Tynkä: pieni pääsiäisen asetelma

Itselläni on jo useamman vuoden ollut tapana rakentaa tietynlainen asetelma pääsiäisenä. Nyt ajattelin huvikseni jakaa tämän jutun blogia mahdollisesti lukeville.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan täytän kipon pienillä kääreellisillä suklaamunilla ja asettelen koristetipuja munien päälle/sekaan. Tipuille on vähitellen muodostunut seuraavanlainen selkeä asettelujärjestys.

Ilmeisen läheiset tipuset <3

Eräiden tipujen käytöstä voi tulkita monella tapaa...

   Mukkelis-makkelis menneestä kaverista huolestunut tipu...

... tai vahingoniloinen tipu?

Toisistaan eksyneet tiput...

...

Tämä asetelma tosin ei säily kovin kauaa kun suklaamunat tulee naposteltua...

Hyvää pääsiäistä blogia lukeville!

Miten Muumilaakson tarinoiden pikku Myy on pilattu*?

*Alunperin tämän tekstin luonnosotsikko oli: "Miksi Muumilaakson tarinoiden pikku Myy on perseestä?" Päätin kuitenkin vaihtaa otsikon vähemmän karkeakieliseen muotoon.

Jos olet herkkänahkainen Muumilaakson tarinoita-sarjan fani, etkä sulata minkäänlaista sarjaa koskevaa kritiikkiä, voi olla parempi, että jätät tämän tekstin lukematta. Tämä on yksi näkövinkkeli, tarkoitukseni ei ole "pilata" kenenkään lapsuutta tms., kanssani saa olla eri mieltä, ja omakin näkemykseni voi vaihdella mielialasta ja päivästä riippuen. Tekstistäni saa toki ottaa nokkiinsa, tai sitä voi ajatella aprillipilana (joskin aika huonona sellaisena). Pointtini on ehkä se, että "nostalgialeima" ei ole este kriittisemmälle tarkastelulle. Liian vakavastikaan ei toisaalta tarvitse ottaa: kyynistyneen tädin narinaa se vain on...

Lisäksi huomautan alkuun että tämä ei ole täydellinen, perinpohjainen eikä läpikotainen analyysi aiheesta, vaan teksti pohjautuu suureksi osaksi muistikuvien pohjalta hahmoteltuihin mietintöihin ja puhtaasti fiiliksiin, ja siinä käsitellään juttuja jotka ovat sattuneet pyörimään mielessä tekstin julkaisuhetkeen mennessä. Jotain tärkeää tai oleellista on siis hyvinkin saattanut unohtua (ja saatan hyvinkin palata muokkaamaan tekstiä joskus jos katson sen aiheelliseksi). "Oikea" analyysihän vaatisi sarjan perinpohjaisen läpikatselun (siis siitä huolimatta että sarjaa on tankattu hemmetisti [ja melkein puhkikulutettukin] vuosikausien ajan). Sen verran olen tarkistanut asioita että mahdolliset sitaatit ovat oikein. Kirjataan nyt sitten vielä että mahdolliset sitaatit jaksoista ovat YLEn dubbauksesta. 

...

Myönnän, ettei pikku Myy ole koskaan ollut erityisemmin suosikkihahmojani muumeissa. Hahmo on toki erityinen ja sillä on ehdottomasti paikkansa muumiversumissa.

"Katinkontit, sanoisi äitini."

Vuosikausia jälkikäteen tarkastellessa olen tehnyt sellaisen huomion, että japanilaisessa Muumilaakson tarinoita-sarjassa (1990-1992) hahmo on kuitenkin jokseenkin pilattu. Ja se pilaaminen on tapahtunut jo käsikirjoitusvaiheessa. Ja koska se on tapahtunut jo noinkin varhain, sitä on valitettavasti mahdotonta korjata kokonaan pelkällä dialogin muutoksella tai ääninäyttelemisellä (niin hyvin kuin Elina Salo homman hoitikin sarjan YLE-dubbauksessa ja kuinka hyviä sutkauksia hahmon suuhun sarjassa onkin laitettu. Jonkin verran kiinnostaisi joskus kuulostella miten paljon eroavaisuuksia on pelkästään eri maaversioiden dialogeissa, mutta toistaiseksi en ole siihen jaksanut ruveta...).

Jonkin verranhan itse animaatiota on fiksattu kuten Muumilaakson tarinoita: Suomi/Japani-eroavaisuuksia-videoista voidaan nähdä. 

Ehkä tiedätte, että minulle ei ole niin suurta väliä vaikka tulkintaversio ei olisikaan sataprosenttisen uskollinen lähdeteokselle. Mutta väitän silti, että pikku Myyn hahmoa on vähintäänkin laimennettu.

Sarjan jakso Muumipeikon ja pikku Myyn talvinen seikkailu oikeastaan kiteyttää asian. Myystä on tehty 1) typerä, 2) uhkarohkea ja ennen kaikkea 3) heikko!

Jokainen Taikatalvi-kirjan lukenut tietää, että Myylle ei käynyt tarinassa ollenkaan ohraisesti, toisin kuin japanianimaation jaksossa. No okei, siinäkin vain meinasi käydä. Mutta pointti on se, että japanipiirretyn jaksoon lisättiin draamaa ja toimintaa, koska ilmeisesti pelkkä kirjan tekstin sovittaminen sellaisenaan ei olisi ollut niin jännittävää (minun mielestäni siinä olisi kyllä ollut mahdollista onnistua). (Voi myös miettiä, että draaman ja toiminnan lisääminen ei ole mikään erityinen 2000-lukulainen televisioviihteen helmasynti, kyllä se on osattu jo paljon, paljon aiemmin. :-D Tässä vaihtoehtoinen perspektiivi jota voi miettiä: jos vuoden 2019 Muumilaakso vaikuttaa toiminta-ADHD-touhulta Muumilaakson tarinoiden kerrontaan ja rytmiin verrattuna, niin vastaavasti Muumilaakson tarinoita puolestaan vaikuttaa aika toiminta-ADHD-touhulta sitä edeltäneen Muumien maailma-huopamuumien kerrontaan ja rytmiin verrattuna! Nii-iin, riippuu näkökulmasta! ;-) Mutta nyt aloin taas ruveta saarnaamaan ja eksymään aiheesta, takaisin varsinaiseen asiaan!)

Ja mitenkö Myyn hahmo on pilattu? Tuossa mainitussa jaksossa tulee selväksi että ensinnäkin Myy 1) on kuullut Jäärouvasta ja 2) on myös tietoinen tämän vaarallisuudesta. Ja kuitenkin, kuitenkin tästä huolimatta Myy laitetaan heittäytymään niin tyhmän- tai uhkarohkeaksi että siinä meinaa käydä todella ohraisesti! Miksi?! 

Tämä koko tilanne lähtökohtaisesti on vain niin väärin.

Mielestäni Myy on jollain tasolla hahmo, joka alkuperäisissä muumikirjoissa ja -sarjakuvissa osoittaa pärjäävänsä erinomaisesti pienikokoisuudestaan huolimatta, ja hahmo on samaistuttava ja jopa rohkaiseva esikuva pienille lapsille (ja muille jotka samaistuvat hahmoon ja sen olemukseen). Niinpä kun japanipiirretyssä Myy esitetäänkin sellaisena kuin vaikkapa jäärouva-jaksossa, se on kyllä suorastaan latistavaa: Myy ei pärjääkään!

Ei Myyn tietenkään täydellinen tarvitse olla.

Kuitenkin kaiken järjen vastaisesti Myy heittäytyy tyhmän- tai uhkarohkeaksi! (Okei, Myy tykkää haastaa ympäristön ja itsensä ja tuossa sarjassa varmaan luuli jopa pärjäävänsä Jäärouvalle. Mutta oliko se välttämätöntä esittää näin typerällä ja lannistavalla tavalla ja negatiivisessa valossa?)

Ei, Myy ei ole tuollainen.

...

Myy on tietyllä tapaa ehkä ylimaallinen tai "kaikkivoipa", hahmo vailla heikkoutta ja siksi "epärealistinen". Kuten Taikatalvi-romaanissa Myy itse toteaakin, hän on vain joko iloinen tai vihainen, eikä yksinkertaisesti osaa olla surullinen ja surra kuollutta kurrea. No, eihän se ole pakko jos ei halua. Jos kerran ei sureta, niin miksi vääntää tekoitkua, kun se ei edes auta ketään?

Tiedoksianto Vilijonkalta.
Ei sen väliä, tämä on oikea pikku Myy.

