Jos Seikkailumetsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt...

(Vaihtoehtoinen otsikko: Seikkailumetsä - mielenpahoitussarja koko perheelle [ja Seikkailumetsäjaaritus #1!])

Tämä konsepti/promokuva, mikä lie, maalaa iloista vaikutelmaa eläinperheen onnellisesta elämästä...
(ainakin oletan että kyseessä on promokuva eikä ruutukaappaus jaksosta, mutta en voi varmasti sanoa.
Tämä kuva on suomalaisen VHS-julkaisun takakannessa.)

Olen pitkään halunnut laatia kirjoituksen Seikkailumetsästä (jap. Maple Town Monogatari, eng. Maple Town Stories, 1986-1987. Japanilaisen animaatiosarjan suomenkielisestä nimestä saamme kiittää ruotsalaisia, sillä Golden Voice Oy on kääntänyt ja dubannut sarjan jaksot ruotsista, sikäläiseltä nimeltään Äventyrsskogen. Miten kivaa olisikaan kutsua sarjaa suoralla käännösnimellä Vaahterakaupungin tarinoita, mutta minkäs teet ;_;). Oikeastaan ajatus tekstistä on jopa vanhempi kuin blogini: olen aloittanut tekstin kirjoittamisen muinoin (siis ennen vuotta 2013 jolloin perustin tämän blogin) otsikolla "Seikkailumetsä - mielenpahoitussarja koko perheelle". Mutta ennen kuin alan kertoa omia ajatuksiani, esittelen sarjan lyhyesti.

Seikkailumetsässä on 52 jaksoa, joista Golden Voice on dubannut suomeksi siis ensimmäiset 12. Omaxin neljän VHS-kasetin julkaisu on alunperin 1980-luvun lopun tienoilta, ja ihme kyllä, Future Film julkaisi jaksot uudestaan myöhemmin 1990-luvun loppupuolta lähempänä.

Animaatiosarjaan liittyvät tietysti oheistuote-eläinhahmofiguuri-lelusarjat... vai onkohan se sittenkin niin päin että animaatio onkin tässä tapauksessa se oheistuote? :D Joka tapauksessa, Maple Town-lelut lienevät olleet aika samantyyppinen juttu kuin vielä nykypäivänäkin olemassa oleva, ilmeisesti ihan hyvinvoiva lelubrändi Sylvanian Families. En ole asiaan syvemmin perehtynyt, eikä oikeastaan kiinnostakaan, animaatio on se juttu tässä(kin) tapauksessa. 

 

VHS-kasettijulkaisussa sarjan alkutunnarista on poistettu laulu ja tekstit. Lienee tapahtunut jo ruotsalaisessa julkaisussa, ja kopioitu sellaisenaan suomiversioonkin.

Juoni

Sarjan päänäyttämönä toimii Vaahterakaupunki-niminen paikka, jossa asustaa nappisilmäisiä ja söpöjä eläimiä, jotka käyttäytyvät ihmisten tavoin. Päähenkilönä on tyttökani Tiina (eng. Patty Rabbit), joka ensimmäisessä jaksossa vasta muuttaa perheineen Vaahterakaupunkiin, sillä Tiinan isä on saanut työn kaupungin uutena postimestarina. Pikkukaupungissa odotetaan uusia tulokkaita.

"Kahteensataan vuoteen täällä ei ole ollut levottomuuksia", tietää Vaahterakaupungin pormestari Leijona kertoa. Rauha on kuitenkin uhattuna, sillä pahaksi onneksi samoihin aikoihin Tiinan perheen kanssa kaupunkiin saapuu pelätty kiertelevä rikollinen, Rosvo-Rontti-niminen susi...

Uteliaan ja hyväntahtoisen Tiinan tutustuessa uuteen kotikaupunkiiin ja sen asukkaisiin me katsojatkin opimme kätevästi tuntemaan eläinten asuttaman ja idylliseltä vaikuttavan pikkukaupungin, joka tosiasiassa on oikea piilevien ongelmien tyyssija.

Sarjan ja jaksojen rakenne

Sarjan tarinat ovat yksiosaisia kertomuksia, jotka usein keskittyvät jonkin tietyn asian ja/tai jonkun hahmon ympärille. Tiina on sarjan päähenkilö, mutta oikeastaan vain nimellisesti; oikeastaan Tiinan osana on sekaantua uteliaisuuttaan ja puolivahingossa muiden hahmojen henkilökohtaisiin asioihin. Rosvo-Ronttikin jää roikkumaan Vaahterakaupungin maisemiin pidemmäksi aikaa, ja vaikka onkin vaarallisena pidetty ja olevinaan sarjan virallinen "pahis", niin sittenkin yksinäinen susihahmo on melko harmiton ja enemmänkin laiska ja varsin pelkurimainen tomppeli. Toki Rosvo-Rontti aiheuttaa jonkin verran vaivaa, mutta useimmiten Vaahterakaupungin asukkailla on jo ennestään ongelmia, joiden syyt piilevät jossain muualla ja syvemmällä. Oikeastaan Rosvo-Rontti siis vain lisähämmentää jo valmiiksi sekavaa soppaa. Tilanne kärjistyy, toisinaan jopa vaaralliseksi, mutta tavalla tai toisella, usein vaikeimman kautta, ongelmat saadaan selvitettyä ja tarinat päättyvät onnellisesti. 

Käypä muuten eräässä jaksossa niinkin hassusti,
että Tiina ja Rosvo-Rontti joutuvat pakon edessä tekemään yhteistyötä!

Seikkailumetsän tyypilliset juonielementit voidaan järjestää listaksi vaikka näin, ainakin suomijulkaisun osalta useimmista jaksoista löytyy vähintään yksi näistä:

• väärinkäsitys
• aikuisten kiire
• mielensä pahoittanut, surullinen lapsi
• Tiinan sekaantuminen hänelle kuulumattomiin asioihin
• Rosvo-Rontin toilailut ja/tai sekaantuminen asioihin ja juonen lisämutkistaminen
• tilanteen eskaloituminen (mahdollisimman äärimmäisellä tavalla)
• asioiden selviäminen (vaikeimman kautta).

Liian pitkästyttäväksi meno ei kuitenkaan mene, kun näitä elementtejä kuitenkin varioidaan kivasti ihan vain jo näissä suomijulkaisun kahdentoista jakson aikana.

Jos sarja ei ole tuttu, ja vaikka olisikin, tämä VHS-julkaisuhelmi löytyy digitoituna Puhumme suomea-sivustolta, joka on koonnut yhteen kasettiaikojen animejulkaisut. (Kaipa mainitsen että ennen kuin sarja sivustolle ilmestyi, niin sitä on ladannut useampikin taho YouTubeen, mukaan lukien minä. Animaation tuotantoyhtiö Toei Animation ei kuitenkaan hirveästi ole digannut moisesta, joten suosittelen vilpittömästi olemaan lataamatta sinne kokonaisia jaksoja.) 

....

Minulle sarja ei kuitenkaan ole "helmi" sillä tavalla...

Ajatuksia ja pientä jälkispekulointia

Seikkailumetsä on minulle poikkeuksellinen animaatiosarja siinä mielessä, että lapsena en oikeastaan pitänyt siitä ollenkaan. :-D Lapsuudenystävälläni oli kaikki neljä kasettia, joita tuli lainailtua (niin kuin meillä lapsuudessa keskenämme tapana oli) ja katseltua toisinaan. Muistelen, että olisin kyllä kovasti halunnut tykätä Seikkailumetsästä; hahmodesignit ovat somia ja Vaahterakaupungin miljöö ihana. 

