Vilkaisuna: 1980-luvun halinalle-elokuvat

Kuten olen aiemmin kertonut, en ole niinkään suuri Halinalle-fani, vaikka hetkittäin haluan tutkia franchisea, vähäisesti keräilen krääsää ja perehtyisin animaatioihin ihan mielelläni, jos aika, kiinnostus ja keskittymiskyky riittäisi. Tässä parisen vuotta sitten päätin jälleen tutkia vähäsen ja päädyin katsomaan aiheeseen liittyviä elokuvia. Rakkaalta 1980-luvulta Halinalle-elokuvia löytyy kolme kappaletta, uudemmista en toistaiseksi ole kiinnostunut. Esittelen elokuvat tässä lyhyesti ja vähän yleisjaaritan niistä, mutta voi olla että käsittelen niitä vielä erillään ja teen niistä pidemmät ja varsinaiset esittelyjaaritukset myöhemmin.

Ainoa entuudestaan tuttu näistä kolmesta kasarinalle-elokuvasta minulle, ja luultavasti muillekin suomalaisille, on kolmas, Halinallet Ihmemaassa (The Care Bears: Adventure in Wonderland, 1987), joka on varmuudella esitetty televisiossa ja ilmeisesti siitä on jonkinlainen VHS-julkaisukin ollut. Kaksi aiempaa elokuvaa sen sijaan olivat minulle täysin tuntemattomia, ja siksi niiden tarkasteluun ei liity lapsuuden katselukokemusta vaan voin tarkastella niitä ainoastaan aikuisminäni näkökulmasta. Toisaalta haluan kiinnittää huomiotani juuri niihin enemmän, koska suomeksi elokuvista ei juurikaan löydy tietoa, ja epäilen, onko niitä koskaan Suomessa esitettykään.

Halinalle-elokuvat on tuottanut kanadalais-amerikkalainen Nelvana, joka teki myös sen jälkimmäisen ja paremmin tunnetun halinalle-tv-sarjan Care Bears Family (1986-1990). Ensimmäinen elokuva valmistui aiemman DiC Entertainmentin halinallesarjan Care Bears (1985) ollessa vielä tuotannossa, mutta jäljemmät kaksi leffaa kulkevat rinnakkain Nelvanan sarjan kanssa. Tosin eipä tällaisilla faktoilla liene suurempaa merkitystä; halinalle-elokuvat kun eivät tarinallisesti tai juonellisesti liity toisiinsa juuri mitenkään, eivätkä juuri myöskään tv-sarjaan, vaan ne ovat kaikki itsenäisiä teoksia, joiden ainoa yhdistävä tekijä on konsepti ja look.

Teinpä pienen kuvataidevertailun; vasemmalla DiC Entertainmentin ja oikealla Nelvanan versio Vikkeläsydän-jäniksestä. DiCin sarjassa halinallet ovat hivenen suttuisia, kun Nelvanalla hahmot ovat enemmän puhtaaksi piirretyn näköisiä palleroita. Elokuvissa animaation laatu tosin on aavistuksen parempi kuin Nelvanan Care Bears Family-sarjassa, josta seuraava allaoleva ruutukaappaus on.

Mutta palataan merkittävämpään asiaan eli elokuvien sisältöön. Oikeastaan ei siis ole väliä, ovatko halinallet katsojalle jo entuudestaan tuttuja joko krääsän tai muiden animaatioiden kautta vai ei. Myöskään ei ole erityisemmin väliä, missä järjestyksessä elokuvat katsoo yleensäkään: niissä ei ole mitään tietyn kronologian mukaisia juonellisia tapahtumia, jotka välttämättä pitäisi tietää.

Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat päätarinaltaan melko samanlaisia; niissä halinallet auttavat pulassa olevia lapsia.

Ensimmäisessä halinalle-elokuvassa, The Care Bears Movie (1985), halinallet auttavat kahta orpolasta, jotka ovat menettäneet luottamuksensa ihmisiin, sekä yksinäistä sirkustaikurin apulaispoikaa, joka ystävien kaipuussaan joutuu salaperäiseen kirjaan vangitun pahan hengen manipuloimaksi.

