torstai 13. helmikuuta 2020

Possun ja hämähäkin ystävyydestä

Elokuvassa, jota käsitellään tässä tekstissä, sivutaan elämää ja kuolemaa ja surua. Jos et ole varma että haluat lukea, voi olla parempi että suljet tämän sivun nettiselaimestasi. Teksti sisältää myös elokuvan suurpiirteisen juonenkuvauksen ja täten jonkin verran juonipaljastuksia.

Parhaat ystävykset elämän loppuun asti ja sen jälkeenkin.

Eräs koskettavimpia ja kauneimpia elokuvia, minkä olen elämäni aikana nähnyt, on Charlotten verkko (Charlotte's Web, 1973). Elokuva tunnetaan Suomessa myös nimellä Laulava porsas*, FIx-gallerian mukaan se on näköjään ollut jo vanhan VHS-kasettijulkaisun otsikossa, elokuva on myös julkaistu rinnakkain VHS/DVD:nä 2000-luvun alkupuolella. Elokuva on esitetty televisiossa tuolla suoralla käännösnimellä 1980-luvulla (Elonetin mukaan tarkalleen 8.12.1985 TV1:llä), ja sillä nimellä puhun siitä itsekin (tai oikeastaan puhun kyllä vain "Possuelokuvasta", sillä en ole juurikaan katsonut muita elokuvia joissa on possuhahmoja, tai ainakaan niillä ei ole minulle niin suurta merkitystä). Sitä ei ole koskaan dubattu suomeksi.


Olen katsellut elokuvaa itsenauhoitetulta kasetilta lapsuudessa, jo aikana kun en vielä ole edes osannut lukea (kielimuuri ei kyllä kovin usein noussut pystyyn animaatioita katsellessa lapsuudessa, ei oikeastaan nouse nykyäänkään. Hahmot saavat puhua ja laulaa vaikka mitä siansaksaa kunhan se itse juttu eli animaatio ja äänimaailma itsessään toimivat :D).

Juoni

Tarina alkaa keväisenä aamuna maatilalta, jossa emakko on juuri porsinut, ja tilan isäntä John Arable aikoo päästää pienen pahnanpohjimmaisen porsaan päiviltä, sillä "siitä ei ole eläjäksi". Isännän tytär Fern ei kuitenkaan hyväksy ajatusta vaan kyseenalaistaa sen niin, että isäntä (joka ei edes oikeasti haluaisi tappaa possua) heltyy ja Wilburiksi nimettävä porsas saa jäädä eloon tytön hoidokiksi.
Isäntä vastaa toki, että ihmistyttö ja pikkupossu ovat aivan eri asioita.


Aikanaan Wilbur kasvaa ja joutuu muuttamaan, onneksi vain pienen matkan päähän tytön enon Zuckermanin maatilalle. Aluksi possu ikävöi tyttöä, ja odottaa kovasti tämän vierailuja. Vähitellen se tutustuu maatilan muihin eläimiin ja oppiikin puhumaan (ja laulaa luikauttamaan, mistä elokuvan virallinen suomenkielinen nimi taitaa juontua).

Elämä Zuckermanin tilalla on mukavaa ja muuten auvoista, mutta sittenkin Wilbur potee yksinäisyyttä ja kaipaa ystävää, ja kerran porsaalle valkenee kaunistelematon totuus siitä, mihin se tulee lopulta joutumaan.
Elämänhaluinen Wilbur tietysti järkyttyy.

Tässä kohtaa kuvaan astuu mukaan pieni hämähäkki Charlotte. Sikolätin oviaukossa asusteleva Charlotte on katsellut Wilburia ja kiinnostunut tästä, ja Wilbur puolestaan näkee pienessä hämähäkissä kauneutta ja viisautta. Nämä kaksi rupeavat ystäviksi huomattavista eroavaisuuksistaan huolimatta (eikä suhde ole täysin ihanteellisen harmoninen; Wilbur esimerkiksi yökkii Charlotten elinkeinolle ja -tavoille, mihin hämppis huomauttaa että possu itse pääsee varsin helpolla kun ruoka kannetaan naaman eteen ;-)).


Kun Wilburin tilanne vaikuttaa synkältä ja toivottomalta, Charlotte haluaa auttaa ja keksii lopulta keinon narrata ihmisiä. Hämähäkki kutoo lätin oviaukkoon verkon, jossa ihmiset ovat erottavinaan kirjaimia, eikä vain satunnaisia kirjaimia vaan kokonaisia sanoja. Taikauskoiset ihmiset hämmästyvät ja pitävät tätä enteenä, eikä possua kannata tappaa. Wilburin henki säästyy jälleen, ainakin toistaiseksi.

