Mustan koiran johdatuksessa

Jatkan Häröjen animaatioiden lokakuuta.

Joskus lapsuudessani 1990-luvulla näin televisiosta jonkin lyhytanimaatioelokuvan. Luulen, että se tuli ehkä Ylen TV2:lta, illalla, ohjelmapaikalla joka nykypäivänä vastaisi Yle Teeman Uutta Kinoa. Muistelisin, että tämän ohjelmapaikan nimi oli Pikkuteatteri (muistinpa oikein). Muistan nähneeni muitakin erikoisia tai outoja animaatiolyhäreitä tuolla ohjelmapaikalla, mutta valitettavasti niistä ei ole selkeitä muistikuvia, niitä ei tullut nauhoitettua, eikä nimiä ole jäänyt mieleen.

Ainoa animaatio, josta jäi edes vähän jotain mieleen, oli kummallinen, ehkä lievästi pelottava, mutta samalla kiehtova niin kuin animaation sopii olla. Elokuvan nimi meni minulta ohi, ja vuosien kuluessa unohdin sen yksityiskohdista paljon, mutta sen fiilistä en unohtanut.

 

2000-luvulla perehtyessäni animaatiokirjallisuuteen löysin tämän(kin) teoksen uudelleen. Tällä kerralla minua auttoi Roger Noaken kirja Animation: The Guide to Animated Film Techniques vuodelta 1988. Kun kyseisessä kirjassa näin kuvan nais- ja koirahahmosta, jotain alkoi välähtää ja niinpä taas tiesin, mitä ehkä kannattaisi etsiä.

Kyseinen 1990-luvulla televisiossa näkemäni ja hatarasti muistamani animaatio on Alison de Veren reilu 18 minuuttia kestävä elokuva The Black Dog (1987). Sitä lienee esitetty aikoinaan filmifestivaaleilla ja myöhemmin televisioissa ympäri maailman, mutta äkkiseltään en löytänyt tietoa, onko elokuvaa julkaistu esim. lyhytelokuvakokoelmissa. Se löytyy YouTubesta melko hyvällä laadulla.

Alison de Vere (1927-2001) oli brittiläinen pitkän linjan animaattori, joka teki useita lyhytanimaatioita ja työskenteli Channel 4-kanavalle. Muita de Veren animaatioelokuvia ovat Café Bar (1974), Mr. Pascal (1979) ja Psyche and Eros (1994) (viimeksi mainitun katsoin kerran YouTubesta kun joskus olin klikannut sen [ehkä vain jonkin sattuman kautta] Watch later-listalleni muistamatta tai jopa kokonaan tietämättä että kyseessä on de Veren elokuva. Sen tyylissä oli jotain tuttua, mutta vasta lopputekstien pyöriessä tuli sellainen daah, tietenkin-olo). De Vere työskenteli myös Beatles-animaatioelokuva Keltaisessa sukellusveneessä (1968) ja Kaukametsän pakolaiset (1993-1996)-animaatiosarjassa. Aika erikoinen mutta hyvä ja monipuolinen lista.

Mutta takaisin The Black Dog-animaatioon. Sanatonta elokuvaa luonnehditaan usein unenomaiseksi itsetutkiskelun ja sielun matkaksi. Elokuva alkaakin kohtauksella, jossa naishahmo kierähtelee levottomana sängyssään.

Huoneeseen ilmestyy salaperäinen musta koira. Vähitellen kaikki ja koko maailma naisen ympärillä luhistuu, eikä tällä ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä seuraamaan leimuavasilmäistä koiraa. Nainen ei kuitenkaan aluksi suhtaudu koiraan luottavaisesti, vaan jopa torjuu sen ja päätyy tai on päätymäisillään ongelmiin.

Hurvittelun jälkeen korskeat pedot haluavat maksun palveluksistaan, ja loppusumma on aika kova.
(Lapsena ymmärsin vain, että nuo olennot olivat aluksi kilttejä ja sitten ilkeitä. :´D)

Tiivistettynä juoni onkin, että naishahmo vaeltaa läpi erilaisten unenomaisten maiden kohdaten haasteita ja hankaluuksia, oppaanaan suuri musta koira, joka ei laisinkaan ole se tarujen kauhuolento ja huonon onnen tuoja, vaan päinvastoin hyväntahtoinen seuralainen ja suojelushenki jostaa huokuu ikiaikainen viisaus.

