Yleishöpinää tubevideoista + pari kommenttia Muskettikoirien paluusta

Aika ajoin saan YouTube-kanavalleni kysymyksiä ja pyyntöjä lastenohjelmista tai animaatiosarjoista. Useimmiten kysymykset liittyvät jo ennestään kanavalle lataamiini videoihin, mutta toisinaan minulta kysytään muistakin ohjelmista. Näitä ovat olleet Kippurahännän kertomuksia-sarja, ja myös Muskettikoirien paluusta minulta on kysytty.

Nuo kaksi yllämainittua lastenohjelmaa tai animaatiosarjaa ovat sellaisia, jotka on nauhoitettu kaseteille aikoinaan 1990-luvulla, mutta joita en itse ollut katsonut kirjaimellisesti yli pariin (tai jo lähemmäs kolmeen :D) vuosikymmeneen. Lämpimiä katselumuistoja niihin toki liittyy, mutta näin aikuisiällä en ole niihin "nostalgisointi"- tai muussakaan vastaavassa mielessä kokenut kovin suurta kiinnostusta tarttua ja ryhtyä penkomaan kasetteja esiin ja läpi, eikä minulla rehellisesti sanoen ole ollut viime vuosina niin paljoa aikaa sen enempää noihin kuin muidenkaan tapausten läpikäyntiin.* Vielä kun itsellä on olemassa se tietoisuus, että ne vanhat kasetit ovat kyllä edelleen olemassa eivätkä ne ole häviämässä mihinkään, niin mitä sitä kiirehtimään - asiaa on helppoa lykätä siiheksi sit kun ehtii... 

Vaan nytpä tänä kuluneena keväänä sitä on kerrankin ehtinyt! Tämän loppukevään ja tulevan alkukesän aikana julkaisen tubekanavallani kysytyn ja ilmeisesti myös toivotun Muskettikoirien paluu-sarjan vuodelta 1989. Julkaisen kaksi jaksoa viikossa (ihan vain koska itse tykkään siitä, että on jotain mitä odottaa ;D).

Ajatuksia Muskettikoiri(en paluu)sta näin yli 30 vuotta myöhemmin

Muistan, että näin alkuperäisen Muskettikoirat-sarjan töllöstä silloin kun se joskus 1990-luvun alkupuolella esitettiin. Kuitenkaan siitä ei ole vahvoja tai yksittäisiä selkeitä muistoja (niin kuin ei esim. Pörri-oravastakaan ollut). Jälkikäteen olen lukenut, että kyseinen sarja esitettiinkin tekstitettynä eikä dubattuna, joten se voi olla osittainen syy heikkoihin muistikuviin. Silti; kun jatkosarja Muskettikoirien paluu sitten paria tai muutamaa vuotta myöhemmin esitettiin ja nauhoitettiin talteen, niin kyllä hahmot tunnisti ja oppi myös muistamaan paremmin.

Muskettikoiriin (tai niiden paluuseen) en syystä tai toisesta ole kokenut niin suurta innostusta tai kiinnostusta enää teininä tai aikuisiälläkään (joihinkin muihin lapsuuden piirrettyihin verrattuna). Alkuperäinen sarja dubattiin suomeksi jälkikäteen ja se on esitetty maksukanavilla ja julkaistu DVD:llä, mutta siihen ei ole houkuttanut tarttua (eikä edes ole huvittanut toljotella muiden tekemiä rippauksia).

Jatkosarjasta minulta taas on kysytty kerran tai pari YouTubessa, ja se on ollut tyypillinen "ehkä joskus kun kiinnostaa ja ehtii kaivella"-tapaus. Tässä kuluneena lopputalvena-keväänä minulla viimein oli aikaa ja kiinnostusta kaivella kasetit esiin ja laitoin kopioinnin pyörimään taustalle muiden kotiaskareideni oheen - en viitsinyt katsella sen enempää kuin ohimennen tarkkaillakseni sivusta, että kasetit ylipäätään toimivat. 

Jaksojen editointi ja pakkaaminen tietokoneella puolestaan vaati hieman enemmän ruudun tuijotusta, sillä jaksot on nauhoitettu talteen niin, että alku- ja lopputunnarit pyrittiin jättämään pois - tällä tavalla lapsuudessani aika paljon nauhoitettiin sarjaohjelmia muuten ylipäätään. Kun jaksot on nauhoitettu ilman tunnareita, niin jälkikäteen katsoessa ne ovat olleet ikään kuin yhtenä pötkönä, pitkänä "elokuvana". Muskettikoirien paluun kohdalla nauhoittamisen suhteen ei tehty poikkeusta, ja nyt vuosikausia jälkeenpäin editoidessa sai plärätä ja silmäillä tarkemminkin että mihin jakso oikeastaan loppuu ja mistä seuraava alkaa, kun jaksojen aluissa ei ole erillisiä otsikoita. :D Tästä nauhoitusmetodista johtuen jaksoista myös on jäänyt puuttumaan sekunteja alusta, lopusta tai molemmista.

En usko katsoneeni kasetteja läpi enää 2000-luvun puolella. Silti niitä on tullut katsottua aikanaan kuitenkin siinä määrin, että sarjan keskeisimmät hahmot ja ääninäyttelijäroolitukset ovat painuneet mieleen ja reippaasti yli kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin muistaa täsmälleen miltä hahmot kuulostivat. Muistin hahmot, dubbauksen ja jotenkuten varsinaisen pääjuonen, mutta sivujuonia tai -tarinoita en kovin hyvin, jos ollenkaan.     

Kun kopioin kasettien sisältöjä ja sen verran kuin viitsin seurata ruudun näkymiä sivusta, niin en oikeastaan ihmettele miksi en ole kokenut/koe niin suurta innostusta. Siis sen verran mitä silmäilin; sarjan juoni tuntuu melko löyhärakenteiselta ja jaksot vilisevät vitsejä, jotka ehkä huvittavat ala-asteikäisiä tai nuorempia, eikä animaation tekninen laatu paljon päätä huimaa. Hämmentää myös miten paljon sarjassa tuntui olevan juuri noita huumori- tai vitsikohtauksia joista osa olisi kontekstista irrotettuna vähän omituisia. Tämä siis on päällimmäisin fiilikseni sarjasta nykypäivänä vain siihen nojaten, etten tosiaan silmäillyt kovinkaan keskittyneesti vaan hajanaisesti. Mutta vain sivusta vilkaistenkin sain toisaalta yllättyä positiivisesti parista sinällään mielenkiintoisesta juonikuviosta ja yksityiskohdasta, joita en ollenkaan muistanut... :D 

Koirahahmot ovat ihan kivoja, mutta sittenkään historiallinen miekkailu-seikkailutarina ei ehkä kuitenkaan ollut/ole minun juttuni. Tällöin oikeastaan ainoa, mutta myönnettävästi sitäkin isompi, kuriositeetti minulle on suomidubbaus, joka on taattua YLE-laatua.  

Kyllähän tämä lista miellyttää.