Sana "erikoisesta" possusta ja hämähäkinverkosta leviää, ja ihmisjoukkoja tulee niin läheltä kuin kauempaakin katsomaan ihmettä. Kiinnostus ei kuitenkaan kestä kauaa, joten pitääkseen sen yllä Charlotten on kudottava uusia verkkoja ja sanoja jotta niin yleisö kuin maatilan isäntäkin saadaan vakuuttumaan Wilburin ainutlaatuisuudesta.

Sanoja on kuitenkin vaikea sekä keksiä että kirjoittaa, joten apua tarvitaan muiltakin maatilan eläimiltä, etenkin ahneelta ja laiskalta Templeton-rotalta, joka elelee makoisasti varastamalla ruokaa Wilburin kaukalosta. Kun porsaan elossa pitäminen on myös rotan itsensä elinehto, Templetonin on autettava, halusipa tai ei.

Charlotte tekee parhaansa auttaakseen ystäväänsä, ja piirikuntamarkkinoiden kilpailussa sinetöidään Wilburin tulevaisuus. Loppujen lopuksi possu saa jäädä eloon ja elää pitkän, onnellisen elämän.

Hämähäkin elinaika sitä vastoin on kuitenkin sangen häilyväinen ja lyhyt. Mutta vasta kun on täysin varmaa, että Wilburin loppuelämän suunta on turvattu, Charlotte voi kuolla levollisin mielin.


Charlotte jättää kuitenkin jälkeensä kotelon täynnä hämähäkinmunia, joista aikanaan on kuoriutuva pieniä hämähäkkilapsia. Wilbur vaalii ystävyyttä ja ottaa munapussin huolehdittavakseen.


Riemu on suuri, kun hämähäkkilapset syntyvät seuraavana keväänä, mutta voih, ne ovatkin saman tien lähdössä - lentoon kohti suurtaa maailmaa verkkoja kutomaan. Wilbur suree kovasti jälleen, mutta ei kauan, sillä lätin oviaukkoon on jäänyt roikkumaan kolme Charlotten tytärtä, jotka ovat - miten ollakaan - liian pieniä lentämään! Lapsoset ovat tykästyneet Wilburiin ja päättäneet jäädä maatilalle asumaan, joten possu ei sittenkään jää yksin.


Aika kuluu, ja Wilbur ehtii nähdä monta hämähäkkisukupolvea, mutta ei koskaan unohda Charlottea, jota parempaa ystävää ja kirjoittavaa verkonkutojaa ei ole.

Hahmot

Wilbur ja Charlotte ovat tarinan keskushahmot, mutta sangen merkittäväksi tyypiksi tarinassa nousee myös Templeton, josta kukaan ei pidä, ja joka ei pidä kenestäkään, mutta jonka apua sekä possu että hämähäkki kipeästi tarvitsevat.

Sivuhahmoina elokuvassa ovat hyväntahtoinen, mutta itseään kovasti toistava hanhi ja tämän poikanen joka ottaa Wilburin esikuvakseen, sekä vanha ja viisas, mutta karkeasanainen lammas. 

Erilaisia mielenkiintoisia ihmistyyppejäkin tarinassa riittää, ja vaikka Fern-tyttö viihtyykin eläinten kanssa, alkaa häntä ajan kuluessa kiinnostaa myös Henry Fussy-niminen poika...
Ihan pieni kolmiodraama havaittavissa...

Pohdintaa

Wilbur on tarinan keskushahmo, jonka ympärillä kaikki ja koko elokuva pyörii, ja miksipä ei. Wilbur on hurmaava kaikessa viattomuudessaan, ennakkoluulottomuudessaan ja silkassa lapsenomaisessa elämänilossaan ja herkkyydessään (toisaalta myös ehkä hivenen ärsyttävä teatraalisuudessaan; Wilbur itkee ja pyörtyilee paljon). Kaikesta huomiosta ja suosiosta huolimatta kuuluisuus ei koskaan nouse päähän vaan possu pysyy samanlaisena ja uskollisena loppuun saakka ja vielä sen jälkeenkin.

Eittämättä Wilburin viehättävät piirteet vetoavat hämähäkki Charlotteen, joka ehkä sittenkin on tarinan oikea päähenkilö. Vai onko "päähenkilö" Charlotten kutoma verkko, joka toimii symbolina ihmeelle ja on myös elokuvan (ja kirjan) alkuperäinen nimi?

Elämää, kaikkea siinä ja omaa olemassaoloaan on helppoa pitää itsestäänselvyytenä - siksi toisinaan onkin hyvä miettiä, että onko se nyt niin ja miten se nyt onkaan. On huomattavaa, että oikeastaan koko maailma on täynnä pieniä ja suuria ihmeitä. 

