudella oli tietysti digitoukka Wormmon, siitäkin tykkäsin...)

"Motimonistaaa.... Tentomoniksi!"
(Pahoittelut hämäryydestä, en kuvaa studio-olosuhteissa.)

Vaikka Agapion dubbia yleisesti pidetään heikkona, siinä oli kuitenkin mielenkiintoisia oivalluksia tai ratkaisuja jotka parhaimmillaan saattoivat jopa lisätä tarinallista syvyyttä. En ole ainoa, joka on pitänyt esim. siitä, miten valittujen lasten digimon-kumppaneilla on sama ääni kuin kulloisellakin valitulla lapsella, mutta ääni on keksitty vetää säröisen, konemaiselta kuulostavan filtterin läpi. Tuolla tavalla tuntuu kuin digimonit todella heijastaisivat lapsihahmoja; sisäistä viisautta, tai olisivat jotain voimaeläimiä, tms...

Olen jälkikäteen monesti miettinyt, että Digimon Adventure on kuin tietokonemaailmaan ja "digitaaliseen muotoon" siirretty Ihmemaa Oz, jossa yhden tai muutaman keskeisen päähenkilön sijasta merkittäviä hahmoja on enemmän, mutta edelleen kaikilla on oma vahvuutensa ja oleellinen osa tarinakokonaisuudessa.

On muuten hassu juttu, että kun katsoin vuoden 1986 Ihmemaa Oz-sarjan kokonaisuudessaan 2011, ko. sarjan Smaragdihuoneesta tuli puolestaan tahattomia muistiviboja tähän kyseiseen kohtaukseen Digimon Adventuressa. :D 

Ja itse tarina on loppujen lopuksi sama; kohtalo tai sattuma heittää tyypit uuteen paikkaan, outoon ja tuntemattomaan maailmaan. Päämääränä on tutkia tuo maailma ja oppia tuntemaan se, jotta voidaan lopulta palata sinne mistä lähdettiin, eli kotiin. Koetaan seikkailu ja kasvetaan ihmisiksi ja opetellaan tulemaan toimeen maailmassa ja elämässä, sekä yksin että porukassa. Kenestäkään ei ole pakko tykätä, mutta toimeen on hyvä ja myös mahdollista tulla - niin itsensä kuin muidenkin kanssa.

Lopuksi 

Digimonilla oli aikansa ja paikkansa. En ole katsonut sarjoja vuosikausiin (edellisen kerran olen tainnut katsoa nettikavereiden kanssa lähemmäs 15 vuotta sitten, ja silloinkin katsoimme vain joitakin Adventuren alkupään jaksoja). 

En voi sanoa että olisin varsinaisesti kuluttanut Digimon-sarjoja puhki, vaikka ne talteen nauhoitinkin - todellisuudessa olen oikeasti katsonut jotkin jaksot ehkä vain 2-3 kertaa (etenkin Zero Two-ja Tamers-jatkokausien osalta). Vaikka muistan sarjan/sarjojen pääpiirteet ja hahmot, niin detaljeja olen unohtanut luultavasti aika paljon. Joten jos nyt laittaisin vanhat kasetit pyörimään (tai tuijottelisin videotiedostoja tietokoneelta), Digimon voisi olla melkein kuin uusi vanha tuttavuus. :D

Tämä lehtisivu oli joskus seinälläni.
(Pidän kuvasta paljon, harmi vain että se on aseteltu ja leikattu hassusti.)

Nyt kun tässä olen intoutunut fiilistelemään niin toki mietin, että pitäisiköhän joskus pitkästä aikaa katsoa Digimonia, ihan kunnolla. Tulisiko nostalgia, vai näyttäisikö sarja erilaiselta näin 25 vuotta myöhemmin ja aikuisen tädin silmin? Olisiko siinä silloin jotakin uutta havaittavaksi? Ehkä hyvinkin, kun olen aika paljon unohtanut vuosien varrella, enkä muista Tamersistakaan juuri mitään. :D (Luulen, että itse digimoneihin suhtautuisin pitkälti samalla tavalla kuin vuosia sitten, mutta ihmishahmojen osalta saattaisi olla toinen juttu, ja siksi se voisi olla mielenkiintoista... :D)