Tietenkään asia ei välttämättä ole ihan niin kirjaimellinen kuin Myy väittää. En ole varma, voisiko hahmosta edes pitää jos se todella olisi vain iloinen tai vihainen. (Jos hahmoa lähtisi syvemmin analysoimaan niin sitä voisi kehitellä vaikka mitä teorioita siitä ettei hahmo ole kokenut eikä kehittänyt esim. surun tunteita ja on siksi aika tavalla rikkinäinen, yms. jne. jne). Mutta kuitenkin, jos Myyllä on jokin heikkous, Tove Jansson ei kyllä koskaan tuo sitä ilmi suoraan alkuperäisissä muumikirjoissa tai -sarjakuvissa. Ainakaan minun mielestäni ja muistaakseni. On toki mahdollista, että minulta on jäänyt jotakin huomaamatta, tai että olen käsittänyt jotain väärin, enkä kaikkea välttämättä muista, joten vastanäkemyksiä (ja mieluusti esimerkkejä) saa antaa.

Jäidenlähdön aikaan Myy on edelleen luistelemassa ja vaikka aistii vaaran, hän silti jatkaa menoaan. 

    Kun ne tylsimykset eivät vain tulisi pelastamaan minua, hän ajatteli. Se pilaisi kaiken.

    ...

    Ja äkkiä meri oli täynnä keinuvia jääsaaria, jotka sekapäisinä töykkivät toisiaan vasten. Yhdellä niistä seisoi pikku Myy ja näki veden aukenevan ympärillään yhä leveämmäksi. Mutta sen kummemmin pelkäämättä hän ajatteli: Tämä on ihana juttu.

(Taikatalvi)

Myy on siis hahmo, joka jatkuvasti haastaa kaiken ympärillään, ja myös itsensä. Siitä Myystä ei ole kovinkaan paljoa jäljellä japanipiirretyssä (ja jos onkin, se on aika usein, ei aina, mutta huomattavan monesti käännetty negatiiviseksi asiaksi).

Olen aina pitänyt Talonrakennus-sarjakuvan kohtauksesta jossa Myy hankkii Muumipeikolle rakennusluvan uhkailemalla rakennusviraston byrokraatti-hemulia. Kaikki toiminta käy tietysti ihastuttavan ehtaan epäsovinnaiseen muumi myy-tyyliin. Kun Myy on kiikuttanut paperin Muumipeikolle ja peikko ihastuksissaan ihmettelee miten Myy onnistui "vaikka on niin pieni", tämä ei paljasta kaikkea likaisine yksityiskohtineen vaan katselee toisaalle ja kepeän oloisena toteaa vaatimattomasti: "Minä vähän uhkailin häntä." Naisellista Myymäistä salaperäisyyttä?

Myy osaa halutessaan olla kiltti ja herttainenkin, kyllä.

Myy on se, joka tässä kyseisessä sarjakuvatarinassa lähtökohtaisesti aiheutti Muumipeikolle koko ongelman ja ajaa tätä eteenpäin, seuraillen peikon toilailua huvittuneena, mutta tarvittaessa auttaen. Kyllä, Muumilaakso-sarjan tulkinta on tässä mielessä hyvinkin lähdeteosuskollinen [joskin petyin että byrokraatti-hemuli on siinäkin jätetty pois ;P].) Muumipeikon ja Myyn suhde on muutenkin kiintoisimpia elementtejä koko muumiversumissa. Janssonien teoksissa Myy on selvästi niskan päällä, kun taas Muumilaakson tarinoissa Muumipeikko ja Myy ovat tasaväkisempi parivaljakko. Se ei oikeastaan ole lainkaan huono juttu (ehkä joskus kirjoitan blogiini listan jutuista jotka Muumilaakson tarinoissa on tehty toisin mutta hyvällä tavalla? ;D).

Samaten Muumipappa ja meri-kirjassa on kohtaus, jonka tulkitsen niin, että Myy ymmärtää tunnetasolla, mistä on kyse, ja auttaa Muumipeikkoa ilman että salaisuus paljastuu. 

    Muumipeikko alkoi vähitellen tulla levottomaksi. Oli aika mennä rantaan Mörön luo. Hän oli luvannut, että tämä saisi tanssia tänä yönä. Hän vääntelehti ja tuli vaiteliaaksi.
    Pikku Myy katsoi häneen kiiltävillä tuomenmarjasilmillään. Hän sanoi äkkiä:
    - Sinä unohdit köyden rantaan.
    - Köydenkö? sanoi Muumipeikko. - Mutta otinhan minä sen...
    Myy potkaisi häntä lujasti pöydän alla. Muumipeikko nousi ja sanoi lammasmaisesti:
    - Niin tosiaan. Minun täytyy mennä hakemaan se. Jos vesi nousee ja se ajautuu tiehensä...
    - Kulje varovasti, sanoi äiti. - Juuria törröttää joka paikassa ja meillä on vain yksi lyhdynlasi. Katso samalla, näkyykö siellä isän tutkielmaa, ole kiltti.
    Muumipeikko vilkaisi Myyhyn ennen kuin sulki oven. Mutta tämä istui syventyneenä palapeliin ja vihelsi huolettomana etuhampaittensa raosta.

(Muumipappa ja meri)

Myy ei suuremmin hempeile, mutta on jokseenkin selvää, että Myy ei epäröi puolustaa perhettään (enimmäkseen siis isosisko-Mymmeliä ja muumiperhettä), jos huomaa että se on uhattuna - Myy toimii välittömästi ja vaikka sitten väkivalloin.

Myy puolustaa perheen omaisuutta - pannukakun palaa - hyppäämällä istumaan sen päälle.
Ei epäilystäkään, että jos tilanne vielä siitä pahenee, Myy 100% varmasti puree!

Näiden esimerkkien valossa voidaan todeta, että Myyllä on pehmeitäkin puolia ja hetkiä, mutta sittenkin - en muista kohtausta jossa Myy esitettäisiin varsinaisesti heikkona. Myy on jännittävissä ja vaarallisissakin tilanteissa, mutta en muista hahmon itkeneen, panikoineen tai lamaantuneen koskaan (korjatkaa muistikuvani jos olen väärässä). Siksi nykypäivänä minua lievästi ärsyttää japanianimaation laimennettu ja heikoksi tehty Myy, jonka pyrkimykset itsenäisyyteen on käännetty kielteiseksi asiaksi useammin kuin kerran. Muissakin jaksoissa Myyn itsenäisyys suorastaan pyritään esittämään kielteisessä sävyssä (voihan se johtua siitä, että tarkoitus on opettaa lapsille ettei sentään ihan mikä tahansa hulluttelu ole hyvästä ja oikein).

Japanianimaatiosta lähinnä tulee vain mieleen miten Myy jatkuvasti kiusaa Nipsua tai ainakin naljailee tälle (tässä mielessä Nipsu paikkaa Muumipeikkoa joka on enemmän "sankarillinen". Ja aika tyypillisen komediahahmoparin Myy ja Nipsu sarjassa muodostavatkin - tässä ei oikeastaan ole mitään vikaa, tämä on oikeastaan yksi niitä onnistuneimpia, kiintoisia ja omaleimaisimpia juttuja jotka on tehty japanipiirretyssä eri tai kokonaan uudella tavalla). Joitain satunnaisia rippeitä Myystä on jäljellä, mutta aika vähän. Toimintakohtauksissa Myytä käytetään kyllä kiitettävästi.

 
Ysärianimen Myy on hetkittäin myös huomattavan tyttömäinen. Siinäkään ei ole sinällään mitään vikaa, se voi olla välistä ihan somaakin, ja tuskin Tove Jansson sitä on paheksunut vaikkei omissa teoksissaan Myytä hirveän ultra-tyttömäisenä ja stereotyyppisen/perinteisen feminiinisenä hahmona välttämättä ole esittänytkään. Hupikysymys animeharrastajille ja hahmotyyppeihin perehtyneille (ja toki muillekin): minä animetyttöhahmo-arkkityyppinä määrittelisitte Myyn? :D (Tarpeen vaatiessa avustusta määritykseen tästä arkistoidusta klassikosta [en tiedä onko tämä alkuperäinen lähde, mutta itse muistan törmänneeni juuri tähän kyseiseen sivuun aikoinaan]. Muistakaa että nuo arkkityyppiluonnehdinnat ovat likipitäen yhtä hauskoja kuin horoskoopit. Myönnän myös, etten itse oikeastaan osaa luonnehtia Myytä miksikään noista... ;-D)

Jos pikku Myyn hahmo haluttaisiin esittää maanläheisempänä ja "inhimillisempänä" kuin alkuperäisteoksissa, tai muulla tavalla syvällisemmin, viesti menisi kyllä varmasti perille muillakin tavoilla. Ja kun siis se ei japanipiirretyssä edes ole mitenkään syvällistä sittenkään.

Leija-jaksossakin Myylle on ehkä käymässä ohraisesti. Ihan oma vikansa, eipä siinä. Mutta sitten jostakin vaan ilmestyy Taikuri joka outo virne naamallaan tarttuu Myyn nutturaan. Kohtauksen ja koko jaksonkin uskottavuus ja opettavaisuus: nolla pistettä, vaikka kertoja liki lopussa mainitsee Myyn hiuskarvat jotka saivat kyytiä. Ehkä Myy oppi jotain - fyysisellä kurittamisella(ko)? :P Koska muumiperhettä ei voida näyttää antamassa selkäsaunaa Myylle, mutta ohjaajan/käsikirjoittajan/muun vastaavan mielestä Myy ansaitsee jonkinlaisen rangaistuksen, niin siihen tarvitaan ja sopii ulkopuolinen (Taikuri). (Ja siis kyllähän fyysiseen kurittamiseen ja vastaavaan väkivaltaan tai sen mahdollisuuteen alkuperäisissä muumikirjoissa vähäisesti viitataan, mutta harvemmin sitä koskaan oikeasti tapahtuu. :-DP)

    Mutta Mymmelin tytär seisoi muumitalon portailla ja huusi niin että hänen äänensä sortui. Pikku Myy istui nauramassa jossakin lukemattomista piilopaikoistaan, ja hänen sisarensa tiesi sen.
    Hänen pitäisi houkutella minua hunajalla, Myy ajatteli. Ja antaa minulle selkään sitten kun tulen.

(Vaarallinen juhannus)

Kun mietti ylläolevaa kirjasitaattia, niin ehkä tuossa nutturaan tarttumisessa on sittenkin jotain perää..? Jaa-a.

Samaten Noitakävelyä-jaksossa Myy meinaa joutua mamelukin kitaan, mutta taas jostakin tällä kertaa vaan ilmestyy Noita joka pelastaa Myyn. Hohhoijaa. Myy ei tästä maailmasta häviä - koska aina joku tai jokin ulkopuolinen pelastaa, ei suinkaan siksi että Myy pärjäisi omin voimin.

Lyhyesti sanoen Muumipeikon ja pikku Myyn talvinen seikkailu- ja Leija-jaksot eivät kyllä ainakaan saa erityisesti ihailemaan pikku Myyn hahmoa, itse asiassa päinvastoin. 

Puulla päähän eikun päällä puuhun lyöty

Jatkosarja Muumilaakson uusia tarinoita saa jo pelkästään mainitessa minut(kin) huokaisemaan syvästi. Tottakai minun on mainittava tuo jatkosarja tässä yhteydessä. Siinä oikeastaan kaikki heittää häränpyllyä; tarinat, niiden painotus, hahmot ja koko animaatio (siksi ajattelenkin sitä mieluusti eräänlaisena vaihtoehtoisena todellisuutena ja/tai täysin erillisenä, valitettavasti keskivertoa huonompana komedia-animesarjana kuin jatko-osana - ainoastaan tuon suuntaisesta näkökulmasta sarjan asiallinen käsittely ja tarkastelu edes joten kuten on ylipäänsä mahdollista). 

Voisihan tämä ehkä jossain mielessä toimia ja olla hauskaa, söpöäkin?
Mutta taas Myyn itsevarmuutta käytetään aivan muuhun kuin asiallisuuksiin...

Luonnollisesti kaikkien muiden hahmojen tavoin myös pikku Myy on erityisesti pilattu. Pikku Myyn lyhyt romanssi? Ei tsiisus! Jos tämä olisi mikä tahansa muu slice of life-komedia-animesarja, ja hahmot eri, niin jakso voisi olla ihan hauskakin. Mutta tässä muumimaailman kontekstissa koko jakso on alusta loppuun yhtä myötähäpeää ja Myyn hahmon pilaamista entisestään, joskin olen alkanut miettiä että siinä on myös kiintoisaa spekuloitavaa: kun jakson lopussa rakkauskirjeeksi luultu Muumipapan teksti tulee ilmi, niin Myyn reaktio: "Mikä kirje?!" pistää minut miettimään että hm, onkohan Myyllä oikeasti jotain kirjesalaisuuksia piiloteltavana kun noin pitää tivata ja tuohtua... ;-)

"Mikä kirje?!"

(Koska jos Myyllä ei olisi mitään salaisuuksia, niin silloinhan hahmo käyttäytyisi kai enemmän aidon hämmästyneeseen "täh"- tai välinpitämättömään "en tiedä mistä puhut"-tyyliin? [Olen tämän huomioni joskus johonkin YouTube-videoon kommentoinut, sitä tuskin on enää olemassa.])

Tietenkään ei ole reilua, jos en vertaile myös muiden muumianimaatioiden Myitä. Siitä on aikaa kun viimeksi olen tiiraillut 1969/1972-vuosien animemuumeja (joita Tove Jansson ei hyväksynyt), mutta muistaakseni siinä Myyn hahmo taisi olla vieläkin "söpömpi" ja tyttömäisempi kiukkupussi kuin tämä ysärianime-Myy. 

Huopamuumien Myystä ei ole sen enempää sanottavaa kuin sarjan muistakaan muumihahmoista: huopamuumien hahmokuvaus on melko neutraalia eikä siinä kauheasti pyritä omaleimaisuuteen eikä erottautumaan alkuperäisteoksista. Muumit Rivieralla-leffassa Myy on ympätty mukaan mutta turhaan, hahmoa ei mitenkään hyödynnetty juonen kannalta. Olen jo maininnut uusimmasta Muumilaakso-sarjasta kirjoittaessani, että hahmoissa ja myös Myyssä on kaipaamaani särmää. Se on mielestäni lähempänä Tove Janssonin alkuperäistä Myytä, mutta noh, ei sekään ehkä ihan täydellinen ole, mutta minulle se on tarpeeksi "sellainen kuin kuuluukin", kyseessä kun ei kuitenkaan ole suosikkihahmoni.

Tämä on ihan jees.

Jos kuitenkin nyt vähän pehmennetään lopuksi (etenkin kun en tänä vuonna saanut aikaiseksi julkaista mitään ystävänpäivän teemaan liittyvää blogissani, niin korvatkoon tämä nyt sen sitten viiveellä):

Tämä on ehkäpä suosikkikuviani koko Muumilaakson tarinoissa.
Sarjan kaanonissa Myy on selvästi tärkeä ja rakas lapsuudenystävä Muumipeikolle.

...

Aiheesta hypäten..

Tämä ei muuten sitten ole mikään aprillipila; tiedoksi että YLE julkaisee ja esittää Muumilaakson ensimmäisen kauden jaksot englanninkielisenä! Areenaan jaksot ilmestyvät jo huomenna pitkäperjantaina, televisiossa kaikki jaksot tulevat yhteen pötköön pääsiäissunnuntaina klo 10.00 alkaen. (Sarjan molemmat kaudethan on jo julkaistu DVD:llä täällä Pohjoismaissakin viime syksynä sekä bokseina että yksittäisinä levyinä ja niiltäkin tuo enkkuversio muistaakseni löytyy. Mutta jos sarjaa ei ole tullut ostettua ja kuitenkin enkkudubbi kiinnostaa niin tässä tulee hyvä tilaisuus kuulostella sitä.)

...

Ihan lopuksi arvoitus: mitä eroa on Tove Janssonin pikku Myyllä ja japanilaisen animaation pikku Myyllä? Japanianimaation Myy sanoo: "Kun minä kasvan isoksi, minusta tulee merirosvo." Tove Janssonin Myy puolestaan olisi jo merirosvo. ;-) (Eihän iän tai koon kai pitäisi olla mikään este...?)

Muumipeikko muuten luki kai samaa kirjaa "Hurja merirosvo"-jaksossa?

Jos Seikkailumetsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt...

(Vaihtoehtoinen otsikko: Seikkailumetsä - mielenpahoitussarja koko perheelle [ja Seikkailumetsäjaaritus #1!])

Tämä konsepti/promokuva, mikä lie, maalaa iloista vaikutelmaa eläinperheen onnellisesta elämästä...
(ainakin oletan että kyseessä on promokuva eikä ruutukaappaus jaksosta, mutta en voi varmasti sanoa.
Tämä kuva on suomalaisen VHS-julkaisun takakannessa.)