Noinhan se asia on.
Niin, elämään synnytään ja kuollaan. Jotenkin niin yksinkertaisia ja pieniä lyhyitä, lähes mitättömiä sanoja. Ja silti kuitenkin se kaikki on niin ihmeellistä, että se pistää miettimään ja poruttamaan. Kuolema, tai pelkkä ero rakkaasta ystävästä, kouraisee syvältä, mutta sekin luopuminen on vain yksi luonnollinen, olennainen osa elämää. Pidän elokuvaa kokonaisvaltaisesti onnistuneena näin "vaikeiden" mutta yksinkertaisten tosiasioiden kuvauksessa, vaikka se vähän melodraamaileva onkin. Tarina on myöskin vähän ovelasti rakennettu; se tarjoaisi helpon (ja liian ällönimelän) onnellisen lopun siinä, että kaikki Charlotten lapset jäisivät Wilburin luo. Kun näin ei sittenkään käykään, se raapaisee sydäntä vielä kerran lisää.


...Paitsi että kyllä sittenkin se onnellinen loppu tulee. ;>


Elokuva kuvaa ystävyyttä ja elämää yksinkertaisine riemuineen kauneimmillaan. Molemminpuolinen vilpittömyys, omistautuvuus ja jopa uhrautuvuus toisen hengen puolesta. Toisaalta tarina antaa myös ajateltavaa, esimerkiksi allaolevissa kuvissa Charlotten sanat pistävät miettimään, onko pyyteetön ystävyys, tai rakkaus, kuitenkaan ihan täysin pyyteetöntä?


Luulen, että olen itkenyt tälle elokuvalle aina siitä lähtien, kun olen jossakin kohtaa lapsuusikää alkanut vähitellen hahmottaa elämän/kuoleman käsitettä. En voi olla itkemättä kun Charlotte laulaa Wilburille viimeisen kerran hyvästiksi ja kun Charlotten lapset lähtevät maailmalle ja jättävät Wilburin. (Tai ehkä Wilburin itku vain tarttuu minuunkin. Itse asiassa minun ei oikeastaan edes tarvitse katsoa elokuvaa liikuttuakseni, jopa itkeäkseni sen takia, pelkkä vähänkin syvempi mietiskely ja muistelu saa vuodattamaan kyyneleitä, myönnetään että olen pillittänyt tämän tekstin naputtamisen aikanakin monta kertaa! :´) Tai oikeammin tekstin kasaaminen ylipäätään on ollut hankalaa ja kestänyt kauan kaiken tunnelmoinnin ja itkemisen ohessa ja takia. Elokuva herättää itsessäni sen verran voimakkaita tunteita, että välillä on tuntunut haastavalta saada mitenkään järkevää tekstiä kasaan. Tämä[kin] jaaritus on ollut tekeillä varsin pitkään ja ollut tarkoituksena julkaista ystävänpäivän merkeissä muutamaan kertaan, mutta sitten olenkin innostunut jaarittelemaan jostain muusta aiheesta. ;P)

Yksi elokuvan lukuisista laulunumeroista menossa ♫
Elokuva on surullisuudestaan huolimatta silti iloinen, hauska ja hyvin elämänmyönteinen, monien pienten sivujuonien ja kommellusten, värien ja laulunumerojen täyteinen. En tiedä, meneekö tämä elokuva musikaali-genren alle vai ei, en nyt jaksa tarkistaa. Elokuvan laulut ovat säveltäneet veljekset Robert B. Sherman ja Richard M. Sherman, jotka saattavat olla tuttuja vaikkapa esimerkiksi Disneyn Maija Poppasen (1964) musiikista. Itse asiassa tässä elokuvassa on ehkä vähän samantyyppisiä rallatuksia ja haikeampiakin lauluja - ja niitä on ehkä liikaakin aikuis-minäni mielestä, lapsena ne toki iskivät.

Charlotte lienee muuten suloisin näkemäni hämähäkki animaatioissa.
Lisäksi, vaikka tarinassa on suuria tunteita ja draamaa, siinä ei kuitenkaan ole varsinaista hyvän/pahan taistelun teemaa. Ristiriitaisuuksia kyllä on, mutta kaikki ei ole mustavalkoista.

Vuoden 2006 elokuva ja alkuperäisteos...

Elokuva perustuu E.B. Whiten kirjaan (alunperin vuodelta 1952), josta on tehty myös toinen elokuvatulkinta vuonna 2006, se saattaa olla nykyajan yleisölle tutumpi kuin tämä jo liki 50 vuotta vanha animaatio. Tämä kyseinen "uustulkinta" puolestaan tunnetaan Suomessa nimellä Lotta ystäväni.

