Randomia tubevideojoulua 2020

Se on joulunaika taas. Enpä sen kummemmin jaarittele, ja toivon että blogia lukevillakin on parempaa tekemistä, mutta päätin huvikseni koostaa yhteen joitakin valikoituja jouluisia (tai vähintään talvisia) videoita YouTubesta. En ihan mitään satunnaista ja täysin umpimähkäistä sentään, vaan sellaista, minkä olen varmuudella itse katsonut, mutta sen verran sekalaista kuitenkin että on kylliksi syytä toivottaa ns. randomia tubevideojoulua!

(Tokihan voisin kehottaa ihmisiä vain pläräämään joulujuttuja tubetilini piiitkästä ja lajittelemattomasta Favorites-listasta mutta näin on helpompaa. ;D Kaikki tässä esitellyt videot eivät välttämättä edes löydy listaltani. Ja muistakaa toki, ettei videoita ole pakko katsoa blogiupotteena, ne voi myös avata omaan välilehteensä YouTube-painikkeesta.)

 

Ensimmäiseksi musiikkia. Olen katsonut vain kerran huopamuumisarjasta leikellyn ja koostetun Muumien Taikatalvi-elokuvan (2017), kun sen ruotsinkielinen versio jonain jouluna tuli Yle Femiltä. Leffa jätti minulle silloin vähän nihkeän ja kylmän fiiliksen, vaikka olisin halunnut pitää siitä. Elokuva muuten tulee töllöstä tänäkin jouluna, aattopäivänä MTV3:lta ja saatanpa vilkaista sitä uudestaan, mutta voi olla, että ehkä sittenkin ennemmin kannattaa kaivella jostakin varsinaisen Muumien maailma-sarjan jaksot ja katsoa ne erikseen kuin tämä -muistaakseni- turhan sekavaksi leikattu leffa, jossa todella hyvää ovat ainoastaan alku- ja loppulaulut. Suomenkielisessä versiossa laulut ovat Saara Lehtosen laulama Kesän kaipuu (johon on tehty ihan nätti animaatio) ja Diandran Talvimaa. 

Sitten pari piirrospätkää. Noin parikymmenminuuttinen animaatio Joulu joka päivä (eng. Christmas Every Day, 1986) on ladattu YouTubeen kahdessa osassa. Se on havainnollistavuudessaan aika karu kertomus siitä mitä tapahtuisi jos joulu todella olisi joka päivä. Pätkässä on suomenkielinen kerronta.

Sheila Graberin kymmenminuuttisessa animaatiossa The Boy and The Cat (vuodelta 1973) poika ja kissa leikkivät ja seikkailevat talvisissa tunnelmissa. (Muistelen, että tämä taisi olla se video, jonka kautta löysin Sheila Graberin tubekanavan vuosia sitten.)

Loppuun kevennyksenä jonkun itse tekemä animaatio M.A. Nummisen huumorikappaleeseen Joulupukki puree ja lyö. :D (Tämä alkaa olla jo tubeklassikko, ladattu vuonna 2007!)

Eiköhän siinä ole riittävä kattaus videoita tälle joululle. Blogini aiemmat joulua sivuavat jaaritukset löytyvät aihetunnisteella joulu. (Ja edelleen erityisen lämmin suositus Kissansoittaja Oruoranelle! ;3)

Hyvää ja rauhaisaa joulunaikaa kaikille blogia lukeville! Jaarittelemisiin jälleen ensi vuonna!

Mustan koiran johdatuksessa

Jatkan Häröjen animaatioiden lokakuuta.

Joskus lapsuudessani 1990-luvulla näin televisiosta jonkin lyhytanimaatioelokuvan. Luulen, että se tuli ehkä Ylen TV2:lta, illalla, ohjelmapaikalla joka nykypäivänä vastaisi Yle Teeman Uutta Kinoa. Muistelisin, että tämän ohjelmapaikan nimi oli Pikkuteatteri (muistinpa oikein). Muistan nähneeni muitakin erikoisia tai outoja animaatiolyhäreitä tuolla ohjelmapaikalla, mutta valitettavasti niistä ei ole selkeitä muistikuvia, niitä ei tullut nauhoitettua, eikä nimiä ole jäänyt mieleen.

Ainoa animaatio, josta jäi edes vähän jotain mieleen, oli kummallinen, ehkä lievästi pelottava, mutta samalla kiehtova niin kuin animaation sopii olla. Elokuvan nimi meni minulta ohi, ja vuosien kuluessa unohdin sen yksityiskohdista paljon, mutta sen fiilistä en unohtanut.

 

2000-luvulla perehtyessäni animaatiokirjallisuuteen löysin tämän(kin) teoksen uudelleen. Tällä kerralla minua auttoi Roger Noaken kirja Animation: The Guide to Animated Film Techniques vuodelta 1988. Kun kyseisessä kirjassa näin kuvan nais- ja koirahahmosta, jotain alkoi välähtää ja niinpä taas tiesin, mitä ehkä kannattaisi etsiä.

Kyseinen 1990-luvulla televisiossa näkemäni ja hatarasti muistamani animaatio on Alison de Veren reilu 18 minuuttia kestävä elokuva The Black Dog (1987). Sitä lienee esitetty aikoinaan filmifestivaaleilla ja myöhemmin televisioissa ympäri maailman, mutta äkkiseltään en löytänyt tietoa, onko elokuvaa julkaistu esim. lyhytelokuvakokoelmissa. Se löytyy YouTubesta melko hyvällä laadulla.

Alison de Vere (1927-2001) oli brittiläinen pitkän linjan animaattori, joka teki useita lyhytanimaatioita ja työskenteli Channel 4-kanavalle. Muita de Veren animaatioelokuvia ovat Café Bar (1974), Mr. Pascal (1979) ja Psyche and Eros (1994) (viimeksi mainitun katsoin kerran YouTubesta kun joskus olin klikannut sen [ehkä vain jonkin sattuman kautta] Watch later-listalleni muistamatta tai jopa kokonaan tietämättä että kyseessä on de Veren elokuva. Sen tyylissä oli jotain tuttua, mutta vasta lopputekstien pyöriessä tuli sellainen daah, tietenkin-olo). De Vere työskenteli myös Beatles-animaatioelokuva Keltaisessa sukellusveneessä (1968) ja Kaukametsän pakolaiset (1993-1996)-animaatiosarjassa. Aika erikoinen mutta hyvä ja monipuolinen lista.

Mutta takaisin The Black Dog-animaatioon. Sanatonta elokuvaa luonnehditaan usein unenomaiseksi itsetutkiskelun ja sielun matkaksi. Elokuva alkaakin kohtauksella, jossa naishahmo kierähtelee levottomana sängyssään.

Huoneeseen ilmestyy salaperäinen musta koira. Vähitellen kaikki ja koko maailma naisen ympärillä luhistuu, eikä tällä ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä seuraamaan leimuavasilmäistä koiraa. Nainen ei kuitenkaan aluksi suhtaudu koiraan luottavaisesti, vaan jopa torjuu sen ja päätyy tai on päätymäisillään ongelmiin.

Hurvittelun jälkeen korskeat pedot haluavat maksun palveluksistaan, ja loppusumma on aika kova.
(Lapsena ymmärsin vain, että nuo olennot olivat aluksi kilttejä ja sitten ilkeitä. :´D)

Tiivistettynä juoni onkin, että naishahmo vaeltaa läpi erilaisten unenomaisten maiden kohdaten haasteita ja hankaluuksia, oppaanaan suuri musta koira, joka ei laisinkaan ole se tarujen kauhuolento ja huonon onnen tuoja, vaan päinvastoin hyväntahtoinen seuralainen ja suojelushenki jostaa huokuu ikiaikainen viisaus.

Nainen voittaa vaikeudet ja ilmeisesti saavuttaa jonkinlaisen rauhan ja tyyneyden. Ympyrä sulkeutuu, mutta, kuka tietää - ehkä kaikki onkin vain unta?

Jonkin verran osaan ihan vain päätellä, mutta aivan kaikkea en ymmärrä. Elokuvan alkupuoli on helppo tajuta, mutta edetessään se muuttuu hieman oudommaksi. Täyttä varmuutta en ole saanut, eikä aikani riitä läpikotaiseen tutkimiseen, mutta pikaisella ja kepeällä perehtymisellä oletan, että joitakin elokuvan aihelmia on otettu niin Kreikan mytologiasta kuin muinaisen Egyptin jumalista (musta koira kantaa mukanaan Ankhin amulettia ja näyttäytyypä se eräässä kohtauksessa Anubiksenakin [ja "musta koira" on itsessäänkin käsite...]). Luulen, että elokuvan elementtejä osaisi tulkita ja analysoida paremmin joku symboliikkaan ja/tai eri mytologioihin perehtynyt henkilö.

Kaikesta huolimatta musta koira suojelee naishahmoa koko elokuvan ajan.

Joka tapauksessa elokuvassa on vahvasti aistittava ja kiehtova unenomaisuuden tuntu. Toisaalta elokuva tuntuu jotenkin henkilökohtaiselta ja intiimiltä, silti se ei ole liian vaivaannuttava tai vieraannuttava. Se on äänimaailmaltaan melko niukka, jopa kolkko, ja siksi saatoin lapsena vähäsen pelätä sitä. Vanhemmiten se ei ole enää pelottava, mutta jänskättää silti pikkuisen.

Alison de Vere ei valitettavasti ole ollut keskuudessamme enää pitkään aikaan. Sheila Graber, pitkän linjan brittiläinen konkarianimaattori hänkin (jolla de Veren tavoin on oma ja persoonallinen tyyli), on kommentoinut The Black Dogia YouTubessa näin:

Kommentti ylempänä linkatusta videosta.

 

Häröjen animaatioiden lokakuu päättynee tähän.

...

Extra: aiheesta hypäten...

Kun nyt ylempänä mainitsin henkilön, niin kaipa se sopii, jos vähän hyppään sivupoluille ja jatkan vielä Sheila Graberista. Hän ei ole tehnyt varsinaisesti "häröjä" animaatioita, mutta kuitenkin mm. lukuisia opetusfilmejä lapsille ja muutenkin yleissivistäviä lyhytanimaatioita ja on ladannut runsaasti tuotantoaan vuosien varrelta YouTubeen [suosittelen kanavan selaamista erityisesti animaatioalan opiskelusta kiinnostuneille tai jo opiskeleville ellei se ole ennestään tuttu, kyseessä on innostava tyyppi]).

