Osittain muistelua: Cardcaptor Sakura

Sattuipa sopivasti että tänään sataa.

Katselin tässä hiljattain pitkästä aikaa uudestaan Cardcaptor Sakuran kera ystäväni, joka minut sarjaan alun alkaen tutustuttikin vuonna 2006. Hyvä anime oli edelleenkin, ja olen pahoillani, ettei sarjaa ole koskaan nähty Suomen televisiossa (toisaalta, ennemmin olisin kokonaan ilman kuin katsoisin vaikkapa amerikkalaisten uusiksi käsikirjoittamaa ja rankasti leikkelemää tekelettä. Huomautettava lienee kai silti myös, että ensimmäinen Cardcaptor Sakura-elokuva on toki julkaistu DVD:llä suomeksi tekstitettynä ja esitetty Nelosen maksukanavilla, mutta varmaankin vain siksi että se julkaistiin Pohjoismaissa yleensä).

Kyseessä on yksi parhaimpia näkemiäni lastenohjelmia (tai ehkä kenties kaikenikäisten ohjelmia?), ja myöskin taikatyttö-animesarjoja. En tosin ole taikatyttö-genren suurkuluttaja tai erityinen fani, ja tuolloin 2006, jolloin minut Sakuraan tutustutettiin, suhtauduin genreen vielä hivenen nihkeästi ja vierastin sitä, vaikka olin sentään jo alkanut hiljalleen lämmetä yleisesti tytöille suunnattuun animeen ja mangaan (en oikein ollut kokenut siihenastisia näkemiäni teoksia omaksi jutukseni sukupuolestani huolimatta, ja ylipäätään näiden tonkiminen alkoi vasta myöhemmässä teini-iässä; mietin, että jos sen sijaan lapsuuteni tv-viihteessä olisi ollut taikatyttöjä tai edes yleensä enemmän asiallisia tyttöhahmoja, niin ehkä suhtautumiseni olisi yleisesti positiivisempaa! Mutta minkäs teet, asennettaan voi muuttaa hiljalleen, ja Cardcaptor Sakura omalta osaltaan auttoi minua siinä. Siltikin vähän haikailen että voi kunpa Sakura olisi ollut osa sitä oikeaa animaatiolapsuuttani, vaikkei siinä nykyisellään mitään vikaa olekaan).


Sarjan ensimmäinen alkutunnari. 

Cardcaptor Sakura perustuu CLAMP-tiimin sarjakuvaan, ja se on alunperin esitetty Japanissa vuosina 1998-2000. Anime käsittää kokonaisuudessaan 70-jaksoisen tv-sarjan, kaksi elokuvaa, yhden lyhytelokuvan ja kolme vain videolla julkaistua bonus-lyhärijaksoa.

(Suomessa tunnettaneen paremmin CLAMPin Magic Knight Rayearth, jonka englanninkielinen versio jopa nähtiin televisiossa SubTV:llä vuonna 2002. Mangakin saatiin julkaistua muutama vuosi sitten. Olen katsonut/vilkuillut muitakin CLAMPin sarjakuviin perustuvia animesarjoja ja -elokuvia ja lyhäreitä, jotka ovat enimmäkseen olleet ihan katsottavia, mutta harvempi on oikeasti tehnyt vaikutuksen. CLAMPin tekemiä sarjakuvia en niinkään ole lukenut, mutta pidän tiimin värikuvituksista paljon, ja Rayearth- ja Sakura-taidekirjoja olenkin onnistunut haalimaan kirjahyllyyni.)

Juoni 

Cardcaptor Sakura kertoo Sakura-nimisestä 10-vuotiaasta tytöstä, joka asuu Tomoedan kaupungissa, yhdessä isänsä ja isoveljensä kanssa. Sakuran äiti on kuollut tytön ollessa pieni, niin ettei tämä oikeastaan osaa surra, ja äiti on omalla tavallaan silti yhä läsnä perheen elämässä. Sakura on hyvin iloluontoinen ja hyvä urheilussa ja on pikkuisen ihastunut isoveljensä kaveriin. Kaikki on siis mallillaan.

Kerran eräänä päivänä ja yksin kotona ollessaan Sakura kuulee omituista ääntä kellarista, ja tutkiessaan asiaa tulee löytäneeksi salaperäisen kirjan ja ennen kuin huomaakaan, vahingossa levittäneeksi joukon omituisia kortteja jotka häipyvät kuin tuhka tuuleen. Sitten kirjan etukannesta nousee hassu pehmolelumainen ja osakanmurteella puhuva otus, joka esittelee itsensä Kerberosiksi (tuttavallisemmin Kero). Hämmentynyt Sakura kertoo, mitä on tapahtunut.

Käy ilmi, että kirja on edesmenneen Clow Reed-nimisen taikurin omaisuutta, ja Sakuran vapauttamat kortit ovat taianomaisia Clow-kortteja, joita kirjan sinetin vartijana toiminut Kero vahti, kunnes nukahti ja uinui 30 vuotta. Kero vänkää Sakuraa auttamaan karanneiden korttien keräämisessä, onhan Sakura osasyyllinen. Sakura ei ole kovin innostunut, mutta joutuu kuitenkin myöntymään, kun ensimmäinen Clow-kortti on jo aiheuttamassa harmia.

Sakura tekee sopimuksen Keron kanssa, ja niin Sakurasta tulee cardcaptor, korttien metsästäjä tai pyydystäjä, jonka tehtävänä on kerätä Clow-kortit, sillä niiden päästessä hallitsemattomasti valloilleen mellastamaan taikavoimineen maailmaa uhkaa tuho, joka Keron sanoin on pahempi kuin maapallon räjähtäminen - mutta millainen tosiasiallisesti, se selviää vasta myöhemmin.

Sakura kerää kortteja yksi kerrallaan jakso jaksolta ja ratkoo Tomoedan kaupungissa sattuvia yliluonnollisia mysteerejä joita kortit aiheuttavat, ja siihen tarvitaankin hyvää älyä ja luovuutta, siis ongelmanratkaisutaitoa - vastassa kun on kuitenkin taikavoimia! Jokaisella Clow-kortilla on oma luonne ja erityistaito, ja jotkut ovat lempeämpiä ja kesyjä, kun taas toiset ovat rajumpia ja villimpiä tapauksia. Miten saadaan nestemäinen, voimakas Watery-kortti aisoihin? Miten käy, kun Flower-kortti on pelkästä innosta hukuttamaisillaan koulun kukkasiin? Entä mitä tehdään Time-kortille, joka toistaa saman päivän uudestaan? Ja niin edespäin. Aina ei korttien taltuttaminen ole todellakaan helppoa.


