Jos Seikkailumetsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt...

(Vaihtoehtoinen otsikko: Seikkailumetsä - mielenpahoitussarja koko perheelle [ja Seikkailumetsäjaaritus #1!])

Tämä konsepti/promokuva, mikä lie, maalaa iloista vaikutelmaa eläinperheen onnellisesta elämästä...
(ainakin oletan että kyseessä on promokuva eikä ruutukaappaus jaksosta, mutta en voi varmasti sanoa.
Tämä kuva on suomalaisen VHS-julkaisun takakannessa.)

Olen pitkään halunnut laatia kirjoituksen Seikkailumetsästä (jap. Maple Town Monogatari, eng. Maple Town Stories, 1986-1987. Japanilaisen animaatiosarjan suomenkielisestä nimestä saamme kiittää ruotsalaisia, sillä Golden Voice Oy on kääntänyt ja dubannut sarjan jaksot ruotsista, sikäläiseltä nimeltään Äventyrsskogen. Miten kivaa olisikaan kutsua sarjaa suoralla käännösnimellä Vaahterakaupungin tarinoita, mutta minkäs teet ;_;). Oikeastaan ajatus tekstistä on jopa vanhempi kuin blogini: olen aloittanut tekstin kirjoittamisen muinoin (siis ennen vuotta 2013 jolloin perustin tämän blogin) otsikolla "Seikkailumetsä - mielenpahoitussarja koko perheelle". Mutta ennen kuin alan kertoa omia ajatuksiani, esittelen sarjan lyhyesti.

Seikkailumetsässä on 52 jaksoa, joista Golden Voice on dubannut suomeksi siis ensimmäiset 12. Omaxin neljän VHS-kasetin julkaisu on alunperin 1980-luvun lopun tienoilta, ja ihme kyllä, Future Film julkaisi jaksot uudestaan myöhemmin 1990-luvun loppupuolta lähempänä.

Animaatiosarjaan liittyvät tietysti oheistuote-eläinhahmofiguuri-lelusarjat... vai onkohan se sittenkin niin päin että animaatio onkin tässä tapauksessa se oheistuote? :D Joka tapauksessa, Maple Town-lelut lienevät olleet aika samantyyppinen juttu kuin vielä nykypäivänäkin olemassa oleva, ilmeisesti ihan hyvinvoiva lelubrändi Sylvanian Families. En ole asiaan syvemmin perehtynyt, eikä oikeastaan kiinnostakaan, animaatio on se juttu tässä(kin) tapauksessa. 

 

VHS-kasettijulkaisussa sarjan alkutunnarista on poistettu laulu ja tekstit. Lienee tapahtunut jo ruotsalaisessa julkaisussa, ja kopioitu sellaisenaan suomiversioonkin.

Juoni

Sarjan päänäyttämönä toimii Vaahterakaupunki-niminen paikka, jossa asustaa nappisilmäisiä ja söpöjä eläimiä, jotka käyttäytyvät ihmisten tavoin. Päähenkilönä on tyttökani Tiina (eng. Patty Rabbit), joka ensimmäisessä jaksossa vasta muuttaa perheineen Vaahterakaupunkiin, sillä Tiinan isä on saanut työn kaupungin uutena postimestarina. Pikkukaupungissa odotetaan uusia tulokkaita.

"Kahteensataan vuoteen täällä ei ole ollut levottomuuksia", tietää Vaahterakaupungin pormestari Leijona kertoa. Rauha on kuitenkin uhattuna, sillä pahaksi onneksi samoihin aikoihin Tiinan perheen kanssa kaupunkiin saapuu pelätty kiertelevä rikollinen, Rosvo-Rontti-niminen susi...

Uteliaan ja hyväntahtoisen Tiinan tutustuessa uuteen kotikaupunkiiin ja sen asukkaisiin me katsojatkin opimme kätevästi tuntemaan eläinten asuttaman ja idylliseltä vaikuttavan pikkukaupungin, joka tosiasiassa on oikea piilevien ongelmien tyyssija.

