Kummallinen kissasoppa

Julistan tämän lokakuun epävirallisesti Häröjen animaatioiden lokakuuksi! (Siitä huolimatta että kuu on jo yli puolivälin; jutunteko on päässyt hieman venähtämään taas.) Syksy tuntuu sopivalta ajankohdalta häröjen animaatioiden katseluun ja aion esitellä pari sellaista blogissani. (Tämä on toistaiseksi kertaluontoinen juttu, en tee tästä välttämättä tapaa.)

Aikoinaan vuonna 2006 kuulin ja sain nettikaverilta suosituksen anime-lyhytelokuvasta nimeltä Cat Soup (jap. Nekojiru-sou). Tongin sen ja katsoin, yksinkertaista. Kyseessä on yksi häröimpiä näkemiäni animaatioita, ei ehkä varsinaisesti pelottavimpia tai traumatisoivia, enemmänkin häiritsevimpiä. Nyt, vuonna 2020 ja päättäessäni kirjoittaa kyseisestä animaatiosta, en ollut vilkaissut sitä moneen vuoteen, joten jaaritusta varten piti katsoa se pitkästä aikaa uudestaan.

Lyhyt tai keskipitkä, n. 34-minuuttinen elokuva on ollut suoravideojulkaisu vuodelta 2001. Se pohjaa Nekojiru-nimimerkkiä käyttäneen sarjakuvapiirtäjän teoksiin.

Muistelen, että aikoinaan nähtyäni tämän kummallisen lyhytanimaation yritin perehtyä sen taustoihin lisää. Sain käsityksen, että Nekojiru oli mielenlaadultaan outo ja erikoinen persoona, jonka sarjakuvat poikkeavat valtavirrasta. Se ei välttämättä tunnu yllättävältä. (Asiaa varjostaa tai synkentää vielä se, että piirtäjä teki itsemurhan vuonna 1998. Toisaalta tämä tieto voi jollain tavalla lisätä mystiikkaa.)

Nekojirun sarjiksiin en valitettavasti ole päässyt kunnolla perehtymään, mutta pikkuisen lähemmäksi saattaa päästä katsomalla toisen piirtäjän töihin pohjaavan animaatiosovituksen, lyhärisarjan Nekojiru Gekijou vuodelta 1999 (olin tietoinen sarjan olemassaolosta, mutta enpä ollut ehtinyt katsoa sitäkään kuin vasta nyt taustatyötä tehdessäni). Kyseisessä sarjassa seurataan kahden kissahahmoisen sisaruksen, isosiskon ja pikkuveljen, arkista elämää joka on täynnä lapsenomaisen suoraviivaista hölmöilyä ja väkivaltaa. Meno on välistä aika raakaa, eikä ruumiin eritteissä, veressä ja suolenpätkissä säästellä. Jonkinlaista mustaa huumoria, siis.

Nekojiru Gekijou (1999)

Samat kissasisarukset seikkailevat myös Cat Soupissa, joka on kuitenkin ihan oma ja itsenäinen teos. En tuntenut hahmoja ennestään, enkä koe, että se olisi haitannut tai että sillä olisi kovin paljoa merkitystä. Elokuva on ilmeisesti pyrkinyt kunnioittamaan Nekojirun elämäntyötä, joskin muistan lukeneeni tuon puolen osalta kriittisiäkin näkemyksiä. Tiedä sitten, joka tapauksessa raina on aika erikoinen.

"Isosisko... käteni irtosi"
- ihan normipäivä Nekojiru-maailmassa.
(Vähäinen dialogi käydään tarvittaessa puhekuplien kautta.)

Puhedialogitonta elokuvaa on vaikea kuvailla lyhyesti. Yksinkertaisimmillaan se siis kertoo kummallisen tarinan kissasisaruksista. Kehyskertomuksessa jonkinlainen henkiolento aikoo viedä sairastuneen ja kuolemaa tekevän isosisko-kissan sielun, mutta pikkuveli-kissa säntää estämään tämän.

Näin voit yrittää pelastaa isosiskosi sielun.

Sielu repeää kahtia niin, että ruumis jää kyllä eloon, mutta käytännössä sisko on aivokuollut. Elämä kuitenkin jatkuu, ja äiti lähettää sisarukset kauppareissulle, mutta nämä harhautuvat seikkailemaan ja etsimään zombiemaisen siskon sielun puolikasta. Matkalla on monta mutkaa ja outoja käänteitä, mutta lopulta sisarukset onnistuvat ja palaavat kotiinkin kuin mitään ihmeempää ei olisi tapahtunut.

Tofuostosten jälkeen kuonot kohti kotia.