Sarjan toinen alkutunnari. Henkilökohtaisesti tykkään tästä eniten. 

Puhumattakaan siitä, että helppoa olisi myöhemminkään! Ei nimittäin riitä pelkästään, että Sakura on saanut kaikki Clow-kortit kerättyä. Omituiset sattumukset Tomoedan kaupungissa jatkuvat edelleen, ja Sakura on käytännössä ainoa, joka voi tehdä asialle mitään. Kaikeksi epäonneksi taika on jostain syystä haihtumassa Clow-korteista, ja Sakura, joka on paitsi kerännyt kortit, myös ystävystynyt niiden kanssa(!), muuttaa ne yksi kerrallaan Clow-korteista Sakura-korteiksi, ja se vaatii paljon henkistä voimaa. Alkuun Sakura onkin jatkuvasti uupunut ja aneeminen korttien muuttamisesta, mutta vähitellen korttien ja Sakuran itsensä voimat vahvistuvat ja niin kaikki on taas jälleen oleva hyvin.

Sakuran tukena on Keron lisäksi tytön paras ystävä ja luokkatoveri Tomoyo, joka ihailee Sakuraa suuresti ja osaa ottaa Sakuran haasteesta kaiken ilon irti. Osin Cardcaptor Sakura onkin meta-taikatyttösarja, juuri Tomoyon ansiosta.

Tomoyo kuvaa videokamerallaan kaikki Sakuran yhteenotot Clow-korttien kanssa ja valmistaa Sakuralle jopa taisteluasuja(!!), perusteluna se, että erityisissä tilanteissa pitää pukeutua erityisesti. Näin saadaankin luonteva ja järkevä perustelu ja oikeutus taikatyttö-maneereille ja -tropeille. ;-) (Yhdessä erikoisjaksossa metavitsailu jatkuu, kun Tomoyo kuvaa videota, joka kovasti muistuttaa sarjan alkutunnaria...)

Sakuran työ korttien metsästäjänä ei suinkaan ole yksinäistä, sillä hän saa myös kilpailijan, Hongkongista kotoisin olevan pojan nimeltä Shaoran Li (nimen kirjoitusasusta voidaan käydä vääntöä, itse käytän tätä). Shaoran on kaukaista sukua Clow Reedille, ja pyrkii saamaan Clow-kortit haltuunsa, ja käy kilpaan Sakuraa vastaan. Myöhemmin kilpailun luonne kuitenkin muuttuu, ja Clow-kortit saavat jäädä...

Ajatuksia 

Hyvä ohjelma ei olisi mitään ilman monipuolisia ja hauskoja hahmoja ja sivuhahmoja, ja näiden välisiä kahinoita, ihastuksia ja vakavampiakin suhteita. Niitä Cardcaptor Sakurassa riittää lähes tulvaksi asti, ja suhteita on monenlaisia ja -muotoisia. Kaikenlaiset romanssin kukat saavat kukkia, ja rakkauden ilmentymät - ja tunteet ylipäätään - on esitetty sarjassa selkeästi mutta silti hellävaraisesti ja hahmoja kunnioittaen, liikaa alleviivaamatta ja tyrkyttämättä.

Rakkaus tuntuu ulottuvan jopa sarjan ulkopuolelle: kokonaisvaltaisesti Cardcaptor Sakurasta huokuu ja välittyy minulle sellainen fiilis, että tekijät ovat tehneet sarjaa täydestä sydämestään. Siihen on onnistuttu saamaan ihanan viaton ja turvallisen lapsuuden maailman tuntu, ja tunteet ovatkin se asian ydin, minkä ympärillä kaikki, ja koko maailma, pyörii. Mahdollinen menettämisen, epävarmuuden ja pelon tunne, ja halu auttaa ja suojella itselle rakkaita ihmisiä ovat ne, jotka saavat Sakuran toimimaan ja onnistumaan kerta toisensa jälkeen. Clow-kortit voidaan nähdä eräänlaisena metaforana tunteille, joilla on eri tasoja ja voimakkuuksia ja jotka otetaan haltuun ja joita vaalitaan. Kun Sakura saa kerättyä kaikki kortit ja vielä lopuksi muutettua ne omiksi Sakura-korteikseen, hänen taikavoimansa ovat kasvaneet, mutta hän on myös kasvanut henkisesti, ihmisenä.

Lisäksi, Sakurasta itsestään on vaikea olla pitämättä. Kaikki, siis ihan kaikki sarjan hahmot ovat enemmän tai vähemmän tykästyneet Sakuraan ja pitävät tästä kovasti, eikä se oikeastaan ole ihme: Sakura on juuri iloluontoisuutensa ja viattomuutensa takia niin yksinkertaisen söpö ja sympaattinen tyttölapsihahmo, että se herättelee minussakin katsojana suojeluvaiston fiktiivistä henkilöä kohtaan. Lisäksi Sakura ei ole taikatyttöydessään tai muutenkaan mikään "täydellinen" ja "voittamaton" hahmo, vaan ihan tavallinen tyttö, joka oikeasti ja tosissaan pelkää kummituksia! :-)

Voi Sakura, miten söpö olet ;u;
(ehkä tämä jaaritus olisi pitänyt julkaista lähempänä talvea tämän gifun takia?)

Sarja on pitkähkö ja etenee melko hitaasti, mutta toisaalta siinä ei ole puhtaita filleriepisodeja, ja ennen kaikkea aika saa kulua ja tarina kehittyä rauhassa, hahmoihin saa tutustua vähitellen ja niihin alkaa kiintyä sarjan edetessä. Tämän puolesta sarja on mielestäni verrattavissa vaikka Muumilaakson tarinoihin, sekin etenee melko hitaasti ja on vähän pitempikin...

Lopuksi

Tuolloin vähän päälle kymmenisen vuotta sitten 2006-2007, kun sarjan ensimmäisen kerran katsoin, se antoi enemmän ajateltavaa kuin olisin osannut arvatakaan, ja keskustelinkin siitä paljon ja mietiskelin asioita sen pohjalta ystäväni kanssa, siksikin sarja on henkilökohtaisesti melko tärkeä itselleni. Nyt kun sarja tuli katsottua uudestaan pidemmän ajan jälkeen, se oli vielä lämminhenkisempi kuin muistin.