Olen pitkään halunnut laatia kirjoituksen Seikkailumetsästä (jap. Maple Town Monogatari, eng. Maple Town Stories, 1986-1987. Japanilaisen animaatiosarjan suomenkielisestä nimestä saamme kiittää ruotsalaisia, sillä Golden Voice Oy on kääntänyt ja dubannut sarjan jaksot ruotsista, sikäläiseltä nimeltään Äventyrsskogen. Miten kivaa olisikaan kutsua sarjaa suoralla käännösnimellä Vaahterakaupungin tarinoita, mutta minkäs teet ;_;). Oikeastaan ajatus tekstistä on jopa vanhempi kuin blogini: olen aloittanut tekstin kirjoittamisen muinoin (siis ennen vuotta 2013 jolloin perustin tämän blogin) otsikolla "Seikkailumetsä - mielenpahoitussarja koko perheelle". Mutta ennen kuin alan kertoa omia ajatuksiani, esittelen sarjan lyhyesti.

Seikkailumetsässä on 52 jaksoa, joista Golden Voice on dubannut suomeksi siis ensimmäiset 12. Omaxin neljän VHS-kasetin julkaisu on alunperin 1980-luvun lopun tienoilta, ja ihme kyllä, Future Film julkaisi jaksot uudestaan myöhemmin 1990-luvun loppupuolta lähempänä.

Animaatiosarjaan liittyvät tietysti oheistuote-eläinhahmofiguuri-lelusarjat... vai onkohan se sittenkin niin päin että animaatio onkin tässä tapauksessa se oheistuote? :D Joka tapauksessa, Maple Town-lelut lienevät olleet aika samantyyppinen juttu kuin vielä nykypäivänäkin olemassa oleva, ilmeisesti ihan hyvinvoiva lelubrändi Sylvanian Families. En ole asiaan syvemmin perehtynyt, eikä oikeastaan kiinnostakaan, animaatio on se juttu tässä(kin) tapauksessa. 

 

VHS-kasettijulkaisussa sarjan alkutunnarista on poistettu laulu ja tekstit. Lienee tapahtunut jo ruotsalaisessa julkaisussa, ja kopioitu sellaisenaan suomiversioonkin.

Juoni

Sarjan päänäyttämönä toimii Vaahterakaupunki-niminen paikka, jossa asustaa nappisilmäisiä ja söpöjä eläimiä, jotka käyttäytyvät ihmisten tavoin. Päähenkilönä on tyttökani Tiina (eng. Patty Rabbit), joka ensimmäisessä jaksossa vasta muuttaa perheineen Vaahterakaupunkiin, sillä Tiinan isä on saanut työn kaupungin uutena postimestarina. Pikkukaupungissa odotetaan uusia tulokkaita.

"Kahteensataan vuoteen täällä ei ole ollut levottomuuksia", tietää Vaahterakaupungin pormestari Leijona kertoa. Rauha on kuitenkin uhattuna, sillä pahaksi onneksi samoihin aikoihin Tiinan perheen kanssa kaupunkiin saapuu pelätty kiertelevä rikollinen, Rosvo-Rontti-niminen susi...

Uteliaan ja hyväntahtoisen Tiinan tutustuessa uuteen kotikaupunkiiin ja sen asukkaisiin me katsojatkin opimme kätevästi tuntemaan eläinten asuttaman ja idylliseltä vaikuttavan pikkukaupungin, joka tosiasiassa on oikea piilevien ongelmien tyyssija.

Sarjan ja jaksojen rakenne

Sarjan tarinat ovat yksiosaisia kertomuksia, jotka usein keskittyvät jonkin tietyn asian ja/tai jonkun hahmon ympärille. Tiina on sarjan päähenkilö, mutta oikeastaan vain nimellisesti; oikeastaan Tiinan osana on sekaantua uteliaisuuttaan ja puolivahingossa muiden hahmojen henkilökohtaisiin asioihin. Rosvo-Ronttikin jää roikkumaan Vaahterakaupungin maisemiin pidemmäksi aikaa, ja vaikka onkin vaarallisena pidetty ja olevinaan sarjan virallinen "pahis", niin sittenkin yksinäinen susihahmo on melko harmiton ja enemmänkin laiska ja varsin pelkurimainen tomppeli. Toki Rosvo-Rontti aiheuttaa jonkin verran vaivaa, mutta useimmiten Vaahterakaupungin asukkailla on jo ennestään ongelmia, joiden syyt piilevät jossain muualla ja syvemmällä. Oikeastaan Rosvo-Rontti siis vain lisähämmentää jo valmiiksi sekavaa soppaa. Tilanne kärjistyy, toisinaan jopa vaaralliseksi, mutta tavalla tai toisella, usein vaikeimman kautta, ongelmat saadaan selvitettyä ja tarinat päättyvät onnellisesti. 

Käypä muuten eräässä jaksossa niinkin hassusti,
että Tiina ja Rosvo-Rontti joutuvat pakon edessä tekemään yhteistyötä!

Seikkailumetsän tyypilliset juonielementit voidaan järjestää listaksi vaikka näin, ainakin suomijulkaisun osalta useimmista jaksoista löytyy vähintään yksi näistä:

• väärinkäsitys
• aikuisten kiire
• mielensä pahoittanut, surullinen lapsi
• Tiinan sekaantuminen hänelle kuulumattomiin asioihin
• Rosvo-Rontin toilailut ja/tai sekaantuminen asioihin ja juonen lisämutkistaminen
• tilanteen eskaloituminen (mahdollisimman äärimmäisellä tavalla)
• asioiden selviäminen (vaikeimman kautta).

Liian pitkästyttäväksi meno ei kuitenkaan mene, kun näitä elementtejä kuitenkin varioidaan kivasti ihan vain jo näissä suomijulkaisun kahdentoista jakson aikana.

Jos sarja ei ole tuttu, ja vaikka olisikin, tämä VHS-julkaisuhelmi löytyy digitoituna Puhumme suomea-sivustolta, joka on koonnut yhteen kasettiaikojen animejulkaisut. (Kaipa mainitsen että ennen kuin sarja sivustolle ilmestyi, niin sitä on ladannut useampikin taho YouTubeen, mukaan lukien minä. Animaation tuotantoyhtiö Toei Animation ei kuitenkaan hirveästi ole digannut moisesta, joten suosittelen vilpittömästi olemaan lataamatta sinne kokonaisia jaksoja.) 

....

Minulle sarja ei kuitenkaan ole "helmi" sillä tavalla...

Ajatuksia ja pientä jälkispekulointia

Seikkailumetsä on minulle poikkeuksellinen animaatiosarja siinä mielessä, että lapsena en oikeastaan pitänyt siitä ollenkaan. :-D Lapsuudenystävälläni oli kaikki neljä kasettia, joita tuli lainailtua (niin kuin meillä lapsuudessa keskenämme tapana oli) ja katseltua toisinaan. Muistelen, että olisin kyllä kovasti halunnut tykätä Seikkailumetsästä; hahmodesignit ovat somia ja Vaahterakaupungin miljöö ihana. 

Ja kyllähän sitä piirrettyä katsoi, jotkin jaksot olivat ihan kivojakin, mutta kokonaisuutena sarja ei kuitenkaan oikeasti ollut niin kiva tai viihdyttävä kuin olisi ehkä olettanut ja odottanut. Päinvastoin jokin tässä kyseisessä piirretyssä oli vain niin väärin ja teki olon epämukavaksi, että se sai minut vierastamaan sitä.

Lapsena en ollut lähellekään niin analyyttinen kuin nykyään, enkä ajatellut syvällisesti ja sitä kautta osannut sanoittaa fiiliksiäni. Muistan vain epämiellyttävän tunteen. Syitä siihen voi olla monia, mutta nyt vuosia myöhemmin selkeimpinä mieleeni tulevat kaksi sanaa: inho ja myötähäpeä.

Nykyään voisin jaaritella pitkät pätkät lisää ihan vain omia jälkispekulaatioitani siitä, mikä tässä sarjassa mahdollisesti oli pielessä. Siitä ehkä saisi jopa kokonaan oman blogitekstin aikaan, mutta toisaalta - ei siitä ole kenellekään eikä edes itselleni iloa tai hyötyä yrittää ylianalysoida asiaa. Ehkä tiivistän napakasti muutamaan virkkeeseen: kenties odotin ehkä jotain enemmän Richard Scarryn luomusten kaltaista, mutta sainkin jotain aivan muuta; olisin halunnut tykätä, mutta en tykännytkään niin paljon. Sillä siisti. 