Toukan 15 minuuttia megatähtenä

Toukan tähtihetki (tsek. Sametka, 1967) on Zdeněk Milerin ohjaama lyhyt animaatioelokuva, jota MTV3/Sub/Juniori on esittänyt (kirjautumalla näkyy MTV:n Katsomossa ainakin tällä hetkellä, mahdollista poistumisajankohtaa en löydä), ja joka on julkaistu Myyrän parhaat ystävät: Toukka ja kissanpentu-DVD:llä. 

Elokuva on kestoltaan n. 15 minuuttia (mistä johtuen nimesin jaarituksen myös osin sen mukaan ;D) ja toistaiseksi katsottavissa myös YouTubessa. 

Elokuva perustuu yhdysvaltalaisen käsikirjoittaja Norman Corwinin radiokuunnelmaan My Client Curley vuodelta 1940, joka taas perustuu Lucille Fletcherin samannimiseen tarinaan. (Tarinasta on tehty myös oikeiden näyttelijöiden tähdittämä elokuva Once upon a time vuonna 1944, joka puolestaan tunnetaan suomeksi nimellä Suurkaupungin pauloissa [en tiedä, miten uskollisesti tämä animaatio seuraa lähdettään ja niin edespäin, mutta voitte uskoa minulla olleen mielenkiintoisia hetkiä taustatyötä tehdessä :D]. Vaan eipä eksytä aiheesta, käsittelen nyt tätä käsillä olevaa animaatiota!) 

Juoni

Kerran kadulla kuljeskeleva mies kohtaa hieman erikoisen näyn: pojan, joka soittaa huuliharppua, ja toukan, joka selvästi tanssii pojan soittaman musiikin tahtiin. Mies (joka ilmeisesti on jonkinmoinen kykyjenetsijä tai manageri, puhuttelen häntä tästä edespäin herra manageriksi) huomaa tämän veikeän parivaljakon potentiaalin.

Manageri ja poika allekirjoittavat sopimuksen, ja suuri joukko kuvaajia ja äänittäjiä kutsutaan taltioimaan pojan ja toukan esitys ja hätkähdyttävän hämmästyttävällä vauhdilla toukasta tulee maailmankuulu megatähti. Poika soittaa ja toukka tanssii niin radiossa, televisiossa kuin live-esityksissä ja lehtikuvissakin. Toukka-villitys leviää liki kulovalkean tavoin.

Toukka keksitään myös tuotteistaa mitä moninaisimmin, ihailijoita riittää häiriöksi asti ja Eiffel-tornikin valaistaan toukan kuvalla. Pikku mönkijä käy jopa avaruudessa ja palaa sieltä paraatisaattueessa. Bisnes kukoistaa ja toukka nauttii suosiosta, mutta otus on tyytyväisimmillään saadessaan koivunlehtiä syödäkseen.

Fanien hulluutta...

Toukka-tuotteiden kadunvarsimainontaa.

Toukka ja poika käyvät avaruudessa.

Lumisena jouluna poika ja herra manageri ovat käymässä juhlanviettoon, ja toukalle olisi paljonkin lahjoja tulossa. Mutta yhtäkkiä toukka on kadonnut, ja poika ja herra manageri hätääntyvät. Kun he eivät itse onnistu toukkaa löytämään, pikkukaveria etsimään ja jäljittämään laitetaan niin poliiseja, koiria kuin etsiviäkin.

Kevääseen mennessä kaikki on myllätty läpikotaisin, eikä toukkaa siltikään ole löydetty. 

Poika ja manageri surevat lohduttomina, poika tapailee sävelmää flyygelin koskettimilla. Silloin flyygelin kannen alta kömpii esiin kaunis perhonen. Toukka on piileskellyt pitkän aikaa (luultavasti koteloituneena) ja on nyt perhosena valmis lähtemään lentoon. 