Sarjan ja jaksojen rakenne

Sarjan tarinat ovat yksiosaisia kertomuksia, jotka usein keskittyvät jonkin tietyn asian ja/tai jonkun hahmon ympärille. Tiina on sarjan päähenkilö, mutta oikeastaan vain nimellisesti; oikeastaan Tiinan osana on sekaantua uteliaisuuttaan ja puolivahingossa muiden hahmojen henkilökohtaisiin asioihin. Rosvo-Ronttikin jää roikkumaan Vaahterakaupungin maisemiin pidemmäksi aikaa, ja vaikka onkin vaarallisena pidetty ja olevinaan sarjan virallinen "pahis", niin sittenkin yksinäinen susihahmo on melko harmiton ja enemmänkin laiska ja varsin pelkurimainen tomppeli. Toki Rosvo-Rontti aiheuttaa jonkin verran vaivaa, mutta useimmiten Vaahterakaupungin asukkailla on jo ennestään ongelmia, joiden syyt piilevät jossain muualla ja syvemmällä. Oikeastaan Rosvo-Rontti siis vain lisähämmentää jo valmiiksi sekavaa soppaa. Tilanne kärjistyy, toisinaan jopa vaaralliseksi, mutta tavalla tai toisella, usein vaikeimman kautta, ongelmat saadaan selvitettyä ja tarinat päättyvät onnellisesti. 

Käypä muuten eräässä jaksossa niinkin hassusti,
että Tiina ja Rosvo-Rontti joutuvat pakon edessä tekemään yhteistyötä!

Seikkailumetsän tyypilliset juonielementit voidaan järjestää listaksi vaikka näin, ainakin suomijulkaisun osalta useimmista jaksoista löytyy vähintään yksi näistä:

• väärinkäsitys
• aikuisten kiire
• mielensä pahoittanut, surullinen lapsi
• Tiinan sekaantuminen hänelle kuulumattomiin asioihin
• Rosvo-Rontin toilailut ja/tai sekaantuminen asioihin ja juonen lisämutkistaminen
• tilanteen eskaloituminen (mahdollisimman äärimmäisellä tavalla)
• asioiden selviäminen (vaikeimman kautta).

Liian pitkästyttäväksi meno ei kuitenkaan mene, kun näitä elementtejä kuitenkin varioidaan kivasti ihan vain jo näissä suomijulkaisun kahdentoista jakson aikana.

Jos sarja ei ole tuttu, ja vaikka olisikin, tämä VHS-julkaisuhelmi löytyy digitoituna Puhumme suomea-sivustolta, joka on koonnut yhteen kasettiaikojen animejulkaisut. (Kaipa mainitsen että ennen kuin sarja sivustolle ilmestyi, niin sitä on ladannut useampikin taho YouTubeen, mukaan lukien minä. Animaation tuotantoyhtiö Toei Animation ei kuitenkaan hirveästi ole digannut moisesta, joten suosittelen vilpittömästi olemaan lataamatta sinne kokonaisia jaksoja.) 

....

Minulle sarja ei kuitenkaan ole "helmi" sillä tavalla...

Ajatuksia ja pientä jälkispekulointia

Seikkailumetsä on minulle poikkeuksellinen animaatiosarja siinä mielessä, että lapsena en oikeastaan pitänyt siitä ollenkaan. :-D Lapsuudenystävälläni oli kaikki neljä kasettia, joita tuli lainailtua (niin kuin meillä lapsuudessa keskenämme tapana oli) ja katseltua toisinaan. Muistelen, että olisin kyllä kovasti halunnut tykätä Seikkailumetsästä; hahmodesignit ovat somia ja Vaahterakaupungin miljöö ihana. 

Ja kyllähän sitä piirrettyä katsoi, jotkin jaksot olivat ihan kivojakin, mutta kokonaisuutena sarja ei kuitenkaan oikeasti ollut niin kiva tai viihdyttävä kuin olisi ehkä olettanut ja odottanut. Päinvastoin jokin tässä kyseisessä piirretyssä oli vain niin väärin ja teki olon epämukavaksi, että se sai minut vierastamaan sitä.

Lapsena en ollut lähellekään niin analyyttinen kuin nykyään, enkä ajatellut syvällisesti ja sitä kautta osannut sanoittaa fiiliksiäni. Muistan vain epämiellyttävän tunteen. Syitä siihen voi olla monia, mutta nyt vuosia myöhemmin selkeimpinä mieleeni tulevat kaksi sanaa: inho ja myötähäpeä.