Animaatioon ja sen lauluosuuksiin verraten elokuvattu uusversio tarinasta pysyy siinä mielessä paremmin kontekstissa kun laulunumerot puuttuvat kokonaan, toisaalta dialogia, toimintaa ja koheltamista on sitten senkin edestä. Siinä saavat myös hitusen enemmän tilaa Fern-tytön kehitys ja äidin huoli siitä, miten tyttönen viihtyy enemmän eläinten kuin toisten lasten seurassa. Lisäksi tarinan hahmokatrasta on kasvatettu parilla keskenään vitsailevalla lypsylehmällä, hämähäkkikammoisella hevosella ja maissia himoitsevilla variskaveruksilla. Tarina on toki pääpiirteiltään aivan sama, joten yhtä kaikki tämäkin elokuva saa tämän tädin vähintään haikeaksi.

Tämän uusversio-elokuvan yhteydessä myös kirja on käännetty suomeksi. (Luulin, ettei kirjasta ole aikaisempaa suomennosta, mutta taustatyötä tehdessä huomasin, että on sittenkin, jo niinkin varhain kuin 1954 tehty. Se ei vain ole koskaan osunut vastaan.) Koska alkuperäinen on usein paras versio, suosittelen lukemaan. Sekä tuon 2006-elokuvan suomidubissa että kirjan suomennoksessa hahmojen nimet on käännetty, tai suomalaistettu, Charlottesta on tullut Lotta, Wilburista Vilppu, Templetonista Tepponen, Fernistä Veera ja niin edelleen.

Kirjan kansi myötäilee vuoden 2006 elokuvaa, ja pidän enemmän siitä kuin elokuvan kansikuvasta.

Kirjan teksti on hieman lapsellista, ja lastenkirjahan kyseessä onkin, mutta siitä löytyy elokuvia enemmän mielenkiintoista, joskin aika kevyen tason tuumailua, elämänviisautta ja filosofiaa kaikenikäisille. Suosikkikohtiani on Wilburin/Vilpun ja karitsan seuraavanlainen keskustelu kirjan alkupäästä, kun porsas on yksinäinen ja kaipaa seuraa:
"Olisitko kiltti ja leikkisit kanssani?" se pyysi.
"Varmasti en", sanoi karitsa. "Ensinnäkään en pääse karsinaasi, koska en ole tarpeeksi vanha hyppäämään aidan yli. Toisekseen en ole kiinnostunut porsaista. Porsaat merkitsevät minulle vähemmän kuin olematon."
"Mitä tarkoitat vähemmällä kuin olematon?" vastasi Vilppu. "En usko, että on olemassa olematonta vähemmän. Olematon on kerta kaikkiaan olemattomuuden raja. Sen alemmaksi ei pääse. Se on viivan toinen pää. Kuinka jokin voi olla vähemmän kuin olematon? Jos olisi jotakin, mikä on vähemmän kuin olematon, olematon ei olisi olematonta, vaan se olisi jotakin - vaikkakin vain hyvin pikkuisen jotakin. Mutta jos olematon on olematonta, silloin olemattomassa ei ole mitään mikä on vähemmän kuin se on."
"Voi, ole hiljaa!" sanoi karitsa. "Mene leikkimään itseksesi! Minä en leiki porsaiden kanssa."
Lisäksi tykkään kovasti tästä toteamuksesta, johon yhdyn täysin kun (etenkin nuorella aikuisiällä) päässään puntaroi paljonkin kaikkia asioita niin että nukahtaminen iltaisin on toisinaan vaikeaa:
Vilpun vatsa oli tyhjä ja mieli täysi. Ja aina kun vatsa on tyhjä ja mieli täysi, on vaikea saada unen päästä kiinni.
Ja vielä tämän kappaleen loppuun seuraava viisaus:
Elämä on aina rikas ja vakaa, kun odottaa jotakin tapahtuvaksi tai kuoriutuvaksi.

...ja vähän muutakin

Vuoden 1973 piirrosanimaatioelokuvalle on tehty myös "jatko-osa" Charlotte's Web 2: Wilbur's Great Adventure niinkin myöhään kuin vuonna 2003, lieneekö ollut jonkinmoinen merkkivuosijuhlistus vaiko muuta. Se on ollut suoravideojulkaisu, ja julkaistu myös Suomessa puolestaan nimellä "Laulava porsas - suuri seikkailu". Tiettävästi se on myös dubattu. En ole nähnyt tuota jatko-osaa, enkä synopsiksen lukaisun ja YouTubesta joskus vilkaistun trailerin perusteella ole ollut hirveän innostunut näkemään - luultavasti se ei ole vaivan väärti.

* Laulava porsas on kyllä jännä nimi, no joo. Elokuvassa on laulukohtauksia, mutta se että porsas sinänsä laulaisi, ei ole se pointti... :-) Mutta kyllähän näitä harhaanjohtavia tai muuten kummallisia ja hupaisia elokuvien käännösnimiä riittää.

Elokuvan nimen suomentanut ei ehkä hiffannut asiaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti