keskiviikko 15. joulukuuta 2021

Randomia tubevideojoulua 2021 (ja omat tv-tärppini)

Viime vuoden tubevideojoulu-postauksen jälkeen ajattelin että voisin tehdä vastaavanlaisen jutun ehkä uudestaankin. Siispä viime vuoden tapaan koostan tähän muutaman jouluisen tubevideosuosikin. Meno on edelleen hengeltään random, tosin luulen että tämänkertainen kooste on tasapainoisempi.

***

Aloitan ehkä hieman vähemmän tunnetulla animaatiolla. Suomessa varmaankin kaikki tuntevat Lumiukko-animaatioklassikon (1982), mutta kuinka moni tuntee joulupukkianimaation Father Christmas vuodelta 1991, joka Lumiukon tavoin myös perustuu Raymond Briggsin kirjaan? (Voin paljastaa että minä en tuntenut. Tämä videokin ehti lojua pidemmän aikaa Watch later-listallani.)

En äkkiseltään löytänyt tietoa onko animaatiota esitetty tai julkaistu Suomessa, mutta sen alkuperäisteos, kirja Joulupukki vuodelta 1973 ja jatko-osa Joulupukki kesälomalla (1975) on kuitenkin aikoinaan suomennettu. Noissa kirjoissa ja tässä kyseisessä animaatiossa saadaan hieman toisenlainen näkökulma pukin elämään ja persoonaan. Tällä varsin maanläheisellä pukilla on hieman äksympi puoli ja ukko lähtee lomailemaan ympäri maailmaa palatakseen asianmukaisesti hoitamaan hommansa jouluna. On hitusen harmi jos tätä ei ole koskaan dubattu tai edes esitetty tekstitettynä, mutta toisaalta tätä brittiläisittäin haastelevaa pukkia on hauska kuunnella. Happy blooming christmas to you and all!

*

Nallekarhun joulu (The Teddy Bear's Christmas) on lyhytelokuva vuodelta 1992 ja ehkäpä jonkinlainen esiosa muutamaa vuotta aikaisemmalle lyhärille Nallekarhujen huviretki (1988, ko. leffan voi halutessaan katsastaa tubekanavaltani). Tämä joulupätkä löytyy tubesta myös alkuperäisellä englannin kielellä. Molemmissa lyhäreissä seikkailee Benjamin Bear-niminen nallekarhuhahmo, joka sai vielä oman animaatiosarjansakin 2000-luvun alussa, suomeksi tuo sarja tunnetaan nimellä Benin salainen maailma (2003). Hahmon suomennosnimi on ollut eri joka teoksessa, tässä Nallekarhun joulussa Benjamin on nasevasti Pena. 

Nallekarhut ovat eläviä, mutta niillä on yksi sääntö: ne eivät saa liikkua ihmisten nähden. Kun koira repii perheen tytön kirjeen Joulupukille, Pena, joka tietää tytön toiveen, lähtee toteuttamaan sitä salaa ja kokee seikkailun kaupungilla ja lelukaupassa.

*

Jotain kotimaistakin on ehkä hyvä laittaa. Tiina Halosen luoma Myttö seikkaili eri vuodenaikoja kuvaavassa sarjassa, ja lopuksi oli myös joulujakso. Sen parissa tulee mukava ja rauhallinen fiilis. Animaatio on vuodelta 1989.

***

Viimeistä valitsemaani videota en viitsi upottaa blogiini suoraan, vaan annan siihen ainoastaan linkin, koska minulla on fiilis että se on parempi katsoa ihan YouTubesta, jos sen haluaa katsoa. Tubevideojoulukattaukseni loppukevennyksenä: Hippolaakson tarinoita 30 - joulujakso, jossa päähenkilö Hippopoika saa joululahjaksi tietokoneen ja hommaa itsensä sen avulla hankaluuksiin. 

Hippolaakson tarinoita oli mistäpä muusta kuin Muumilaakson tarinoista ammentanut, nimimerkki Metalsonic3333:n luoma "parodiasarja" jolle tuli naureskeltua paljon sen ilmestyessä vuonna 2010. Tämä joulujakso kertoo oikeastaan aika kuvaavasti käytännön netti- ja YouTube-kulttuurista. En kuitenkaan anna naurutakuuta muille (minulla tunnetusti on hieman vinksahtanut huumorintaju). Sarjassa lienee juttuja jotka eivät välttämättä avaudu kaikille (edes minulle), mutta ehkei se estä nauttimasta. Perheen pienimmille en suosittele, monesta syystä.

***

Tubevideoita on nyt vähemmän kuin viime kerralla, joten lisään tähän jatkoksi muutaman joulun tv-"tärpin". Suosittelen tutkailemaan telkkarin ohjelmatietoja myös itseksenne, sillä en välttämättä ole perillä kaikista mahdollisista hienouksista mitä töllössä pyörii, vaikka syynäänkin ohjelmatietoja melko tarkasti. :D

Pääsiäisenä saatiin kuulla englanninkielistä Muumilaaksoa, ja tänä jouluna vuorostaan sarjan toisen kauden enkkuversio saa Suomen tv-esityksensä. Jaksot esitetään joulu- ja tapaninpäivänä Yle TV2:lla, Areenaan ne tulevat katsottavaksi jo joulupäivän yönä

Lisäksi mainitsen myös (kai jo muutamana aiempana jouluna esitetyn) animaatiolyhärin Suuri karkinpudotuspäivä (2017), koska siinä kuullaan pitkästä aikaa Kaija Kiiskiä ääniroolissa! Lyhäri tulee töllöstä 30.12, mutta on jo nyt katsottavissa Areenassa. (Aiempina kertoina missasin tämän, mutta toissajouluna ehdin kuulla loppua sen verran että höristelin korviani, ja viime jouluna piti katsoa ihan kunnolla. [Olen tämän aiemmin kertonut, mutta Kiiski on oman lapsuuteni rakkaimpia dubbausääniä, ja täytyy sanoa että tuon äänen kuulemisesta tulee vielä aikuisenakin lämmin ja turvallinen olo. :´)]) Varsinainen tarinakin on tässä lyhärissä hyvä ja lämminhenkinen (ja mukavasti byrokratialle irvaileva).

Samaten jo nyt Areenasta löytyy myös aiemmin esitetty Urhea pelastusretki (2019), jossa linnunpoikanen yrittää suojella vielä kuoriutumatonta sisarustaan ja joutuu pelastamaan tämän. Telkkarista pätkä tulee vähän uudenvuoden jälkeen, 3.1. Varoitus: melkein liiallisen söpöyden hyökyaalto! (Tämä animaatio on todella nätti, mutta omasta mielestäni puhedialogi hieman rikkoo sitä. Pätkä olisi täysin katsottava ja tarina ymmärettävissä kokonaan ilman puhettakin!)

Hyvää joulun aikaa kaikille blogia mahdollisesti lukeville!

keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Itsekäs jättiläinen

Itsekäs jättiläinen on lyhyt animaatioelokuva, joka on esitetty televisiossa 1980-luvulla ja tuolloin lapsuudenkodissani nauhoitettu kasetille. Tämäkin animaatio on tapaus, jota olen alkanut arvostaa enemmän vasta myöhemmällä iällä, ja kolmisen vuotta sitten jaoin vanhan nauhoitteen YouTubeen (videolla ei ole ollut valtavaa katsojamäärää, mutta siihen nähden se on saanut kivan määrän yläpeukkuja - ne jotka ovat katsoneet, ovat siis myös tykänneet).

Animaatio on mustavalkoinen, ja ilmeisesti siinä on käytetty sekä piirros- että palatekniikkaa. Kestoltaan se on 13 ja puoli minuuttia (omasta nauhoitteestani puuttuvat lopputekstit, ja siksi se on vähän lyhyempi).


Tähän animaatioon liittyy pientä mysteeriä; sen lopussa nimetään tuottajaksi Reiner Film-niminen studio (joka minun korviini kuulostaa saksalaiselta), ja ilmeisesti elokuvan levittäjä on yhdysvaltalainen Weston Woods Studios. Oma videoni on käynyt suttuiseksi, enkä ole saanut selvää elokuvan alun pikkupräntistä, mutta tämän parempilaatuisemman englanninkielisen videon alussa näyttäisi olevan vuosiluku 1971, elleivät silmäni täysin erehdy... (sama vuosiluku on myös videon kuvauksessa.)

Mielenkiintoa lisää se, että Vintage kids' books my kid loves-kirjablogin postauksessa vuodelta 2011 esitellään lastenkirja, jonka kuvitus on hyvin lähellä tätä kyseistä animaatioversiota. Tuo kirja on peräisin vuodelta 1967. Siitä syystä laitan tämän animaation tunnisteeksi "1960-luvun jutut", vaikka animaatio olisikin hieman myöhäisempi... 

Jännää on myös se, että vaikka kyseessä on Weston Woods-tuotanto, siltikään animaatiota ei ole listattu yhtiön nettisivulla olevaan katalogiin... lieneekö tämä animaatio siis joutunut jonkinlaiseen välitilaan ja limboon jossa se ei kuulu kenellekään? (Noh, eipähän ehkä sitten joudu poistetuksi YouTubesta...) (Sivupolulle hyppäys; tuli muuten huomattua tuota Weston Woodsin katalogia selaillessa, että siellähän on useampikin animaatio, jonka YLE on esittänyt telkkarissa lapsuudessani tai ollessani teini-ikäinen. Lisäksi minulle valkeni, että Weston Woods on tuottanut ja tuottaa edelleen nimenomaan hyvin lähdeteos-uskollisia animaatiosovituksia ja ääniversioita tarkasti valikoiduista lastenkirjoista.)

Alkujaan Itsekäs jättiläinen (eng. The Selfish Giant) on irlantilaissyntyisen lehtimies ja kirjailija Oscar Wilden kirjoittama tarina vuodelta 1888. Se on mielestäni kaunis kertomus. En pidä itseäni kovinkaan uskonnollisena ihmisenä, mutta joissakin hengellisesti vivahtavissa tarinoissa ja kertomuksissa on runollisuutta ja kauneutta, jota en kiistä.Tämä tarina on juuri sellainen.

Juoni

Lapsijoukolla on tapana tulla leikkimään aina koulun jälkeen Jättiläisen vehreään puutarhaan.


Se oli suuri, ihastuttava puutarha, jossa oli pehmeä ruohomatto. Siellä täällä kasvoi kauniita kukkia aivan kuin tähtiä taivaalla, ja siellä oli kaksitoista persikkapuuta, jotka keväällä puhkesivat helmenpunaiseen kukkaan antaakseen syksyllä runsaan hedelmäsadon.

(Taas laitan pikkulintuaiheisen kuvan, mutta tykkään niin paljon <3)
Linnut lauloivat persikkapuissa niin kauniisti, että lapset useinkin keskeyttivät leikkinsä niitä paremmin kuullakseen. "Miten hyvä meidän onkaan täällä", lapset huokasivat toisilleen.