Toisessa halinalle-elokuvassa The Care Bears Movie 2: A New Generation ( "Halinallet 2: Uusi sukupolvi", 1986), kerrotaan (edelliseen elokuvaan nähden epäkronologisesti) halinalleperheen syntytarina, joka on sidoksissa nallejen kaikkien aikojen ensimmäiseen auttamistehtävään. Päätapahtumapaikkana on lasten kesäleiri, jonka ympäristöön halinallejen vanha vihollinen soluttautuu; aikeenaan kaapata kaikki halinallet ihmistytön heikkoutta hyväksi käyttäen.

Jaaritukseni alussa mainitun kolmannen elokuvan, siis Halinallet Ihmemaassa, tarinassa puolestaan on vähän erilaisempi asetelma: tällä kertaa pulassa eivät olekaan maapallon ihmislapset, vaan Ihmemaan asukkaat. Halinallet siis vedetään pois Halimaasta seikkailemaan löyhästi Lewis Carrollin klassikkoteosten hengessä, ja oikeastaan nallet ovat pelkkiä välikäsiä; tarinan todellinen sankari on ihmistyttö, joka ei pidä itseään mitenkään erikoisena, mutta jonka apua tarvitaan Ihmemaan hallitsijaksi pyrkivää pahaa taikuria vastaan.

Katsoessani nuo kaksi ensimmäistä halinalleleffaa reilu parisen vuotta sitten en oikeastaan odottanut niiltä paljoakaan sisällöllisesti, kerta kyseessä ovat kuitenkin tuotemerkkiin perustuvat tekeleet, ja semmoisiin on alkanut suhtautua vähän varautuneesti näin aikuisiällä. Muistot nallejen ihmemaaseikkailusta ovat toki lapsuudenlämpöiset, mutta kyseinen leffa on huomattavasti hilpeämpi tekele kuin edeltäjänsä, jotka synkähköine teemoineen onnistuivat jopa pikkuisen yllättämään Ani-tädin.

Kun puhutaan tuotemerkkeihin pohjautuvista animaatioelokuvista, itselläni lähimmäksi verrokiksi mieleen tulee tietysti My Little Pony-elokuva (1986), joka sekään ei ehkä ole erityisen hyvä elokuva sellaisenaan ja ei-kohderyhmään-kuuluvan taikka ei-fanin mielestä. Sama koskee myös halinalleja: en voi suoraan suosittaa niitä kaikkien ja joka iikan ehdottomasti katsottavaksi vaan ainoastaan aiheesta ja/tai 1980-luvun animaatioista kiinnostuneille. Henkilökohtaisesti ne ovat minusta ihan katsottavia, mutta minä olenkin minä. ;>

Halinalle-elokuvat ovat selkeästi nimenomaan lapsille tehtyjä elokuvia: ne ovat aika yksinkertaisia tarinoiltaan, jopa siirappisia ja kepeitä. Höpsöilykomiikka ja laulutäytenumerot kuuluvat tottakai asiaan.

Toisaalta elokuvista löytyy myös sitä synkkyyttä ja tietyiltä osin ne voisivat jopa järkyttää nuorempia lapsikatsojia, luulisin. Sen myötä ja näin aikuisen silmin pidän elokuvia kuitenkin ihan kiinnostavina kuriositeettitapauksina, joskin elokuvissa, etenkin niissä kahdessa ekassa, tuntuu olevan merkittäviä juonellisia aukkoja ja epäselvyyksiä, jotka jäävät vaivaamaan ja mietityttämään, ja toisaalta niiden pohjalta on ihan hauskakin spekuloida kaikenlaista... (Sitä en osaa sanoa, paljonko tällaisesta havainnoimisesta ja muusta "häiritsevyydestä" pitää laittaa puhtaasti analysoivan aikuismielen piikkiin. :DP Lapsikatsojia muutamat juoniaukot tuskin haittaavat.)

