Lisäjaaritus Kare Kanosta

Laitan tämän gifin oikeastaan vain aiempaan jaaritukseen linkittävänä elementtinä.

Edellisessä jaarituksessa esittelin Kare Kano-animesarjan. Tekstiä kirjoittaessani tulin kuitenkin sellaisiin ajatuksiin, että tekstiä on pakko jakaa jotta esittely pysyy esittelynä eikä mene heti liian syvälle (taisi se silti vähäsen mennä ja ajatukseni rönsyilivät...). 

En oikeastaan tiedä, mitä tämä jatkojaaritus varsinaisesti käsittelee, mutta ehkä mietin enemmän ja syvällisemmin hahmokohtaisia juttuja? Saatan sivuta myös mangaa enemmän kuin animen esittelyssä.

Kare Kanon hahmot ovat tyyppejä, joihin olen samaistunut ja joiden kautta olen ajatellut asioita ja saanut yhteyttä itseeni. Asiat, joista alla kirjoitan, eivät ole nuoren parikymppisen naisen mietteitä, vaan minun tässä hetkessä, n. 10-15 vuotta myöhemmin mietittyjä ja jäsenneltyjä jälkihavaintoja. Toki muistelen menneitä, ja kerron tässä joitakin omia henkilökohtaisia tuntemuksiani, koska luulen ettei sarjan merkittävyys aukea ellen ihan vähäsen puhu myös itsestäni (mutta en nyt sentään avaa koko yksityiselämääni). 

Kirjoitan vain mitä minulla nyt on päällimmäisenä pyörinyt mielessä (voisin toki ammentaa ja pohdiskella ja kirjoittaa tästä sarjasta lähes jatkuvasti lisää ja pitkiä esseitä koko loppuelämäni ajan [siltä ainakin tuntuu], mutta yritän kiteyttää tähän olennaisimmat asiat).

Kirjoitan vain niistä sarjan hahmoista ja tarinoista, jotka minua ovat vuosien kuluessa eniten koskettaneet. En hirveästi kirjoita yksityiskohtaisia juonipaljastuksia, joten tämän jaarituksen voinee lukea vaikkei sarjaan olisi tutustunut, mutta ehkä jaaritustani on helpompaa ymmärtää jos sarja ja sen hahmot ovat jo ennestään tuttuja. (En kuitenkaan edellisessä jaarituksessa varsinaisesti esitellyt hahmoja lainkaan...)

Tämän jaarituksen loppuosa menee taas leikkauslinkin taakse.

Yukino ja Soichiro (ja "sosiaalinen täydellisyys")

Sarjan päähenkilöiden, Yukinon ja Soichiron kautta käsitellään niin paljon sekä ihmisenä että ihmisten kanssa olemista, etten tiedä mistä aloittaa. Samankaltaisuutta, erilaisuutta, yhteenkuuluvuutta, ulkopuolisuutta, yksinkertaisuutta, monimutkaisuutta. Luottamusta, sen puutetta. Yhteyden löytämistä, sen katkeamista ja löytämistä uudelleen. Ihan vain jo päähenkilöparissamme riittää pureksittavaa ja voisin kirjoittaa hahmoista loputtomasti (ehkä). Mutta ehkä kirjoitan tässä vain vähäsen siitä, mitä animesovituksessa ehditään käsitellä.

Ihan vain Yukinon ja Soichiron alkuasetelman motiivit tähdätä koulumenestykseen ja luoda itsestään sosiaalisesti "täydellinen" vaikutelma ovat hyvin erilaiset.