Kummallinen kissasoppa

Julistan tämän lokakuun epävirallisesti Häröjen animaatioiden lokakuuksi! (Siitä huolimatta että kuu on jo yli puolivälin; jutunteko on päässyt hieman venähtämään taas.) Syksy tuntuu sopivalta ajankohdalta häröjen animaatioiden katseluun ja aion esitellä pari sellaista blogissani. (Tämä on toistaiseksi kertaluontoinen juttu, en tee tästä välttämättä tapaa.)

Aikoinaan vuonna 2006 kuulin ja sain nettikaverilta suosituksen anime-lyhytelokuvasta nimeltä Cat Soup (jap. Nekojiru-sou). Tongin sen ja katsoin, yksinkertaista. Kyseessä on yksi häröimpiä näkemiäni animaatioita, ei ehkä varsinaisesti pelottavimpia tai traumatisoivia, enemmänkin häiritsevimpiä. Nyt, vuonna 2020 ja päättäessäni kirjoittaa kyseisestä animaatiosta, en ollut vilkaissut sitä moneen vuoteen, joten jaaritusta varten piti katsoa se pitkästä aikaa uudestaan.

Lyhyt tai keskipitkä, n. 34-minuuttinen elokuva on ollut suoravideojulkaisu vuodelta 2001. Se pohjaa Nekojiru-nimimerkkiä käyttäneen sarjakuvapiirtäjän teoksiin.

Muistelen, että aikoinaan nähtyäni tämän kummallisen lyhytanimaation yritin perehtyä sen taustoihin lisää. Sain käsityksen, että Nekojiru oli mielenlaadultaan outo ja erikoinen persoona, jonka sarjakuvat poikkeavat valtavirrasta. Se ei välttämättä tunnu yllättävältä. (Asiaa varjostaa tai synkentää vielä se, että piirtäjä teki itsemurhan vuonna 1998. Toisaalta tämä tieto voi jollain tavalla lisätä mystiikkaa.)

Nekojirun sarjiksiin en valitettavasti ole päässyt kunnolla perehtymään, mutta pikkuisen lähemmäksi saattaa päästä katsomalla toisen piirtäjän töihin pohjaavan animaatiosovituksen, lyhärisarjan Nekojiru Gekijou vuodelta 1999 (olin tietoinen sarjan olemassaolosta, mutta enpä ollut ehtinyt katsoa sitäkään kuin vasta nyt taustatyötä tehdessäni). Kyseisessä sarjassa seurataan kahden kissahahmoisen sisaruksen, isosiskon ja pikkuveljen, arkista elämää joka on täynnä lapsenomaisen suoraviivaista hölmöilyä ja väkivaltaa. Meno on välistä aika raakaa, eikä ruumiin eritteissä, veressä ja suolenpätkissä säästellä. Jonkinlaista mustaa huumoria, siis.

Nekojiru Gekijou (1999)

Samat kissasisarukset seikkailevat myös Cat Soupissa, joka on kuitenkin ihan oma ja itsenäinen teos. En tuntenut hahmoja ennestään, enkä koe, että se olisi haitannut tai että sillä olisi kovin paljoa merkitystä. Elokuva on ilmeisesti pyrkinyt kunnioittamaan Nekojirun elämäntyötä, joskin muistan lukeneeni tuon puolen osalta kriittisiäkin näkemyksiä. Tiedä sitten, joka tapauksessa raina on aika erikoinen.

"Isosisko... käteni irtosi"
- ihan normipäivä Nekojiru-maailmassa.
(Vähäinen dialogi käydään tarvittaessa puhekuplien kautta.)

Puhedialogitonta elokuvaa on vaikea kuvailla lyhyesti. Yksinkertaisimmillaan se siis kertoo kummallisen tarinan kissasisaruksista. Kehyskertomuksessa jonkinlainen henkiolento aikoo viedä sairastuneen ja kuolemaa tekevän isosisko-kissan sielun, mutta pikkuveli-kissa säntää estämään tämän.

Näin voit yrittää pelastaa isosiskosi sielun.

Sielu repeää kahtia niin, että ruumis jää kyllä eloon, mutta käytännössä sisko on aivokuollut. Elämä kuitenkin jatkuu, ja äiti lähettää sisarukset kauppareissulle, mutta nämä harhautuvat seikkailemaan ja etsimään zombiemaisen siskon sielun puolikasta. Matkalla on monta mutkaa ja outoja käänteitä, mutta lopulta sisarukset onnistuvat ja palaavat kotiinkin kuin mitään ihmeempää ei olisi tapahtunut.

Tofuostosten jälkeen kuonot kohti kotia.

Tämän enempää en viitsi kertoakaan elokuvan varsinaisesta sisällöstä ja yksityiskohdista. Elokuva on sen verran harhaileva, surrealistinen ja mieleen tökkivä audiovisuaalinen tykitys sillä tavalla, että siitä on mahdotonta tehdä definitiivistä ja täysin objektiivista selostusta, enkä siksi edes yritä selittää elokuvaa tarkemmin ja esittää (lue: tuputtaa) omia subjektiivisia tulkintojani siitä. Voisin toki selittää vain sen mitä ruudulla on ja näkyy, mutta sittenkin... ei, koska se on vain osa totuutta. Kommentoin vain, että elokuvan vinksahtaneisuus näkyy konkreettisestikin esim. osittain hassuina, vääntyneinä ja vääristyneinä hahmoina, taustoina ja kuvakulmina.

Myös elokuvan äänimaailma ja musiikki on voimakas ja oleellisessa osassa. Nekin pitäisi kuvailla, jos todella haluaisi selittää juurta jaksain. Pelkkä teksti ja muutama hassu ruutukaappaus eivät tee oikeutta.

Myönnän myös suoraan, että jotkin elokuvan kohdat menevät ainakin minulla niin ohi ja täysin yli hilseen etten tajua yhtikäs mitään - edes näin myöhemminkään ja vanhempana. :´D Siksikään en viitsi selittää liikaa, kun tässä tapauksessa en yksinkertaisesti vaan osaa yhdistää kaikkia palasia. Tai ehkä en vain uskalla selittää.

Onko tällä joku syvempikin merkitys? Mistä on kyse? Mitä täällä oikein tapahtuu?

Mutta tarvitseeko kaikkea selittää ja ymmärtää? Ihmiset näkevät muutenkin kaiken omalla tavallaan, joten jokainen tulkitkoon elokuvaa ja sen mahdollisia vertauskuvia miten haluaa, se kokemus on ihan yhtä hyvä ja oikea kuin kenen tahansa muunkin. (Ja netistä joka tapauksessa löytyy toisten tekemiä havaintoja, analyyseja ja arvioita jos ne kiinnostavat. Olen myös miettinyt onko elokuvassa mahdollisesti juttuja jotka ovat relevantteja vain japanilaisille vai voisivatko ne olla sittenkin universaaleja, vai ovatko ne relevantteja ylipäänsä kenellekään. Aina on toki se mahdollisuus, että tekijät ovat vain tajunnanvirrassa [tai sitä jäljitellen] laittaneet mitä päähän on pälkähtänyt. Eipä siinäkään mitään väärää ole, että tarkoituksena on puhtaasti aiheuttaa katsojille wtf-elämyksiä.)

Aika pysähtyy. Levotonta, mutta kiehtovaa.

Omalla kohdallani: hämmennyn, häiriinnyn, lievästi ahdistun, mutta tykkään, vaikken kaikkea ehkä tajuakaan. Nähdessäni elokuvan ensimmäisen kerran vuonna 2006 olin kyllä muutenkin hämmentynyt nuori täti, jolla oli paljon opittavaa ja mieli avartamisen tarpeessa. (On minulla kyllä edelleen paljon opittavaa. Luulen, etten nytkään vuosien jälkeen uudestaan katsoessani tullut hullua hurskaammaksi vaan tajuan tästä elokuvasta ehkä jopa vähemmän kuin aiemmin. XP)

Yksi syy, miksi ylipäätään pidän animaatiosta tarinankerronnan ja taiteen muotona, on se, että animaation avulla voi tehdä sellaisiakin mahdottomuuksia kuin kuvittaa ja elävöittää kuvitelmia ja unia, ja ihan vain hullutella. Vaikka näkymät olisivatkin outoja, hämmentäviä, kauheita ja jopa pelottavia ja ahdistavia kuin painajaiset, niiden hetken elävä illuusio on kuitenkin vetoavaa, koskettavaa ja jopa viehättävää. 

Mietin, pitääkö minun erikseen sanoa, että tämä elokuva jos mikä on syytä katsoa rauhassa ja keskittyneesti jotta siitä voi todella nauttia (en tosin ole varma siitä, onko "nauttia" oikea sana tässä yhteydessä). Ensinnäkin, animaatiosta diggailevat todennäköisesti tekevät niin lähtökohtaisesti, joka tapauksessa ja aina. Toiseksi, tämä elokuva kyllä suurella todennäköisyydellä naulitsee katsojansa paikalleen niin ettei huomio herpaannu. :D En kuitenkaan suosittele pienille lapsille (häiritsevän, mahdollisesti ahdistavan materiaalin takia), verta ja/tai eritteitä yms. kammoaville enkä juuri ennen nukkumaanmenoa. (En tässä jaarituksessa esitellyt elokuvan "ällömpiä" ja niitä kaikkein raa'impia kohtia ja jaa ruutukaappauksia niistä, mutta sellaisiakin on.)

Tulen esittelemään vielä toisenkin härön animaation tämän kuukauden aikana sikäli kuin ehdin, mutta en paljasta siitä tässä enempää.

Ani-täti eksyi Keyn unenomaiseen animesovitusmaailmaan

Olipa kerran vuosi 2010 ja talvi. Avasin animewatcher.net-sivuston, kuten aina toisinaan (minulla on tunnus siellä). (Huom. nykyisin sivusto toimii urlilla animewatcher.fi, tai ainakin sen ilmeisesti olisi tarkoitus toimia, sivusto on välillä ollut poissa käytöstä ja takkuillut viime vuosina. Tällä hetkellä pystyn kirjautumaan sinne, ja katsotuksi merkkaamani animet, niille antamani arvosanat ja kommentit ovat ilmeisesti säilyneet, mutta muuten profiilini näyttää sangen tyhjältä...)

Etusivulla on kiertävä anime-ruutukaappausten kuvasarja, ja huvikseni olen joskus klikkaillut sieltä jotain satunnaista auki ja tutkinut, minkä sortin animeteoksesta on milloinkin kyse, silmäillen olisiko jotain ennennäkemätöntä mitä voisi ehkä joskus katsoa. Toisinaan olenkin löytänyt jotain. Juuri tällä tavalla törmäsin kerran kuvaan animesarjasta nimeltä "AIR" (vuodelta 2005).

