Seikkailumetsä-animesarjan suomalaisessa videokasettijulkaisussa ei valitettavasti nähdä
lainkaan sarjan loppukuvia. Mielestäni tämä on pienoinen menetys - siksipä teenkin aiheesta kuvapainotteisen minijaarituksen.
Animesarjojen loppukuvissa tiettävästi voidaan - tekijätietojen lisäksi - kertoa jakson varsinaisen sisällön jälkeenkin vielä jotain pientä sarjasta tai ihan omaa tarinaansa. Seikkailumetsän loppukuvissa tarina on se, että näemme päähenkilö Tiina-kanin vapaan sunnuntaipäivän: Tiina on herännyt varhain aamulla ja seikkailee vaellellen yksinään hiljaisessa lähiympäristössä.
Kameran lähentäessä, loitontaessa tai vain vieriessä haaleasävyisten ja unenomaisen utuisten
vesivärikuvien halki tulee täysin puhdas lapsuusnostalgia-fiilis: tuntuu
että tuota täsmälleen samaa tuli tehtyä itse aikoinaan; juuri
tuollainen on vapaudenkaipuisen pikkutytön maailma. :-)
2010-luvulla minulla oli tapana lauantaiaamuisin lojua laiskasti sohvalla päivän lähteä lukien töllön ollessa auki vaihtelevilla kanavilla (useimmiten lastenohjelmilla). Kerran höristin korviani niin, että piti ihan ruveta kelaamaan tv-lähetystä taaksepäin. Päivän Littlest Pet Shop-jaksossa soi vahvasti 1980-lukumaista jumputusta huokuva inserttibiisi. Miksi niin, en tiedä. :D
En muista itse jaksosta paljoakaan, mutta jotta konteksti tulee (mahdollisesti vielä minua ummikommallekin) selväksi, jakson juonena taisi olla se, että sarjan päähenkilö-ihmistyttö nimeltään Blythe, joka ymmärtää pienen lemmikkieläinkaupan eläinten puhetta, sairastuu niin ettei enää ymmärräkään eläinten puhetta, joten mitä pitäisi tehdä?
No elukoiden näkökulmasta tietysti viedä ihmislääkäriin!
Muuten en sarjaa juuri silmäillyt, vain pari ensimmäistä jaksoa katsoin aikoinaan kunnolla. En siis ole esim. vaivautunut painamaan sarjan hahmojen nimiä muistiini. Tämän kasarityylisen pimputuksen kuitenkin tallensin digiboksilleni huvin vuoksi. :D (Valitettavasti tuo oma tallenteeni on päässyt tuhoutumaan kovalevyjen kanssa sohlatessa, joten tarkka ajankohtakaan ei ole tiedossa.)
Hasbron Littlest Pet Shop-lelubrändi, eli lyhennetysti LPS, ei muutenkaan ole minua sykähdyttänyt. Se on tainnut olla olemassa aika pitkäänkin, mutta juuri oman lapsuuteni aikoihin se ei ole tainnut olla niin kovasti pinnalla. En ainakaan muista että niin olisi ollut. Toisaalta tätäkin brändiä on uudistettu useampaan kertaan vuosien mittaan. YouTube-historian havinaa; tämä editoitu Hauska televisio mainos - Littlest PetShop-video rämpytyksineen vuodelta 2007 oli minusta hauska ja on edelleenkin. Olen ehkä ilkimys, mutta en vain käsitä, mikä tässä brändissä niin viehättää (tai on viehättänyt männävuosina). :-) Siis ovathan elukat söpöjä ja niin edelleen, mutta onko tässä mitään muuta kuin kaikki kerätään ja rahat pois pikkutytöiltä (tai siis näiden vanhemmilta)? No joo, voihan pienten lelueläinten hoivaaminen tms. ehkä olla ihan järkevää...
(Lisäksi saatan olla vanhan koulukunnan ponifanina tekopyhä ilkeilynineni. Olen nimittäin aika varma, että jos olisin ollut pikkutyttö 2000-luvulla, niin todennäköisesti olisin myös ollut LPS-hörhö samaan tapaan kuin 1990-luvulla oikeasti olin pikkuponihörhö. ;-) Ja jotenkin 2010-luvun kuluessa haltuuni on kuitenkin päätynyt pari LPS-jääkaappimagneettia ja tarroja... :P)
