Muistelua: Taotao, pieni pandakarhu

Täytyihän minun toki jaaritella blogissani Taotao, pieni pandakarhu-sarjasta (saks. Taotao der kleine pandabär, jap. Taotao Ehonkan) (1983), kun olen elokuvastakin jaaritellut! 

Varsinaista esittelyä 52-osainen klassikkosarja tuskin kaipaa, mutta muodon vuoksi: japanilais-kiinalais-saksalaisessa animaatiosarjassa kerrotaan opettavaisia eläinhahmojen tähdittämiä tarinoita, jotka on limitetty sarjan nimihenkilön, Taotao-pandapojan ja tämän ystävien jokapäiväisen elämän kommelluksiin ja kohelluksiin. Pandamuorin kertomien tarinoiden kautta löytyy usein ratkaisu ongelmaan tai selitys arvoitukseen, joskus myös rohkaisu tai lohtu vaikean tilanteen käsittelyyn.

Sarjaa voi pitää yleissivistävänä, sillä siihen on koottu tarinoita kaikkialta maailmasta, ja osa niistä on hyvinkin tuttuja, osa taas ehkä vähemmän tunnettuja. Sanoisin, että sarja toimii kaikenikäisille "vauvasta vaariin".

Tarinoissa käsitellään melko perinteisiä hyveitä alkaen viisaudesta rohkeuteen, vaatimattomuudesta lempeyteen. Ahkeruus ja hyvät teot palkitaan. Matkailu avartaa, mutta toisaalta kotona on hyvä olla. Vaikka olisi pieni hiiri tai koira, on aina riittävän hyvä johonkin, sillä jokaiselle on oma paikkansa maailmassa. Ja niin edelleen. Tarinat ovat helposti samaistuttavia, inhimillisiä ja ajatuksia herättäviä. Maailma ei kuitenkaan ole täydellisen ideaalinen, joten kaikissa tarinoissa hahmot eivät toimi moraalisesti oikein, asioilla on nurjemmat puolet, eikä oikeus aina tapahdu edes Pandamuorin tarinoissa.

Suomeksi sarjan on kertonut Inkeri Wallenius. Nykypäivänä mietin, että jos tämä sarja uusiodubattaisiin, se voitaisiin tehdä samaan malliin kuin Pörri Oravan kanssa 2000-luvulla tehtiin; siinä oli uusi dubbaus jossa hahmoilla oli yksilöidyt äänet, mutta jakson aloitus- ja lopetusosioissa oli lyhyt Walleniuksen (toki uudelleen äänitetty) kertojamainen osuus.

Lapsuuden aikaisesta kokemuksesta nykyhetkeen

Taotao-kirjan löysin 2010-luvulla omaan kirjahyllyyni.

Sarjan loppupuoliskon jaksoista suurin osa oli nauhoitettu lapsuudessani kaseteille 1980-luvulla. Sarjan alkupään jaksot tulivat minulle tutuksi myöhemmin 1990-luvulla kirjaston kaseteilta sekä animaatiokuvitetusta Taotao-kirjasta ennen samaisen vuosikymmenen puolivälin tv-uusintoja, jolloin koko sarja tuli nauhoitettua talteen. Nuo nauhoitteet ovat säilyneet ja kulkeneet oman elämän rinnalla lapsuudesta varhaiseen aikuisuuteen.

Koko sarjan sisältävää DVD-boksia sainkin sitten odottaa vuoteen 2021 asti mutta todettakoon että kärsivällisyys palkitaan. Ainoa mikä on ehkä vähäsen hassua tähän sarjaan liittyen, on se, että olin/olen jotenkin niin tottunut ruotsinkielisiin tekstityksiin, mitkä sarjan televisioesityksissä pyörivät, että on tuntunut vähäisesti oudolta katsoa sarjaa DVD:ltä ilman ruudun alareunaa peittäviä tekstityksiä. :´D Nuo tekstitykset olivat hyvät siinä mielessä, että jos jaksossa esiintyvän hahmon nimestä oli epävarma, niin tekstityksestä sai selville, miten se kuuluu kirjoittaa (esim. Chario, Schu-Schu, Chocoma).  

Mutta palataan taaksepäin. Alle kouluikäisenä siis katselin nauhoitettuja jaksoja sellaisenaan ja viihdyin niiden parissa, mitäpä muutakaan. Eläinhahmoja oli hauska katsella ja ne tekivät kaikkea kiinnostavaa ja monesti olisin halunnut ja yritinkin matkia niitä (kuten ylläolevissa parissa kuvassa; käyttää suuria lehtiä sateenvarjona tai mäenlaskussa). 

1990-luvun puolivälissä ala-asteikäisenä edelleen katsoin sarjaa enemmän animaatioviihteenä ja erityisen kiinnostuneena alkupään ja muuten aiemmin nauhoittamatta jääneitä jaksoja, ja tuohon ikään mennessä kertyneen ymmärryksen kautta osasin liikuttua ja pillittää joistakin tarinoista.

Kun aloin ymmärtää elämää/kuolemaa, pilviseepran uhraus itketti
(itse asiassa ajattelen aikuisena tätä tarinaa vielä synkemmästä näkökulmasta).

Nuorena aikuisena (en muista oliko vielä ennen Taotao-elokuvan näkemistä) rupesin näkemään jotkin sarjan jaksot eri tavalla kuin mitä lapsena, ja nyt, hyvinkin kypsään aikuisikään ehtineenä, näen monet tarinoista jo hyvinkin syvällisesti. Silti, lapsuusaikainen kokemus on pääosin säilynyt aika hyvin, eikä se ole ristiriitaillut aikuisen ymmärryksen kanssa pahemmin (lähinnä olen huomannut vähäistä muutosta suhtautumisessani joihinkin tarinoiden hahmoihin). 

En ole palannut sarjan pariin pitkällisemmin enää 2000-luvun jälkeen (vaikka esim. olenkin jaaritellut 29. jaksosta). Taotao-elokuvan näkeminen vuonna 2005 on jättänyt minuun pysyvän ja lähtemättömän jäljen, mikä myös ehkä on vaikuttanut siihen, että sarja on ollut enemmän muistoissa kuin varsinaisessa katselussa. Hankittuani sarjan DVD-boksin ja laittaessani sen kunnolla katseluun näin 2020-luvulla on myönnettävä, että minulla oli alkuun lievää epämukavuutta ihan vain sarjan alkutunnaria katsellessa ja kuunnellessa. (Vai olisiko se sittenkin se todellinen, kuuluisa *nostalgia* tällä kertaa?)

Sittenkin, huomaan katsovani animaatiota ja kuuntelevani Walleniuksen kerrontaa mielelläni, välillä kokien niin mukavia kuin epämukavia läikähdyksiä sydämessä, ja tehden jopa uusia oivalluksia. 

 Tahatonta, aikuisena tajuan että kuvassahan on selvästi kakihedelmä (lapsuudessani en sitä tuntenut!).

Jaettu katselukokemus 2020-luvulla syntyneen läheiseni kanssa: "pesukarhulla on Nuuskamuikkusen hattu :D" ... ;D

Jaksokohtaisia mietteitä, muisteluja ja fiilistelyjä minulla riittäisi aika paljon, samoin kuin voisin melko vaivattomasti tehdä erilaisia ranking- tai top 10-listoja sarjan jaksoista ja hahmoista (surulliset/haikeat loput, eeppisimmät seikkailut, hupaisimmat tarinat/veijarihahmot, mulkuimmat hahmot jne.). Ehkä joskus teenkin jotain kun jaksan paneutua miettimään? 

Musiikki joka puuttuu hyllystä

Sarjan saksankielisen version musiikit on tehnyt pääosin Karel Svoboda, joka teki musiikit myös Maija Mehiläiseen (1975), Pinokkioon (1976) ja Peukaloisen retkiin (1980). Svobodan lisäksi sarjaan ovat tehneet jaksokohtaisia musiikkeja herrat nimeltä Robert Pherdmenges ja Alexander Blechringer, jotka myös ansaitsevat tunnustusta (ja etenkin jälkimmäisen kohdalla opin näin aikuisena tunnistamaan tyylin niin että saatoin arvata milloin kyseinen tekijä on ollut vaikuttamassa jakson musiikkiin :D). 