Nainen voittaa vaikeudet ja ilmeisesti saavuttaa jonkinlaisen rauhan ja tyyneyden. Ympyrä sulkeutuu, mutta, kuka tietää - ehkä kaikki onkin vain unta?

Jonkin verran osaan ihan vain päätellä, mutta aivan kaikkea en ymmärrä. Elokuvan alkupuoli on helppo tajuta, mutta edetessään se muuttuu hieman oudommaksi. Täyttä varmuutta en ole saanut, eikä aikani riitä läpikotaiseen tutkimiseen, mutta pikaisella ja kepeällä perehtymisellä oletan, että joitakin elokuvan aihelmia on otettu niin Kreikan mytologiasta kuin muinaisen Egyptin jumalista (musta koira kantaa mukanaan Ankhin amulettia ja näyttäytyypä se eräässä kohtauksessa Anubiksenakin [ja "musta koira" on itsessäänkin käsite...]). Luulen, että elokuvan elementtejä osaisi tulkita ja analysoida paremmin joku symboliikkaan ja/tai eri mytologioihin perehtynyt henkilö.

Kaikesta huolimatta musta koira suojelee naishahmoa koko elokuvan ajan.

Joka tapauksessa elokuvassa on vahvasti aistittava ja kiehtova unenomaisuuden tuntu. Toisaalta elokuva tuntuu jotenkin henkilökohtaiselta ja intiimiltä, silti se ei ole liian vaivaannuttava tai vieraannuttava. Se on äänimaailmaltaan melko niukka, jopa kolkko, ja siksi saatoin lapsena vähäsen pelätä sitä. Vanhemmiten se ei ole enää pelottava, mutta jänskättää silti pikkuisen.

Alison de Vere ei valitettavasti ole ollut keskuudessamme enää pitkään aikaan. Sheila Graber, pitkän linjan brittiläinen konkarianimaattori hänkin (jolla de Veren tavoin on oma ja persoonallinen tyyli), on kommentoinut The Black Dogia YouTubessa näin:

Kommentti ylempänä linkatusta videosta.

 

Häröjen animaatioiden lokakuu päättynee tähän.

...

Extra: aiheesta hypäten...

Kun nyt ylempänä mainitsin henkilön, niin kaipa se sopii, jos vähän hyppään sivupoluille ja jatkan vielä Sheila Graberista. Hän ei ole tehnyt varsinaisesti "häröjä" animaatioita, mutta kuitenkin mm. lukuisia opetusfilmejä lapsille ja muutenkin yleissivistäviä lyhytanimaatioita ja on ladannut runsaasti tuotantoaan vuosien varrelta YouTubeen [suosittelen kanavan selaamista erityisesti animaatioalan opiskelusta kiinnostuneille tai jo opiskeleville ellei se ole ennestään tuttu, kyseessä on innostava tyyppi]).

Kummallinen kissasoppa

Julistan tämän lokakuun epävirallisesti Häröjen animaatioiden lokakuuksi! (Siitä huolimatta että kuu on jo yli puolivälin; jutunteko on päässyt hieman venähtämään taas.) Syksy tuntuu sopivalta ajankohdalta häröjen animaatioiden katseluun ja aion esitellä pari sellaista blogissani. (Tämä on toistaiseksi kertaluontoinen juttu, en tee tästä välttämättä tapaa.)

Aikoinaan vuonna 2006 kuulin ja sain nettikaverilta suosituksen anime-lyhytelokuvasta nimeltä Cat Soup (jap. Nekojiru-sou). Tongin sen ja katsoin, yksinkertaista. Kyseessä on yksi häröimpiä näkemiäni animaatioita, ei ehkä varsinaisesti pelottavimpia tai traumatisoivia, enemmänkin häiritsevimpiä. Nyt, vuonna 2020 ja päättäessäni kirjoittaa kyseisestä animaatiosta, en ollut vilkaissut sitä moneen vuoteen, joten jaaritusta varten piti katsoa se pitkästä aikaa uudestaan.