Vaikka dubbaus on laadukas ja roolitus pääosin erinomaista, näin kolmisenkymmentä vuotta jälkikäteen kuunneltuna Pekka Autiovuori D’Artagnanina tuntuu lievästi hassulta ja jotenkin "väärältä" - ei siis huonolta missään tapauksessa, mutta jotenkin hieman "paikalleen kuulumattomalta". Toisaalta se on hyvinkin virkistävää vaihtelua muihin aikakauden YLEn animaatiodubbauksiin nähden, ja on hauskaa, kun tuntuu siltä, että Jarmo Koski olisi ilmeisesti täysin harkitusti ja tarkoituksella laitettu selkeän antagonistin rooliin tällä kertaa. :D Muutenkin dubbaus on hyvien ja miellyttävä-äänisten näyttelijöiden juhlaa, joten vaikka animaatio ei ehkä ole teknisesti tasokas, niin dialogia kelpaa kuunnella. Sen puolesta (sekä toki juonen unohtuneiden yksityiskohtien vuoksi) minullakin on ehkä syytä pitkästä aikaa katsoa ja eritoten kuulostella sarja keskittyneesti ja tarkemmin joskus itsekin - olkoonkin vasta YouTubesta. XP 

Kasetin räpellysoperaatio 

Muskettikoirien paluun kopioimiseen liittyy sellainen juttu, että sainpa pitkästä aikaa moneen vuoteen kunnolla räpeltää fyysisesti kasetin kanssa. Kolmannen nauhoituskasetin kanssa nimittäin tuli ongelma ja nauha alkoi tökkiä. Kun otin kasetin nauhurista tutkailtavaksi, huomasin, että nauha oli ryttyyntynyt ja likipitäen kiertynyt ympäri, joten voidakseni jatkaa kopiointihommia minun oli ruuvattava kasetti auki ja oiottava nauha suoremmaksi ja paikalleen (olen ennenkin samantyypistä tehnyt, mutta siitäkin on useita vuosia aikaa :D [tuolloin räpellettävänäni oli itse asiassa kasetti, jolla on blogissanikin jaariteltu Charlotten verkko-elokuva ja lyhyitä animaatioita - tuossa keississä muuten videonauha oli katkennut aivan kasetin alusta, joten tämä räpellys Muskettikoirien kanssa ei ollut sentään niin kinkkinen :D]). Nauhaa ei toki entiselleen saanut, ja räpellys tulee näkymään Muskettikoirien paluun 20. jaksossa jahka sen julkaisuaika koittaa. 

Jälkikäteen mietin että olisi ollut hauskaa dokumentoida tuo räpellysoperaatio mutta en kaiken aikaa heilu kamera kädessä...

* (Noin yleensä ajattelen, että olen jo kaivellut minun tai läheisteni enimmäkseen 1980-luvun loppupuolen ja 1990-luvuilla nauhoittamilta kaseteilta ne tapaukset, jotka yleensäkään ovat jossain määrin kiinnostavia, ja joista ei ole tehty kotivideojulkaisua joko DVD-aikana, tai sen enempää VHS-aikanakaan, eli ollenkaan [ja suurin osa noista omista nauhoituksista on juurikin niitä joista on julkaisut olemassa]. Muutamien valmiiksi nauhoitettujen kasettijulkaisujen kohdalla olen tehnyt poikkeuksen, koska ne ovat harvinaisempia kuriositeettitapauksia. Mutta toki aina saa kysyä! [On toki myös huomioitava että joissakin tapauksissa tekijänoikeudelliset syyt estävät tai haittaavat vanhojen sarjojen/elokuvien jakamista.]) 

Hyvää vappua muuten näin ohimennen! 

Hillutaan Nuuskamuikkusena

Vaikka edellisen jaarituksen myötä olen pelaillut viime aikoina Di Gi Charat Fantasya, niin muistin, että täytyyhän minunkin jaaritella eräästä toisesta pelistä, vaikka edes lyhyesti! 

Kuten tiedätte, minua kiinnostaa likipitäen kaikenlainen muumeihin liittyvä. Niinpä kun virallinen muumiblogi tiedotti että uusi tietokone/videopeli on tekeillä niin pitihän sitä alkuvuodesta 2022 tilata uutiskirje koska projektien etenemisen seurailu on mukavaa. Viimein sitten keväällä 2024 julkaistiin Snufkin: Melody of Moominvalley, eli suomeksi Nuuskamuikkunen: Muumilaakson melodia. Peli meni ostoon välittömästi ja pelailuunkin sangen pian julkaisunsa jälkeen (mutta jälleen kerran blogitekstin julkaisu on junnannut vain siksi etten ollut jaksanut kerätä kuvitusmateriaalia tai sitä puuttui [ja huomasin vasta melkein pelin jo läpipelattuani että käyttämässäni uudemmassa kannettavassa tietokoneessa on videokaappausohjelmisto sisäänrakennettuna. Vain parin hassun pelihetken videotaltioinnin vuoksi en viitsinyt vaivautua pelaamaan peliä heti uudestaan alusta vaikkei se iso vaiva olisi ollutkaan :´D).

Tähän peliin liittyy oheen parikin henkilökohtaista asiaa. Se oli ensimmäinen ostamani tietokonepeli hetkeen (noh, sitä ennen olen viimeksi kai maksanut Hopmonin rekisteröinnistä?), ja toisekseen tämän pelin takia piti sitten asentaa Steam-pelisovellus, jota syystä tai toisesta olen kartellut (tai oikeastaan en, ei vain ole ollut palavaa tarvetta koska pelailen tosiaan aikas vähän). 

Peli tekee myös historiaa olemalla ehdottomasti laajin yleisön saavuttava/saavuttanut muumipeli, sillä peli on tarjolla useammalla kielellä. 

Pelin alussa Titi-uu roikkuu perässä kuin Pikachu Pokémon Yellowssa :´D

Mitäs sitten itse pelistä sanoisi? Idea on hyvä (eli siis Nuuskamuikkusen hahmossa hillutaan ympäri Muumilaaksoa ja yritetään jäljittää kadonnutta Muumipeikkoa ja selvittää miksi joki on kuivunut), ja vaikka henkilökohtaisesti nuuskiksena hilluminen ei itseä hirveästi ole napannut edes ajatustasolla niin peliä pelailee ihan mielellään. Pelissä on kiitettävä määrä muumihahmoja, joista osaa on hyödynnetty hyvin ja hauskasti (läheskään kaikkia kuitenkaan ei, hieman jäin kaipailemaan enemmän läsnäoloa esim. Muumimammalta ja Niiskuneidiltä). Ympäristöt metsistä rantaluoliin ovat mukavia ja kiehtovia alueita tutkittavaksi ja läpijuostavaksi.

Kyllä tuli kuumotus jopa minullekin, kun Mörköä piti juosta karkuun. (Olen siis kyllä kokeillut pelata erästä männävuosien Mörköpeliä, mutta en kauaa jaksanut kun en vaan pärjännyt siinä.) Ja siis vielä siihen nähden, ettei minulla muuten ole mitään henkilökohtaista traumaa Mörköön liittyen (pfft, traumanihan ovat aivan muissa asioissa :D).

Nyytikirja-vibat! (Ja joo, huomasin vasta jälkikäteen että olisi
oikeastaan pitänyt soittaa huilua huuliharpun sijaan tässä kohtaa ;D)

Steamin tekemän ja keräilemän logituksen mukaan pelailin pelin lävitse reilussa kahdeksassa tunnissa (eli suurin piirtein yhden tunnin pelirupeamalla per päivä kesti noin reilu viikko). Pelaajana lienen keskikastia; jotkut ovat suhanneet paljon nopeammin ja jotkut hitaammin. Kaiken kaikkiaan sanoisin pelin olevan helppo, mekaniikan omaksuu vaivattomasti, mutta paikoin tarvitaan vähäisesti hoksottomien käyttöäkin. 

Jos olisin julkaissut tämän jaarituksen heti pelin ekan kerran läpi päästyäni, niin en olisi silloin osannut sanoa, onko pelillä uudelleenpeluuarvoa. Kenties; ihan heti ensimmäisen läpipeluun jälkeen ei huvita ruveta uudestaan hillumaan (en ole myöskään jaksanut pahemmin esim. katsella ihmisten tekemiä pelivideoita YouTubesta), mutta kun nyt tätä jaaritusta varten aloitin alusta (ja mitä tässä on mennyt, jo pari vuotta?), niin kyllähän tämä hilluminen edelleen mukavaa on. Yllättävän paljon myös muistaa yksityiskohtia vain yhden läpipeluukerran jälkeen. 

Toinen läpipeluu sujui hieman nopeammin kuin ensimmäinen, joskin vedin hieman enemmän suoritusmielessä tällä kertaa. Ja Steamin saavutuslistan mukaan pelissä olisi vielä vähän pieniä tehtäviä hoidettavana... tässä tapauksessa en kuitenkaan välitä olla perfektionisti enkä pelailisi tämän tyyppistä peliä vain saavutustilastojen vuoksi, mutta voi sitä ehkä joskus taas ajankulukseen lähteä hillumaan ja kerätä ne puuttuvat palat siinä sivussa... (ehkä kolmannen kerran pelaan sitten vähän hitaammin? :D)

En arvannut miten tyydyttävää kieltokylttien maasta kiskominen voikaan olla :´D

Plussaa:

+ kokonaisvaltainen kauneus sekä pelin visuaalisessa että äänimaailmassa. 