Sarjan musiikkia olisi mukava kuunnella sarjasta erillään. Edellämainituista Maija Mehiläisestä, Pinokkiosta ja Peukaloisen retkistä onkin aikoinaan julkaistu Saksassa Fernseh Hits- (sekä sisällöltään vastaavia TV Friends Forever)-levyjä, joissa kunkin sarjan musiikkeja kuullaan (mutta täydellisiä soundtrackeja ne valitettavasti eivät ole. Olen silti mielelläni maksanut sen muistaakseni alle 10 euroa Maija Mehiläisen musiikkien digilataamisesta aikoinaan). Taotaosta tuollaista levyä ei kuitenkaan ole käsittääkseni julkaistu, vaikkakin, sen sijaan, Discogs-sivusto kertoo, että aikoinaan 1980-luvulla on tuotettu sarjaan liittyviä kuunnelmalevyjä ja -kasetteja, joissa ilmeisesti on ollut myös musiikkiosuuksia...

(Aasinsiltana, liittyen Taotao-elokuvaan, Discogs-sivusto kertoo myös, että Japanissa filmin soundtrack on julkaistu LP-levynä aikoinaan...) 

Lopputulemia ja aikuisiän (ristiriitaisiakin) fiiliksiä

Taotao on ollut mieleenjäävä hahmo, eikä vähiten ulkomuotonsa puolesta. Muistan lapsuudestani ennen kouluikää, että minulla oli pahvinen kirja, jossa oli kuvia erilaisista eläimiä, ja pandan kohdalla intin jääräpäisesti "Taotao", eli kaikki pandat olivat taotaoja, kuten myös WWF:n logo. :´D

Minulle Taotao on henkilökohtaisesti nostalginen sarja kysymättäkin. Pidän siitä, että sarjaan on tuotu tarinoita ympäri maailman (itse asiassa olisi kiva joskus selvitellä sarjan ihan kaikkien tarinoiden taustat ja mistä ne ovat peräisin - tai olisiko niin, että jotkin tarinat on keksitty ja kirjoitettu sarjaa varten. Esim. Ruma ankanpoikanen ja Saapasjalkakissa ovat toki helposti selvitettäviä tarinatapauksia). Vertailuun voi ottaa ystäväni, joka taas ei pahemmin katsonut Taotaoa omassa lapsuudessaan, näkökulman; häntä ei niin nappaa kun sarjasta puuttuu jatkuvuus. Omaksi "puolustuksekseni" taas sanon, että kun tarinat ovat kaikkia omia kokonaisuuksiaan, se vapauttaa sarjan jaksot niin, että niitä voi katsoa huoletta missä järjestyksessä tahansa.

Pidän myös siitä, että sarjassa nähdään vaihtuvien tarinoiden lisäksi myös monipuolista ja vaihtelevaa piirrostyyliä, niin animaatiota kuin taustataidetta, eri jaksoissa. Ja sarjan eläimet ovat niin somia vieläkin... muistelen, että lapsena tai vielä teininä/nuorena aikuisenakin halusin joskus piirtää eläinhahmoja "Taotao-tyylillä" (siinä kuitenkaan onnistumatta)...  

Tokin ja Mokin tarinan maailma on rosoinen ja kivinen vuoristo.

Lumipöllö on tosi söpö :3

Jos pitää "perinteisistä" tarinoista ja eläinhahmoista, Taotaoa voi suositella katsottavaksi nykypäivänäkin. YouTubesta sarjaa voi katsoa virallisesti Parhaat vanhat piirretyt!-kanavalta, jos ei DVD-boksin tai yksittäisten levyjen hankinta huvita (joskin tuolla kanavalla jakso-otsikot ja myös osa thumbnail-kuvistakin ovat päin honkia, niitä ei ole selvästikään tarkistutettu). Lisäksi muistelen joskus nähneeni Taotaon listattuna myös Nelosen Ruutu-palvelussa, mutta pikaisella vilkaisulla sitä ei enää ollut siellä.

Taotao-elokuvasta olenkin aiemmin jaaritellut siinä määrin tyhjentävästi, ettei minulla ole siitä enempää kerrottavaa tai lisättävää aikaisempaan. Elokuva lienee noussut parempaan tietoisuuteen omien blogikirjoitusten jälkeen, mutta muistutan kuitenkin, että se on varsin erilainen tähän televisiosarjaan nähden...

Di Gi Charat Fantasya viimeinkin vuonna 2026

Olen lyhykäisesti maininnut Di Gi Charat Fantasy-pelin blogissani DGC-juhannuskalenterin yhteydessä. Olen tiennyt tuon pelin olemassaolosta likipitäen yhtä kauan kuin olen ylipäätään tiennyt Di Gi Charatista (enkä nyt rupea tässä enää kertaamaan historiaani kyseisen nimikkeen kanssa, luotan että kaikki tietävät sen ja fanitukseni jo - tai osaavat selata jaarituksiani taaksepäin jos lisävalaistusta tarvitaan :D). 

Di Gi Charat Fantasy on alunperin julkaistu PC:lle ja Dreamcast-konsolille vuonna 2001. PlayStation 2:lle se taas julkaistiin vuonna 2003 päivitettynä versiona nimellä Di Gi Charat Fantasy Excellent.

Minun on kuitenkin ollut tyytyminen lähinnä vain Di Gi Charat Fantasy Perfect Collection-kirjan tonkimiseen. (Ostin kirjan 2000-luvun loppupuolella huutonetistä. Kiitokset myyjälle vielä vuosia jälkikäteenkin.) 

Tämä kirja on yksi harvinaisemmista aarteistani.

Kyseisessä kirjassa peli käydään läpi perinpohjaisesti: kaikki pelin keskeiset hahmot, miljööt, juoniskenaariot ja grafiikat on esitelty ja kirja toimii myös läpipeluuoppaana. (Lisäksi kirjassa on jopa nuotteja pelin hahmojen teemamusiikkeihin - jälleen hivenen harmittaa etten itse voi soitella.) Mutta koska kirja on japaninkielinen, en osaa lukea sitä paljoakaan, joten kirja on ollut minulle lähinnä vain visuaalinen ilo ja kuvataidekirja.

Pelin hahmot ovat päässeet esiintymään lyhyesti myös Di Gi Charat-sarjakuva-antologioissa, mutta siihen se kosketus ja peliin perehtyminen onkin minulla sitten käytännössä jäänyt.

Vizin vuonna 2003 englanniksi julkaiseman Di Gi Charat-antologiasarjan
nelososan kansikuvakin vihjaa peliin (valkoinen rusetti Dejikon päässä).

Yllämainituista - ja lisäksi toki internetistä lukemalla - olen saanut jonkinmoisen käsityksen pelin ideasta ja juonenkulusta; päähenkilöpoju, joka on pikkuisen ihastunut keskushahmo Dejikoon, ja jonka näkökulmasta peliä pelataan, päätyy oudon sattumuksen kautta Dejikon ja kaverien kanssa tuntemattomaan (ja pelin nimen mukaisesti fantasian täyteiseen) maailmaan. Kaikessa hötäkässä Dejiko menettää muistinsa, ja sen seurauksena kissakorvapäähinetytöstä on yhtäkkiä tullut vastakohtansa: arka ja haavoittuvainen, mistä johtuen tämä käyttäytyy sen vuoksi aivan eri tavalla totuttuun nähden... arvaukseni on ollut, että pelissä tutkitaan maailmaa, tutustutaan sen ihmisiin ja yritetään saada Dejikon muisti palautumaan ja päästä kotiin Akihabaraan.

Meininki pelissä on siis sangen erilaista mitä Di Gi Charat-animaatioissa ja sarjakuvissa, mutta samaan aikaan se sekä tarjoaa uusia näkökulmia vanhoille faneille että lähtöasetelmansa puolesta sopinee myös niillekin, jotka eivät Di Gi Charatia entuudestaan tunne. Pelin alussa on nopea mutta riittävästi pohjustava prologinäytös. Ja kun peliä ollaan saatu jo vähän alkuun, seuraa varsinainen introvideo (jota myös on aikoinaan tullut katseltua...).

 

Tämä intro ei oikeastaan kerro itse pelin tarinasta mitään, vaan lähinnä esittelee hahmot, tosin kertomatta niistäkään varsinaisesti mitään. Pidän kuitenkin siitä, että intro on piirrosanimaatiota. (Pelissä on myös lyhyitä välianimaatioita.)