Nyttemmin Cardcaptor Sakura on tullut uudestaan ajankohtaiseksi, sillä CLAMP palasi jatkamaan sarjakuvan tarinaa viime vuonna, ja näin ollen animekin on saamassa jatkoa ensi vuonna, ja aivan lähiaikoina, vajaan parin viikon päästä, julkaistaan asiaan oletettavasti jossain määrin liittyvä OVA-jakso. (Linkki trailerivideoon tässä, saattaapi sisältää spoilerin tapaista niille joille CCS ei ole tuttu.) On liikuttavaa, että CLAMP ja vanhan animesarjan keskeisimmät tekijät ovat palanneet projektin pariin, mutta silti vähäsen arveluttaa, miltä Cardcaptor Sakura 2010-luvulla mahtaa näyttää ja tuntua. (Vanha sarja tehtiin aikoinaan vielä selluloidikalvoilla ja oli sillä[kin] saralla aivan huippu. Digikalvoanimaatio on nykyaikaa ja -tekniikkaa, ja vaikka se onkin "vain" tekniikkaa, niin silläkin on oma vaikutuksensa sarjan tunnelmaan ja fiilikseen, näin mietin.) Aikanaan selviää, toivotaan parasta. Varmasti aion ainakin tsekata.

Hopmon!

Jostain syystä kuluneena kesänä päässäni alkoi soida yksi eeppinen pelimusiikki.



Kyseessä on siis tietokonepeli nimeltä Hopmon, vuodelta 2001, tekijänä japanilainen (tai siltä kalskahtava) Saito Games (ent. JJsoft Games).

En muista tarkalleen, milloin ja miten Hopmoniin tuli tutustuttua, ehkäpä se tapahtui 2000-luvun alkupuolella, jolloin peli oli uusi. (Myös saman lafkan Battle Paintersia tuli jossain vaiheessa pelailtua perheenjäsenten kanssa, sekin on oikein hauska moninpelinä.)

Hopmon on melko yksinkertainen arcade-tasohyppelypeli: pallomaisen Hopmonin pitää kerätä sokkelokentästä kaikki jalokivet ja kuljettaa ne palautuspisteeseen. Sokkeloissa on erilaisia esteitä ja ansoja joita vältellä, sekä vihollisia, joita ampua.

Muistelen, että pelin shareware-versiota tuli jonkin verran pelailtua, ja tuo pelin eeppinen valikkomusiikki on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Niinpä kun biisi jostain syystä alkoi soida päässäni hiljattain, tekipä mieli ruveta tonkimaan. JJsoft Games on muuttanut nimensä Saito Gamesiksi, ja tekee edelleen pelejä, nykyään jopa moderneille mobiililaitteille, mutta vanhemmat pelit ovat suureksi iloksi edelleen saatavilla. Battle Paintersin grafiikat jostain syystä kusevat koneessani, mutta Hopmon pelittää hyvin. Ja koska nykyään osaan ostaa internetistä ulkomailtakin, tulipa mieleeni, että miksenpä ostaisi Hopmonin koko versiota, shareware-versiossa on vain pelin 10 ensimmäistä tasoa, ja vaikka niistäkin on riittänyt ja riittää toki vieläkin iloa, 9,95$ (11,56€) ei ole paljon pyydetty. :-) Kokonaisuudessaan pelissä on 45 tasoa, eipä tule varmaan ihan heti tahkottua läpi...

Herttainen Muori Pippuri (siis Eukko pikkurilli)

Sisältää vähäisesti spoilerityyppistä materiaalia.

Harvempi varmaan tajuaa jos kirjoitan Muori Pippurista. En tiedä tajuaako kovin moni sen enempää jos kirjoitan Eukko pikkurillistä. Mutta kirjoitan joka tapauksessa. Muori Pippuri/Eukko pikkurilli (eng. Mrs. Pepperpot, jap. Spoon Obasan) on japanilainen animaatiosarja vuodelta 1983. Sitä esitettiin Suomessakin tuolla vuosikymmenellä ja tuolla Muori Pippuri-nimellä osana Puoli kuusi-lastenohjelmaa, paremmin täällä muistettaneen - jos nyt ylipäätään muistettaneen - kolmen Eukko pikkurilli-VHS-kasetin julkaisu 1990-luvun puolivälin tienoilta Pauli Virta Productionsin dubbaamana. Minulla ei ole hajuakaan kuinka paljon ja kuinka monta jaksoa sarjaa esitettiin televisiossa, mutta YLEn Muistikuvaputki-sarjan nettisivulla luvuksi kerrotaan 50 jaksoa. VHS-kaseteilla jaksoja julkaistiin yhteensä 20. Kaiken kaikkiaan sarjassa on kuitenkin peräti 130 n. seitsemänjapuoli-minuuttista jaksoa.

Sarjan japanilainen tunnus.

Sarja perustuu norjalaisen Alf Prøysenin vuodesta 1956 lähtien kirjoittamiin Eukko pikkurilli (Teskjerringa)-tarinoihin. En lukenut niitä koskaan lapsena, vaan vasta tässä muutama vuosi sitten, kun olin tonkinut tämän yhden lapsuuden suosikkisarjan esiin ja katsonut koko sarjan japaniksi, toistamiseen vuonna 2013, ja päätin perehtyä lähdeteokseenkin - tai ainakin olen lukenut kokoomateoksen Eukko pikkurillin kepposet vuodelta 1986, en ole varma onko tarinoita vielä lisääkin kuin kyseisessä kirjassa olevat 28 kappaletta.

Ja mitä olinkaan missannut - alkuperäiset Eukko pikkurilli-tarinat ovat todella hauskaa luettavaa. Animaatiosarjassa on vähän erilaisempi fiilis ja tunnelma, mutta sanoisin, että alkuperäistarinoihin perustuvat jaksot ovat kuitenkin melko uskollisia lähdeteokselleen, ja kokonaisuutena sarja on herttaisempi.

Juoni

Sarja kertoo siis touhukkaasta eukosta, joka asustelee tuvassa ukkokultansa kanssa. Eukko on muuten aivan tavallinen vanhempi rouva, mutta hänellä on kuitenkin ihmeellinen salaisuus: hän kutistuu aina toisinaan täysin satunnaisesti ja yllättäen teelusikan kokoiseksi, ja palautuu sitten yhtä yllättäen entiselleen. Tämä kyky vie moniin seikkailuihin kotituvassa, pihapiirissä ja usein sen ulkopuolella, etenkin metsässä. Kaiken kukkuraksi kutistuneena eukko ymmärtää eläinten puhetta.

