Di Gi Charat Fantasya viimeinkin vuonna 2026

Olen lyhykäisesti maininnut Di Gi Charat Fantasy-pelin blogissani DGC-juhannuskalenterin yhteydessä. Olen tiennyt tuon pelin olemassaolosta likipitäen yhtä kauan kuin olen ylipäätään tiennyt Di Gi Charatista (enkä nyt rupea tässä enää kertaamaan historiaani kyseisen nimikkeen kanssa, luotan että kaikki tietävät sen ja fanitukseni jo - tai osaavat selata jaarituksiani taaksepäin jos lisävalaistusta tarvitaan :D). 

Di Gi Charat Fantasy on alunperin julkaistu PC:lle ja Dreamcast-konsolille vuonna 2001. PlayStation 2:lle se taas julkaistiin vuonna 2003 päivitettynä versiona nimellä Di Gi Charat Fantasy Excellent.

Minun on kuitenkin ollut tyytyminen lähinnä vain Di Gi Charat Fantasy Perfect Collection-kirjan tonkimiseen. (Ostin kirjan 2000-luvun loppupuolella huutonetistä. Kiitokset myyjälle vielä vuosia jälkikäteenkin.) 

Tämä kirja on yksi harvinaisemmista aarteistani.

Kyseisessä kirjassa peli käydään läpi perinpohjaisesti: kaikki pelin keskeiset hahmot, miljööt, juoniskenaariot ja grafiikat on esitelty ja kirja toimii myös läpipeluuoppaana. (Lisäksi kirjassa on jopa nuotteja pelin hahmojen teemamusiikkeihin - jälleen hivenen harmittaa etten itse voi soitella.) Mutta koska kirja on japaninkielinen, en osaa lukea sitä paljoakaan, joten kirja on ollut minulle lähinnä vain visuaalinen ilo ja kuvataidekirja.

Pelin hahmot ovat päässeet esiintymään lyhyesti myös Di Gi Charat-sarjakuva-antologioissa, mutta siihen se kosketus ja peliin perehtyminen onkin minulla sitten käytännössä jäänyt.

Vizin vuonna 2003 englanniksi julkaiseman Di Gi Charat-antologiasarjan
nelososan kansikuvakin vihjaa peliin (valkoinen rusetti Dejikon päässä).

Yllämainituista - ja lisäksi toki internetistä lukemalla - olen saanut jonkinmoisen käsityksen pelin ideasta ja juonenkulusta; päähenkilöpoju, joka on pikkuisen ihastunut keskushahmo Dejikoon, ja jonka näkökulmasta peliä pelataan, päätyy oudon sattumuksen kautta Dejikon ja kaverien kanssa tuntemattomaan (ja pelin nimen mukaisesti fantasian täyteiseen) maailmaan. Kaikessa hötäkässä Dejiko menettää muistinsa, ja sen seurauksena kissakorvapäähinetytöstä on yhtäkkiä tullut vastakohtansa: arka ja haavoittuvainen, mistä johtuen tämä käyttäytyy sen vuoksi aivan eri tavalla totuttuun nähden... arvaukseni on ollut, että pelissä tutkitaan maailmaa, tutustutaan sen ihmisiin ja yritetään saada Dejikon muisti palautumaan ja päästä kotiin Akihabaraan.

Meininki pelissä on siis sangen erilaista mitä Di Gi Charat-animaatioissa ja sarjakuvissa, mutta samaan aikaan se sekä tarjoaa uusia näkökulmia vanhoille faneille että lähtöasetelmansa puolesta sopinee myös niillekin, jotka eivät Di Gi Charatia entuudestaan tunne. Pelin alussa on nopea mutta riittävästi pohjustava prologinäytös. Ja kun peliä ollaan saatu jo vähän alkuun, seuraa varsinainen introvideo (jota myös on aikoinaan tullut katseltua...).

 

Tämä intro ei oikeastaan kerro itse pelin tarinasta mitään, vaan lähinnä esittelee hahmot, tosin kertomatta niistäkään varsinaisesti mitään. Pidän kuitenkin siitä, että intro on piirrosanimaatiota. (Pelissä on myös lyhyitä välianimaatioita.)