+ hilluminen (ja eritoten pusikoiden läpi juoksentelu) on niin kivaa, että välillä meinaa unohtaa mitä oltiinkaan tekemässä. (Ainoastaan puistoepisodeissa, Mörköä karkuun juostessa ja erinäisten otusten liikkeelle saamisessa pitää sitten senkin edestä keskittyä.)

+ osan pelin tehtävistä voi suorittaa haluamassaan järjestyksessä eli silloin kun huvittaa (esim. ensimmäisellä pelikerralla taisin ensin auttaa Nipsua jo ennen Hattivattien saarelle menoa, toisella kerralla taas sen jälkeen). Pienemmät tehtävät eivät liene pakollisia suoritettavia pelissä etenemisen kannalta, mutta niitä on kiva tehdä (tai siis laittaa Nuuskis jokapaikanhöylän hommiin :D).

Miinusta:

- pelin loppuminen tuntuu huonolla tavalla äkkinäiseltä.

- pelin suomikäännöksessä on tönkköyksiä ja vähäistä parantamisen varaa.

- joitain hahmoja olisi voinut hyödyntää enemmän/paremmin. 

- hilluisin mieluummin Muumipeikkona kuin Nuuskiksena.

Sekä-että-sekä: 

-/+: Pikku Myy käy ärsyttäväksi... mutta kiitos pelintekijät että Myyn voi tuupata kaivoon takaisin!! :-DD (Ei minulla muuten olisi antipatiaa Myytä kohtaan mutta tässä pelissä hahmo on aika rasittava...)

-/+: pelin saavutukset näkyvät vain Steamissä... mutta ne toisaalta myös pysynevät siellä vaikka itse pelin poistaisikin koneelta.

?/?: peli on tarkoitettu lukutaitoisille. Taisin joskus nähdä Steamin keskusteluryhmässä vaiko muualla vähäistä napinaa siitä, että kovin pienille lapsille peli ei välttämättä sovi, kun pitäisi osata lukea. Pelin hahmot ääntelevät kyllä, mutta varsinaista dialogia ei ole ääninäytelty. Mielestäni tämä on hyvä ratkaisu.

Extra: japanilaisia hellitään, pc-pelaajia ei

Ihan pikkuisen meinasi tulla kateellinen olo; nimittäin jossain vaiheessa nettikauppoja huvikseni pläräillessäni sattumalta huomasin, että Japanissa pelistä on myyty fyysistä julkaisua Nintendo Switch-konsolille ja lisäksi rajoitettua erää, jossa mukana on tullut peliin liittyvät taidekirja ja soundtrack-CD. Nuohan toki ovat saatavana digitaalisessa muodossa Steamissakin, ilolla maksoin niistä, mutta silti oli hieman epistäää~-fiilis, kun japanilaisia pelaajia ja faneja hellittiin noinkin paljon fyysisen julkaisun muodossa. Edit: Ja toki vasta myöhemmin huomasin, että kyllä täällä meilläkin on ollut saatavilla samaiselle konsolille Deluxe Edition... mutta minkäs teet kun et ole konsolipelaaja. :-D

Extra: Lollerot suomalaiset

Peliin varsinaisesti liittymättä, mutta muumeihin kuitenkin, suomalaiset naurattavat taas. Steamin keskusteluryhmässä norjalainen on ylpeä kotimaassaan työstetystä muumipelistä, ja eikös siellä ole joku heti muistuttamassa "muumit on Suomesta". Tämä on niiiiin nähtyä jo. Etenkin YouTuben puolella on huomattavan silmiinpistävää, että kun jos siellä on yhtään ei-suomenkielistä muumiaiheista videosisältöä, niin ennemmin tai myöhemmin siellä on kommenttipalstalla joku muistuttamassa "muumit on hei Suomesta", ikään kuin sitä ei ***** kukaan nykypäivänä tietäisi. On jotenkin hupaisaa kun suomalaiset käyttävät nimenomaan muumeja kansallisen itsetunnon pönkittämiseen? (Jopa minä olen muistaakseni joskus saanut tällaisen kommentin japanilyriikka-muumivideoon. :DD) Sekin on hupaisaa millaista kansallista omistushalua muumit joissakin herättävät, että ikään kuin muut kuin suomalaiset eivät saisi tykätä muumeista, vaikka muumit ovat melkein synnystään saakka olleet pidettyjä Suomen rajojen ulkopuolellakin, varsin läheisesti myös muissa Pohjoismaissa. Mutta turhaan minä tästä aiheesta jauhan, esitän pahoitteluni lipsumisesta saarnaamisen puolelle taas (joskus mietin että olisi parempi olla lukematta mitään keskusteluryhmiä tai kommenttipalstoja :P).

Lopuksi: Jatkoa seuraa!

 

Pelille julkaistiin joulukuussa 2024 lisäosa Fuddler's courtship (suom. Hosulin kosinta), jonka ostin varsinaisen pelin jatkoksi, mutta jota en ollut ehtinyt, ja oikeammin edes muistanut pelata. Tämän toisen pelikertani jatkoksi pelasin tämän lisätarinankin viimein läpi ja kyllähän se ihan mukava oli häärätä vähän leppoisammissa syyspuuhissa kuten sienestämässä, omenoiden tiputtelussa ja lasipurkkien etsinnässä (tietysti ;D).

Peli ja sen tekijät lienevät päässeet tavoitteeseensa, ja otin ilolla vastaan uutisen, että samainen kehittäjätiimi on tekemässä jatkopelin Moomintroll: Winter's Warmth (suom. Muumipeikko: Talven taika). Tulevaisuudessa (itse asiassa vissiin enää neljä viikkoa tämän jaaritukseni julkaisuhetkestä!) pääsemme siis hillumaan Muumipeikkona talvisissa maisemissa. Ostoon tuokin peli menee, mutta taidan säästellä varsinaista peluuta ensi talveen asti ihan vain autenttisen vuodenajan fiiliksen vuoksi.

Syksyinen Muumilaakso oli kiva lisäosassa.

Di Gi Charat Fantasya viimeinkin vuonna 2026

Olen lyhykäisesti maininnut Di Gi Charat Fantasy-pelin blogissani DGC-juhannuskalenterin yhteydessä. Olen tiennyt tuon pelin olemassaolosta likipitäen yhtä kauan kuin olen ylipäätään tiennyt Di Gi Charatista (enkä nyt rupea tässä enää kertaamaan historiaani kyseisen nimikkeen kanssa, luotan että kaikki tietävät sen ja fanitukseni jo - tai osaavat selata jaarituksiani taaksepäin jos lisävalaistusta tarvitaan :D). 

Di Gi Charat Fantasy on alunperin julkaistu PC:lle ja Dreamcast-konsolille vuonna 2001. PlayStation 2:lle se taas julkaistiin vuonna 2003 päivitettynä versiona nimellä Di Gi Charat Fantasy Excellent.

Minun on kuitenkin ollut tyytyminen lähinnä vain Di Gi Charat Fantasy Perfect Collection-kirjan tonkimiseen. (Ostin kirjan 2000-luvun loppupuolella huutonetistä. Kiitokset myyjälle vielä vuosia jälkikäteenkin.) 

Tämä kirja on yksi harvinaisemmista aarteistani.

Kyseisessä kirjassa peli käydään läpi perinpohjaisesti: kaikki pelin keskeiset hahmot, miljööt, juoniskenaariot ja grafiikat on esitelty ja kirja toimii myös läpipeluuoppaana. (Lisäksi kirjassa on jopa nuotteja pelin hahmojen teemamusiikkeihin - jälleen hivenen harmittaa etten itse voi soitella.) Mutta koska kirja on japaninkielinen, en osaa lukea sitä paljoakaan, joten kirja on ollut minulle lähinnä vain visuaalinen ilo ja kuvataidekirja.

Pelin hahmot ovat päässeet esiintymään lyhyesti myös Di Gi Charat-sarjakuva-antologioissa, mutta siihen se kosketus ja peliin perehtyminen onkin minulla sitten käytännössä jäänyt.