Ja kyllähän sitä piirrettyä katsoi, jotkin jaksot olivat ihan kivojakin, mutta kokonaisuutena sarja ei kuitenkaan oikeasti ollut niin kiva tai viihdyttävä kuin olisi ehkä olettanut ja odottanut. Päinvastoin jokin tässä kyseisessä piirretyssä oli vain niin väärin ja teki olon epämukavaksi, että se sai minut vierastamaan sitä.

Lapsena en ollut lähellekään niin analyyttinen kuin nykyään, enkä ajatellut syvällisesti ja sitä kautta osannut sanoittaa fiiliksiäni. Muistan vain epämiellyttävän tunteen. Syitä siihen voi olla monia, mutta nyt vuosia myöhemmin selkeimpinä mieleeni tulevat kaksi sanaa: inho ja myötähäpeä.

Nykyään voisin jaaritella pitkät pätkät lisää ihan vain omia jälkispekulaatioitani siitä, mikä tässä sarjassa mahdollisesti oli pielessä. Siitä ehkä saisi jopa kokonaan oman blogitekstin aikaan, mutta toisaalta - ei siitä ole kenellekään eikä edes itselleni iloa tai hyötyä yrittää ylianalysoida asiaa. Ehkä tiivistän napakasti muutamaan virkkeeseen: kenties odotin ehkä jotain enemmän Richard Scarryn luomusten kaltaista, mutta sainkin jotain aivan muuta; olisin halunnut tykätä, mutta en tykännytkään niin paljon. Sillä siisti. 

Ehkä kaipasin eskapismia, mitä en Seikkailumetsästä löytänyt, vaan päinvastoin, sarja oli minulle luotaan työntävä, mistä puheenollen, seuraava animaatio-gif sopii kirjaimellisesti...

D: Ihan sama mikä tilanteen konteksti on, ei tällaista tönimistä vaan ole mukava katsoa!
(Psst, ja eipä muuten ole tarkoituskaan...)

Jotenkin minulla oli lapsena vaikeuksia sulattaa ainakin sitä, miten ikävästi ja tylysti hahmot kohtelevat toisiaan sarjassa. Se on melkeinpä jonkinlaista inhorealismia - uskomatonta mutta ihan totta! Kansikuvien ja muiden konsepti-/promokuvien perusteella voisi ehkä olettaa, että sarjassa somat nappisilmäiset eläimet tekevät söpöjä asioita ja että kyseessä olisi sangen herttainen ellei jopa suorastaan kepeä meno - mutta itse asiassa ei sitten mitään sinne päinkään! Päinvastoin moinen olettamus vie harhaan sillä tosiasiassa: söpöt nappisilmäiset eläinlapset ovat välistä hyvinkin ilkeitä toisilleen, ja myös nappisilmäiset eläinaikuiset kaltoinkohtelevat tai jopa suoranaisesti pahoinpitelevät lapsiaan (joskus myös toisiaankin? en nyt tähän hätään muista) monin eri tavoin! Mieli ihan pahoittuu kun tällaista katselee!

En näytä itse lyöntiä, mutta siis, myyräpoikaa läpsäistiin poskelle ja se selvästi sattui.

Mutta toisaalta, emme elä ideaalimaailmassa vaan oikeassa elämässä on kiusaamista ja kaltoinkohtelua tapahtuu.

Ehkäpä en tykännyt sarjasta, joka ulkopinnaltaan on ristiriidassa varsinaisen sisällön kanssa ja saa pahoittamaan mielen hahmojen puolesta ja toisaalta kokemaan kiusallista myötähäpeää, ajoittain joko hahmojen lapsellisen käytöksen, liioitellun dramaattisuuden tai naurettavien ja pöhköjen juonenkäänteiden takia. Sarjan jaksoissa juoni usein eskaloituu mitä kummallisimmilla tavoilla (toisinaan homma äityy varsin toiminnalliseksi ja koomiseksi kohellukseksi [ja useimmiten nämä toimintakohelluskohdat ovat kyllä hienosti animoituja, ei siinä...]).

Herra Oravan sateenvarjo vs. Rosvo-Rontin miekka! ... eeh? :P
(Lisäksi kumpikaan herroista ei omista kuvassa näkyviä ajokkeja!)

Tulee fiilis että asiat on ihan välttämätöntä selvittää juuri vaikeimman kautta? :-D Ei sillä etteikö vastaavaa olisi joissain muissakin katsomissani piirretyissä ollut, mutta ehkä Seikkailumetsän tapauksessa nuo asiat korostuivat. :-) Puhumattakaan sarjan huumorista, joka myöskään ei ihan kaikilta osin uponnut minulle lapsena. (Nyt aikuisena sekin toimii paremmin. Ja tuo äsken mainittu söpön ulkoasun ja varsinaisen sisällön ristiriitaisuus on oikeastaan aika ovela juttu, melkein arvostan!)

Seikkailumetsä ei tarjonnut minulle eskapismia lapsuudessa. Toki sarjaan liittyy sinänsä mukavia muistoja lapsuudenystävästä ja katseluhetkistä nuorempien perheenjäsenten kanssa, vaikka sarja itsessään ei ehkä jättänyt niin myönteisiä muistoja.

Laitan nämä pikkulintuset tähän ihan muuten vaan, ne ovat niin kivoja :3

Vuosia myöhemmin 2000-luvulla sarja kuitenkin alkoi - syystä taikka toisesta - kiinnostaa minua uudestaan (niin kuin moni muukin lapsuuden piirretty), mutta koska siinä vaiheessa ystäväni oli jo aikaa sitten ehtinyt myydä kasettinsa pois, kesti jonkin aikaa (lue: vuosikausia) että sain lopulta haalittua kaikki neljä videokasettia kasaan. Ja kun lopulta pääsin kunnolla tonkimaan sarjan jaksoja uudelleen, aloinkin tehdä ihan uusia oivalluksia.

Koska minulla ei tähän sarjaan liittyen ollut kovin suuria ja kaihoisia nostalgiafiiliksiä, vaan se "haluaisin tykätä, mutten yksinkertaisesti pysty"-tyyppinen epämääräinen tunne, pitkän ajan jälkeen aikuisiällä katsoessani sarja alkoikin näyttää erilaisemmalta. Suureksi yllätykseksi ja kummallista kyllä; ensimmäistä kertaa koskaan sarja ehkä sittenkin tuntui puhuttelevan minua, ja tekee sitä edelleen huomattavasti enemmän ja paljon paremmin kuin lapsuudessa ikinä. Onkohan jossakin nyt jotain vikaa? Ja onko se vika minussa vai sarjassa? ;D

Hahmojen ilmehtiminenkin oli minusta lapsena outoa ja vieraannuttavaa,
nyt se on vain perus-anime-ilmeilyä... :-D

Aikuise(mpa)na ymmärrän nyt, että katsojan on ehkä tarkoituskin pahoittaa mielensä, ja sitä kautta sarja tökkii miettimään asioita. Ja niin voin pohdiskella ja todeta, että kyseessä ei olekaan mikään "pelkkä" lastenohjelma, vaan ikäryhmään katsomaton, komediallinen eläinhahmojen tähdittämä koko perheen animoitu draamasarja. Tai melkein saippuasarja (ilman jatkuvaa juonta), koska juonenkäänteet ovat välistä todella hölmöjä. ;-) Ja jotkin jutut ovat kyllä sellaisia huhhuh-juttuja taas että sellaisia ei kyllä nykyajan lastenohjelmiin eikä välttämättä edes niihin kokoperheenohjelmiinkaan laitettaisi (suomijulkaisussa on ainakin muutama sellainen juttu, mutta en paljasta niitä)...

Sarjan tarinoissa olevien ongelmien ja niiden ratkaisun osalta olisi yksinkertaisinta, realistisinta ja suotavinta jos kaikki hahmot vain istuisivat alas keskustelemaan perusteellisesti näkökulmansa auki ja ongelmansa halki. Mutta kieltämättä se olisi ihan hemmetin tylsää, kuivaa ja erittäin epäviihdyttävää katsottavaa! Ehkä juuri siksi sarja suorastaan tarvitsee konservatiivisen yhteiskunnan normeja pöllyttävää Rosvo-Ronttia, hölmöltä tuntuvia äärimmilleen eskaloituvia juonenkäänteitä ja kaikkein vaikeimman kautta menemistä! Melkein tekisi mieli julistaa sarja enemmän-fantasiasaduksi, vaikka tarinoissa ilmenevät ongelmat lähtökohtaisesti voisivat olla suoraan jokapäiväisestä elämästä.

Aikuisia pöydän ääressä.

Sarja on siis lopulta enemmän viihteellinen, mutta parhaimmillaan se voisi tarjota apuvälineitä ihmissuhteiden ja eritoten perheidensisäisten skismojen käsittelyyn. Ainakin se näyttää miten ei pidä toimia. Sarjassa myös kuvataan nykyaikaisin silmin melko vanhanaikaiselta tuntuvia käytös- ja toimintamalleja, mutta en usko, että tuolloin 1980-luvulla sarjan tekijöillä on ollut tarkoituksena glorifioida niitä (vaan voi olla jopa päinvastoin). Wikipediassa väitetään, että sarjan asetelma on 1920-lukumainen, en tiedä onko asiassa perää ja liittyykö se siltä osin tähän. Joka tapauksessa esimerkiksi Tiinan äiti ja isosisko yrittävät saada Tiinaa käyttäytymään hyvin ja siististi ja ovat lähes jatkuvasti nalkuttamassa neuvomassa ihan pikkuasioiden suhteen, ja se oli lapsena ja vieläkin aika rasittavaa. Useimmiten Tiina ei piittaa vähääkään "hienon naisen tavoista", mutta hahmoa ei kuitenkaan voi myöskään pitää varsinaisesti anarkistisena tyttölapsihahmonakaan. Pakotetun oloisesta roolistaan huolimatta Tiina on kyllä silti pirtsakka tyttö.

"Eikö olisikin kivaa ajaa veturia?" kysyy Tiina.

Jos omassa elämässä ei riitä draamaa, niin tässä sarjassa sitä voi turvallisesti kokea. Sarjaa voi pitää jopa vähän opettavaisena kun siinä kuvataan tilanteita, joihin tuskin kukaan haluaa joutua ja joita tuskin kukaan tietoisesti haluaa aiheuttaa, mutta joita silti saattaa tapahtua ihan tavallisessa elämässä. On päivänselvää, etten haluaisi olla kovinkaan monen vaahterakaupunkilaisen kengissä. (Osa hahmoista saattaisi hyötyä psykoterapiasta, mutta liekö Vaahterakaupungissa saatavilla sellaista ensinkään? ;-))

Rouva Kettunen puree nenäliinaansa vihoissaan, ilmeisesti siksi ettei purisi kieleensä.
Muun muassa tätä käytöstä en vaan tajunnut lapsena.

Tämä ei ole todellakaan jäämässä ainoaksi jaarituksekseni aiheesta, aion tulevaisuudessa käsitellä ainakin joitain sarjan jaksoja, ehkä jopa erityisesti hahmoja. Ja koska nyt pystyn sulattamaan sarjan ja olen jopa oppinut pitämään siitä, kiinnostaisi katsoa sarja kokonaisuudessaankin. Koska suomeksi on dubattu vain ensimmäiset kaksitoista jaksoa, jäljellä on vielä kokonaista 40 näkemätöntä episoodia. Sarjan japaninkielinen versio lojuukin kovalevyllä ja aikomuksenani on katsoa se joskus kun minulla on aikaa ja halua pahoittaa mieleni tarkoituksella piirroseläinhahmojen puolesta. (Tai ehkä koko sarja ei olekaan yhtä jatkuvaa mielenpahoitus-tykitystä, en voi tietää. En ole spoilannut itseäni lukemalla jaksosynopsiksia tai edes otsikkolistoja. :D)

Mielelläni haluaisin kuulla, onko kenelläkään muulla ollut vastaavanlaisia fiiliksiä tätä sarjaa kohtaan, vai olenko ihan yksin tuon lapsuudenajan vierastamisen tunteen, inhon ja myötähäpeän kanssa? Toki luen myös mieluusti positiivisia muisteluja (niitä oli kiva lukea YouTube-kommenteissakin aikoinaan :3).   

Joku promokuva Palmukaupunki-jatkosarjasta.

Kaipa mainitsen, että sarjalla on myös itsenäinen spin off-jatkosarja Shin Maple Town Monogatari: Palm Town-hen, jossa Tiina jättää Vaahterakaupungin taakseen ja muuttaa eteläiseen Palmukaupunkiin, jossa arvatenkin odottavat uudet (mielenpahoitus)seikkailut...  :-) Sitäkin olisi hauska tutkia jossain vaiheessa enemmän, mutta saa nähdä... ainakin olen vuosien varrella ajoittain tykittänyt YouTubessa tuon sarjan alku- ja lopputunnarivideoita, tykkään!

Extra: tahatonta oppimista

Varsinaisesti Seikkailumetsään liittymättä mutta ehkä kuitenkin: hauska juttu on, että lapsuudessani opin Seikkailumetsän alkutunnarin lopusta tunnistamaan ylläolevan Toei Animationin logon taikka maskottihahmon (Saapasjalkakissa, joka alunperin esiintyi studion tuottamassa elokuvassa vuonna 1969 ja josta sitten tuli virallinen maskottihahmo), vaikkei minulla mitään kummempaa käsitystä erityisesti japanilaisesta animaatiosta saati animaatiostudioista vielä ollutkaan.

Kun saman logon näki aikanaan myöhemmin My Little Pony-elokuvan (1986) lopputeksteissä ja logo vilahtaa metaläppänä Starzingerissä (1978) niin asioiden yhdistely on helppoa: se joku Toei asialla.

Ponijaaritus #2: Unelmalaakson pikku ponit

(Tekstiä on täydennetty 8.3.2022. Lisätty tietoa VHS-julkaisuista tekstin loppupään extrakappaleeseen.)

 < Edellinen Ponijaaritus #1: Metajaaritus

Seuraava Ponijaaritus #3: My Little Pony Tales - pastelliponien arkista ysärielämää >

Voisin pitkästä aikaa jaaritella ihanista värikkäistä satuhevosista. Tiivistetyn ponihistoriani olen kirjoittanut aiemmin (linkki yllä), joten nyt päästään asiaan eli ponianimaatioihin. Aloitan kronologisesti 1980-luvun animaatiosarjasta My Little Pony('n Friends) (1986-87). (Miksi sarjan nimi on tuollainen outo ja olen laittanut siihen sulkeet, kerron myöhemmin.)

 

Animaatiosarjan juoni on nopeasti kerrottu: Unelmalaakso-nimisessä paikassa asuvat sateenkaaren väreissä sädehtivät pienhevoset, "pikku ponit", seikkailevat. Kyllä, juoni on käytännössä ja kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä. Eikä oikeastaan enempää kai voi odottaa animaatiolta, jonka perimmäisenä tarkoituksena on (ollut) olla kepeää televisioviihdettä ja mainostaa leluteollisuuden alaista tuotemerkkiä. :-)

Tai itse asiassa tuotemerkkejä. Varsinainen My Little Pony'n Friends-sarja koostuu 65:stä parikymmenminuuttisesta jaksosta, jotka on jaettu kahtia; ensimmäisessä kymmenen minuutin puoliskossa seikkailevat pikku ponit ja toisessa puolestaan vaihtuvat hahmot, jotka ponien tavoin ovat Hasbron tuotemerkkejä. Sarjan alku- ja lopputunnari ovat ehkä hivenen valtavirrasta poikkeavia siinä mielessä, että tunnarien kuvastokin vaihtuu mukana olevien hahmojen mukaan. Linkit tunnarivideoihin alla jos kiinnostaa, en viitsinyt tällä kertaa upottaa kolmen videon rypästä putkeen.
 
MLP / Glo Friends intro
MLP / Moondreamers intro
MLP / Potato Head Kids intro

Hahmot seikkailivat omissa tarinoissaan, eivätkä ponien "kaverit" siis sinänsä liittyneet poneihin millään tavalla. Näitä ponien "kavereita" olivat Glo Friends-kiiltomadot (26 jaksoa), Moondreamers-lapsoset (16 jaksoa) sekä "perunapäiset" Potato Head Kidsit (23 jaksoa). Ponit kuitenkin lienivät se päätuote. (Nyttemmin tällainen "yhdistelmä"sarja tuntuu vähän hassulta ajatukselta, sillä ainakin useat sarjan ponitarinat ovat moniosaisia jatkokertomuksia, joita minä mieluummin seuraisin vähän tiheämmin kuin vain yhden kymmenen minuutin pätkän viikossa... :-D)

Poneja oltiin oikeastaan animoitu jo ennen tätä sarjaa; vuosina 1984 ja 1985 nähtiin kaksi erikoisjaksoa jotka myöhemmin integroitiin mukaan varsinaiseen tv-sarjaan. Sarjaa edelsi myös My Little Pony-elokuva (1986), joka ei ollut mikään kummoinen menestys. (Voisin kirjoittaa leffasta muutaman sanasen, mutta toisaalta voi olla että teen siitä oman jaarituksen kunhan inspiraatio iskee. Voin tässä lyhyesti kirjoittaa, etten tiedä, esitettiinkö ponileffaa suomalaisissa leffateattereissa, mutta varmasti se on esitetty televisiossa tekstitettynä 1990-luvulla, otsikolla "Me ihanat pikku ponit" ja 2000-luvun alussa Film & Cartoon Finland dubbasi elokuvan, jonka julkaisunimi on "My Little Pony: Unelmalaakson taiat".)

Ponit ovat seikkailleet myös omana sarjakokonaisuutenaan, mikä on tarkoittanut jaksojen puoliskojen yhdistymistä 65:stä 32:ksi, yhden jakson jäädessä yli*.

 

Pikkuponi-intro pelkillä pikkuponeilla.

Suomessa My Little Pony'n Friendsiä esitettiin televisiossa 1980-luvulla, ilmeisesti tekstitettynä (luultavasti olen ollut niin pieni, ettei minulla ole muistikuvia sarjan tv-esityksistä, toisekseen poneja ei ole koskaan arvostettu perhepiirissäni kovin paljoa niin että senkään puolesta kotivideotaltiointejakaan tuolta ajalta ei ole).

1990-luvun puolivälin tienoilla ponit seikkailivat telkussa tuona omana sarjakokonaisuutenaan (joskin osaan jaksoista on silti jäänyt Glo Friends-yhteistunnari) ja tällä kertaa minkäs muun kuin Nordic Agapio Oy:n dubbaamana. 

Tuulahdus 1990-luvun televisiosta.

Maanantai-iltapäivät olivat minulla intoa ja odotusta täynnä viikon ponijakson tullessa. Tosin en juuri koskaan voinut katsoa sarjaa "livenä" töllöstä, koska aina juuri maanantaisin pääsin koulusta niin myöhään että Maikkarin iltapäiväpiirretyt olivat juuri loppumaisillaan (ja niitä seurasi usein Ihmemies MacGyver, muistan senkin :D ihmemies oli aina tylsänä merkkinä siitä että "lastenohjelmat loppu jo"). :P Tästä syystä kiltit perheenjäsenet nauhoittivat ponijaksot minulle ja sen ansiosta jaksot ovat tallessa vieläkin.

Näiden televisioesitysten väliin mahtuu - tietenkin - Golden Voice Oy:n tekemä dubbaus kuuden kasetin mittaiselle VHS-julkaisulle 1980-luvun lopulta. 1990-luvun loppupuolella myös Agapion dubbaamia ponskuja ilmestyi VHS- ja DVD-julkaisuina.

Sarjan tarkastelua

Vähän laajempi avaus sarjan sisällöstä kuitenkin lienee paikallaan. Värikkäät ponit asuvat siis vehreässä Unelmalaaksossa. Ponimaailman miljöö on aavistuksen verran enemmän fantasian- kuin lastensadunomainen (ja sarjassa on eräs hauska tarina, joka oikeastaan on tavallaan "metaa": ponit laskevat vahingossa satukirjojen hahmot vapaaksi omasta maailmastaan :D).

Ponimaan tapahtumat voidaan tarinoiden puolesta jakaa karkeasti kahteen kategoriaan: seikkailu ja slice of life (onko tälle genrelle mitään oikeaa suomennosnimeä?), ja teemoiltaan tarinoiden aiheina on useimmiten uhkaava vaara tai auttaminen (tai molemmat). Melko usein ponit joutuvat vaaraan mitä ihmeellisimmistä syistä; poneilla on jotain mitä pahikset halajavat, ponit toimivat välikappaleina pahisten päämäärien saavuttamisissa, tai sitten ponit ovat yksinkertaisesti vain tieltä raivattavia esteitä, joskus sitäkin vain ihan sattumalta.

Kaikista ensimmäisin ponianimaatioseikkailu: pahis haluaa langettaa maailmaan loppumattoman yön,
ei sen vähempää. Ponien aseena toimii tietysti Valon sateenkaari. Olipa 1980-luku todella synkkä. :-D
(Ihan vain tällaisenaan. Syvempien vertauskuvien miettimisen jätän suosiolla muille.)

Joko näin, taikka sitten vaihtoehtoisesti tarina on se, että ponit kohtaavat jonkun, joka on avun tarpeessa, ja kiltit ponit tekevät kaikkensa auttaakseen, oli kyseessä sitten pop-laulaja, ritariksi haluava pojankloppi, epäonninen laitapuolen kulkija tai jättiläismäinen koiranpentu. 

Sarjassa usein toistuva kuvio on se, että voimaa ja valtaa haluavat pahikset haluavat sitä vääristä syistä tai yrittävät hankkia sen väärillä tavoilla, mikä joskus kostautuu itsellään, ja jos ei, niin viimeistään ponit tulevat hoitamaan asiat kuntoon. Pahikset saavat läksytyksen, toisinaan joku oppii ja saattaa parantaa tapansa - tai vain palata ennalleen ja maan kamaralle. 

Satunnaiskattaus ponimaailman kelmejä.

Toisinaan käy myös niinkin, että avun tarpeessa onkin juuri se pahis, joka ei ole alunperin ollutkaan paha, vaan on vain mutkan kautta ajautunut pahuuden teille. Pop-laulajaa kiristetään varastamaan varjoja, noitajuomasta taikavoimansa saava kissaeläin on tullut aineriippuvaiseksi, itserakas possuprinsessa on kätyreidensä ohjailtavissa hyväuskoisuuttaan ja niin edelleen. Näin vuosia myöhemmin on ollut ilo tajuta, että kaikki ponisarjan pahikset eivät olleet ihan niin mustavalkoisella tavalla pahoja mitä lapsuudesta muistaa, vaan itse asiassa sieltä löytyy mielenkiintoisia motiiveja ja joskus taustatarinoitakin. Toki on siellä silti niitä ilkiöitä jotka nyt vaan on ilkiöitä ja sillä sipuli.

Miksi te noidat vihaatte poneja niin paljon? D:
(Sitä emme koskaan saa tietää...)

Vain ihan muutama tarina on puhtaasti ponien tavallista iloista kommeltamista ja arkiongelmia.

Jäätelö on päässyt loppumaan, voi ei!

Sarjassa ei ole varsinaista päähenkilöä (tai päähenkilöitä), mikä voi tuntua hieman omituiselta. Joka jaksossa on poneja, tietty, mutta yhtäkään ei voi nimittää päähenkilöksi tai edes keskeiseksi hahmoksi (paitsi joissain yksittäisissä tarinoissa). Jotkin ponihahmot ovat toki enemmän ruudulla ja kulloisenkin tarinan osalta aktiivisempia hahmoja kuin toiset, mutta koen silti vaikeaksi nostaa esiin "oikeasti merkittäviä" hahmoja sarjassa (joten jotta en vääristelisi ja esittelisi vain omia suosikkejani, niin annan toistaiseksi olla). 

Tästä huolimatta ponihahmojen joukossa on kuitenkin joitain varsin mieleenpainuvia ja kiintoisia luonnetyyppejä, joten voipi olla että kirjoitan erillisen sarjan hahmojen esittelyjaarituksen, ja vaikken sitä tekisikään, niin saatan perehtyä joihinkin hahmoihin enemmän Tietyt jaksot-juttusarjassani. Poneilla on myös lukuisia ystäviä ja hyvänpäivän tuttuja, mutta nekään eivät ole joka jaksossa tavattuja. Mistä puheenollen, joissain muutamissa jaksoissa melkein hädin tuskin edes on niitä itse poneja. :D (Ehkäpä sillä on vähän yritetty häivyttää tyttölelu-mainospiirretty-imagoa ja osoittaa että kyllä kyseessä on opettavainen lastenohjelma.)

Jaksossa, josta tämä ruutukaappaus on, on sinänsä hyvä tarina,
mutta poneja siinä on tuskin nimeksikään.

Joka tapauksessa värikkäitä ponihahmoja oli (ja on jossain määrin edelleen) siis mukava katsella, vaikka yleistasolla ne eivät ehkä ole niin kiinnostavia. Halinalleissa on Mutru (kaiken suola ja säännön vahvistava poikkeus), mutta ponimaailmasta vastaavanlaiset persoonallisuudet kutakuinkin puuttuvat (sen sijaan olen löytänyt sieltä ainakin romantikon, kyynikon [tai pessimistin, en oikein tiedä], pari neuroottisempaa tapausta ja tietysti mukana on itsetunto-ongelmaisia ja jokunen melkein älykkökin). Ponit ovat enimmäkseen varsin iloluonteisia ja viattomia ja tykkäävät kovasti järjestää tapahtumia; kaikenlaisia juhlia ja kisoja. Lisäksi Unelmalaaksossa vallitsee tietynlainen äidillisen huolehtivaisuuden ilmapiiri, kun isommat ponit huolehtivat toisistaan ja pienemmistä vauvaponeista - ja niistä lukuisista avuntarvitsijoista, joita ponimaahan eksyy. 

(En ole ponien sukupuolijakaumaa miettinyt, ja aika vähän sitä kai on muutenkin mietitty sarjan tekijäpuolella. Oletan, että valtaosa poneista on naispuolisia. Varmistetusti miespuolisia ponihahmoja esiintyy sarjan aikana kunnolla ainoastaan yhdessä tarinassa! :-D)

Omakohtaiset kokemukset

Ensikosketukseni ponianimaatioon on juuri Golden Voicen ponidubbaus, mikäpä muukaan. Kaikkia poniseikkailuja ei videokaseteilla nähty, ja osan näistä VHS-julkaisuista olen saanut nähdä ja kuulla vasta huomattavan paljon myöhemmin. Osa poniseikkailuista on iskostunut mieleeni paremmin Golden Voicen, ja osa taas Agapion dubbauksella. Niinpä en mitenkään pysty sanomaan, kumman lafkan dubbaus on parempaa. Tai ehkä ne ovatkin ihan yhtä huonoja. ;-)

Agapioa voisi toki puolustella sillä, että se dubbasi kaiken televisiossa esitetyn matskun (yhtä jaksoa lukuunottamatta*), sen dubbaus on muutenkin yhtenäisempi ja Agapion dubissa poneilla nyt sentään on naisäänet kaikilla, kun Golden Voicella oli kaikki vähän mitä sattuu (se tosin voi osittain johtua siitä, että Golden Voice on tehnyt käännöksensä ruotsista... kyseessä on siis käännöksen käännös!)...

"My Little Pony 4 - Täällä jälleen"-kasetin takakannen kuva ja johdantoteksti.
 (Ilmaisu "ponihevoset" herättänee hilpeyttä,  koska suomen kielessä ei moista sanaa
olekaan. Noin käy, kun kaikki kansitekstejä myöten suomennetaan ruotsista.)

"My Little Pony 5 - Ponikoti"-kasetin alaotsikko etukannessa.

Hauskaa on näin jälkikäteen tarkasteltuna, että noissa vanhoissa VHS-kasettijulkaisuissa, tai lähinnä niiden kansiteksteissä, sarjaa ei ole mitenkään profiloitu pelkästään vain tytöille suunnatuksi, vaan puhutaan suurpiirteisesti "kaikkien lasten suosikkihevosista". :D Niin no, kun nyt mietin, niin niinhän se itse asiassa on - vaikka jos My Little Pony-lelut ja muut oheistuotteet olivatkin ensisijassa tytöille suunnattuja, animaatiosarja saattoi kuitenkin olla ajatellumpi vähän laajemmallekin yleisölle. Ainakin kun miettii ja katsoo, millaista materiaalia sarjassa on.

Sarjassa on toki sitä söpöä ihanaa pinkkiä ja söpöjä poneja ja söpöjä ponivaatteita (ylemmät kuvat), mutta, hämmentävää tai ei, siinä on myös tätä; kaikenlaisia hirviöitä ja synkkyyttä (alemmat kuvat). :D

 * Niin, se ylimääräinen/puuttuva ponijakso on yksiosainen The prince and the ponies, jos jotakuta kiinnostaa. Agapio ei siis ole dubannut sitä, mutta Golden Voice Oy on; se löytyy My Little Pony 5 - Ponikoti-kasetilta.

 ---

Paljoa kiertelemättä pidin näistä piirrosponeista paljon lapsuudessani ja rakastin niitä jokseenkin kritiikittömästi - ja lähipiirin hermostumiseen asti. ;P Luulen, että oma sisäinen maailmani on ollut vahva jo pikkutytöstä asti, ja värikkäiden pienhevosten maailmaan ja seikkailuihin uppoutuminen ja erityisesti juuri animaatiosarjan mielikuvituksellisuus oli omiaan täyttämään jonkinmoisen "todellisuuden paon" tarpeen. 

Vanhemmiten näkökulmani on tietenkin muuttunut ja poniseikkailuja on tullut katseltua toisenlaisesta ja kriittisemmästäkin näkökulmasta. Höttö mainospiirretty tässä(kin) on kyseessä, joskin on siinä joitakin yksittäisiä mielenkiintoisia tarinoita, luonnehahmoja, paikoin ihan hyviä oivalluksia ja jopa opetuksiakin. 

Ponit opettavat mm. että ulkonäön takia ei saa tuomita eikä sitä saa liikaa korostaa (olkoonkin että sarjassa näin silti tehdään; jotkin poneista rakastavat pukeutumista ja laittautumista ja se tuodaan hyvin selkeästi esiin).

Päätarkoituksena lienee silti nimenomaan mainostaa tuotemerkin hahmoja - värikkäitä pienhevosia, joilla on kankussaan erilaisia kuvasymboleja kukkasista karamelleihin. (Animaatiosarjassa esiintyy vielä melko pieni osa ponihahmoja verrattuna lopulliseen lelufiguurihahmojen määrään.) Ei sovi myöskään unohtaa ponien asumuksia ja söpöjä ponivaatteita, jotka myös ovat selvästi esillä.

Teknisesti kovin laadukas piirretty ei ole kyseessä. Sarjaa edeltäneet erikoisjaksot oli toteuttanut japanilainen Toei Animation, ja ponileffa tehtiin sen ja eteläkorealaisen Akom-studion yhteistyönä. Ne ovat tekniseltä laadultaan ehkä ihan katselukelpoista animaatiota, joskin kaikkiin ponianimaatioihin mahtuu hassuja liikehdintöjä. Akom animoi tämän varsinaisen poni-tv-sarjan (johon kierrätettiin  leffassa käytetyt hahmodesignit), ja jäljemmän ysäriponipiirretyn My Little Pony Talesin (1992), josta teen seuraavan ponijaarituksen.

---

Extra: ne ponien kaverit...

En ole ollut erityisen kiinnostunut näistä ponien "kavereista", ja aika vähälle huomiolle ne ovat tainneet muutenkin jäädä. Sen verran tiedän kuitenkin, että Suomessa Glo Friendseja ja Moondreamerseja on julkaistu itsenäisinä teoksinaan ainakin yksien VHS-kasettien verran, nimillä "Keijukaiset" ja "Tähtilapset". Ensinmainitussa on ollut Golden Voicen dubbaus, jälkimmäisessä Pauli Virta Productionsin. Jälkimmäinen löytyy lapsuudenkodistani, Keijukaiset lainattiin kirjastosta joskus, mutta siitä en muista paljoakaan.

Lisäys 8.3.2022: Tietooni on tullut että "Keijukaisia" on julkaistu jopa kaksi kasetillista, julkaisujen nimet ovat "Keijukaiset pelastavat joulun" ja "Keijukaiset ja mulikaanit". Lisäksi myös Potato Head Kidsiä on julkaistu ainakin yksi kasetti otsikolla "Perunajengi". Mukavaa nähdä, että eivät nämä ponien kaverit olekaan ihan niin paljoa huomiota vaille jääneet, joskus voisi yrittää perehtyä tarkemmin!

"Moondreamers" eli "Tähtilapset". Muhkea hiustyyli kirkuu 1980-lukua taas kerran.

Toinen extra: hahmotestin tulos... :-D

Jostain kumman syystä mietin ihan hiljattain tässä, että olisiko netissä olemassa vielä jotain hahmotestejä. Ne olivat kova juttu vuosituhannen vaihteen internetissä. Niitä oli aiheesta kuin aiheesta ja niitä tietysti pystyi luomaan kuka tahansa (joko netissä oleville alustoille tai ihan itse alusta pitäen koodaamalla) ja siksi niissä saattoi olla täysin epäoleellisen tai oudon oloisia kysymyksiä vaihtoehtoineen, hyvin harvoin ylipäänsä mikään testi oli laadukas (huijaaminen oli usein liiankin helppoa, jos halusi saada tulokseksi jonkin tietyn hahmon). Muistan tehneeni ponihahmotestejäkin tuolloin. Koska minulla oli tylsää yhdessä välissä, etsin ja löysin ensi hätään tällaisen kasariponihahmotestin. (Otin tuloksestani ruutukaappauksen koska en minä **** missään Facebookissa/Pinterestissä/Twitterissä/Tumblrissa ole... niin en voi muuten jakaa. :P)

Wind Whistler eli suomeksi Tuulenhenki (Golden Voice)/Viuhina (Agapio). En valita tuloksesta.
Itse asiassa muistelen, että sain saman tuloksen toisesta testistä silloin joskus viime vuosituhannella. (Löytyisiköhän netistä lisää tällaisia hahmotestejä? Voisin koota tuloksistani gallerian niin kuin ennen muinoin. :´D)

 

...tämäkin jaaritus on lojunut pitkään keskeneräisenä ja vaihteeksi taas lähinnä vain siksi, että kuvamateriaalin haku ja sommittelu on käynyt kovin hitaasti, vaikka se hauskaa onkin. Ehkäpä (ja toivottavasti) seuraavaan ponijaaritukseen ei mene yhtä tolkuttoman kauan... :D

Lisäjaaritus Taotao-elokuvasta (ja sen leikkaamattomasta versiosta)

Jos Taotao-elokuva ei ole tuttu, vilkaise aiempaa tekstiä ennen tämän lukemista.

Alkuvuodesta 2017 tein yllättävän löydöksen kun ajankulukseni tutkailin. Selailin joitakin Eläköön kuvat!-blogin vanhempia tekstejä, ja joku oli vinkannut Taotao-aiheisen postauksen kommenttipalstalle sarjaan liittyvän elokuvan leikkaamattoman version. Enpä ollut tiennytkään, että elokuvaa on leikattu, kiitos siis tuolloiselle linkkaaja-vinkkaajalle. Päädyin spontaanisti taas tämän surullisen teoksen pariin ja katsomaan sen kiinankielisenä. Hyvin pian sen jälkeen huomasin, että tuo leikkaamaton versio löytyy myös japaninkielisenä YouTubesta.

VAROITAN OIKEIN ISOLLA, että tässä jaarituksessa on juonipaljastuksia ja muutama kuva tuosta leikkaamattomasta versiosta (ne kuvat, joissa ei ole maikkarin logoa ylänurkassa ;P), ne saattavat olla "voimakkaita" tai sellaiseksi miellettäviä, joten jos et halua niitä nähdä etkä muutenkaan halua tietää, mitä elokuvan saksankielisestä (ja siis myös suomenkielisestä) versiosta on leikattu, lopeta lukeminen heti tähän. Lisäksi tässä jaarituksessa on myös omaa henkilökohtaista pohdiskelua, ehkä synkistelyä, joka ei välttämättä kiinnosta ketään.

Teen tähän kohtaan tekstiä myös leikkauksen niin, että blogin pääsivua lukemalla ei vahingossakaan näe mitään, mitä ei välttämättä halua nähdä.

Voi Taotao...

Taotao, pieni pandakarhu-elokuva: surullisten eläintarinoiden kruunaamaton kuningas

Teksti sisältää elokuvan suurpiirteisen juonikuvauksen. Lisäksi tässä tekstissä on synkistelyä.

Elokuvassa käydään läpi kaikkia vuodenaikoja, mutta erityisesti keväiset ja talviset kuvat jäävät mieleen.
Ehkä juuri tämä talvinen ajankohta toi elokuvan taas mieleeni...

Olen pidemmän aikaa halunnut käsitellä Taotao, pieni pandakarhu-elokuvaa (saks. Tao Tao - Der kleine Pandabär, jap. Xiongmao Monogatari TaoTao) blogissani. Siinä on kestänyt kauan (yllätys yllätys), koska vaikka minulla ei sinällään ole vaikeuksia kirjoittaa elokuvasta (tästä tekstistä suuri osa on syntynyt ilman että minun on pitänyt palata leffan pariin [tai jos olen palannut niin olen päässyt irti sen otteesta]), niin kuitenkin olen joutunut konkreettisesti palaamaan sen äärelle, ihan vain pelkästään ruutukaappausten ottamisen takia. Ja kun tarvitsee ottaa kuvia, niin saman tien oikeastaan voi katsoa koko elokuvan ihan kunnolla, vaikka se ei kovin miellyttävä kokemus olekaan.

Elokuva on esitetty vapunaattona 2005 MTV3:lla. Se esitettiin myös uusintana melko pian, muistaakseni uudenvuodenpäivänä 2006. Jos elokuva on tullut missattua, sen voi toistaiseksi katsoa YouTubesta. (On jännää, miten suomidubattu versio saa olla tubessa, muistaakseni saksankielinen on ollut ainakin pari kertaa ja poistettu.)

En edes tiennyt elokuvan olemassaolosta ennen tuota televisioesitystä, mutta se on kiinalais-japanilais-saksalainen yhteistuotanto vuodelta 1981, ja siis edeltänyt sitä tunnettua ja muistettua Taotao, pieni pandakarhu-sarjaa (1983). Monet elokuvassa nähdyt eläinhahmot ovatkin mukana myös sarjassa ainakin designien puolesta. Mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten oikeastaan loppuvatkin.

Tuo vapunaatto vuonna 2005 on minulle ikimuistoinen. Se, millä tavalla se on ikimuistoinen, onkin sitten mutkikkaampi ja yllättävä juttu. En nimittäin ollenkaan odottanut, että elokuva, jonka tulisin näkemään, olisi surullisimpia koskaan näkemiäni rainoja.

Ellei peräti surullisin näkemäni elokuva koskaan.

Juoni

Elokuva alkaa Taotaon, pienen pandakarhun syntymästä. Pieni pandanpoika elää elämäänsä emonsa hoivaamana ja turvassa syrjäisessä laaksossa. Kaikki on rauhallista. Talven koittaessa monet Taotaon ja Pandamuorin ystävät muuttavat pois. Keväällä Kiki-apina ja muut palaavat kuitenkin takaisin.

Laakson rauha rikkoutuu kun ihmiset saapuvat, ja Taotaon emo tulee metsästäjien ampumaksi. Taotaon on selviydyttävä itsekseen, ja kasvaakin isoksi. Myöhemmin Taotao tapaa kaltaisensa, pandaneidon. Mutta juuri kun onni ja ilo ovat ylimmillään, metsästäjät palaavat koirien kera ja yrittäessään suojella pandatyttöä Taotao jää itse kiinni verkkoon.

Taotao vangitaan ja viedään kauas, toiselle puolelle maailmaa, eläintarhaan. Siellä on sinällään hyvät oltavat, mutta ymmärrettävästi Taotao ei aluksi viihdy. Vähitellen panda kuitenkin kotiutuu ja jopa mieltyy naispuoliseen ihmishoitajaansa, ja erityisesti ystävystyy eläintarhan nurkissa asustavan hiiripariskunnan kanssa.

Eläintarhan johtaja.

George ja Mary, elokuvan ainoat ns. "hyvät" ihmiset.

Hiiripariskunta.

Taotaolle järjestetään eläintarhaan myös pandaseuraa, mutta ihmisten erehdyksen takia pandojen perheonnea on turha odottaa. 

Taotao elättelee toivoa pääsystä takaisin kotiseudulleen, ja pysyy valppaana ja pitää itsensä kunnossa odottaen tilaisuutta karata eläintarhasta. Yhtenä talvisena päivänä hoitaja päästää Taotaon ulkoilemaan häkin ulkopuolelle. Lumessa on hauska leikkiä, mutta siellä telmiessään kuvat kotilaaksosta tulvivat Taotaon mieleen, ja panda tajuaa hetkensä koittaneen. Taotao karkaa ja harhailee kaupungin kaduilla pääsemättä kuitenkaan eteenpäin. Lopulta karkumatka tyssää satamaan. Taotao palautetaan eläintarhaan, ja siellä panda viettääkin koko loppuelämänsä (vaikkakin toivosta uuteen pakomahdollisuuteen dialogissa vihjataan).

...

Ei siis kovin ruusuinen ja ihana tarina onnellisesta lopusta puhumattakaan. Voiko tästä oikeastaan enää surullisemmaksi vetää?? Kyllähän surullisia (eläin)tarinoita ja -elokuvia on maailma täynnä, mutta luulen, että moni Disneyn eläinelokuva ja jokunen muukin taitaa jäädä kakkoseksi.

Elokuva voi olla shokeeraava ja järkyttävä, erityisesti, jos ennakkoon ja tietämättömänä olettaa elokuvan olevan myöhemmän Taotao-sarjan kaltainen. (Toisaalta, on siinä animaatiosarjassakin joitakin yksittäisiä juttuja, joissa on surullisia käänteitä, eivätkä suinkaan kaikki tarinat päättyneet kovin onnellisesti...) Elokuva ei ole raaka, eikä kovin väkivaltainen. Se on vain yksinkertaisesti surullinen. Lohduton. Ehkä masentava. On siinä joitakin pieniä ilonpilkahduksen hetkiä, mutta yleistunnelmaltaan sitä luonnehtisi alavireiseksi.

Mahtavan surkuhupaisa leffa-arvio

Elokuvan ulkopuolelta löytyy eräs kiintoisa seikka, nimittäin Telviksen elokuva-arvostelu. Kiitän onneani, etten löytänyt tätä kyseistä arvostelua ennen elokuvan näkemistä vaan vasta jälkikäteen. Se oli pitkään luettavissa netissä mutta on nykyisellään kadonnut, mutta Archive.org onneksi auttoi asiassa taas kerran. Tässä suora kuvakaappaus.

"Tao Tao -piirrossarja ihastutti lapsia ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä. Nyt nähtävä elokuva on sarjan ohjanneen Shimamuran käsialaa. Siinä tutustutaan hyväntahtoiseen Tao Taoon, tämän äitiin ja ilkikuriseen Kiki-apinaan. Bambuviidakossa varsin hyvin viihtyvä Tao Tao joutuu kauhukseen eläintarhan vetonaulaksi. Tätä ei lähipiiri tietystikään hyväksy, vaan aloittaa henkeäsalpaavan pelastusretken. Leffa sopii lasten lisäksi nostalgiannälkäisille."

 ...

Minua on todella piinannut tämä arvio. Olemmeko varmasti katsoneet saman elokuvan? "Henkeäsalpaava pelastusretki?" Ja niin missähän kohtaa? Onko tekstin kirjoittanut edes katsonut koko elokuvaa?? Vai vain ensimmäiset 10-15 minuuttia ja todennut että 'OK, tämä on sellaista niin moneen kertaan nähtyä ennalta-arvattavaa peruskauraa, etten jaksa katsoa enempää kun tämä on vielä tällainen lastenpiirretty'. Vai onko kirjoittaja sittenkin jopa katsonut elokuvan mutta tulkinnut sitä jotenkin ihmeellisesti? Tai kierona persoonana kirjoittanut noin ihan vaan kettuillakseen? Tai sittenkin ollut jossain mömmöissä? Tämä jos mikä on oikea mysteeri. :D (Nykyään pidän todennäköisenä ettei kukaan ole tuota elokuvaa katsonutkaan, vaan teksti on raapaistu pikapikaa kasaan vähäisten taustatietojen perusteella. Tekstin kirjoittajaksikaan ei ole merkitty ketään, joten epäilyttää.)

Joka tapauksessa, kolme tähteä! Sellainen perus kiva Maikkarin lauantain perheleffa, juuh. ^_^

Sopii lasten lisäksi nostalgiannälkäisille. Lapsista en tosin tiedä mutta nostalgiannälkäisten hempeän vaaleanpunaiset kakkulat kyllä taatusti särkyvät ikiajoiksi tämän myötä. Niille, jotka olettavat saavansa iloista eskapismia, tämä elokuva on suorastaan myrkkyä.

Vitsailu sikseen, mutta joka tapauksessa, pointtini on se, että elokuva järkytti minua nuorena aikuisena vuonna 2005. Muistelen vilkaisseeni kelloa elokuvan loppuhetkillä ja kasvavan kalvavan tunteen, jotenkin että ei hemmetti, tämä ei kyllä pääty hyvin. (Tai jos päättyy, niin sillä alkaa kyllä olla kiire...)

Ja eihän se päättynytkään, tai miten sen nyt ottaa. Muistan, että elokuvan loputtua vetäydyin hiljaisuuteen ja itkeskelin luultavasti hyvän tovin. Elokuva ei todellakaan ollut mitään mitä ehkä odotti, eikä varsinkaan mitään geneeristä peruskauraa. Sen sulattelu vei aikaa, mutta ehkäpä se juuri on tarkoitus? Ravistella, pistää miettimään ja itkemäänkin.