Jättiläinen, joka on ollut kauan poissa kotoaan, palaa nyt kotiinsa, ja tyrmistyy nähdessään lapsijoukkion puutarhassaan. 


"Minun puutarhani on minun ikiomani", Jättiläinen sanoi, "sen nyt ymmärtää pikkulapsikin. Enkä suinkaan aio antaa kenenkään muun leikkiä täällä."

Jättiläinen ajaa lapset pois ja rakentaa muurin pihansa ympärille. Lisäksi muuriin kiinnitetään kyltti.

"Läpikulkijat teloitetaan, terveisin Jättiläinen"

 

Lapset surevat ja muistelevat, miten hyvä Jättiläisen puutarhassa oli olla. Lasten poistuttua linnut eivät enää laula, eivätkä kukat kuki siellä. Jättiläisen itsekkäällä teolla on seurauksensa: muurin sisäpuolella alkaa vallita ikuinen talvi, kun sen ulkopuolella vuodenaikojen kierto jatkuu tavallisesti.

Syksy antoi runsaan sadon kaikkialla, paitsi Jättiläisen puutarhassa.

Näin olisi ehkä voinut jatkua ikuisesti, mutta...


Eräänä aamuna Jättiläinen kuuli vuoteeseensa ihanaa musiikkia. Se oli niin sulosointuista, että Jättiläinen arveli itse hänen majesteettinsa musikanttien olevan matkalla linnan ohi.

Itse asiassa se oli vain pikkulintu, joka liverteli ikkunan takana. Jättiläinen ei vain ollut kuullut linnunlaulua niin pitkään aikaan, että se kuulosti maailman ihanimmalta musiikilta sen korvissa.

Eräänä päivänä kevät kuitenkin koittaa jälleen myös Jättiläisen puutarhassa, kun lapset ovat päässeet livahtamaan sinne muuriin sortuneesta raosta. 

Lapset kiipeilevät puissa, jotka puhkeavat ilosta kukkaan, mutta eräs lapsi on niin pieni, ettei pysty kiipeämään puuhun.

Ja Jättiläisen sydän alkoi sulaa. "Miten itsekäs olen ollutkaan", se mietti. "Nyt ymmärrän, miksei kevät halunnut saapua tänne. Autan pojan ylös puuhun, ja lapset saavat leikkiä täällä niin usein kun haluavat."

Kiltiksi muuttunut jättiläinen nostaa lapsen oksalle ja saa tältä kiitokseksi suukon. Jättiläinen ymmärtää aiemman tekonsa vääryyden ja murtaa rakentamansa muurin. 

Tästä lähtien lapset saavat leikkiä Jättiläisen puutarhassa, mutta salaperäinen pienokainen, jonka jätti auttoi puuhun ja josta jätti pitää eniten, on kadonnut. Kukaan lapsijoukosta ei tunne poikaa eikä tiedä, missä tämä asuu, eikä häntä enää nähdä puutarhassa.

Kuluu pitkä aika, ja Jättiläinen on tullut vanhaksi ja heikoksi, mutta yhä lempeämmäksi.

Eräänä talviaamuna Jättiläinen katsoi pukeutuessaan ulos ikkunasta. Se ei enää vihannut talvea, sillä se tiesi, että kevät oli vain lepäämässä ja kukat unessa.

Jättiläistä odottaa puutarhassa yllättävä ja ilahduttava näky. 

Kovasti kaivattu pieni ystävä on palannut ja Jättiläinen rientää tämän luokse, mutta suuttuu nähdessään haavat lapsen käsissä ja jaloissa.

"Kuka on uskaltanut satuttaa sinua! Kerro minulle, niin isken hänet maahan jättiläisten miekallani!"

 "Ei, nämä ovat rakkauden haavoja", lapsi selittää. Jättiläinen polvistuu lapsen edessä, joka on tullut hakemaan häntä.


Lapsi hymyili Jättiläiselle ja sanoi: "Sinä annoit minun kerran leikkiä puutarhassasi. Tänään pääset minun puutarhaani - Paratiisiin."

Aivan lopuksi lapsijoukko löytää Jättiläisen makaamasta puun alta kukkien peitossa.


Animaation suomennoksesta

Animaation suomenkielisenä kertojana lienee Pertti Weckström. Omassa videonauhoitteessani ei ole kreditoitu suomentajaa tai kertojaa, mutta Weckströmin ääni on minulle tuttu ruotsalaisen muumijoulukalenteriohjelman suomenkielisestä versiosta. Weckström on siinäkin kertojana ja täytyy sanoa että pidän tuosta rauhallisesta äänestä ja puhetavasta todella paljon. Samantyylistä kerrontaa tai selostusta saisi olla nykypäivän televisiossakin (muuallakin kuin YLEn suomeksi äänitetyissä dokumenttiohjelmissa).

Katsoin animaation yllälinkatun englanninkielisen version kerran YouTubesta, ja huomasin siitä vivahde-eroja suomenkieliseen. Merkittävimpänä on ehkä loppukohtaus, jossa puhutaan poikalapsen haavoista, mainitsematta niiden olevan naulojen jälkiä. Lisäksi viimeistä loppulausetta on muokattu:

Ja kun lapset iltapäivällä tulivat puutarhaan, he löysivät Jättiläisen uinumassa puun alla valkeiden kukkasten peittämänä. 

Englanninkielisessä jättiläisen koruttomasti kerrotaan vain makaavan kuolleena, kun suomenkielisessä jättiläisen kerrotaan "uinuvan". Pehmennystä, vaikka asiahan on päivänselvä ja kauniisti kuvattu, mutta ehkäpä se on suomentajan mielestä silti ollut niin rankkaa ettei voi sanoa suoraan...

torstai 18. marraskuuta 2021

Ilkikurinen jänis Vemmelsääri

Muistan nähneeni Jänis Vemmelsäären seikkailut-sarjan (1987) Pikku kakkosessa lapsuudessani, aikana kun en ole vielä osannut lukea.

Myöhemmin lapsuudessani ja tutustuessani kirjaston videokasettitarjontaan löysin Ylen tallennepalvelun julkaisun Jänistarinoita, jolla olivat sekä Jänis Vemmelsäären seikkailut, että lisäksi teemaan liittyen pari muuta lyhytanimaatiota, Kalle kaniinin kesäpäivä (1988) ja Jänis ja pakkanen (1989). 

Näitä piirrettyjä jänistarinoita yhdisti se, että ne kaikki ovat Mikko Kunnaksen animaatioita.

Jänis Vemmelsäären seikkailut-sarja perustuu Anni Swanin sovittamaan suomennokseen (julkaistu ensimmäisen kerran 1911) yhdysvaltalaisen J.C. Harrisin 1880-luvun ja 1900-luvun alkupuolen välillä koostamista Uncle Remus-kertomuksista, joissa seikkailee ilkikurinen jänishahmo (eng. Brer Rabbit).

Jänis Vemmelsääri on tarinoiden keskeinen hahmo ja usein päähenkilö, mutta ei suinkaan aina hyväntekijä ja sankari. Jänis joko itse joutuu kiipeliin, monesti oman (välillä röyhkeäksikin äityvän) uteliaisuutensa takia, tai sitten pilailee muiden kustannuksella hankaluuksia järjestämällä. Toisaalta jänö auttaa ystäviään ja onnistuu pääsemään pälkähästä nokkeluudellaan (tai ehkäpä se on niin että jäniksen vastustajat eivät ole ihan niitä penaalin terävimpiä kyniä...). Ristiriitainen mutta inhimillinen hahmo, siis.

Jänis Vemmelsääri tonkimassa karhu Mesikämmenen asuntoa(!).

Vemmelsäären arkkivihollisia ovat kettu Repolainen ja susi Hukkanen. Muita tarinoiden hahmoja ovat mm. setä Kilpikonna ja karhu Mesikämmen.

Repolainen ja Hukkanen.

 

Tunnari ja animaatiokomiikka

Näin myöhemmin ja animaatiofanina huomio kiinnittyy sarjan alkutunnariin erityisellä tavalla. 

Alkutunnarissa ruudulla näkyy ensiksi sarjan otsikko, Jänis Vemmelsäären seikkailut, jossa l-kirjaimen tilalla on porkkana. Jänis Vemmelsääri hiljaa sipsuttaa näkyviin ruutuun oikeasta reunasta, ottaa porkkanan ja alkaa natustaa sitä. Sivulle kuikuiltuaan jänö heittää järsityn porkkanan paikalleen ja lähtee reippaasti loikkimaan eteenpäin ruudun vasempaan reunaan. Hahmon ilkikurisuus tulee yksinkertaisella mutta hauskalla tavalla ilmi, ja musiikkikin tuo vähäsen mieleen vanhat Merrie Melodies/Looney Tunes-piirretyt ja Väiski Vemmelsääri-fiiliksen. Epäsuora tai suora viittaus tai takaisinviittaus, kunnianosoitus? :) (Sarjan musiikki rullailee muutenkin varsin kivasti.)

Väiskihän on täällä Suomessa saanut "sukunimensä" nimenomaan jänis Vemmelsäären hahmolta, mikä lienee aika luontevaa; meinaan, että sillä henkilöllä, joka on aikoinaan keksinyt tuon nimen, on varmasti pyörähtänyt klassinen tarinoiden jänöhahmo ja Anni Swanin tekstit mielessä.

Pölypilvet kettu Repolaisen ja susi Hukkasen jäljiltä.

Jänis Vemmelsäären seikkailuissa onkin fyysistä ja liioiteltua komiikkaa perinteisen animaation hengessä, esimerkiksi hahmojen juostessa näistä jää usein jälkeen pieni tai isompikin pölypilvi. 

Mikko Kunnaksen animaatioissa tuntuu olevan aina omaleimainen, pikkuisen liioiteltu tyyli ja hahmojen ulkonäölliset piirteet (joissa korostetaan jotain tiettyä fyysistä ominaisuutta tai toiminnallisuutta) ovat hyvinkin tunnistettavia. Jänis Vemmelsääressä esimerkiksi useimmilla hahmoilla on muhkeat jalkaterät ja "lötkeät" raajat joista eivät polvet tai kyynärpäät juuri erotu. :-) (Kolme ässää-sarjasta taasen puolestaan monelle katsojalle ovat tiedettävästi jääneet mieleen hahmojen notkeilla niskoilla "keikkuvat" päät.)

Jaksot

Valitettavasti en muista kaikkien Vemmelsääri-jaksojen nimiä ja järjestystä ulkoa, kirjaston kasetti on poistunut keskuudestamme, ja omat 1990-luvun nauhoituksetkin on nauhoitettu hajanaisesti mille sattuu kaseteille (enkä ole varma onko kaikkia jaksoja edes nauhoitettu talteen aikoinaan, tähän hätään olen löytänyt vain yhden). 