Yukinon motiivi on varsin simppeli turhamainen ja itsekäs pyrkimys saada haluamansa: aikuisten kehuista ja ikätoverien ihailusta ja suosiosta tulee yksinkertaisesti hyvä ja miellyttävä olo. (En usko, että tosielämässäkään kovinkaan moni panee pahakseen kehuja ja suosiota.) Soichiron motiivi on puolestaan monimutkaisempi yritys ja sisäinen pakko paeta menneisyyttä ja siihen liittyvää henkistä painolastia, toisaalta hakea hyväksyntää olemalla paras jotta olisi edes jotain sukulaisten silmissä. Soichiroa ajaa syvään juurtunut ulkopuolisuuden tunne ja pelko hylätyksi tulemisesta. Suvun "mustana lampaana" pidetty ja halveksittu Soichiro kokee, että tämän on pakko pyrkiä olemaan paras, koska muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Jos saavuttaa täydellisyyden, ehkä saavuttaa myös sisäisen rauhan ja tyytyväisyyden?

Samaten Soichirolla on tarinan alussa "idealisoiva" mielikuva Yukinosta, mutta se paukkuu ja murenee totaalisesti kun Yukinon todellinen minä paljastuu. Kohtaaminen Yukinon kanssa pakottaa Soichiron miettimään asioita ja omia motiivejaan uudelleen (ja lopulta myös vähitellen kohtaamaan sen menneisyyden jota poika pakenee). (Yukinon mielikuva Soichirosta taas on aluksi ennen kaikkea kilpailuhenkinen ja muuttuu vasta myöhemmin romantisoivaan suuntaan.)

Yukino räyhää itsekseen ja ravistelee omaa mielikuvaansa Soichirosta.

Viime jaarituksessa hehkutin sitä, miten poikkeuksellisena hahmona koen Yukinon. Yukino on tietysti aivan omaa luokkaansa ja... käänteinen idoli? (En oikein tiedä miten hahmoa ja suhdettani siihen luonnehtisin. :D) Yukinossa on minulle paljon tunnistettavia piirteitä niin hyvässä kuin pahassa, mutta yhtä lailla Soichiron ulkopuolisuuden kokemukset, pelot ja synkkyys ja vellominen niissä, ja sisäinen kamppailu itsensä kanssa ovat melkein liian samaistuttavia... jos oikeastaan mietin, niin samaistun molempiin päähenkilöihin. Yukino on se iloinen, valoisa ja energinen minä, ja Soichiro se vakava, synkkä ja epävarma minä... päähenkilöparimme on kuin yhden henkilön kaksi puolta, tavallaan? XP (Ainakin minulle ne voisivat olla...)

    Se iloinen ja hyvinvoiva minä? (Yukino on piirretty useammin tuollaiseksi
lapsenomaiseksi chibipalleroksi kuin Soichiro, huomaan. :D)

Yukino on se, josta pidän enemmän, mutta Soichiro on se, johon oikeasti uskon samaistuvani enemmän. Luulen, että samaistun Soichiroon "enemmän" juuri siksi, että hahmon kautta käsitellään nimenomaan syvempiä tunteita ja kokemuksia. Minulla ei ole traagista menneisyyttä, mutta nuoruudessani olin epävarma monessa asiassa, etenkin suhteissani ulkomaailmaan ja muihin ihmisiin, enkä hirveästi pitänyt itsestäni, nimenomaan henkilönä. Ihmettelin, kuka ja millainen ihminen oikeastaan edes olen. Samaan aikaan en siltikään voinut olla mitään muuta kuin juuri se, mikä ja kuka olin (ja jälkikäteen mietittynä ratkaisuna oli joko opetella hyväksymään se tai sitten tehdä muutos, tai vähän molempia).

Se epävarma ja pohdiskeleva minä...

Rämmin aikani ajatusten ja itsetutkiskelun suossa, mutta vähitellen nousin sieltä ja lopulta pääsin eteenpäin, mutta vieläkin joidenkin asioiden muistelu noilta teini-iän ja varhaisaikuisuuden ajoilta tuntuu kipeältä. Toisaalta nykyään tunnen jonkinlaista armollisuutta ja myötätuntoa tuota nuorta reppana-minääni kohtaan.