Eukon salaisuudesta tietävätkin ainoastaan eläimet sekä metsässä asuva pieni tyttö Lilli (tai Liisa, eng. Lily), jonka kanssa eukko ystävystyy. Samaten eukko tulee läheisiksi naapureiksi kotituvan seinien sisällä asustavien viikinkiveristen hiirten kanssa.

Joskus ongelmia koituu, kun eukko kutistuu täysin epäsopivalla hetkellä kesken puuhien, joskus taas kutistuminen on hyödyllistä ja osa pulman ratkaisua, joskus eukko kutistuu useamman kerran saman jakson aikana, ja joskus kutistuminen on vain täysin sivujuonne ja joka jakson välttämätön paha. Toisinaan eukko itse on pulassa, tai sitten joku hänen lukuisista läheisistään, ystävistään tai tuttavistaan on. Myös yhden jakson vierailevia tähtiä riittää. Näin sarja ei käy niin helposti itseään toistavaksi, vaikka se sitä toki onkin (olen katsonut sarjan kokonaan vain kahdesti, enkä vielä voi mitenkään muistaa kaikkia jaksoja yksityiskohtaisesti). Topakka ja ovela muori ei koskaan jää neuvottomaksi, vaan keksii lähes aina keinot (jotka tosin hetkittäin ovat kyseenalaisia ja joista herttaisuus on kaukana; eukko useimmiten kyllä pyytää apua asiallisesti, mutta turvautuu toisinaan myös lahjontaan ja pelotteluun, jopa suoranaiseen uhkailuun saadakseen apua eläimiltä :D).

Ajatuksia

Eukko pikkurillin maailman puitteissa on melkein kaikki mahdollista, ja sarjassa voidaan käsitellä hyvin paljon eri asioita ja sarjan hahmokaartikin on varsin laaja, kun on aikuisia, lapsia ja eläinhahmoja. Tästä asetelmasta lähtien kaikenlaisten seikkailujen kokeminen on siis mahdollista ja monentyyppisiä pulmia saadaan selvitellä, tunnelman ollessa pääsääntöisesti melko kepeä, mutta vakavampiakin tilanteita koetaan. Eukolla ei varmaan ollut ennenkään tylsää, mutta tämä taianomainen taipumus (jonka olemassaololle ei anneta mitään perustelua tai selvennystä, sitä ei luultavasti olekaan, sillä muori itsekin toteaa, ettei tiedä syytä kutistumiselleen) kaikessa satunnaisuudessaan ja yllättävyydessään takaa sen, ettei ikinä tule ikävää. (Myöskään alkuperäisissä saduissa ei anneta mitään syytä, eikä sitä välttämättä tarvitakaan, koska kyseessähän on hyväntuulinen kaikenikäisten satusarja!) (Tosin parissa jaksossa hetkittäin tuntuu, että muori pystyisi jotenkin hallitsemaan kykyään... :-D ...mutta lienevät kai joidenkin käsikirjoittajien oikkuja.) 

Eukko pikkurilli on lastenohjelma, mutta sopii hassuttelusarjaksi kaikenikäisille. Aika on ajanut ohi niin alkuperäisten Eukko pikkurilli-tarinoiden kuin animaatiosarjankin maailmasta, joissa molemmissa kuvattiin ja sivuttiin melko tavallista elämää aikana jona sadut on kirjoitettu, mutta toisaalta nykypäivänä tarinat ja sarja tuntuvat nostalgiamatkalta lähimenneisyyteen ja maalaismaisemiin pienellä taikatwistillä. :D Siksi haluaisin uskoa, että tämä toimii vieläkin. Jatkuvaa juonta sarjalla ei varsinaisesti ole (muutamia yksittäisiä teemoja lukuunottamatta), ja jaksojen pituuden takia tarinat etenevät melko ripeästi, mutta seitsemään ja puoleen minuuttiin saadaan tiivistettyä aika hyvin asiaa.

Teknisesti hahmot ovat melko yksinkertaisiksi piirrettyjä, mutta hahmojen liikkeiden ja ilmeiden skaala on valtava, ja liikehdinnällisesti sarja on yllättävän vauhdikas. Hahmot ja taustat ovat hyvin värikylläiset ja lämminsävyiset, ja luovat mukavan kotoisan ja turvallisen tuntuisen maailman. Eukon ja ukkokullan tupa kelpaisi minullekin! :-3

Erityismaininnan voisin antaa sarjassa käytetyille visuaaliefekteille, jotka tekivät minuun vaikutuksen jo lapsena - ainakin ne olivat jääneet mieleeni ja vuosien jälkeen katsoessani niitä uudestaan tunsin mukavia läikähdyksiä sydämessäni. Saa nähdä jos teen sarjan taustataiteesta ja visuaaliefekteistä oman esittelyn myöhemmin. :D

Animaation takana on Studio Pierrot, tuotannosta vastaa Gakken Co. (Jännästi nämä tahot ovat myös olleet työstämässä paria vuotta aikaisempaa Peukaloisen retkiä. :-))

Japaninkielinen dubbaus on miellyttävää kuunneltavaa, ja lopputunnaribiisi jää kivaksi iloiseksi korvamadoksi päähän soimaan (hauskana pikku kuriositeettina biisiä kuullaan myös Bomb Jack-nimisessä videopelissä). Jos tällä sarjalla olisi soundtrack olemassa, ostaisin.



Jälleen kirjoitan taas muutaman sanasen myös suomidubbauksesta. Itselleni tutumpi ja rakkaampi on tosiaan televisiossa 1980-luvulla esitetty Muori Pippuri (vaikka nimi onkin väärä), jossa Kaija Kiiski ja Harri Hyttinen näyttelevät kaksistaan kaikki hahmot. Jaksoja oli nauhoitettuna kaseteille, mutta Ihmemaa Ozin tavoin myös osa Muori Pippureista on päätynyt kadoksiin, eikä minulla suureksi ikäväkseni nykypäivänä ole jaettavana kuin ensimmäiset kaksi jaksoa kokonaisena, ja 25. jaksosta puuttuu loppu. Pauli Virta Productionsin ysäridubbaus ei sekään ole huono, mutta en siltikään pidä siitä niin paljon.