Lyhyt tai keskipitkä, n. 34-minuuttinen elokuva on ollut suoravideojulkaisu vuodelta 2001. Se pohjaa Nekojiru-nimimerkkiä käyttäneen sarjakuvapiirtäjän teoksiin.

Muistelen, että aikoinaan nähtyäni tämän kummallisen lyhytanimaation yritin perehtyä sen taustoihin lisää. Sain käsityksen, että Nekojiru oli mielenlaadultaan outo ja erikoinen persoona, jonka sarjakuvat poikkeavat valtavirrasta. Se ei välttämättä tunnu yllättävältä. (Asiaa varjostaa tai synkentää vielä se, että piirtäjä teki itsemurhan vuonna 1998. Toisaalta tämä tieto voi jollain tavalla lisätä mystiikkaa.)

Nekojirun sarjiksiin en valitettavasti ole päässyt kunnolla perehtymään, mutta pikkuisen lähemmäksi saattaa päästä katsomalla toisen piirtäjän töihin pohjaavan animaatiosovituksen, lyhärisarjan Nekojiru Gekijou vuodelta 1999 (olin tietoinen sarjan olemassaolosta, mutta enpä ollut ehtinyt katsoa sitäkään kuin vasta nyt taustatyötä tehdessäni). Kyseisessä sarjassa seurataan kahden kissahahmoisen sisaruksen, isosiskon ja pikkuveljen, arkista elämää joka on täynnä lapsenomaisen suoraviivaista hölmöilyä ja väkivaltaa. Meno on välistä aika raakaa, eikä ruumiin eritteissä, veressä ja suolenpätkissä säästellä. Jonkinlaista mustaa huumoria, siis.

Nekojiru Gekijou (1999)

Samat kissasisarukset seikkailevat myös Cat Soupissa, joka on kuitenkin ihan oma ja itsenäinen teos. En tuntenut hahmoja ennestään, enkä koe, että se olisi haitannut tai että sillä olisi kovin paljoa merkitystä. Elokuva on ilmeisesti pyrkinyt kunnioittamaan Nekojirun elämäntyötä, joskin muistan lukeneeni tuon puolen osalta kriittisiäkin näkemyksiä. Tiedä sitten, joka tapauksessa raina on aika erikoinen.

"Isosisko... käteni irtosi"
- ihan normipäivä Nekojiru-maailmassa.
(Vähäinen dialogi käydään tarvittaessa puhekuplien kautta.)

Puhedialogitonta elokuvaa on vaikea kuvailla lyhyesti. Yksinkertaisimmillaan se siis kertoo kummallisen tarinan kissasisaruksista. Kehyskertomuksessa jonkinlainen henkiolento aikoo viedä sairastuneen ja kuolemaa tekevän isosisko-kissan sielun, mutta pikkuveli-kissa säntää estämään tämän.

Näin voit yrittää pelastaa isosiskosi sielun.

Sielu repeää kahtia niin, että ruumis jää kyllä eloon, mutta käytännössä sisko on aivokuollut. Elämä kuitenkin jatkuu, ja äiti lähettää sisarukset kauppareissulle, mutta nämä harhautuvat seikkailemaan ja etsimään zombiemaisen siskon sielun puolikasta. Matkalla on monta mutkaa ja outoja käänteitä, mutta lopulta sisarukset onnistuvat ja palaavat kotiinkin kuin mitään ihmeempää ei olisi tapahtunut.

Tofuostosten jälkeen kuonot kohti kotia.

Tämän enempää en viitsi kertoakaan elokuvan varsinaisesta sisällöstä ja yksityiskohdista. Elokuva on sen verran harhaileva, surrealistinen ja mieleen tökkivä audiovisuaalinen tykitys sillä tavalla, että siitä on mahdotonta tehdä definitiivistä ja täysin objektiivista selostusta, enkä siksi edes yritä selittää elokuvaa tarkemmin ja esittää (lue: tuputtaa) omia subjektiivisia tulkintojani siitä. Voisin toki selittää vain sen mitä ruudulla on ja näkyy, mutta sittenkin... ei, koska se on vain osa totuutta. Kommentoin vain, että elokuvan vinksahtaneisuus näkyy konkreettisestikin esim. osittain hassuina, vääntyneinä ja vääristyneinä hahmoina, taustoina ja kuvakulmina.