Hahmojen (ja koko sarjan) relevanttius nykypäivänä (tämä kappale rönsyää hieman)

Onhan tämä jo vanha sarja kun puhutaan vielä lankapuhelimessa...
(Sarjakuvan alussa monellakaan hahmolla ei vielä ollut kännykkää.)

Uskon, että Kare Kano on edelleen "relevantti" ja ajankohtainen sarja nykypäivänäkin, vaikka se alkaakin olla vanha ja 1990-lukumaisuus näkyy. Sen keskeiset teemat (etenkin päähenkilöiden Yukinon ja Soichiron, mutta toki muidenkin sarjan hahmojen kautta käsiteltyinä) ovat yhä mielenkiintoisia ja peilattavissa vieläkin tähän päivään, missä ihmiset tavoittelevat ja ihannoivat täydellisyyttä, luovat ja ylläpitävät illuusioita.

Vaikka miten yritetään sanoa ja hehkuttaa että "ole vain oma itsesi" (niin, vai yritetäänkö enää? :P Jossakin vaiheessa muotia taisi olla myös ilmaisu "olla parempi [vaiko jopa paras?] versio itsestä"... en pysy enää kärryillä näistä...) niin sittenkin ihmiset monesti pyrkivät esittämään olevansa "täydellisiä", josseivät sitä niin sitten jotenkin "erikoisia" ja mahdollisesti feikkaavat enemmän kuin koskaan erottuakseen joukosta (mikä tietysti on jossain määrin ymmärrettävää, ihmiset haluavat luoda ja tuoda itsestään esiin -oletetusti- kauniimman ja hyvän puolensa ja korostaa sitä ennemmin kuin niitä -oletetusti- vähemmän hyviä puolia). Ihmiset lienevät huomion-, suosion- ja ihailunkipeitä ja hakevat sosiaalista hyväksyntää ja vahvistusta ja merkitystä itselleen ulkopuolelta (mikä on tietysti luonnollista). Se näkynee varmaan etenkin sosiaalisen median kanavissa (en ole niissä [muissa kuin täällä Bloggerissa ja YouTubessa, mutta en tiedä kannattaako niitä rinnastaa Facebookiin, Twitteriin ja vastaaviin...], joten en voi omakohtaisesti sanoa tietäväni näistä asioista varmasti). 

Samaan aikaan ihmisillä on valtavia henkisiä paineita jotka kasautuvat tuon täydellisyyden tavoittelussa ja siitä suoriutumisessa, ja onhan se vähän kummallista, kun nuo paineet ovat kuitenkin -luultavasti- enemmän itse luotuja kuin ympäristön aiheuttamia. Kurjimmillaan itsetunto ja koko maailmakin romahtaa jos katselukertoja ja tykkäyksiä ja kommentteja somessa ei tulekaan. (Silloin voi olla hyvä vähän mietiskellä itseään ja omia arvojaan.)

Oma hyvinvointi voi parantua huomattavasti jos vähän itsetutkiskelee ja alkaa arvostaa itse itseään sen sijaan että (jatkuvasti) hakee hyväksyntää ja ihailua ulkopuolelta - oli se sitten tosielämässä tai nettimaailmassa tai somekanavissa. On epätervettä jos itsetunto ja mahdollisesti koko identiteetti on rakennettu pelkästään ulkopuolisen ihailun tavoittelun varaan. (Olisi kyllä jännää ajatella Kare Kanon tarinaa ja hahmoja sovitettuna tähän nykyiseen someaikaan...)

Mutta enköhän rönsynnyt tarpeeksi. Ei tämän pitänyt olla pohdintaa ja spekulointia täydellisyyden illuusiosta somekanavissa (mutta ehkä ymmärrätte mitä yritin ajaa takaa tässä?). Takaisin varsinaiseen asiaan.