Ja juuri siksi se on tarpeellinen, hyvä ja merkittävä elokuva. Tätä mieltä olen nyt vanhempana, ehkä jälkiviisaana, mutta parikymppisenä olin hämmentynyt enkä välttämättä osannut arvostaa. Ainakaan sillä tavalla mitä siihen asti olin käsittänyt. Päinvastoin, tuolloin olisi tehnyt mieli kauhistella, ja jos olisin kirjoittanut suomenkielistä blogia vuonna 2005, olisin hyvinkin saattanut julistaa että nyt on lapsuus pilalla! Näin kuutisentoista vuotta jälkikäteen kuitenkin totean, että ei siinä niinkään käynyt. Lapsuus ei mennyt pilalle. Ei se niin pienestä mene. 

Vaikutuksensa sillä toki on. Taotao-animaatiosarjan alku- ja lopputunnarissa on nimittäin käytetty elokuvan materiaalia, ja niinpä nuo tunnarikuvat muistuttavat aina elokuvan olemassaolosta (on muuten jännä, miten elokuvan matskua on käytetty sarjassa tällä tavoin). Lisäksi katson, että todellakin käsitykseni oikeastaan "kaikesta" lähti muuttumaan elokuvan näkemisen myötä, ainakin omiin nostalgiarilleihin tuli sellainen särö, etten enää koskaan ylistä mitään lapsuuteni juttuja täysin kritiikittömästi vain, koska "ah, *lapsuus*~ ja *nostalgia*~". (Toivottavasti joku ymmärtää. Yritän kyllä tietoisesti välttää myös liiallista kyynisyyttä. Pyrin myönteisyyteen, en halua olla latistaja tai ankeuttaja.)

En väitä, että tämä elokuva itsessään tekee mitään. Synkkämielisyys on minussa jo sisäänrakennettuna, mutta tämä elokuva tavallaan herätti sen. Omalta osaltaan elokuva mullisti ja avarsi käsityksiäni, ei kovin mukavalla tavalla, mutta eipä kukaan ole väittänyt, että mielen avartuminen olisi kivutonta. Elämä kun ei oikeasti ole pelkästään ruusuista ja ihanaa. Jos olet nuori, terve ja elämä on muutenkin mallillaan, olo on ehkä voittamaton, jollakin tapaa jopa kuolematon. Siihen asti kunnes jossain vaiheessa jysähtää ja tajuaakin ettei se olekaan niin. (Siinä tietoisuudessa vellominen onkin sitten toinen tarina.)

Lisään tähän toisen leffa-arvion, jonka olen leikannut lehdestä talteen. En ole tehnyt leikkeeseeni merkintöjä, mutta muistaakseni se on Tv-maailman arvio, ja se on huomattavasti totuudenmukaisempi kuin tuo ylempi Telviksen arvio.

Kolme tähteä myös tässä.

Minä olin liki parikymppinen elokuvan nähdessäni, mutta olisi mielenkiintoista kuulla muiden ikäryhmien näkemyksiä elokuvasta. Millainen elokuva on nuoremman lapsen mielestä? Tai vanhemman aikuisen?

Täytyy kuitenkin ihan oikeasti nostaa hattua siitä, että tämä elokuva on ylipäätään viitsitty esittää telkkarissa, ja vieläpä kahdesti!

Elokuvan omintakeinen visuaalisuus ja efektit 

Elokuva on paitsi tarinaltaan surullinen, myös visuaalisesti kaunis ja värikylläinen, toisaalta myös erikoinen. Hivenen hämmentävästi siinä on käytetty erilaisia ja erikoisempia piirrostyylejä ja tehosteita tunnelmaa luomaan. Mieleenpainuvimpana on oikean veden kuvaus filmissä. Virtaavat purot, joet ja aaltoileva meri ovat oikeita.

Elokuvan ihmishahmot ovat hyvin piirrosmaisia ja karikatyyrimäisiä. Eläintarhan hoitajat Mary ja George taas ovat aivan erilaisia (ja Marysta huokuu se sellainen animehahmo-estetiikka). Eläinhahmot tosiaan ovat hyvin samanlaisia kuin myöhemmässä tutussa Taotao-animaatiosarjassa, ja osa elokuvan eläinhahmodesigneista lieneekin kierrätetty sarjaan sellaisenaan.

Jännästi Taotaon eläintarhaan saapumisen seremoniassa on käytetty pikselöintiefektiä.

Taotaon pakomatkan aiheuttamasta kaaoksesta on saatu todentuntuisempi kun filmille on kuvattu oikeita ihmisiä juoksentelemassa ympäriinsä ja muutenkin kieppuvia kaupunkimaisemia. Nopeat välähdyksenomaiset leikkaukset ja väritehoste lisäävät levottomuutta.

Suomidubbaus

Elokuvan voimakkuutta ehkä lisää vielä se, että se on dubattu samalla tyylillä kuin Taotao-animaatiosarjakin oli: Inkeri Wallenius yksinään selostaa. Eroa on siinä, että tarina on pääosin kerrottu minämuodossa Taotaon näkökulmasta, joitain vuoropuheluita sisällyttäen. Sanallinen kerronta on myös hyvin kuvailevaa, elokuvaa voisi ehkä hyvin seurata kuunnelmatyyppisesti. Huomattava osa elokuvan surullisuudesta tulee ihan vain pelkästään Walleniuksen lukemasta tekstistä. (Muistan tuosta vapunaatosta elävästi sen, että eräs perheenjäseneni puuhaili sivummalla omiaan eikä siis varsinaisesti katsonut elokuvaa, mutta ilmeisesti kuunteli jotain yksittäistä kohtausta sen verran, että kommentoi ääneen jotakin surullisuudesta.)

Extra: japaninkielisen version inserttikappale...

Vuonna 2011 tutkaillessani elokuvaa taas kerran uudelleen, kiinnostuin siitä, mitä internetistä voisi löytää, ja yritinkin etsiä lisää tietoa, muiden kommentteja, videoita YouTubesta. Yksi tuolloisista löydöksistäni oli elokuvan japaninkielisessä versiossa kuultava inserttikappale (saksan- ja siten myös suomenkielisessä versiossa laulu on vaihdettu Taotaon sisäiseen monologiin jota muutenkin kuullaan läpi elokuvan). Muistelen että tämä video olisi ollut jossain vaiheessa vaimennettu, estetty tai jopa poistettu, mutta kyllä tämä 2009 ladattu video näköjään edelleen toimii ja myös kuuluu. Laatu ei ole hyvä, mutta kelpaa.

Melankolista paatos-iskelmää? Jotenkin se vetoaa, ainakin minuun. En ymmärrä kaikkia laulun sanoja, mutta surun ja kaihon tunteet välittyvät yli kielimuurinkin. Mietin jopa että haluaisin tehdä tähän lauluun suomenkieliset sanat. XP

...ja muutakin tonkimista

Vuonna 2017 tulin tietoiseksi, että näkemäni Taotao-elokuva ei ole edes "alkuperäinen", vaan itse asiassa se on leikattu versio. Luitte oikein. 

Mieleni tekisi vielä jatkaa jaarittelua, mutta koska tässä tekstissä riittänee asiaa jo tarpeeksi, olen päättänyt hieman suodattaa ja rajoittaa - osa viimeaikaisista teksteistäni on venähtänyt (melkein liian) pitkiksi. 

Kirjoitan ja julkaisen lähiaikoina siis toisen, erillisen blogitekstin Taotao-elokuvan "leikkaamattomasta" versiosta - ja kerron myös hieman tuoreempia ajatuksiani elokuvasta yleensä.