Lisäjaaritus Taotao-elokuvasta (ja sen leikkaamattomasta versiosta)

Jos Taotao-elokuva ei ole tuttu, vilkaise aiempaa tekstiä ennen tämän lukemista.

Alkuvuodesta 2017 tein yllättävän löydöksen kun ajankulukseni tutkailin. Selailin joitakin Eläköön kuvat!-blogin vanhempia tekstejä, ja joku oli vinkannut Taotao-aiheisen postauksen kommenttipalstalle sarjaan liittyvän elokuvan leikkaamattoman version. Enpä ollut tiennytkään, että elokuvaa on leikattu, kiitos siis tuolloiselle linkkaaja-vinkkaajalle. Päädyin spontaanisti taas tämän surullisen teoksen pariin ja katsomaan sen kiinankielisenä. Hyvin pian sen jälkeen huomasin, että tuo leikkaamaton versio löytyy myös japaninkielisenä YouTubesta.

VAROITAN OIKEIN ISOLLA, että tässä jaarituksessa on juonipaljastuksia ja muutama kuva tuosta leikkaamattomasta versiosta (ne kuvat, joissa ei ole maikkarin logoa ylänurkassa ;P), ne saattavat olla "voimakkaita" tai sellaiseksi miellettäviä, joten jos et halua niitä nähdä etkä muutenkaan halua tietää, mitä elokuvan saksankielisestä (ja siis myös suomenkielisestä) versiosta on leikattu, lopeta lukeminen heti tähän. Lisäksi tässä jaarituksessa on myös omaa henkilökohtaista pohdiskelua, ehkä synkistelyä, joka ei välttämättä kiinnosta ketään.

Teen tähän kohtaan tekstiä myös leikkauksen niin, että blogin pääsivua lukemalla ei vahingossakaan näe mitään, mitä ei välttämättä halua nähdä.

Voi Taotao...

Jos elokuvan leikkaamaton versio kiinnostaa ja kielimuuri ei ole este, niin sen voi tosiaan katsoa japaninkielisenä tubesta (toistaiseksi siihen ei ole tekstityksiä). Ainoa huomautukseni tuohon tubevideoon liittyen on, että elokuvassa kuullut japaninkieliset laulut (Taotaon kiinnioton jälkeen ja lopputekstien taustalla soivat) on vääristetty/vaimennettu, ilmeisesti taustalla lienevät tekijänoikeudelliset syyt.

Nyt sitten itse asiaan.

Elokuvan leikkaamaton versio on, jos mahdollista, vielä vähäsen surullisempi. Siinä jotkin asiat tulevat selvemmiksi, ja itse asiassa se paljastaa hyvinkin mielenkiintoisia asioita ja yksityiskohtia. Päätelmäni ja spekulaationi liittyvät ensisijassa puhtaasti siihen, mitä ruudulla näkyy ja toissijaisesti vähäiseen japanin kielen ymmärrykseeni (erehdyksiä saattaa olla, ne korjattakoon ilmi tullessa).

Ainoa todella voimakas kuva, jonka uskallan/viitsin julkaista: puron vesi muuttuu punaiseksi.
(Mietinkin että tätä seuraavan kohtauksen punainen auringonlasku lienee vertauskuva verenvuodatukselle.)

Laskeskelin, että elokuvasta on leikattu noin 15 minuuttia, enimmäkseen alku- ja lopputekstien osalta. Elokuvan alussa on myös pitkä pätkä tekstiä, jossa oletettavasti kerrotaan yleistietoa pandoista.

Joitain ilmeisesti vähemmän olennaisia kohtauksia, mutta myös kaikkein voimakkaimpia kohtauksia, kuten Taotaon emon ampumista ja Taotaon kiinniottoa, on lyhennetty.

Tämä radiokuuluttajaheppu on leikattu elokuvasta kokonaan pois.

Jostain syystä kohtauksia, joissa on ihmishahmoja ja näiden keskusteluja, on leikattu tuntuva määrä pois. Myös Maryn ja Georgen välisiä keskusteluja on saksittu huomattavasti. Erityisesti hämmentää, että myös kohtauksia joissa George ihan vaan ylipäätään on, siis tyyliin kävelee, on leikattu paljon! Herrasta jää leikatussa versiossa karskin viileä ja etäinen fiilis, vaikka tosiasiassa hänellä oli hieman suurempi, jossain määrin jopa merkittävä osa tarinassa. 

Mistä puheenollen, elokuvasta on leikattu pois kaikki viittaukset toiseen maailmansotaan (ainakin selkenee, mihin aikaan osa elokuvan tarinasta sijoittuu). George kaatuukin sodassa (näin päättelen tapahtuneen Maryn saadessa puhelinsoiton elokuvan loppupuolella).