Nykyään voisin jaaritella pitkät pätkät lisää ihan vain omia jälkispekulaatioitani siitä, mikä tässä sarjassa mahdollisesti oli pielessä. Siitä ehkä saisi jopa kokonaan oman blogitekstin aikaan, mutta toisaalta - ei siitä ole kenellekään eikä edes itselleni iloa tai hyötyä yrittää ylianalysoida asiaa. Ehkä tiivistän napakasti muutamaan virkkeeseen: kenties odotin ehkä jotain enemmän Richard Scarryn luomusten kaltaista, mutta sainkin jotain aivan muuta; olisin halunnut tykätä, mutta en tykännytkään niin paljon. Sillä siisti. 

Ehkä kaipasin eskapismia, mitä en Seikkailumetsästä löytänyt, vaan päinvastoin, sarja oli minulle luotaan työntävä, mistä puheenollen, seuraava animaatio-gif sopii kirjaimellisesti...

D: Ihan sama mikä tilanteen konteksti on, ei tällaista tönimistä vaan ole mukava katsoa!
(Psst, ja eipä muuten ole tarkoituskaan...)

Jotenkin minulla oli lapsena vaikeuksia sulattaa ainakin sitä, miten ikävästi ja tylysti hahmot kohtelevat toisiaan sarjassa. Se on melkeinpä jonkinlaista inhorealismia - uskomatonta mutta ihan totta! Kansikuvien ja muiden konsepti-/promokuvien perusteella voisi ehkä olettaa, että sarjassa somat nappisilmäiset eläimet tekevät söpöjä asioita ja että kyseessä olisi sangen herttainen ellei jopa suorastaan kepeä meno - mutta itse asiassa ei sitten mitään sinne päinkään! Päinvastoin moinen olettamus vie harhaan sillä tosiasiassa: söpöt nappisilmäiset eläinlapset ovat välistä hyvinkin ilkeitä toisilleen, ja myös nappisilmäiset eläinaikuiset kaltoinkohtelevat tai jopa suoranaisesti pahoinpitelevät lapsiaan (joskus myös toisiaankin? en nyt tähän hätään muista) monin eri tavoin! Mieli ihan pahoittuu kun tällaista katselee!

En näytä itse lyöntiä, mutta siis, myyräpoikaa läpsäistiin poskelle ja se selvästi sattui.

Mutta toisaalta, emme elä ideaalimaailmassa vaan oikeassa elämässä on kiusaamista ja kaltoinkohtelua tapahtuu.

Ehkäpä en tykännyt sarjasta, joka ulkopinnaltaan on ristiriidassa varsinaisen sisällön kanssa ja saa pahoittamaan mielen hahmojen puolesta ja toisaalta kokemaan kiusallista myötähäpeää, ajoittain joko hahmojen lapsellisen käytöksen, liioitellun dramaattisuuden tai naurettavien ja pöhköjen juonenkäänteiden takia. Sarjan jaksoissa juoni usein eskaloituu mitä kummallisimmilla tavoilla (toisinaan homma äityy varsin toiminnalliseksi ja koomiseksi kohellukseksi [ja useimmiten nämä toimintakohelluskohdat ovat kyllä hienosti animoituja, ei siinä...]).

Herra Oravan sateenvarjo vs. Rosvo-Rontin miekka! ... eeh? :P
(Lisäksi kumpikaan herroista ei omista kuvassa näkyviä ajokkeja!)

Tulee fiilis että asiat on ihan välttämätöntä selvittää juuri vaikeimman kautta? :-D Ei sillä etteikö vastaavaa olisi joissain muissakin katsomissani piirretyissä ollut, mutta ehkä Seikkailumetsän tapauksessa nuo asiat korostuivat. :-) Puhumattakaan sarjan huumorista, joka myöskään ei ihan kaikilta osin uponnut minulle lapsena. (Nyt aikuisena sekin toimii paremmin. Ja tuo äsken mainittu söpön ulkoasun ja varsinaisen sisällön ristiriitaisuus on oikeastaan aika ovela juttu, melkein arvostan!)

Seikkailumetsä ei tarjonnut minulle eskapismia lapsuudessa. Toki sarjaan liittyy sinänsä mukavia muistoja lapsuudenystävästä ja katseluhetkistä nuorempien perheenjäsenten kanssa, vaikka sarja itsessään ei ehkä jättänyt niin myönteisiä muistoja.