Ehkä kaipasin eskapismia, mitä en Seikkailumetsästä löytänyt, vaan päinvastoin, sarja oli minulle luotaan työntävä, mistä puheenollen, seuraava animaatio-gif sopii kirjaimellisesti...

D: Ihan sama mikä tilanteen konteksti on, ei tällaista tönimistä vaan ole mukava katsoa!
(Psst, ja eipä muuten ole tarkoituskaan...)

Jotenkin minulla oli lapsena vaikeuksia sulattaa ainakin sitä, miten ikävästi ja tylysti hahmot kohtelevat toisiaan sarjassa. Se on melkeinpä jonkinlaista inhorealismia - uskomatonta mutta ihan totta! Kansikuvien ja muiden konsepti-/promokuvien perusteella voisi ehkä olettaa, että sarjassa somat nappisilmäiset eläimet tekevät söpöjä asioita ja että kyseessä olisi sangen herttainen ellei jopa suorastaan kepeä meno - mutta itse asiassa ei sitten mitään sinne päinkään! Päinvastoin moinen olettamus vie harhaan sillä tosiasiassa: söpöt nappisilmäiset eläinlapset ovat välistä hyvinkin ilkeitä toisilleen, ja myös nappisilmäiset eläinaikuiset kaltoinkohtelevat tai jopa suoranaisesti pahoinpitelevät lapsiaan (joskus myös toisiaankin? en nyt tähän hätään muista) monin eri tavoin! Mieli ihan pahoittuu kun tällaista katselee!

En näytä itse lyöntiä, mutta siis, myyräpoikaa läpsäistiin poskelle ja se selvästi sattui.

Mutta toisaalta, emme elä ideaalimaailmassa vaan oikeassa elämässä on kiusaamista ja kaltoinkohtelua tapahtuu.

Ehkäpä en tykännyt sarjasta, joka ulkopinnaltaan on ristiriidassa varsinaisen sisällön kanssa ja saa pahoittamaan mielen hahmojen puolesta ja toisaalta kokemaan kiusallista myötähäpeää, ajoittain joko hahmojen lapsellisen käytöksen, liioitellun dramaattisuuden tai naurettavien ja pöhköjen juonenkäänteiden takia. Sarjan jaksoissa juoni usein eskaloituu mitä kummallisimmilla tavoilla (toisinaan homma äityy varsin toiminnalliseksi ja koomiseksi kohellukseksi [ja useimmiten nämä toimintakohelluskohdat ovat kyllä hienosti animoituja, ei siinä...]).

Herra Oravan sateenvarjo vs. Rosvo-Rontin miekka! ... eeh? :P
(Lisäksi kumpikaan herroista ei omista kuvassa näkyviä ajokkeja!)

Tulee fiilis että asiat on ihan välttämätöntä selvittää juuri vaikeimman kautta? :-D Ei sillä etteikö vastaavaa olisi joissain muissakin katsomissani piirretyissä ollut, mutta ehkä Seikkailumetsän tapauksessa nuo asiat korostuivat. :-) Puhumattakaan sarjan huumorista, joka myöskään ei ihan kaikilta osin uponnut minulle lapsena. (Nyt aikuisena sekin toimii paremmin. Ja tuo äsken mainittu söpön ulkoasun ja varsinaisen sisällön ristiriitaisuus on oikeastaan aika ovela juttu, melkein arvostan!)

Seikkailumetsä ei tarjonnut minulle eskapismia lapsuudessa. Toki sarjaan liittyy sinänsä mukavia muistoja lapsuudenystävästä ja katseluhetkistä nuorempien perheenjäsenten kanssa, vaikka sarja itsessään ei ehkä jättänyt niin myönteisiä muistoja.

Laitan nämä pikkulintuset tähän ihan muuten vaan, ne ovat niin kivoja :3

Vuosia myöhemmin 2000-luvulla sarja kuitenkin alkoi - syystä taikka toisesta - kiinnostaa minua uudestaan (niin kuin moni muukin lapsuuden piirretty), mutta koska siinä vaiheessa ystäväni oli jo aikaa sitten ehtinyt myydä kasettinsa pois, kesti jonkin aikaa (lue: vuosikausia) että sain lopulta haalittua kaikki neljä videokasettia kasaan. Ja kun lopulta pääsin kunnolla tonkimaan sarjan jaksoja uudelleen, aloinkin tehdä ihan uusia oivalluksia.

Koska minulla ei tähän sarjaan liittyen ollut kovin suuria ja kaihoisia nostalgiafiiliksiä, vaan se "haluaisin tykätä, mutten yksinkertaisesti pysty"-tyyppinen epämääräinen tunne, pitkän ajan jälkeen aikuisiällä katsoessani sarja alkoikin näyttää erilaisemmalta. Suureksi yllätykseksi ja kummallista kyllä; ensimmäistä kertaa koskaan sarja ehkä sittenkin tuntui puhuttelevan minua, ja tekee sitä edelleen huomattavasti enemmän ja paljon paremmin kuin lapsuudessa ikinä. Onkohan jossakin nyt jotain vikaa? Ja onko se vika minussa vai sarjassa? ;D

Hahmojen ilmehtiminenkin oli minusta lapsena outoa ja vieraannuttavaa,
nyt se on vain perus-anime-ilmeilyä... :-D

Aikuise(mpa)na ymmärrän nyt, että katsojan on ehkä tarkoituskin pahoittaa mielensä, ja sitä kautta sarja tökkii miettimään asioita. Ja niin voin pohdiskella ja todeta, että kyseessä ei olekaan mikään "pelkkä" lastenohjelma, vaan ikäryhmään katsomaton, komediallinen eläinhahmojen tähdittämä koko perheen animoitu draamasarja. Tai melkein saippuasarja (ilman jatkuvaa juonta), koska juonenkäänteet ovat välistä todella hölmöjä. ;-) Ja jotkin jutut ovat kyllä sellaisia huhhuh-juttuja taas että sellaisia ei kyllä nykyajan lastenohjelmiin eikä välttämättä edes niihin kokoperheenohjelmiinkaan laitettaisi (suomijulkaisussa on ainakin muutama sellainen juttu, mutta en paljasta niitä)...

Sarjan tarinoissa olevien ongelmien ja niiden ratkaisun osalta olisi yksinkertaisinta, realistisinta ja suotavinta jos kaikki hahmot vain istuisivat alas keskustelemaan perusteellisesti näkökulmansa auki ja ongelmansa halki. Mutta kieltämättä se olisi ihan hemmetin tylsää, kuivaa ja erittäin epäviihdyttävää katsottavaa! Ehkä juuri siksi sarja suorastaan tarvitsee konservatiivisen yhteiskunnan normeja pöllyttävää Rosvo-Ronttia, hölmöltä tuntuvia äärimmilleen eskaloituvia juonenkäänteitä ja kaikkein vaikeimman kautta menemistä! Melkein tekisi mieli julistaa sarja enemmän-fantasiasaduksi, vaikka tarinoissa ilmenevät ongelmat lähtökohtaisesti voisivat olla suoraan jokapäiväisestä elämästä.

Aikuisia pöydän ääressä.

Sarja on siis lopulta enemmän viihteellinen, mutta parhaimmillaan se voisi tarjota apuvälineitä ihmissuhteiden ja eritoten perheidensisäisten skismojen käsittelyyn. Ainakin se näyttää miten ei pidä toimia. Sarjassa myös kuvataan nykyaikaisin silmin melko vanhanaikaiselta tuntuvia käytös- ja toimintamalleja, mutta en usko, että tuolloin 1980-luvulla sarjan tekijöillä on ollut tarkoituksena glorifioida niitä (vaan voi olla jopa päinvastoin). Wikipediassa väitetään, että sarjan asetelma on 1920-lukumainen, en tiedä onko asiassa perää ja liittyykö se siltä osin tähän. Joka tapauksessa esimerkiksi Tiinan äiti ja isosisko yrittävät saada Tiinaa käyttäytymään hyvin ja siististi ja ovat lähes jatkuvasti nalkuttamassa neuvomassa ihan pikkuasioiden suhteen, ja se oli lapsena ja vieläkin aika rasittavaa. Useimmiten Tiina ei piittaa vähääkään "hienon naisen tavoista", mutta hahmoa ei kuitenkaan voi myöskään pitää varsinaisesti anarkistisena tyttölapsihahmonakaan. Pakotetun oloisesta roolistaan huolimatta Tiina on kyllä silti pirtsakka tyttö.

"Eikö olisikin kivaa ajaa veturia?" kysyy Tiina.

Jos omassa elämässä ei riitä draamaa, niin tässä sarjassa sitä voi turvallisesti kokea. Sarjaa voi pitää jopa vähän opettavaisena kun siinä kuvataan tilanteita, joihin tuskin kukaan haluaa joutua ja joita tuskin kukaan tietoisesti haluaa aiheuttaa, mutta joita silti saattaa tapahtua ihan tavallisessa elämässä. On päivänselvää, etten haluaisi olla kovinkaan monen vaahterakaupunkilaisen kengissä. (Osa hahmoista saattaisi hyötyä psykoterapiasta, mutta liekö Vaahterakaupungissa saatavilla sellaista ensinkään? ;-))

Rouva Kettunen puree nenäliinaansa vihoissaan, ilmeisesti siksi ettei purisi kieleensä.
Muun muassa tätä käytöstä en vaan tajunnut lapsena.

Tämä ei ole todellakaan jäämässä ainoaksi jaarituksekseni aiheesta, aion tulevaisuudessa käsitellä ainakin joitain sarjan jaksoja, ehkä jopa erityisesti hahmoja. Ja koska nyt pystyn sulattamaan sarjan ja olen jopa oppinut pitämään siitä, kiinnostaisi katsoa sarja kokonaisuudessaankin. Koska suomeksi on dubattu vain ensimmäiset kaksitoista jaksoa, jäljellä on vielä kokonaista 40 näkemätöntä episoodia. Sarjan japaninkielinen versio lojuukin kovalevyllä ja aikomuksenani on katsoa se joskus kun minulla on aikaa ja halua pahoittaa mieleni tarkoituksella piirroseläinhahmojen puolesta. (Tai ehkä koko sarja ei olekaan yhtä jatkuvaa mielenpahoitus-tykitystä, en voi tietää. En ole spoilannut itseäni lukemalla jaksosynopsiksia tai edes otsikkolistoja. :D)

Mielelläni haluaisin kuulla, onko kenelläkään muulla ollut vastaavanlaisia fiiliksiä tätä sarjaa kohtaan, vai olenko ihan yksin tuon lapsuudenajan vierastamisen tunteen, inhon ja myötähäpeän kanssa? Toki luen myös mieluusti positiivisia muisteluja (niitä oli kiva lukea YouTube-kommenteissakin aikoinaan :3).   

Joku promokuva Palmukaupunki-jatkosarjasta.

Kaipa mainitsen, että sarjalla on myös itsenäinen spin off-jatkosarja Shin Maple Town Monogatari: Palm Town-hen, jossa Tiina jättää Vaahterakaupungin taakseen ja muuttaa eteläiseen Palmukaupunkiin, jossa arvatenkin odottavat uudet (mielenpahoitus)seikkailut...  :-) Sitäkin olisi hauska tutkia jossain vaiheessa enemmän, mutta saa nähdä... ainakin olen vuosien varrella ajoittain tykittänyt YouTubessa tuon sarjan alku- ja lopputunnarivideoita, tykkään!

Extra: tahatonta oppimista

Varsinaisesti Seikkailumetsään liittymättä mutta ehkä kuitenkin: hauska juttu on, että lapsuudessani opin Seikkailumetsän alkutunnarin lopusta tunnistamaan ylläolevan Toei Animationin logon taikka maskottihahmon (Saapasjalkakissa, joka alunperin esiintyi studion tuottamassa elokuvassa vuonna 1969 ja josta sitten tuli virallinen maskottihahmo), vaikkei minulla mitään kummempaa käsitystä erityisesti japanilaisesta animaatiosta saati animaatiostudioista vielä ollutkaan.

Kun saman logon näki aikanaan myöhemmin My Little Pony-elokuvan (1986) lopputeksteissä ja logo vilahtaa metaläppänä Starzingerissä (1978) niin asioiden yhdistely on helppoa: se joku Toei asialla.

Ponijaaritus #2: Unelmalaakson pikku ponit

(Tekstiä on täydennetty 8.3.2022. Lisätty tietoa VHS-julkaisuista tekstin loppupään extrakappaleeseen.)

 < Edellinen Ponijaaritus #1: Metajaaritus

Seuraava Ponijaaritus #3: My Little Pony Tales - pastelliponien arkista ysärielämää >

Voisin pitkästä aikaa jaaritella ihanista värikkäistä satuhevosista. Tiivistetyn ponihistoriani olen kirjoittanut aiemmin (linkki yllä), joten nyt päästään asiaan eli ponianimaatioihin. Aloitan kronologisesti 1980-luvun animaatiosarjasta My Little Pony('n Friends) (1986-87). (Miksi sarjan nimi on tuollainen outo ja olen laittanut siihen sulkeet, kerron myöhemmin.)

 

Animaatiosarjan juoni on nopeasti kerrottu: Unelmalaakso-nimisessä paikassa asuvat sateenkaaren väreissä sädehtivät pienhevoset, "pikku ponit", seikkailevat. Kyllä, juoni on käytännössä ja kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä. Eikä oikeastaan enempää kai voi odottaa animaatiolta, jonka perimmäisenä tarkoituksena on (ollut) olla kepeää televisioviihdettä ja mainostaa leluteollisuuden alaista tuotemerkkiä. :-)

Tai itse asiassa tuotemerkkejä. Varsinainen My Little Pony'n Friends-sarja koostuu 65:stä parikymmenminuuttisesta jaksosta, jotka on jaettu kahtia; ensimmäisessä kymmenen minuutin puoliskossa seikkailevat pikku ponit ja toisessa puolestaan vaihtuvat hahmot, jotka ponien tavoin ovat Hasbron tuotemerkkejä. Sarjan alku- ja lopputunnari ovat ehkä hivenen valtavirrasta poikkeavia siinä mielessä, että tunnarien kuvastokin vaihtuu mukana olevien hahmojen mukaan. Linkit tunnarivideoihin alla jos kiinnostaa, en viitsinyt tällä kertaa upottaa kolmen videon rypästä putkeen.
 
MLP / Glo Friends intro
MLP / Moondreamers intro
MLP / Potato Head Kids intro

Hahmot seikkailivat omissa tarinoissaan, eivätkä ponien "kaverit" siis sinänsä liittyneet poneihin millään tavalla. Näitä ponien "kavereita" olivat Glo Friends-kiiltomadot (26 jaksoa), Moondreamers-lapsoset (16 jaksoa) sekä "perunapäiset" Potato Head Kidsit (23 jaksoa). Ponit kuitenkin lienivät se päätuote. (Nyttemmin tällainen "yhdistelmä"sarja tuntuu vähän hassulta ajatukselta, sillä ainakin useat sarjan ponitarinat ovat moniosaisia jatkokertomuksia, joita minä mieluummin seuraisin vähän tiheämmin kuin vain yhden kymmenen minuutin pätkän viikossa... :-D)

Poneja oltiin oikeastaan animoitu jo ennen tätä sarjaa; vuosina 1984 ja 1985 nähtiin kaksi erikoisjaksoa jotka myöhemmin integroitiin mukaan varsinaiseen tv-sarjaan. Sarjaa edelsi myös My Little Pony-elokuva (1986), joka ei ollut mikään kummoinen menestys. (Voisin kirjoittaa leffasta muutaman sanasen, mutta toisaalta voi olla että teen siitä oman jaarituksen kunhan inspiraatio iskee. Voin tässä lyhyesti kirjoittaa, etten tiedä, esitettiinkö ponileffaa suomalaisissa leffateattereissa, mutta varmasti se on esitetty televisiossa tekstitettynä 1990-luvulla, otsikolla "Me ihanat pikku ponit" ja 2000-luvun alussa Film & Cartoon Finland dubbasi elokuvan, jonka julkaisunimi on "My Little Pony: Unelmalaakson taiat".)

Ponit ovat seikkailleet myös omana sarjakokonaisuutenaan, mikä on tarkoittanut jaksojen puoliskojen yhdistymistä 65:stä 32:ksi, yhden jakson jäädessä yli*.

 

Pikkuponi-intro pelkillä pikkuponeilla.

Suomessa My Little Pony'n Friendsiä esitettiin televisiossa 1980-luvulla, ilmeisesti tekstitettynä (luultavasti olen ollut niin pieni, ettei minulla ole muistikuvia sarjan tv-esityksistä, toisekseen poneja ei ole koskaan arvostettu perhepiirissäni kovin paljoa niin että senkään puolesta kotivideotaltiointejakaan tuolta ajalta ei ole).