Kyseinen anime on kuvailtu sivustolla näin:

"Visual Art:n ja KEY:n peliin perustuva AIR on tarina taivaalla lentävän tytön legendasta. Kunisaki Yukito etsii tätä tyttöä suvussa kulkeneen tarinan innoittamana ja törmää Kamio Misuzuun, tyttöön joka on päättänyt saada ystävän tälle kesälomalle. Heitä yhdistää kuitenkin tämä, että Misuzu näkee unia Yukiton etsimästä tytöstä taivaalla. Yhdessä he tutustuvat kylän muihin ihmisiin, joilla jokaisella on salaisuutensa. AIR on draamasarja, joka ei juonenkäänteidensä kanssa ole helppo. Sarjassa kerrotaan tai siinä tapahtuu usein pieniä asioita, joiden tarkoitus tai jopa olemassaolo selviää vasta myöhemmin. Siispä sarjan katsominen kaksi tai kolme kertaa ei ole hullumpi idea."

Tuon kuvauksen kaksi viimeistä lausetta alkavat kuulostaa enemmän jonkun henkilökohtaiselta näkemykseltä kuin tarinan lähtökohtien esittelyltä. :-) Noh, joka tapauksessa mielenkiintoni heräsi, ja sarja päätyi tuolloin katseltavien listaani, kuikuilin ensimmäistä jaksoa vähän, mutta varsinaisesti ehdin katsoa koko sarjan vasta myöhemmin kesällä 2010 (en voi olla toteamatta että jestas miten aika kuluukaan ja olen näin hidas jutunteossa! XD [Itse asiassa tämä teksti ei ole lojunut keskeneräisenä luonnoksena niin kauaa, inspiraatio jaaritella ja vähän muistella tuli vasta jonkin aikaa sitten - on tämä silti ehtinyt lojua XP]).

AIRin keskeiset tytöt.

Myöhemmin, vuonna 2011, päädyin katsomaan pari muutakin Visual Art'sin ja Key-studion peleihin perustuvaa animesarjaa, sen nimiset kuin Kanon (2006) ja Clannad (2007). Nuo kaksi itse asiassa olivat niminä entuudestaan tuttuja, mutten ollut koskaan viitsinyt sen tarkemmin tutkia, mistä niissä on kyse. Kanoniin oli tullut törmättyä oikeastaan jo niin kauan sitten kuin vuonna 2002 kun tuolloin siitä ensimmäisen kerran tehtiin animesovitus ja kuvia pyöri netissä, ja vuonna 2006 ilmestyi "uusittu" versio - ja siis ihan oikeasti uudelleen animoitu versio, jossa sama tarina käytännössä kerrotaan uudestaan. (Joskus mietin, että pitäisi ihan kunnolla yrittää tutkia menneisyydestä, että oliko Kanonin 2002-animeversio jo ilmestyessään vitsi vai tuliko siitä sellainen vasta 2006-version ilmestyttyä. Jokin syyhän sille uusioversion olemassaololle täytyy olla.)

Kanonin keskeiset tytöt.

Melko hiljattain, keväällä 2017 (minun mittapuullani siis "hiljattain" ;P), katsoin vielä neljännenkin Key-animesovituksen nimeltä Rewrite (ensimmäinen kausi 2016). 

Key-pelejä ja niihin pohjautuvia animeteoksia on lisääkin, ja Keyllä vaikuttavat ihmiset ovat olleet mukana myös peleihin pohjautumattomissa originaali-animetuotannoissa, mutta olen rajannut kiinnostukseni vain näihin edellä mainittuihin neljään teokseen. (Kaipa mainitsen tässä yhteydessä, että AIRista ja Clannadista on tehty myös anime-elokuvasovitukset, joissa tarina keskittyy yksinomaan päähenkilöpojun ja sen ns. "virallisen" päähenkilötytön väliseen juttuun.)

Mistä sitten näissä kyseisissä neljässä animesarjassa, ja peleissä, joihin ne pohjautuvat, on kyse? Tiivistetysti sanoen ne ovat romanttista draamaa: visual novel-pelien tarinoita, jotka ensisijassa on tehty miespuoliselle yleisölle; päähenkilönä on nuorimies, jonka ympärillä vilisee söpöjä tyttöjä ja kanssakäymistä näiden kanssa piisaa (jotkin pelit sisältävät eroottista materiaalia, ja niistä käytetään joskus termiä "eroge"). Jos lyhyesti tiivistän näiden mainittujen Key-animesarjojen (ja siis myös pelien) lähtöasetelmat:

Kanon: päähenkilöpoju palaa seitsemän vuoden jälkeen kaupunkiin, jossa vietti lapsuutensa lomat ja kohtaa liki unohtamansa menneisyyden.
AIR: päähenkilöpoju kiertelee maailmaa etsien suvussaan kulkeneen tarinan siivekästä tyttöä ja päätyy hengailemaan merenrantakaupunkiin.
Clannad: - rehellisesti sanoen en muista! - kotiongelmien vaivaama päähenkilöpoju päätyy hengailemaan pitkällisen sairastelun takia luokalle jääneen tyttösen kanssa? Samalla elvytellään koulun näytelmäkerhoa.
Rewrite: oudot tapahtumat piinaavat päähenkilöpojua, joka päätyy tekemisiin koulun salatiedekerhon kanssa, ja ennen pitkää keskelle kahden salajärjestön välistä taistelua.

...minä en täti-ihmisenä siis ole ainakaan pelien osalta ykköskohderyhmää, mutta animesarjoja pääsääntöisesti voivat katsella kaikki, ja onhan söpöjä animetyttöjä kiva katsella ihan riippumatta omasta sukupuolesta - minä ainakaan en ole kokenut sitä itsessään ongelmalliseksi tai esteeksi. :-)

Clannadin keskeiset tytöt.

Ongelmallisempaa on sen sijaan se, että kun pelejä sovitetaan muuhun formaattiin, tässä tapauksessa nyt sitten animesarjoiksi (tai elokuviksi), niin se ei ole ihan mutkatonta. Olin katsonut pari tällaista peli->animesovitusta ennen Key-sarjojakin ja ollut pikkuisen nihkeänä niistä (ja vaikken voi sanoa varsinaisesti pelanneeni visual novel-pelejä tai kunnon deittisimulaatiopelejä niin jonkinmoinen ennakkokäsitys niistä minulla tuohon aikaan silti oli). Siteeraan itseäni vuodelta 2010 ja ajalta ennen tätä suomenkielistä blogiani, koska olen jo tuolloin kirjoittanut mielestäni aika hyvin enkä nyt osaisi paremmin:

"When games are turned into books, comics, movies or television series, you just get to follow the path determinated by someone else, so the given solution necessarily doesn't satisfy you [for example about eroge-based series; you would probably like to pair the guy with girl B, or C, or even D, instead of the given girl A]."

...peleissä voidaan tehdä ja joudutaankin tekemään valintoja, joilla on seurauksensa ja vaikutuksensa pelin (eli tarinan) kulkuun, ne vievät juonta suuntaan jos toiseen, erilaisia käänteitä ja loppuja voi olla useita, mutta animesarjassa on yleensä vain yksi pääjuoni, mahdollisesti joitakin sivujuonia ja yksi loppu. Viimeistään siinä vaiheessa animetuotannon teossa pitää sovittamisen lisäksi alkaa soveltaa (esim. jos pelissä on paljon tyttöhahmoja joista pelaaja saa valita mieleisensä, niin animeversiossa se ei toimi; päähenkilöpojua ei nyt vaan voi uskottavasti naittaa jokaiselle tytölle, silti pitäisi jotenkin saada miellytettyä kaikkia ja pitää homma kasassa). Riippuu tietysti monesta tekijästä, millaiset käänteet ja lopputulos peliin pohjautuvaan animeversioon saadaan aikaan. Tulos voi parhaimmillaan olla mukavan selkeä ja sulava ja toimiva, se voi olla johdonmukainen tai sitten liki juoneton, ja pahimmillaan liian monimutkainen ja sekava. Kaikki on perseestä-animeblogissa on hyvä kirjoitus sovittamisen vaikeudesta (kirjoitus on myös vuodelta 2010 eli se on wanha, mutta pitänee silti vielä aika hyvin kutinsa).


AIR-animesarjan alkutunnari (joka mukailee muuten paljon alkuperäisen pelin introvideota.). Pelkästään tämän tunnarin pohjalta ei voi päätellä paljoakaan sisällöstä. :-)

Mitä näihin Key-pelien animesovituksiin sitten tulee; AIR meni sujuvasti, koska siinä on aika vähän hahmoja joihin keskitytään. (En tosiaan aivan alussa sen suuremmin edes noteerannut sen "perustuu peliin"-lähtöasetelmaa, en, vaikka jälkikäteenhän se on sarjan tarinan rakennetta tutkailtaessa ilmiselvää. Tokihan ensimmäisiä kertoja animen alkutunnaria katsellessa päättelin vuonna 2010 kutakuinkin että 'jaa, tämä taitaakin olla niitä poikien pornopelejä kun tyttöhahmot on tuolla tavalla pantu esille'. :-))

Mutta Kanonin (ja ehkä myös Clannadin, ja Rewriten) kohdalla minulle alkoi käydä yhä enenevässä määrin suurin piirtein näin:

Nyyhkytarinaa nyyhkytarinan perään on vaikeaa jaksaa ja sitä alkaa vähän turtua.
Katselutahtini ei edes ole hirveän hurja, ja katsoin toki muuta näiden sarjojen välissä, mutta silti.

...kun sarjoista riisutaan konteksti, niin jäljelle jäävä raaka juonikuvio on tämä: päähenkilöpoju pörrää tytön luota toiselle. Erityisesti Kanonissa juonellinen toteutus ei ole kovin jouheva ja uskottava vaan lähinnä huvittava: "eikö tällä jätkällä ole kerta kaikkiaan mitään parempaa tekemistä??"

Jos lyhyesti tiivistän katselukokemukseni ja mitä niistä muistan:

AIR (13 jaksoa) on kummallinen ja vaikeaselkoisimpia katsomiani animesarjoja. Alkutunnarivideon perusteella uumoilin että kyseessä on jokin poikain tyttöhaaremi-deittisimulaatio-pornopeli-sarja. Hahmot eivät kuitenkaan vaikuttaneet stereotyyppisiltä eivätkä sitä olleetkaan. Sarjan edetessä ehdin myös hämmentyä hetken; katsonko edelleen samaa sarjaa? (Ja kyllä, rehellisesti sanoen sarja vaati enemmän kuin yhden katsomiskerran ja ennen kaikkea aikaa että viimein hoksasin, mistä siinä on kyse - oi sitä oivaltamisen riemua jälkikäteen.) Tässä sarjassa on mielestäni yksi harvoja parhaimpia mieshahmoja (joka ei siis ole päähenkilöpoju tai siis tavallaan on...). Itkettävä sarja, vaikken ymmärtänyt, miksi.

Kaikista vioistaan huolimatta Kanon (24 jaksoa 2006-versiossa) on suosikkini näistä neljästä katsomastani Key-animesovituksesta. Annan sille paljon anteeksi talvisen tunnelman ja itselleni hyvinkin samaistuttavan ysäri-teinimaailman takia. Tässä sarjassa taas on yksi tyttöhahmo (tai no, ehkä toinenkin) joka kolahti itseeni ja kovaa (se on huomattavaa, sillä muista Key-animesarjoista taas sitten en ole vastaavasti varsinaisia suosikkihahmoja löytänytkään). (2002-versiossa jaksoja on vain 13, mutta käytännössä tarina on sama. Jos vähän vertailee, niin siinä kaikkia hahmoja ei kohdella tasapuolisesti, mutta se lieneekin ainoa "vika".)

Clannadista (22 varsinaista jaksoa ensimmäisessä kaudessa) en muista, siinä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta rehellisesti sanoen en kokenut sitä niin kiinnostavaksi (ja minulle kävi niin onnettomasti, että autuaan tietämättömänä katsoin heti varsinaisen sarjan perään täysin irrallisen vaihtoehtoinen todellisuus-teemaisen ekstrajakson joka romutti kaiken sarjassa olleen sen verran tehokkaasti, etten sen jälkeen ole juurikaan haikaillut palaavani tämän teoksen pariin [tosin kyllä olen silti katsonut uudestaan pari kertaa yrittäen päästä eroon tuon ekan kerran pahasta jälkimausta]. Jatkosarja nimeltä Clannad: After Story on muuten jäänyt katsomatta). Clannadin osalta sarjassa taidettiin tarkoituksellisesti jättää joitakin hahmoja vähemmälle mikä teki siitä helppoa ja siksi "OK tai suht miellyttävää" seurattavaa. Jostain syystä se ei kuitenkaan ole sykähdyttänyt minua niin paljoa, eikä ole jäänyt niin vahvasti mieleen.

Rewriten keskeiset tytöt (olisi ollut kivaa löytää parempilaatuinen kuva).

Rewriten (13 jaksoa ensimmäisessä kaudessa) osalta oletin etukäteen saavani samantyyppistä kamaa kuin aiemmin mainituista sarjoista, mutta se oli virhe: se yllättikin täysin tarina- ja etenkin toiminta- eikä vain hahmovetoisella juonellaan, ja valitettavasti hyvin negatiivisella tavalla. Oikeastaan millekään syvemmälle hahmokehitykselle ja -draamalle (saa lukea myös: tyttöhahmojen kanssa nuokkumiselle ;P) ei vaan ole aikaa kun tarinan pääjuoni täytyy puuskuttaa loppuun sellaisella vauhdilla ja tykityksellä että hädin tuskin pysyy kärryillä. Hahmoja on liikaa, ja vaikka keskeisiä hieman raotetaan, niin niistä ei sittenkään ehdi oikeasti kiinnostua ja niihin kiintymisen voi unohtaa. Loppuratkaisu oli täysin odottamaton, ja siitä jäi hyvin hämmentynyt ja sekava fiilis. (Kakkoskausi jäi katsomatta kun en tuolloin 2017 onnistunut löytämään sitä mistään. Muutenkin olin hyvin epävarma siitä, haluanko edes jatkaa katsomista. [En ole katsonut sarjaa toista kertaa, mutta olen nyttemmin vähitellen alkanut harkita uuden mahdollisuuden antamista ja kakkoskaudenkin tiiraamista jos se siitä paranisi.])

Jonkinnäköinen yhteenveto?

Katsoin tätä jaaritusta varten näiden kaikkien neljän sarjan ensimmäiset jaksot kertauksena. Joitakin voi kiinnostaa, että AIRin, Kanonin ja Clannadin animaatiotuotannosta vastasi Kyoto Animation. Rewriten taas tuotti 8 bit. (2002-Kanonin, AIR- ja Clannad-elokuvat tuotti puolestaan Toei Animation.) En tiedä harrastetaanko muidenkin kuin animefanien keskuudessa sitä sellaista tiettyjen studioiden fanittamista ja vihaamista - minusta se on vähän hassu ilmiö. Itse en hirveästi tuijota (animaatio)studioiden nimiin enkä julista, että "se-ja-se studio tekee aina parasta ja tuo-ja-tuo tekee aina p*skaa". Minua kiinnostavat ensisijaisesti itse teokset, ei se, mikä studio on ne tehnyt, vaikka onhan silläkin toki jonkin verran merkitystä. Huomattavastikin, jopa. Mutta en silti harrasta studioiden fanittamista tai vihaamista vain jostakin "periaatteesta".

Tämä on jaaritukseni ainoa itse otettu ruutukaappaus jostain vuosien takaa. Täytyy kyllä myöntää,
että lumouduin silloin ja lumoudun edelleen noista silmistä, joissa on hieno ja hento sumennus-efekti.
(Kuvan neito on AIRista.)

Minun oli vaikeata keksiä tälle jaaritukselle kuvaavaa otsikkoa. Muka-hauskaa vitsiäkään en jaksanut ruveta vääntämään. Kuitenkin sanoisin, että näitä Key-animesarjoja yhdistää tietynlainen kiehtova unen- tai taianomaisuus ja jännällä tavalla sulkeutunut tunnelma. Jokaisella sarjalla (ja pelillä) on oma tietty kantava teemansa (mutta en paljasta niistä tässä mitään, vaikka analysoida ja jaaritella vähän tekisikin mieli - ne jotka ovat sarjat jo katsoneet, tietänevät mistä niissä on kyse, muut perehtykööt juttuihin omin päin, voin toki keskustella asioista tarvittaessa ja kiinnostaessa :D).

Sarjat eivät tarinallisesti liity toisiinsa mitenkään, mutta totta kai niissä alkaa vähitellen huomata toistuvia kaavoja; hahmotyyppejä, maneereja ja juonenkäänteitä, joita onneksi varioidaan niin ettei näitä voi toistensa suoriksi kopioiksikaan haukkua. Ja vaikka en koekaan sukupuoltani ongelmaksi, niin hivenen kummalliseksi kuitenkin koen sen, miten haavoittuvaisia nämä Keyn neitohahmoset ovat, jollakin surullisella tavalla tytöt (ja pojatkin) ovat jotenkin niin rikkinäisiä ressukoita. Kateeksi ei käy, mutta surku ja sääli tulee, ja sehän se tarkoitus on, nimittäin saada animekatsojan (tai pelin pelaajan) kyynelkanavat auki tunteisiin vetoavilla tarinoilla. Jos kummalliset nyyhkytarinat eivät nappaa, niin en suosittele. Toisaalta en myöskään anna pillitystakuuta. Sanotaanko että itkettää jos itkettää?

(Niin no, nyt kun tarkemmin mietin, niin oikeastaan olisin voinut otsikoida tämän jaarituksen myös: "Ani-täti eksyi Keyn kummallisten nyyhkytarinoiden animesovitusmaailmaan"... mutta enpä nyt jaksa ruveta vaihtamaan~)

Siirtyminen tulkintaversiosta alkuperäiseen

Kun aikaa on kulunut, ja tiedossani oli, että nämä animesarjat perustuvat peleihin, ja minua kiinnostavat alkuperäisteokset, niin tokihan siinä kävi luonnollisesti niin, että aloin miettiä että olisihan se mielenkiintoista joskus kokea tällainen oikea pornopeli visual novel*-elämys. Minulla ei vain ollut hajuakaan, voisiko näitä pelejä mitenkään pelata osaamatta lukea japania ja pääsisikö niihin ensinkään käsiksi. Vasta vuonna 2018 sain huomata, että siinä missä animea ja mangaa fanikäännetään englanniksi, niin visual novel-peleillekin tehdään samaa. Ilmeisesti pelejä käännetään ihan virallisestikin.

Toisaalta mietin, kun olen pelannut jotain pelejä joskus, että ovatko visual novelit mitenkään sen kummempia kuin muut pelit yleensä? En ole peliharrastaja, mutta päätin ottaa asiasta selkoa, ja saatanpa jatkaa tätä yleistason mietiskelyäni ja jaaritella aiheesta joskus. 

Minä, kun viimein vuonna 2018 pääsin oikeasti pelaamaan Kanonia! :-D
(Sen fanikäännöstä, jos tarkkoja ollaan. Peli on vanha, julkaistu alunperin 1999.)

Eniten mieleeni ja sydäntäni lähinnä näistä tässä jaarituksessa mainituista Key-animesovituksista on Kanon, ja halusin kokeilla jos pelissä saisin uppoutua asiaan ja tunnelmaan vielä animea enemmän. Rewrite-animen ensimmäisestä kaudesta puolestaan jäi suoraan sanottuna p*ska fiilis - pelin introvideo, jota olin kauan ennen animen katsomista plärännyt useampaan kertaan (ja joka alunperin oli herättänyt mielenkiintoni nimikkeeseen) oli syöpynyt mieleeni kuitenkin sen verran syvästi, että animen sekavuudestakin huolimatta halusin antaa teokselle "toisen" mahdollisuuden koettamalla pelata alkuperäisen pelin ja yrittää ymmärtää mistä siinä oikein ja tosiasiassa loppujen lopuksi oli kysymys. Blogiteksti näistä kahdesta pelistä on siis niin ikään tekeillä.

* pieni vitsillinen kärjistys, jos sallitaan. Kaikkien visual novel-pelien julistaminen pornoksi on tietenkin yhtä höpsöä kuin kaiken animen/mangan julistaminen pornoksi. ;-) Kaikki visual novel-pelit eivät suinkaan ole pelkästään pojille tehtyjä "deittisimulaatioita", vaan niitä on moneen junaan ja makuun, myös tytöille suunnattuja pelejä on, ja esim. seikkailu-, mysteeri- ja kauhuteemaiset pelit ovat tavallisia. Näiden tässä jaarituksessa mainittujen Key-pelien animesovituksissa seksikohtauksia ei luonnollisesti ole (ja pelien osalta tiettävästi vain Kanon ja AIR sisältävät varsinaisia seksikohtauksia - pientä pikkutuhmuutta näistä kaikista kuitenkin löytynee).