Vaikka minulla on tallessa vain vajaat kolme jaksoa, niistäkin riittää iloa. Kiintoisaa on, että ainakin sarjan ensimmäisessä jaksossa tunnuslaulut laulaa joku erillinen naislaulaja (nimeä ei valitettavasti tiedossa), mutta myöhemmin sarjassa Kaija Kiiski laulaa myös tunnuslaulut, lopputunnaria minulla ei valitettavasti ole. Kuten monessa YLEn esittämässä lastenohjelmassa, myös Muori Pippurin alkutunnarissa lapsia kutsutaan ruudun ääreen "mukaan seikkailuun". :3

Parisuhdedraamakomedia-extra

Sarja on paikoin lähes parisuhdekomediaa kun muori säheltää paljon myös talomaalariukkonsa kanssa, ja sitä on ainakin omasta mielestäni melkeinpä hauskinta seurata näin aikuisiällä. Ukko on hyvin äksy ja tyypillinen äijänjäärähahmo, eikä oikeastaan kovin tykättävä ensi alkuun: ukko on itsekäs, eikä pidä lapsista tai eläimistä (ja inhoaa eritoten hiiriä). Siltikin ukkoa käy kyllä melkeinpä ihan sääliksi, kun eukko pimittää salaisuuksiaan!

Mutta sarjalla on yllättäen (tai väistämättä) pitkähkön kestonsa aikana kuitenkin jopa löyhää kehitystä (tai ehkä kävi vain niin, että joku sarjan käsikirjoittajista teki sattumalta mahtavan oivalluksen), sillä aluksi eukko salaa erikoiskykynsä jopa omalta ukoltaan, mutta aikanansa (vasta jonkin matkaa sarjan puolivälin jälkeen) salaisuus vähitellen valkenee ukolle ja sarja muuttuu pysyvästi sen myötä: aluksi ukko on ymmärrettävästi yllättynyt ja hiukan järkyttynytkin eukkonsa erikoislaatuisuudesta, ja on todella huolissaan siitä, mitä muut ajattelisivat jos salaisuus paljastuisi. Mutta kärttyisen ja murahtelevan ärripurrin ulkokuoren alla sykkii lämmin ja rakastava sydän, ja ukko on sittenkin enemmän huolissaan oleellisemmasta: siitä, mitä kaikkea ikävää eukolle voisi sattua tämän ollessa kutistunut. Äijä ei koskaan hylkää muijaansa, ja lopulta sopeutuu tilanteeseen, säilyttää salaisuuden ja on oikeasti mukana juonessa.

Vaikkei sarjalla varsinaista jatkuvaa ja kehittyvää juonta olekaan, eikä viimeisessä jaksossa ole
varsinaista kliimaksia, tuntuu silti todella mukavalta nähdä sarjan päättyvän näin ja juuri tähän kuvaan. <3

(Tässä suhteessa sarja eroaa lähdemateriaalistaan; tarinoissa ukkokulta tietää eukkonsa salaisuuden lähes alusta pitäen, kun taas animaatiosarjassa ukko pidetään tietämättömänä yllättävän pitkään - niinkin kauan, että ensimmäistä kertaa sarjaa läpikatsoessani ehdin hyvinkin jo ajatella, ettei salaisuutta koskaan ukolle paljastetakaan, joten kun se sittenkin lopulta ihan oikeasti tapahtui, niin niinkin pieni asia tuntui hyvin merkittävältä ja erittäin virkistävältä käänteeltä! :D)

Lopuksi

Sarjan japanilainen DVD-julkaisu vuodelta 2005 on mielenkiintoinen ja kenties harvinaisempi tapaus, se nimittäin sisältää myös englanninkielisen dubbauksen sekä tekstitykset... jotka kuitenkaan eivät ole käännöksiä vaan enkkudubbauksen dialogi tekstitettynä. :D Mistä johtuu että tekstit, noh, eivät ole sitä mitä olettaisi niiden olevan, sillä japanin- ja englanninkielisellä dialogilla on paikoin merkittäviä eroja. Mistä johtuu, että päädyin katsomaan sarjan japaniksi kokonaan ilman enkku-dubbaustekstitystä. (Vastaavasti japaninkielinen tekstitys on japanidubbauksen dialogi tekstitettynä - ja siitä olisi kyllä apua mahdollisessa omassa käännöstyössä; Ihmemaa Ozin ohella haluaisin fanikääntää ja -tekstittää tämänkin lapsuuden suosikin suomeksi, jos vain aikani ja kiinnostukseni riittäisi siihen.)

Tervetuloa mukaan laulamaan japanilaisia muumilauluja! (tai jotain)

(Mikä ihmeen muumiblogi tästä on tulossa? :-DP)

Verrattain suositussa jaarituksessani Moomin (Best) Selection-levystä olen kirjoittanut: "Laiskoissa aikeissani on ollut jopa romanisoida japanimuumi-lyriikat [eli muuntaa ne aakkosittain luettavaksi] ja laittaa ne nettiin jakoon, en ainakaan muista, että niitä paljoa löytyisi esim. Animelyrics.comista tai YouTube-videoista."

Tuon kirjoittamisesta on mennyt pieni tovi, mutta viimein sain aikaiseksi tehdäkin jotain asian eteen. Kuten olen useammankin kerran blogissani maininnut (ja mainitsen jälleen kerran), japanin kielen taitoni ei ole kovin kehuttava, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa, ettenkö voisi yrittää romanisoida japanilaisia muumilauluja - etenkin kun itselläni on tarve ja suuri halu laulaa mukana! Linkki soittolistaan siis tässä. Nyt voin ilolla ja itsetyytyväisyydellä ilmoittaa, että valmista tuli!

Työ oli hidasta, mutta lopulta sain kaikki japaninkielisten muumilaulujen (joita on siis yhteensä yhdeksän kappaletta) sanoitukset muunnetuksi aakkosmuotoon, ja hiljattain viitsin väkertää "perinteiset" lyriikkavideot, jotka olen nyt ladannut YouTubeen. (Karaoke-tyylisten tekstitysten luontiin minulla ei rahkeet riitä, joten mitään kovin näyttävää ei ole tarjolla, pääasia on että sanoitukset ovat jotenkuten kohdillaan.) Olen tehnyt parhaani ja tarkistanut työn muutamaan kertaan, mutta en silti voi ymmärrettävästi taata virheettömyyttä. Kuitenkaan siellä ei pitäisi olla isompia typoja tai muuta. (Olen myös sisällyttänyt japanilaiset kanjit tubevideoiden kuvauksiin, jos ne kiinnostavat; kovat ja osaavat tyypithän varmaan laulavat niistä!)

