Olen maininnut Ruohometsän kansan alkuperäisteos/tulkinta-jaarituksessani, mutta en ole tästä nimikkeestä itsestään jaaritellut aiemmin. Nyt on lopultakin aika käsitellä ja muistella sitä hieman enemmän.
Mitäpä voisin sanoa ja mistä aloittaisin? Nykypäivänä osaan helposti analysoida ja voin kertoa, ettei Ruohometsän kansan merkitystä ja vaikutusta voi vähätellä minun tapauksessani. Kun siis ajattelee kontrastisesti, että löytäessäni sen, siihen mennessä suurimpia fanituksen kohteitani olivat olleet lähinnä muumit ja pikkuponit. ;-) Jokin synkkävivahteisessa kanitarinassa vain kolahti syvälle ensimmäiset angstinsa kokeneen esiteinin sieluun. Animaatioiden puolesta olin toki nähnyt tuon aikakauden mestariteoksia kuten silloisia tuoreita Disney-elokuvia, mutta silti Ruohometsän kansa oli se, mitä ajattelen todellakin fanittaneeni - sekä elokuvana, että kirjana.
Aikojen alussa, eli 1990-luvulla kirjastossa
Oli vuosi 1996, kun kirjaston videohyllystä löytyi Ruohometsän kansa-niminen elokuva (eng. Watership Down, 1978). Eläimistä ja piirretyistä tykkäävä esiteinityttönen, joka oli tuleva Ani-täti, tarttui siihen. (Hmh, tajusin juuri että on melko tarkalleen 30 vuoden takaisista tapahtumista kyse. :-D)
 |
| Siis, eihän tämä kansi välttämättä vakuuta, mutta kirjastonkasettien kohdalla en yleensä ollut kovin "ronkeli" (muistan että joissakin helmissä oli todella vaatimattomat kannet). Lisäksi kirjaston viivakooditarra peitti tuon takakannen verisen kanin aika hyvin. :D Jostain syystä muistelen, että tuo etukannen sitaatti oli erilainen, jotain tyyliin: "Tunnen vaaran, kuin metallin niskani ympärillä"..? Voihan olla että muistan väärin, tai ehkä kasettijulkaisuja on ollut toinenkin, eri teksteillä... tämän videokannen löysin Videospace-sivustolta. |
En enää muista tarkalleen ensimmäisiä ajatuksiani tai fiiliksiäni elokuvasta, mutta se on varmaa, että se teki lähtemättömän vaikutuksen. Ja kun osasin järkeillä että elokuva perustuu kirjaan, niin tottahan toki etsin Richard Adamsin suomennetun romaanin kirjaston hyllystä, sitäkään en muista oliko se heti kun elokuva oli palautettu, mutta melko pian kuitenkin.
Kirjaa ei luettu hetkessä siten kuin elokuva tuli katsottua, mutta jos mahdollista, kirja teki vieläkin isomman vaikutuksen 10-11-vuotiaaseen tyttöseen. Ruohometsän kansa oli pitkään "aikuisin" lukemani kirja, mikäli se sellaiseksi lasketaan. Varsinaisesti kohderyhmätöntä eläinfantasiaahan molemmat, sekä kirja että animaatioelokuva, ovat (vuosikausia myöhemmin kirjastossa poiketessani tarkistin, löytyykö kanikirja edelleen lasten- ja nuortenosastolta, ja löytyihän se vielä silloin, mutta aikuisten kaunokirjallisuuden osastollakin oli oma kappaleensa - nykytilanteesta taasen en tiedä).
Tuolloin 1996 olin tietämättäni ajan hermolla, sillä 1997 julkaistiin suomeksi kaniinitarinan jatko-, tai enemmänkin täydennysosa Ruohometsän tarinoita. Tuota ennen olin myös bongannut alkuperäisen kanikirjan pehmeäkantisena painoksena kirjakaupan mainoslehdestä, ja kipaisin ostamaan sen omaan kirjahyllyyni, ja siitä lähtien se kulki mukanani elämäni varrella teini-iästä varhaisaikuisuuteen ja on edelleen rakkaimpia lukemiani kirjoja. Edellisin lukukertakin on tältä vuosikymmeneltä.
 |
| Paljon kulkenut kirjan pehmeäkantinen painos ja vähemmän luettu täydennysosa. |
Muillakin tasoilla kanitarina on minulle merkityksellinen. Muistelen että tämän animaatioelokuvaversion kautta olen ensimmäisen kerran kiinnittänyt huomiota dubbauksen tehneeseen firmaan. Ruohometsän kansa-kasetin kansista opin, että on olemassa sellainen Pauli Virta Productions eli PVP Oy. (Toki elokuvassa kuului "jostain tuttuja" ääniä, mutta PVP:tä ei mainita esim. aiemmin näkemäni My Little Pony Talesin kasettijulkaisussa.)
On vaikea sanoa, kumpaa olen kuluttanut enemmän, alkuperäistä romaania vai animaatiota. Kirjasta pidin niin paljon, että hankin sen omaan hyllyyn jo varhain, ja animaatiota toki lainasin kirjastosta uudestaan siihen asti, kun leffan suomidubattu versio esitettiin televisiossa MTV3:lla 1997. Se tuli nauhoitettua talteen, joskin muistan pettyneeni, sillä lehden ohjelmatiedoista olin ymmärtänyt että esityksessä olisi ollut alkuperäinen englanninkielinen versio eikä suomidubbi. Sekä 1999 että 2000 YLE puolestaan esitti tuon alkuperäisäänisen leffan, ja sekin tuli nauhoitettua talteen. Tämän vuoksi en ole videojulkaisuihin tarttunut (joskin myöhemmin olen alkanut kaipailla tuota ysäriaikaista kasettijulkaisua kansitaiteineen). Elokuvan DVD-julkaisua olen aikanaan kuikuillut niin kaupoissa kuin kirpputoreilla, mutta se on jäänyt hankkimatta; syynä se, että vaikka DVD-julkaisussa on suomidubbauksen lisäksi englanninkielinen ääniraita mukana, niin tekstitystä ei kuitenkaan ole (tämä seikka on ollut syynä myös muutaman muun filminimikkeen hankkimatta jättämiseen. Mitä mieltä on sisällyttää alkuperäisversio ilman asianmukaista tekstitystä?).
Kuitenkin, luulen tarttuneeni useammin kirjaan tässä tapauksessa. Ihan vain koska kirjaan on helpompi ja vaivattomampi tarttua ja aloittaa lukeminen. Animaatiota ei kuitenkaan sovi väheksyä, koska (kuten alkuperäisteos/tulkinta-jaarituksessani olen maininnut), ilman sitä tuskin olisin löytänyt alkuperäistä romaania.
Juoni
Kaikessa lyhykäisyydessään Ruohometsän kansa kertoo villikaniinijoukosta, joka lähtee etsimään uutta kotia vanhan jäädessä ihmisten rakennustyömaan alle. Kodin löydyttyä ei kuitenkaan odota autuus, vaan törmätään uusiin ongelmiin, joita ratkotaan.
Kyseessä on siis selviytymistarina, ja pidän sitä myös johtajaksi kasvamisen tarinana.
Kuvaus sekä kirjassa että animaatiofilmissä on melko luonnollista ja todenmukaista (tarinan tapahtumapaikat ovat myös todella olemassa). Eläimet enimmäkseen käyttäytyvät niin kuin niiden kuuluu. Fantasiaa siitä tekevät kaniinien omat legendat, myytit tai eräänlainen "uskonto".
Yksinäisen fanin fanitus ysärin lopulla
Ruohometsän kansa on sellainen poikkeustapaus, että fanitin (tai ehkä enemmänkin jouduin fanittamaan) sitä yksin. Oma pieni kaveripiirini nimittäin ei innostunut sen enempää elokuvasta kuin kirjastakaan, vaikka sitä alkuvaiheessa tarjosin (siis tosiasiassa tuputin ja pakotin ;P). Enkä oikeastaan moiti heitä siitä - kavereitakaan eivät aina ihan samat jutut kiinnosta, niin se vain on.
Mutta tällä ehkä ensimmäisellä "yksinäisen fanin" kokemuksella on ollut seurauksensa - paitsi että olen harjaantunut ja tottunut pitämään oman pääni sen suhteen mistä pidän ja siten luottamaan omaan arvostelukykyyni, niin olen myös nykyään pitkälti niin tottunut olemaan ja fanittamaan likipitäen kaikkea nimenomaan yksin, etten oikeastaan osaa kaivata muita faneja tai yhteisöllisyyttä. Toki joskus mietin, että aiheesta x olisi joskus kiva vaihtaa ajatuksia jonkun toisen kanssa, mutta loppupeleissä se kuitenkaan ei ole niin tärkeää.
 |
| Kirjallinen animaatioaarre The Watership Down Film Picture Book jonka olen aiemmin blogissani maininnut ja romaanin kovakantinen painos (kirjastopoisto jonka poimin kirpputorilta mukaani siltä varalta että pehmeäkantinen opukseni joskus hajoaa tai leviää käsiin :D). |
Sen sijaan varmasti osaan sanoa, että Ruohometsän kansa vaikutti omaan luovaan kirjoittamiseeni pidemmällä aikavälillä; yläasteen äidinkielenopettajani antoi melko usein myönteisiä arvosanoja kirjoittamistani teksteistä ja mainitsi joskus että kuvailin asioita hyvin, ja katson sen olleen seurausta nimenomaan Adamsin tekstien lukemisesta. Animaatioelokuva vaikutti tietysti siihen millaisina mielessäni näin tarinan tapahtumapaikat, mutta Adamsin tekstin pohjalta loin omat tarkemmat mielikuvat hahmoista ja tarinan varsinaisista tapahtumista ja asioista joita elokuvassa ei ollut tai joita ei käsitelty.
Vuosituhannen taitteessa kanitarinasta tehtiin uusi animaatiotulkinta televisiosarjan muodossa, ja muistan miten muropaketeista sai keräilyfiguureja sarjan hahmoista ja miten kävin sarjan virallisilla internet-sivuilla. Kuitenkaan Suomen televisiossa tuota sarjaa ei koskaan nähty, vaan siitä tehtiin kolmen VHS-kasetin ja DVD-levyn tynkäjulkaisu. Olen kaksi noista kaseteista joskus katsonut, enkä hirveästi innostunut hahmojen disneymäisestä lookista sen paremmin kuin muista tarinaan tehdyistä isoista muutoksista. Joskus olen miettinyt että voisi tuolle sarjalle silti kokeilla antaa mahdollisuuden ja katsoa sen omana itsenäisenä teoksenaan... ja loppuvuodesta 2018 päivänvalon puolestaan näki Netflixin neliosainen minisarja. Itse en ole Netflixiä käyttänyt, mutta läheiselläni oli se noihin aikoihin käytössä joten hänen kauttaan katsoin sarjan ensimmäisen osan, mutta en siitäkään oikein innostunut. (Muistelen muuten 1990-luvun loppupuolelta jauhaneeni kavereilleni visiota siitä millainen olisi Ruohometsän kansa tietokoneavusteisena animaationa joka olisi tehty siten, että kanit olisivat muuten realistisia ja "aitoja" mutta suun liikkeet olisi animoitu ja huulisynkattu ja miten kökköä se olisi. :D)
Kanitarinassa on paljon hyviä hahmoja, mutta suosikkini oli ja on edelleen Vatukka (eng. Blackberry), eli "kaniini jolla on mustapäiset korvat". Marjoista pitävälle ihmiselle jo pelkkä hahmon nimi on tietysti positiivisia mielikuvia herättävä, mutta lapsena/esiteininä fanitin nimen- ja yksinomaan niitä "fiksuja" hahmoja, nykyisin sanoisin ehkä ennemmin "järkeileviä" tai "aivotoimintaa harjoittavia", ja Vatukka lukeutuu tällaisten fanittamieni hahmojen joukkoon. <3 Vatukka oli myös niitä elokuvan hahmoja jotka ulkonäkönsä puolesta erottuivat joukosta ja jäivät paremmin mieleen. (Toinen lempihahmo kirjassa on vitsiniekka Sinikello (eng. Bluebell), joka ei kuitenkaan ole elokuvassa mukana.)
Hieman vanhempana teininä luin kaksi muuta Adamsin romaania, Ruttokoirat (1977) ja Shardikin (1974). Shardik oli niin tuskallisen pitkä ja paksu kirja että sen lukeminen teki tiukkaa, mutta Ruttokoirista pidin ja olen lukenut sen useamman kerran ja toisinaan mietin, pitäisikö sekin metsästää omaan hyllyyn. Ruttokoirista on tehty myös animaatioelokuvasovitus Ruohometsän kansan tapaan, ja joskus 2000-luvulla se taidettiin esittää jollakin maksullisella elokuvakanavalla (itse asiassa yritin kaivella ohjelmatietoja, tämä onkin ilmeisesti tapahtunut vasta 2014!), mutta näkemättä jäi.
Mitä muihin eläinfantasia-genren juttuihin tulee, luin ysärillä liki Ruohometsän kansan vanavedessä Robert C. O´Brienin Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat-romaanin (1971), jonka pohjalta on tehty Don Bluthin ohjaama animaatioleffa NIMH - rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (1982), tässäkin tapauksessa lainasin filmin kirjastosta ja sitten etsin kirjan (ja ellen väärin muista, näitä kahta romaania itse asiassa yhdistää sama kansikuvittaja suomenkielisessä painoksessa, Seppo Polameri). Brian Jacquesin Redwall-sarjaa luin myöhäisteininä/nuorena aikuisena 2000-luvulla, mutta siinä lienevät enimmät kosketuspintani varsinaiseen genreen. Esiteininä ja vähän vanhempana pidin inhimillistetyistä eläinhahmoista, enää ne eivät itsessään niin paljoa puhuttele.
Kaivelua 2020-luvulla ja kenties pientä kyynistymistä taas...
Palatakseni tuohon animaatioelokuvaan, josta minulla kaikki alkoi. Elokuva näytettiin hiljattain (syksyllä 2024) YLE Teemalla ja sen oheen liitetyssä puheohjelmassa tunnuttiin hakevan enemmän jotain kummallista, shokeeraavaa tai sensaatiomaista. Vuosia jälkikäteen on erittäin valitettavaa kuulla, että elokuva on traumatisoinut kokonaisia sukupolvia, joskin tuossa ja kaikessa muussakin aiheeseen liittyvässä nettikirjoittelussa tuntuu olevan vahvasti raflaavan liioittelun makua. Olen toki tietoinen, että 2000-luvun DVD-julkaisussa elokuvan ikärajaksi on merkitty K3. Luultavasti tarkastajatahoa ei ole silloin kiinnostanut pätkänkään vertaa. Elokuva on toki vaikuttava, enkä sitä missään tapauksessa näyttäisi alle kouluikäisille, mutta yli kymmenvuotiaat saattavat osata käsitellä sitä. Itse ainakin osasin. Mutta en pitäisi elokuvaa ihan niin kummallisena tai sellaisena kuin se tuolla Teeman elokuvafestivaaleilla haluttiin esille tuoda. :DP
Tähän liittyen copy-pastetan omaa tekstiäni, sillä olen Pörri Oravasta jaaritellessa maininnut seuraavaa:
Sarjassa on siis ulkoiseen söpöyteensä ja suloisuuteensa nähden paikoin vähän "rankempaa" sisältöä (joskaan verenvuodatusta ei koskaan nähdä), ja siltikään se ei ole sitä ylenpalttista eläinhahmoihin kohdistuvalla julmuudella mässäilyä (joka itseäni toisinaan hieman ärsyttää, ei niinkään siksi että sitä ylipäätään on, vaan koska se tuntuu toisinaan itsetarkoitukselliselta), mutta ei todellakaan myöskään mitään lässytystä.
Tuon lainauksen lihavoidun kohdan voidaan sanoa viittaavan vaikkapa Ruohometsän kansaan. Elokuvassa veri lentää, ja esiteininä/teininä se ei niinkään häirinnyt minua, vaan vasta paljon myöhemmin ja aikuisena olen alkanut vähän miettiä, että onkohan se todella niin tarpeellista... :D
Joka tapauksessa, kaniinien fantastinen selviytymistarina valloitti maailman, ja tämän jaarittelevan tädin sydämen.