Di Gi Charat-fanina olen ajoittain ja vuosikausien ajan haaveillut kyseisen pelin pelaamisesta, mutta minkäs teet: peliä ei ole julkaistu Japanin lisäksi muualla kuin Kiinassa ja Koreassa, joten siitä ei ole virallista englanninkielistä käännösversiota, ja vaikka pelin olisi tonkinut netin uumenista esiin, niin silloinkaan ei japaninkielisen pelin pelaaminen kovin hyvin sujuisi kieltä huonosti osaavalta. (Muistelen että yritin kyllä joskus kerran, ehkä parikin, mutten saanut peliä pelittämään.)

Olen siis yrittänyt päästä peliin siinä onnistumatta, ja olen luovuttanut sen suhteen, huomatakseni taas jonkin ajan päästä miettiväni että onnistuisinkohan nyt ja taas todetakseni että ei tästä mitään tule. Ajoittain tekee silti mieli kokeilla ja yrittää uudestaan, tai etsiskellä jotain. Niinpä hiljattain tässä alkuvuodesta jälleen kerran kokeilin, löytyisikö YouTubesta vaikkapa gameplay-videoita, jos joku olisi sattunut pelailemaan peliä alkuperäiskielellä (koska siihen kykeneviä lukutaitoisia varmasti on). Sillä vaikken itse voisikaan pelailla, niin tyytyisin mielelläni katsomaan toisten pelailua.

Vaan mitä näenkään YouTuben hakutuloksissa alkuvuonna 2026: soittolistan peluuvideoista ja tekstin "english patched"? Voiko todella olla niin että peli on vaivauduttu fanikääntämään englanniksi vuonna 2025? Onko mahdollista että yli 20 vuoden jälkeen peliä on japania huonosti osaavankin mahdollista pelata?

No, näinhän se näyttäisi olevan. Jälleen kerran tapahtuu jotain, mistä haaveksin ja minkä luulen jäävänkin vain haaveeksi; koska kyseessä ei ole ihan tuore peli, enkä ole uskonut sen kiinnostavan kuin vain kaikkein kovimpia Di Gi Charat-faneja ja/tai ehkä kuriositeettitapauksista kiinnostuneita konsolipeliharrastajia Japanin ulkopuolella - eli toisin sanoen edes fanikäännökselle ei yksinkertaisesti ole kovin suurta kysyntää. On aina ihanaa nähdä, että asiat voivat olla toisin, ja tässä tapauksessa että vielä 2025 ihmiset osoittavat rakkauttaan vanhemmalle tuoteperheelle ja jaksavat olla viitseliäitä vanhempienkin pelien suhteen. On valtava ilo saada vielä vuosia myöhemminkin kokea uusia Di Gi Charat-juttuja - vaikka ne olisivatkin faktuaalisesti vanhoja.

Vaikka Dejiko onkin menettänyt muistinsa, kaikki muut tutut hahmot ovat onneksi täysin entisellään...

Usada sinä ihana klassinen tsundere-hahmo~... :D

Kuten olen aiemmin jaaritellut pelien tarinallisuudesta, en 2000-luvun alkupuolella tehnyt hirveästi eroa eli pelityylien tai -genrejen välillä. Vuosikausia jälkikäteen oivaltaa tietysti, että DGC Fantasy on ihan ehta visual novel-peli. Eipä tästä kai sitten muuta kuin että ruvetaan kliksuttelemaan tarinaa eteenpäin ja tekemään valintoja. 

Kun vielä tuntiakaan ei oltu pelattu ja tämä eka suunnanvalintakysymys tuntuu itsessään jo todella merkittävältä... (ruudulla eivät ole edes kaikki vaihtoehdot.)

Kuten tiedetään, en ole kova peliharrastaja, mutta siihen nähden tämä saattaa hetkellisesti kiilata muutaman muun vapaa-ajankulu-tekemisen edelle... odotan innolla sitä, että pääsen viimeinkin tutustumaan pelin hahmoihin ja vuorovaikuttamaan niiden kanssa. Varsinaiselta tarinalta odotan huomattavasti kepeämpää seikkailumenoa ja pölhöilyä (verrattuna siis erinäisiin aiemmin koettuihin visual novel-peleihin...). Pelattavana ovat siis sekä PS2-versio että Dreamcast-versio, ja otan kokeiluun pleikkariversion, koska siihen tosiaan ilmeisesti tehtiin vähäisiä parannuksia ja ennen kaikkea lisättiin uusi juonikaarireitti (mitä Perfect Collection-kirjan julkaisuaikana ei vielä ollut - sitäkin odotan mielenkiinnolla)...

(Minähän voisin kirjasta päätellä ja luntata oikeat valinnat juonireiteille, mutta taidanpa jättää tekemättä ja mennä puhtaasti fiiliksillä valintatilanteita kohti. Lienee hauskempaa niin vaikka tulisikin mokailtua. :D Kohti (epä)onnistumisia! [Tai ehkä lunttaan vain ihan pikkuisen... {ollakseni rehellinen; itse asiassa tätä kirjoittaessani ja julkaistessani olen jo pelannut kaksi juonikaarta läpi, ja vain hieman kirjaa silmäiltyäni luulen hahmottavani miten homma toimii... tähän mennessä minulla on ollut pelin parissa varsin hauskaa.}])

Saa nähdä, palailenko jaarittelemaan pelistä sitten kun olen pelannut sen kokonaan läpi... 

Toukan 15 minuuttia megatähtenä

Toukan tähtihetki (tsek. Sametka, 1967) on Zdeněk Milerin ohjaama lyhyt animaatioelokuva, jota MTV3/Sub/Juniori on esittänyt (kirjautumalla näkyy MTV:n Katsomossa ainakin tällä hetkellä, mahdollista poistumisajankohtaa en löydä), ja joka on julkaistu Myyrän parhaat ystävät: Toukka ja kissanpentu-DVD:llä. 

Elokuva on kestoltaan n. 15 minuuttia (mistä johtuen nimesin jaarituksen myös osin sen mukaan ;D) ja toistaiseksi katsottavissa myös YouTubessa. 

Elokuva perustuu yhdysvaltalaisen käsikirjoittaja Norman Corwinin radiokuunnelmaan My Client Curley vuodelta 1940, joka taas perustuu Lucille Fletcherin samannimiseen tarinaan. (Tarinasta on tehty myös oikeiden näyttelijöiden tähdittämä elokuva Once upon a time vuonna 1944, joka puolestaan tunnetaan suomeksi nimellä Suurkaupungin pauloissa [en tiedä, miten uskollisesti tämä animaatio seuraa lähdettään ja niin edespäin, mutta voitte uskoa minulla olleen mielenkiintoisia hetkiä taustatyötä tehdessä :D]. Vaan eipä eksytä aiheesta, käsittelen nyt tätä käsillä olevaa animaatiota!) 

Juoni

Kerran kadulla kuljeskeleva mies kohtaa hieman erikoisen näyn: pojan, joka soittaa huuliharppua, ja toukan, joka selvästi tanssii pojan soittaman musiikin tahtiin. Mies (joka ilmeisesti on jonkinmoinen kykyjenetsijä tai manageri, puhuttelen häntä tästä edespäin herra manageriksi) huomaa tämän veikeän parivaljakon potentiaalin.

Manageri ja poika allekirjoittavat sopimuksen, ja suuri joukko kuvaajia ja äänittäjiä kutsutaan taltioimaan pojan ja toukan esitys ja hätkähdyttävän hämmästyttävällä vauhdilla toukasta tulee maailmankuulu megatähti. Poika soittaa ja toukka tanssii niin radiossa, televisiossa kuin live-esityksissä ja lehtikuvissakin. Toukka-villitys leviää liki kulovalkean tavoin.

Toukka keksitään myös tuotteistaa mitä moninaisimmin, ihailijoita riittää häiriöksi asti ja Eiffel-tornikin valaistaan toukan kuvalla. Pikku mönkijä käy jopa avaruudessa ja palaa sieltä paraatisaattueessa. Bisnes kukoistaa ja toukka nauttii suosiosta, mutta otus on tyytyväisimmillään saadessaan koivunlehtiä syödäkseen.

Fanien hulluutta...

Toukka-tuotteiden kadunvarsimainontaa.

Toukka ja poika käyvät avaruudessa.