Vizin vuonna 2003 englanniksi julkaiseman Di Gi Charat-antologiasarjan
nelososan kansikuvakin vihjaa peliin (valkoinen rusetti Dejikon päässä).

Yllämainituista - ja lisäksi toki internetistä lukemalla - olen saanut jonkinmoisen käsityksen pelin ideasta ja juonenkulusta; päähenkilöpoju, joka on pikkuisen ihastunut keskushahmo Dejikoon, ja jonka näkökulmasta peliä pelataan, päätyy oudon sattumuksen kautta Dejikon ja kaverien kanssa tuntemattomaan (ja pelin nimen mukaisesti fantasian täyteiseen) maailmaan. Kaikessa hötäkässä Dejiko menettää muistinsa, ja sen seurauksena kissakorvapäähinetytöstä on yhtäkkiä tullut vastakohtansa: arka ja haavoittuvainen, mistä johtuen tämä käyttäytyy sen vuoksi aivan eri tavalla totuttuun nähden... arvaukseni on ollut, että pelissä tutkitaan maailmaa, tutustutaan sen ihmisiin ja yritetään saada Dejikon muisti palautumaan ja päästä kotiin Akihabaraan.

Meininki pelissä on siis sangen erilaista mitä Di Gi Charat-animaatioissa ja sarjakuvissa, mutta samaan aikaan se sekä tarjoaa uusia näkökulmia vanhoille faneille että lähtöasetelmansa puolesta sopinee myös niillekin, jotka eivät Di Gi Charatia entuudestaan tunne. Pelin alussa on nopea mutta riittävästi pohjustava prologinäytös. Ja kun peliä ollaan saatu jo vähän alkuun, seuraa varsinainen introvideo (jota myös on aikoinaan tullut katseltua...).

 

Tämä intro ei oikeastaan kerro itse pelin tarinasta mitään, vaan lähinnä esittelee hahmot, tosin kertomatta niistäkään varsinaisesti mitään. Pidän kuitenkin siitä, että intro on piirrosanimaatiota. (Pelissä on myös lyhyitä välianimaatioita.)

Di Gi Charat-fanina olen ajoittain ja vuosikausien ajan haaveillut kyseisen pelin pelaamisesta, mutta minkäs teet: peliä ei ole julkaistu Japanin lisäksi muualla kuin Kiinassa ja Koreassa, joten siitä ei ole virallista englanninkielistä käännösversiota, ja vaikka pelin olisi tonkinut netin uumenista esiin, niin silloinkaan ei japaninkielisen pelin pelaaminen kovin hyvin sujuisi kieltä huonosti osaavalta. (Muistelen että yritin kyllä joskus kerran, ehkä parikin, mutten saanut peliä pelittämään.)

Olen siis yrittänyt päästä peliin siinä onnistumatta, ja olen luovuttanut sen suhteen, huomatakseni taas jonkin ajan päästä miettiväni että onnistuisinkohan nyt ja taas todetakseni että ei tästä mitään tule. Ajoittain tekee silti mieli kokeilla ja yrittää uudestaan, tai etsiskellä jotain. Niinpä hiljattain tässä alkuvuodesta jälleen kerran kokeilin, löytyisikö YouTubesta vaikkapa gameplay-videoita, jos joku olisi sattunut pelailemaan peliä alkuperäiskielellä (koska siihen kykeneviä lukutaitoisia varmasti on). Sillä vaikken itse voisikaan pelailla, niin tyytyisin mielelläni katsomaan toisten pelailua.

Vaan mitä näenkään YouTuben hakutuloksissa alkuvuonna 2026: soittolistan peluuvideoista ja tekstin "english patched"? Voiko todella olla niin että peli on vaivauduttu fanikääntämään englanniksi vuonna 2025? Onko mahdollista että yli 20 vuoden jälkeen peliä on japania huonosti osaavankin mahdollista pelata?

No, näinhän se näyttäisi olevan. Jälleen kerran tapahtuu jotain, mistä haaveksin ja minkä luulen jäävänkin vain haaveeksi; koska kyseessä ei ole ihan tuore peli, enkä ole uskonut sen kiinnostavan kuin vain kaikkein kovimpia Di Gi Charat-faneja ja/tai ehkä kuriositeettitapauksista kiinnostuneita konsolipeliharrastajia Japanin ulkopuolella - eli toisin sanoen edes fanikäännökselle ei yksinkertaisesti ole kovin suurta kysyntää. On aina ihanaa nähdä, että asiat voivat olla toisin, ja tässä tapauksessa että vielä 2025 ihmiset osoittavat rakkauttaan vanhemmalle tuoteperheelle ja jaksavat olla viitseliäitä vanhempienkin pelien suhteen. On valtava ilo saada vielä vuosia myöhemminkin kokea uusia Di Gi Charat-juttuja - vaikka ne olisivatkin faktuaalisesti vanhoja.

Vaikka Dejiko onkin menettänyt muistinsa, kaikki muut tutut hahmot ovat onneksi täysin entisellään...

Usada sinä ihana klassinen tsundere-hahmo~... :D

Kuten olen aiemmin jaaritellut pelien tarinallisuudesta, en 2000-luvun alkupuolella tehnyt hirveästi eroa eli pelityylien tai -genrejen välillä. Vuosikausia jälkikäteen oivaltaa tietysti, että DGC Fantasy on ihan ehta visual novel-peli. Eipä tästä kai sitten muuta kuin että ruvetaan kliksuttelemaan tarinaa eteenpäin ja tekemään valintoja. 

Kun vielä tuntiakaan ei oltu pelattu ja tämä eka suunnanvalintakysymys tuntuu itsessään jo todella merkittävältä... (ruudulla eivät ole edes kaikki vaihtoehdot.)

Kuten tiedetään, en ole kova peliharrastaja, mutta siihen nähden tämä saattaa hetkellisesti kiilata muutaman muun vapaa-ajankulu-tekemisen edelle... odotan innolla sitä, että pääsen viimeinkin tutustumaan pelin hahmoihin ja vuorovaikuttamaan niiden kanssa. Varsinaiselta tarinalta odotan huomattavasti kepeämpää seikkailumenoa ja pölhöilyä (verrattuna siis erinäisiin aiemmin koettuihin visual novel-peleihin...). Pelattavana ovat siis sekä PS2-versio että Dreamcast-versio, ja otan kokeiluun pleikkariversion, koska siihen tosiaan ilmeisesti tehtiin vähäisiä parannuksia ja ennen kaikkea lisättiin uusi juonikaarireitti (mitä Perfect Collection-kirjan julkaisuaikana ei vielä ollut - sitäkin odotan mielenkiinnolla)...

(Minähän voisin kirjasta päätellä ja luntata oikeat valinnat juonireiteille, mutta taidanpa jättää tekemättä ja mennä puhtaasti fiiliksillä valintatilanteita kohti. Lienee hauskempaa niin vaikka tulisikin mokailtua. :D Kohti (epä)onnistumisia! [Tai ehkä lunttaan vain ihan pikkuisen... {ollakseni rehellinen; itse asiassa tätä kirjoittaessani ja julkaistessani olen jo pelannut kaksi juonikaarta läpi, ja vain hieman kirjaa silmäiltyäni luulen hahmottavani miten homma toimii... tähän mennessä minulla on ollut pelin parissa varsin hauskaa.}])

Saa nähdä, palailenko jaarittelemaan pelistä sitten kun olen pelannut sen kokonaan läpi... 

Sininen kissanpentu oppii ystävyydestä

Sininen kissanpentu (tsek. Modrý kocourek) on tsekkiläinen vajaa 13-minuuttinen lyhytanimaatioelokuva vuodelta 1959. Elokuva on dubattu suomeksi ja julkaistu Myyrän parhaat ystävät: Toukka ja kissanpentu-nimisellä DVD-levyllä, mahdollisista aiemmista julkaisuista minulla ei ole tietoa. Filmi on myös pyörinyt Maikkarilla pyhäpäivien täytteenä ja löytyy Katsomosta. 

