Mustan koiran johdatuksessa

Jatkan Häröjen animaatioiden lokakuuta.

Joskus lapsuudessani 1990-luvulla näin televisiosta jonkin lyhytanimaatioelokuvan. Luulen, että se tuli ehkä Ylen TV2:lta, illalla, ohjelmapaikalla joka nykypäivänä vastaisi Yle Teeman Uutta Kinoa. Muistelisin, että tämän ohjelmapaikan nimi oli Pikkuteatteri (muistinpa oikein). Muistan nähneeni muitakin erikoisia tai outoja animaatiolyhäreitä tuolla ohjelmapaikalla, mutta valitettavasti niistä ei ole selkeitä muistikuvia, niitä ei tullut nauhoitettua, eikä nimiä ole jäänyt mieleen.

Ainoa animaatio, josta jäi edes vähän jotain mieleen, oli kummallinen, ehkä lievästi pelottava, mutta samalla kiehtova niin kuin animaation sopii olla. Elokuvan nimi meni minulta ohi, ja vuosien kuluessa unohdin sen yksityiskohdista paljon, mutta sen fiilistä en unohtanut.

 

2000-luvulla perehtyessäni animaatiokirjallisuuteen löysin tämän(kin) teoksen uudelleen. Tällä kerralla minua auttoi Roger Noaken kirja Animation: The Guide to Animated Film Techniques vuodelta 1988. Kun kyseisessä kirjassa näin kuvan nais- ja koirahahmosta, jotain alkoi välähtää ja niinpä taas tiesin, mitä ehkä kannattaisi etsiä.

Kyseinen 1990-luvulla televisiossa näkemäni ja hatarasti muistamani animaatio on Alison de Veren reilu 18 minuuttia kestävä elokuva The Black Dog (1987). Sitä lienee esitetty aikoinaan filmifestivaaleilla ja myöhemmin televisioissa ympäri maailman, mutta äkkiseltään en löytänyt tietoa, onko elokuvaa julkaistu esim. lyhytelokuvakokoelmissa. Se löytyy YouTubesta melko hyvällä laadulla.

Alison de Vere (1927-2001) oli brittiläinen pitkän linjan animaattori, joka teki useita lyhytanimaatioita ja työskenteli Channel 4-kanavalle. Muita de Veren animaatioelokuvia ovat Café Bar (1974), Mr. Pascal (1979) ja Psyche and Eros (1994) (viimeksi mainitun katsoin kerran YouTubesta kun joskus olin klikannut sen [ehkä vain jonkin sattuman kautta] Watch later-listalleni muistamatta tai jopa kokonaan tietämättä että kyseessä on de Veren elokuva. Sen tyylissä oli jotain tuttua, mutta vasta lopputekstien pyöriessä tuli sellainen daah, tietenkin-olo). De Vere työskenteli myös Beatles-animaatioelokuva Keltaisessa sukellusveneessä (1968) ja Kaukametsän pakolaiset (1993-1996)-animaatiosarjassa. Aika erikoinen mutta hyvä ja monipuolinen lista.

Mutta takaisin The Black Dog-animaatioon. Sanatonta elokuvaa luonnehditaan usein unenomaiseksi itsetutkiskelun ja sielun matkaksi. Elokuva alkaakin kohtauksella, jossa naishahmo kierähtelee levottomana sängyssään.

Huoneeseen ilmestyy salaperäinen musta koira. Vähitellen kaikki ja koko maailma naisen ympärillä luhistuu, eikä tällä ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä seuraamaan leimuavasilmäistä koiraa. Nainen ei kuitenkaan aluksi suhtaudu koiraan luottavaisesti, vaan jopa torjuu sen ja päätyy tai on päätymäisillään ongelmiin.

Hurvittelun jälkeen korskeat pedot haluavat maksun palveluksistaan, ja loppusumma on aika kova.
(Lapsena ymmärsin vain, että nuo olennot olivat aluksi kilttejä ja sitten ilkeitä. :´D)

Tiivistettynä juoni onkin, että naishahmo vaeltaa läpi erilaisten unenomaisten maiden kohdaten haasteita ja hankaluuksia, oppaanaan suuri musta koira, joka ei laisinkaan ole se tarujen kauhuolento ja huonon onnen tuoja, vaan päinvastoin hyväntahtoinen seuralainen ja suojelushenki jostaa huokuu ikiaikainen viisaus.

Nainen voittaa vaikeudet ja ilmeisesti saavuttaa jonkinlaisen rauhan ja tyyneyden. Ympyrä sulkeutuu, mutta, kuka tietää - ehkä kaikki onkin vain unta?

Jonkin verran osaan ihan vain päätellä, mutta aivan kaikkea en ymmärrä. Elokuvan alkupuoli on helppo tajuta, mutta edetessään se muuttuu hieman oudommaksi. Täyttä varmuutta en ole saanut, eikä aikani riitä läpikotaiseen tutkimiseen, mutta pikaisella ja kepeällä perehtymisellä oletan, että joitakin elokuvan aihelmia on otettu niin Kreikan mytologiasta kuin muinaisen Egyptin jumalista (musta koira kantaa mukanaan Ankhin amulettia ja näyttäytyypä se eräässä kohtauksessa Anubiksenakin [ja "musta koira" on itsessäänkin käsite...]). Luulen, että elokuvan elementtejä osaisi tulkita ja analysoida paremmin joku symboliikkaan ja/tai eri mytologioihin perehtynyt henkilö.

Kaikesta huolimatta musta koira suojelee naishahmoa koko elokuvan ajan.

Joka tapauksessa elokuvassa on vahvasti aistittava ja kiehtova unenomaisuuden tuntu. Toisaalta elokuva tuntuu jotenkin henkilökohtaiselta ja intiimiltä, silti se ei ole liian vaivaannuttava tai vieraannuttava. Se on äänimaailmaltaan melko niukka, jopa kolkko, ja siksi saatoin lapsena vähäsen pelätä sitä. Vanhemmiten se ei ole enää pelottava, mutta jänskättää silti pikkuisen.

Alison de Vere ei valitettavasti ole ollut keskuudessamme enää pitkään aikaan. Sheila Graber, pitkän linjan brittiläinen konkarianimaattori hänkin (jolla de Veren tavoin on oma ja persoonallinen tyyli), on kommentoinut The Black Dogia YouTubessa näin:

Kommentti ylempänä linkatusta videosta.

 

Häröjen animaatioiden lokakuu päättynee tähän.

...

Extra: aiheesta hypäten...

Kun nyt ylempänä mainitsin henkilön, niin kaipa se sopii, jos vähän hyppään sivupoluille ja jatkan vielä Sheila Graberista. Hän ei ole tehnyt varsinaisesti "häröjä" animaatioita, mutta kuitenkin mm. lukuisia opetusfilmejä lapsille ja muutenkin yleissivistäviä lyhytanimaatioita ja on ladannut runsaasti tuotantoaan vuosien varrelta YouTubeen [suosittelen kanavan selaamista erityisesti animaatioalan opiskelusta kiinnostuneille tai jo opiskeleville ellei se ole ennestään tuttu, kyseessä on innostava tyyppi]).