(Ja pienenä ekstrana tulin näköjään tempaisseeksi romanisoidut sanat myös japanilaiseen Suzukin automainoksessa käytettyyn lauluun [älkää kysykö mitä muumit tekevät automainoksessa, kyseessä on Japani eikä Suomi]. :-D)

Olen viime aikoina puuhastellut enemmän YouTuben kuin blogin parissa, mutta ehkäpä saan aikaiseksi jaaritella taas pidemmälti jostain (ja jostain muusta kuin muumeista). Hyvää alkavaa kesää kaikille blogia lukeville!

Paratiisin vapaat linnut (päivitetty 2020/2022)

Tekstiä on päivitetty 3.4.2020, ja lisää 18.3.2022. Olen hieman muokannut tekstiä ja järjestellyt kappaleita uudelleen, lähinnä vaihtanut videolinkin paikan tekstin alkupuolelle.

Intialalaissyntyisen Ishu Patelin ohjaama 15 ja vajaa puoli minuuttia pitkä, sanaton lyhytelokuva Paratiisi (tai Paratiisilintu, eng. Paradise) vuodelta 1984 on yksi lapsuuteni kadonneita ja tällä vuosituhannella uudelleen löytämiäni animaatioita. Itse asiassa löysin sen uudestaan melkein vain sattumalta, kun kerran sain käsiini John Halasin kirjoittaman Masters of Animation-kirjan, jossa esitellään yksittäisiä animaation tekijöitä ja heidän teoksiaan, ja Ishu Patelista kertova kappale kiinnitti huomioni erityisesti, ja sain tietää, mitä minun tarkalleen kuuluisi etsiä. 

Elokuvan on tuottanut National Film Board of Canada (lyh. NFB), jonka animaatioita YLE on esittänyt jonkun verran viime vuosituhannella, nykyään ei kai enää pahemmin. Elokuva oli ehdolla lyhytanimaatio-Oscarin saajaksi 1985, ja se on mm. voittanut Berliinin Hopeisen karhun.

Olen linkittänyt tekstiini useampia YouTube-videoita vuosien varrella, mutta keväällä 2020 huomasin että elokuva on nykyään katsottavissa NFB:n virallisella sivustolla. 

Seuraavaksi käyn läpi elokuvan juonen, josta osa saattaa olla omaa tulkintaa, koska elokuvassa ei ole puhedialogia eikä sanallista kerrontaa.

 Juoni

Värikylläinen elokuva kertoo tarinan mustarastaasta, joka kerran eräänä iltana lentää keisarin palatsiin tutkimaan paikkoja ja päätyy siellä katselemaan kultahäkissä elävän ihmeellisen, olomuotoaan muuttavan, lähes jumalallisen linnun lumoavaa tanssia keisarille.

Seuraavana päivänä mustarastas katselee kateellisena kuvajaistansa lammesta; se haluaisi tulla yhtä kauniiksi ja samanlaiseksi kuin palatsin lintu ja tehdä itsekin vaikutuksen keisariin. Sen olemus on kuitenkin vaatimaton jumallinnun rinnalla, ja niinpä se alkaa kerätä aineksia muuntautumista varten.

Lintu koristelee itseään kukilla, marjoilla ja hedelmillä ja muilta linnuilta varastetuilla sulilla, ja harjoiteltuaan ensin kovasti omaa esitystään mustarastas saapuu lopulta keisarin eteen.

 
Alku on hankala, eikä valepukukaan meinaa pysyä kuosissa, mutta lintu tekee parhaansa ja kumartaa lopuksi. Esitys ei kuitenkaan ole lainkaan herättänyt ihastusta, vaan kömpelöhkö tanssi tulkitaan päinvastoin pilkanteoksi. Rastas vangitaan ja suljetaan puiseen häkkiin palatsin ulkopuolelle.

Myrskytuuli riepottelee häkkiä niin että se putoaa ja hajoaa. Sadekin piiskaa päälle, mutta sen jälkeen rastas tajuaa olevansa vapaa.

 
Se palaa kotimetsäänsä ja muutenkin huomaa, miten erilaisia ja kauniita kaikki tavalliset linnut itse asiassa ovat - ja ne ovat kaikki vapaita, toisin kuin palatsissa vankina elävä jumallintu.

 

Aivan lopuksi mustarastas kutsuu kaikki linnut yhtymään sen kanssa niiden omaan ilon ja vapauden tanssiin.

...

Paratiisi on hyvin kaunis elokuva, yksinkertainen ja opettavainen tarina on kuvitettu häikäisevästi. Yllämainitun värikylläisyyden ja tarkkojen yksityiskohtien lisäksi maininnan ansaitsee myös tekniikka, jolla tumma, ääriviivoiltaan kirjaimellisesti säkenöivä palatsi on tehty. 

Valitettavasti animaation kauneus ei ollut päässyt täysin oikeuksiinsa 2000-luvulla löytämissäni digitaalisissa ripeissä (ja siksi en voinut tarjota korkealaatuisia ruutukaappauksia blogissanikaan tämän tekstin alkuperäisellä julkaisuhetkellä). NFB itsekin on julkaissut elokuvan YouTubessa 2015  ja se olisi siis muuten laadukas, ellei se olisi (tahaton?) laajakuvamuunnos ja ikävästi leikkautunut reunoistaan; tuon videon katselusta ei vain voi nauttia. Jaaritukseni alussa linkatussa NFB:n virallisella sivustolla katsottavissa olevassa videossa kuvasuhde sen sijaan on oikea. Ja laatu häikäisee - melkein tekisi mieli ottaa uudet ja paremmat ruutukaappaukset tähän jaaritukseen. Toisaalta tuntuu edelleen, että yksittäiset kuvat eivät tee oikeutta taideteokselle. ;-)

Jossei elokuva ehkä muuten ole tuttu ja tunnettu, niin siinä käytetty musiikki sen sijaan saattaapi olla; jumallinnun tanssia säestää James Lastin säveltämä ja Gheorghe Zamfirin esittämä ikivihreä, tai ehkä kuolematon panhuilukappale The lonely shepherd.

Animaatio lumoaa vieläkin ja musiikki aiheuttaa minulle edelleen väristyksiä kehossa. (Lapsena muuten luulin tuota mustarastasta varikseksi, kun en lintuja niin hyvin vielä tuntenut. ;D)

Ani-tädin muumifanituksen historiaa, ynnä muuta

Kuvituskuva.