Pari Eukko pikkurilli-musiikkivideota

Mietin aluksi, että vain päivittäisin Herttainen Muori Pippuri (siis Eukko pikkurilli)-jaaritustani, mutta sitten päätinkin, että en - eivät kai ne harvat lukijani jaksa kahlata läpi vanhaa ja luultavasti jo aiemmin luettua tekstiä vain siksi että olen päivittänyt jotain yhtä kohtaa. Joten!

Huomasin tässä kesällä, että pari Eukko pikkurilli-animeen liittyvää YouTube-videota ovat taas katseltavissa. Olisin mieluusti upottanut tai linkittänyt ne tuohon mainittuun aiempaan jaaritukseeni jo silloin kun olin työstämässä sitä, mutta minkäs teet. Toinen video oli hävinnyt tubesta kokonaan, ja toisesta oli vaimennettu ääni, tekijänoikeusjuttujen takia tietysti. Voi olla että videoille käy jatkossakin vielä jotain, mutta koska ne nyt ainakin toistaiseksi vielä ovat katsottavissa, niin otan tilaisuudesta ilon irti!

Ensimmäinen video on japanilainen fanin editoima musiikkivideo sarjan sikäläisestä alkutunnarikappaleesta "Yumeiro no Spoon" ("Unelmien värinen lusikka"). Harvemmin noin ylipäätään katselen fanien tekemiä musiikkivideoita, mutta silloin kun katson, en oikeastaan kaipaa monimutkaista kikkailua ja editointia. Yksinkertainen on kaunista, ja video on hyvä, jos se on leikattu hyvin. Ja tämä on.

Videon lataaja: tarou1944. Samalta lataajalta löytyy myös vastaavanlainen video lopputunnarikappaleesta, mutta sen voi tsekata ehkä myöhemmin...

Toinen video on taas "virallinen" musiikkivideo siinä mielessä, että siinä on eksklusiivista, juuri videota varten tehtyä animaatiota (tämä tubeenladattu pätkä vaikuttaa olevan vanha ja VHS-kasetilta ripattu). Kappaleen nimi on "Ringo no mori no konekotachi" ("Omenametsän kissanpennut", kuulostaa melkein ällösöpöltä :´D), ja se on tietysti soitettu sarjan lopputunnarina. Erityisesti tämän videon tubestakatoaminen on harmittanut minua - siksi onkin useiden vuosien jälkeen ihanaa nähdä se taas. Ja kuten siinä varsinaisessa Eukko pikkurilli-jaarituksessani jo mainitsin, tämä on iloisimpia korvamatojani. ♫

Päivitys 25.8.2022: tämä video on näköjään jatkuvasti poistouhan alla. Yritän kuitenkin tarkkailla tilannetta säännöllisesti ja sikäli kuin huomaan videon kadonneen ja löydän sen taas uudestaan, upotan sen myös blogiin uudestaan.

Videon lataaja: RN エヘン虫

Videossa on laulun sanat japaniksi, niin että kaikki lukutaitoiset voivat laulaa mukana (tämän videon avulla itse asiassa romanisoin aikoinaan sanat itselleni ja osaan ne vieläkin melko hyvin ulkoa). Kiintoisaa muuten on, että siihen YLEn kasariaikaiseen suomidubbaukseen on tunnarilaulujen sanoitusten osalta ilmeisesti käytetty pohjana japaniversion sanoituksia tai luultavammin niiden käännöksiä, kun suomeksikin esim. tässä loppulaulussa lauletaan tanssimisesta ja lintukuorosta. :) (Ja jos olen ymmärtänyt oikein, tämä video on aikoinaan esitetty Japanin yleisradioyhtiö NHK:n Minna no uta-ohjelmassa, jossa esitellään kuluvan aikakauden hittibiisejä.)

Leikkitiikeri Luukaksen opettavainen satuseikkailu

Johdanto ja alkuesittely
 
Tiikeri Luukas (tai Leikkitiikeri Luukas, ruots. Tygtigern Lukas Äventyr) on suomenruotsalaisen Christina Anderssonin kirjoittama lastenkirja ja myös animaatiosarja (itse asiassa en ole ihan varma kumpi on ollut "ensin", sarjassa on vuosiluku 1985, kirjassa taas 1986 - voihan tietty olla, että teksti on aikaisempi ja vain suomennos vuodelta 1986). Valitettavasti se on lähes unohtunut tapaus - tai sitä mieltä jotkut saattavat olla. Tätä omaa jaaritteluani ennen Luukaksesta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa; Eläköön kuvat!, Muistikuvia lapsuudesta, ja Videomuseo.

Minäkin kuulun siihen pieneen joukkoon, joka muistelee Luukasta lämmöllä. Kyseessä on siis kotimainen pala-animaatiotekniikalla toteutettu jatkuvajuoninen klassikko. Sarjassa on 13 jaksoa, jotka kestävät suunnilleen 8-10 minuuttia. Sarjan suomenkielisenä kertojana on Ahti Jokinen.

Kirja ja animaatio ovat hyvin läheiset ja kertovat saman tarinan - eroavaisuudet ovat hyvin vähäiset. Käsittelen jutussa molempia, mutta jos painotan tekstikappaleessa erityisesti jompaa kumpaa versiota, mainitsen siitä erikseen.

 
Näin sarjan lapsuudessani (n.1980-1990-luvun vaihteessa..?), ja lisäksi minulla oli ylläoleva Tiikeri Luukas-kuvakirja, joka hyödyntää osaksi animaatiossa käytettyä materiaalia ja kertoo tarinan tiivistetymmin. En muista paljoakaan siltä ihka ensimmäiseltä sarjan näkemiskerralta, mutta se jäi mieleen, ja myöhemmin 1990-luvulla sarja löytyi kirjaston hyllystä VHS-kasettina. Sen jälkeen osasin etsiä myös kirjojen joukosta, ja sieltä löytyi alkuperäinen mustavalkokuvitettu kirja, jossa on muuten ehkä parhaimpia takakansitekstejä ikinä! (Aikuisiällä olen onnistunut saamaan kirjan omaan hyllyyn.) (Muistakaa klikata kuvat isommiksi. ;-))

Luukas on esitetty Pikku kakkosessa aikoinaan, ja VHS-kasettia tuli lainattua kirjastosta monta kertaa. Sitten se katosi ikiajoiksi. YLEn ruotsinkielisten ohjelmien puolella Luukas on näytetty Buu-klubbenissa uusintana jopa tällä vuosituhannella, vuonna 2008, mutta havahduin asiaan vasta kun pari ensimmäistä jaksoa olivat jo menneet. Loput nauhoitin talteen, ja jatkoin suomenkielisen dubbauksen perään haikailua.

Maailmassa on kuitenkin ystävällisiä sieluja. Nimimerkki Nuuska Muikkunen on jotenkin onnistunut saamaan tuon muinaisen VHS-kasetin (jonka YLE julkaisi vain kirjastopalvelujen käyttöön) käsiinsä ja on tehnyt pienen kulttuuriteon lataamalla sarjan kokonaisuudessaan YouTubeen vuonna 2016. Kasettinauhan räpsimistä esiintyy, mutta videot ovat ihan katselukelpoisia (niistä olen tämän jaarituksen ruutukaappauksetkin ottanut). Olisi mukavaa, jos YLE viitsisi julkaista sarjan laajemmalle yleisölle vielä joskus.

Kirjoitan sarjasta aika paljon, juonikuvauksessa ei ole paljoa spoilereita mutta siitä eteenpäin niitä piisaa pohdintojeni seassa, joten laitan tähän kohtaan ankkurilinkit tekstin eri osiin (en ole ennen kokeillut niitä blogissani, enkä tiedä ovatko ne tarpeen, mutta testaan kuitenkin. Palautetta niihin liittyen saa antaa, että tiedän käytänkö niitä jatkossakin).

Juoni (suurpiirteinen kuvaus)
Kaikki alkaa tunteista - erityisesti kiukusta (kappale sisältää analyysin lomassa jonkinnäköistä hahmoesittelyä, spoilereita)
Tunteiden siivittämä toiminta (ei sisällä kovin yksityiskohtaisia spoilereita)
Kirja vs. animaatio (lähinnä pientä vertailua)
Animaatiotraumoja (lista)
Pari huomiota animaatiosta yleisesti (ei sisällä merkittäviä spoilereita)
Lopuksi 

Ja nyt sitten asiaan.

Juoni (suurpiirteinen kuvaus)

Luukas on pieni kangastiikeri, joka asuu Maria-nimisen pikkutytön kirjahyllyssä. Kaikki on hyvin, kunnes Marian syntymäpäivänä hyllyyn muuttaa uusi Milla-nukke, jota Luukas ei voi sietää. Pikku kangastiikeri kiukustuu niin paljon, että päättää karata kotoa ja porhaltaa lähimetsään ollenkaan aavistamatta, millaiseen seikkailuun tulee vielä joutumaan. Yhtäkkiä tyhjästä ilmestyy jättiläinen, joka kaappaa sekä Luukaksen että tämän äskettäin tapaaman puukeiju Tintin ilmalaivaan ja lennättää kaksikon linnaansa, jota ympäröivää puistoa koristavat lukuisat kultaiset patsaat.

Vähitellen asiat alkavat seljetä ja salaisuus toisensa jälkeen paljastua. Luukas ja Tintti saavat tietää, miksi Sarato-niminen jättiläinen on vanginnut ne, ja mitä tuleman pitää: kangastiikeri ja puukeiju ovat uusin lisä jättiläisen kultapatsaskokoelmaan. Kaksikon on toimittava todella nopeasti välttääkseen ikävän kohtalon, ja pärjättävä sillä mitä on - joillakin Luukaksen pieneen matkalaukkuun pakatuista esineistä on merkittävä osa, samaten kuin tuurilla ja silkalla sattumalla. Avukseen kaksikko saa yllättäen Tintin kadonneena pidetyn isän nimeltä Korkki. Pakomatkalla vastassa ovat niin Sarato itse kuin tämän huushollia pyörittävä Maisa-neiti, unohtamatta linnassa alati hääriviä vartijalintuja.