Di Gi Charat-fanina olen ajoittain ja vuosikausien ajan haaveillut kyseisen pelin pelaamisesta, mutta minkäs teet: peliä ei ole julkaistu Japanin lisäksi muualla kuin Kiinassa ja Koreassa, joten siitä ei ole virallista englanninkielistä käännösversiota, ja vaikka pelin olisi tonkinut netin uumenista esiin, niin silloinkaan ei japaninkielisen pelin pelaaminen kovin hyvin sujuisi kieltä huonosti osaavalta. (Muistelen että yritin kyllä joskus kerran, ehkä parikin, mutten saanut peliä pelittämään.)

Olen siis yrittänyt päästä peliin siinä onnistumatta, ja olen luovuttanut sen suhteen, huomatakseni taas jonkin ajan päästä miettiväni että onnistuisinkohan nyt ja taas todetakseni että ei tästä mitään tule. Ajoittain tekee silti mieli kokeilla ja yrittää uudestaan, tai etsiskellä jotain. Niinpä hiljattain tässä alkuvuodesta jälleen kerran kokeilin, löytyisikö YouTubesta vaikkapa gameplay-videoita, jos joku olisi sattunut pelailemaan peliä alkuperäiskielellä (koska siihen kykeneviä lukutaitoisia varmasti on). Sillä vaikken itse voisikaan pelailla, niin tyytyisin mielelläni katsomaan toisten pelailua.

Vaan mitä näenkään YouTuben hakutuloksissa alkuvuonna 2026: soittolistan peluuvideoista ja tekstin "english patched"? Voiko todella olla niin että peli on vaivauduttu fanikääntämään englanniksi vuonna 2025? Onko mahdollista että yli 20 vuoden jälkeen peliä on japania huonosti osaavankin mahdollista pelata?

No, näinhän se näyttäisi olevan. Jälleen kerran tapahtuu jotain, mistä haaveksin ja minkä luulen jäävänkin vain haaveeksi; koska kyseessä ei ole ihan tuore peli, enkä ole uskonut sen kiinnostavan kuin vain kaikkein kovimpia Di Gi Charat-faneja ja/tai ehkä kuriositeettitapauksista kiinnostuneita konsolipeliharrastajia Japanin ulkopuolella - eli toisin sanoen edes fanikäännökselle ei yksinkertaisesti ole kovin suurta kysyntää. On aina ihanaa nähdä, että asiat voivat olla toisin, ja tässä tapauksessa että vielä 2025 ihmiset osoittavat rakkauttaan vanhemmalle tuoteperheelle ja jaksavat olla viitseliäitä vanhempienkin pelien suhteen. On valtava ilo saada vielä vuosia myöhemminkin kokea uusia Di Gi Charat-juttuja - vaikka ne olisivatkin faktuaalisesti vanhoja.

Vaikka Dejiko onkin menettänyt muistinsa, kaikki muut tutut hahmot ovat onneksi täysin entisellään...

Usada sinä ihana klassinen tsundere-hahmo~... :D

Kuten olen aiemmin jaaritellut pelien tarinallisuudesta, en 2000-luvun alkupuolella tehnyt hirveästi eroa eli pelityylien tai -genrejen välillä. Vuosikausia jälkikäteen oivaltaa tietysti, että DGC Fantasy on ihan ehta visual novel-peli. Eipä tästä kai sitten muuta kuin että ruvetaan kliksuttelemaan tarinaa eteenpäin ja tekemään valintoja. 

Kun vielä tuntiakaan ei oltu pelattu ja tämä eka suunnanvalintakysymys tuntuu itsessään jo todella merkittävältä... (ruudulla eivät ole edes kaikki vaihtoehdot.)

Kuten tiedetään, en ole kova peliharrastaja, mutta siihen nähden tämä saattaa hetkellisesti kiilata muutaman muun vapaa-ajankulu-tekemisen edelle... odotan innolla sitä, että pääsen viimeinkin tutustumaan pelin hahmoihin ja vuorovaikuttamaan niiden kanssa. Varsinaiselta tarinalta odotan huomattavasti kepeämpää seikkailumenoa ja pölhöilyä (verrattuna siis erinäisiin aiemmin koettuihin visual novel-peleihin...). Pelattavana ovat siis sekä PS2-versio että Dreamcast-versio, ja otan kokeiluun pleikkariversion, koska siihen tosiaan ilmeisesti tehtiin vähäisiä parannuksia ja ennen kaikkea lisättiin uusi juonikaarireitti (mitä Perfect Collection-kirjan julkaisuaikana ei vielä ollut - sitäkin odotan mielenkiinnolla)...