Tarkistin kuitenkin että sarjassa olisi kahdeksan jaksoa, ja (kirjan avustuksella) palautin jaksot mieleeni. Alla listattuna, epäjärjestyksessä, siis (korjaan tulevaisuudessa jos oikea järjestys tulee tietooni):

  • Setä Kilpikonna säkissä
  • Setä Kilpikonna tuomarina
  • Tervapöpö (ladattu YouTubeen)
  • Kettu Repolainen on kuollut (ladattu YouTubeen, osana pidempää videota)
  • Susi Hukkanen rukoilee
  • Miksi veli Pussirotan häntä on karvaton (ladattu YouTubeen)
  • "Jänis Vemmelsääri saa paistin" (lainausmerkeissä siksi etten ole satavarma jakson nimestä)
  • Jänis Vemmelsääri kujeilee  (oma lataukseni YouTubeen)

 Muistelua

Jänis Vemmelsäären seikkailut olivat pidettyjä perhepiirissäni. Animaatio toimii, mutta tässäkin tapauksessa vieläkin mieleenpainuvampaa on Maija-Liisa Majanlahden kerronta ja eläytyminen, joka on ratkiriemukkaan sukkelaa ja suorastaan mehevää. Sen ansiosta sarjasta on jäänyt joitakin lennokkaita lausahduksia elämään oman perhepiirini kesken. Ja kun joskus lueskelin Anni Swanin kirjaa, niin huomasin että teksti ja animaatio olivat lähes täysin yksi yhteen; lukiessani aloin kuulla animaation kertojan äänen mielessäni. :-) 

"... ja ellet sinä silloin nappaa häntä niin kissankellona kadotkoon Hukkanen!"
(Tämä on yksi harvoja hieman muutettuja repliikkejä.)
 

Mieleni tekisikin koostaa sitaatteja, mutta pelkkä teksti ja muutama ruutukaappaus eivät tee oikeutta kertojan äänenpainolle tässäkään tapauksessa. Ennemmin kannattaa kuulostella itse. Ylläolevaan jaksolistaan olen linkittänyt muutaman sarjan jakson joita ihmiset ovat YouTubeen ystävällisesti ladanneet, kiitokset niistä! (Tämän jaarituksen kuvitukset ovat myös noista tubevideoista peräisin.)

"Jollet heti paikalla päästä minua irti, annan sinulle TOISEN korvapuustin!"
(Antaa aihetta epäillä onko jänis itsekään niin kovin fiksu kun ensimmäinen käpälä
on jo kiinni Tervapöpön poskessa... :-) vai onko tässä kaikessa kyse vain kunnon trollaajan showsta!)

(Perheemme suosikkijaksoja taisivat olla Tervapöpö, Kettu Repolainen on kuollut ja Susi Hukkanen rukoilee. Ainakin muistan että nuo kyseiset jaksot tuottivat suurinta hupia.)

Lopuksi

Mikko Kunnas on vuosikymmenien varrella luonut lukuisia animaatiolyhäreitä ja sarjojakin jotka Yleisradio on tuottanut, ja nykypäivänkin televisiosta lapset (ja lapsenmieliset aikuiset) tuntevat - niin ikään Pikku kakkosessa nähdyt - Noksun (2011) ja Albi Lumiukon (2013), joista jälkimmäinen on Kunnaksen ja Markus Majaluoman yhteisluomus. 

Kunnaksen vanhemmasta tuotannosta DVD:llä on julkaistu kuitenkin vain Kolme ässää (1994-1998) ja melko hiljattain, viime vuonna, on julkaistu Tontun joulu ja muita klassikkosatuja-niminen koostelevy jolta löytyvät kokonaisuudessaan 14-osainen Kansansatuja-sarja (1984-1986) ja viisi muuta yksittäistä lyhäriä aikahaitarilta 1982-1991 (yksi niistä on muuten jaaritukseni alussa mainittu Jänis ja pakkanen, jota en ole reippaasti yli kahteen vuosikymmeneen nähnyt, mutta jota olen välillä yrittänyt muistella ja jota olen kaivannut ehkä melkein enemmän kuin Vemmelsäären seikkailuja - kyseinen lyhäri oli oikeastaan pääsyy, miksi päätin tuon DVD:n taannoin hankkia [tätä kirjoittaessani en ole sitä vielä ehtinyt katsoa, kun syksyn muut askareet ovat pitäneet kiireisinä, mutta odotan kyllä mielenkiinnolla levyn läpikäymistä!]). 

Jänis Vemmelsäären seikkailut olisi luonnollisesti hauska saada noiden julkaisujen jatkoksi, puhumattakaan muista Kunnaksen sarjoista joista muistikuvani ovat huomattavan paljon hatarampia...

perjantai 15. lokakuuta 2021

Lokakuista televisio- ja julkaisujaarittelua

En olekaan hetkeen yleisjaaritellut... mutta nyt on aihetta, vaikkakin taas hieman jälkijunassa ollaan. Aiheena otsikon mukaisesti (menneitä) televisioesityksiä ja (sekä menneitä että tulevia) DVD-julkaisuja!

Viime viikolla tarkistelin television silloisia tulevia (nyt siis jo menneitä) ohjelmatietoja, koska välillä olen muutamia päiviä (tai pidempään) poissa kotoa ja koen tarvetta tutkia ennakoivasti, onko töllössä tulossa mitään kiinnostavaa poissaoloni aikana, sellaista mikä pitäisi ajastaa digiboksiin talteen. 

Kuva digiboksitallenteesta [tarkempi ajankohta siis 11.10.2021 klo 6.30]
telkkariruudullani (koska minulla ei ole välineistöä digiboksitallenteiden
siirtoon ja käsittelyyn tietokoneella).

Ohessa huomasin sattumalta, että tämän viikon maanantaiaamulle (11.10) oli Subin lastenohjelmiin laitettu poikkeuksellisesti kolme jaksoa Muumilaakson tarinoita kahden jakson sijasta ja Muumien maailma (eli siis nykyiseltä kansannimeltään 'huopamuumit') puolestaan jätetty pois. (Sub siis esittää arkiaamuisin sekä huopamuumeja että niitä uusiodubattuja anime-ysärimuumeja, tiedoksenne jos ette ole huomanneet. Ysärimuumit kiertävät jatkuvalla syötöllä, huopamuumeissa on ollut välillä taukoa; ne esitettiin kanavalla aiemmin kesällä tänä vuonna ja jokin aika sitten lähti pyörimään uusintakierros. Olen huopamuumeja ajastanut tässä, koska tuo aiempi esityskierros meni minulta alusta ohi, ja myöskään en ole ostanut DVD:itä enkä käytä suoratoistopalveluja joista niitä näkisi. Huopamuumeja on toki voinut katsoa aiemmin YLEn Areenasta ruotsinkielisenä; nyt kun Sub viimein näyttää sarjan suomidubbia niin se kiinnostaa enemmän.)

Kiinnostuin että onko tuohon kolmen jakson ysärimuumipötköön jokin erityinen syy, joten katsoin ohjelmatietoja tarkemmin ja huomasinkin että nuo maanantain "poikkeukselliset" kolme jaksoa ysärimuumeja olivatkin ne vouhotetut, hehkutetut, sensuroidut muumijaksot. Ne ovat nyt siis viralllisesti salonkikelpoisia eivätkä enää vähän piilossa Maikkarin suoratoistopalvelun kätköissä (ja luultavasti myös maksukanava Juniorilla). 

Tulipahan ajastettua nuo huvikseen talteen (koska en ole sitä Muumien metkut-DVD:tä kauppojen alelaareista viitsinyt etsiä, kuitenkaan ;D). Erityisen huomattavaa on, että kanavan lähetykseen oli pistetty "Ensiesitys"-plakaatti ruudun oikeaan ylänurkkaan! (Eli hyvä tietää etten aiemmin ole missannut mitään!)

Aiemmin sensuroitujen muumijaksojen ensiesitys töllössä! Se päivä todella koitti 2020-luvulla!

Mutta onkos missään etukäteen uutisoitu että nämä "sensuurijaksot" viimein nähdään myös televisioruuduilla? Tuskin. Minullakin kävi vain tällainen tuuri että satuin huomaamaan, ja pahoittelen että kerron tämän nyt vasta jälkikäteen. Tosin; kiinnostavatko nuo muutenkaan enää ketään?

Seuraava kysymys kuuluu, että esitetäänkö näitä aiemmin sensuroituja ysärimuumijaksoja nyt jatkossa sitten enemmänkin ja siinä missä muitakin ysärimuumijaksoja? :D

...... 

Sitten muuta - menneen kesän ja tämän syksyn ilahduttavia julkaisu-uutisia vanhojen animaatiosarjojen ystäville ja kaipailijoille. Tosin taitavat nämä julkaisu-uutiset olla jo kaikkien kiinnostuneiden tiedossa, minä olen jälkijunassa taas (vaikka eihän blogini ole uutisblogi, mutta kuitenkin). 

Täyte-gif, koska muuten tässä on liikaa pelkkää tekstiä :D
(Tänäänkin taas sattui satamaan, joten ajankohtaan sopiva gif!)
Osan näistä (siis jo tulleista ja piakkoin ilmestyvistä) julkaisuista huomasin itse, osasta sain tietää jokin aika sitten Animaatioblogin Samin uudelleentwiittaamasta Suomikassu.fi:n twiitistä (en siis itse ole Twitterissä mutta tutkailen sieltä joskus itseäni kiinnostavien tahojen twiittejä). Kiitos siis sekä Samille että Suomikassu.fi:lle jaetusta tiedosta! :>

Tuossa jokin aika sitten, loppukesällä, kolusin huvikseni nettikauppojen animaatiotarjontaa (viime vuosina olen harvemmin ostellut netistä, koska mieluummin pläräilen ja hypistelen videoita kaupoissa fyysisesti käydessäni. [Tosin olen huomannut sellaisen ikävähkön piirteen että ainakin oman lähiseutuni marketit ovat kutistaneet videohyllyjään, joten pläräily ja hypistely pitänee hoitaa virtuaalisesti netissä yhä useammin...]). Siinä tuli vähäsen shoppailtua ja sivussa huomattua, että VLMedia on julkaissut (tai tulossa julkaisemaan) Albert Barillén legendaariset Olipa kerran...-animaatiosarjat. Pitkästä aikaa nuo ovat saaneet uusintajulkaisun, nytten vieläpä remasteroituna. 

Olipa kerran Ihminen- ja Elämä-sarjat on julkaistu siis jo kesäkuussa (lisäksi nuo sarjat ovat saatavana Blu-ray:na), loput sarjat (eli Avaruus, Amerikka, Keksijät, Löytöretkeilijät ja Planeetta Maa) ovat ilmestyneet nyt melko hiljattain, syyskuun lopussa. Tässä lokakuun lopulla myyntiin tulee lisäksi DVD-paketti joka sisältää kaikki seitsemän sarjaa. Sarjat on siis remasteroitu ja sovitettu laajakuvaformaattiin (ja se on ilmeisesti hyvin onnistunut, mitä muistan joskus ranskalaiselta Il était une fois... (Hello Maestro)-tubekanavalta katsoneeni videopätkän jossa remasterointiprosessia esiteltiin [tähän hätään en kyseistä videota löytänyt, joten voi olla ettei se ole enää katsottavissa]).