Vaikka elokuva onkin kompattu Zdeněk Milerin Myyrä-filmien joukkoon, se ei kuitenkaan ole varsinaisesti Milerin ohjaama elokuva - herra on sen sijaan vastannut filmin taiteellisesta puolesta. Tosiasiallisesti filmin on ohjannut Vladimir Lehký ja se perustuu Marika Hellström-Kennedyn lastenkirjaan vuodelta 1956, ja joka ilmeisesti suomeksikin on aikoinaan julkaistu nimellä Pieni sininen kissanpentu ja Milerin kuvittamana (mielelläni kokisin tarinan myös kirjana, mutta siitä ei ole taidettu ottaa paljoa uusintapainoksia).

Juoni

Pienen kaupungin lähellä olevan rautatien varrella sijaitsevassa mökissä asuu kolme kissaa: mustaturkkinen Ferda, raidallinen Mouru ja täplikäs Miska. Kissakolmikko seuraa tiiviisti rautatiellä kulkevien junien liikkeitä, ja yhtenä päivänä eräästä junasta putoaa salaperäinen laatikko, josta ryömii esiin elävä kissanpentu. 

Kohtelias ja ujonpuoleinen pentu on kotoisin Kiinasta ja nimeltään Chio Chin (huom. nimen kirjoitusasu on epävarma, sillä kiinalaiset nimet eivät ole hallussani, korvissani se on äännetty noin. Yritin selvittää oikeaa tai virallista kirjoitusasua mutta en päässyt puusta pitkään, joten olkoon näin [jos asia selkenee joskus niin palaan toki korjaamaan kirjoitusasun oikeaksi]). 

Pieni harmaa pentu tutustuu kissakolmikkoon ja jää heidän luokseen asumaan. Päivät kuluvat huolettomina ja leikkisinä, kunnes eräänä päivänä pentu kokee yllätyksen, kun tämän turkki alkaa muuttua harmaasta sinertäväksi. 

Kysyttäessä Mouru selittää, että Chio Chin on kasvamassa isoksi ja että tämän "pentukarva" vain varisee pois, ei sen kummempaa. Silti pentu kokee muutoksen omassa ulkomuodossaan hämmentävänä, ja katsoessaan peilikuvaansa vedestä päätyy väistelemään ja kieltämään asiaa ensin itseltään.

 "Kuinka tämä voi olla mahdollista? Olen aivan sininen...

...voi minua hölmöä, en minä ole sininen, vesi vain heijastaa sinistä taivasta..."

Näin tehtyään Chio Chin lakkaa miettimästä asiaa, mutta todellisuudelle ja ympäristölle ei mahda mitään. Pennun turkki on kuin on poikkeuksellisen ja ennennäkemättömän sinivärinen. Väistämättä seudun muut eläimet pikkulinnuista alkaen huomaavat sen, ihmettelevät ja myös suoranaisesti pilkkaavat sinistä turkkia, mikä entisestään lisää kissanpennun epävarmuutta ja vaikeutta hyväksyä omaa ulkomuotoaan. 

Chio Chin vetäytyy hiljalleen kellariin piileskelemään päiväsaikaan, eikä vastaa, kun toiset kissat etsiskelevät sitä. 

Vasta illan hämärryttyä sininen kissanpentu uskaltaa tulla esiin ja huomaa, että öisin "kaikki kissat ovat mustia", eikä huolella sinisestä turkista ole silloin niin väliä. Chio Chin liittyy taas toisten joukkoon ja kertoo olleensa kellarissa "mietiskelemässä". Miska puolestaan kertoo, että kolmikko haluaa esitellä tulokkaan muille kaupungin kissoille, jotka on kutsuttu kyläilemään seuraavana päivänä. Sininen kissanpentu on yhä epävarma ja totinen, mutta asia unohtuu yössä telmiessä.

Seuraavana päivänä hiiret vuorostaan nauravat siniselle turkille ja Chio Chin vetäytyy taas erilleen piileskelemään, ja odottaa myös muiden kissojen nauravan hänelle. Viimein hän kertoo kolmikolle, mistä kiikastaa. 

"Mutta Mouru sanoi vain: 'Entä sitten?' 

Miska sanoi: 'Se on oikein kivan sävyinen sininen.'" 

Ferda, Mouru ja Miska eivät ole moksiskaan sinisestä turkinväristä ja tuovat tämän selvästi esiin. He rohkaisevat ja kannustavat sinistä kissanpentua tulemaan esiin piilostaan. Mutta koska asia vaivaa ja nolottaa Chio Chinia itseään niin paljon, he päättävät auttaa pientä ystävää - vaan väri ei lähde nuolemallakaan.

"Minä en välitä vaikka olisit vaaleanpunainen... vihreä...  tai täynnä purppuranpunaisia pilkkuja!"... toteaa Ferda.

Ferda yrittää vakuuttaa, että kissat ovat viisaampia eivätkä naura muiden eläinten tavoin. Kaupungin kissat saapuvat sovitusti vierailemaan, ja samaan aikaan juna, joka kuljettaa eksoottisia eläimiä, sattuu pysähtymään mökin lähellä.

Sittenkin, myös muut kissat alkavat nauraa ja pilkata Chio Chiniä, joka näyttää säntäävän tiehensä. Pettynyt ja suuttunut Ferda läksyttää kaupungin moukkamaisia kissoja.

"Senkin typerät pikkukaupungin kissat! Chio Chin on Kiinasta, ja siellä siniset kissat ovat tuikitavallisia!

Aivan niin kuin punaiset linnut Pohjois-Amerikassa... ja vihreät linnut Etelä-Amerikassa... ja sininaamaiset apinat Intiassa... ja punajalkaiset linnut Afrikassa...

Katsokaa itseänne! Sillä ei ole merkitystä, minkä värinen joku on, vaan minkälainen kissa hän on!"

Kaupunkilaiskissat poistuvat ja juna lähtee jatkamaan matkaansa. Ferda, Mouru ja Miska yrittävät tähyillä, missä Chio Chin on. Sininen kissanpentu kurkistaa hymyillen ratakiskoilta. Vaikka junan kyytiin hyppääminen ja karkaaminen olisi ollut helppoa, pentu on vastaanottanut ystäviensä hyväksynnän ja päättänyt jäädä heidän luokseen. 

"Hän oli ymmärtänyt, että ystävyys on erittäin hieno asia."

 

Ajatuksia

Filmissä on hyvin yksinkertainen tarina ystävyydestä, mutta pidän sitä ehkä pikkuisen enemmän tarinana itsensä hyväksymisestä ja hyväksytyksi tulemisesta. Tämä saattaa mennä todella henkilökohtaiseksi näkemykseksi, mutta mielestäni on ensisijaisen tärkeää tuntea ja hyväksyä ensin nimenomaan oma itsensä, jotta voi "avautua" ulkomaailmalle ja siten tuntea ja hyväksyä myös toiset ympärillään. Itseään ja itseltään kun nimittäin ei pääse pakoon, ja tosiasioiden kieltäminen voi pahimmillaan johtaa vaikka millaiseen (sisäiseen) kriisiin, oltiinpa missä ikäryhmässä hyvänsä. 

Siispä kun pääsee ensin sinuiksi itsensä kanssa, toisten hyväksyminen tulee sen jälkeen ikään kuin "luonnostaan". Vaikka olisi erilainen, se ei tarkoita että olisi huonompi kuin muut, eikä ulkopuolelle ei ole syytä jättäytyä. Tämä elokuvan viesti toiminee helposti kohdeyleisölleen lapsille, ja vanhemmillekaan pienestä muistutuksesta tuskin on haittaa. (Tykkään myös muistuttaa taas kerran, että omaa ja ystävien olemassaoloa ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä.)

"Eräänä kauniina kesäisenä päivänä Chio Chin käyskenteli
ympäri puutarhaa ja tuumaili, miten hienoa oli olla olemassa." 

 

Vaikkei filmissä ole oikeastaan paljoa "terävyyttä", niin pehmoista lempeyttä ja pörröisyyttä on sitäkin enemmän, eikä se ole suinkaan väheksyttävä. 

Filmi on myös taiteellisesti kaunis, kuten odottaa saattaa. Kun Chio Chin piileskelee kukkivassa pensaassa ja selittää surullisesti ettei voi tulla esiin, kukan terälehdet putoavat kuin kyyneleet.