Lumisena jouluna poika ja herra manageri ovat käymässä juhlanviettoon, ja toukalle olisi paljonkin lahjoja tulossa. Mutta yhtäkkiä toukka on kadonnut, ja poika ja herra manageri hätääntyvät. Kun he eivät itse onnistu toukkaa löytämään, pikkukaveria etsimään ja jäljittämään laitetaan niin poliiseja, koiria kuin etsiviäkin.

Kevääseen mennessä kaikki on myllätty läpikotaisin, eikä toukkaa siltikään ole löydetty. 

Poika ja manageri surevat lohduttomina, poika tapailee sävelmää flyygelin koskettimilla. Silloin flyygelin kannen alta kömpii esiin kaunis perhonen. Toukka on piileskellyt pitkän aikaa (luultavasti koteloituneena) ja on nyt perhosena valmis lähtemään lentoon. 

Poika tunnistaa ystävänsä, iloitsee ja avaa ikkunan. Haikeana hän alkaa soittaa huuliharpulla tuttua yhteistä sävelmää perhosen liitäessä korkealle taivaalle. 

Kenties toukan todellinen tähtihetki onkin vasta nyt. 

Ajatuksia

Näin tämän elokuvan itse asiassa töllöstä ennen kuin ostin Myyrän kootut seikkailut-DVD-kokoelman, jolta se myös löytyy, ja kyllähän se teki vaikutuksen minuun ja läheiseeni (jotka tykkäämme söpöillä kaikenlaisia otuksia pikkulinnuista ja ötököistä alkaen). 

Alkuperäinen tarina on ehkä ollut komedia ja satiiri, mikä on osin aistittavissa myös tästä animaatiosta, ja silti on se on jotenkin todella viehättävä. Myyrä-filmien tapaan myös tämä lyhäri on oikeastaan ajaton - toki siinä hieman näkyy ajan hammas puraisseen, mutta enemmänkin huvittavalla tavalla...

Auditiivista ASMR:ää 1960-luvulta: toukan rouskutusta äänilevyllä!

Toukka-hypeä aikuisempaan makuun: tulitikkuaskeja ja savukkeita
(joista saa pölläytettyä toukan muotoisia savupilviä, tietysti ;D).

Tarina tuntuu ajattomalta, koska tällaiset "julkkis-ilmiö"-jutut fanihypetyksineen, tuotteistuksineen kaikkineen ovat olleet olemassa kauan, eivätkä ne oikeastaan ole paljoa muuttuneet. On todella helppoa ajatella, miten 2000-luvulla tämä tarina kerrottaisiin niin (taikka sellaisella lisäyksellä), että toukasta tulisi viraalihitti tai someilmiö internetissä... ;D Tarinaa ei tarvitse käytännössä mitenkään muuttaa, myös 2020-luvun katsoja ymmärtää pointin!

Filmi on Myyrän tyyliin puhedialogiton ja musiikkisäestetty. Tarina on niin selkeä, että ei siihen puhetta kaipaisikaan. Menevän ja iskevän musiikin on säveltänyt Wiliam Bukový (joka, aihetta sivuten, sävelsi musiikit myös Milerin Myyrä ja auto-filmiin [1963] sekä Koiranpentu-sarjaan [1960]). 

Elokuva riipaisee hetken kuin brittianimaatio Lumiukko (1982) ikään: vähän samaan tapaan tämä elokuva kehottaa vaalimaan niitä lyhyitä ohikiitäviä ilon hetkiä, joita meillä elämässämme on. Lumiukon lopetus tosin on surullinen ja melkeinpä raadollinen, kun Toukan tähtihetki päättyy huomattavasti kevyemmin ja iloisemmin - koskettava sekin silti on. Hieman mietin, miksi oikeastaan tätä ei näytetä aina jouluisin (ei Lumiukon tilalla, vaan lisäksi)? :D

Extra: terveisiä aikansa animaation tekijöille

Elokuvassa on kohtaus, jossa toukka komeilee kaiken muun ohessa myös postimerkeissä. Itse filmiä katsoessa kuvat välähtävät melko nopeasti niin ettei kirjeissä olevia nimiä ehdi lukea, ja olen miettinyt, onkohan noihin kirjoitettu mahdollisesti ihan oikeita nimiä. Ja kas kummaa; kun otin blogitekstiä varten ruutukaappauksia kuva kuvalta pläräillen, huomasin, että kirjeissä, joita toukkamerkit somistavat, todellakin on muutama tuttu nimi! 

Yksi toukkamerkeillä varustetun kirjeen saajista on itseoikeutetusti Norman Corwin, mutta muissa kirjekuorissa näkyvät myös eräiden brittiläisen ja italialaisen animaatio-ohjaajien sekä ranskalaisen elokuvapersoonan nimet. :-) (Olen kenkku enkä paljasta enempää!)

Ponijaaritus #3: My Little Pony Tales - pastelliponien arkista ysärielämää

Aiemmin olen tiivistänyt oman ponihistoriani ja kertonut kasariponipiirretyistä. Nyt ponijaarittelu jatkuu ysäripiirretyn merkeissä!

Muistan oikein hyvin, kun My Little Pony Tales-sarja ilmestyi elämääni ensimmäisen kerran. Sitä mainostettiin televisiossa seuraavalla lauseella.

"Uudet jännittävät seikkailut jatkuvat, pikkuponit ovat nyt teini-ikäisiä!"

 ... valitettavasti itselläni ei tuota mainosta ole taltioituna, eikä sitä liene kukaan muukaan taltioinut (koska silloinhan se olisi YouTubessa). Vaikka muistan sen hetken, kun olen mainoksen nähnyt, niin sen aivan tarkkaa ajankohtaa en osaa sanoa, mutta vuosi lienee ollut 1994. Mainos mainosti siis nimenomaan animaatiosarjaa itseään, ei leluja tai muitakaan tuotteita. (Jos joku muuten nykypäivänä onnistuu bongaamaan tuon kyseisen mainoksen YouTuben kätköihin ladatuista mainoskatkoista tms. niin minulle saa ehdottomasti vinkata!)

Viisiosaisen kasettijulkaisun ensimmäisen osan etukansi vuodelta 1994.

Sama lause on myöskin tämän kyseisen Oy Backlund & Co Ab:n VHS-kasettijulkaisun kansikuvituksissa. My Little Pony Tales (1992)-sarjan jaksoja julkaistiin tuolloin viidellä kasetilla. Tuon julkaisun kaseteilla oli aina viisi jaksoa.

Sarja jäi lyhytikäiseksi, kymmenminuuttisia jaksoja on kaikkiaan 26. (Noista episodeista siis yksi jäi kasettijulkaisun ulkopuolelle.) Kasettijulkaisun dubbauksen teki oletettavasti Pauli Virta Productions Oy ja sen käännös on tehty ruotsista. Televisiossa sarja puolestaan nähtiin kokonaisuudessaan MTV3:lla Nordic Agapio Oy:n dubbaamana vuosina 1997-1998.

Upotan sarjan alkuperäisen englanniksi lauletun tunnarin, vaikka suomeksikin se olisi olemassa. (En katsokaas osannut päättää, kumpaa versiota käyttäisin: PVP:n vai sen jonkin kolmannen dubbauksen tehneen lafkan. Ja toisaalta Agapio ei koskenut Tales-sarjan tunnariin ollenkaan.)

Sarja oli eräänlainen jatko, tai enemmänkin spinoff, edeltäneelle 1980-luvun My Little Pony ('n Friends)-animaatiosarjalle. On tosiaan ehkä parempi puhua spinoffista, koska sarjojen välillä on hyvin merkittävä juonen- ja maailmanrakenteellinen ja lähtöasetelmallinen ero: My Little Pony Talesissa on erkauduttu satumaisuudesta ja käytännössä hävitetty fantasia lähes kokonaan. Siinä missä kasariponipiirretyissä yksisarviset, pegasosponit, meriponit tai keijusiipiset ponit päätyivät välistä aika hurjiinkin seikkailuihin, ysärin alussa ponit arkistuivat ja myös ihmistyivät.

Istuskellaan pöydän ääressä teetä juoden.

Fantasian ja eeppisten seikkailujen sijaan teini- (tai oikeammin esiteini)-ikäiset poniystäväiset käyvät koulussa ja töissä ja teineillä on teinien murheet. Ponit ovat melko liikunnallisia ja osallistuvat erilaisiin taitokilpailuihin, viettävät vapaa-aikaa jäätelöbaarissa ja kampaamoleikkien äärellä sekä pitävät teekutsuja ja fanittavat poptähtiä (ei sillä etteikö näin olisi kasarillakin ollut, nyt kun sitä miettii :-D). Seikkailut siis ehkä olivat uusia, niiden jännittävyydestä voidaan sitten olla montaa mieltä... :-) (Esimerkiksi päiväkirja tai kasettinauhuri katoaa, siis voi ei!)

Hahmot

Jos perhepiirissäni ei arvostettu poneja paljonkaan, niin ysäripiirrettyä arvostettiin, jos mahdollista, vieläkin vähemmän. Jos seikkailut olivatkin köyhempiä ja vähemmän mielikuvituksellisia, niin puolustukseksi voi sanoa, että tämä ysärisarja oli kuitenkin kokonaisuutena hallitumpi kuin edeltäjänsä siinä mielessä, että siinä oli selkeät keskushahmot, joiden elämänkäänteiden ympärillä sarjan tarinat pyörivät. Hahmot ovatkin sarjan ainoa oikea vahvuus, ja niistä on helppoa valita suosikkinsa. Hahmot ehditään käymään tunnuslaulussakin läpi. Videon upotin yllä, mutta kirjallinen kertaus ei ole pahitteeksi, ja täytyyhän minun kertoa hahmojen suomennetut agapionimet!

Agapionimet suluissa. Melody ja Teddy jätettiin dubbaukseen sellaisenaan. (Käkikello on lähinnä vitsinä mukana että sain taulukosta tasaisen. Tosin käkikellon käki on lähes jokaisessa sarjan koulukohtauksessa mukana, että kyllä kyseessä on lähes keskeinen hahmo myös! ;-))

Sarjan seitsemän tyttöponikaverusta ovat siis järkevä ja oikeudentuntoinen Tähti (Starlight), empaattinen romantikko Hellä (Sweetheart), fanaattinen musiikki-intoilija Melody, kirjanörtti Räpsy (Bright Eyes), tarmokas poikatyttö Tilkku (Patch), kömpelö mutta onnekas Apila (Clover) sekä tietenkin syvimmät tuntonsa päiväkirjaan kirjoittava, herkkä Karkki (Bonbon). Sivurooleissa ovat kolme poikaponia, pinnalta kova (ja sisältä pehmo) Teddy, atleettinen ja ylimielinen Ässä (Ace), ja kiltti, vähän vässykkämäinenkin Reipas (Lancer). Ponikaveruksia opettaa neiti Simanen (Ms. Hackney).

Erityisesti tässä tapauksessa minun on vaikea päättää kumpia nimiä suosia enemmän, alkuperäisiä englanninkielisiä joita käytettiin PVP-dubissa, vai Agapion dubbauksen suomennosnimiä. Koululaistyttösenä olisin joka tapauksessa arvostanut sitä, että englanninkieliset nimet olisi tekstitetty kuvaruudulle jotta olisin osannut kirjoittaa ne oikein; en todellakaan ollut mikään englannintaitaja tuolloin varsinkaan, ja hahmojen nimien kirjoittaminen oli tuskaa (ei alle 10-vee tyttö välttämättä tajua että "Päts" pitäisi kirjoittaa "Patch" ;-D).  (Olen ymmärtänyt, että poniystäväiset olisivat seikkailleet myös My Little Pony-sarjakuvalehdessä joka ilmestyi kasarin lopulla-ysärin alussa. En ole onnistunut saamaan käsiini sellaisia lehtiä, joissa hahmot olisivat mukana, joten täyttä varmuutta asiasta ei ole, mutta hahmoilla teoriassa voisi siis mahdollisesti olla myös toiset, sarjiksia varten suomennetut nimet.)

Sarjan sisällöstä

Sarja on jakanut ja jakaa vieläkin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Usein kritisoidaan sitä, että kyseessä on lastenohjelma, jossa kuitenkin on enemmän teini-ikäisiä koskettavaa sisältöä. Ei voi varmasti sanoa, mutta spekuloida voi, onko sarjan tavallaan ollut tarkoitus "kasvaa" edellisen kasariponisarjan katsojien mukana ja tavoittaa heidät uudestaan "ajankohtaisemmalla" , mahdollisesti samaistuttavammalla sisällöllä, vaihtaen satuseikkailut arkisen koululaiselämän iloihin ja murheisiin. Itse kukin voi miettiä tätä käänteen luontevuutta ja sopivuutta.

Läksyjen teko ei suju.

Lapsena omaksuin sarjan helposti "toiseksi poniuniversumiksi", vaikken asiaa tietenkään noin syvällisesti silloin ajatellut. Enemmän minua häiritsi juonen ja asetelmien ristiriitaisuus joissakin sarjan tarinoissa. Sarja yrittänee olla jonkin verran opettavainen, mutta kritiikkiä ei sada välttämättä ihan syyttä; joitakin sarjan tarjoamia esimerkkejä, neuvoja ja ongelmien ratkaisuja voi pitää vähintäänkin kyseenalaisina (esim. julkinen nöyryyttäminen [tai sillä uhkaaminen] ja kostaminen on joissain tapauksissa OK...??).

Jonkinnäköistä arkirealismia piisaa vaikkapa teini-ikäisten sosiaalisen ja tunne-elämän, ulkonäkö- ja ryhmäpaineiden, itsetunto-ongelmien ja kiusaamisen kuvauksina ja käsittelyinä. Toisaalta joitakin ihan oikeasti vakavia aiheita käsitellään - tai ainakin sivutaan - jopa uskomattoman kevytmielisesti. Hieman yllättävästi sarjan näkyvimmiksi teemoiksi koetetaan nostaa muinaiset ja vieraat kulttuurit, sekä luonnonsuojeluun ja ympäristöongelmiin liittyvät asiat, johon sarjan päätösjaksokin huipentuu.

Kun kaikki huolimattomuuttaan tai piittaamattomuuttaan roskaavat vähän, lopputuloksena on valtava tukos joessa, ja koko ponien kaupunki tulvii. Koettelemuksestaan viisastuneena poniystävämme ovat jatkossa huolellisempia ja ympäristöään ajattelevampia.

Kuka tykkää, kuka ei. Muistelen, että vaikka nuorena tyttösenä olin kiinnostunut hahmoista ja katsoin sarjaa niinkin paljon että osasin jaksot repliikilleen ulkoa, kuitenkin jossain vaiheessa dissasin sitä, ja aika kovastikin. :D (Jos miettii vieläkin negatiivisemmin, niin voisihan sitä ulista, että kyllä jo ysärilläkin osattiin ns. "pilata" juttuja, tämä ysäriponisarja kelpaa siitä hyvinkin esimerkiksi, että ei ole pelkästään mikään 2000-luvun "trendi". ;D)

Jollain tavalla on hauskaa miettiä ja ihmetellä erilaisia näkökantoja. Olen joskus törmännyt netissä näkökulmiin, joissa ihmiset mieltävät juuri tämän kyseisen ysäripiirretyn siksi "varsinaiseksi" tai "oikeaksi" My Little Ponyksi. :D Kieltämättä sarja on helppo niputtaa samaan kasaripiirretyn kanssa josta se ei pintapuolisesti näytä paljoa eroavan (söpöä höttöä pikkutytöille), mutta silti minua huvittaa kun edes ysärillä ei ole tiedetty mihin ponitouhu pohjaa...

Julkaisuista ja dubbauksesta

Kesti kauan, 2010-luvulle asti, että sain haalittua kasaan kaikki Oy Backlund & Co Ab:n viisi videokasettia ja pääsin kuulemaan Pauli Virran ja kumppaneiden tekemän dubbauksen kokonaisuudessaan. Sarjasta on tehty myös uudelleenjulkaisu(ja?) VHS:llä ja DVD:llä vuosituhannen vaihteessa taikka sen jälkeen; joskus löysin netin uumenista myös VHS/DVD-ripin, jossa oli eri kuin PVP:n dubbaus, joten ilmeisesti jaksoja on dubattu vielä kolmannenkin kerran. En ole perehtynyt noihin uudempiin julkaisuihin kovin paljon, mutta asia kaipaisi lisää tutkimusta. Olen vähän epävarma onko kyseessä jopa kaksi erillistä uudelleenjulkaisua, ainakin mitä muistelen satunnaisesti kansikuvia nähneeni netissä ja livenä, ne ovat keskenään erilaisia.

Joka tapauksessa liki sydäntäni on tässä(kin?) tapauksessa Nordic Agapio Oy:n MTV3:lle tekemä dubbaus 1990-luvun puolivälin jälkeen. Paljoa kiertelemättä sanon, että My Little Pony Talesin tv-dubbaus on Agapion parhaimpia ja onnistuneimpia dubbauksia ikinä (kun olin ladannut Agapio-jaksoja tubeen [aikoinaan ennen kanavanmenetystä], taisipa joku tulla minulle väittämään kerran ettei kyseessä voi olla Agapion dubbaus kun Agapio on niin huono :DD [en tiedä oliko tosissaan vaiko trolli]). Ponien opettajalla on Agapion dubbauksessa jopa nimi, ja sarjan melko yksinkertaiset juonikuviot ja selkeä hahmokaarti olivat varmasti Agapiolle helpompia käsiteltäviä kuin vaikka Digimonin kummalliset ja hirvittävän monimutkaiset termistöt muutama vuosi myöhemmin. Agapion dubbaus toimii kummallisella tavalla, ja on hauskaa kun seitsemän tyttöponia kuulostavat tavallisilta suomalaisilta ihmisiltä. Ja mikä parempaa, kaikilla keskeisillä hahmoilla on jokaisella ihan oma ääninäyttelijänsä! (Vertauksena Pauli Virta Productionsin dubbiin: seitsemän ponitytön äänet jakautuvat kolmelle naisnäyttelijälle. Lisäksi Pauli Virran takia luulin ponien opettajaa jonkin aikaa mieheksi. ;-)) 

Ja ekstrana Agapion dubbauksen käännöksessä viehättää tietysti aikaan sidottu lokalisointi: ponit käyvät Nylon Beatin konsertissa ja fanittavat XL5:tä! :-)! Sopii kysyä: voisivatko ysäriponit olla enää ysärimpiä?

On kyllä kieltämättä jo vanha olo ja meno kun musiikkia kuunnellaan tuollaisesta järkäleestä.

Piirrettyjä kummallisuuksia

Teknisesti katsoen My Little Pony Tales ei ole kovin laadukasta animaatiota (niin kuin ponipiirretyt eivät koskaan ole olleet). Sarja on kuitenkin iloisen ja pirteän värikylläinen, ja ymmärrettävästi sangen tyttömäisen pinkki. Varsinainen animaatiototeutus on tehty Etelä-Koreassa, niin kuin My Little Pony'n Friendsinkin kohdalla oli. Vaikka kyseessä ovatkin piirretyt satuhevoset, joiden ei välttämättä tarvitse ja ole pakko seisoa ja kävellä kaikilla neljällä jalalla, niin hahmojen liikehdintä on siltikin toisinaan aika omituisen näköistä.

... en niinkään välittänyt tällaisista asioista lapsena, eikä se silloin relevanttia ollutkaan, mutta jopa lapsena jotkin asiat pistivät silmään, esimerkiksi tässä kohtaa ylläolevassa kuvassa se, miten kynä pysyy kaviossa...! :´-D

Pienoista epälogiikkaa ja muita omituiselta kalskahtavia asioita on paikoin havaittavissa sarjan maailmassa yleensäkin, ponien ruokavaliosta alkaen. Aiheita riittää, mutta ehkä en käsittele näitä ysäriponimaailman kummallisuuksia tämän enempää tässä (vaan jollain toisella kertaa? :D).

Sarjan animaatiokalvoja löytyy aina toisinaan myynnistä eBaysta (ja ilmeisesti on lafkoja jotka voivat keskittyä pelkästään animaatiojuttujen keräilyyn, ostoon ja jälleenmyyntiin). (On muuten jännää, että kasariponipiirretyn kalvoja puolestaan en ole nähnyt myynnissä koskaan.) Joitakin vuosia sitten rohkaisin mieleni ja ostin muutaman kalvon omin käsin hypisteltäväksi - lopultakin, sillä muistan, että kalvoja myytiin jo 1990-luvun internetissä, kun ponijuttuja vielä hieman vanhempana tyttösenä tutkailin. 

Yksi hallussani oleva ponianimaatiokalvo.

Nyt kun jälkikäteen tarkastelee, on kiintoisaa miten paljon sarjasta kuitenkin sai jollain tapaa irti lapsena vaikka se olikin kovin lyhyt. Vaikka olenkin vuosien myötä hieman kyynistynyt ja suhtaudun tähän sarjaan kriittisemmin (enkä siis oikeasti suosittele sitä ainakaan kovin pienille tytöille), sillä on silti paikkansa lapsuudessani ja sydämessäni. Vieläkin vähän haaveilen, että sarjassa nähty ponien jäätelöbaari olisi oikeasti olemassa... 

Happy Happy Clover (ja erään tädin pään kääntyminen)

En muista milloin, mutta kumminkin joskus törmäsin animesarjaan nimeltä Happy Happy Clover (2007). Häilyvät muistikuvat ensikohtaamisesta ovat nämä; olin seikkaillut YouTuben rönsyissä ja jotenkin päätynyt klikkaamaan ja katsomaan sarjan alkukuvat ja puolikkaan ensimmäisestä jaksosta (ilman tekstityksiä) ja todennut että sen söpöys oli liikaa jopa minulle, ja jättänyt homman siihen. 

(Jälkikäteen olen tarkastanut omasta pikku animenkatselu-tietokannastani että tämä on tapahtunut alkuvuodesta 2009 peräti.)

 

Sarjan intro. Vuonna 2009 tämä oli liikaa jopa minulle, vaikka olinkin jo alkanut lämmetä ns. "tyttöjen jutuille". Kuitenkin ehkä vähän liian söpöä ja turhan isoja silmiä minunkin tyttömäiseen makuuni...? (Jättäkää muuten videon englanninkielinen tekstitys huomiotta, se on vain karkea konekäännös. :DP Upotan silti juuri tämän videon koska se on ladattu tubeen 2008, joten on melko todennäköistä että juuri tämän olen nähnyt ekana...) 

 

Minullekin siis tuli viimein raja vastaan yli-ällö-imelä-söpöeläinjuttujen osalta!

 

...

 

......

 

Mutta miten ollakaan, sarjan alkuperäisteos, Sayuri Tatsuyaman sarjakuva (2005-2008), julkaistiin Suomessa vuosina 2011-2012, nimellä Happy Happy Clover, lisäotsikolla Seikkailuja Puolikuun metsässä. Sitä päätin kokeilla - kynnystä madalsi ja asiaa helpotti tieto, että kyseessä on "vain" viisiosainen, eli melko lyhyt sarjakuvateos (tykkään lyhyemmistä sarjoista ja siitä, jos [ja että] tekijä kertoo tarinansa tiiviisti ja napakasti. Harvoin tarvitsee rönsytä mahdottomasti. Tottakai olisi mukavaa osoittaa joskus kunniaa myös niille tekijöille jotka jaksavat kertoa tarinaa pitkällekin ja onnistuvat pitämään jutun silti edelleen mielenkiintoisena, mutta minkäs teet, pidän enemmän lyhyemmistä jutuista). 

Tuohon aikaan, reilu kymmenisen vuotta sitten, lueskelin jonkin verran suomeksi julkaistua mangaa, ja sitä kautta söpöpupujen seikkailut tulivat luontevana jatkona. Tosin - Happy Happy Cloverin kohdalla törmäsin erikoiseen ongelmaan, jolle en vieläkään ole keksinyt selkeää syytä: en yksinkertaisesti jaksanut lukea mangaa kuin kaksi-kolme lukua kerrallaan. Missä vika, kun parikymppisenä neitinä lueskelin kepeästi (englanniksi käännettyä) mangaa koko pokkarillisen yhdeltä istumalta? :´D Miksi lapsille suunnatun mangan, jossa luvut ovat vielä lyhyempiä kuin teinitytöille suunnatuissa sarjiksissa, luku tuottaa vaikeuksia?

Mietin, että olenko jo tullut vanhaksi. Ja siis, kuitenkin muuten tykkäsin (ja tykkään) sarjakuvasta - huomattavasti enemmän kuin olisin arvannut muutamaa vuotta aiemmin, vain animesovituksen ensimmäisen jakson puolikkaan katsottuani.  