1990-luvun puolivälin tienoilla ponit seikkailivat telkussa tuona omana sarjakokonaisuutenaan (joskin osaan jaksoista on silti jäänyt Glo Friends-yhteistunnari) ja tällä kertaa minkäs muun kuin Nordic Agapio Oy:n dubbaamana. 

Tuulahdus 1990-luvun televisiosta.

Maanantai-iltapäivät olivat minulla intoa ja odotusta täynnä viikon ponijakson tullessa. Tosin en juuri koskaan voinut katsoa sarjaa "livenä" töllöstä, koska aina juuri maanantaisin pääsin koulusta niin myöhään että Maikkarin iltapäiväpiirretyt olivat juuri loppumaisillaan (ja niitä seurasi usein Ihmemies MacGyver, muistan senkin :D ihmemies oli aina tylsänä merkkinä siitä että "lastenohjelmat loppu jo"). :P Tästä syystä kiltit perheenjäsenet nauhoittivat ponijaksot minulle ja sen ansiosta jaksot ovat tallessa vieläkin.

Näiden televisioesitysten väliin mahtuu - tietenkin - Golden Voice Oy:n tekemä dubbaus kuuden kasetin mittaiselle VHS-julkaisulle 1980-luvun lopulta. 1990-luvun loppupuolella myös Agapion dubbaamia ponskuja ilmestyi VHS- ja DVD-julkaisuina.

Sarjan tarkastelua

Vähän laajempi avaus sarjan sisällöstä kuitenkin lienee paikallaan. Värikkäät ponit asuvat siis vehreässä Unelmalaaksossa. Ponimaailman miljöö on aavistuksen verran enemmän fantasian- kuin lastensadunomainen (ja sarjassa on eräs hauska tarina, joka oikeastaan on tavallaan "metaa": ponit laskevat vahingossa satukirjojen hahmot vapaaksi omasta maailmastaan :D).

Ponimaan tapahtumat voidaan tarinoiden puolesta jakaa karkeasti kahteen kategoriaan: seikkailu ja slice of life (onko tälle genrelle mitään oikeaa suomennosnimeä?), ja teemoiltaan tarinoiden aiheina on useimmiten uhkaava vaara tai auttaminen (tai molemmat). Melko usein ponit joutuvat vaaraan mitä ihmeellisimmistä syistä; poneilla on jotain mitä pahikset halajavat, ponit toimivat välikappaleina pahisten päämäärien saavuttamisissa, tai sitten ponit ovat yksinkertaisesti vain tieltä raivattavia esteitä, joskus sitäkin vain ihan sattumalta.

Kaikista ensimmäisin ponianimaatioseikkailu: pahis haluaa langettaa maailmaan loppumattoman yön,
ei sen vähempää. Ponien aseena toimii tietysti Valon sateenkaari. Olipa 1980-luku todella synkkä. :-D
(Ihan vain tällaisenaan. Syvempien vertauskuvien miettimisen jätän suosiolla muille.)

Joko näin, taikka sitten vaihtoehtoisesti tarina on se, että ponit kohtaavat jonkun, joka on avun tarpeessa, ja kiltit ponit tekevät kaikkensa auttaakseen, oli kyseessä sitten pop-laulaja, ritariksi haluava pojankloppi, epäonninen laitapuolen kulkija tai jättiläismäinen koiranpentu. 

Sarjassa usein toistuva kuvio on se, että voimaa ja valtaa haluavat pahikset haluavat sitä vääristä syistä tai yrittävät hankkia sen väärillä tavoilla, mikä joskus kostautuu itsellään, ja jos ei, niin viimeistään ponit tulevat hoitamaan asiat kuntoon. Pahikset saavat läksytyksen, toisinaan joku oppii ja saattaa parantaa tapansa - tai vain palata ennalleen ja maan kamaralle. 

Satunnaiskattaus ponimaailman kelmejä.

Toisinaan käy myös niinkin, että avun tarpeessa onkin juuri se pahis, joka ei ole alunperin ollutkaan paha, vaan on vain mutkan kautta ajautunut pahuuden teille. Pop-laulajaa kiristetään varastamaan varjoja, noitajuomasta taikavoimansa saava kissaeläin on tullut aineriippuvaiseksi, itserakas possuprinsessa on kätyreidensä ohjailtavissa hyväuskoisuuttaan ja niin edelleen. Näin vuosia myöhemmin on ollut ilo tajuta, että kaikki ponisarjan pahikset eivät olleet ihan niin mustavalkoisella tavalla pahoja mitä lapsuudesta muistaa, vaan itse asiassa sieltä löytyy mielenkiintoisia motiiveja ja joskus taustatarinoitakin. Toki on siellä silti niitä ilkiöitä jotka nyt vaan on ilkiöitä ja sillä sipuli.

Miksi te noidat vihaatte poneja niin paljon? D:
(Sitä emme koskaan saa tietää...)

Vain ihan muutama tarina on puhtaasti ponien tavallista iloista kommeltamista ja arkiongelmia.

Jäätelö on päässyt loppumaan, voi ei!

Sarjassa ei ole varsinaista päähenkilöä (tai päähenkilöitä), mikä voi tuntua hieman omituiselta. Joka jaksossa on poneja, tietty, mutta yhtäkään ei voi nimittää päähenkilöksi tai edes keskeiseksi hahmoksi (paitsi joissain yksittäisissä tarinoissa). Jotkin ponihahmot ovat toki enemmän ruudulla ja kulloisenkin tarinan osalta aktiivisempia hahmoja kuin toiset, mutta koen silti vaikeaksi nostaa esiin "oikeasti merkittäviä" hahmoja sarjassa (joten jotta en vääristelisi ja esittelisi vain omia suosikkejani, niin annan toistaiseksi olla). 

Tästä huolimatta ponihahmojen joukossa on kuitenkin joitain varsin mieleenpainuvia ja kiintoisia luonnetyyppejä, joten voipi olla että kirjoitan erillisen sarjan hahmojen esittelyjaarituksen, ja vaikken sitä tekisikään, niin saatan perehtyä joihinkin hahmoihin enemmän Tietyt jaksot-juttusarjassani. Poneilla on myös lukuisia ystäviä ja hyvänpäivän tuttuja, mutta nekään eivät ole joka jaksossa tavattuja. Mistä puheenollen, joissain muutamissa jaksoissa melkein hädin tuskin edes on niitä itse poneja. :D (Ehkäpä sillä on vähän yritetty häivyttää tyttölelu-mainospiirretty-imagoa ja osoittaa että kyllä kyseessä on opettavainen lastenohjelma.)

Jaksossa, josta tämä ruutukaappaus on, on sinänsä hyvä tarina,
mutta poneja siinä on tuskin nimeksikään.

Joka tapauksessa värikkäitä ponihahmoja oli (ja on jossain määrin edelleen) siis mukava katsella, vaikka yleistasolla ne eivät ehkä ole niin kiinnostavia. Halinalleissa on Mutru (kaiken suola ja säännön vahvistava poikkeus), mutta ponimaailmasta vastaavanlaiset persoonallisuudet kutakuinkin puuttuvat (sen sijaan olen löytänyt sieltä ainakin romantikon, kyynikon [tai pessimistin, en oikein tiedä], pari neuroottisempaa tapausta ja tietysti mukana on itsetunto-ongelmaisia ja jokunen melkein älykkökin). Ponit ovat enimmäkseen varsin iloluonteisia ja viattomia ja tykkäävät kovasti järjestää tapahtumia; kaikenlaisia juhlia ja kisoja. Lisäksi Unelmalaaksossa vallitsee tietynlainen äidillisen huolehtivaisuuden ilmapiiri, kun isommat ponit huolehtivat toisistaan ja pienemmistä vauvaponeista - ja niistä lukuisista avuntarvitsijoista, joita ponimaahan eksyy. 