Huomioni muuten erityisesti kiinnittyi VLMedian sivuilla tuotetiedoissa olevaan seuraavaan tekstikappaleeseen:


Sarjoissaan Albert Barillé halusi aina korostaa tietämättömyyden vaaroja. Hän näyttää ihmisyyden parhaimmillaan, unohtamatta sen usein tietämättömyydestä johtuvaa mielettömyyttä. Tästä johtuen, joissain kohtauksissa nähdään tilanteita joissa henkilöt toimivat pahantahtoisesti, mutta kohtauksissa on pyritty säilyttämään vahva opetuksellinen pohjavire, jotta sarja säilyy lapsille soveltuvana.

...

Eli sarjat voivat järkyttää tämän vuosituhannen lapsia? Ikärajaksi sarjoille on laitettu K7, sekä mahdollisesti ahdistusta aiheuttavasta ja väkivaltaisesta sisällöstä kertovat huomiosymbolit. Ettäs tiedämme ja osaamme varautua. Asianmukaista ja ehkä hyvä niin, eipä siinä. (Näistä sarjoista minulta löytyvät omasta hyllystä ennestään Ihminen, Avaruus ja Planeetta Maa. Elämä ja Keksijät ovat sellaiset jotka mielisi saada jatkoksi, ja ehkäpä ne tulee hankittua jossakin vaiheessa vähän myöhemmin, tällä hetkellä suurempi kiinnostus on muissa aiheissa...)

......

Lisäksi tässä lokakuun lopulla uusintajulkaistaan myös Peukaloisen retket ja Taotao, pieni pandakarhu-sarjat. 

...eipä voi muuta sanoa kuin että VIHDOIN JA VIIMEINKIN Taotao saadaan koko sarjan sisältävänä boksina! (Sarjan ensimmäisen puoliskon 26 jaksoa julkaistiin kyllä boksina aikanaan, mutta loput jaksot jostain syystä ainoastaan yksittäisinä levyinä, enkä siitä syystä ole sarjaa tätä ennen vaivautunut hankkimaan vaan jäänyt haaveilemaan kokonaisesta [tai edes kahdesta puolikas]boksista... mutta nyt tämä vuosia kestänyt pitkä epämääräinen ja epävarma, jopa mahdollisesti turhana pidetty odotus päättyy!) Peukaloisen retket on julkaistu ensin puolikasbokseina ja myöhemmin kokosarjaboksina, mutta itselleni sarja puolestaan ei henkilökohtaisesti ole ollut ihan niin rakas että olisin sitä hankkinut... nyt toki mietityttää että olisi sillekin ehkä kuitenkin tilaa hyllyssä, hyvä sarja se silti on.

Matka maailman ympäri 80 päivässä on saanut kai jo toisen uusintajulkaisun (kyseisen sarjan ostin sentään jo silloin kun se ensimmäisen kerran julkaistiin [reippaasti yli kymmenen~ vuotta sitten]), ja nyt sen jatko-osat Matka maailman keskipisteeseen ja Matka kapteeni Nemon kanssa ovat saamassa ensijulkaisun. Moni näitäkin sarjoja lienee kaipaillut, joten viitsin mainita ne.

*täpi täpi*

Tämähän melkein antaa toivoa siitä, että muitakin vanhoja animaatiosarjoja voitaisiin julkaista (ja myös uusintajulkaista). Olisiko liikaa haaveksittu, toivottu ja pyydetty? (Esimerkiksi yllämainitut huopamuumit olisi kiva saada yhtenä kokosarjaboksina myös, ja eräskin Pörri Orava kelpaisi... puhumattakaan muutamasta muusta tapauksesta...) Nyt alkaa nälkä ja kaipuu jo kasvaa vaikkei vielä ole edes näitä tämän hetken julkaisuja päässyt ahmimaan...! :´D

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Lisäjaaritus Kare Kanosta

Laitan tämän gifin oikeastaan vain aiempaan jaaritukseen linkittävänä elementtinä.

Edellisessä jaarituksessa esittelin Kare Kano-animesarjan. Tekstiä kirjoittaessani tulin kuitenkin sellaisiin ajatuksiin, että tekstiä on pakko jakaa jotta esittely pysyy esittelynä eikä mene heti liian syvälle (taisi se silti vähäsen mennä ja ajatukseni rönsyilivät...). 

En oikeastaan tiedä, mitä tämä jatkojaaritus varsinaisesti käsittelee, mutta ehkä mietin enemmän ja syvällisemmin hahmokohtaisia juttuja? Saatan sivuta myös mangaa enemmän kuin animen esittelyssä.

Kare Kanon hahmot ovat tyyppejä, joihin olen samaistunut ja joiden kautta olen ajatellut asioita ja saanut yhteyttä itseeni. Asiat, joista alla kirjoitan, eivät ole nuoren parikymppisen naisen mietteitä, vaan minun tässä hetkessä, n. 10-15 vuotta myöhemmin mietittyjä ja jäsenneltyjä jälkihavaintoja. Toki muistelen menneitä, ja kerron tässä joitakin omia henkilökohtaisia tuntemuksiani, koska luulen ettei sarjan merkittävyys aukea ellen ihan vähäsen puhu myös itsestäni (mutta en nyt sentään avaa koko yksityiselämääni). 

Kirjoitan vain mitä minulla nyt on päällimmäisenä pyörinyt mielessä (voisin toki ammentaa ja pohdiskella ja kirjoittaa tästä sarjasta lähes jatkuvasti lisää ja pitkiä esseitä koko loppuelämäni ajan [siltä ainakin tuntuu], mutta yritän kiteyttää tähän olennaisimmat asiat).

Kirjoitan vain niistä sarjan hahmoista ja tarinoista, jotka minua ovat vuosien kuluessa eniten koskettaneet. En hirveästi kirjoita yksityiskohtaisia juonipaljastuksia, joten tämän jaarituksen voinee lukea vaikkei sarjaan olisi tutustunut, mutta ehkä jaaritustani on helpompaa ymmärtää jos sarja ja sen hahmot ovat jo ennestään tuttuja. (En kuitenkaan edellisessä jaarituksessa varsinaisesti esitellyt hahmoja lainkaan...)

Tämän jaarituksen loppuosa menee taas leikkauslinkin taakse.

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Kare Kano - nuorten ihmisten kohtaamisia ja näkökulmia

Sisältää vähäisiä spoilereita.

Kareshi Kanojo no jijou, eli lyhennettynä Kare Kano (eng. His & Her Circumstances), on merkittävimpiä omaan elämääni vaikuttaneita fiktioteoksia, ellei jopa tärkein. Tai en tiedä, onko se vaikuttanut elämääni, mutta kuitenkin sarjalla oli ja on edelleen hyvin suuri henkilökohtainen merkitys itselleni. Täten tässä jaarituksessa sekä esittelen sarjan että yritän selittää sen merkittävyyttä (menemättä kuitenkaan liian syvälle henkilökohtaisiin asioihin).

Nuorena aikuisena kävin läpi vaiheen, jossa velloin pitkään itsetutkiskelevissa mietteissä, ja enemmän tai vähemmän sattumalta löysin tuon vaiheen aikana Kare Kanon. Osin kyseisen sarjan myötävaikutuksella ja avulla kasvoin aikuiseksi ihmiseksi, tai ainakin aloin laajentaa ajattelutapaani enemmän kuin koskaan ennen siihenastisessa elämässäni (toki tuona ajanjaksona ratkaisevia olivat myös esim. oman elämäni ihmissuhteet). Puitteet olivat jo olemassa, joten ehkä vain upposin entistä syvempään itsetutkiskelun ja mietiskelyn suohon.


Kare Kano on 26-jaksoinen japanilainen animaatiosarja vuosilta 1998-1999, ja se pohjautuu Masami Tsudan vuosina 1995-2005 piirtämään samannimiseen sarjakuvaan. Käsittelen tässä jaarituksessa enemmän animesarjaa, mutta sivuan myös sarjakuvaa. (Animea sen enempää kuin mangaakaan ei ole julkaistu suomeksi, mutta mangan englanniksi käännettyä painosta on ollut täälläkin saatavilla. [Lisään vielä tähän väliin että animesarja on myös arvosteltu Anime-lehden numerossa 11 vuonna 2006.])

Katsoin animesarjan alkusyksyllä vuonna 2005, ja sitä ennen olin lukenut mangasta ensimmäisen lätyskän, Tokyopopin englanninkielisen julkaisun, edellisenä vuonna. Päätin tutustua mangaan ensin, siitä yksinkertaisesta syystä, että animea en voinut saada käsiini. Vuonna 2004 bongasin ulkopaikkakuntalaisessa antikvariaatissa Kare Kanon ykköslätyskän hintaan 7 euroa. Matalalla kynnyksellä se lähti mukaani. 

Kare Kano-mangan ensimmäinen osa oli oikeastaan ensimmäinen "oikea" lukemani manga - kaikki tuohon mennessä lukemani manga (mikä ei ollut kovin paljon) kun oli ollut karkeasti määritettynä vain yksittäisiä ja sekalaisia osia peilattua mangaa ja Di Gi Charat-antologioita. Kare Kano oli ensimmäinen jatkuvajuoninen (tai no, ehkei ihan, tarina etenee episodisesti, ja siihen lienee helppo hypätä mukaan keskeltäkin, mutta sarjassa on myös jatkuvajuonisempia teemoja) ja pidempi lukemani japanilainen sarjakuvateos (myös muodoltaan "autenttinen" oikealta vasemmalle-lukusuunnassaan), joka myöhemmin venyi useamman vuoden pituiseksi projektiksi. 21-osainen sarjis on ainoa "pitkähkö" ja myös pisin mangasarja jonka olen kirjahyllyyni kerännyt.

Tästä kaiken voidaan sanoa aikoinaan alkaneen.

Mutta pysykäämme asiassa, animaatiosarjassa. Katsoin Kare Kanon siis heti kun se oli minulle ylipäätään mahdollista, ja tämä tapahtui vuonna 2005. Tuona merkittävänä vuonna sain käyttööni nopeamman internet-yhteyden ja aloin melkeinpä superkuluttaa animea - tai oikeammin pääsin lataamaan ja katsomaan kaikki ne teokset, joista olin edeltävän viiden-kuuden vuoden aikana korkeintaan lukenut, nähnyt kuvia, hyvällä tuurilla ehkä nähnyt lyhyitä videopätkiä ja enimmäkseen voinut vain haikailla että olisipa kiva joskus katsoa kokonaan. (Hitaalla netillä kun ei pahemmin animea latailtu, kuten Di Gi Charatista jaaritellessa olen maininnut.)

Juoni / Alkuasetelma

Yukino Miyazawa julkisuudessa...
Tyttö nimeltä Yukino Miyazawa on juuri aloittanut lukion. Kaikki koulussa ihailevat Yukinoa, hän on älykäs ja hyvin osaava kaikessa, toiset huomioon ottava ja kaunis niin ulkonäoltään kuin vaatimaton luonteeltaan - siis todellinen tuleva menestyjä ja suorastaan täydellinen. Tämä on kuitenkin vain illuusio: kulissi ja julkisivu, jonka rakentamiseen parantumattoman suosion- ja ihailunkipeä Yukino on nähnyt uskomattoman - ja naurettavankin - paljon vaivaa. Ainoastaan kotonaan Yukino paljastaa todellisen luonteensa ja se on kaikkea muuta kuin ihailtavan tahdikas; turhamainen, itsekeskeinen, kilpailuhaluinen ja yksinkertaisesti kiero. Oma perhe pitää Yukinoa vähän outona mutta ei tee siitä numeroa suuntaan tai toiseen.

Yukinon egoistinen kupla poksahtaa, ja tytön asema koulun tähtioppilaana ja suosikkina on vaarassa, sillä lukion on aloittanut myös Soichiro Arima-niminen poika, joka niin ikään on kuin itse täydellisyys. Lukion pääsykokeessa Yukino jäikin kakkoseksi ensimmäistä kertaa elämässään. Katkeruudessaan tyttö on päättänyt ottaa tavoitteekseen päihittää Soichiro kaikessa ja siitä tulee pakkomielle. Yukinoa ei liikuta edes se, kun eräällä hetkellä Soichiro tunnustaa tunteensa tyttöä kohtaan. Päähenkilömme vain sivuuttaa koko jutun ohimennen - vaan kuinkas sitten käykään?


Yukinon kupla pamahtaa toistamiseen kun välikokeissa hän kyllä päihittää Soichiron, mutta poika ei vaikuta olevan moksiskaan "tappiosta". Kun vähän miettii, niin jos ja kun kilpailu olikin ainoastaan yksipuolinen (ja täysin Yukinon omassa päässä), voiko oikeastaan edes sanoa hänen voittaneen? 

Tätä ja muutakin voidaan ja saadaan pähkäillä, mutta kaiken huippuna aiemman lisäksi käy niin, että hassun pikku sattuman kautta Yukinon tarkoin varjeltu salaisuus - kiiltävän julkisivun vastakohta - paljastuu Soichirolle, ja siitäkös soppa syntyy kun Yukino haluaisi turvata "täydellisen tytön" julkisuuskuvansa. Tosin, mitään ei näy tapahtuvan. Yukino ehtii luulla murehtineensa turhaan ja Soichiron päästäneen hänet pälkähästä ja että poika on kuin onkin todellinen herrasmies. 

Yukino luuli päässeensä kuin koira veräjästä mutta joutuukin selkä seinää vasten.

Mitä vielä, juuri sillä hetkellä pojan salakataluus tuleekin ilmi. Soichiro, joka myöskin on vilpittömän ja kiiltokuvamaisen pinnan alla hivenen vinksahtanut ja aivan yhtä tekopyhä tyyppi kuin Yukino, alkaakin yllättäen ja varsin häikäilemättömästi kiristää Yukinolta pikku palveluksia salaisuuden säilyttämistä vastaan. Yukino joutuu hankalaan tilanteeseen ja nöyryytetyksi, mutta samalla hän alkaa nähdä Soichiron toisessa valossa ja muunakin kuin ärsyttävänä kilpailijana. 

Sittenkään Yukino ei alistu kiristykseen ja katsele touhua kauaa vaan laittaa hommalle pian stopin. Ilmeneekin että Soichiro ei ole alun alkaenkaan halunnut kiusata Yukinoa eikä koskaan aikonutkaan paljastaa tämän salaisuutta. Tosiasiassa poika on tekosyyn varjolla halunnut päästä lähempiin tekemisiin ja hengailemaan tytön kanssa. Näin onkin tapahtunut, kaiken muun ohessa kilpakumppanit ovat pikkuhiljaa alkaneet tutustua toisiinsa paremmin. 

Ja niinhän siinä lopulta käy, että tuttavuus muuttuu ensin ystävyydeksi, ja sitten ystävyydestä ihastukseksi, ja lopulta kasvaa rakkaudeksi. Kilpakumppanuus unohtuu ja koulun ykkösenä oleminen jää sivummalle, ja Yukino ja Soichiro päättävät lakata esittämästä kiiltokuvia ja sen sijaan opetella ja alkaa elämään itsensä näköistä elämää.

Niin ja siis, kaikki yllä kerrottu tapahtuu kahden-kolmen ensimmäisen jakson aikana. Ja siitä tarina oikeastaan vasta alkaakin.

Ajatuksia "tyttöjen animesta ilman taikaa"

Tuo alkuasetelma kuulostaa ehkä tyypilliseltä romanttiselta koulukomedialta ja ehkä pinnalliselta sellaiselta. Jostain syystä mieleeni on jäänyt jonkun Animewatcher-sivustolle kirjoittama kommentti, joka kai suurin piirtein meni näin (aivan sanatarkkaa muotoilua en muista): "Hollywood-tyyppinen romanttinen komedia. En tykkää." (tai "tykännyt"). (Pahoittelut etten voi kreditoida ko. kommentin kirjoittajaa. Sivustolta ei viime aikoina ole voinut lukea käyttäjien kommentteja.)

Jos yrittäisi määrittää ja tiivistää ihan muutamalla sanalla, sanoisin että Kare Kano on romanttinen slice of life-draamakomedia, jossa on syvällisempiä ja synkkiäkin vivahteita.

Itse pidän Kare Kanoa vähän erilaisempana tarinana ja sarjana kuin monia muita. Tai en tiedä, ehkä tämä johtuu siitä että kyseessä on todellakin ehta ja puhdas rakkaustarina eikä toiminta-, hupi- ja/tai seikkailukertomus; sellainen jossa painotus on ensin muissa teemoissa ja se rakkaustarina on lähinnä ja korkeintaan taustalla kulkeva sivujuonne tai bonus, joka alkaa saada merkitystä ja painoarvoa vasta huomattavan paljon myöhemmässä vaiheessa. Tuntuu että vähän liian usein, lähes tyypillisesti, sarjat keskittyvät siihen, että päähenkilöpari vatvoo ja jahkaa eestaas ja päätyy yhteen vasta aivan lopussa. Onhan se kai kiva, jos jutun voi lopettaa kuin sadun; "elivät yhdessä onnellisina elämänsä loppuun asti". Joskus olisi kuitenkin kiinnostavampaa ja virkistävämpää nähdä, odottaako päähenkilöparia automaattisesti se parisuhteen ihanuus ja autuus jota niin kovin halutaan suitsuttaa ja ihannoida. (Jokainen pidemmässä parisuhteessa [joskus myös läheisessä ystävyyssuhteessa] oleva/ollut kaiketi tietää että oikeasti kaikki ei ole jatkuvaa ihanaa ruusuilla tanssimista vaan ruusuissa on myös piikkejä.)

Kare Kanossa päähenkilöpari päätyykin yhteen jo melko alussa, ja tarina ja oikeat ongelmat alkavat oikeastaan vasta siitä toden teolla. Draamaa on välillä kuin saippuasarjassa, kieltämättä, mutta toisin kuin saippuasarjoissa, Kare Kano menee poikkeuksellisen vahvasti hahmojensa mieliin, ajatuksiin ja tunteisiin, ja sitä kautta "täydellisen epätäydelliset" hahmot tuntuvatkin lähes oikeilta ihmisiltä - tai ainakin minä koin näin vuonna 2005.

...ja Yukino Miyazawa kotona. (Onhan tuollainen noin "hurja" ulkonäön kautta peilattu luonteen kontrasti nyt aika pinnallista. Luulen että ymmärrän silmälasien "nolouden", mutta ovatko [tai olivatko] verkkarit nolot ysärillä oikeasti? Kysyn siitä huolimatta että olen itsekin ysärikasvatti, olin ja olen vaan aina ollut pihalla~ :´D)

En oikeastaan ollut nähnyt paljoa animea tuolloin, mutta se mitä olin nähnyt, oli kuitenkin monipuolista. Tai niin siis luulin. 2000-luvun alussa töllössä menivät sellaiset kivat ns. tyttöjen taikataistelu-animesarjat kuin Magic Knight Rayearth ja Sailor Moon, joita kiinnostuneena teininä katsoin, ja ihan hyvää viihdettä ne olivatkin, mutta jotenkin ne ja niiden hahmot eivät onnistuneet puhuttelemaan minua ensivilkaisulla (vaan vasta myöhemmin kun olin päässyt genreen paremmin sisään). Kuten olen maininnut Cardcaptor Sakurasta jaaritellessani, minulla oli siis aikoinaan vähäisiä ongelmia käsitellä ja ymmärtää ns. varsinaisesti ja erityisesti tytöille suunnattua animea ja mangaa (sukupuolestani huolimatta siis), kun löysin ne juttuna ja genrenä. Toisaalta, enpä tiedä koinko oikeastaan mitään juttua varsinaisesti "omakseni" tuolloin, teininä ja aikuisiän kynnyksellä. :D (Erinäiset muumit ja ponit lapsuudenjuttuina kokivat ainakin hetkellisen lopahduksen. Kiinnostus animaatioon taiteen/viihteen/tarinankerronnan muotona minulla oli kuitenkin tuolloin jo olemassa.) Toisaalta, kohderyhmäsuunnittelu ja -ajattelu on minusta muutenkin vähän hassua ja keinotekoista.

Nuo(kin) yllämainitut "tyttöjen" sarjat olivat sankaritarinoita, joiden päähenkilöt tuntuivat olevan jossain määrin idealisoituja; kauniita ja hyviä ja viimeistään lopussa aina oikein tekeviä. Voin spekuloida, että teini-iässä koin sellaiset hahmot vieraina, ehkä teennäisinäkin, enkä suuremmin kokenut samaistuvani niihin. (Pakkohan ei tietenkään ollut.) Minä en ollut täydellinen enkä aina-oikein-tekevä, ja vaikka hahmot ehkä olisivat olleet inspiroivia ja hyviä roolimalleja, niin sittenkään... niissä ei ollut minulle kosketuspintaa tuohon aikaan. Luulen myös, että esim. japanilainen kouluelämäkään ei voisi olla kauempana omasta koulu/opiskeluelämästäni ja noiden aikojen kokemuksistani.

Kare Kano oli kuitenkin se portti, jonka läpi kulkiessani aloin vähitellen lämmetä genrelle, tai niin katson asian olevan. Kare Kano oli ensimmäinen pläräämäni vähän vanhemmille teinitytöille suunnattu sarja (Tokyopopin mangajulkaisun ikäsuositus on 13+), ja minulle se on teos, joka "muutti" "kaiken".

Kare Kanossa idealisoidun sankaruuden sijaan Yukino lähtökohtaisesti tunnistaa ja tunnustaa oman tekopyhyytensä. Melkeinpä jo se pelkästään tekee hahmosta mielenkiintoisen, tai ainakin kiinnittää huomion. Myöhemminkin olen huomannut, etten pidä liian "idealisoiduista" hahmoista vailla heikkouksia tai säröjä, ja olen varma, että Kare Kanolla on ollut myötävaikutusta myös siihen. (Kaipa voin kertoa myös vaihtoehtoisen näkemyksen; aikoinaan annoin alussa mainitun Kare Kano-mangan ensimmäisen osan ystäväni luettavaksi. Hänellä oli vaikeuksia ymmärtää Yukinon hahmoa eikä hän pitänyt siitä. Jokainen tehköön siis omat johtopäätöksensä. [On muuten hankalaa sanoa, paraneeko Yukinon hahmo tarinan edetessä vai päinvastoin, lässähtääkö se. :´D] Ja aihetta sivuten; kehitin aikoinaan eräänlaisen [subjektiivisen] teorian ärsyttävästä hahmosta, ehkä joskus saan aikaiseksi julkaista sen.)


Kare Kanossa hahmoina ovat "tavalliset" ihmiset, ilman mitään super- tai taikavoimia. Hahmot seisovat omilla jaloillaan, ja josseivät sitä osaa, niin oppivat. Sarja ansaitsee ison kiitoksen jo pelkästään siitä. (Niin no, toisaalta jotkin hahmoista ovat kyllä silti melkein kuin jotain superihmisiä... XDP)

Kirjoitin yllä "tavalliset" ihmiset. Yukino on sarjan päähenkilötyttö, mutta hivenen epätyypillinen sellainen: pinnan alta paljastuu varsin eksentrinen; hieman lapsellinen, analyyttinen ja laskelmoiva ja tietyllä tapaa kieronpuoleinen hahmo, joka tunnustaa oman tekopyhyytensä - ja josta merkillistä kyllä löysin kosketuspinnan, mitä en juuri mistään aiemmista siihenastisista pläräämistäni fiktioteoksista ja niiden hahmoista ollut löytänyt. Vaikka täytyy minun myöntää, että olen aikoinani muutenkin lukenut yllättävän vähän teinikirjallisuutta tai katsonut teineille suunnattuja tv-sarjoja. :-D Luulen, että Kare Kano oli myös ensimmäinen katsomani vahvasti hahmovetoinen sarja (eli siis kiinnostavampaa kuin varsinaisesti "tarina" ja "toiminta" ovat nimenomaan hahmot ja miten ne toimivat ja selviytyvät eri tilanteissa).

Kun koulun sosiaaliset kuviot tökkivät, Yukino joutuu hämmentävään tilanteeseen.
Tuskailu ei kestä kauaa, vaan hakattuaan päätä (kirjaimellisesti) tartutaan taas toimeen.
(Ja taas Soichiro saa sivusta ihmetellä että mitä ihmettä tuo touhuaa...)

Ilman mitään yliluonnollisia supervoimia Yukino on vahva tyttöhahmo joka pyrkii ratkaisemaan itse omat ongelmansa eikä uhriudu, hahmon toiminta on enimmäkseen suoraselkäistä. (Ja siis; yliluonnollisissa supertaikavoimissa ei ole mitään vikaa, nehän ovat parhaimmillaan kiintoisia ja kauniita metaforia henkiselle kasvulle, voimaantumiselle jne. Mutta tässä sarjassa sellaisia ei yksinkertaisesti vain tarvita!)  

Ajatuksia "tyttöjen animesta" joka puhuttelee

Kun Kare Kanossa hahmot tutkiskelevat itsejään, tuntojaan ja tekemisiään, ja niiden syitä ja seurauksia, ja kun hahmot ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja yrittävät kommunikoida ja opetella ymmärtämään toisiaan, niin väistämättä asioita alkaa miettiä itsekin ja heijastella omaan elämään. Yleensä ihmisillä on jokin motiivi toiminnalleen eikä toisen pään sisään voi nähdä eikä koskaan voi ihan sataprosenttisen varmasti tietää mitä toinen ajattelee. Varmuuden voi saada ainoastaan kysymällä ja kuuntelemalla vastauksen. Jos se hämmentää ja herättää lisää kysymyksiä, nekin voi ja kannattaa sanoa ääneen. Se on keskustelua josta molemmat osapuolet voivat saada ahaa-elämyksiä, oppia ja laajentaa ymmärrystään. Mutta, toisinaan kysyminen vaatii rohkeutta, ja aina voi käydä myös niin että saakin todella rehellisen vastauksen ! (<- Sarjan välitön vaikutus muuten näkyy minussa tämän tyylisen tekstin suoltamisena... :-D)

Yukinon isän viisaita sanoja. (Tästä olen muuten vähäsen huolissani nykyaikana;
että ihmisiä ei kannusteta ajattelemaan itsenäisesti. [Valitettavasti välillä huomaan itsekin pohtivani
"mitä mieltä pitäisi olla" joistakin asioista, sen sijaan että olisin vain jotain mieltä...])

Kare Kano toi minulle hahmojen samaistuttavuuden lisäksi tietyllä tapaa aivan uuden ulottuvuuden, tai perspektiivilaajennuksen, vai miksikä sitä kutsuisin. Oikeastaan kaikki tuohon asti näkemäni anime oli ollut karkeasti määritettynä joko lastenohjelmia, kepeitä komedioita, toimintapläjäyksiä, noiden yhdistelmiä, tai Ghiblin fantasiaa. Eikä siinä mitään, ne olivat mukavaa ajantappoviihdettä, todellisuuspakosisältöä ja samanhenkisten ihmisten kanssa sosiaaliseen kanssakäymiseen johdattavia. 

Animaatio oli taiteenlajina lumonnut minut jo monesti siihenastisessa elämässäni. Mutta Kare Kano oli ensimmäinen anime, jonka koen oikeasti puhutelleen minua ja koskettavan jotakin huomattavan paljon syvemmällä sisimmässäni. Ensimmäistä kertaa koskaan jokin katsomani fiktiivinen sarjateos antoi minulle oikeasti kunnolla pohdittavaa, muutaman minuutin tai tunnin sijasta vuorokausiksi, viikoiksi, kuukausiksi, jopa vuosiksi... ja koen, että se edelleenkin antaa minulle ajateltavaa, vaikka edellisestä sarjan katselusta ja mangan perusteellisesta lukemisesta on aikaa. Ehkä painotan sanaa "ajateltavaa", mutta toki sarja sai minut vahvasti myötäelämään ja tuntemaan ja se on varmasti auttanut käsittelemään omia (ristiriitaisiakin) tunteitani ja sitä kautta lopulta myös helpottamaan nuoruuden pahaa oloani (= valtava merkitys). Monen muunkin, mutta erityisesti tämän sarjan äärellä on itkuja tirautettu, puhumattakaan sisäisistä nauruista, onnenkiljahduksista ja ilonhypähdyksistä.

 

Kare Kanossa on hyvin vahva päähenkilöpari, mutta sarjassa ei keskitytä pelkästään Yukinon näkökulmaan, vaikka siitä tarina alkaakin. Soichironkin näkökulma saa tilaa, ja tietysti tarinassa tulee riittämään mielenkiintoisia käänteitä sivuhahmojen esiinmarssissa. Kateellisia kilpakumppaneita riittää niin rakkauden kuin koulumenestyksen saralla. Myös heidänkin näkökulmiaan ja tarinoitaan avataan eikä siis vain sivuuteta nopealla olankohautuksella. 

Hetkittäin fokus onkin aivan muualla kuin päähenkilöissä - ja joitakin animen katsojia (ja mangan tapauksessa lukijoita) tämä saattaa häiritä kun tarina lähtee rönsyilemään sivupoluille (mutta minkäs sille voi, jos tarinankertoja pitää sivuhahmoistaan niin paljon, että haluaa kuvata heitä enemmänkin kuin vain sivuhahmokontekstissa). Eipä siinä: siirtymät hahmotarinoista toisiin ovat sujuvia, ja myös nuo sivuhahmojenkin tarinat ovat mielenkiintoisia, jotkin jopa yllättäviä. Kuten ylempänä jo kirjoitin, yleensä ihmisillä on jokin motiivi - hyvä, tai ainakin suhteellisen helposti ymmärrettävä syy - toiminnalleen (mikä toki ei tee esim. huonosta käytöksestä ja vaikkapa kiusaamisesta yhtään oikeutetumpaa tai hyväksyttävämpää). Hahmojen välille muodostuvia dynamiikkoja ja kemioita on erityisesti tässä sarjassa erittäin kiinnostavaa seurata. 

Muistan ajatelleeni ja olettaneeni siinä kohtaa, kun tämä kuvan jäbä astui kuvioon, että ahaa, nyt tästä voi seurata jokin kolmiodraamakeissi, mutta, ja pelkästään positiivisena, yllätyksenä niin ei käykään! Joskus on ihanaa olla väärässä! (Pahoittelut käänteisestä spoilerista :D)

Suosikkihahmoja on vaikeaa valita; liki jokaisesta sarjan hahmosta löytyy jotain inhimillistä ja jos ei nyt ihan tykättävää, niin kuitenkin myötätuntoa herättävää. Tämä on nyt ehkä vähäsen hassunkuuloinen rinnastus (tai sitten ei, kyseessä olen minä), mutta vähän samaan tapaan kuin Halinalleissa pääosassa ovat enemmänkin tunteet itsessään kuin varsinaisesti hahmot, niin Kare Kanossa pääosassa ovat ehkä sittenkin enemmänkin ihmissuhteet itsessään kuin varsinaisesti hahmot.

Sarjan inhimillinen ja suoraviivainen huumori pohjautuu aika paljolti sinänsä johdonmukaisiin yksinkertaisiin oletuksiin ja niiden sittenkin vääriksi osoittautumiseen ja yllätykseen. Sekä hahmot että katsoja (tai mangan lukija) saavat kyytiä mutta lempeästi. Ketään ei siltikään pahemmin nolata tai muuten rangaista väärien oletusten tekemisestä, ei sarjan hahmoja eikä katsojaa/lukijaa. Myötätunto herää, kun miettii että oikeastaan juuri noin olisi itsellekin voinut käydä. Mieli ja ajatukset voivat huidella ties missä, mutta silti hahmoilla on yleensä jalat maassa. Hienotunteisuus karisee, siltikään huumori ei ole alatyylistä tai ilkeää. Yksinkertaista fyysistä komediaa on myös tarjolla.

Anime vs. sarjakuva (ja varoituksen sana?)

Animesovitus on melko uskollinen lähdeteokselleen, sarjakuvalle. Oikeastaan pidän sitä lähes uskollisimpana tietämäni manga->animesovituksena, sillä animaatio seuraa sarjakuvan viitoittamaa "käsikirjoitusta" visuaalisesti hyvinkin ja ihailtavan tarkasti. Joissain kohdin on otettu reilusti vapauksiakin; kun olen lukenut sarjakuvaa ja sitten myöhemmin katsonut animea uudestaan, olen nopeasti huomannut ne kohdat joita sarjiksessa ei ole, tai joissa on sävyeroja. Näin myöhemmin olen huomannut, että animesarjassa otetaan kyllä kaikki irti, mutta eritoten komediallisista elementeistä ja kohtauksista (jotka sarjakuvassa ovat hieman hillitympiä).

Sarjassa kerrotaan vähän myöhemmin tarinan alkua edeltävistä hetkistä Soichiron näkökulmasta, ja tämä gif esittää sen hetken kun poika alun alkaen tajusi ihastuneensa Yukinoon :D pieni nolo väärinkäsitys, jota seuraa kunnon vapauttava nauruhepuli!! (Tämä on yksi lempikohtauksiani animesarjasta. Jaarituksen otsikkokuva muuten liittyy tähän kohtaukseen. ;D [Tämä episodi oli muuten oikeastaan varsinaiseen sarjakuvatarinaan kuulumaton sivutarina. Kiva että se silti sisällytettiin animeen~])

Kare Kano-anime on muuten todellinen editoijan painajainen: jos sarjan haluaisi kääntää todella tarkkaan ja huolella, se käytännössä vaatisi joko osittaista uudelleen animoimista tai ruudun täyttämistä käännöstekstityksellä. Sarjassa on nimittäin todella paljon tekstiä. Sarjakuvan kääntäminen on helpompaa kun käännöksen voi vain editoida päälle (ja mahdolliset sivuhuomautukset tai tarkennukset laittaa hieman sivumpaan). Mutta mitä tehdä, kun animaatioversiossa sarjakuvan ääniefektit, sivuhuomautukset ja ihan koko tekstikin on siirretty kameran alle sellaisenaan? (Animen enkkuversiossa ei edes yritetty editoida animaatiota otsikkokuvia enempää. Ruudulla vilahtavia tekstejä ei useimmiten ole käännetty eikä tekstitetty ollenkaan. Ne menivät minulta suosiolla ohi, ja menevät kaikilta japania osaamattomilta. Joskus tekstit välähtävät myös niin nopeasti että epäilen että natiivitkaan ehtivät oikeasti lukea niitä...)

Sarjakuvan sovitusta televisioruudulle, hyvinkin kirjaimellisesti.

Kare Kano-sarjakuva on piirtotyyliltään melko yksinkertaista ja selkeää mutta todella kaunista viivaa ja tarina kulkee sujuvasti (vaikka aivan alussa minulla itse asiassa oli lieviä vaikeuksia päästä sarjakuvan kerrontatyyliin sisään :D). Animeversiossa ovat lisänä värit, liike ja visuaaliset efektit ja ääni. Animen taiteellisuus on omaa luokkaansa, toki voihan sitä miettiä että onko esim. epätärkeät taustahahmot jätetty värittämättä tarkoituksella vai käytännön säästösyistä jne. :D Välillä hahmot ovat pallopäitä ja animaatio minimaalista, suun liikkeitä ei ole animoitu jne. Jos ajattelee positiivisesti, Kare Kanon voi parhaimmillaan nähdä kokeellisen ja/tai taiteellisen animaation tuotoksena. Jos ajattelee negatiivisesti, se voi olla halvalla tehtyä ja säästökeinoilla kikkailtua roskaa. Joka tapauksessa se juttu eli tarina kulkee ja etenee... 

joten kuten... liki loppuun saakka.

Muuten ihan paras anime, MUTTA...

Kare Kano olisi animena mainio, ellei siinä olisi tarinan ulkopuolisia vikatekijöitä ja muita rajoitteita. Kaikista suurin spoileri, jonka tässä jaarituksessa paljastan, on se, että sarjalla ei ole varsinaista loppuratkaisua.

Animesarja on vain 26 jakson pituinen, ja se tehtiin silloin, kun alkuperäinen kuukausittain julkaistu sarjakuva oli hyvinkin keskeneräinen. Niinpä anime loppuu melko ikävästi kesken, yksinkertaisesti lähdemateriaalin puutteeseen. Myös sarjan budjetti lienee loppunut kesken; sarjassa on huomattavalla tavalla etsitty teknisiä säästökeinoja, ja siinä on pituuteensa nähden ikävän paljon vanhan kertausta ja toistoa ja lopulta jopa höttöä, joka ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään millään tavalla. Voi kuulostaa käsittämättömältä, mutta (valitettavasti) se on totta. 

Pahoittelen, että olen tähän asti yksinomaan ylistänyt sarjaa (mutta luotan siihen, että tätä[kin] jaaritusta lukevat vain ne, jotka joko ovat sarjan jo katsoneet, tai vaihtoehtoisesti eivät sitä todennäköisesti kuitenkaan koskaan tule katsomaan). Kare Kano-animen suurin ongelma ja vika on se, että se tehtiin liian aikaisin. Sarja on puoliväliin asti todella tiukkaa ja napakkaa settiä, mutta sen jälkeen se alkaa vähitellen hiipua ja juttua venytetään ja veee-nyyy-tee-tään. Sarja ei varsinaisesti huonone, mutta loppu on antikliimaksinen. Useimmille se tuottanee vähintään lievän pettymyksen, ja joillekin varmasti isommankin turhautumisen. 

Toisaalta sarjan venytetty loppu ja viimeiset n. kahdeksan jaksoa toimivat mielestäni itse asiassa jonkinasteisena etäännytyksenä sarjaan, ja pidän sitä jopa lohdullisena. Vaikka tarina jääkin kesken, muistelen että tuolloin 2005 siitä ei kuitenkaan varsinaisesti tullut eikä jäänyt ikävää fiilistä tai pahaa mieltä. Se vain loppui, se piti hyväksyä, sillä hyvä. Luulen, että ajattelen näin, koska yksinkertaisesti tunsin saaneeni sarjalta sellaisenaankin todella paljon ja enemmän kuin olisin arvannut.

Animewatcherin kommenttikenttään kirjoitinkin: "Loistavaa/kelpoa niin kauan kuin sitä kestää."  (Kare Kanohan ei suinkaan ole maailman ainoa anime joka "jää kesken"...)

(Jotenkin hassusti muistikuvani sarjan loppupäästä olivat vuosien kuluessa värittyneet negatiivisemmiksi kuin mitä se oikeasti on; "ne viimeiset kahdeksan jaksoa ovat täyttä p*skaa~" Mutta kun sarja tuli monen vuoden jälkeen katsottua taas kunnolla uudestaan, niin ei se ollutkaan lähellekään niin paha kuin vääristyneissä muistikuvissani. Välillä niinkin päin. :´D)

Animen katsottuani, edelleen vuonna 2005, päätin hankkia mangan loputkin osat, se oli helppo ja luonteva jatko tarinan seuraamiselle (kyllähän minä nyt halusin tietää, miten hahmoille lopulta käy!). Siitä tuli pidempiaikainen keräily- ja lukuprojekti, jonka sain päätökseen vasta vuoden 2009 alussa. Kun koko sarjakuva on luettu, niin kyllähän animen keskeneräiseksi jäänyys harmittaa. Mutta ellen olisi katsonut animea, en luultavasti olisi jatkanut sarjakuvan lukemistakaan (sillä sanon suoraan, että Kare Kano-mangan ensimmäinen lätyskä toimii itsenäänkin lyhyenä kolmiosaisena novellina [vastaten animessa puolestaan kolmea ensimmäistä jaksoa]). Animen katsottuani aloin myös hahmottaa sarjakuvaa paremmin. (Tokyopopin englanninkielinen käännös on... kelpo. Jonkin verran siihen on päässyt käännöskömmähdyksiä ja ladontavirheitä.)

Anime alkaa muuttua sarjakuvaksi enenevässä määrin lopun lähestyessä.

Animessa kaikki aloitetut juonikaaret jäävät auki. Sarja alkaa Yukinon kehitystarinana, eikä edes senkään pääetappia saada tavoitettua. Sivuhahmot ovat mielenkiintoisia tuttavuuksia, joita sarjakuva syventää enemmän kuin anime ehtii. Soichiron tarinaa sivutaan kyllä lupaavasti, mutta se jää ainoastaan pintaraapaisuksi. Todella selväksi siinäkin kyllä ehtii tulla, että tuolla poitsulla ei ole kaikki ihan kunnossa... (Sarjakuvan edetessä Soichirosta tulee tarinan tosiasiallinen päähenkilö, ja sarjis lähteekin soutelemaan todella synkkiin ja syviin vesiin, enkä osannut arvata millaiseen pyöritykseen joutuisin!)

Animen jälkeen...

Vioistaan huolimatta Kare Kano-anime on minulle tärkeä. Olen aiemmin blogissani maininnut, että animaatiostudioiden nimet eivät oikeastaan merkitse minulle paljoakaan, enkä alkuun ollut mitenkään erityisen kiinnostunut siitä, että Kare Kanon on käsikirjoittanut ja myös pääosin ohjannut Hideaki Anno ja että se on Gainax-studion tekemä sarja. Vasta myöhemmin yhdistelin paloja ja niin sennimiset animesarjat kuin Nadia: The Secret of Blue Water (1989) ja Neon Genesis Evangelion (1994) päätyivät katselulistalleni. Ne ovat vähän eri kaliiperin sarjoja; Nadia on seikkailu- ja scififantasiasarja toiminta-twistillä ja siinä on vähäistä teinikipuilua, NGE on toimintaan ja scifiin verhottua kunnon teini( vaiko ihan yleisesti ihmis-)kipuilua, ja Kare Kanohan on pinnaltaan "tyttöjen sarjis" (mutta näillä kaikilla on yhdistäviä elementtejä ja näillä kaikilla kolmella sarjalla on omalaatuiset ongelmansa, mutta niistä huolimatta sanoisin, että ne kaikki ovat silti mukaansa tempaavia, ja enemmän hyviä kuin huonoja sarjoja, joten kyllä, suosittelen, kaikille, sukupuoleen katsomatta, ainakin vilkaisemaan ;-)). 

(Saa nähdä saanko aikaiseksi kirjoittaa noistakin sarjoista joskus: Evangelionista minulla tuskin on mitään kovin omaperäistä sanottavaa. Nadiasta olisi sinänsä hauska kirjoittaa jotain, ja mielelläni jaarittelisin jotain, mutta epäilen silti onko siitä mahdollista saada asiallista tekstiä aikaan.)

Omalla tavallaan hassunkurista on, että Evangelionin katsottuani (vasta vuonna 2011 :-) [olen tosi hidas joissain jutuissa]) koin havahtumisen. Tunsin, että olin "eheytynyt", siis viimein noussut sieltä itsetutkiskelun ja mietiskelyn ja nuoruuden mielenmyllerryksen ja elämänahdistuksen sekaisesta suosta, johon olin uponnut ja jossa velloin löytäessäni Kare Kanon (ja myös Taotao-elokuvan). Toisaalta se oli ehkä vain vertauskuvallinen havahtuminen, mutta siis, tajusin, etteivät minua ennen kovasti vaivanneet asiat vaivanneet enää, tai niillä ei ollut enää suurta merkitystä. Ympyrä oli sulkeutunut. Silläkin saattaa olla tekemistä että olin jo täyttänyt 25. Pahimmat nuoruuden mielen ailahtelut olivat jääneet taakseni. Olin päässyt yli itseinhostani ja oppinut hyväksymään olemassaoloni. (Tietysti edelleen hetkittäin koen valtavia surkeudentunteita ja eksistentiaalista häilyväisyyttä. Ei kaikki ole taikasauvan heilautuksella ohi, mutta olen oppinut sietämään itseäni ja hetkittäin voimakkaita tunteitani. Ne asiat vain kuuluvat ihmisenä olemiseen.) (Koen tarpeelliseksi tarkentaa, että käytän sanaa "eheytyminen" tässä yhteydessä ihan yksinkertaisen yleisesti henkisen rikkoutumisen vastakohtana. No joo, ehkä voisin sanoa "parantuneeni" tai "itsekorjautuneeni". Mitä sanaa itse käyttäisitte?)

Itse asiassa mietin ja spekuloin, onko ohjaaja yrittänyt linkittää ja lomittaa Kare Kanoa yllämainitun Evangelionin kanssa yhteen, sillä Kare Kanon (vähitellen ikävästi) toistuvana jaksojen aloitusmantrana hoetaan "nuorista uuden vuosituhannen kynnyksellä". Toki, Kare Kano oli ajan hermolla 1990-luvun lopulla. Mutta Neon Genesis Evangelionin tarinan maailmassa ollaan koettu pallonlaajuinen ekokatastrofi 2000-luvun alussa. Omaa spekulointiani; mitä jos ohjaaja olisi ottanut vapauden hieman venyttää asioita, niin että Kare Kano ja NGE olisivat tavallaan "samaa universumia", meinaisiko se ehkä sitä, että ohjaajan tulkinta Kare Kanosta kertookin tavallaan "retrospektiivisesti" niistä nuorista ihmisistä, jotka elivät maailmassa ennen NGE:n tapahtumia? (En ole hirveästi lukenut muiden kirjoittamia tekstejä enkä siis tiedä onko kukaan muu internetissä miettinyt ja mahdollisesti spekuloinut ja analysoinut tätä asiaa.) 

Musiikki

Shiro Sagisun musiikki tekee animaatiosta vielä suurempaa, mahtipontisempaa ja suorastaan eeppistä. Vähän mietin, että Kare Kano-animessa melkein parasta on hahmojen/tarinan jälkeen musiikki. Melkein voisin sanoa, että jos pitäisi antaa jokin syy ehdottomasti katsoa Kare Kano (sarjan keskeneräiseksi jääneisyydestä huolimatta), niin se olisi sarjan musiikki (tai no, voi musiikkia kuunnella ilman animen katsomistakin XP).

Sarjaa katsellessa sen musiikeista tuli jonkinmoisia "nostalgia"viboja ja tuttuuden tunteita, ja kun tutkailin niin fiiliksen syy selvisi; Shiro Sagisu on tehnyt musiikin myös esim. Kimagure Orange Road-kasariteini-animesarjaan (joka siis suomalaisittain on tunnettu nimellä Superperhe). (Samaten Sagisu on tehnyt musiikit myös yllämainittuihin Nadiaan ja NGE:hen. Eeppisyys ja toisaalta cheesymäisyys pursuaa noidenkin sarjojen musiikissa, Kare Kanossa on niihin verraten hieman enemmän herkkyyttä ja paljon pianomelodioita ja jousisävellyksiä, ja onhan kyseessä aivan eri genren sarja. [Olisi muuten kiva jos englannin cheesy-sanalle olisi olemassa joku järkevä käännös, "juustoinen", "imelä", "halpa", "kehno" tai "kliseinen" eivät ihan ole sitä mitä haen; imelä ja kliseinen ovat ehkä lähimpänä. "Ikivihreä" olisi sinällään hyvä määritys jos sitä käyttäisi hivenen sarkastissävyisenä ilmauksena. Pitäisi kai linkata pari Shiro Sagisun biisiä tähän että jotenkin voisin näyttää mihin viittaan :D])

Sarjan soundtrackia oli aikanaan saatavilla. Harmittaa, etten älynnyt tarttua tilaisuuteen kun sellainen oli.

Animen ulkopuolelta

Hauska sattuma oli, että tuona samaisena vuonna 2005 Yle TV2 esitti teinidraamasarjan Rakastuin mä luuseriin, joka on tietyllä tapaa samankaltainen; sarjan tarina rakentuu useamman hahmon näkökulman kautta. Juoni on vähän pinnallisempi "koulun suosittu kaunotar-tyttö rakastuu epäsuosittuun nörtti-poikaan"-kuvio. Sarjassa konseptin systemaattisuus viedään niinkin pitkälle, että tarina etenee jaksoittain aina yhden tietyn ja vaihtuvan hahmon näkökulmasta. Sattumalta päädyin katsomaan tuon sarjan silloin kun se esitettiin, pidin siitä ja olen kaipaillut sitä muutamia kertoja. Suureksi iloksi se tuotiin Yle Areenaan nähtäväksi vuonna 2017 ja uudestaan tänä vuonna. Saisi jäädä pysyvästi!

Kare Kano opetti minulle paljon, mutta annan huomattavan arvon tuonaikaisille vähäisille mutta merkittäville ystävyyssuhteilleni. Juttelin paljon parin nettikaverin kanssa asioista ja elämästä ylipäätään. Olimme suurin piirtein samalla aallonpituudella, mutta silti kolme aika erilaista ihmistä, emmekä aina olleet kaikista asioista samaa mieltä emmekä aina ymmärtäneet toisiamme. Sen takia meille ei täten muodostunut kovinkaan suurta, jos minkäänlaista, suljettua samanmielisyyden "kaikukammiota" tai "kuplaa". En ehkä tuona aikana välittömästi arvostanut sitä, mutta jälkikäteen olen kiitollinen, että nettikaverini eivät aina automaattisesti myötäilleet minua vaan heillä oli omia, eriäviäkin mielipiteitä ja näkemyksiä, joita kuuntelemalla sain toisenlaisia havaintoja ja saatoin laajentaa perspektiiviäni.

Oikean elämän ihmissuhteet olivat siis tärkeitä, mutta suurimman työn "aikuiseksi kasvamisessa" tekee (tai "joutuu tekemään") jokainen itse tahollaan. Siinä ei kukaan tosiasiassa "voi auttaa" ja tehdä muutosta kuin yksilö itse. Muilta ei voi vaatia mitään ellei sitä vaadi myös itseltään. Oma ns. "elämänfilosofiani" on 'kaikki lähtee itsestä'. En olisi tässä, jos en olisi käynyt tuota varhaisaikuisuuden itsetutkiskeluvaihetta ja ahdistusta läpi ja "vellonut" aikaani.

Alunperin olin otsikoinut tämän jaarituksen "Kare Kano - aikuiseksi kasvamisen käsikirja", mutta ei nyt sentään liioitella. Yhtä hyvin olisin voinut otsikoida sen myös "ihmiseksi kasvamisen" tai "vuorovaikutuksen" tai "itseilmaisun" käsikirja". Minä olen saanut tästä kyseisestä teoksesta paljon irti, mutta sehän ei tarkoita, että joku toinen tai kaikki muut saavat siitä samalla tavalla tai samassa määrin irti mitään. Se on sitten kokonaan eri juttu millaiseksi aikuiseksi/ihmiseksi olen kasvanut... (Ja siis, olen henkilö joka yhdessä välissä oli feilannut lähes kaikki ne vähäisetkin ihmissuhteensa..)

Niin mitenkäs minä aikoinaan löysin tämän sarjan?

Vastaus ylempään kysymykseen on Di Gi Charatin ääninäyttelijä. Charatissa nähty ja kuultu koirakorvainen hammaslääkäripoju Ky Schweitzer on yksi suosikkihahmojani, ja hahmoa ääninäyttelee Chihiro Suzuki. Kun 2000-luvun alkupuolella Charatiin tutustuttuani päädyin tutkimaan miehen äänirooleja muissa animesarjoissa, vastaan osui tietysti miespääosa jossakin Kare Kano-nimisessä sarjassa. Sarja päätyi katselulistalle aikoinaan noinkin heppoisesta syystä, ja vaikka herra Suzuki ei varsinaisesti suurimpia ääninäyttelijäfanituksiani olekaan, niin kyllä silti uskon tunnistavani tuon pehmeän ja vienohkonuottisen miesäänen aina sen kuullessani (toisaalta, en tuon jälkeen oikeastaan ole kiinnittänyt enempää huomiota miehen muihin äänirooleihin). (Vielä näin vuonna 2021 kyllä sydämeni kuitenkin suli tästä kakkosjakson hyräilystä. Se on edelleen aivan ihana!)

Vasemmalla siis Soichiro (Kare Kano), oikealla Ky (Di Gi Charat), jos tämä on epäselvää.

Jos miettii mitä muuta yhteistä Kylla ja Soichirolla on kuin ääninäyttelijä niin jostain syystä välitön ajatukseni on että kummastakaan hahmosta ei tule ekana mieleen super-maskuliininen testosteronia puhkuva macho. X´D Molemmat hahmot ovat olemukseltaan ja sielultaan jotenkin todella herkkiä ja tunteikkaita poikia, mutta samalla vakavia, ja hivenen synkän auran omaavia hahmoja (eikä kumpaakaan voi kyllä varsinaisesti "tasapainoiseksi" persoonaksi nimittää...). Molemmat ovat ehkä jollain tapaa "neitimäisiä" (mutta etenkin Ky). Erona sen sijaan on se, että Ky on selvästi tragikoominen hahmo, kun taas Soichiro on oikeasti huomattavan traaginen hahmo jota tulee surku. Minun täytyy kyllä suoraan tunnustaa, että Kare Kano kiinnostaa ja koukuttaa ensisijassa Yukinon hahmon, ei Soichiron takia vaikka se epäsuorasti minut teoksen pariin alkujaan johdattikin. :´D  

Lopuksi

Kare Kano on minulle hyvin merkittävä teos, mutta minun täytyy toisaalta myös tunnustaa, etten edelleenkään ole lukenut ihan niin paljoa teinityttöjen/nuorten naisten mangaa tai katsonut animea. Olen kyllä jotain tutkaillut, mutta en voi sanoa ahmineeni. Ylistykseni kohteena voisi ehkä hyvinkin olla joku aivan muu teos, johon vain olisin sattunut ensin törmäämään, koska aivan varmasti on muitakin Kare Kanon kaltaisia sarjoja. En nimittäin lainkaan ihmettele, jos (ja että) Kare Kano on innoittanut moniakin 2000-luvun tekijöitä.

Nyt kun sarjaa tuli jaaritusta varten pitkästä aikaa tapitettua, mieleeni tuli, että olisi hauskaa tehdä Kare Kanosta eräänlainen parodiaversio jossa Soichiron puheet olisi muokattu hieman suoraviivaisemmiksi ja kaikki ajatuksetkin olisi tekstitetty...

Tämä voisi olla vasta kepeää alkua parodiaversiolle... mutta ei, en tee sitä,
siitä tulisi vain osoitus omasta huonosta huumorintajustani... ainakaan en julkaise...
 

Taitaapa muuten käydä niin, että tästäkin sarjasta tulee jatkojaaritus...