Poika tunnistaa ystävänsä, iloitsee ja avaa ikkunan. Haikeana hän alkaa soittaa huuliharpulla tuttua yhteistä sävelmää perhosen liitäessä korkealle taivaalle. 

Kenties toukan todellinen tähtihetki onkin vasta nyt. 

Ajatuksia

Näin tämän elokuvan itse asiassa töllöstä ennen kuin ostin Myyrän kootut seikkailut-DVD-kokoelman, jolta se myös löytyy, ja kyllähän se teki vaikutuksen minuun ja läheiseeni (jotka tykkäämme söpöillä kaikenlaisia otuksia pikkulinnuista ja ötököistä alkaen). 

Alkuperäinen tarina on ehkä ollut komedia ja satiiri, mikä on osin aistittavissa myös tästä animaatiosta, ja silti on se on jotenkin todella viehättävä. Myyrä-filmien tapaan myös tämä lyhäri on oikeastaan ajaton - toki siinä hieman näkyy ajan hammas puraisseen, mutta enemmänkin huvittavalla tavalla...

Auditiivista ASMR:ää 1960-luvulta: toukan rouskutusta äänilevyllä!

Toukka-hypeä aikuisempaan makuun: tulitikkuaskeja ja savukkeita
(joista saa pölläytettyä toukan muotoisia savupilviä, tietysti ;D).

Tarina tuntuu ajattomalta, koska tällaiset "julkkis-ilmiö"-jutut fanihypetyksineen, tuotteistuksineen kaikkineen ovat olleet olemassa kauan, eivätkä ne oikeastaan ole paljoa muuttuneet. On todella helppoa ajatella, miten 2000-luvulla tämä tarina kerrottaisiin niin (taikka sellaisella lisäyksellä), että toukasta tulisi viraalihitti tai someilmiö internetissä... ;D Tarinaa ei tarvitse käytännössä mitenkään muuttaa, myös 2020-luvun katsoja ymmärtää pointin!

Filmi on Myyrän tyyliin puhedialogiton ja musiikkisäestetty. Tarina on niin selkeä, että ei siihen puhetta kaipaisikaan. Menevän ja iskevän musiikin on säveltänyt Wiliam Bukový (joka, aihetta sivuten, sävelsi musiikit myös Milerin Myyrä ja auto-filmiin [1963] sekä Koiranpentu-sarjaan [1960]). 

Elokuva riipaisee hetken kuin brittianimaatio Lumiukko (1982) ikään: vähän samaan tapaan tämä elokuva kehottaa vaalimaan niitä lyhyitä ohikiitäviä ilon hetkiä, joita meillä elämässämme on. Lumiukon lopetus tosin on surullinen ja melkeinpä raadollinen, kun Toukan tähtihetki päättyy huomattavasti kevyemmin ja iloisemmin - koskettava sekin silti on. Hieman mietin, miksi oikeastaan tätä ei näytetä aina jouluisin (ei Lumiukon tilalla, vaan lisäksi)? :D

Extra: terveisiä aikansa animaation tekijöille

Elokuvassa on kohtaus, jossa toukka komeilee kaiken muun ohessa myös postimerkeissä. Itse filmiä katsoessa kuvat välähtävät melko nopeasti niin ettei kirjeissä olevia nimiä ehdi lukea, ja olen miettinyt, onkohan noihin kirjoitettu mahdollisesti ihan oikeita nimiä. Ja kas kummaa; kun otin blogitekstiä varten ruutukaappauksia kuva kuvalta pläräillen, huomasin, että kirjeissä, joita toukkamerkit somistavat, todellakin on muutama tuttu nimi! 

Yksi toukkamerkeillä varustetun kirjeen saajista on itseoikeutetusti Norman Corwin, mutta muissa kirjekuorissa näkyvät myös eräiden brittiläisen ja italialaisen animaatio-ohjaajien sekä ranskalaisen elokuvapersoonan nimet. :-) (Olen kenkku enkä paljasta enempää!)