Kissat itsessään ovat todella söpöjä tässä filmissä. Suosikkini on suorapuheinen Ferda joka muistuttaa paljonkin erästä ystävääni. Ferdalla on toki myös eniten repliikkejä filmissä.

"Mitä väliä sillä on, minkä värinen sinä olet? Sinä olet kissa ja minun ystäväni - se riittää minulle."

Hyvää ystävänpäivää! 

Muistelua ja pohdintaa: Digimoniin liittyen

(Huom. Jaarittelen enimmäkseen Digimon Adventure-animesta, mutta sivuan aihepiiriä kevyesti laajemmin. En myöskään syväanalysoi sarjaa/sarjoja. )

Katsoin taannoin YouTubesta Työpaja Aivan!Mahtava-kanavan videoita, joissa puhutaan Digimonista. Vaikka videot ovatkin jo vanhoja (5-10 vuotta), niitä oli mukava katsoa ja kuunnella miten sydäntä lähellä Digimon Adventure-sarja (1999) on videoiden tekijällä ollut ja miten se vielä vuosia myöhemminkin on voinut edelleen herättää ajatuksia, tunteita, kenties jonkinlaista intohimoa, ja aloin itsekin innostua. Vaikka tuon tubekanavan videoiden julkaisusta onkin jo aikaa, niin niitä katsomalla sain muistutuksen myös siitä, mitä ihan alkujaan olen täällä blogissani halunnut tehdä - ihan vaan mietiskellä ja muistella eikä sen enempää. 

Videoiden tekijän näkemyksiä ehkä hieman myötäillen voin minäkin sanoa, että Digimon Adventure oli/on hyvä sarja, koska se on tavoittanut ihmisissä jotakin. Vaikka se on ehkä merkinnyt eri asioita eri ihmisille, se lienee koskettanut monia tasolla jos toisella - ja paljon. Useimmat, jotka muistavat Digimonin ylipäätään, muistelevat sitä nimenomaan lämpimästi - sellainen fiilis minulle tulee. Ja se lienee ansio, mihin ei ihan jokainen fiktioteos yllä. Oli merkityksellisyydessä ja koskettavuudessa kyse sitten hyvästä seikkailutarinasta, monsterimätöstä tai hahmojen välisistä kanssakäymisistä, siinä on eheä kokonaisuus joka puhuttelee ja voi tuoda hyvinkin erilaisia ihmisiä yhteen.

Mitä Digimon siis merkitsi minulle aikoinaan, ja merkitseekö se vielä?

Väliaikainen alkuunpaluu 

Ehkä käväisen hetken omassa alussani, vaikka siitä voisi kirjoittaa melkein kokonaan oman tekstin. Kesällä 2000 olin yläasteaikaisen kaverini kanssa varsin uppoutunut Pokémonin maailmaan ja muutenkin orastavaan animeharrastukseen (niin lapsuuden VHS-piirrettyjen kuin videovuokraamon tarjonnan kautta; paljon muutahan ei Suomessa tuolloin ollut mahdollista kokea). Kaupan lehtihyllyltä löytyi lapsille suunnattuja englanninkielisiä tuontilehtiä joissa oli kuvia ja kevyitä artikkeleita tunnetuista ja suosituista animaatio- ja populaarikulttuurihahmoista, Pokémonista Paavo Pesusieneen, ja sitten yhdessä ostamassamme lehdessä oli kuva myös Digimonista. Mikä ihmeen Digimon?

Ensikosketus Digimoniin oli tämä kuva. Sama kuva kiersi myös muissa lehdissä,
joten en ole varma oliko juuri tämä kyseinen kuva kyseisillä teksteillä se ihan eka.

Katsoimme kuvaa karsaasti, mutta sitten aloimme hiljalleen kiinnostua tutkimaan asiaa enemmänkin, ja lopulta jopa toivoa että Digimonia alettaisiin näyttää televisiossa Suomessakin. Jouduimme kuitenkin odottamaan seuraavaan talveen, jolloin Nelosella pauhasi spotti sanoilla "Väisty Pokémon, nyt tulee Digimon!" (Ihan oikeasti. Digimonia maalailtiin "Pokémon-klooniksi", eikä se ole suinkaan ainoa. Erilaisia monsterisarjoja ja -pelejä piisaa niistä pitäville. Aina voidaan väitellä kumpi on parempi, Pokémon vai Digimon (vaiko vielä joku muu), mutta definitiivistä ratkaisua siihen ei tulla löytämään. Kaikki pitäisi ensin koluta läpikotaisin, ja joka tapauksessa jokaisessa konseptissa tai tarinassa on vahvat ja heikot puolensa. [Digimonissa olen pitänyt konseptin puolesta ja visuaalisesti siitä, että monsterit eivät ole ihan niin ylisöpöjä palleroita kuin vaikka jotkin pokemonit, vaan ne ovat vähän "rujompia" tai "särmikkäämpiä". Jos taas ajattelee televisiosarjojen kannalta, niin Digimon on jaettu omiksi kausikokonaisuuksiksi jotka selkeästi alkavat ja loppuvat, kun Pokémon tuntui jatkuvan suurin piirtein ikuisesti... pelimaailman osalta taas en voi sanoa mitään, sillä Digimon-pelejä en ole koskaan edes kokeillut.] Täytyy kuitenkin rehellisesti tunnustaa, että omalla kohdalla Digimonin tulo ainakin jossain määrin vei kiinnostusta Pokémonista poispäin.) 

10. tammikuuta 2001 klo 7.00 odotus palkittiin, ja kaverini, joka asui katvealueella tai antennitaloudessa (en tarkalleen tiedä/muista, joka tapauksessa asianlaita oli) niin, ettei Nelonen näkynyt hänen kotonaan, oli tullut luokseni yöksi keskellä viikkoa sillä niin kovasti hän halusi nähdä Digimonin ensimmäisen jakson. 

En muista kaverini reaktioita, mutta itse kuunneltuani jakson ensimmäiset minuutit olisin voinut peittää naamani kämmenellä, todeten: "...eikä... tiedän nämä äänet..." sillä Agapio oli toki tuttu ja muistissani muutaman vuoden takaisista pikkuponidubbauksista. Noh, Agapio ei maailmaa kaatanut ponidubillaan, eikä Digimonillakaan. Nauhoitin keskiviikkoaamujen jaksot kaverilleni, jolle Digimon loppupeleissä oli tärkeämpi juttu kuin itselleni - lauantaiaamujen pikauusinnoista nauhoitin itselleni vain ne jaksot jotka olivat keskiviikkoaamujen "esikatseluissa" olleet  "kiinnostavia" - ja jos ylipäätään olin hereillä, sillä osa niistä kiinnostavistakin jaksoista jäi väliin, kun nuo pikauusinnat tulivat satunnaisiin kellonaikoihin enkä osannut olla tarkkana. (Vasta vuosia jälkikäteen olen alkanut harmitella asiaa, sillä olisihan se joskus ollut kiva läpikatsoa koko sarja itsenauhoitetuilta kaseteilta.)

Harrastelua 

Mitäpä muuta sitten? Minulla Digimon-harrastus liittyi pääasiassa vain animaatiosarjan seuraamiseen. Sitten olivat keräilykortit ja korttipeli, johon kaverini kanssa perehdyimme (mutta muistelisin ettemme pelanneet niin paljoa kuin mitä Pokémon-korteilla). Krääsääkin tuli haalittua, ja ihmeekseni kyllä muistan vielä tänäkin päivänä, miltä toffeenmakuinen digimon-limu maistui (eikä se tainnut paljon kenellekään maistua sillä en muista havainneeni kyseistä makua enää uudestaan tuon tapauksen jälkeen). :D 

Pari keräilykorttia kaivettu jemmasta kuvituskuvaksi.