Laitan nämä pikkulintuset tähän ihan muuten vaan, ne ovat niin kivoja :3

Vuosia myöhemmin 2000-luvulla sarja kuitenkin alkoi - syystä taikka toisesta - kiinnostaa minua uudestaan (niin kuin moni muukin lapsuuden piirretty), mutta koska siinä vaiheessa ystäväni oli jo aikaa sitten ehtinyt myydä kasettinsa pois, kesti jonkin aikaa (lue: vuosikausia) että sain lopulta haalittua kaikki neljä videokasettia kasaan. Ja kun lopulta pääsin kunnolla tonkimaan sarjan jaksoja uudelleen, aloinkin tehdä ihan uusia oivalluksia.

Koska minulla ei tähän sarjaan liittyen ollut kovin suuria ja kaihoisia nostalgiafiiliksiä, vaan se "haluaisin tykätä, mutten yksinkertaisesti pysty"-tyyppinen epämääräinen tunne, pitkän ajan jälkeen aikuisiällä katsoessani sarja alkoikin näyttää erilaisemmalta. Suureksi yllätykseksi ja kummallista kyllä; ensimmäistä kertaa koskaan sarja ehkä sittenkin tuntui puhuttelevan minua, ja tekee sitä edelleen huomattavasti enemmän ja paljon paremmin kuin lapsuudessa ikinä. Onkohan jossakin nyt jotain vikaa? Ja onko se vika minussa vai sarjassa? ;D

Hahmojen ilmehtiminenkin oli minusta lapsena outoa ja vieraannuttavaa,
nyt se on vain perus-anime-ilmeilyä... :-D

Aikuise(mpa)na ymmärrän nyt, että katsojan on ehkä tarkoituskin pahoittaa mielensä, ja sitä kautta sarja tökkii miettimään asioita. Ja niin voin pohdiskella ja todeta, että kyseessä ei olekaan mikään "pelkkä" lastenohjelma, vaan ikäryhmään katsomaton, komediallinen eläinhahmojen tähdittämä koko perheen animoitu draamasarja. Tai melkein saippuasarja (ilman jatkuvaa juonta), koska juonenkäänteet ovat välistä todella hölmöjä. ;-) Ja jotkin jutut ovat kyllä sellaisia huhhuh-juttuja taas että sellaisia ei kyllä nykyajan lastenohjelmiin eikä välttämättä edes niihin kokoperheenohjelmiinkaan laitettaisi (suomijulkaisussa on ainakin muutama sellainen juttu, mutta en paljasta niitä)...

Sarjan tarinoissa olevien ongelmien ja niiden ratkaisun osalta olisi yksinkertaisinta, realistisinta ja suotavinta jos kaikki hahmot vain istuisivat alas keskustelemaan perusteellisesti näkökulmansa auki ja ongelmansa halki. Mutta kieltämättä se olisi ihan hemmetin tylsää, kuivaa ja erittäin epäviihdyttävää katsottavaa! Ehkä juuri siksi sarja suorastaan tarvitsee konservatiivisen yhteiskunnan normeja pöllyttävää Rosvo-Ronttia, hölmöltä tuntuvia äärimmilleen eskaloituvia juonenkäänteitä ja kaikkein vaikeimman kautta menemistä! Melkein tekisi mieli julistaa sarja enemmän-fantasiasaduksi, vaikka tarinoissa ilmenevät ongelmat lähtökohtaisesti voisivat olla suoraan jokapäiväisestä elämästä.

Aikuisia pöydän ääressä.

Sarja on siis lopulta enemmän viihteellinen, mutta parhaimmillaan se voisi tarjota apuvälineitä ihmissuhteiden ja eritoten perheidensisäisten skismojen käsittelyyn. Ainakin se näyttää miten ei pidä toimia. Sarjassa myös kuvataan nykyaikaisin silmin melko vanhanaikaiselta tuntuvia käytös- ja toimintamalleja, mutta en usko, että tuolloin 1980-luvulla sarjan tekijöillä on ollut tarkoituksena glorifioida niitä (vaan voi olla jopa päinvastoin). Wikipediassa väitetään, että sarjan asetelma on 1920-lukumainen, en tiedä onko asiassa perää ja liittyykö se siltä osin tähän. Joka tapauksessa esimerkiksi Tiinan äiti ja isosisko yrittävät saada Tiinaa käyttäytymään hyvin ja siististi ja ovat lähes jatkuvasti nalkuttamassa neuvomassa ihan pikkuasioiden suhteen, ja se oli lapsena ja vieläkin aika rasittavaa. Useimmiten Tiina ei piittaa vähääkään "hienon naisen tavoista", mutta hahmoa ei kuitenkaan voi myöskään pitää varsinaisesti anarkistisena tyttölapsihahmonakaan. Pakotetun oloisesta roolistaan huolimatta Tiina on kyllä silti pirtsakka tyttö.