En voi sanoa katuvani tätä loppuvuoden 2011 hankintaa, vaikka ensimmäinen lukukerta olikin vaikea.

Tai no... tuskinpa ns. kelkan kääntyminen hirveästi yllättää, jos söpöt eläimet ovat (kai aina olleet) tämän tädin juttu ja heikkous..? :-DP Eli loppujen lopuksi itsestään selvää? XP ... mutta jotenkin sarjakuvan lukeminen teki tönkköä. Ehkä se johtuu juuri tarinoiden tiiviydestä, ähky tulee nopeasti, ei vaan jaksa? Tai ehkä vain olen tullut vanhaksi.

Sarjakuvan suomenkielinen julkaisu helpottaa omaa aiheesta kirjoittamista yleensäkin. Toisaalta se on vähän monimutkaista. Sarjan nimi on englanninkielinen (tai oikeastaanhan se on japanilaistettua englantia, "Hapihapi Kuroobaa" :p), hahmojen nimet ovat pääasiassa alkuperäiset japanilaiset (vertailuna; sarjiksen enkkujulkaisussa hahmojen nimet on englannistettu), muutamien hahmojen kohdalla suomentaja on tehnyt poikkeuksen ymmärrettävistä syistä (ks. hahmokollaasikuva alempana tekstissä), ja paikannimet ja erikoistermit on suomennettu. 

Toki kaikkien hahmojen nimien suomentamiselle tässä tapauksessa olisi perusteita koska lapsille suunnatusta sarjasta on kyse - toisaalta hahmojen japanilaiset nimet tuovat eksoottisen säväyksen ja muistuttavat että kyseessä on käännösteos. Myöskin animesovituksen katsominen on mukavampaa kun hahmojen nimet valtaosin ovat samat. (Mutta erityisesti jos animeversio olisi käännetty ja dubattu, hahmojen nimien lokalisointi olisi erittäin jepa!)

Niin kummasta minun nyt pitikään kirjoittaa...?

On vaikeaa tehdä eroa animaatiosarjan ja sarjakuvan välillä. En oikeastaan edes tiedä tai muista, kummasta alunperin meinasin kirjoittaa tässä jaarituksessa, vai meinasinko ylipäätään painottaa jompaa kumpaa enemmän (tämäkin jaaritus on lojunut keskeneräisenä luonnoksena valehtelematta vuosikausia, edeten vain vähän kerrallaan). Animesta saa toki paremmin kivoja värikuvia blogitekstiin. :D

Tykkäsin siis sarjiksesta enemmän kuin olisin arvannut, ja luettuani sen päätin antaa animellekin uuden mahdollisuuden vuonna 2013 - itse asiassa pääsiäisenä koska noh, yksinkertaisesti 'söpöpupuanimen katsominen sopii hyvin pääsiäisen viettoon', eikö niin? ♪ (Minun piti julkaista tämä teksti jo viime vuonna, koska tuolloin etenkin Taotao-elokuvasta jaarittelun jälkeen olin tyytyväinen ja todella innostunut kirjoittamaan pitkään keskeneräisenä lojuneita juttuja valmiiksi ja julkaisukuntoon! :D ... mutta sitten mieleeni tulikin taas aivan muita asioita ja söpöpupujaaritus jäi vaihteeksi junnaamaan, ja lopulta päätin että suosiolla lykkään jutun viimeistelyn sitten ensi eli tämän vuoden pääsiäiseen. :-D [Taas alan harhautua aiheesta...]) 

Viime vuonna: "Voi ei, joko taas se jutun valmistuminen lykkääntyi?!"
(Mitä suotta stressata... :D Rento hömppäblogihan tämä on ja oleva ♪)

Animessa kun ovat kuitenkin periaatteessa sama tarina ja tutut hahmot kuin sarjakuvassa - lisänä vain värit, liike ja ääni! (Pari muutakin tapausta olen näin kokenut; siis "ensin manga, sitten anime"-tyyliin.) Animeversioon ei pääse käsiksi juuri muuten kuin englanninkielisen fanitekstityksen kautta.

Katsoessani sarjan 2013 aloin miettiä että aah, tämä on kyllä niin telkkarin aamulastenohjelma-kamaa, miksei tätä tule töllöstä suomenkielisenä~... (ja tämänkin sarjan kanssa on hauska ajatusleikkiä miltä paikallinen dubbaus voisi mahdollisesti kuulostaa...)  

Anime ei sovita koko sarjakuvaa, vaan vain osan siitä. Sarjassa on 13 jaksoa, joissa on puolestaan kaksi tarinaa. Sarjakuvan osalta animesovitus kattaa melko lailla kokonaan kaksi ensimmäistä pokkaria ja vähäsen kolmatta, ja animeversion tarinoista neljä on ns. anime-originaaleja eli ne eivät pohjaudu sarjakuvaan suoraan (mutta noudattelevat sen henkeä melko hyvin). Animeversio on mitoittanut tarinat n. yhden vuoden ajalle, jolloin saadaan seurata vuodenaikojen vaihtumista, tästä johtuen osa tarinoista tapahtuu eri järjestyksessä animaatiossa ja sarjakuvassa (jossa tapahtumat sijoittuvat huomattavasti pidemmälle aikavälille). 

Kolmeentoista jaksoon ja kahteenkymmeneenkuuteen kymmenminuuttiseen tarinaan mahtuu toki paljon, ja vaikka juttu saadaankin melko hyvään pisteeseen, olo tuntuu silti hieman valjulta animen loppuessa, se tuntuu liian selvästi tyypilliseltä animen välietappi-lopulta. Sarja tuntuu loppuvan juuri kun sen maailmaan on päässyt sisään ja hahmoihin alkanut kiintyä. Jos animen sattuu katsomaan ja tykästymään siihen ensin, sarjakuvan pariin lienee helppo siirtyä. Toisinpäin se ei välttämättä toimi niin hyvin; sarjakuvan ensin lukeneille faneille animesovitus voi olla lievähkö pettymys, kun se lähinnä tuntuu vain pieneltä kurkistukselta väritettyyn ja elävöitettyyn versioon. Ihan mukava se toki on katsoa - mutta "harmittaa kun tätä ei ole enempää!" on se päällimmäiseksi jäävä fiilis. (Sarjakuvasta ja sen lopusta puolestaan tykkäsin todella paljon, koska vähemmän yllättäen siinä alkoi kehittyä kuvioita ja tarinalla oli selkeä päätös.)

Animesarja olisi voinut jatkua toisenkin kauden verran. Yritin tutkailla ja huomasin ettei sarjaa ole julkaistu Japanissakaan edes DVD:llä. Toisaalta sarjalla on ilmeisesti ollut laajalti erilaisia oheistuotteita ja myös esim. animen soundtrack on julkaistu aikanaan. Lisätonkimisella ilmeni, että itse asiassa animaation tuotantoyhtiö on tehnyt konkurssin 2010, joten se saattaa olla osittainen syy siihen, miksei sarjaa juuri olla nähty muualla maailmassa eikä julkaistu DVD:llä edes kotimaassaan. 

Mangan lukeneet tuntuvat muistelevan lämmöllä ympäri maailman, ja animeversiostakin varmaan tykättäisiin jos se olisi mahdollista saada levitykseen, mutta minkäs teet. Vähäsen harmittaa, ja jotenkin silti toivon että joku taho tarttuisi toimeen ja onnistuisi pelastamaan tämän animeversion niin että se voitaisiin julkaista paitsi Japanissa niin myös muualla maailmassa - kyseessä ei ole mikään vuosisadan eikä edes vuosikymmenen mestariteos, eikä edes teknisesti kovin laadukas animaatio, mutta silti~... :´DP 

Juoni

ah ja ääh niiiin moneen kertaan nähty perus anime-juttu: päähenkilötyttö meinaa
myöhästyä koulusta - mutta tyttö onkin tällä kertaa neljällä jalalla juokseva pupu!
(Mukavaa että hahmot edes vähän toimivat oikeiden eläinten tavoin.)

Happy Happy Clover kertoo siis Chima-nimisen tyttöpupun ja tämän ystävien arkielämän kommelluksista ja seikkailuista Puolikuun metsässä. Pupulapset ja muutkin somat eläimet käyvät koulua, jossa opettajana on vanha viisas professoripöllö. Samalla seurataan hahmojen henkistä kypsymistä ja oman paikan etsimistä yhteisössä ja elämässä yleensä. Tarinat painottavat ystävyyden, perheen ja kodin merkitystä, ja jos juoni onkin yksinkertainen, tarinat ovat mukavan maanläheisiä ja helposti samaistuttavia.