Tarinassa koetaan paljon. Kiukkua, iloa, vähän surua ja monta jännittävää ja suorastaan kuumottavaa hetkeä. Ennen pitkää jättiläisen linnasta pakeneminen ei suinkaan ole ainoa päämäärä; kolmikko päättää vapauttaa kultapatsaat - jotka joskus ovat olleet eläviä olentoja - Saraton vallasta. Myös yllättävä syy Saraton tekoihin selviää, ja viimein loppu hyvin, kaikki hyvin. Ikimuistoisen seikkailun päätteeksi Luukas on valmis palaamaan kotiin Marian luokse.

"Tämä pieni tiikeri on ollut suuressa seikkailussa!"

Tässä kohtaa seuraa pitkä pätkä analyysiä tai jotain semmoista. Tekstissä saattaa vilistä spoilereita, joten jos niiltä haluaa ehdottomasti välttyä, niin suora hyppäys kappaleeseen Pari huomiota animaatiosta yleisesti on suositeltavaa. Jos tämä animaatio/kirja ei ole entuudestaan tuttu, suosittelen katsomaan/lukemaan sen ensin. (Niinhän kirjailijakin kirjan takakannessa tekee: hän ei selitä liikaa vaan toteaa: "lisää saat lukea itse". ;-)) Tämä teksti on minun analyysini, mutta on tietysti aina parempi, jos (ja etenkin että) jokainen voi tehdä itse omat havaintonsa. Tietty jos spoilerit eivät haittaa, niin siitä vaan lukemista jatkamaan!


Kaikki alkaa tunteista - erityisesti kiukusta (kappale sisältää analyysin lomassa jonkinnäköistä hahmoesittelyä, spoilereita)

Tiikeri Luukaksen tarinassa on monenlaisia tunteita, mutta selkein on kiukku. Kiukku on itse asiassa kaiken alkuun paneva voima, sillä kirja alkaa näillä sanoilla:

"Luukas tunsi miten kiukku alkoi nousta.Se nousi kuin kupla aina päähän asti ja paisui siellä kunnes sanoi POKS ja halkesi."

On hauskaa ja jännää, miten tarinassa kuvataan tunteita ja opetetaan kuin vaivihkaa niiden tiedostamista ja käsittelyä. Tarina havainnollistaa sekä omia tunteita että opettaa huomaamaan myös toisten tunteita.

Oikeastaan valtaosa tarinan hahmoista toimii tunnepohjalta, ja sitä kautta ne ovat helposti omaksuttavia ja samaistuttavia, ja kun lapsille kirjoitetusta tarinasta on selvästi kyse, eikä sävy kuitenkaan ole saarnaava eikä lässyttävä, ei tuomitseva eikä liian myötäilevä, vaan enemmänkin neutraali, niin kaikki on kohdillaan.

"Se on minun sänkyni ja sitäpaitsi se on erittäin hyvä sänky",
Luukas huomauttaa kun sängylle istahtanut Milla-nukke arvostelee sitä rumaksi.

Luukas on tarinan alussa melko itsekäs ja vähän hemmoteltu hahmo ja hyvin kiintynyt omiin materiaalisiin esineisiinsä, joita matkalaukussaan kantaa (tosin Luukakselle voi ja pitää antaa pisteet luovuudesta ja mielikuvituksesta; Milla-nukke tietää vain yhden käyttötavan peilille, kun Luukaksella on monia ideoita). Luukas on selvästi elänyt omassa mukavassa kuplassaan, ja se poksahtaa moneen kertaan. Niin käy jo seikkailun alusta pitäen: Luukaksen ja puukeiju Tintin ensikohtaaminen ei ole Luukasta mairitteleva kun Tintti arvostelee Luukaksen lauluääntä ja muutenkin kummastelee Luukaksen olemusta.

"Mikä kumma sinä sitten olet, tuollaisia en luullut olevan olemassakaan", sanoo Tintti.

Muutenkin Tintti on melko suorasukainen ja sanoo aina ajatuksensa ääneen vailla hienotunteisuutta, mikä ei aina miellytä Luukasta, mutta pakon edessä kaksikko tulee joten kuten toimeen. Tintti on vähän näsäviisas ja pikkuisen ärsyttävä hahmo, mutta keijun herkkyys paljastuu kun ilmenee että tämän isä on ollut pitkään kadoksissa.

Kaksikko muuttuu kolmikoksi, kun Korkki, joka on aluksi vanginvartija, mutta tosiaan *spoileri* osoittautuu Tintin kauan kadoksissa olleeksi isäksi, liittyy seuraan. Korkki auttaakin huomattavasti asioiden eteenpäin viemisessä; se on järkeilevä ja omaa hyvän tilannetajun. Tarinan hahmoista Korkki on se turvallinen aikuinen, siis rauhallinen ja hillitty ja vähiten tunteidensa mukaan menevä, mutta pörröisen pinnan alla on lämpöä, ja juuri Korkin myötätunnosta ja aloitteesta Saraton puiston kultapatsaat - ja myöhemmin myös Sarato! - päätetään vapauttaa.

Tarinassa on pari hauskaa sivuhahmoa. Linnan palvelusväkenä toimiva Henna-lintu on sympaattinen, hieman yksinkertainen tohelo, ja ehkä tarinan iloisin tyyppi, jota kiltimpää ja vilpittömämpää saa hakea. Hahmo on melkeinpä ehkä suosikkini, tarkoitan että kuka ei voi olla tykkäämättä?

Ensi töikseen Henna pudottaa perunat lattialle hermostuneisuuttaan ja kömpelyyttään...

Henna ilostuu todella kun Luukas kutsuu sitä suloiseksi:
"Ihanaa kun joku sanoo niin. Maisa aina haukkuu minua epäsiistiksi."

Toinen hauska hahmo on Helmeri, yksi Saraton alaisina toimivista vartijalinnuista. Helmeri ei ole erityisen nokkela, mutta sen sijaan kätevä tassuistaan: Helmerin rakentama kaappikeittiö yksityiskohtineen on yksi monista mielikuvituksellisista tarinan jutuista.

Kompakti ja hyvin järjestetty kaappi. Haluaisin ehkä samanlaisen.

Helmerin huoneessa pidetään aamuöiset teekestit.

Vanhemmiten olen alkanut pitää Saraton hahmon analysoimisesta. On hyvin kiehtovaa, miten Saratosta opitaan tarinan edetessä jatkuvasti lisää.

Saatan selittää liikaa ja koko jutun pilalle erityisesti seuraavassa kappaleessa, joten esitän pahoittelut tässä kohtaa.

Tämän Saratoa käsittelevän kappaleen voi myös halutessaan skipata ja siirtyä seuraavaan kappaleeseen: Tunteiden siivittämä toiminta (ei sisällä kovin yksityiskohtaisia spoilereita)

On vaikeaa sanoa, mikä on tarinan varsinainen kliimaksi, mutta yksi huippukohdista on ehdottomasti Saraton tunteiden paljastuminen ja oikeastaan myös tietynlainen "vapauttaminen": jättiläinen on pakahtumaisillaan omaan ujouteensa, mutta on tunneilmaisultaan kömpelö, eikä ole koskaan osannut puhua kenenkään kanssa, saati pystynyt kertomaan ajatuksistaan ja tunteistaan kenellekään, eikä siten ole tullut ymmärretyksi.

Koska asioita on helppoa tulkita monin tavoin ja myös aivan toisin kuin alunperin ehkä on tarkoitettu, on syntynyt jatkuva kierre, jossa Sarato ei osaa, uskalla tai edes yritä ilmaista tunteitaan. Ainoastaan kiukku tulee itsestään, mutta se ei auta. Ympäristö on tulkinnut Saraton väärin, ja lopputuloksena kaikki osapuolet ovat jatkuvasti hermostuneita, levottomia ja kiukkuisia.

Sarato ei ole osannut käsitellä omia tunteitaan, eikä itsekään välttämättä ole ymmärtänyt, että kukaan ei ymmärrä häntä, ja kun kukaan ei koskaan ole yllättänyt ja kyseenalaistanut, vaan kaikki sujuu totutun kaavan mukaan, niin pitkän ajan kuluessa kierteen katkaiseminen onkin tullut aina vain vaikeammaksi.

Sarato on yrittänyt ratkaista ongelmaansa muuttamalla sieppaamiaan metsän olentoja patsaiksi, joiden kanssa keskustelemisesta ei ole päänvaivaa. Se ei ole kuitenkaan ollut mikään oikea ratkaisu, koska Sarato on huomannut olevansa edelleen ikävissään, yksinäinen ja tyytymätön. Mutta koska parempaakaan ei ole keksinyt, eikä juuri mikään tai kukaan ulkopuolinen ole yllättänyt, kiukun kierre on jatkunut samaa rataa. Ja ehkä mikään ei olisi koskaan muuttunutkaan.

Pakollinen muutos alkaa (ja myös apu tulee) ulkopuolelta, kun Luukas ja Tintti pistävät asiat täysin sekaisin. Sarato on aidosti yllättynyt ja ehkä vähän hämmentynytkin, kun ensi kerran kuulee vartijalinnuilta täysin odottamattomasta tapahtumasta: kaksi vankia on paennut!

Myöhemmin Sarato myös tuntenee varmasti jonkinmoista ahdistusta saadessaan kuulla että hänen patsaansa on palautettu taas eläviksi olennoiksi ja että ne kaikki ovat kokoontuneet hänen kylpyhuoneensa ulkopuolelle. Riippumatta siitä onko pelkoon syytä, Sarato, joka aiemmin lukittiin kylppäriin vasten tahtoaan, ei haluakaan enää tulla sieltä ulos vaan aikookin itse lukittautua sisään. Kostomentaliteetin ja lynkkauksen sijaan kaikki ovat kuitenkin päättäneet olla olematta vihaisia Saratolle ja jopa antaa tälle anteeksi. Kun ulkomaailma tulee näin paljon vastaan, Saratokin uskaltaa viimein astua esiin, vaikka häntä pelottaa, ja enemmänkin ujostuttaa, ihan hirveästi.

Vähäsen mietityttää, miten oikeastaan "totuus" Saratosta ilmenee nimenomaan muille tarinan hahmoille: kertoja toki kertoo sen meille kirjan lukijoille ja animaation katsojille, mutta miten tarinan hahmot oivaltavat asian? Sitä ei suoraan kerrota, onko joku jo hoksannut asian aiemmin, vai vasta ihan hetki sitten. Lukijana ja katsojana päättelen, että ainakin Korkki on saattanut arvata asian jo varhain. Luukaskin miettii yhdessä välissä, millaista olisi "olla niin hirveä kuin Sarato" ja muistelee jättiläisen ruokasalissa ollutta suurta tyhjää pöytää.