Tämän enempää en viitsi kertoakaan elokuvan varsinaisesta sisällöstä ja yksityiskohdista. Elokuva on sen verran harhaileva, surrealistinen ja mieleen tökkivä audiovisuaalinen tykitys sillä tavalla, että siitä on mahdotonta tehdä definitiivistä ja täysin objektiivista selostusta, enkä siksi edes yritä selittää elokuvaa tarkemmin ja esittää (lue: tuputtaa) omia subjektiivisia tulkintojani siitä. Voisin toki selittää vain sen mitä ruudulla on ja näkyy, mutta sittenkin... ei, koska se on vain osa totuutta. Kommentoin vain, että elokuvan vinksahtaneisuus näkyy konkreettisestikin esim. osittain hassuina, vääntyneinä ja vääristyneinä hahmoina, taustoina ja kuvakulmina.

Myös elokuvan äänimaailma ja musiikki on voimakas ja oleellisessa osassa. Nekin pitäisi kuvailla, jos todella haluaisi selittää juurta jaksain. Pelkkä teksti ja muutama hassu ruutukaappaus eivät tee oikeutta.

Myönnän myös suoraan, että jotkin elokuvan kohdat menevät ainakin minulla niin ohi ja täysin yli hilseen etten tajua yhtikäs mitään - edes näin myöhemminkään ja vanhempana. :´D Siksikään en viitsi selittää liikaa, kun tässä tapauksessa en yksinkertaisesti vaan osaa yhdistää kaikkia palasia. Tai ehkä en vain uskalla selittää.

Onko tällä joku syvempikin merkitys? Mistä on kyse? Mitä täällä oikein tapahtuu?

Mutta tarvitseeko kaikkea selittää ja ymmärtää? Ihmiset näkevät muutenkin kaiken omalla tavallaan, joten jokainen tulkitkoon elokuvaa ja sen mahdollisia vertauskuvia miten haluaa, se kokemus on ihan yhtä hyvä ja oikea kuin kenen tahansa muunkin. (Ja netistä joka tapauksessa löytyy toisten tekemiä havaintoja, analyyseja ja arvioita jos ne kiinnostavat. Olen myös miettinyt onko elokuvassa mahdollisesti juttuja jotka ovat relevantteja vain japanilaisille vai voisivatko ne olla sittenkin universaaleja, vai ovatko ne relevantteja ylipäänsä kenellekään. Aina on toki se mahdollisuus, että tekijät ovat vain tajunnanvirrassa [tai sitä jäljitellen] laittaneet mitä päähän on pälkähtänyt. Eipä siinäkään mitään väärää ole, että tarkoituksena on puhtaasti aiheuttaa katsojille wtf-elämyksiä.)

Aika pysähtyy. Levotonta, mutta kiehtovaa.

Omalla kohdallani: hämmennyn, häiriinnyn, lievästi ahdistun, mutta tykkään, vaikken kaikkea ehkä tajuakaan. Nähdessäni elokuvan ensimmäisen kerran vuonna 2006 olin kyllä muutenkin hämmentynyt nuori täti, jolla oli paljon opittavaa ja mieli avartamisen tarpeessa. (On minulla kyllä edelleen paljon opittavaa. Luulen, etten nytkään vuosien jälkeen uudestaan katsoessani tullut hullua hurskaammaksi vaan tajuan tästä elokuvasta ehkä jopa vähemmän kuin aiemmin. XP)

Yksi syy, miksi ylipäätään pidän animaatiosta tarinankerronnan ja taiteen muotona, on se, että animaation avulla voi tehdä sellaisiakin mahdottomuuksia kuin kuvittaa ja elävöittää kuvitelmia ja unia, ja ihan vain hullutella. Vaikka näkymät olisivatkin outoja, hämmentäviä, kauheita ja jopa pelottavia ja ahdistavia kuin painajaiset, niiden hetken elävä illuusio on kuitenkin vetoavaa, koskettavaa ja jopa viehättävää. 

Mietin, pitääkö minun erikseen sanoa, että tämä elokuva jos mikä on syytä katsoa rauhassa ja keskittyneesti jotta siitä voi todella nauttia (en tosin ole varma siitä, onko "nauttia" oikea sana tässä yhteydessä). Ensinnäkin, animaatiosta diggailevat todennäköisesti tekevät niin lähtökohtaisesti, joka tapauksessa ja aina. Toiseksi, tämä elokuva kyllä suurella todennäköisyydellä naulitsee katsojansa paikalleen niin ettei huomio herpaannu. :D En kuitenkaan suosittele pienille lapsille (häiritsevän, mahdollisesti ahdistavan materiaalin takia), verta ja/tai eritteitä yms. kammoaville enkä juuri ennen nukkumaanmenoa. (En tässä jaarituksessa esitellyt elokuvan "ällömpiä" ja niitä kaikkein raa'impia kohtia ja jaa ruutukaappauksia niistä, mutta sellaisiakin on.)

Tulen esittelemään vielä toisenkin härön animaation tämän kuukauden aikana sikäli kuin ehdin, mutta en paljasta siitä tässä enempää.