tiistai 31. lokakuuta 2017

Vilkaisuna: 1980-luvun halinalle-elokuvat

Kuten olen aiemmin kertonut, en ole niinkään suuri Halinalle-fani, vaikka hetkittäin haluan tutkia franchisea, vähäisesti keräilen krääsää ja perehtyisin animaatioihin ihan mielelläni, jos aika, kiinnostus ja keskittymiskyky riittäisi. Tässä parisen vuotta sitten päätin jälleen tutkia vähäsen ja päädyin katsomaan aiheeseen liittyviä elokuvia. Rakkaalta 1980-luvulta Halinalle-elokuvia löytyy kolme kappaletta, uudemmista en toistaiseksi ole kiinnostunut. Esittelen elokuvat tässä lyhyesti ja vähän yleisjaaritan niistä, mutta voi olla että käsittelen niitä vielä erillään ja teen niistä pidemmät ja varsinaiset esittelyjaaritukset myöhemmin.


Ainoa entuudestaan tuttu näistä kolmesta kasarinalle-elokuvasta minulle, ja luultavasti muillekin suomalaisille, on kolmas, Halinallet Ihmemaassa (The Care Bears: Adventure in Wonderland, 1987), joka on varmuudella esitetty televisiossa ja ilmeisesti siitä on jonkinlainen VHS-julkaisukin ollut. Kaksi aiempaa elokuvaa sen sijaan olivat minulle täysin tuntemattomia, ja siksi niiden tarkasteluun ei liity lapsuuden katselukokemusta vaan voin tarkastella niitä ainoastaan aikuisminäni näkökulmasta. Toisaalta haluan kiinnittää huomiotani juuri niihin enemmän, koska suomeksi elokuvista ei juurikaan löydy tietoa, ja epäilen, onko niitä koskaan Suomessa esitettykään.

Halinalle-elokuvat on tuottanut kanadalais-amerikkalainen Nelvana, joka teki myös sen jälkimmäisen ja paremmin tunnetun halinalle-tv-sarjan Care Bears Family (1986-1990). Ensimmäinen elokuva valmistui aiemman DiC Entertainmentin halinallesarjan Care Bears (1985) ollessa vielä tuotannossa, mutta jäljemmät kaksi leffaa kulkevat rinnakkain Nelvanan sarjan kanssa. Tosin eipä tällaisilla faktoilla liene suurempaa merkitystä; halinalle-elokuvat kun eivät tarinallisesti tai juonellisesti liity toisiinsa juuri mitenkään, eivätkä juuri myöskään tv-sarjaan, vaan ne ovat kaikki itsenäisiä teoksia, joiden ainoa yhdistävä tekijä on konsepti ja look.

Teinpä pienen kuvataidevertailun; vasemmalla DiC Entertainmentin ja oikealla Nelvanan versio Vikkeläsydän-jäniksestä. DiCin sarjassa halinallet ovat hivenen suttuisia, kun Nelvanalla hahmot ovat enemmän puhtaaksi piirretyn näköisiä palleroita. Elokuvissa animaation laatu tosin on aavistuksen parempi kuin Nelvanan Care Bears Family-sarjassa, josta seuraava allaoleva ruutukaappaus on.


Mutta palataan merkittävämpään asiaan eli elokuvien sisältöön. Oikeastaan ei siis ole väliä, ovatko halinallet katsojalle jo entuudestaan tuttuja joko krääsän tai muiden animaatioiden kautta vai ei. Myöskään ei ole erityisemmin väliä, missä järjestyksessä elokuvat katsoo yleensäkään: niissä ei ole mitään tietyn kronologian mukaisia juonellisia tapahtumia, jotka välttämättä pitäisi tietää.

Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat päätarinaltaan melko samanlaisia; niissä halinallet auttavat pulassa olevia lapsia.

Ensimmäisessä halinalle-elokuvassa, The Care Bears Movie (1985), halinallet auttavat kahta orpolasta, jotka ovat menettäneet luottamuksensa ihmisiin, sekä yksinäistä sirkustaikurin apulaispoikaa, joka ystävien kaipuussaan joutuu salaperäiseen kirjaan vangitun pahan hengen manipuloimaksi.