Digimon luultavimmin puhuttelee parhaiten kohderyhmäänsä, kouluikäisiä lapsia, mutta konsepti saattoi olla kiinnostava varsinaisen kohderyhmän ulkopuolellakin. Olimmehan minä ja kaverinikin yläastetta lopettelevia teinejä Adventuren alkaessa, kenties siis "yli-ikäisiä", mutta silti se kiinnosti meitäkin (myöskin koska paljoa muuta tuoretta animea ei Suomen televisiossa yksinkertaisesti näkynyt, vertailuna; Ghibli-elokuviakin alettiin myös vasta noihin aikoihin esittää elokuvateattereissa ihan kunnolla ja maanlaajuisesti).

Olen aiemmin kertonut, että 2000-luvun alussa minulla oli Pokémon-nettisivu, ja hieman vastaavasti kaverini kanssa teimme myös Digimon-nettisivuston. Nettisivua merkittävämmäksi nousi kuitenkin digimon-aiheinen keskustelufoorumi ja IRC-keskustelukanava, joiden ylläpidossa ja moderoinnissa auttoivat muut henkilöt, ja joita haluan tässä kohtaa kiittää. Itse en lopulta ollut kovin aktiivinen hahmo keskusteluyhteisössä, mutta joitakin mukavia muistoja sen ajalta on jäänyt. Jos joku sieltä on tätä päätynyt lukemaan ja tunnistaa niin moi vaan. :D Alkuperäisen nettisivun ylläpito ja päivittäminen hiipuivat siihen tuttuun tavalliseen syyhyn; elämäntilanteiden muuttumisesta johtuvaan ajanpuutteeseen ja muutenkin kiinnostuksenkohteiden muuttumiseen.

Digimon-animesarjan toiseen tuotantokauteen liittyen koen aiheelliseksi tässä välissä muistuttaa konkreettisista menneisyyden tapahtumista, sillä jonkin verran olen vuosien varrella nähnyt ihmetteleviä kommentteja esim. YouTuben kommenttipalstoilla. Ihmetys koskee usein sitä, miksi Digimonin toisesta tuotantokaudesta on dubattu suomeksi vain ensimmäiset 26 jaksoa, mutta loput on esitetty tekstitettynä. Asiahan oli niin, että Nelonen oli aikeissa jättää ja lopettaa sarjan esittämisen kokonaan kesken kauden. Fanit tarttuivat toimeen ja keräsivät adressin, ja sen vaikutuksella toisen kauden loput jaksot saatiin viimein töllöön 2004, mutta ilman suomidubbausta, mikä toki jossain määrin varmasti lienee harmittanut dubbauksiin tottuneita silloisia lapsikatsojia. Mutta merkityksellistä on se, että se ylipäätään tapahtui, ja nimenomaan fanien aktiivisuudesta johtuen, ja erityisen suuri huom.: se tapahtui aikana ennen adressit.com-sivustoa ja nykyisen kaltaista sosiaalista mediaa, joten suhteutettuna kyseessä oli kenties pieni, mutta vaikuttava tapahtuma. Haluan tällä muistuttaa, että kannattaa itse olla aktiivinen, jos haluaa asioihin muutosta. (Asia on mainittu lähteiden kera myös Wikipediassa sivulla Luettelo televisiosarjan Digimon Zero Two jaksoista.)

Digimonin kolmas tuotantokausi Tamers herätti vielä jossain määrin mielenkiintoa ja katsoin ja nauhoitinkin sen kun se töllöstä tuli, mutta sen jälkeen en ole kiinnostusta Digimoniin enää suuremmin omannut. Kun Tamers näytettiin töllössä vasta vuonna 2008, joku nettikavereista taisi heittää vitsinä että milloinkahan sitten Frontier (= neljäs tuotantokausi). No, siitä ei olla kuultu, ja kiinnostukseni on ollut Digimonin sijaan muissa asioissa, mutta ilmeisesti digitaalihirviöiden tuoteperheellä kuitenkin menee edelleen kohtalaisen hyvin.

Sekalaisia jälkikäteisiä ajatuksia 

Paras Digimon? Ensivilkaisulla se ehkä oli Patamon. Enemmän olen kuitenkin pitänyt Patamonin alemman tason muodosta eli Tokomonista, tuo söpöliini jolla on vaikuttava purukalusto...

Tosiasiallisesti suosikkini animesarjan/sarjojen päähenkilö-digimoneista on kuitenkin ehkä Tentomon, leppäkerttu-digimon, joka oli tuotteistuksen puolesta epäkiitollinen hahmo. Melkein ainoa todellinen Tentomon-"juttu" jonka tiedän, on ollut kaksipuolinen "käännettävä" pehmo (tämä lelukonsepti muuten oli ihan hauska, lapset saavat itse muuttaa digimoninsa). (Ja Zero Two-jatkokaudella oli tietysti digitoukka Wormmon, siitäkin tykkäsin...)

"Motimonistaaa.... Tentomoniksi!"
(Pahoittelut hämäryydestä, en kuvaa studio-olosuhteissa.)

Vaikka Agapion dubbia yleisesti pidetään heikkona, siinä oli kuitenkin mielenkiintoisia oivalluksia tai ratkaisuja jotka parhaimmillaan saattoivat jopa lisätä tarinallista syvyyttä. En ole ainoa, joka on pitänyt esim. siitä, miten valittujen lasten digimon-kumppaneilla on sama ääni kuin kulloisellakin valitulla lapsella, mutta ääni on keksitty vetää säröisen, konemaiselta kuulostavan filtterin läpi. Tuolla tavalla tuntuu kuin digimonit todella heijastaisivat lapsihahmoja; sisäistä viisautta, tai olisivat jotain voimaeläimiä, tms...

Olen jälkikäteen monesti miettinyt, että Digimon Adventure on kuin tietokonemaailmaan ja "digitaaliseen muotoon" siirretty Ihmemaa Oz, jossa yhden tai muutaman keskeisen päähenkilön sijasta merkittäviä hahmoja on enemmän, mutta edelleen kaikilla on oma vahvuutensa ja oleellinen osa tarinakokonaisuudessa.

On muuten hassu juttu, että kun katsoin vuoden 1986 Ihmemaa Oz-sarjan kokonaisuudessaan 2011, ko. sarjan Smaragdihuoneesta tuli puolestaan tahattomia muistiviboja tähän kyseiseen kohtaukseen Digimon Adventuressa. :D 

Ja itse tarina on loppujen lopuksi sama; kohtalo tai sattuma heittää tyypit uuteen paikkaan, outoon ja tuntemattomaan maailmaan. Päämääränä on tutkia tuo maailma ja oppia tuntemaan se, jotta voidaan lopulta palata sinne mistä lähdettiin, eli kotiin. Koetaan seikkailu ja kasvetaan ihmisiksi ja opetellaan tulemaan toimeen maailmassa ja elämässä, sekä yksin että porukassa. Kenestäkään ei ole pakko tykätä, mutta toimeen on hyvä ja myös mahdollista tulla - niin itsensä kuin muidenkin kanssa.

Lopuksi 

Digimonilla oli aikansa ja paikkansa. En ole katsonut sarjoja vuosikausiin (edellisen kerran olen tainnut katsoa nettikavereiden kanssa lähemmäs 15 vuotta sitten, ja silloinkin katsoimme vain joitakin Adventuren alkupään jaksoja). 

En voi sanoa että olisin varsinaisesti kuluttanut Digimon-sarjoja puhki, vaikka ne talteen nauhoitinkin - todellisuudessa olen oikeasti katsonut jotkin jaksot ehkä vain 2-3 kertaa (etenkin Zero Two-ja Tamers-jatkokausien osalta). Vaikka muistan sarjan/sarjojen pääpiirteet ja hahmot, niin detaljeja olen unohtanut luultavasti aika paljon. Joten jos nyt laittaisin vanhat kasetit pyörimään (tai tuijottelisin videotiedostoja tietokoneelta), Digimon voisi olla melkein kuin uusi vanha tuttavuus. :D

Tämä lehtisivu oli joskus seinälläni.
(Pidän kuvasta paljon, harmi vain että se on aseteltu ja leikattu hassusti.)