On varmaan aika yksinäistä olla niin kamala.

Ja Luukashan se on, joka keksii miten asia ratkaistaan, ja lisäksi uskaltaa puhutella kylpyhuoneessa piileskelevää Saratoa:

"Emme me sinulle vihaisia ole, koska lupasit olla kiltti."

Joka tapauksessa Tiikeri Luukaksen tarina osoittaa, mihin puhumattomuus ja omien tunteiden sivuuttaminen ja käsittelemättä jättäminen ja siitä johtuva pakahtuminen voi mahdollisesti johtaa. Toisaalta se on tarina tulkitsemisesta ja ymmärtämisestä: Saraton käyttäytyminen on tulkittu ja eittämättä helposti tulkittavissa väärin.

Tämän huomaa etenkin kirjaa uudelleen lukiessa: ensimmäisellä kerralla sitä ehkä keskittyy vain havainnoimaan Saratoa uhkana, kun taas myöhemmin, ja kun tarina on jo ennestään tuttu, sitä alkaakin havainnoida samaa asiaa eri tavalla ja saakin huomata, että ei hemmetti, Saraton ujous ja se, ettei jättiläinen "osaa olla" seurassa onkin ihan ilmiselvää alusta alkaen. (En osaa sanoa välittyykö asia ihan samalla tavalla animaatiossa.) Myös Saraton tietyt toiminnat, kuten pianon pimputus ja juhlasalin kattokruunujen puhdistus, antavat vihjeitä jonkinlaisesta kaipuusta ja toiveikkuudesta.

Kun tilanne viimein raukeaa, ja linnassa järjestetään puutarhajuhlat, kaiken iloisen puuhaamisen lomassa Sarato tekee oivalluksen itsestään.

 Äkkiä Sarato huomasi:
"Minähän osaan puhua kaikkien kanssa! Ei se olekaan vaikeaa!"

Miksi kaikki (tai lähes kaikki) oikeastaan ovat edes pelänneet Saratoa? No,yksinkertaisesti ajateltuna Sarato on suurikokoinen, jättiläinen. Sellainen itsessään saattaa jo pelottaa. Sarato karjuu ja huutaa, sitä on ymmärrettävää pelätä myös, mutta tarkemmin tutkailtuna jätti enimmäkseen vain tiuskii ja töksäyttelee. Vartijalintuja Sarato haukkuu, mutta vain "puuropäiksi" tai vastaaviksi, rumempiakin haukkumanimiä olen kuullut. Kumpuaakohan kollektiivinen pelko Saratoa kohtaan jostain yksittäisestä tapahtumasta pitkän ajan takaa?


Tunteiden siivittämä toiminta (ei sisällä kovin yksityiskohtaisia spoilereita)

Halutessasi voit hypätä seuraavaan kappaleeseen: Kirja vs. animaatio (lähinnä pientä vertailua)

Jos tarina pitäisi kiteyttää kahteen kuvaavaan sanaan, niin ne voisivat olla vaikkapa "tunnepohjainen" ja "toiminta". Luukas ei ole sillä tavalla "järkevä" hahmo, vaan useimmiten menee eikä meinaa. Kun Luukas ei halua jakaa kirjahyllyä Milla-nuken kanssa, eivätkä Luukaksen hienovaraiset yritykset häätää tulokas onnistu, Luukas päättääkin lähteä itse (kiinnostavaa on, että kertoja tai kukaan tarinan hahmoista, missään vaiheessa, ei totea ja julista Luukasta mustasukkaiseksi eikä sen [tai muunkaan tarinan hahmon] tunteita vähätellä vaan kertoja kuvaa niitä melko neutraalisti). Luukas karkaa kotoa vapaaehtoisesti, tai omasta mielestään ehkä pakon sanelemana, ja jatkossakin toimintaa siivittää tietynlainen "pakko".

Symppaan Luukasta kovasti erityisesti yhdessä tarinan kohdassa. Kun Luukaksen, Tintin ja Korkin pitäisi ohittaa Saraton makuuhuoneen ovi, tulee yllättävä ja tunneperäinen mutka matkaan. Kohtaus on animaatiossa, mutta kirjassa se on pidempi ja yksityiskohtaisempi - siksi sitatoin sitä.

Sitä ei lainkaan haluttanut kulkea oven ohi. Maailmassa ei ollut varmaan yhtään ovea jonka ohi se kulkisi yhtä vastahakoisesti. Mitä pitempään Luukas ovea katsoi, sitä vahvemmin sen valtasi epämiellyttävä tunne, että jotain sattuisi juuri tuon oven edessä. Luukas joko kaatuisi tai rupeaisi köhimään tai niiskuttamaan tai sitten - niin mahdottomalta kuin se tuntuikin - sille tulisi halu vaikkapa potkaista ovea. Tällaista Luukas eniten pelkäsi tehdä ja siksi siitä tuntui, että sen olisi pakko. Luukas oli nyt vuorenvarma siitä että se potkaisisi ovea. Mitä sitten tapahtuisi - sitä se ei uskaltanut edes ajatella.
- En voi kulkea tuon oven ohi, se kuiskasi.
- Mitä sinä sanoit? Korkki käännähti ympäri.
- Sanoin etten pysty kulkemaan tuon oven ohi.
- Mikset muka?
- Siksi että potkaisen sitä, Luukas vastasi kuohuksissaan.
- Oletko sinä seonnut? Tintti kuiskasi silmät pyöreinä.
- Niin minä luulen.
Tintti oli sanomaisillaan uudestaan "Sinä olet seonnut", mutta muisti sitten juuri sanoneensa sen eikä virkkanutkaan mitään.
- Mutta minä teen sen, Luukas uhosi.

I feel for you, Luukas~. Minullekin on tullut joskus tuon kaltaisia hassuja tuntemuksia, että jotain todella ääliömäistä tapahtuu vahingossa, ja että oikeastaan se pitäisi tehdä ihan tarkoituksella. Tämä kohtaus on malliesimerkki tunteen tiedostamisesta ja jakamisesta. Se onkin tärkeää, sillä kun Luukas kertoo tunteistaan, Korkilla on asiaan ratkaisu, ja mitään ikävää ei onneksi tapahdu.

Luukaksella on mielenkiintoinen hienotunteisuuden taju, mutta yllämainitun esimerkin mukaan toisinaan selviä vaikeuksia hillitä omia tunteitaan (etenkin niiden fyysisiä ilmenemiä). 

Tarinan kuluessa Luukas oppii eläytymään toisten tunteisiin ja jakamaan; huomatessaan ettei Henna-linnulla ole koskaan ollut peiliä kun hänellä taas on aina ollut sellainen, Luukas miettii asiaa, ja lahjoittaa peilinsä Hennalle, ja nähdessään Hennan iloitsevan Luukaksellekin tulee hyvä mieli. Samaten tarinan lopussa Luukas antaa kauneimman omistamansa esineen, kiiltokuvan, Saratolle, kiitokseksi tämän järjestämistä ikimuistoisista puutarhajuhlista.

Luukaksesta tulee myös rohkeampi seikkailun myötä. Seuraavassa Luukaksen ja Korkin keskustelu kun kolmikko onkin vastoin alkuperäistä pakosuunnitelmaa päätynyt palaamaan linnaan.

"Uskotko, että tällaiset kauheat asiat kasvattavat rohkeutta?"
"Sinähän olet jo rohkeampi."
"Olenko? Ei minusta oikein siltä tunnu."
"Sehän juuri on rohkeaa - tehdä vaikeita asioita vaikka pelkää. Kun tietää, että on pakko."
"Mutta en minä vielä mitään ole tehnyt."
"Kyllä sinä teet, olethan jo aloittanut."

Kun vähän myöhemmin joukolla pohditaan, miten Saraton kanssa toimitaan, itsensäkin yllättäen Luukas keksii ratkaisun, ja huomaa muutoksen itsessään.

"Minä olen muuttunut", Luukas ajatteli. "Tätä en olisi ikinä ennen tehnyt."

On kiehtovaa, että vaikka tarinassa on paljon fantasian elementtejä, ongelmia ei kuitenkaan ratkaista taikavoimilla. 

Tämän kappaleen lopuksi pitää todeta, että vaikka hahmot toimivat enimmäkseen tunteiden pohjalta, ja hahmojen tunteita kuvataan tarinassa paljolti, on siinä myös jonkin verran hauskaa simppeliä logiikkaa, kuten tämä toteamus. 

Luukaksen mielestä oli hullua juosta sen perässä, joka juoksi niiden perässä, mutta ehkä oli pienempi vaara, että Helmeri juoksisi taaksepäin, koska se juoksi eteenpäin.

Kirja vs. animaatio (lähinnä pientä vertailua)

Halutessasi voit hypätä seuraavaan kappaleeseen: Animaatiotraumoja (lista)

Animaatiosarja ja kirjan kertomus ovat hyvin lähellä toisiaan. Animaatio painottaa ehkä hieman enemmän toimintaa, kun kirjassa kuvataan tunteita runsain sanoin ja vertauskuvin. Kirjaa lukiessa tapahtumat ja paikat voi kuvitella itse. Animaatio toisaalta laajentaa tarinaa visuaalisella tasolla ja supistaa verbaalista kerrontaa. Ja toisaalta siinä on vähän muutakin: animaatiossa on muutama kohtaus tai pieni yksityiskohta, joita kirjassa ei ole. (Myös kirjassa on pari kohtaa, joita puolestaan animaatiossa ei ole. Molempi parempi.)

Yksi niistä sijoittuu tarinan loppupäähän, jossa pääkolmikko tapaa vartijalintu Helmerin. Helmeri kertoo esimerkin Saraton karmeudesta oman tarinansa ja kokemuksensa kautta.

Kerran Helmeri oli vilustunut, eikä voinut olla poimimassa omenoita puutarhassa toisten kanssa. Helmeri haluaa lukea ajankulukseen ja yrittää lainata kirjan Saraton kirjastosta tämän tietämättä, koska ei uskalla kysyä lupaa. Sarato kuitenkin yllättää Helmerin kaikkein pahimmalla hetkellä ja arvaa tämän aikeet, ja on huvittunut tilanteesta.

"Sinä luulit, että minä sanoisin ei."
"Ei..."
"Kyllä. Mutta en minä sano. Sinä saat lainata kirjan.. Sinä saat lainata kirjan, se on nimittäin hyvä. Mutta jos olisit valinnut huonon kirjan, niin olisin nipistänyt sinua nokasta."