(En ole ponien sukupuolijakaumaa miettinyt, ja aika vähän sitä kai on muutenkin mietitty sarjan tekijäpuolella. Oletan, että valtaosa poneista on naispuolisia. Varmistetusti miespuolisia ponihahmoja esiintyy sarjan aikana kunnolla ainoastaan yhdessä tarinassa! :-D)

Omakohtaiset kokemukset

Ensikosketukseni ponianimaatioon on juuri Golden Voicen ponidubbaus, mikäpä muukaan. Kaikkia poniseikkailuja ei videokaseteilla nähty, ja osan näistä VHS-julkaisuista olen saanut nähdä ja kuulla vasta huomattavan paljon myöhemmin. Osa poniseikkailuista on iskostunut mieleeni paremmin Golden Voicen, ja osa taas Agapion dubbauksella. Niinpä en mitenkään pysty sanomaan, kumman lafkan dubbaus on parempaa. Tai ehkä ne ovatkin ihan yhtä huonoja. ;-)

Agapioa voisi toki puolustella sillä, että se dubbasi kaiken televisiossa esitetyn matskun (yhtä jaksoa lukuunottamatta*), sen dubbaus on muutenkin yhtenäisempi ja Agapion dubissa poneilla nyt sentään on naisäänet kaikilla, kun Golden Voicella oli kaikki vähän mitä sattuu (se tosin voi osittain johtua siitä, että Golden Voice on tehnyt käännöksensä ruotsista... kyseessä on siis käännöksen käännös!)...

"My Little Pony 4 - Täällä jälleen"-kasetin takakannen kuva ja johdantoteksti.
 (Ilmaisu "ponihevoset" herättänee hilpeyttä,  koska suomen kielessä ei moista sanaa
olekaan. Noin käy, kun kaikki kansitekstejä myöten suomennetaan ruotsista.)

"My Little Pony 5 - Ponikoti"-kasetin alaotsikko etukannessa.

Hauskaa on näin jälkikäteen tarkasteltuna, että noissa vanhoissa VHS-kasettijulkaisuissa, tai lähinnä niiden kansiteksteissä, sarjaa ei ole mitenkään profiloitu pelkästään vain tytöille suunnatuksi, vaan puhutaan suurpiirteisesti "kaikkien lasten suosikkihevosista". :D Niin no, kun nyt mietin, niin niinhän se itse asiassa on - vaikka jos My Little Pony-lelut ja muut oheistuotteet olivatkin ensisijassa tytöille suunnattuja, animaatiosarja saattoi kuitenkin olla ajatellumpi vähän laajemmallekin yleisölle. Ainakin kun miettii ja katsoo, millaista materiaalia sarjassa on.

Sarjassa on toki sitä söpöä ihanaa pinkkiä ja söpöjä poneja ja söpöjä ponivaatteita (ylemmät kuvat), mutta, hämmentävää tai ei, siinä on myös tätä; kaikenlaisia hirviöitä ja synkkyyttä (alemmat kuvat). :D

 * Niin, se ylimääräinen/puuttuva ponijakso on yksiosainen The prince and the ponies, jos jotakuta kiinnostaa. Agapio ei siis ole dubannut sitä, mutta Golden Voice Oy on; se löytyy My Little Pony 5 - Ponikoti-kasetilta.

 ---

Paljoa kiertelemättä pidin näistä piirrosponeista paljon lapsuudessani ja rakastin niitä jokseenkin kritiikittömästi - ja lähipiirin hermostumiseen asti. ;P Luulen, että oma sisäinen maailmani on ollut vahva jo pikkutytöstä asti, ja värikkäiden pienhevosten maailmaan ja seikkailuihin uppoutuminen ja erityisesti juuri animaatiosarjan mielikuvituksellisuus oli omiaan täyttämään jonkinmoisen "todellisuuden paon" tarpeen. 

Vanhemmiten näkökulmani on tietenkin muuttunut ja poniseikkailuja on tullut katseltua toisenlaisesta ja kriittisemmästäkin näkökulmasta. Höttö mainospiirretty tässä(kin) on kyseessä, joskin on siinä joitakin yksittäisiä mielenkiintoisia tarinoita, luonnehahmoja, paikoin ihan hyviä oivalluksia ja jopa opetuksiakin. 

Ponit opettavat mm. että ulkonäön takia ei saa tuomita eikä sitä saa liikaa korostaa (olkoonkin että sarjassa näin silti tehdään; jotkin poneista rakastavat pukeutumista ja laittautumista ja se tuodaan hyvin selkeästi esiin).

Päätarkoituksena lienee silti nimenomaan mainostaa tuotemerkin hahmoja - värikkäitä pienhevosia, joilla on kankussaan erilaisia kuvasymboleja kukkasista karamelleihin. (Animaatiosarjassa esiintyy vielä melko pieni osa ponihahmoja verrattuna lopulliseen lelufiguurihahmojen määrään.) Ei sovi myöskään unohtaa ponien asumuksia ja söpöjä ponivaatteita, jotka myös ovat selvästi esillä.

Teknisesti kovin laadukas piirretty ei ole kyseessä. Sarjaa edeltäneet erikoisjaksot oli toteuttanut japanilainen Toei Animation, ja ponileffa tehtiin sen ja eteläkorealaisen Akom-studion yhteistyönä. Ne ovat tekniseltä laadultaan ehkä ihan katselukelpoista animaatiota, joskin kaikkiin ponianimaatioihin mahtuu hassuja liikehdintöjä. Akom animoi tämän varsinaisen poni-tv-sarjan (johon kierrätettiin  leffassa käytetyt hahmodesignit), ja jäljemmän ysäriponipiirretyn My Little Pony Talesin (1992), josta teen seuraavan ponijaarituksen.

---

Extra: ne ponien kaverit...

En ole ollut erityisen kiinnostunut näistä ponien "kavereista", ja aika vähälle huomiolle ne ovat tainneet muutenkin jäädä. Sen verran tiedän kuitenkin, että Suomessa Glo Friendseja ja Moondreamerseja on julkaistu itsenäisinä teoksinaan ainakin yksien VHS-kasettien verran, nimillä "Keijukaiset" ja "Tähtilapset". Ensinmainitussa on ollut Golden Voicen dubbaus, jälkimmäisessä Pauli Virta Productionsin. Jälkimmäinen löytyy lapsuudenkodistani, Keijukaiset lainattiin kirjastosta joskus, mutta siitä en muista paljoakaan.

Lisäys 8.3.2022: Tietooni on tullut että "Keijukaisia" on julkaistu jopa kaksi kasetillista, julkaisujen nimet ovat "Keijukaiset pelastavat joulun" ja "Keijukaiset ja mulikaanit". Lisäksi myös Potato Head Kidsiä on julkaistu ainakin yksi kasetti otsikolla "Perunajengi". Mukavaa nähdä, että eivät nämä ponien kaverit olekaan ihan niin paljoa huomiota vaille jääneet, joskus voisi yrittää perehtyä tarkemmin!

"Moondreamers" eli "Tähtilapset". Muhkea hiustyyli kirkuu 1980-lukua taas kerran.

Toinen extra: hahmotestin tulos... :-D

Jostain kumman syystä mietin ihan hiljattain tässä, että olisiko netissä olemassa vielä jotain hahmotestejä. Ne olivat kova juttu vuosituhannen vaihteen internetissä. Niitä oli aiheesta kuin aiheesta ja niitä tietysti pystyi luomaan kuka tahansa (joko netissä oleville alustoille tai ihan itse alusta pitäen koodaamalla) ja siksi niissä saattoi olla täysin epäoleellisen tai oudon oloisia kysymyksiä vaihtoehtoineen, hyvin harvoin ylipäänsä mikään testi oli laadukas (huijaaminen oli usein liiankin helppoa, jos halusi saada tulokseksi jonkin tietyn hahmon). Muistan tehneeni ponihahmotestejäkin tuolloin. Koska minulla oli tylsää yhdessä välissä, etsin ja löysin ensi hätään tällaisen kasariponihahmotestin. (Otin tuloksestani ruutukaappauksen koska en minä **** missään Facebookissa/Pinterestissä/Twitterissä/Tumblrissa ole... niin en voi muuten jakaa. :P)

Wind Whistler eli suomeksi Tuulenhenki (Golden Voice)/Viuhina (Agapio). En valita tuloksesta.
Itse asiassa muistelen, että sain saman tuloksen toisesta testistä silloin joskus viime vuosituhannella. (Löytyisiköhän netistä lisää tällaisia hahmotestejä? Voisin koota tuloksistani gallerian niin kuin ennen muinoin. :´D)

 

...tämäkin jaaritus on lojunut pitkään keskeneräisenä ja vaihteeksi taas lähinnä vain siksi, että kuvamateriaalin haku ja sommittelu on käynyt kovin hitaasti, vaikka se hauskaa onkin. Ehkäpä (ja toivottavasti) seuraavaan ponijaaritukseen ei mene yhtä tolkuttoman kauan... :D