Kieltämättä; "omana itsenään oleminen", ja omien tapojensa muuttaminen voi olla yllättävän hankalaa, jopa vaikeaa, ja sillä on myös mahdollisesti vähemmän myönteisiä seurauksia, niin kuin Kare Kanossa nähdään. Kaikki eivät välttämättä pidä henkilöstä juuri sellaisena kuin hän on, ja toiset taas näkevät kiillotetun feikkikuoren lävitse. Mutta sittenkin, itselleen ja toisille kannattaa olla rehellinen - ja myös armollinen, kävi miten kävi.

Animesovitus ei tosiaan kata edes Yukinon näkökulmaa tarinassa kokonaan. Soichiron puoli tarinasta jää oikeastaan kokonaan sarjakuvasta lukemiseksi. On surullista ja liki sydäntäsärkevää nähdä miten hahmojen yhdessä aloittama matka ei jatkukaan kuin unelma; sarjakuvassa Yukinon kehityksen ja tarinan saavuttaessa lakipisteensä on selvää, että hahmo on päässyt eteenpäin. Siitä riemuitsee, mutta samaan aikaan on kylmäävää huomata miten Soichiro vielä edelleen jatkaa omaa sisäistä kamppailuaan... Niin... ei se niin helppoa tosielämässäkään ole... (Ennakoivat merkit tästä ehditään kyllä animessakin nähdä.) Soichiron kehitys ei ole helppo, mutta viimein myös päähenkilöpojumme pääsee onnellisesti eteenpäin.

Katsoin animen edellistä jaaritusta varten "muistin virkistykseksi" pitkästä aikaa, vaikka olen toki katsonut sarjan moneen kertaan ja pläräillyt suosikkikohtiani siitä hyvinkin paljon aikoinaan ja se on jäänyt todella hyvin mieleen. Katsottuani animen nyt hiljattain mietin, että myös mangan perusteellisesta lukemisesta on aikaa ja että ehkä sekin pitäisi lukea taas, sillä vaikka muistan sarjakuvan ja Soichiron tarinan pääpiirteet melko hyvin, jotkin yksityiskohdat uupuvat, ja toisaalta olen kiinnostunut, ajattelenko ja tunnenko vieläkin samalla tavalla kuin vähän reilu kymmenen vuotta sitten, vai onko jokin muuttunut. (Tässä mielessä saatan vielä ehkä palata jaarittelemaan tästä sarjasta jossain vaiheessa kun saan luettua sarjakuvan ajatuksen kanssa...)

......

Nyt sitten jatketaan päähenkilöparista muihin (minulle merkityksellisiin) hahmoihin ja niiden tarinoihin!

Tsubasa ja elämän mullistuminen

Joskus minua ihmetyttävät tyttöhahmot, joille vaan käy hyvin ilman että näiden tarvitsee varsinaisesti kokea mitään suurta konfliktia tai kriisiä, tai ylipäänsä tehdä mitään, mikä viittaisi kehittymiseen tai muutokseen. (No joo, voihan fiktiossa olla millaisia hahmoja vain, niin kuin oikeassakin elämässä. Ei se ole kiveen hakattu totuus, eikä ihmisten oikeassa elämässä ole pakko ja välttämätöntä konfliktoida tai kokea kriisejä. Onnekkaita ja autuaita olkoot silloin he.) 

Tsubasan ensiesiintyminen animessa.

Kare Kanossa Tsubasa on mielestäni hieman ylläkuvatunlainen tyttöhahmo jolle vaan käy hyvin. Aluksi en pitänyt hahmosta oikeastaan yhtään. Tsubasa on yhtä aikaa sekä ärsyttävä lellipentu että hieman samaan tapaan haavoittuvainen ja traaginen hahmo kuin Soichiro. Molemmat ovat kokeneet kovia elämässään ja ovat siinä mielessä kohtalotovereita.

Niin kuin Yukinokin itsekseen toteaa, Soichiro ja Tsubasa näyttävät
hyvältä yhdessä, mutta samaan aikaan siinä on myös jotain todella surullista.