Elokuvat ovat myös vähäsen ontuvia omien nimihenkilöidensä, eli juuri näiden halinallejen osalta. Nallet ovat toki sinänsä ihan söpöjä, ja vaikka kuinka haluaisin puhua pelkkää hyvää aiheesta ja uskoa, että hahmoissa olisi potentiaalia, on pakko sanoa, että nalleilla on aika vähän persoonallisuutta saati omaperäisyyttä, ja etenkin kahdessa ekassa leffassa ovat todella harvassa ne kohtaukset, joissa jotkut yksittäiset nallehahmot tai muut haliotukset pääsevät loistamaan erillisinä yksilöinä ja tuomaan persoonaansa esiin. Oikeasti; ei ole juuri mitään väliä sillä, mikä nalle tekee mitäkin tai sanoo minkäkin repliikin. Hahmoja on yksinkertaisesti liikaa, ja tämä ehkä oivallettiinkin kolmannen nalleleffan teossa - siihen kun on viimeinkin valikoitu "vain" kolme nallea ja kolme haliserkkua keskeisiksi toimijoiksi. Nalleihin perehtymätönkin saattaa jopa oppia muistamaan hahmot!

Kolmannen leffan halinalle- ja haliserkkukaarti on mukavan pieni.

Lisäksi ainakaan minä, vaikka pidän itseäni melko tarkkasilmäisenä, en kovin nopeasti huomaisi, jos esim. jossakin kohtauksessa olisikin "väärä nalle" virheellisen animoinnin tai kalvovärityksen tai muun syyn takia. Karkeasti sanottuna halinallet, ikävä kyllä, eivät ole hahmoja, vaan enemmänkin funktioita, toimintoja, jotka tekevät vain sitä, mihin ne on ohjelmoitu: tässä tapauksessa auttamaan pulassaolevia ihmishahmoja. (Mutrunallessa on ilmiselvä bugi ;D joka ei onneksi kuitenkaan haittaa mitään!)

Kovin paljoa ei voida kehua elokuvien pahishahmojakaan: ne ovat vanhanaikaisesti jokseenkin vailla motiivia ja pahiksia vain siksi että sattuvat käsikirjoituksessa olemaan pahiksia.

Elokuvien ihmishahmoilla sen sijaan onkin sitten jo jonkin verran persoonaakin, ja näihin kohdeyleisön, lapsikatsojien, kaiketi odotetaankin samaistuvan. Ihmishahmojen kautta käsitellään monipuolisia tunteita toivottomuudesta epäuskoon ja -toivoon, ja alemmuuskompleksista itsetunnon puutosta, asioita joita ihmiset normaalisti kokevat. Tunteet saavat sinänsä asiallista käsittelyä näissä halinalle-elokuvissa. Voisiko olla, että elokuvien pääosassa ovatkin tunteet sinänsä, eivät halinallet itse, vaan ne ovat todella vain tunteiden käsittelyn apuvälineitä?

Tosisydän-nalle (True Heart Bear) opettaa ihmislapsille tunteiden jakamisesta.

Elokuvien, kuten koko halinallekonseptin yleensäkin, puolustukseksi voikin sanoa sen (ja taidanpa hivenen toistaa edellistä nallekirjoitustani), että ne ovat opettavaisia olematta kuitenkaan liian saarnaavia, ja toisekseen niistä ei hirveän paljoa löydä paljon paheksuttua tyhjänpäiväistä väkivaltaa.

Nalleille ei silti kannata pottuilla...

On positiivista, ettei Halinalleissa kaihdeta synkempiäkään teemoja, mutta tästä huolimatta ne kuitenkin saattavat olla joillekin liian ällöimelän söpöä ja sokerisen siirappista tavaraa. (Niin, tavaraa myös ehkä ihan kirjaimellisestikin... :-D)

Elokuvien tarinat siis kantavat värikkäistä mutta melko persoonattomista nallehahmoista ja pahiksista huolimatta juuri sen verran, että ne pystyy katsomaan (jos vielä pystyy ignoroimaan selkeät juoniaukot), ja tarinoiden sanomaa voi halutessaan jäädä miettimään pidemmäksikin aikaa. Ehkä voisin sanoa näin lopuksi että ihan kohtalaisia elokuvia ottaen huomioon sen, että niiden tehtävä lienee ollut mainostaa tuotemerkin hahmoja näkyvästi. Varmaankin elokuvat julkaisuaikanaan ovat herättäneet jonkin verran pahennusta tässä mielessä, mutta näin 30 vuotta jälkikäteen kun isoin nallebuumi lienee jo mennyttä, elokuvia voi katsoa ihan sellaisenaan ja niiden sisältöä miettiä rauhassa.