(Pitkällinen) Käsityöprojekti - virkattu meikkipussukka

En ole saanut aikaiseksi (vieläkään) kasata mietteitäni tai piirusteluja/valokuvia amigurumien tekoon liittyen. Tälläkään kertaa en sitä valitettavasti(?) tee, mutta haluan esitellä jotain, mikä sivuaa käsityö- ja askartelujuttuja, nimittäin virkattu pussukka, jonka olen suunnitellut ja toteuttanut. Tässä jaarituksessa siis käsittelen ja havainnoin ja dokumentoin omaa suunnittelu- ja työstämisprosessia. Yritän pitää virkkaus/käsityöjargonin vähäisempänä jotta ei-harrastajatkin voivat lukea, mutta kokonaan siltä ei voi välttyä. ;>

Pieni lintu, suuri sielu

Pikkuli-animaatiosarjan YLE Areena-linkki on ollut tuolla blogini sivupalkin suosituslistalla melkoisen pitkään, vaan enpä ole sarjasta blogissani tätä ennen jaaritellut.  

Pikkuli-hahmon on luonut Metsämarja Aittokoski ja se on esiintynyt alunperin ensin kuvakirjassa "Lennä Pikkuli, lennä!", joka on julkaistu vuonna 2007. Sittemmin hahmo siirtyi seikkailemaan animaatiosarjaan, joka on vuonna valmistunut 2015. Tuon jälkeen puolestaan on tullut lisää kuvakirjoja, ja sekä sarjassa että kirjoissa kerrotaan pienen linnunpojan elämästä ja seikkailuista - ja tunteista. Sarjassa on 26 viisiminuuttista jaksoa, jotka tosiaan ovat katsottavissa YLE Areenassa (tällä hetkellä näyttäisi että sarja tulee poistumaan sieltä vasta loppuvuodesta 2027, joten vielä ehtii hyvin tutustua). Sarjan jaksot on myös julkaistu kahdella DVD-levyllä, joita on edelleen saatavilla.

Ikävä kyllä en muista varmasti, mikä oli ensimmäinen Pikkuli-jakso, jonka aikanaan satuin töllöstä näkemään. Sen muistan, etten huomannut katsoa sarjaa alusta asti, vaan satunnaisesti jakson sieltä, toisen täältä. Näkemäni perusteella kuitenkin kiinnostuin ja tykästyin (sen verran mitä muistan; ensimmäisten näkemieni jaksojen joukossa olivat ainakin jaksot Pikkuli pyytää anteeksi ja Sinäkin olet söpö, Pikkuli. Ne ovat jääneet mieleen jo ensinäkemisiltä). 

En myöskään muista enää tarkalleen, mitä ensinäkemisen jälkeen tapahtui, mutta luultavasti perehdyin sarjaan kunnolla katsomalla sen myöhemmin kokonaan juuri Areenasta, ja vasta sitten ostin myös DVD:t. Sitäkään en oikeastaan muista, miksi päädyin nappaamaan Pikkulin videohyllyyni; oliko se vain sarjan, tai ylipäätään kotimaisen animaation tukemiseksi, vai ihan vaan koska tykkäsin? Vaan väliäkö tuolla. Sarja on varsin kelpoa ja helppoa katsottavaa pienemmillekin lapsille mutta myös koko perheelle, joten minäkin katson mielelläni (ja blogini sivupalkissa olevat suosituslinkit ovat siellä aina ihan aiheesta ;3).

En tiedä, kannattaako minun erikseen esitellä sarjaa, sen hahmoja tai taustatarinaa niin pitkällisesti, sillä Pikkulin omat nettisivut ovat selkeät ja laajat (sieltä löytyvät jopa yksityiskohtaiset hahmoprofiilit :D), ja animaatiosarja ja siihen pohjaavat kuvakirjat lienevät jo ennestään tuttuja lapsiperheille, mutta muuten aikuiset sitä eivät ehkä niin hyvin tunne? Joten pieni esittely kuitenkin.

Asetelma ja hahmot

Sarjan nimihahmo on pieni mutta pippurinen linnunpoika Pikkuli, joka asuu Aurinkonummen metsässä perheensä ja ystäviensä kanssa. Pikkulin perheeseen kuuluvat isä, äiti, isosisko ja -veli (joita ei ole sarjassa nimetty, mutta Pikkuli-kirjoissa ja nettisivulla isosisarusten nimiksi kerrotaan Tsiri ja Kip :D). Lintuperheen läheisimpiä tuttavia ovat seitsenlapsinen Pyyn perhe, Hämähäkki, Sammakko, Tikka, Pöllö, Myyrä ja Pikkulin paras ystävä on iso kahlaajalintu Honkkeli.

Suurin osa Aurinkonummen porukasta paikalla.

Sarjan tarinat kertovat maanläheisesti lapsia koskettavista asioista kuten vaikkapa ulkomaailman kohtaamisesta, leikeistä ystävien kanssa, lempiesineen rikkoutumisesta, sisarusten tai vanhempien välisistä kiistoista tai lemmikkieläimen omistamisesta. Selkeästi ja ilman varsinaista puhedialogia - tai oikeastaan hahmot puhuvat aivan omaa universaalia kieltänsä (mietin että ääninäyttelijöillä on ehkä ollut hauskaa tai sitten haasteita työssään). :D

Varsinaisesti jatkuvaa juonta sarjassa ei ole, mutta siinä on tiettyjä johdonmukaisia kronologisia tapahtumia, kuten esim. Pikkulin syntymä ja tutustuminen muihin metsän asukkaisiin ja mm. pyrstötiaispariskunnan suhteen kehitystä sivutaan kolmen peräkkäisen jakson aikana.  

Jokaisessa jaksossa käsitellään jotain tunnetta tai laajempaa kokonaisuutta tai tapahtumaa tunnepohjaisella vireellä mutta silti ratkaisukeskeisesti. Uusien asioiden arastelua ja hämmästelyä, pimeän pelkoa, omien juttujen löytämistä, haaveilua, pettymystä, erimielisyyttä ja riitelyä, iloa, surua, kiukkua, itsekkyyttä, porukassa toimimista ja toisten huomioonottamista, auttamista ja kannustamista, ja niin edelleen. Vaikeampiakaan teemoja ei ole kaihdettu, mistä hatunnosto.

Hahmoa syventää se piirre, ettei Pikkuli pidä lentämisestä, mutta sen sijaan se oppii uimaan ja hyödyntää tätä erikoistaitoaan sarjan aikana useasti.

Sekä animaatiosarjan että kirjojen kautta voidaan opettaa ja opetella nk. tunnetaitoja, ja se onkin ollut tekijöiden päämääränä. Olipa kyseessä lapsi tai aikuinen, on hyvä välillä pysähtyä miettimään ja tutkailemaan itseään ja tuntojaan. (Pikkulin nettisivuilla ja YouTube-kanavalla asiasta kerrotaan enemmän, jos kiinnostaa.)

Pohdintaa

Kun olen nyt katsonut vanhoja tšekkiläisiä Myyrä-piirrettyjä ja sen jälkeen vilkuillut taas pitkästä aikaa Pikkulia, tulee väkisinkin mieleen ja alan spekuloida, että Pikkulin tekijät voisivat olla saaneet ainakin osittain inspiraatiota Myyrältä. Hahmot itsessään ovat melko erilaiset persoonat (Pikkuli on huomattavan paljon omapäisempi ja kiukuttelevampi tyyppi, toisaalta sitten kuuliaisempi ja kiltimpi siinä missä Myyrä taas on ilkikurisempi ja saattaa nauraa toisen vahingolle), mutta niiden tyylissä on paljonkin samaa: kuten Myyräkin, Pikkuli perheineen ja kavereineen ääntelee kyllä, mutta ei puhu mitään varsinaista kieltä ja tunteet ovat isossa osassa. Hahmot ilmehtivät paljon ja tunnetilat välittyvät äänensävystä ja -rytmistä.

Eroa Myyrään on kuitenkin yhdessä merkittävässä elementissä, mikä tekee Pikkulista omaleimaisen: kun käsitellään monimutkaisempia asioita, esim. ajatuksia tai tunteita, niitä selventämään on tehty ei puhe-, vaan kuvakuplia, jossa asia on esitetty joko suorin tai vertauskuvin. Rakkautta, hellyyttä, kiintymystä ja myös anteeksipyytämistä osoitetaan erityisesti sydämien kuvilla. Tätä visuaalista kerrontakeinoa käytetään hauskasti ja kekseliäästi. Alla muutama esimerkki.

Isälintu haluaa, että lapset oppivat lentämään.

Pikkuli haluaisi seurata unelmaansa tulla joutseneksi.

Sotkettuaan Myyrän kasvimaan Pikkuli kertoo olevansa pahoillaan ja pyytää anteeksi.

 

Pyrstötiaisvauvan kyläillessä ja saadessa kaiken huomion Pikkuli todella kokee tulevansa syrjään työnnetyksi.

...

Myyrästä puheenollen: voi edelleen olla sattumaa tai sitten tarkoituksellista, että yksi Pikkulin kavereista on myös myyrähahmo. Aurinkonummen Myyrä on avulias; se auttaa Pikkulia pääsemään eroon pimeänpelosta, osallistuu merkittävästi majansuunnittelu- ja rakennustyöhön, sekä lisäksi se hoitaa huolella omaa kasvimaataan (jälkimmäisestä tulee mieleen erityisesti vanha Myyrä puutarhurina-filmi). Mielenkiintoista (joskaan ei kovin tärkeää) on myös, että Myyrä on Pikkuli-sarjassa ainoa varsinaisesti esiintyvä nisäkäshahmo.  

Pikkulin ja Myyrän ensitapaaminen myyränkäytävässä.

Tiettyjä yhteneväisyyksiä voi mielestäni nähdä myös vaikka muumeihinkin; kuten muumihahmojen osalta, myöskään Pikkulin maailmasta ei löydy varsinaisesti huonoja hahmoja vaan sangen kirjava kattaus erilaisia luonnetyyppejä, esim. Pyyrouva muistuttaa omasta mielestäni aika paljon erästä rouva Vilijonkkaa periaattellisuudessaan ja jämptiydessään. :D Pikkulin isä, Sammakko ja Tikka taas ovat huomattavasti leikkisämpiä ja toilailevampia tapauksia. Omia suosikkejani sarjan hahmoista ovat Hämähäkki, joka viihtyy enimmäkseen omissa oloissaan, mutta selvästi mielellään auttaa ja antaa seittiään erilaisiin käyttötarpeisiin, ja Honkkeli on symppis iso tohelo. 

Hämppis chillailee itsekseen.

Honkkeli ei ehkä tiedä, miksi Pikkulia harmittaa, mutta tosiystävä yrittää silti lohduttaa.

Extra: DVD:n bonusjaksot

DVD:illä on varsinaisten sarjan jaksojen lisäksi julkaistu kaksi muualla näkemätöntä lisätarina-jaksoa, jotka eivät ehkä tuo merkittävää lisäarvoa tai syvennä sarjan tarinoita, vaan ovat lähinnä pientä tekijöiden hupailua joka ei ole mahtunut tai sopinut varsinaiseen sarjaan mukaan. :D Pelkästään näiden bonusjaksojen vuoksi videoita ei silti ehkä kannata ostaa...

Kontekstista irrotettuna tämä kieltämättä näyttää vähän oudolta... :D

Extra: uutta animaatiota tulossa!

Pikkuli ja Aurinkonummen ystävykset jaksavat hyvin, ja tulevat pääsemään uusiin ja talvisiin seikkailuihin, ainakin Pikkuli ja tähtipeura-niminen elokuva on ollut tekeillä ja parhaillaan tuotannossa (ja jos olen ymmärtänyt oikein, elokuva tullaan näkemään myös 13-osaiseksi sarjaksi leikattuna). Tämän vuoden keväänä julkaistiin englanninkielinen screener-video, ja alustavien tietojen mukaan elokuvan ensi-ilta on lokakuussa 2026. Sitä siis joudutaan vielä odottamaan, mutta katseluun tulee varmasti menemään!

... 

Lintusten perhe-elämä on varmasti väsyttävää mutta niin suloista myös...