Oikeastaan näen tämän sarjan tasapainoisena ja sitä kautta onnistuneena yhdistelmänä hyvistä ja turvallisista elementeistä; Pörri Oravasta tuttu oman paikan etsintä (joskin kevyemmällä otteella), draama ja mielenpahoitushetket muistuttavat Seikkailumetsää, mutta ilman sitä kiusallisen pöhköyden tunnetta (mieleniloitushetkiä on tässä sarjassa huomattavasti enemmän). Suloinen eskapismi ja pienet fantasiaelementit tuovat vähän samankaltaista fiilistä kuin Muumilaakson tarinoissa. Kaiken kruunaa nostalgiasävyinen lapsuuden kuvaus, joka voisi olla lähes suoraan Taotao pienen pandakarhun maailmasta. Ja tuon kaiken keskellä häärää perus-animetyttö, tosin pupuhahmoisena!

Sarja ei ole pelkkää söpöstelyä, Chima potkii armotta ilkiöitä ja muita väärintekijöitä persuksiin
(tämä on toki komediamielinen elementti. Sarjassa muistutetaan myös,
että väkivalta ei ole todellinen ratkaisu ongelmiin niin kuin se ei olekaan :D).

Sarjan pääkohderyhmänä ovat suurin piirtein alakouluikäiset tytöt. Luulenkin, että jos tämä sarja olisi ollut olemassa 1990-luvun alussa, olisin fanittanut tätä ihan kympillä lapsuudenystävieni kanssa. Itse asiassa - sarja tuntuu jotenkin nostalgiselta. Se tuo mieleen lapsuuden ja siihen liittyvän valtavan energisyyden ja elämänilon - ja saa tämän tädin vähän haikeaksi ja huokailemaan. Ajat ovat selvästi muuttuneet ja Chima kavereineen elää huomattavasti vapaampaa elämää kuin vaikka Tiina ja kaverit Vaahterakaupungissa - mutta toki Puolikuun metsän eläinlapsosillakin on selkeät rajat ja säännöt.

Lapsihahmot käyttäytyvät tyypillisillä tavoilla, välillä itsekkäästi ja ajattelemattomastikin, mutta ymmärtävät ja oppivat virheistään (usein kantapään kautta). Aika samaan tyyliin kuin Chima ja kumppanit, minäkin temmelsin kavereideni kanssa. Seikkailuja ja kommelluksia, mutta myös harmillisempia (jopa ikäviä) sattumuksia ja vaikeuksia, väärinkäsityksiä ja riitoja, jotka yleensä kyllä aina selvitettiin ja sovittiin. Sellaista.

Vaikka minua ehkä voisi pitää "yli-ikäisenä" niin sittenkin loppujen lopuksi sarjakuva kolahti minuun, ja olen lukenut sen uudestaan muutamia kertoja - ja uskon tulevani lukemaan sen vielä useasti (iltalukemisena se pari-kolme lukua on passeli määrä). Kun katsoin animesovituksenkin pitkästä aikaa kunnolla tätä jaaritusta varten, huomasin välillä liikuttuvani ja jopa ihan purskahtelevani itkuun söpöpupujen ponnisteluja ja pinnistelyjä seuratessa (sarjiksenkin parissa näin kävi).

Chima työstämässä taikinaa omenapiirakkaan, joka tulee parhaalle ystävälle
joka on sairastunut, ääähh~ (Chiman äiti katsoo huolestuneena syrjässä ja syystäkin :-D)

Olen tunnetusti ja tiedostetusti tunteellinen pehmo, mutta silti välillä tuntuu oudolta ja lievästi kiusalliselta, kun suomalaisena täti-ihmisenä huomaan alkavani eläytyä vahvasti tarinaan, jossa aivan erityistä painotusta tuntuu olevan - ehkä enemmän japanilaisille tyypillisesti - kauneuden, ruokakulttuurin (hah, maistaisin mieluusti sarjassa esiteltyjä ruokia ja herkkuja :-D) ja tunteiden ilmentämisen osalta. (Hassua koska yleensä minulla ei noin muuten ole minkäänlaista ongelmaa enkä tapaa nolostua tämäntyyppisistä jutuista... :D)  

Aikuinenkin siis saa hyvää mieltä ja lämmintä henkeä tästä sarjasta, jos sille jaksaa antautua.

Hahmot

Sarjan keskeiset hahmot (niin sanotusti)

Happy Happy Cloverin päähenkilönä häärää siis iloinen ja energinen Chima-tyttöpupunen. Meru on hieman ujompi tyttöpupu, joka sarjan alussa muuttaa Puolikuun metsään ja josta tulee Chiman paras ystävä. Merun tyttömäistä vertaistukea tarvitaankin, sillä tätä ennen Chiman kavereina ovat olleet poikapuput Gaku (joka oikeastaan on kuin Chiman poikaversio ja mieluusti kisaileekin Chiman kanssa) ja silmälasipäinen Haru (joka ammentaa kirjojen oppeja mutta osaa ajatella myös itse). 

Liito-orava Hirari on virallisesti Chiman rauhallinen ja hillitty lapsenvahti. Professori Huhuu on pöllö, joka sekä opettaa eläinlapsosia että toimii lääkärinä, ja jonkinlaisena epävirallisena metsän johtajana (ja jaarittelee paljon, hmm :-D). Reissurusakko on metsänasukkaiden rakastama idoli jonka saapumista odotetaan innolla. Paikkansa sarjassa on myös Gakun nuoremmilla kuutosveljillä, sekä keppostelevilla riesahahmoilla Charaku-ketulla ja Kururi-oravalla. Vähäistä harmia pupukamuille aiheuttavat myös räppäävät bulbuli-lintuveljekset Bul ja Bully. Lukuisia yhden-kahden jakson vieraita myös piisaa (ja sarjakuvassa hahmoja on vielä enemmänkin).

Kuka täällä pöljäilee? Ettei vaan olisi eräs päähenkilöpupunen...

Hahmojen puolesta sarjan suosittaminen on hieman kaksijakoinen juttu. Happy Happy Clover on nimittäin melko vahvasti päähenkilönsä vetämä Chima-show. Chiman jälkeen tärkeimmät ja hieman enemmän tilaa saavat hahmot ovat Meru, Hirari ja Reissurusakko. Gaku, Haru ja kaikki muut jäävät auttamattomasti Chiman jalkoihin, vaikka näillä on hetkensä animesovituksessa (ja joillakin paremmin sarjakuvassa). Niinpä Happy Happy Cloveria ei voi täysin varauksetta suositella, ellei päähenkilö miellytä.

(Tästä kappaleesta oli alkujaan tulossa pitkälti pelkkää päähenkilön ylistystä, kunnes mietin ja totesin, että jokin raja minun on vedettävä ja niin päädyin lyhentämään kappaletta roimasti. Lienee parempi, jos teen tämän mangan/animen päähenkilöstä vaikkapa ihan oman hahmofanitus-postauksen. :´D) 

Tahaton hupi-extra

"Tiedätkö olevasi aika rasittava, muksu?"

En ole todellakaan ensimmäinen, joka tämän toteaa, mutta Chimasta ja Reissurusakosta tulee kovasti mieleen eräs toinen parivaljakko - nimittäin Muumilaakson tarinoiden Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen. Chima on liki jatkuvasti pyytelemässä päästä mukaan reissaamaan kuin Muumipeikko ikään. (Spoileri joka kyllä allaolevasta kansikuvastakin paljastuu: sarjakuvassa Chiman sinnikkyys ja uurastus lopulta palkitaan!)

Viidennen ja viimeisen mangapokkarin etukansi.

...hupaisanhan tästä havainnosta tekee siis se, että ihan faktuaalisesti Reissurusakon ääninäyttelijä todella on myös Nuuskamuikkusen ääni Muumilaakson tarinoiden japanidubbauksessa. :´D Sitä en tiedä onko kyseessä puhdas sattuma...

...

Taaskaan en osaa lopettaa tekstiä järkevästi, joten laitan vain gifin auringonlaskussa nauravasta Hirarista...