Tsubasa on hiljattain haavoittunut lisää elämässään vain, koska muut ihmiset tahoillaan yrittävät mennä eteenpäin (ja menevätkin). Kenenkään tietoisena tarkoituksena ei ole ollut satuttaa Tsubasaa ja loukata tämän tunteita, mutta joskus, ja välillä väistämättä, toisten ja etenkin läheisten ihmisten tekemiset vaikuttavat merkittävästi myös omaan elämään ja olemiseen. Ja tämä on se juttu, jossa samaistun tähän tyttöseen. Sen oivaltaminen ei tapahtunut kuitenkaan heti, vaan muutamia vuosia sen jälkeen kun olin sarjaan ensi kerran tutustunut.

Eräässä vaiheessa minusta tuntui, että "kaikki muut" menivät eteenpäin, ja itse olin ainoa joka junnasi paikallaan. Toisaalta myös tuntui, että toisten ihmisten tekemiset vaikuttivat "liikaa" omaan elämääni. Mikä sitten johti siihen havahtumiseen, että oli aika irtautua, ja ottaa oma elämä haltuun (tai ainakin lakata ripustautumasta toisiin ihmisiin [koska sitä minä todellakin tein]). 

Tsubasa yökylässä Yukinon luona.

Voiko Tsubasan kohdalla silti puhua varsinaisesta kehityksestä? Tsubasa toki kokee kriisin. Hän haluaisi pitää vanhan elämänsä ja säilyttää sen ennallaan. Tsubasa on saanut turvaa elämän "muuttumattomuudesta", mutta onko se onnellista ja tyydyttävää, ns. "hyvää elämää"? (Hieman samaan tapaan minäkin aikoinani vaalin pysyvyyttä ja "pelkäsin" ylipäänsä jotakin ja mitä tahansa "muutosta", enemmän epämääräisenä abstraktiona kuin konkretian tasolla. Toisinaan vieläkin koen hankalaksi suhtautua ajatustasolla isoihin muutoksiin ja mullistuksiin, vaikka loppupeleissä ja tosiasiallisesti olen aina sopeutunut niihin melko hyvin.) Totuus on kuitenkin se, että hyvin harvat asiat ovat ikuisia ja lukkoon lyötyjä, muuttumattomia. Muutoksen edessä on pakko mennä johonkin suuntaan. Eteenpäin.

Mutta muutoksen ei tarvitse merkitä totaalista tuhoa tai loppua ja menneen taaksejättämistä ja unohtamista. Päinvastoin, kaikki vaan lutviutuu lopulta, kun paikallaan junnaamisen ja jääräpäisen purnaamisen sijaan avaa mielensä uusille asioille (ja kenties ihmisillekin). Kriisi raukeaa kun ymmärtää ja hyväksyy sen, että muutos voi avata uusia mahdollisuuksia.

Tsubasan tarina saadaan kivaan pisteeseen animessa, mutta tytön (ja etenkin tytön tulevan velipuoli Kazuman) tarina jatkuu vielä myöhemmin sarjakuvan puolella. 

Kun on aina ollut ihmisten (perheen) ympäröimänä ja tottunut siihen, myöhemmin lapsuudenkodista pois muutettua oli välillä outoa "tulla kotiin" sinkkuihmisen asuntoon... siinä kohtaa aloin samaistua myös tähän kohtaan.

Tsubaki (ja Takefumi) ja vapaus valita

Sarjan poikatyttö, huoleton Tsubaki on ehkä Yukinon jälkeen suosikkini sarjan tyttöhahmoista. Huoleton ja vapaa ja tekee mitä sattuu huvittamaan, ainoa hahmo joka on "irrallaan" eikä kahlittu mihinkään kohtaloon (eikä kehenkään henkilöön), ei hirveämmin piittaa siitä mitä muut hänestä ajattelevat ja joka ei ole ahdistunut. Tsubaki on täysin rehellinen ja vailla taka-ajatuksia, vilpitön mutta ei hyväuskoinen. Tsubakin itsenäisyys ja riippumattomuus on ihailtavaa ja suorastaan kadehdittavaa.