Se ei ole ilotulitusten välähtelyä ja pauketta, vaan...

Leikkausten lisäksi myös elokuvan dialogia on paikoin muutettu erilaiseksi. En ymmärrä japania täydellisesti, mutta jos ymmärrän edes vähän jotain oikein, niin dialogi paljastaa muun muassa sen, että itse asiassa Taotaon hiiriystäväperhekin on kuollut, isä on ainoa eloonjäänyt ja hän itse asiassa tulee hyvästelemään Taotaon. Tosi hilpeää menoa. Koska japaninosaamiseni on vajaata (ja en varsinaisesti katsonut tätä leikkaamatonta versiota jaaritusta varten, vaan lähinnä hyppelin ruutukaappausten ottamisen ohessa), on hyvinkin mahdollista että dialogista selviäisi lisääkin yksityiskohtia ja asioita, joita ei varsinaisesti näytetä.

Taotaon kokema sielunmatka elokuvan viimeisillä minuuteilla on hieman pidempi ja oikeastaan vielä kuvauksellisempi näytös sielun palaamisesta osaksi kosmosta... tai jotain sinnepäin. Mutta aika hyvin pelkällä dialogin muutoksella on saatu muokattua koko kontekstia, vaikka pelkän kuvan perusteella se on päivänselvää.

Häkin kalterit haalistuvat ja Taotao juoksee niiden läpi vapauteen täysin pidättelemättömästi... fyysisen ruumiin yhä jäädessä kalterien taakse. Yksinkertaisella dialogin muutoksella ja pienellä leikkauksella saadaan luotua vaikutelma, että kyseessä on jokin unen kaltainen tapahtuma. Mutta kyseessä ei ole uni. 

Elokuvan loppu jää leikatussa versiossa hivenen avoimeksi ja katsojan oman tulkinnan varaan, kun leikkaamattomassa versiossa asiasta ei jää epäilystäkään. Siinä nähdään, miten hoitaja Mary löytää menehtyneen Taotaon seuraavana aamuna ja alkaa huutaa hädissään. Niille, jotka ovat kaivanneet elokuvalta enemmän varsinaista "loppuratkaisua" ja vähemmän tulkinnanvaraisuutta, tämä antaa selkeän vastauksen.

Maryn ilme ja eleet kuvastanevat täydellisesti elokuvan katsojan reaktiota. Kyllä, se on totta.

Kun katson elokuvan leikkaamatonta versiota, alan miettiä, onko sen viesti kuitenkaan sama mitä saksalaisessa leikatussa versiossa. Painotus tuntuu hivenen erilaiselta. Mutta käyhän se oikeastaan hyvinkin järkeen, että elokuva seuraa Taotao-nimisen pandan elämäntarinan syntymästä kuolemaan. Se on tragedia, eikä muillakaan tarinan hahmoilla mennyt kovin hyvin. Mutta niin, voisihan asiaa ajatella niinkin, että Taotao sittenkin lopulta onnistui pääsemään kotiin, emon syliin. Ei vain sillä perinteisen ja/tai maagisen onnellisen lopun reseptillä. Mutta ehkä se on vain liian surullista sellaisenaan näytettäväksi eurooppalaiselle yleisölle.

Mietin pitkään, viitsinkö laittaa tätä kuvaa tekstiini.
Päätin uskaltaa, vaikka se onkin surullinen.

Oikeastaan leffasta ei puutu kuin että lopussa kaikki onnittelisivat Taotaoa taputusten kera ja radiokuuluttajaukkeli voisi aivan lopuksi virallisesti julistaa pandan kuolleeksi. Se kruunaisi koko komeuden. (Vähäsen houkuttaisi piirtää jonkinlainen sarjakuva tästä, mutta saa nähdä viitsinkö koskaan. [Tämä oli ehkä mauton kommentti.])

Lisää ajatuksia elokuvan (elämän?) surullisuudesta ja synkkyydestä

Olen aiemmin kertonut, että jo pelkkä Charlotten verkko-elokuvan muistelu saa silmäni kostumaan. Taotao-elokuva ei vastaavaa välittömästi tee, vaan olen saanut tämän ja aiemman tekstini aikaiseksi enimmäkseen ilman suurempaa tunteilua. Pystyn aika hyvin kirjoittamaan elokuvasta ja juttelemaan siitä noin muuten - kun olen saanut otettua siihen tarpeeksi etäisyyttä, nimittäin.

Sittenkin, joka kerralla, kun oikeasti palaan elokuvan pariin, eli siis laitan sen pyörimään ja katson sen, koen myöhemmin vaikeutta irrottautua niistä tunteista ja ajatuksista joita elokuva minussa herättää. Se niin sanotusti jää mietityttämään, vaivaamaan tai "kummittelemaan" joka kerta. On ehkä liioittelua sanoa, että elokuva "traumatisoi". Mutta vaikuttava se kyllä on.