Tämä(kin) kohtaus osaltaan valaisee ja syventää Saraton hahmoa hieman ja osoittaa, että jättiläisellä on myös huumorintajua - mutta tässä(kin) yhteydessä hahmo on tullut pelätyksi ja väärinymmärretyksi; Helmeri kertoo, että tämän kohtaamisen jälkeen hän ei ole uskaltanut näyttäytyäkään Saratolle.

Aiemmin mainittu Saraton makuuhuoneen oven ohittaminen ei ole ainoa tunnepohjainen ongelmatilanne. Kun makuuhuoneesta on selvitty, sen jälkeen animaatiossa ilmenee, että Luukas on jotenkin unohtanut rakkaan matkalaukkunsa Saraton makuuhuoneeseen ja joutuu itse asiassa vielä palaamaan sinne. Kohtaus on lyhyt ja sanaton, mutta helposti tajuttavissa.

Tällaisia pieniä yksityiskohtia on jonkin verran, mutta en nyt käy listaamaan kaikkia erikseen.

Animaatiotraumoja (lista)

Halutessasi voit hypätä seuraavaan kappaleeseen: Pari huomiota animaatiosta yleisesti (ei sisällä merkittäviä spoilereita)

Tiikeri Luukas on hyvin jännittävä. Kirjan luvut ja animaation jaksot jäävät lähes aina jännittävään kohtaan. Tapahtumat ja jotkin jutut ovat jänniä, jopa pelottavia ja ahdistavia. Vaikka sarja ei olekaan jättänyt minulle varsinaisia "traumoja" (en halua liika- tai muuten väärinkäyttää sanaa), niin on siinä sen verran huimia ja kuumottavia juttuja että listaan ne erikseen.

Ihan kaikki sarjan jutut eivät ole tässä, mutta tämä olkoon oma top3-listani ilman erityistä "kauheusjärjestystä".

1. Ovet. Saraton linnassa on paljon ovia, joista kuljetaan, ja toisaalta niistä voi ilmaantua mitä tahansa, millä hetkellä hyvänsä. Jostain syystä koin lapsena hivenen levottomuutta, ehkä myös jonkinlaista ärsyyntymistä, erityisesti niissä kohdissa sarjaa, joissa ovi avautuu ja kamera zoomaa sen "sisään". :D

2. Lintuperhoset. Tarinan oudoimmat, hivenen vastenmieliset ja ehdottomasti pelottavimmat otukset, jotka lentävät kuin linnut, ovat karvaisia kuin perhoset, joilla on terävät hampaat ja joita Sarato pitää linnassaan ikkunaverhoina. Tietämyksen mukaan lintuperhoset ovat "laiskoja, typeriä ja turhamaisia ja loukkaantuvat helposti". Tietämätön Luukas tulee riuhtoneeksi vankihuoneen verho-lintuperhosia ja saa otukset raivoihinsa. Ne onneksi häipyvät tiehensä kun Korkki avaa vankihuoneen oven.

Ei Luukas, älä tee tuota... D:

Mutta ahdistuksen varsinainen huippukohta on se, että myöhemmin lintuperhosen penteleet palaavat varoittamatta, rullaamalla itsensä sisään vankihuoneen avaimenreiästä. Tämä oikeastaan on kaikista pelottavinta - että joku inhottava hirvitys pystyy sniikkaamaan huoneeseen sisään itseään pienemmästä reiästä. En oikeastaan tiedä kovin montaa tätä pelottavampaa asiaa.

Kolmannen jakson loppu...

... ja neljännen jakson alku.

Mietityttää, mitä lintuperhosille mahtoi loppujen lopuksi tapahtua. Henna pelasti Luukaksen nahan vetäisemällä oliot ystävällisesti imuriin, mutta muualle linnaan niitä jäi vielä. Ja lisäksi animaation osaltahan otukset koristavat sarjan jakso-otsikkokuvia ja lopputekstejä - se lienee ollutkin niille arvoisensa loppusijoituspaikka. ;-)

3. Maisa. Saratoa ovat pelänneet varmaan useimmat, siinä ei ehkä ole mitään yllättävää, mutta itse asiassa minä jotenkin koin lapsena Maisan pelottavammaksi. :´D Mikä on ehkä jännä - Maisaa ei käytännössä tavata sarjassa kuin vasta loppupäässä, mutta neiti on läsnä muuta kautta ja nähdään Hennan ja Helmerin kertomuksissa. Maisan huutoa kuullaan jo alkupäässä, ja Luukas ja Tintti oppivat Maisasta riittävästi toisten tarinoista. "Maisa on vielä kiukkuisempi kuin Sarato." Nimessä tuntuu vieläkin lievähkösti ikävä kaiku (anteeksi kaikki Maisa-nimiset).

Maisan olemus, leveälti suupielten alaspäin mutristama suu ja kiukkuinen, suoraan silmiin tuijottava katse... tähän neitiin en haluaisi törmätä yhtäkkiä paikassa jossa minun "periaatteessa ei kuuluisi olla" - ja täsmälleen juuri niin tarinassa kuitenkin käy!

"Nyt on kiire", toteaa Korkki kymmenennen jakson lopussa,
ja juuri sillä hetkellä törmätään Maisaan!

Hyvin pian kuitenkin huomataan, ettei Maisa ole lainkaan niin pelottava, saati vaarallinen. Maisan kiukkuisuus johtuu yksinkertaisesti siitä, että neiti on joutunut tekemään asioita, joita ei todellakaan ole halunnut tehdä. Yllättävä rutiinin rikkoutuminen saa Maisan aluksi häkellyksiin, mutta neidin hämmästys muuttuu pian kiinnostuneeksi uteliaisuudeksi.


Pari huomiota animaatiosta yleisesti (ei sisällä merkittäviä spoilereita)

Luukaksen tarina on siis kotimaista tuotantoa. Tekniikaltaan se on pala-animaatio, hivenen "kömpelöhkön" oloinen ehkä, mutta jollakin tapaa hyvin sympaattinen. Jotenkin minulle tulee myös sellainen erikoinen fiilis animaatiota katsoessa että oikeastaan katson teatteriesitystä: hahmojen takana on yleensä yksi ja sama tausta, joka muodostuu yhdestä, kahdesta tai kolmesta "seinästä". Samaa tilaa ei juurikaan näytetä eri kuvakulmista, ja siksi kiinnostaisi kovasti miltä jotkin tilat näyttäisivät "siinä kulmassa jossa me katsojat olemme". Olenko outo? XD

Luukaksen ja Tintin vankihuone. Miltä se nurkka, jossa minä katsojana "olen", mahtaa näyttää?

Osittainen näkymä Saraton kirjastoon. (On muuten viihtyisän näköinen kirjasto.
Onkohan "katsojan puoleinen" seinä myös täynnä kirjoja?)

Muistan, että lapsena fanitimme joitain tiettyjä Luukaksen ilmeitä nuoremman perheenjäsenen kanssa, tai jotain sellaista. Nytkin edelleen oikeastaan mietin, että olisi hauska laskea Luukaksen kaikki sarjassa nähdyt ilmeet ja koostaa niistä jonkinlainen mielialakuvakesetti (ja käyttää sitä, siis jos olisin aktiivisena jossain sosiaalisessa mediassa jossa voisin virtuaali-ilmentää mielialojani). :D

En välttämättä muistanut ruutukaapata ihan kaikkia Luukaksen parhaita ilmeitä mutta siinä muutama.

Ja sitten on tietysti Saraton legendaarinen hammasirvistys:

Tämä on enemmän omaleimainen ja hauska kuin pelottava ilme...

Kaipa minunkin pitää mainita sarjan vinkeä musiikki ja äänimaailma. Tiikeri Luukaksen soundtrack (jos sellainen olisi olemassa) olisi kestoltaan varmaan alle puolisen tuntia, niin yksinkertaisia helposti kertautuvia elektronisia pimputteluja sen musiikit ovat. Äänimaailma taasen on hivenen oudohko ja epätyypillinen; vuosien mittaan olen tehnyt sellaisen havainnon, että kotimaisissa animaatioissa, joissa tekijöiden nimet kalskahtavat ruotsalaisilta, on usein erikoiset ääniefektit... :-)

Tämä toukka oli lapsena kanssa ihan best :D

Myöhemmällä iällä olen miettinyt, että tästä animaatiosta/tarinasta saisi mielenkiintoisen tietokone- tai videopelin. Tarinassa nimittäin on vähän sellaisia elementtejä; alussa Luukaksella on matkalaukussaan tavaroita, joista osa osoittautuu tärkeiksi apuvälineiksi ja joita tarvitaan myöhemmin. Toisekseen Saraton linnassa hiipparoiminen voisi myös olla hauskaa luolastoseikkailua...

En ole yksin näiden ajatusteni kanssa, Videomuseo-blogissa on myös samankaltainen havainto. :-)

Lisäksi sarjassa on myös yksi "meta"juttu. Ensimmäisessä jaksossa Luukas yrittää aiheuttaa "maanjäristyksen" pudottelemalla tavaroita hyllystä säikäyttääkseen Milla-nuken. Muutama kirja menee siinä sivussa, ja yksi noista kirjoista taitaa olla Tiikeri Luukas. :-) (Ja se voi olla melko selkeä vihje siihen, että kirja on ollut olemassa ennen animaatiota. Tietysti.)

Lopuksi

Tiikeri Luukas oli yksi suosikeistani lapsena, ja aikuisenakin se jaksaa edelleen viehättää - rehellisesti sanoen pidän sitä yhtenä parhaimmista tarinoista, joita olen seurannut koko elämäni aikana. Kyseessä on satu, johon ei heti kyllästy, ja vaikka se on niin katsottu kuin luettukin moneen kertaan, se jaksaa aina vain koukuttaa ja temmata mukaansa uudelleen. Jännittävä ja samalla opettavainen kertomus oikeastaan kaikenikäisille, mutta erityisesti lapsille.

Halusin jaaritella Luukaksesta osittain siksi, että sarja assosioituu minulla kesäfiilikseen. Loppujakson puutarhajuhlista voidaan päätellä että tarina sijoittuu kesään. (Hivenen harmittaa, etten saanut tätä juttua valmiiksi kuin vasta nyt kun kesä alkaa hiljalleen kääntyä loppupuolelleen... mutta fiiliksissähän voi olla todellisesta vuodenajasta riippumatta.)