"Eikö olisikin kivaa ajaa veturia?" kysyy Tiina.

Jos omassa elämässä ei riitä draamaa, niin tässä sarjassa sitä voi turvallisesti kokea. Sarjaa voi pitää jopa vähän opettavaisena kun siinä kuvataan tilanteita, joihin tuskin kukaan haluaa joutua ja joita tuskin kukaan tietoisesti haluaa aiheuttaa, mutta joita silti saattaa tapahtua ihan tavallisessa elämässä. On päivänselvää, etten haluaisi olla kovinkaan monen vaahterakaupunkilaisen kengissä. (Osa hahmoista saattaisi hyötyä psykoterapiasta, mutta liekö Vaahterakaupungissa saatavilla sellaista ensinkään? ;-))

Rouva Kettunen puree nenäliinaansa vihoissaan, ilmeisesti siksi ettei purisi kieleensä.
Muun muassa tätä käytöstä en vaan tajunnut lapsena.

Tämä ei ole todellakaan jäämässä ainoaksi jaarituksekseni aiheesta, aion tulevaisuudessa käsitellä ainakin joitain sarjan jaksoja, ehkä jopa erityisesti hahmoja. Ja koska nyt pystyn sulattamaan sarjan ja olen jopa oppinut pitämään siitä, kiinnostaisi katsoa sarja kokonaisuudessaankin. Koska suomeksi on dubattu vain ensimmäiset kaksitoista jaksoa, jäljellä on vielä kokonaista 40 näkemätöntä episoodia. Sarjan japaninkielinen versio lojuukin kovalevyllä ja aikomuksenani on katsoa se joskus kun minulla on aikaa ja halua pahoittaa mieleni tarkoituksella piirroseläinhahmojen puolesta. (Tai ehkä koko sarja ei olekaan yhtä jatkuvaa mielenpahoitus-tykitystä, en voi tietää. En ole spoilannut itseäni lukemalla jaksosynopsiksia tai edes otsikkolistoja. :D)

Mielelläni haluaisin kuulla, onko kenelläkään muulla ollut vastaavanlaisia fiiliksiä tätä sarjaa kohtaan, vai olenko ihan yksin tuon lapsuudenajan vierastamisen tunteen, inhon ja myötähäpeän kanssa? Toki luen myös mieluusti positiivisia muisteluja (niitä oli kiva lukea YouTube-kommenteissakin aikoinaan :3).   

Joku promokuva Palmukaupunki-jatkosarjasta.

Kaipa mainitsen, että sarjalla on myös itsenäinen spin off-jatkosarja Shin Maple Town Monogatari: Palm Town-hen, jossa Tiina jättää Vaahterakaupungin taakseen ja muuttaa eteläiseen Palmukaupunkiin, jossa arvatenkin odottavat uudet (mielenpahoitus)seikkailut...  :-) Sitäkin olisi hauska tutkia jossain vaiheessa enemmän, mutta saa nähdä... ainakin olen vuosien varrella ajoittain tykittänyt YouTubessa tuon sarjan alku- ja lopputunnarivideoita, tykkään!

Extra: tahatonta oppimista

Varsinaisesti Seikkailumetsään liittymättä mutta ehkä kuitenkin: hauska juttu on, että lapsuudessani opin Seikkailumetsän alkutunnarin lopusta tunnistamaan ylläolevan Toei Animationin logon taikka maskottihahmon (Saapasjalkakissa, joka alunperin esiintyi studion tuottamassa elokuvassa vuonna 1969 ja josta sitten tuli virallinen maskottihahmo), vaikkei minulla mitään kummempaa käsitystä erityisesti japanilaisesta animaatiosta saati animaatiostudioista vielä ollutkaan.

Kun saman logon näki aikanaan myöhemmin My Little Pony-elokuvan (1986) lopputeksteissä ja logo vilahtaa metaläppänä Starzingerissä (1978) niin asioiden yhdistely on helppoa: se joku Toei asialla.