Taotao-elokuva on jotenkin eri tavalla surullinen kuin useimmat muut näkemäni eläinelokuvat. En halua vähätellä niitä muita, mutta jotenkin. Surulliset eläintarinat usein paasaavat (joko suoraan tai epäsuoremmin) ihmisen silkasta pahuudesta, välinpitämättömyydestä, typeryydestä, tietämättömyydestä tai näistä kaikista yhtä aikaa, niin myös tämäkin elokuva (mutta jos/kun kaikki on ihmisten vika, niin voisiko pelkän toteamisen ja (epä)suoran syyllistämisen lisäksi/sijaan tehdä jotain muuta?). Olen tainnut Pörri Oravasta kirjoittaessani vähäsen sivuta asiaa, mutta kirjoitan nyt selkeästi tähän, etten nykyään pidä niin paljoa tarinoista, joissa pyritään muuten aika todenmukaiseen kuvaukseen, mutta eläimiä kuvataan silti turhan inhimillistetysti, sentimentaalisesti ja romantisoiden (samaten eläinten inhimillistäminen tosielämässä on sontaa. Puhtaat sadut ja fantasiakertomukset ovat sitten eri juttu). Tästä huolimattakin pillitän surullisten eläintarinoiden äärellä lähes tulkoon aina. Siinä ei ole kerrassaan mitään uutta.

"Mitä elämä on? Synnymme, elämme hetkisen ja kuolemme", pohdiskelee Charlotte Charlotten verkko-elokuvassa. Taotao-elokuvassa tämän elämänkaaren yksinkertaisuuden voi nähdä muutamalla lisätyllä yksityiskohdalla: synnyt, elät lapsuutesi, olet aikasi (riippumatta siitä millaista ja miten elämääsi vietät, ja riippumatta siitä oletko onnellinen vai et), toiset ovat tyytyväisiä jos teet työtä tai viihdytät heitä, koet ehkä rakkauden, lisäännyt ja kuolet pois.

Taotaon kohtalo ehkä surettaa useimpia katsojia, mutta luulen kokeneeni (ja edelleen kokevani) elokuvan jotenkin vielä voimakkaammin ja henkilökohtaisemmin, jotenkin oudosti peilaten Taotaon elämänkulua omaani. En tiedä, kokeeko joku muu sitä samalla tavalla. En sano, että elokuva pitäisi kokea niin voimakkaasti. Mutta pidän kyllä vähäsen outona, jos joku sanoo, ettei elokuva kosketa tai herätä ajatuksia millään tasolla.

Joka kerta kun kuulen elokuvan tunnusmelodian (ainakin pidän sitä tunnusmelodiana; tarkoitan siis sitä surullista musiikkia joka soi elokuvan [leikatun version] alussa, lopussa ja varmaan keskelläkin), alan lähes välittömästi kokea tunteiden pintaan nousua ja pian alkavan kyynelvirtauksen. (Jälkikäteinen lisäys: puhun siis tästä.) Jo tuo musiikki pelkästään saa minut itkuiseksi. Siinäkään ei ole mitään uutta. Tuntuu ja muistelen, että jo lapsena, mutta etenkin teini-ikäisenä ja vielä nuorena aikuisenakin aloin itkeä usein ihan vain kuunnellessani kaunista tai surullisen kaunista musiikkia. Nykyään minulle käy niin huomattavasti harvemmin. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Ehkä se vain kertoo jostain aikuistumisesta ja tunne-elämän tasaantumisesta; en vain koe asioita ihan niin voimakkaasti kuin nuorempana. Olkoon se siis hyvä asia.


Vuonna 2020 ajatukset kirkastuvat

Olen tuon vuoden 2005 vapunaaton jälkeen vuosien varrella mietiskellyt elokuvaa aika ajoin, ja katsonutkin sitä uudestaan joitakin kertoja, tämän leikkaamattoman version löytäminen vuonna 2017 syvensi (tai synkensi?) tarinaa vielä lisää. Mutta vasta viime keväänä (2020), vajaa vuosi sitten, ajatukseni elokuvasta todella kirkastuivat (eräänä yönä jona minulla kesti nukahtaa ja unentuloa odotellessa aloin visioida tulevia blogitekstejä, mietin ehkä muutenkin elämänmenoa ja tämä elokuva palasi mieleen taas kerran). Tai en tiedä, ehkä keksin vain uuden katsantokannan.

Elokuva ei ole välttämättä nostalginen, vaan oikeastaan sitä voisi pitää kertomuksena itse nostalgiasta: kaihosta ja kaipuusta jostakin, mitä ei voi saada, jonnekin, minne ei ole paluuta. "Surullinen eläintarina"kin on ehkä vain naamio.