Takefumi on poika joka on palannut kuvioihin kolmen vuoden poissaolon jälkeen. Tsubaki ja Takefumi ovat vanhoja tuttuja menneisyydestä, mutta hahmojen suhde on yksinkertaisimmillaankin luonnehdittuna... monimutkainen; spoilaamatta kerron että kyseessä eivät todellakaan ole mitkään ylimmät ystävät. (Pelkästään tämän suhteen vivahteista ja mutkista voisi saada oman blogitekstin.)

Poissaollessaan Takefumi on tehnyt huomattavan ulkoisen muutoksen itsessään (hemmotellusta ja kiusatusta palleropojasta pitkänhuiskeaksi atleetiksi), sitä ei voi olla noteeraamatta ja ohimennen sivuuttaa ja se aiheuttaakin suurta hämmennystä vanhojen tuttavien piirissä. Ulkonäköönsä voi jossain määrin vaikuttaa ja sitä voi muuttaa, mutta persoonallisuus ja asenne eivät niin vain muutukaan.

Takefumilla on hyvin ristiriitaiset tunteet Tsubakia kohtaan. Onko kyseessä vain kolhittu ylpeys ja arvottomuuden tunteen aiheuttama katkera kauna ja kosto, vai sittenkin jotain muuta, halu vain yksinkertaisesti näyttää? 

Tsubakin ja Takefumin tarinassa käsitellään sitä, miten tunteet ohjailevat ihmisen käytöstä ja toimintaa, vaikka tunteitaan ei itse ymmärtäisikään eikä osaisi pukea sanoiksi. Ne ovat silti aina taustavaikuttimena ja olemassa. Kolmen vuoden jälkeen Takefumi tekee kaikkensa ärsyttääkseen, härnätäkseen ja kiusatakseen tyttöä. Mitä tahansa saadakseen tämän huomion. Mutta oikeastaan: miksi? Takefumi luulee kantavansa kaunaa, mutta onko se sittenkään ihan niin?

Ja miten ihmeessä onnistua huomion saamisessa, kun kyseessä oleva tyttö on tapaus, jota juuri mikään ei hetkauta, ja jota mikään varsinkaan ei pidättele? Saati sitten että voiko noin hurjaa tyttöä edes mitenkään "kesyttää"? 

Niin... tarvitaanko vihaan kaksi osapuolta? Tarvitseeko sen olla molemminpuolista?

Mutta ei kyse olekaan kiinniottamisesta ja kesyttämisestä. Tyttö ei surkuttele itseään tai muita. Sen sijaan tämä tyttö katsoo eteenpäin ja kutsuu mukaan elämän seikkailuun kanssaan. Se voi olla ja hyvin todennäköisesti onkin vuoristorataa. Saat ihan itse valita lähdetkö vai jäätkö, mutta hän tietää mitä tahtoo ja myös toteuttaa aikeensa. Se on varmaa, että hän lähtee joka tapauksessa.

Tsubaki ja Takefumi ovat hyvin erilaiset hahmot, joiden yhteinen tarina jää animessa kesken (niin kuin lähes kaikki muukin). Sarjakuvassa Takefumin näkökulmaa, tarinaa ja menneisyyttä avataan enemmän; siinä kerrotaan miten poika on elänyt suojatun ja onnettoman lapsuuden (tajuamatta sitä ennen Tsubakin kohtaamista). Tytöltä saamansa kohtelun kautta poika heräsi karuun todellisuuteen, ja se taas on johtanut valtavaan muutokseen.   