Nyt kun tässä olen intoutunut fiilistelemään niin toki mietin, että pitäisiköhän joskus pitkästä aikaa katsoa Digimonia, ihan kunnolla. Tulisiko nostalgia, vai näyttäisikö sarja erilaiselta näin 25 vuotta myöhemmin ja aikuisen tädin silmin? Olisiko siinä silloin jotakin uutta havaittavaksi? Ehkä hyvinkin, kun olen aika paljon unohtanut vuosien varrella, enkä muista Tamersistakaan juuri mitään. :D (Luulen, että itse digimoneihin suhtautuisin pitkälti samalla tavalla kuin vuosia sitten, mutta ihmishahmojen osalta saattaisi olla toinen juttu, ja siksi se voisi olla mielenkiintoista... :D)

Toukan 15 minuuttia megatähtenä

Toukan tähtihetki (tsek. Sametka, 1967) on Zdeněk Milerin ohjaama lyhyt animaatioelokuva, jota MTV3/Sub/Juniori on esittänyt (kirjautumalla näkyy MTV:n Katsomossa ainakin tällä hetkellä, mahdollista poistumisajankohtaa en löydä), ja joka on julkaistu Myyrän parhaat ystävät: Toukka ja kissanpentu-DVD:llä. 

Elokuva on kestoltaan n. 15 minuuttia (mistä johtuen nimesin jaarituksen myös osin sen mukaan ;D) ja toistaiseksi katsottavissa myös YouTubessa. 

Elokuva perustuu yhdysvaltalaisen käsikirjoittaja Norman Corwinin radiokuunnelmaan My Client Curley vuodelta 1940, joka taas perustuu Lucille Fletcherin samannimiseen tarinaan. (Tarinasta on tehty myös oikeiden näyttelijöiden tähdittämä elokuva Once upon a time vuonna 1944, joka puolestaan tunnetaan suomeksi nimellä Suurkaupungin pauloissa [en tiedä, miten uskollisesti tämä animaatio seuraa lähdettään ja niin edespäin, mutta voitte uskoa minulla olleen mielenkiintoisia hetkiä taustatyötä tehdessä :D]. Vaan eipä eksytä aiheesta, käsittelen nyt tätä käsillä olevaa animaatiota!) 

Juoni

Kerran kadulla kuljeskeleva mies kohtaa hieman erikoisen näyn: pojan, joka soittaa huuliharppua, ja toukan, joka selvästi tanssii pojan soittaman musiikin tahtiin. Mies (joka ilmeisesti on jonkinmoinen kykyjenetsijä tai manageri, puhuttelen häntä tästä edespäin herra manageriksi) huomaa tämän veikeän parivaljakon potentiaalin.

Manageri ja poika allekirjoittavat sopimuksen, ja suuri joukko kuvaajia ja äänittäjiä kutsutaan taltioimaan pojan ja toukan esitys ja hätkähdyttävän hämmästyttävällä vauhdilla toukasta tulee maailmankuulu megatähti. Poika soittaa ja toukka tanssii niin radiossa, televisiossa kuin live-esityksissä ja lehtikuvissakin. Toukka-villitys leviää liki kulovalkean tavoin.

Toukka keksitään myös tuotteistaa mitä moninaisimmin, ihailijoita riittää häiriöksi asti ja Eiffel-tornikin valaistaan toukan kuvalla. Pikku mönkijä käy jopa avaruudessa ja palaa sieltä paraatisaattueessa. Bisnes kukoistaa ja toukka nauttii suosiosta, mutta otus on tyytyväisimmillään saadessaan koivunlehtiä syödäkseen.

Fanien hulluutta...

Toukka-tuotteiden kadunvarsimainontaa.

Toukka ja poika käyvät avaruudessa.

Lumisena jouluna poika ja herra manageri ovat käymässä juhlanviettoon, ja toukalle olisi paljonkin lahjoja tulossa. Mutta yhtäkkiä toukka on kadonnut, ja poika ja herra manageri hätääntyvät. Kun he eivät itse onnistu toukkaa löytämään, pikkukaveria etsimään ja jäljittämään laitetaan niin poliiseja, koiria kuin etsiviäkin.

Kevääseen mennessä kaikki on myllätty läpikotaisin, eikä toukkaa siltikään ole löydetty. 

Poika ja manageri surevat lohduttomina, poika tapailee sävelmää flyygelin koskettimilla. Silloin flyygelin kannen alta kömpii esiin kaunis perhonen. Toukka on piileskellyt pitkän aikaa (luultavasti koteloituneena) ja on nyt perhosena valmis lähtemään lentoon. 

Poika tunnistaa ystävänsä, iloitsee ja avaa ikkunan. Haikeana hän alkaa soittaa huuliharpulla tuttua yhteistä sävelmää perhosen liitäessä korkealle taivaalle. 

Kenties toukan todellinen tähtihetki onkin vasta nyt. 

Ajatuksia

Näin tämän elokuvan itse asiassa töllöstä ennen kuin ostin Myyrän kootut seikkailut-DVD-kokoelman, jolta se myös löytyy, ja kyllähän se teki vaikutuksen minuun ja läheiseeni (jotka tykkäämme söpöillä kaikenlaisia otuksia pikkulinnuista ja ötököistä alkaen). 

Alkuperäinen tarina on ehkä ollut komedia ja satiiri, mikä on osin aistittavissa myös tästä animaatiosta, ja silti on se on jotenkin todella viehättävä. Myyrä-filmien tapaan myös tämä lyhäri on oikeastaan ajaton - toki siinä hieman näkyy ajan hammas puraisseen, mutta enemmänkin huvittavalla tavalla...

Auditiivista ASMR:ää 1960-luvulta: toukan rouskutusta äänilevyllä!

Toukka-hypeä aikuisempaan makuun: tulitikkuaskeja ja savukkeita
(joista saa pölläytettyä toukan muotoisia savupilviä, tietysti ;D).

Tarina tuntuu ajattomalta, koska tällaiset "julkkis-ilmiö"-jutut fanihypetyksineen, tuotteistuksineen kaikkineen ovat olleet olemassa kauan, eivätkä ne oikeastaan ole paljoa muuttuneet. On todella helppoa ajatella, miten 2000-luvulla tämä tarina kerrottaisiin niin (taikka sellaisella lisäyksellä), että toukasta tulisi viraalihitti tai someilmiö internetissä... ;D Tarinaa ei tarvitse käytännössä mitenkään muuttaa, myös 2020-luvun katsoja ymmärtää pointin!

Filmi on Myyrän tyyliin puhedialogiton ja musiikkisäestetty. Tarina on niin selkeä, että ei siihen puhetta kaipaisikaan. Menevän ja iskevän musiikin on säveltänyt Wiliam Bukový (joka, aihetta sivuten, sävelsi musiikit myös Milerin Myyrä ja auto-filmiin [1963] sekä Koiranpentu-sarjaan [1960]). 

Elokuva riipaisee hetken kuin brittianimaatio Lumiukko (1982) ikään: vähän samaan tapaan tämä elokuva kehottaa vaalimaan niitä lyhyitä ohikiitäviä ilon hetkiä, joita meillä elämässämme on. Lumiukon lopetus tosin on surullinen ja melkeinpä raadollinen, kun Toukan tähtihetki päättyy huomattavasti kevyemmin ja iloisemmin - koskettava sekin silti on. Hieman mietin, miksi oikeastaan tätä ei näytetä aina jouluisin (ei Lumiukon tilalla, vaan lisäksi)? :D

Extra: terveisiä aikansa animaation tekijöille

Elokuvassa on kohtaus, jossa toukka komeilee kaiken muun ohessa myös postimerkeissä. Itse filmiä katsoessa kuvat välähtävät melko nopeasti niin ettei kirjeissä olevia nimiä ehdi lukea, ja olen miettinyt, onkohan noihin kirjoitettu mahdollisesti ihan oikeita nimiä. Ja kas kummaa; kun otin blogitekstiä varten ruutukaappauksia kuva kuvalta pläräillen, huomasin, että kirjeissä, joita toukkamerkit somistavat, todellakin on muutama tuttu nimi! 

Yksi toukkamerkeillä varustetun kirjeen saajista on itseoikeutetusti Norman Corwin, mutta muissa kirjekuorissa näkyvät myös eräiden brittiläisen ja italialaisen animaatio-ohjaajien sekä ranskalaisen elokuvapersoonan nimet. :-) (Olen kenkku enkä paljasta enempää!)