Olen maininnut muumit blogissani useamman kerran, mutta enpäs vieläkään ole kunnolla avannut omaa henkilökohtaista suhdettani muumeihin ja näiden maailmaan (tai ehkä oikeammin sanottuna maailmoihin). Tässä jaarituksessa voisin vähän käydä läpi omaa historiaa ja miten muumit siihen lomittuvat.

Mistä lähtien olen tiennyt ja tuntenut muumit? Tähän kysymykseen on helppo vastata. Olen itse 1980-luvun puolivälin tuote ja siis vähän hahmottanut jo maailmaa ennen 1990-lukua. Perheenjäsenten nauhoittamilla VHS-kaseteilla on muutama pätkä siitä vanhasta puolalaisesta muumianimaatiosarjasta, ja kotoa löytyi myös Muumiperheen tarina-kokoomakirja joka sisälsi teokset Taikatalvi, Muumipappa ja meri ja Muumilaakson marraskuu. En tietenkään itse osannut lukea vielä tuolloin, mutta muistan että minulle yritettiin lukea Taikatalvea joskus, vaan ehkä en osannut antaa sille niin suurta arvoa noin nuorella iällä. Muistan kuitenkin lehteilleeni kirjan sivuja ja katselleeni Tove Janssonin kuvituksia. Kirjastossa oli myös kuvakirjoja joiden kuvituksena oli käytetty sekä puolalaista animaatiota että Janssonin alkuperäispiirroksia.

Tämä löytyi Ani-tädin lapsuudenkodista.

Pari jaksoa näitä puolalaisia muumeja löytyy kasetille nauhoitettuna, ja itse asiassa ihan
hiljattain sain käsiini juuri tällaisen kirjasen (vuodelta 1987), joita kirjastossa oli lapsuudessani.

Muumit siis olivat minulle jo vähän tuttuja entuudestaan ennen 1990-lukua ja japanilaista Muumilaakson tarinoita-animaatiosarjaa. Kuitenkin kyseisellä sarjalla on ollut valtava merkitys ja osa minunkin lapsuudessani, ei käy kieltäminen, ja tuolloinhan se suurin, tähänkin hetkeen jatkunut enemmän tai vähemmän kaupallinen muumibuumi ja eräänlainen muumien täydellinen "popularisoituminen"* alkoi. Oli muumikrääsää jos jonkinmoista, animaatiosarjan ja koti- ja mummolassanauhoitettujen VHS-kasettien lisäksi jonkinmoinen osa elämässäni on ollut myös tuon buumin aikaisella Muumi-lehdellä jota tilattiin minulle maaliskuusta 1994 tammikuuhun 1999 asti. Tuosta lehdestä voisinkin ehkä joskus kirjoittaa erillisen jaarituksen ja juttujen skannailukin on vähän ajatuksissa.

Valikoin satunnaisen lehden blogikuvitukseksi. Ilkka Ruokolan
piirtämät kansikuvat ja  sarjakuvat olivat lehden parhautta.

Mutta palataan kirjastoon. Ani-täti vietiin sinne siis jo hyvin varhaisella iällä, ja tottakai tongin sieltä kaikkea kun ei vielä täysin oltu kotitietokoneajassa. Janssonin sisarusten muumi-sanomalehtisarjakuvat olivat kirjaston lasten- ja nuortenosastolla ja muistan että kouluiässä lueskelin sarjakuvia varsin luontevasti Muumilaakson tarinoiden katsomisen ja Muumi-lehden lukemisen ohessa. Vaikka näin myöhemmällä iällä sarjakuvia uudestaan lukeneena huomaankin sen, että sarjakuvat ovat aikuiseen makuun tehtyjä ja ymmärrän paremmin kulttuurilliset, syvälliset ja satiiriset vivahteet, se ei muuta lapsuuden lukukokemusta, josta parhaiten muistan hahmojen keskinäiset nokittelut ja Muumipeikon ja Niiskuneidin mustasukkaisuusdraamat, tottakai. :D

Nyttemmin alkuperäisiä sarjakuvia on julkaistu uudelleen
kovakantisina, niitäkin olen haalinut kirjahyllyyni.

Niitä varsinaisia muumikirjojakin lueskelin kouluikäisenä, mutta kesti vähän ja aika paljonkin kauemmin, että sain ne kaikki luetuksi: Muumilaakson marraskuun luin vasta yläasteella ja Muumipapan ja meren vielä myöhemmin nuorella aikuisiällä. :DP Muistan kyseisestä kirjasta, että koin sen jotenkin levottomaksi ja ahdistavaksi, mutta voi olla, etten vain ymmärtänyt sitä kunnolla. Toisaalta, haittaako se? Ehkä voin suhtautua kyseiseen teokseen kirjallisena taideteoksena, jota en ehkä koskaan voikaan "täydellisesti" ymmärtää. Ja ehkäpä voisin lukea kirjan taas joskus uudestaan, niin kuin kaikki muutkin muumikirjat - liiaksi en niitä ole lukenut, en edes minä.

Tämä on ehkä suosikkini kaikista Tove Janssonin alkuperäisistä muumikirja-
kuvituksista; haaveksiva Muumipeikko kirjasta "Vaarallinen juhannus".

Niin ikään kirjasto tarjosi VHS-kasettipuolella kiintoisaa tavaraa; Tove Janssonin muumikuvakirjoihin perustuvat ruotsalaiset Kuka lohduttaisi nyytiä?- ja Kuinkas sitten kävikään?-animaatioelokuvat (vuosilta 1979 ja 1993) olivat itseni ja muidenkin perheenjäsenteni suosiossa ja siten lainassa aina toisinaan. (Onnekseni olen saanut haalittua molemmat animaatiot kokoelmaani, nykypäivänä niitä ei enää mistään löydä. Nämähän on kyllä myös DVD:llä julkaistu.)

Kova juttu lähipiirissäni oli myöskin vuoden 1973 Muumi-joulukalenteri, joka esitettiin televisiossa vuonna 1994. Sehän oli siis ruotsalainen, muumipukuisten näyttelijöiden esittämä sarja, ja vaikka yleensä pidän animaatioista, tähän joulukalenterisarjaan oli jotenkin onnistuttu saamaan jos mahdollista ehkä vielä animaatiotakin kiehtovampi, ainutlaatuisen mukaansatempaava tunnelma. Jaksoja tuli nauhoiteltua kasetille, joka on vuosien ja monen joulun saatossa kulutettu lähes puhki. (Saisi muuten tulla uusintana tämä, tai jonkinmoisena julkaisuna!)