Aikoinaan en hirveämmin välittänyt Takefumista, mutta sittemmin olen alkanut samaistua ja pitää hahmosta enemmän. Takefumin tarinassa koskettavat hahmon kokemat merkityksettömyyden, itseinhon ja yksinäisyyden tunteet ja niihin kahliutuminen, vaikka tosiasiassa hän on yhtä vapaa kuin muutkin tekemään ja olemaan mitä haluaa: niin kuin Tsubaki, jota ei pidättele mikään. Sen oivaltamiseen vain menee oma aikansa. (Huomaan, ettei minuakaan pidättele mikään tai kukaan muu kuin minä itse. Tuntuu, että välillä joudun erikseen "ryhdistäytymään" tai "keräämään rohkeuteni" ja potkimaan itse itseäni eteenpäin [koska läheiseni eivät voi olla tekemässä sitä jatkuvasti - eikä sitä voi heiltä odottaakaan].)

Yksittäinen ruutu sarjakuvasta.

Hahmojen välinen dynamiikka on hyvin erilainen Yukinoon ja Soichiroon nähden, ja keskenäänkin hahmot ovat kuin yö ja päivä. Sittenkin näidenkin kahden keskinäinen kompastelu ja kinailu ja kommunikaatio- ja ymmärtämisvaikeudet ovat jotenkin tuttuja...

On mielenkiintoista, miten Tsubaki on tavallaan hyvinkin "selkeä" hahmo, mutta sittenkin koen etten mitenkään arvaa tämän hahmon syvempiä aivoituksia ja tunteita. Yhtä aikaa avoin ja kuitenkin salaperäinen ja etäinen...

Ei muuten ehkä ole yllättävää... Tsubakiin liittyy eräs hauska juttu. Anime ei valitettavasti sitä ehdi näyttää, mutta mangassa Tsubakia verrataan suoraan erääseen (meikäläisittäin) hyvinkin tunnettuun hahmoon!

Muumi-viittaus~~~!!
(Se on minulle mysteeri mihin versioon Nuuskiksesta Masami Tsuda tällä viittaa...
kuva on muuten vanha ja huonolla kameralla otettu, en jaksanut ottaa sitä uusiksi.)

...

Rika (ja Aya) ja tavallinen ystävyys ja elämä

Aya ja Rika ovat vähemmän omaa tilaa saavia hahmoja sarjassa, mutta pidän molemmista, etenkin Rikasta, silti suuresti. (Ayalla ei ole varsinaisesti omaa "tarinaa" vaan hän on pikemminkin itse tarinankertoja, harvinainen funktio-sivuhenkilö jonka vaikutus Yukinon tarinassa on jossain määrin oleellinen. Sarjakuvassa Rikalle sen sijaan on omistettu sentään jopa yksi kokonainen luku, ja se on sitäkin parempi.)

Rika on sarjan ainoa hahmo johon ei liity suurta (melo)draamaa, ja joka ei tee itsestään numeroa, vaan vaatimattomasti seurailee muita ja puuhailee omiaan vähän syrjässä. Rika näkee ja ymmärtää ystävänsä Ayan luovat kyvyt ja omalaatuiset oikut ja on tämän suurin tsemppari. Ehkä pidän Rikasta koska samaistun vain kovasti. Ihailen ja haluan kannustaa tyyppejä jotka ovat löytäneet oman "juttunsa" ja tiensä elämässä.

Tämä tässä yksinkertaisesti on vaan niin hyvä tyyppi~

Minäkin olen mieluummin syrjässä tekemässä omia juttujani ja harvemmin haluan erottautua (mutta ironisesti ja hämmentävän usein tuntuu että erottaudun aina ja juuri silloin kun en sitä erityisesti halua ja taas päinvastoin; hukun joukkoon silloin harvoin kun todella haluaisin loistaa. [Samaten kukaan ei koskaan naura kun kerron vitsin; sen sijaan tahattomat toilailuni kyllä tuntuvat herättävän hilpeyttä...] Jos jonkinmoinen "kohtalo" on olemassa, se on minulla näin nurinkurinen. Kaipa olen jotenkin kosmisessa epäsynkassa tämän maailman kanssa... :´D Vaan tuskinpa elämäni olisi yhtään sen kummempaa vaikka olisinkin "onnistunut" viihdyttäjänä...).