(Minähän voisin kirjasta päätellä ja luntata oikeat valinnat juonireiteille, mutta taidanpa jättää tekemättä ja mennä puhtaasti fiiliksillä valintatilanteita kohti. Lienee hauskempaa niin vaikka tulisikin mokailtua. :D Kohti (epä)onnistumisia! [Tai ehkä lunttaan vain ihan pikkuisen... {ollakseni rehellinen; itse asiassa tätä kirjoittaessani ja julkaistessani olen jo pelannut kaksi juonikaarta läpi, ja vain hieman kirjaa silmäiltyäni luulen hahmottavani miten homma toimii... tähän mennessä minulla on ollut pelin parissa varsin hauskaa.}])

Saa nähdä, palailenko jaarittelemaan pelistä sitten kun olen pelannut sen kokonaan läpi... 

Sininen kissanpentu oppii ystävyydestä

Sininen kissanpentu (tsek. Modrý kocourek) on tsekkiläinen vajaa 13-minuuttinen lyhytanimaatioelokuva vuodelta 1959. Elokuva on dubattu suomeksi ja julkaistu Myyrän parhaat ystävät: Toukka ja kissanpentu-nimisellä DVD-levyllä, mahdollisista aiemmista julkaisuista minulla ei ole tietoa. Filmi on myös pyörinyt Maikkarilla pyhäpäivien täytteenä ja löytyy Katsomosta. 

Vaikka elokuva onkin kompattu Zdeněk Milerin Myyrä-filmien joukkoon, se ei kuitenkaan ole varsinaisesti Milerin ohjaama elokuva - herra on sen sijaan vastannut filmin taiteellisesta puolesta. Tosiasiallisesti filmin on ohjannut Vladimir Lehký ja se perustuu Marika Hellström-Kennedyn lastenkirjaan vuodelta 1956, ja joka ilmeisesti suomeksikin on aikoinaan julkaistu nimellä Pieni sininen kissanpentu ja Milerin kuvittamana (mielelläni kokisin tarinan myös kirjana, mutta siitä ei ole taidettu ottaa paljoa uusintapainoksia).

Juoni

Pienen kaupungin lähellä olevan rautatien varrella sijaitsevassa mökissä asuu kolme kissaa: mustaturkkinen Ferda, raidallinen Mouru ja täplikäs Miska. Kissakolmikko seuraa tiiviisti rautatiellä kulkevien junien liikkeitä, ja yhtenä päivänä eräästä junasta putoaa salaperäinen laatikko, josta ryömii esiin elävä kissanpentu. 

Kohtelias ja ujonpuoleinen pentu on kotoisin Kiinasta ja nimeltään Chio Chin (huom. nimen kirjoitusasu on epävarma, sillä kiinalaiset nimet eivät ole hallussani, korvissani se on äännetty noin. Yritin selvittää oikeaa tai virallista kirjoitusasua mutta en päässyt puusta pitkään, joten olkoon näin [jos asia selkenee joskus niin palaan toki korjaamaan kirjoitusasun oikeaksi]). 

Pieni harmaa pentu tutustuu kissakolmikkoon ja jää heidän luokseen asumaan. Päivät kuluvat huolettomina ja leikkisinä, kunnes eräänä päivänä pentu kokee yllätyksen, kun tämän turkki alkaa muuttua harmaasta sinertäväksi. 

Kysyttäessä Mouru selittää, että Chio Chin on kasvamassa isoksi ja että tämän "pentukarva" vain varisee pois, ei sen kummempaa. Silti pentu kokee muutoksen omassa ulkomuodossaan hämmentävänä, ja katsoessaan peilikuvaansa vedestä päätyy väistelemään ja kieltämään asiaa ensin itseltään.

 "Kuinka tämä voi olla mahdollista? Olen aivan sininen...

...voi minua hölmöä, en minä ole sininen, vesi vain heijastaa sinistä taivasta..."

Näin tehtyään Chio Chin lakkaa miettimästä asiaa, mutta todellisuudelle ja ympäristölle ei mahda mitään. Pennun turkki on kuin on poikkeuksellisen ja ennennäkemättömän sinivärinen. Väistämättä seudun muut eläimet pikkulinnuista alkaen huomaavat sen, ihmettelevät ja myös suoranaisesti pilkkaavat sinistä turkkia, mikä entisestään lisää kissanpennun epävarmuutta ja vaikeutta hyväksyä omaa ulkomuotoaan. 

Chio Chin vetäytyy hiljalleen kellariin piileskelemään päiväsaikaan, eikä vastaa, kun toiset kissat etsiskelevät sitä. 

Vasta illan hämärryttyä sininen kissanpentu uskaltaa tulla esiin ja huomaa, että öisin "kaikki kissat ovat mustia", eikä huolella sinisestä turkista ole silloin niin väliä. Chio Chin liittyy taas toisten joukkoon ja kertoo olleensa kellarissa "mietiskelemässä". Miska puolestaan kertoo, että kolmikko haluaa esitellä tulokkaan muille kaupungin kissoille, jotka on kutsuttu kyläilemään seuraavana päivänä. Sininen kissanpentu on yhä epävarma ja totinen, mutta asia unohtuu yössä telmiessä.

Seuraavana päivänä hiiret vuorostaan nauravat siniselle turkille ja Chio Chin vetäytyy taas erilleen piileskelemään, ja odottaa myös muiden kissojen nauravan hänelle. Viimein hän kertoo kolmikolle, mistä kiikastaa. 

"Mutta Mouru sanoi vain: 'Entä sitten?' 

Miska sanoi: 'Se on oikein kivan sävyinen sininen.'" 

Ferda, Mouru ja Miska eivät ole moksiskaan sinisestä turkinväristä ja tuovat tämän selvästi esiin. He rohkaisevat ja kannustavat sinistä kissanpentua tulemaan esiin piilostaan. Mutta koska asia vaivaa ja nolottaa Chio Chinia itseään niin paljon, he päättävät auttaa pientä ystävää - vaan väri ei lähde nuolemallakaan.

"Minä en välitä vaikka olisit vaaleanpunainen... vihreä...  tai täynnä purppuranpunaisia pilkkuja!"... toteaa Ferda.

Ferda yrittää vakuuttaa, että kissat ovat viisaampia eivätkä naura muiden eläinten tavoin. Kaupungin kissat saapuvat sovitusti vierailemaan, ja samaan aikaan juna, joka kuljettaa eksoottisia eläimiä, sattuu pysähtymään mökin lähellä.

Sittenkin, myös muut kissat alkavat nauraa ja pilkata Chio Chiniä, joka näyttää säntäävän tiehensä. Pettynyt ja suuttunut Ferda läksyttää kaupungin moukkamaisia kissoja.

"Senkin typerät pikkukaupungin kissat! Chio Chin on Kiinasta, ja siellä siniset kissat ovat tuikitavallisia!

Aivan niin kuin punaiset linnut Pohjois-Amerikassa... ja vihreät linnut Etelä-Amerikassa... ja sininaamaiset apinat Intiassa... ja punajalkaiset linnut Afrikassa...

Katsokaa itseänne! Sillä ei ole merkitystä, minkä värinen joku on, vaan minkälainen kissa hän on!"

Kaupunkilaiskissat poistuvat ja juna lähtee jatkamaan matkaansa. Ferda, Mouru ja Miska yrittävät tähyillä, missä Chio Chin on. Sininen kissanpentu kurkistaa hymyillen ratakiskoilta. Vaikka junan kyytiin hyppääminen ja karkaaminen olisi ollut helppoa, pentu on vastaanottanut ystäviensä hyväksynnän ja päättänyt jäädä heidän luokseen. 

"Hän oli ymmärtänyt, että ystävyys on erittäin hieno asia."

 

Ajatuksia

Filmissä on hyvin yksinkertainen tarina ystävyydestä, mutta pidän sitä ehkä pikkuisen enemmän tarinana itsensä hyväksymisestä ja hyväksytyksi tulemisesta. Tämä saattaa mennä todella henkilökohtaiseksi näkemykseksi, mutta mielestäni on ensisijaisen tärkeää tuntea ja hyväksyä ensin nimenomaan oma itsensä, jotta voi "avautua" ulkomaailmalle ja siten tuntea ja hyväksyä myös toiset ympärillään. Itseään ja itseltään kun nimittäin ei pääse pakoon, ja tosiasioiden kieltäminen voi pahimmillaan johtaa vaikka millaiseen (sisäiseen) kriisiin, oltiinpa missä ikäryhmässä hyvänsä. 

Siispä kun pääsee ensin sinuiksi itsensä kanssa, toisten hyväksyminen tulee sen jälkeen ikään kuin "luonnostaan". Vaikka olisi erilainen, se ei tarkoita että olisi huonompi kuin muut, eikä ulkopuolelle ei ole syytä jättäytyä. Tämä elokuvan viesti toiminee helposti kohdeyleisölleen lapsille, ja vanhemmillekaan pienestä muistutuksesta tuskin on haittaa. (Tykkään myös muistuttaa taas kerran, että omaa ja ystävien olemassaoloa ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä.)

"Eräänä kauniina kesäisenä päivänä Chio Chin käyskenteli
ympäri puutarhaa ja tuumaili, miten hienoa oli olla olemassa." 

 

Vaikkei filmissä ole oikeastaan paljoa "terävyyttä", niin pehmoista lempeyttä ja pörröisyyttä on sitäkin enemmän, eikä se ole suinkaan väheksyttävä. 

Filmi on myös taiteellisesti kaunis, kuten odottaa saattaa. Kun Chio Chin piileskelee kukkivassa pensaassa ja selittää surullisesti ettei voi tulla esiin, kukan terälehdet putoavat kuin kyyneleet.

Kissat itsessään ovat todella söpöjä tässä filmissä. Suosikkini on suorapuheinen Ferda joka muistuttaa paljonkin erästä ystävääni. Ferdalla on toki myös eniten repliikkejä filmissä.

"Mitä väliä sillä on, minkä värinen sinä olet? Sinä olet kissa ja minun ystäväni - se riittää minulle."

Hyvää ystävänpäivää! 

Muistelua ja pohdintaa: Digimoniin liittyen

(Huom. Jaarittelen enimmäkseen Digimon Adventure-animesta, mutta sivuan aihepiiriä kevyesti laajemmin. En myöskään syväanalysoi sarjaa/sarjoja. )

Katsoin taannoin YouTubesta Työpaja Aivan!Mahtava-kanavan videoita, joissa puhutaan Digimonista. Vaikka videot ovatkin jo vanhoja (5-10 vuotta), niitä oli mukava katsoa ja kuunnella miten sydäntä lähellä Digimon Adventure-sarja (1999) on videoiden tekijällä ollut ja miten se vielä vuosia myöhemminkin on voinut edelleen herättää ajatuksia, tunteita, kenties jonkinlaista intohimoa, ja aloin itsekin innostua. Vaikka tuon tubekanavan videoiden julkaisusta onkin jo aikaa, niin niitä katsomalla sain muistutuksen myös siitä, mitä ihan alkujaan olen täällä blogissani halunnut tehdä - ihan vaan mietiskellä ja muistella eikä sen enempää. 

Videoiden tekijän näkemyksiä ehkä hieman myötäillen voin minäkin sanoa, että Digimon Adventure oli/on hyvä sarja, koska se on tavoittanut ihmisissä jotakin. Vaikka se on ehkä merkinnyt eri asioita eri ihmisille, se lienee koskettanut monia tasolla jos toisella - ja paljon. Useimmat, jotka muistavat Digimonin ylipäätään, muistelevat sitä nimenomaan lämpimästi - sellainen fiilis minulle tulee. Ja se lienee ansio, mihin ei ihan jokainen fiktioteos yllä. Oli merkityksellisyydessä ja koskettavuudessa kyse sitten hyvästä seikkailutarinasta, monsterimätöstä tai hahmojen välisistä kanssakäymisistä, siinä on eheä kokonaisuus joka puhuttelee ja voi tuoda hyvinkin erilaisia ihmisiä yhteen.

Mitä Digimon siis merkitsi minulle aikoinaan, ja merkitseekö se vielä?

Väliaikainen alkuunpaluu 

Ehkä käväisen hetken omassa alussani, vaikka siitä voisi kirjoittaa melkein kokonaan oman tekstin. Kesällä 2000 olin yläasteaikaisen kaverini kanssa varsin uppoutunut Pokémonin maailmaan ja muutenkin orastavaan animeharrastukseen (niin lapsuuden VHS-piirrettyjen kuin videovuokraamon tarjonnan kautta; paljon muutahan ei Suomessa tuolloin ollut mahdollista kokea). Kaupan lehtihyllyltä löytyi lapsille suunnattuja englanninkielisiä tuontilehtiä joissa oli kuvia ja kevyitä artikkeleita tunnetuista ja suosituista animaatio- ja populaarikulttuurihahmoista, Pokémonista Paavo Pesusieneen, ja sitten yhdessä ostamassamme lehdessä oli kuva myös Digimonista. Mikä ihmeen Digimon?

Ensikosketus Digimoniin oli tämä kuva. Sama kuva kiersi myös muissa lehdissä,
joten en ole varma oliko juuri tämä kyseinen kuva kyseisillä teksteillä se ihan eka.

Katsoimme kuvaa karsaasti, mutta sitten aloimme hiljalleen kiinnostua tutkimaan asiaa enemmänkin, ja lopulta jopa toivoa että Digimonia alettaisiin näyttää televisiossa Suomessakin. Jouduimme kuitenkin odottamaan seuraavaan talveen, jolloin Nelosella pauhasi spotti sanoilla "Väisty Pokémon, nyt tulee Digimon!" (Ihan oikeasti. Digimonia maalailtiin "Pokémon-klooniksi", eikä se ole suinkaan ainoa. Erilaisia monsterisarjoja ja -pelejä piisaa niistä pitäville. Aina voidaan väitellä kumpi on parempi, Pokémon vai Digimon (vaiko vielä joku muu), mutta definitiivistä ratkaisua siihen ei tulla löytämään. Kaikki pitäisi ensin koluta läpikotaisin, ja joka tapauksessa jokaisessa konseptissa tai tarinassa on vahvat ja heikot puolensa. [Digimonissa olen pitänyt konseptin puolesta ja visuaalisesti siitä, että monsterit eivät ole ihan niin ylisöpöjä palleroita kuin vaikka jotkin pokemonit, vaan ne ovat vähän "rujompia" tai "särmikkäämpiä". Jos taas ajattelee televisiosarjojen kannalta, niin Digimon on jaettu omiksi kausikokonaisuuksiksi jotka selkeästi alkavat ja loppuvat, kun Pokémon tuntui jatkuvan suurin piirtein ikuisesti... pelimaailman osalta taas en voi sanoa mitään, sillä Digimon-pelejä en ole koskaan edes kokeillut.] Täytyy kuitenkin rehellisesti tunnustaa, että omalla kohdalla Digimonin tulo ainakin jossain määrin vei kiinnostusta Pokémonista poispäin.) 

10. tammikuuta 2001 klo 7.00 odotus palkittiin, ja kaverini, joka asui katvealueella tai antennitaloudessa (en tarkalleen tiedä/muista, joka tapauksessa asianlaita oli) niin, ettei Nelonen näkynyt hänen kotonaan, oli tullut luokseni yöksi keskellä viikkoa sillä niin kovasti hän halusi nähdä Digimonin ensimmäisen jakson. 

En muista kaverini reaktioita, mutta itse kuunneltuani jakson ensimmäiset minuutit olisin voinut peittää naamani kämmenellä, todeten: "...eikä... tiedän nämä äänet..." sillä Agapio oli toki tuttu ja muistissani muutaman vuoden takaisista pikkuponidubbauksista. Noh, Agapio ei maailmaa kaatanut ponidubillaan, eikä Digimonillakaan. Nauhoitin keskiviikkoaamujen jaksot kaverilleni, jolle Digimon loppupeleissä oli tärkeämpi juttu kuin itselleni - lauantaiaamujen pikauusinnoista nauhoitin itselleni vain ne jaksot jotka olivat keskiviikkoaamujen "esikatseluissa" olleet  "kiinnostavia" - ja jos ylipäätään olin hereillä, sillä osa niistä kiinnostavistakin jaksoista jäi väliin, kun nuo pikauusinnat tulivat satunnaisiin kellonaikoihin enkä osannut olla tarkkana. (Vasta vuosia jälkikäteen olen alkanut harmitella asiaa, sillä olisihan se joskus ollut kiva läpikatsoa koko sarja itsenauhoitetuilta kaseteilta.)

Harrastelua 

Mitäpä muuta sitten? Minulla Digimon-harrastus liittyi pääasiassa vain animaatiosarjan seuraamiseen. Sitten olivat keräilykortit ja korttipeli, johon kaverini kanssa perehdyimme (mutta muistelisin ettemme pelanneet niin paljoa kuin mitä Pokémon-korteilla). Krääsääkin tuli haalittua, ja ihmeekseni kyllä muistan vielä tänäkin päivänä, miltä toffeenmakuinen digimon-limu maistui (eikä se tainnut paljon kenellekään maistua sillä en muista havainneeni kyseistä makua enää uudestaan tuon tapauksen jälkeen). :D 

Pari keräilykorttia kaivettu jemmasta kuvituskuvaksi.

Digimon luultavimmin puhuttelee parhaiten kohderyhmäänsä, kouluikäisiä lapsia, mutta konsepti saattoi olla kiinnostava varsinaisen kohderyhmän ulkopuolellakin. Olimmehan minä ja kaverinikin yläastetta lopettelevia teinejä Adventuren alkaessa, kenties siis "yli-ikäisiä", mutta silti se kiinnosti meitäkin (myöskin koska paljoa muuta tuoretta animea ei Suomen televisiossa yksinkertaisesti näkynyt, vertailuna; Ghibli-elokuviakin alettiin myös vasta noihin aikoihin esittää elokuvateattereissa ihan kunnolla ja maanlaajuisesti).

Olen aiemmin kertonut, että 2000-luvun alussa minulla oli Pokémon-nettisivu, ja hieman vastaavasti kaverini kanssa teimme myös Digimon-nettisivuston. Nettisivua merkittävämmäksi nousi kuitenkin digimon-aiheinen keskustelufoorumi ja IRC-keskustelukanava, joiden ylläpidossa ja moderoinnissa auttoivat muut henkilöt, ja joita haluan tässä kohtaa kiittää. Itse en lopulta ollut kovin aktiivinen hahmo keskusteluyhteisössä, mutta joitakin mukavia muistoja sen ajalta on jäänyt. Jos joku sieltä on tätä päätynyt lukemaan ja tunnistaa niin moi vaan. :D Alkuperäisen nettisivun ylläpito ja päivittäminen hiipuivat siihen tuttuun tavalliseen syyhyn; elämäntilanteiden muuttumisesta johtuvaan ajanpuutteeseen ja muutenkin kiinnostuksenkohteiden muuttumiseen.

Digimon-animesarjan toiseen tuotantokauteen liittyen koen aiheelliseksi tässä välissä muistuttaa konkreettisista menneisyyden tapahtumista, sillä jonkin verran olen vuosien varrella nähnyt ihmetteleviä kommentteja esim. YouTuben kommenttipalstoilla. Ihmetys koskee usein sitä, miksi Digimonin toisesta tuotantokaudesta on dubattu suomeksi vain ensimmäiset 26 jaksoa, mutta loput on esitetty tekstitettynä. Asiahan oli niin, että Nelonen oli aikeissa jättää ja lopettaa sarjan esittämisen kokonaan kesken kauden. Fanit tarttuivat toimeen ja keräsivät adressin, ja sen vaikutuksella toisen kauden loput jaksot saatiin viimein töllöön 2004, mutta ilman suomidubbausta, mikä toki jossain määrin varmasti lienee harmittanut dubbauksiin tottuneita silloisia lapsikatsojia. Mutta merkityksellistä on se, että se ylipäätään tapahtui, ja nimenomaan fanien aktiivisuudesta johtuen, ja erityisen suuri huom.: se tapahtui aikana ennen adressit.com-sivustoa ja nykyisen kaltaista sosiaalista mediaa, joten suhteutettuna kyseessä oli kenties pieni, mutta vaikuttava tapahtuma. Haluan tällä muistuttaa, että kannattaa itse olla aktiivinen, jos haluaa asioihin muutosta. (Asia on mainittu lähteiden kera myös Wikipediassa sivulla Luettelo televisiosarjan Digimon Zero Two jaksoista.)

Digimonin kolmas tuotantokausi Tamers herätti vielä jossain määrin mielenkiintoa ja katsoin ja nauhoitinkin sen kun se töllöstä tuli, mutta sen jälkeen en ole kiinnostusta Digimoniin enää suuremmin omannut. Kun Tamers näytettiin töllössä vasta vuonna 2008, joku nettikavereista taisi heittää vitsinä että milloinkahan sitten Frontier (= neljäs tuotantokausi). No, siitä ei olla kuultu, ja kiinnostukseni on ollut Digimonin sijaan muissa asioissa, mutta ilmeisesti digitaalihirviöiden tuoteperheellä kuitenkin menee edelleen kohtalaisen hyvin.

Sekalaisia jälkikäteisiä ajatuksia 

Paras Digimon? Ensivilkaisulla se ehkä oli Patamon. Enemmän olen kuitenkin pitänyt Patamonin alemman tason muodosta eli Tokomonista, tuo söpöliini jolla on vaikuttava purukalusto...

Tosiasiallisesti suosikkini animesarjan/sarjojen päähenkilö-digimoneista on kuitenkin ehkä Tentomon, leppäkerttu-digimon, joka oli tuotteistuksen puolesta epäkiitollinen hahmo. Melkein ainoa todellinen Tentomon-"juttu" jonka tiedän, on ollut kaksipuolinen "käännettävä" pehmo (tämä lelukonsepti muuten oli ihan hauska, lapset saavat itse muuttaa digimoninsa). (Ja Zero Two-jatkokaudella oli tietysti digitoukka Wormmon, siitäkin tykkäsin...)

"Motimonistaaa.... Tentomoniksi!"
(Pahoittelut hämäryydestä, en kuvaa studio-olosuhteissa.)

Vaikka Agapion dubbia yleisesti pidetään heikkona, siinä oli kuitenkin mielenkiintoisia oivalluksia tai ratkaisuja jotka parhaimmillaan saattoivat jopa lisätä tarinallista syvyyttä. En ole ainoa, joka on pitänyt esim. siitä, miten valittujen lasten digimon-kumppaneilla on sama ääni kuin kulloisellakin valitulla lapsella, mutta ääni on keksitty vetää säröisen, konemaiselta kuulostavan filtterin läpi. Tuolla tavalla tuntuu kuin digimonit todella heijastaisivat lapsihahmoja; sisäistä viisautta, tai olisivat jotain voimaeläimiä, tms...

Olen jälkikäteen monesti miettinyt, että Digimon Adventure on kuin tietokonemaailmaan ja "digitaaliseen muotoon" siirretty Ihmemaa Oz, jossa yhden tai muutaman keskeisen päähenkilön sijasta merkittäviä hahmoja on enemmän, mutta edelleen kaikilla on oma vahvuutensa ja oleellinen osa tarinakokonaisuudessa.

On muuten hassu juttu, että kun katsoin vuoden 1986 Ihmemaa Oz-sarjan kokonaisuudessaan 2011, ko. sarjan Smaragdihuoneesta tuli puolestaan tahattomia muistiviboja tähän kyseiseen kohtaukseen Digimon Adventuressa. :D 

Ja itse tarina on loppujen lopuksi sama; kohtalo tai sattuma heittää tyypit uuteen paikkaan, outoon ja tuntemattomaan maailmaan. Päämääränä on tutkia tuo maailma ja oppia tuntemaan se, jotta voidaan lopulta palata sinne mistä lähdettiin, eli kotiin. Koetaan seikkailu ja kasvetaan ihmisiksi ja opetellaan tulemaan toimeen maailmassa ja elämässä, sekä yksin että porukassa. Kenestäkään ei ole pakko tykätä, mutta toimeen on hyvä ja myös mahdollista tulla - niin itsensä kuin muidenkin kanssa.

Lopuksi 

Digimonilla oli aikansa ja paikkansa. En ole katsonut sarjoja vuosikausiin (edellisen kerran olen tainnut katsoa nettikavereiden kanssa lähemmäs 15 vuotta sitten, ja silloinkin katsoimme vain joitakin Adventuren alkupään jaksoja). 

En voi sanoa että olisin varsinaisesti kuluttanut Digimon-sarjoja puhki, vaikka ne talteen nauhoitinkin - todellisuudessa olen oikeasti katsonut jotkin jaksot ehkä vain 2-3 kertaa (etenkin Zero Two-ja Tamers-jatkokausien osalta). Vaikka muistan sarjan/sarjojen pääpiirteet ja hahmot, niin detaljeja olen unohtanut luultavasti aika paljon. Joten jos nyt laittaisin vanhat kasetit pyörimään (tai tuijottelisin videotiedostoja tietokoneelta), Digimon voisi olla melkein kuin uusi vanha tuttavuus. :D

Tämä lehtisivu oli joskus seinälläni.
(Pidän kuvasta paljon, harmi vain että se on aseteltu ja leikattu hassusti.)

Nyt kun tässä olen intoutunut fiilistelemään niin toki mietin, että pitäisiköhän joskus pitkästä aikaa katsoa Digimonia, ihan kunnolla. Tulisiko nostalgia, vai näyttäisikö sarja erilaiselta näin 25 vuotta myöhemmin ja aikuisen tädin silmin? Olisiko siinä silloin jotakin uutta havaittavaksi? Ehkä hyvinkin, kun olen aika paljon unohtanut vuosien varrella, enkä muista Tamersistakaan juuri mitään. :D (Luulen, että itse digimoneihin suhtautuisin pitkälti samalla tavalla kuin vuosia sitten, mutta ihmishahmojen osalta saattaisi olla toinen juttu, ja siksi se voisi olla mielenkiintoista... :D)