Vielä muutama lisäkommentti Muumilaakson tarinoiden uusiodubbauksesta

En oikeastaan ollut ajatellut jatkaa aiheesta enää enempää, mutta teen sen silti, tosin eipä minulla ole kovin paljoa lisää sanottavana, saati sitten mitään erikoisempaa, lähinnä muutama huomio ja kommentti. Lisäksi tämä jaaritus sisältää tuotekuvan!

Mutta niin, se itse juttu, eli Muumilaakson tarinoiden maikkarilainen uusiodubbi. Mitä sitä nyt on viime kuukausina ajankulukseen tullut telkkarista kuunneltua viikonloppuisin (tai jälkikäteen digiboksin tallenteilta), niin ihan kuunneltava se on, kun lakkaa vertailemasta jatkuvasti YLEn vanhaan dubbiin ja alkaa kuunnella ihan vain sellaisenaan. Minä ainakin pystyn siihen (siitä huolimatta että yledubbi on iskostunut päähäni vuosien kuluessa), mutta mietin, pystyykö kovin moni muu. :-) No mutta joka tapauksessa. En jaksa eikä minua tällä hetkellä kiinnosta ruveta ruotimaan jokaikistä ääninäyttelysuoritusta erikseen, mutta kerron silti, että henkilökohtaisesti tässä uusiodubissa Nipsu ja Haisuli kuulostavat mielestäni oikeasti aika hyviltä, ja yllätyin (ja ehkä hitusen hämmennyinkin) siitä, miten paljon aloin tykätä Hosulin äänestä Muumipapan muistelujaksoissa... :´> Muumipapan itsensä ääni sen sijaan on aika jäätävä ja täysin vailla arvokkuuden tai karisman kaltaista, jos rehellisiä ollaan (oikeastaan se puolalaisten huopamuumien Muumipapan ääni on paras ja hahmoon kaikista sopivin kuulemani [siis jos saa ottaa vertailuun muidenkin muumianimaatioiden dubbauksia]). Mutta suurin piirtein osapuilleen keskeisimpien hahmojen äänet ovat sopivia tai ihan OK, kun taas tähän asti nähdyissä ja kuulluissa sivuhahmoissa on vähäsen heittoa.

Myös Primadonnan hevosen uusi ääni on tosi lutuinen ja juuri niin kepeä ja hento kuin
hahmokin on tässä Tove Janssonin sarjakuvaruudussa! (Valitettavasti en tällä kertaa tarjoa
ääninäytteitä blogissa. En myöskään halunnut ottaa ruutukaappausta jaksosta.)

Kuten kirjoitin aiemmin, minua on kiinnostanut, muuttuuko dialogi ja sitä kautta myös konteksti. Eipä se juuri merkittävästi muuttunut kuin ihan vähän paikoin, ja ehkä vähän selkokielisemmäksi. Tosin muistelen, että joissakin yksittäisten jaksojen kohtauksissa olen ihan oikeasti naurahtanut joillekin ihan osuville jutuille. Valitettavasti en vain muista niistä tällä hetkellä ainuttakaan enkä viitsi tätä jaaritusta varten erikseen yrittää kaivella kaikkia jaksoja, koska haluan saada tämän tekstin valmiiksi ja uloskin joskus. :-) Ja tokihan jotkin jutut lienevät ihan tahattomia, otetaan nyt vaikka edellisviikonloppuna televisiosta tulleesta Muumipeikon talonrakennusjaksosta peikon ja Myyn dialogi, koska se on vielä jotenkin muistissa ja tuona hetkenä sattui huvittamaan minua:

"Mitä...? Nurkkakivet ovat poissa. Ethän sinä siirtänyt niitä?"
"En tietenkään!"
"Sitten panit ne väärään paikkaan!"
"Enkä pannut!"
"Panitpa!"

Anteeksi huono huumorintajuni tässä kohtaa. Toivottavasti joku viitsii joskus ruveta tekemään sinätuubapaskaa myös uusiodubatuista muumeista, heh heh... heh.

Sitten on vielä se sarjan jaksojärjestyksen sotkemisjuttu. Aika nopeasti tuli huomattua että jaahas, eivät taida olla kaikki jaksot oikeassa esitysjärjestyksessä nyt. Ihan vihoviimeisintä sanonko-mitä-kakkaahan se on. Toisaalta; onko sillä nyt niin väliä? Muumeissa on jatkuvajuonisia teemoja, ihan totta, mutta niissä on myös lukuisia sellaisia episodimaisia juttuja jotka periaatteessa voisi sijoittaa mihin kohtaan sarjaa tahansa, sitä vain meinaan. :-) Omassa lapsuudessani muumit oli toki nauhoitettu kaseteille siinä oikeassa järjestyksessä jossa ne alunperin televisiossa esitettiin, mutta on niitä silti katseltu ja kelailtu ihan epäjärjestyksessäkin, etenkin jos on halunnut katsella joitain tiettyjä nimenomaisia jaksoja. Toisaalta on myös niitä muutamia kertoja ollut kun haluaa läpikatsoa sarjan orjallisesti alusta loppuun jaksojärjestyksessä. Olen jättänyt kaikki mahdolliset videojulkaisut väliin siksi koska omat nauhoitteet (ja internetin kätköissä piileksivät videoripit) ovat kelvanneet hyvin, ja koska lähtökohtaisesti jonkun neropatin toimesta jaksojärjestys sotkettiin jo YLEn dubbauksen VHS-julkaisujen aikana! Se on ollut jo tuolloin ikävä juttu niille, jotka ovat välttämättä halunneet katsoa sarjaa orjallisesti kronologisessa järjestyksessä eivätkä ole nauhoittaneet (tai digiaikana tallentaneet) jaksoja televisiosta itse. Uusiodubbauksesta vastuussa olevia ei voida syyttää jaksojärjestyksen sotkemisesta, sen sijaan jotakin tahoa voisi syyttää jaksojärjestyksen sotkemisen korjaamatta jättämisestä. :-D (Tosin nyt kun vilkuilen C Morea, niin näyttäisi siltä että jaksojärjestystä on yritetty korjata, tosin jotkin jaksot ovat edelleen sekaisin.)

Ja sitten ne sensuurijaksot...

Muumilaakson tarinoista on tiettävästi aikoinaan sensuroitu, eli tässä tapauksessa jätetty kokonaan esittämättä kolme jaksoa Suomessa. En kerro niistä sen enempää, eivätkä ne esittelyjä kaipaakaan kun ne ovat tässä edellisen n. kymmenen vuoden aikana tulleet hyvinkin tunnetuiksi. Meille suomalaisille ne ovat kuriositeetteja, ja kiinnostavia juuri ja vain siksi, että täällä ne joutuivat sensuurin alle. Koko sarjan kontekstia katsoen ko. jaksoissa ei kuitenkaan ole mitään oikeasti kovin erikoista saati merkittävää, eli emme ole missanneet mitään oleellista.

Uuden dubbauksen tulemisen yhteydessä oli puhetta myös näistä sensuurijaksoista ja siitä että myös ne tultaneen mahdollisesti dubbaamaan ja julkaisemaan. Näin kävikin viimein tuossa elokuun lopulla, ja minäkin sain tekosyyn kokeilla C Morea (koska ilmeisesti näitä sensuurijaksoja ei kuitenkaan televisiossa tulla näkemään, vaikka mistä sen tietää... Hurja merirosvo-jaksosta tehtiin leikattu versio, joka saattaisi kestääkin televisioesityksen). Kiva että jaksot saatiin viimein suomeksi, mutta edelleen, eipä niissä mitään sen ihmeempää ole. Tuo äskenmainittu merirosvojakso on niistä ehkä se kiinnostavin. (Jälkikäteinen lisäys: kyllä se päivä lopulta koitti, että nuo sensuurijaksot muuttuivat salonkikelpoisiksi, tämä tapahtui syksyllä 2021.)

Nyt sitten nämä sensuurijaksot on saatu myös jo DVD:llekin, siinä uusiodubin yleisen julkaisun ohessa! Tämän viikkoisesta Lidlin tarjouslehdestä vain huomasin, muuten olisinkin kai ihan tietopimennossa.

Tämäkin nähtiin nyt :-)  Ihan ovelaa vielä nimetä paketti "Muumien metkuiksi"...! :--D

Voisin ihan huvikseni ostaakin tuon DVD-lätyn - siis sitten kun se löytyy alelaarista. :-)

Päätän jaarittelun aiheesta tällä kertaa tähän.