Koko elokuvan loppupuolen ajan Taotao vaalii muistojaan ja elättelee toivoa kotiinpaluusta. Samalla kuitenkin pandaressu yhä enemmän sopeutuu ja alistuu kohtalolleen loppuelämän viettämisestä eläintarhassa, ehkä jopa aavistaen ettei paluuta kotiin ja menneisyyteen tosiasiallisesti ole olemassa.

Kaipaus on läsnä toisellakin tasolla; elokuvassa (ainakin saksankielisen version dialogissa) on kohtaus, jossa Taotao saa kertoa yhä uudestaan Rinrinille, toiselle pandapojalle, kohtaamisestaan pandatytön kanssa. Taotao on selkeästi saanut kokea jotakin ainutkertaista - ohimenevän hetken ajan tunteen onnesta. Rakkautta selvästi suurempaa on kuitenkin nimenomaan kaipaus kotiin ja lapsuuteen emon syliin.

 

Viimeinkin lopussa ja yli?

Elokuva pistää - ainakin minut - miettimään omaa olemassaoloa, ja elämän sisältöä - tai sisällöttömyyttä. Vuonna 2005 (ja sitä ennen, ja myös sen jälkeen) velloin ajatuksissa, hetkittäin synkissäkin mietteissä ja tunteissa. Koin eräänlaisen eksistentiaalisen ahdistuksen, ja lisäksi noina aikoina todella tiedostin oman kuolevaisuuteni. Mutta kaipa aika moni jossain vaiheessa päätyy miettimään elämäänsä ja sen tarkoitusta; kirjojen, elokuvien tai televisiosarjojen myötävaikutuksella tai ilman. Taotao-elokuva ei suoraan liity tuon aikaisiin muihin kokemuksiini ja elämänkäänteisiin, mutta jotenkin yhdistän ja heijastan sen juuri tuohon nuoren aikuisen tyhjyyden ja näköalattomuuden tunteeseen ja apatian täyteiseen elämänjaksoon. Kai voi sanoa, että elokuva ns. osui ja upposi.

Pääsin vähitellen ja aikanaan tuon henkisesti vaikean elämänvaiheen yli (tietysti, muuten en varmaan olisi jaarittelemassa tässä blogissani ;P), mutta välillä muistot palaavat ja joskus käyn niitä läpi uudestaan. Hauskaa se ei ole, mutta kun hetken on kelaillut menneitä, niin nykytilanteen hahmottaa taas paremmin, havahtuen siihen, että ne (ikävät) ajat ovat todella jääneet taakse, ja että itse asiassa asiat ovat nykyään huomattavasti paremmin. 

Kuvatkoon tämä itsetutkiskelumietintöihin ja synkkämielisyyteen vajoamista.
Ei ole ikävä niitä aikoja (mutta pakko oli rämpiä).

Elämän ja kuoleman kysymykset kiehtovat ja mietityttävät minua muutenkin aika ajoin, mutta  tarttuessani tähän elokuvaan se ihan erityisesti sysää minut joka katsomiskerralla olemassaolemisen ajatusten ja ns. jännän äärelle. Mutta en koe, että noiden asioiden miettiminen, tai tunteiden (voimakaskin) kokeminen itsessään olisi varsinaisesti mikään ongelma. Päinvastoin. Ei sitä helpoksi saati mukavaksi voi sanoa, mutta puhdistavaa, selkeyttävää ja tervehdyttävää se kyllä on. Siltä minusta aina myöhemmin tuntuu. (Ongelmia saattaa kyllä tulla sitten jos liian pitkäksi aikaa jää miettimään. Siitä voi myös muodostua omituinen kehä.) Eihän elämä oikeasti ole jatkuvasti "kivaa" vaan siinä on surullisia, myös tuskallisia vaiheita ja kielteisiä tunteita on hyvä käsitellä ja opetella sietämään. Lopulta asiat asettuvat oikeaan perspektiiviin ja mittasuhteisiin. Tasapaino löytyy, ja toipuminen on mahdollista, vaikka tietty "ennalleen palaaminen" ei välttämättä ole. Nyt kun olen saanut käsiteltyä tätä elokuvaa peräti kahden blogitekstin verran, saan ehkä jonkin pienen ympyrän suljettua ja pääsen jatkamaan eteenpäin.

Olen muuten kiinnostunut, jos joku tietää mielestään yhtä surullisen tai jopa surullisemman elokuvan kuin tämä; oli animaatio tai ei, eläinelokuva tai ei, kuulisin siitä oikein mielelläni. Myös ajatukset tästä elokuvasta luonnollisesti kiinnostavat, liikaa siitä ei ole kirjoitettu eikä keskusteltu.