Toisessa halinalle-elokuvassa The Care Bears Movie 2: A New Generation ( "Halinallet 2: Uusi sukupolvi", 1986), kerrotaan (edelliseen elokuvaan nähden epäkronologisesti) halinalleperheen syntytarina, joka on sidoksissa nallejen kaikkien aikojen ensimmäiseen auttamistehtävään. Päätapahtumapaikkana on lasten kesäleiri, jonka ympäristöön halinallejen vanha vihollinen soluttautuu; aikeenaan kaapata kaikki halinallet ihmistytön heikkoutta hyväksi käyttäen.


Jaaritukseni alussa mainitun kolmannen elokuvan, siis Halinallet Ihmemaassa, tarinassa puolestaan on vähän erilaisempi asetelma: tällä kertaa pulassa eivät olekaan maapallon ihmislapset, vaan Ihmemaan asukkaat. Halinallet siis vedetään pois Halimaasta seikkailemaan löyhästi Lewis Carrollin klassikkoteosten hengessä, ja oikeastaan nallet ovat pelkkiä välikäsiä; tarinan todellinen sankari on ihmistyttö, joka ei pidä itseään mitenkään erikoisena, mutta jonka apua tarvitaan Ihmemaan hallitsijaksi pyrkivää pahaa taikuria vastaan.


Katsoessani nuo kaksi ensimmäistä halinalleleffaa reilu parisen vuotta sitten en oikeastaan odottanut niiltä paljoakaan sisällöllisesti, kerta kyseessä ovat kuitenkin tuotemerkkiin perustuvat tekeleet, ja semmoisiin on alkanut suhtautua vähän varautuneesti näin aikuisiällä. Muistot nallejen ihmemaaseikkailusta ovat toki lapsuudenlämpöiset, mutta kyseinen leffa on huomattavasti hilpeämpi tekele kuin edeltäjänsä, jotka synkähköine teemoineen onnistuivat jopa pikkuisen yllättämään Ani-tädin.

Kun puhutaan tuotemerkkeihin pohjautuvista animaatioelokuvista, itselläni lähimmäksi verrokiksi mieleen tulee tietysti My Little Pony-elokuva (1986), joka sekään ei ehkä ole erityisen hyvä elokuva sellaisenaan ja ei-kohderyhmään-kuuluvan taikka ei-fanin mielestä. Sama koskee myös halinalleja: en voi suoraan suosittaa niitä kaikkien ja joka iikan ehdottomasti katsottavaksi vaan ainoastaan aiheesta ja/tai 1980-luvun animaatioista kiinnostuneille. Henkilökohtaisesti ne ovat minusta ihan katsottavia, mutta minä olenkin minä. ;>


Halinalle-elokuvat ovat selkeästi nimenomaan lapsille tehtyjä elokuvia: ne ovat aika yksinkertaisia tarinoiltaan, jopa siirappisia ja kepeitä. Höpsöilykomiikka ja laulutäytenumerot kuuluvat tottakai asiaan.

Toisaalta elokuvista löytyy myös sitä synkkyyttä ja tietyiltä osin ne voisivat jopa järkyttää nuorempia lapsikatsojia, luulisin. Sen myötä ja näin aikuisen silmin pidän elokuvia kuitenkin ihan kiinnostavina kuriositeettitapauksina, joskin elokuvissa, etenkin niissä kahdessa ekassa, tuntuu olevan merkittäviä juonellisia aukkoja ja epäselvyyksiä, jotka jäävät vaivaamaan ja mietityttämään, ja toisaalta niiden pohjalta on ihan hauskakin spekuloida kaikenlaista... (Sitä en osaa sanoa, paljonko tällaisesta havainnoimisesta ja muusta "häiritsevyydestä" pitää laittaa puhtaasti analysoivan aikuismielen piikkiin. :DP Lapsikatsojia muutamat juoniaukot tuskin haittaavat.)


Elokuvat ovat myös vähäsen ontuvia omien nimihenkilöidensä, eli juuri näiden halinallejen osalta. Nallet ovat toki sinänsä ihan söpöjä, ja vaikka kuinka haluaisin puhua pelkkää hyvää aiheesta ja uskoa, että hahmoissa olisi potentiaalia, on pakko sanoa, että nalleilla on aika vähän persoonallisuutta saati omaperäisyyttä, ja etenkin kahdessa ekassa leffassa ovat todella harvassa ne kohtaukset, joissa jotkut yksittäiset nallehahmot tai muut haliotukset pääsevät loistamaan erillisinä yksilöinä ja tuomaan persoonaansa esiin. Oikeasti; ei ole juuri mitään väliä sillä, mikä nalle tekee mitäkin tai sanoo minkäkin repliikin. Hahmoja on yksinkertaisesti liikaa, ja tämä ehkä oivallettiinkin kolmannen nalleleffan teossa - siihen kun on viimeinkin valikoitu "vain" kolme nallea ja kolme haliserkkua keskeisiksi toimijoiksi. Nalleihin perehtymätönkin saattaa jopa oppia muistamaan hahmot!

Kolmannen leffan halinalle- ja haliserkkukaarti on mukavan pieni.

Lisäksi ainakaan minä, vaikka pidän itseäni melko tarkkasilmäisenä, en kovin nopeasti huomaisi, jos esim. jossakin kohtauksessa olisikin "väärä nalle" virheellisen animoinnin tai kalvovärityksen tai muun syyn takia. Karkeasti sanottuna halinallet, ikävä kyllä, eivät ole hahmoja, vaan enemmänkin funktioita, toimintoja, jotka tekevät vain sitä, mihin ne on ohjelmoitu: tässä tapauksessa auttamaan pulassaolevia ihmishahmoja. (Mutrunallessa on ilmiselvä bugi ;D joka ei onneksi kuitenkaan haittaa mitään!)

Kovin paljoa ei voida kehua elokuvien pahishahmojakaan: ne ovat vanhanaikaisesti jokseenkin vailla motiivia ja pahiksia vain siksi että sattuvat käsikirjoituksessa olemaan pahiksia.

Elokuvien ihmishahmoilla sen sijaan onkin sitten jo jonkin verran persoonaakin, ja näihin kohdeyleisön, lapsikatsojien, kaiketi odotetaankin samaistuvan. Ihmishahmojen kautta käsitellään monipuolisia tunteita toivottomuudesta epäuskoon ja -toivoon, ja alemmuuskompleksista itsetunnon puutosta, asioita joita ihmiset normaalisti kokevat. Tunteet saavat sinänsä asiallista käsittelyä näissä halinalle-elokuvissa. Voisiko olla, että elokuvien pääosassa ovatkin tunteet sinänsä, eivät halinallet itse, vaan ne ovat todella vain tunteiden käsittelyn apuvälineitä?

Tosisydän-nalle (True Heart Bear) opettaa ihmislapsille tunteiden jakamisesta.

Elokuvien, kuten koko halinallekonseptin yleensäkin, puolustukseksi voikin sanoa sen (ja taidanpa hivenen toistaa edellistä nallekirjoitustani), että ne ovat opettavaisia olematta kuitenkaan liian saarnaavia, ja toisekseen niistä ei hirveän paljoa löydä paljon paheksuttua tyhjänpäiväistä väkivaltaa.

Nalleille ei silti kannata pottuilla...

On positiivista, ettei Halinalleissa kaihdeta synkempiäkään teemoja, mutta tästä huolimatta ne kuitenkin saattavat olla joillekin liian ällöimelän söpöä ja sokerisen siirappista tavaraa. (Niin, tavaraa myös ehkä ihan kirjaimellisestikin... :-D)

Elokuvien tarinat siis kantavat värikkäistä mutta melko persoonattomista nallehahmoista ja pahiksista huolimatta juuri sen verran, että ne pystyy katsomaan (jos vielä pystyy ignoroimaan selkeät juoniaukot), ja tarinoiden sanomaa voi halutessaan jäädä miettimään pidemmäksikin aikaa. Ehkä voisin sanoa näin lopuksi että ihan kohtalaisia elokuvia ottaen huomioon sen, että niiden tehtävä lienee ollut mainostaa tuotemerkin hahmoja näkyvästi. Varmaankin elokuvat julkaisuaikanaan ovat herättäneet jonkin verran pahennusta tässä mielessä, mutta näin 30 vuotta jälkikäteen kun isoin nallebuumi lienee jo mennyttä, elokuvia voi katsoa ihan sellaisenaan ja niiden sisältöä miettiä rauhassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti