Ihmeellinen piano

Ihmeellinen piano (Sparky's Magic Piano) on amerikkalainen tv-animaatioelokuva vuodelta 1987. Se on esitetty Suomen telkkarissa ja löytyy Ani-tädin kotinauhoitteista, latasin tämän YouTubeenkin katseltavaksi tovi sitten. Elokuva perustuu alkuperäiseen kuunnelmaan vuodelta 1947.

Tarina kertoo 8-vuotiaasta pikkupojasta nimeltä Pekka, jota ei pahemmin kiinnosta soittaa pianoa. Eräänä päivänä yhtäkkiä piano kuitenkin alkaa puhumaan ja kertoo osaavansa soittaa itsekseen ilman, että sen koskettimiin kosketaan. Pekka ei aluksi usko, mutta kun piano näyttää mihin pystyy, Pekka innostuu. Kun Pekan äiti ja musiikinopettaja kuulevat pianonsoiton, nämä hullaantuvat täysin. Pekan isä haluaisi elämän jatkuvan entisellään ja vastustaa jyrkästi opettajan ajatusta konserttikiertueesta. Pekka ei kerro kenellekään, ettei itse soita pianoa, ja pian kaikki alkavat uskoa hänen olevan musikaalinen ihmelapsi. Niin, tai melkein kaikki.

Epäilijöitäkin löytyy ja spekulaatioita lapsinerosta vilisee, mutta joka tapauksessa Pekasta pianonsa kanssa tulee kuuluisa kiertuetähti, ja vähitellen homma alkaa lähteä käsistä. Kiertueen edetessä Pekka vähitellen muuttuu yhä itsekkäämmäksi ja omahyväisemmäksi. Tuleepa tehneeksi sellaisenkin ihmeen kuin soittaneeksi Chopinin minuuttivalssin puolessa minuutissa. :-D

Tai "soittaneeksi"... :-)

Pekan isä yrittää turhaan saada poppoon palaamaan kotiin, ja skeptinen musiikkiarvostelija Mörttinen seuraa silmä kovana ja yrittää paljastaa Pekan huijariksi siinä onnistumatta. Piano itsekään ei ole mielissään siitä, mitä Pekalle on tapahtunut, ja loukkaantuu kun Pekka pöyhkeilee parrasvaloissa ottaen kaiken kunnian ja laiminlyöden kaiken muun, jopa läheisensä. Lopulta kiertueen huipentumapisteessä, jolloin itse Yhdysvaltain presidenttikin on paikalla, ja raikuvan yleisön pyytäessä encorea piano lopettaa yhteistyön kuin seinään ja silloin paljastuu, ettei Pekka osaakaan soittaa pianoa. Yleisö nauraa hänelle.

Sitten ilmeneekin, että kaikki edellä tapahtunut onkin ollut vain Pekan unta, eikä piano olekaan yhtään ihmeellinen. Mutta sittenkin, unen jälkeen Pekka haluaakin harjoitella pianonsoittoa.

---

Tarinaa voi pitää opettavaisena, mutta vähän pistää kysyttämään, onko Pekan ihan pakko soittaa pianoa? Vanhempien pakottaminen harrastamaan on aika pyllystä, mutta no, mitäpä se minulle kuuluu. Kuka tahansa lapsuudessaan jotakin harrastanut, eritoten juuri soittamista, osannee samastua Pekkaan ja tämän tuskaan. Elokuvassa kuullaan paljon klassisen musiikin kappaleita (joiden nimiä en ole viitsinyt painaa mieleeni ja listata tähän jaaritukseen, bongatkaa ne itse), joten sitä voi pitää musikaalisena kulttuuripläjäyksenä.

Animaatio on paikoin vähän "derpahtavan" ja kökön oloista, mutta samalla jotenkin omaleimaista ja omalla tavallaan viehättävää. Konserttiyleisöistä löytyy monennäköistä hauskaa hahmoa, ja kiertueen edetessä Pekan äidin ja opettajattaren iltapuvut hienostuvat samaten kuin Pekan pöyhkeys lisääntyy. :D

"Senkin hemmoteltu kakara! Kunnon selkäsaunan sinä tarvitset!" :-)

Nykymaailmassa on tottakai vähän hassun kuuloista, kun elokuva on dubattu vain yhdellä ääninäyttelijällä, mutta 1980-luvulla dubattiin paljolti niin niukalla ääninäyttelijämäärällä kuin mahdollista. Kaija Kiiski on oman lapsuuteni rakkaimpia televisiodubbaus-ääniä, ja melkein jo sen takia pelkästään tykkään animaatiosta, sillä Kiiski tekee siihen monipuolisen valikoiman ihastuttavia personaallisia ääniä. Paras on varmaan nenäänsä honottava ja luiseva musiikkiarvostelija Mörttinen, joka toki on muutenkin elokuvan särmikkäin hahmo.

Tosin nytten mietin väkisinkin, että onko elokuvan dubbaamisessa ollut ylipäätään mitään järkeä, kun dubbaus pitkälti peittää alkuperäisen puheen ja osittain vie viehätyksen ja syö oikeastaan kokonaan idean puhuvasta pianosta. Alkuperäisen äänityksen kuuluessa taustalla nimittäin kuuluu, että piano puhuu kuulostaen todellakin siltä, miltä puhuvan pianon voisi ajatella kuulostavan. :D Suomenkielisen dubbauksen takia jäämme vähän vaille tästä erikoisesta kokemuksesta.