Aya ja Rika ovat pitkäaikaisia ystäviä lapsuudesta saakka, senkin takia hahmot ja niiden välinen dynamiikka ovat samastuttavia ja viehättäviä. 

Aya tunnustaa hänen ja Rikan välisen ystävyyden "yksipuolisuuden" suoraan.

Ensivilkaisulla Ayan ja Rikan ystävyys vaikuttaa kaikkea muuta kuin tasapuoliselta ja hahmojen välinen dynamiikka erikoiselta. Silti hahmot ovat olleet ja pysyneet ystävinä ja kun katsotaan pintaa syvemmälle, huomaa kyllä miten noin erilaiset tyypit tukevat ja tarvitsevat toisiaan; ei se ole kummankaan, edes Rikan taholta mitään silkkaa pyhää hyvyyttä ja pyyteettömyyttä. (Omalla kohdallani olen heijastellut hahmoja omiin kaverisuhteisiini ja vanhemmiten välillä miettinyt miten omat lapsuudenaikaiset kaverini oikein jaksoivat sietää minua ja toisaalta ihmetellyt mitä he ovat nähneet minussa... mutta ehkä vastaus on sama kuin jos minulta kysyttäisiin heistä.)

Sillä ei ole niinkään väliä, onko suosittu henkilö, vaan sillä, millainen henkilö ylipäätään on. Rikan hahmo on malliesimerkki siitä, että "tavallisena" olemisessa ei ole kerta kaikkiaan mitään pahaa eikä hävettävää. Ei tarvitse olla megatähti tai supersankari ollakseen merkityksellinen (vaikka sitä olisikin vain muutamalle tai jopa vain yhdelle henkilölle...).

Kano (ja koko hullunkurinen Miyazawan perhe)

Yukinon nuoremmat siskot, Kano ja Tsukino, ovat sivustakatsojia ja kommentoijia, ja etenkin animesovituksessa tämä korostuu kun hahmojen äänet kertaavat meille sarjassa aiemmin tapahtunutta sekä vihjaavat myös tulevia tapahtumia. Tsukino on enemmän ilomielinen hulluttelija kun taas Kano on hieman pikkuvanha ja vakavampi persoona ja omistautunut romanttisten tarinoiden lukemiseen ja niistä oppimiseen. 

Tarinan alkuvaiheilla nuoremmat siskot seuraavat isosiskonsa edesottamuksia huvittuneina, mutta kun rakkaushuolista on kyse, pikkusisko-Kanon tietämys ja neuvot tulevat tarpeeseen.

Jos Ayassa ja Rikassa viehättää hahmojen pitkäaikainen ystävyys, niin Miyazawan perhe puolestaan on hullunkurinen mutta lämmin ja sataprosenttisesti yhtä pitävä. (Mutta eritoten sisarustenvälinen ilkikurisuus ja naljailu on niin tuttua touhua omastakin elämästä että... :D)

Yukinon vanhemmatkaan eivät ole yhtään hullumpia. Vähän ehkä omassa maailmassaan kuten vanhemmilla on tapana, mutta selvästi rakastavia ja välittäviä.

Kun Yukinon ja Soichiron vanhemmat kutsutaan koululle keskustelemaan päähenkilöidemme huonontuneista arvosanoista, Yukinon vanhemmilla on asenne kohdillaan... (Muutenkin lutuinen pariskunta~)

...

en oikeastaan tiedä, miten lopettaisin tämän tekstin. :´D Tavallaan olen saanut tähän tarpeeksi asiaa mutta en keksi mitään nasevaa tai iskevää lopetusta. Enkä tässä vaiheessa tiedä vielä palaanko tämän sarjan pariin blogijaarittelun merkeissä taas joskus vai en, joten...

Peropero, Miyazawan perheen koiruli ja sarjan "maskottihahmo" joka tosin ei ole niin isossa osassa..

...

Mietiskelemisiin ja jaarittelemisiin!