Otin kuvan YouTube-videosta.

Kiinnostukseni muumeihin kuten muihinkin "lapsuuteni" juttuihin kuitenkin vähän lopahti teini-iässä, mutta se virisi uudelleen joskus varhaisaikuisuudessa ja on jatkunut enemmän tai vähemmän "kroonisena". Tottakai koen vähäistä kyynistymistä kaikkea ja myös muumeja kohtaan, mutta ei fanitus vain totaalisesti lakkaa. Ja muumifanitus on viime vuosina enimmäkseen ollut teosten ja tulkintojen omaa henkilökohtaista tulkintaa ja analysointia, mistä myös saatan kirjoittaa jotain seikkaperäisempää myöhemmin tai sitten en. Tiivistetysti voin sanoa olevani muumien suhteen "kaikkiruokainen", olen kiinnostunut niin alkuperäisistä kirjoista kuin sarjakuvista, animaatioista, musiikkiteoksista, peleistä ja kaikista muumien inspiroimista taidemuodoista mitä nyt voikaan keksiä. Tietenkään unohtamatta fanien tuotoksia.

Itse koen, että muumihahmoja on yllättävän vaikea piirtää, yrittipä sitten mukailla
ja jäljitellä Janssonien piirroksia, animaatioiden tyyliä tai piirtää omasta päästään.
Tästä vuoden 2008 A5-ruutuvihkopiirroksestani pidän kuitenkin jonkin verran.

Olennaista on kai mainita suosikkihahmonsa. Jo pikkutyttönä ihastuin Muumilaakson tarinoita-sarjan Niiskuun (liekö vaikuttimena ollut sitten Samuli Edelmannin ääni pelkästään vaiko jotain muutakin). Huonoja muumihahmoja ei olekaan, mutta kokonaisvaltaisesti paras hahmo on kuitenkin Muumipeikko itse. Muumipeikko on hyvin tunteellinen taiteilijasielu, avoin ja hyväuskoinen hahmo, kiltti ja vähän ressukka, joka ei osaa sanoa ei ja on tietoinen siitä. Symppaan hahmoa kovasti tässä sanomalehtisarjakuvan tarinassa, missä Muumipeikko on hyvyyttään majoittanut taloonsa ties mitä sukulaisia ja vieraita, lopulta jopa hattivatteja, ja porukkaa on niin paljon, ettei peikko itse mahdu enää asumaan talossaan vaan joutuu nukkumaan ulkona riippumatossa.

Vain yksi esimerkki siitä valtavasta tunteiden kirjosta, joita muumit ilmentävät

Myös Erna Tauron säveltämä ja Tove Janssonin itsensä sanoittama Muumipeikon laulu kuvaa hahmoa hyvin. (Linkin versio laulusta on vuoden 2005 Moomin Voices-levyltä.)

.....

Kuten kirjoitin edellisessä kommentissani Muumilaakson tarinoiden uudelleen dubbaamisesta, koen kaikesta huolimatta hetkittäin kyllästymistä ja ähkyn kaltaista muumeja kohtaan, siksi uudet jutut ovat pääsääntöisesti tervetulleita asioita (ja onnekseni olen kiinnostunut monista muistakin asioista niin muumeista tulee otettua taukoa luonnostaan ;>). Riviera-elokuvan jälkeen oli tiedossa, että muumeista oltaisiin tekemässä uusi animaatiosarja jossain vaiheessa. Tietooni tulleet huhut olivat epämääräisiä tuolloin, mutta nyt tiedossa on, että kyseessä on selvästi ihan uusi juttu, joka ei liity Riviera-elokuvaan eikä puolamuumeihin (vaikka puolamuumeista ollaankin taas tämän vuoden jouluksi koostamassa elokuvaa teatterilevitykseen). Lievästi ajankohtaista asiaa siis! Ja saattaa ehkä mennä hitusen mainostuksen puolelle, mutta menköön.

Uusi muumisarja tullaan tekemään kotimaisin ja brittiläisin yhteisvoimin, näillä näkymin ensimmäiset jaksot valmistuvat vuoden 2019 aluksi. Muumifaneillekin on annettu mahdollisuus osallistua tämän kuun alussa julistetun Indiegogo-joukkorahoituskampanjan kautta. Kampanja on käynnissä huhtikuun alkupuolelle asti (päivitys 3.4.2017: kampanja-aikaa on pidennetty kahdella viikolla, huhtikuun 22. päivään asti) ja sen tavoitteena on kerätä 200 000 dollaria sarjan visuaaliseen kehitystyöhön. (Homma vaikuttaa sen verran hyvältä ja kiinnostavalta, etten kauaa epäröinyt projektin tukemista, ja tämä voi olla ainoa - tai ainakin melko harvinainen - tilaisuus tukea muumianimaatiota elämäni aikana, joten kannoinpa minäkin korteni kekoon.) Muumien yksi merkittävä vahvuus on aina ollut tietynlainen uusiutumiskyky, ja toisaalta pysyminen samanlaisena ja näiden välillä tasapainoilu (sen vuoksi tarinat ja hahmot kiinnostavat edelleen), ja siksi myös uusille muumitulkinnoille ja erityisesti animaatioille on aina tilaa! ;-)

 *Muumien popularisoitumisella tarkoitan sitä, että muumihahmot tunnetaan kotimaassamme varsin hyvin, juurikin japanilaisen animaatiosarjan ansiosta. Vaikka se onkin ilahduttavaa, sillä on myös kääntöpuolensa; minusta tuntuu, että alkuperäiset muumiteokset ovat jääneet vähemmälle huomiolle, ja että nykyään niitä arvostetaan jopa enemmän ulkomailla kuin täällä meillä, vaikka nimenomaan niistä Tove Janssonin alkuperäisistä muumikirjoista ja sarjakuvista meidän kuuluisi olla ylpeitä, eikä pönöttää pelkästään japanilaisen animaation äärellä, niin hyvä kuin se muumitulkintana onkin. En tiedä onko "popularisoituminen" oikea sana tässä yhteydessä, kun muumit ovat olleet framilla jopa hyvinkin ennen 1990-lukuakin, mutta parempaa sanaa en keksinyt. Mutta ehkä jatkan aiheesta edelleen siinä tulevassa alkuperäisteoksia ja niiden tulkintaversioita käsittelevässä yleistekstissäni sitten joskus...