Myös elokuvan äänimaailma ja musiikki on voimakas ja oleellisessa osassa. Nekin pitäisi kuvailla, jos todella haluaisi selittää juurta jaksain. Pelkkä teksti ja muutama hassu ruutukaappaus eivät tee oikeutta.

Myönnän myös suoraan, että jotkin elokuvan kohdat menevät ainakin minulla niin ohi ja täysin yli hilseen etten tajua yhtikäs mitään - edes näin myöhemminkään ja vanhempana. :´D Siksikään en viitsi selittää liikaa, kun tässä tapauksessa en yksinkertaisesti vaan osaa yhdistää kaikkia palasia. Tai ehkä en vain uskalla selittää.

Onko tällä joku syvempikin merkitys? Mistä on kyse? Mitä täällä oikein tapahtuu?

Mutta tarvitseeko kaikkea selittää ja ymmärtää? Ihmiset näkevät muutenkin kaiken omalla tavallaan, joten jokainen tulkitkoon elokuvaa ja sen mahdollisia vertauskuvia miten haluaa, se kokemus on ihan yhtä hyvä ja oikea kuin kenen tahansa muunkin. (Ja netistä joka tapauksessa löytyy toisten tekemiä havaintoja, analyyseja ja arvioita jos ne kiinnostavat. Olen myös miettinyt onko elokuvassa mahdollisesti juttuja jotka ovat relevantteja vain japanilaisille vai voisivatko ne olla sittenkin universaaleja, vai ovatko ne relevantteja ylipäänsä kenellekään. Aina on toki se mahdollisuus, että tekijät ovat vain tajunnanvirrassa [tai sitä jäljitellen] laittaneet mitä päähän on pälkähtänyt. Eipä siinäkään mitään väärää ole, että tarkoituksena on puhtaasti aiheuttaa katsojille wtf-elämyksiä.)

Aika pysähtyy. Levotonta, mutta kiehtovaa.

Omalla kohdallani: hämmennyn, häiriinnyn, lievästi ahdistun, mutta tykkään, vaikken kaikkea ehkä tajuakaan. Nähdessäni elokuvan ensimmäisen kerran vuonna 2006 olin kyllä muutenkin hämmentynyt nuori täti, jolla oli paljon opittavaa ja mieli avartamisen tarpeessa. (On minulla kyllä edelleen paljon opittavaa. Luulen, etten nytkään vuosien jälkeen uudestaan katsoessani tullut hullua hurskaammaksi vaan tajuan tästä elokuvasta ehkä jopa vähemmän kuin aiemmin. XP)

Yksi syy, miksi ylipäätään pidän animaatiosta tarinankerronnan ja taiteen muotona, on se, että animaation avulla voi tehdä sellaisiakin mahdottomuuksia kuin kuvittaa ja elävöittää kuvitelmia ja unia, ja ihan vain hullutella. Vaikka näkymät olisivatkin outoja, hämmentäviä, kauheita ja jopa pelottavia ja ahdistavia kuin painajaiset, niiden hetken elävä illuusio on kuitenkin vetoavaa, koskettavaa ja jopa viehättävää. 

Mietin, pitääkö minun erikseen sanoa, että tämä elokuva jos mikä on syytä katsoa rauhassa ja keskittyneesti jotta siitä voi todella nauttia (en tosin ole varma siitä, onko "nauttia" oikea sana tässä yhteydessä). Ensinnäkin, animaatiosta diggailevat todennäköisesti tekevät niin lähtökohtaisesti, joka tapauksessa ja aina. Toiseksi, tämä elokuva kyllä suurella todennäköisyydellä naulitsee katsojansa paikalleen niin ettei huomio herpaannu. :D En kuitenkaan suosittele pienille lapsille (häiritsevän, mahdollisesti ahdistavan materiaalin takia), verta ja/tai eritteitä yms. kammoaville enkä juuri ennen nukkumaanmenoa. (En tässä jaarituksessa esitellyt elokuvan "ällömpiä" ja niitä kaikkein raa'impia kohtia ja jaa ruutukaappauksia niistä, mutta sellaisiakin on.)

Tulen esittelemään vielä toisenkin härön animaation tämän kuukauden aikana sikäli kuin ehdin, mutta en paljasta siitä tässä enempää.