Leikkitiikeri Luukaksen opettavainen satuseikkailu

Johdanto ja alkuesittely
 
Tiikeri Luukas (tai Leikkitiikeri Luukas, ruots. Tygtigern Lukas Äventyr) on suomenruotsalaisen Christina Anderssonin kirjoittama lastenkirja ja myös animaatiosarja (itse asiassa en ole ihan varma kumpi on ollut "ensin", sarjassa on vuosiluku 1985, kirjassa taas 1986 - voihan tietty olla, että teksti on aikaisempi ja vain suomennos vuodelta 1986). Valitettavasti se on lähes unohtunut tapaus - tai sitä mieltä jotkut saattavat olla. Tätä omaa jaaritteluani ennen Luukaksesta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa; Eläköön kuvat!, Muistikuvia lapsuudesta, ja Videomuseo.

Minäkin kuulun siihen pieneen joukkoon, joka muistelee Luukasta lämmöllä. Kyseessä on siis kotimainen pala-animaatiotekniikalla toteutettu jatkuvajuoninen klassikko. Sarjassa on 13 jaksoa, jotka kestävät suunnilleen 8-10 minuuttia. Sarjan suomenkielisenä kertojana on Ahti Jokinen.

Kirja ja animaatio ovat hyvin läheiset ja kertovat saman tarinan - eroavaisuudet ovat hyvin vähäiset. Käsittelen jutussa molempia, mutta jos painotan tekstikappaleessa erityisesti jompaa kumpaa versiota, mainitsen siitä erikseen.

 
Näin sarjan lapsuudessani (n.1980-1990-luvun vaihteessa..?), ja lisäksi minulla oli ylläoleva Tiikeri Luukas-kuvakirja, joka hyödyntää osaksi animaatiossa käytettyä materiaalia ja kertoo tarinan tiivistetymmin. En muista paljoakaan siltä ihka ensimmäiseltä sarjan näkemiskerralta, mutta se jäi mieleen, ja myöhemmin 1990-luvulla sarja löytyi kirjaston hyllystä VHS-kasettina. Sen jälkeen osasin etsiä myös kirjojen joukosta, ja sieltä löytyi alkuperäinen mustavalkokuvitettu kirja, jossa on muuten ehkä parhaimpia takakansitekstejä ikinä! (Aikuisiällä olen onnistunut saamaan kirjan omaan hyllyyn.) (Muistakaa klikata kuvat isommiksi. ;-))

Luukas on esitetty Pikku kakkosessa aikoinaan, ja VHS-kasettia tuli lainattua kirjastosta monta kertaa. Sitten se katosi ikiajoiksi. YLEn ruotsinkielisten ohjelmien puolella Luukas on näytetty Buu-klubbenissa uusintana jopa tällä vuosituhannella, vuonna 2008, mutta havahduin asiaan vasta kun pari ensimmäistä jaksoa olivat jo menneet. Loput nauhoitin talteen, ja jatkoin suomenkielisen dubbauksen perään haikailua.

Maailmassa on kuitenkin ystävällisiä sieluja. Nimimerkki Nuuska Muikkunen on jotenkin onnistunut saamaan tuon muinaisen VHS-kasetin (jonka YLE julkaisi vain kirjastopalvelujen käyttöön) käsiinsä ja on tehnyt pienen kulttuuriteon lataamalla sarjan kokonaisuudessaan YouTubeen vuonna 2016. Kasettinauhan räpsimistä esiintyy, mutta videot ovat ihan katselukelpoisia (niistä olen tämän jaarituksen ruutukaappauksetkin ottanut). Olisi mukavaa, jos YLE viitsisi julkaista sarjan laajemmalle yleisölle vielä joskus.

Kirjoitan sarjasta aika paljon, juonikuvauksessa ei ole paljoa spoilereita mutta siitä eteenpäin niitä piisaa pohdintojeni seassa, joten laitan tähän kohtaan ankkurilinkit tekstin eri osiin (en ole ennen kokeillut niitä blogissani, enkä tiedä ovatko ne tarpeen, mutta testaan kuitenkin. Palautetta niihin liittyen saa antaa, että tiedän käytänkö niitä jatkossakin).

Juoni (suurpiirteinen kuvaus)
Kaikki alkaa tunteista - erityisesti kiukusta (kappale sisältää analyysin lomassa jonkinnäköistä hahmoesittelyä, spoilereita)
Tunteiden siivittämä toiminta (ei sisällä kovin yksityiskohtaisia spoilereita)
Kirja vs. animaatio (lähinnä pientä vertailua)
Animaatiotraumoja (lista)
Pari huomiota animaatiosta yleisesti (ei sisällä merkittäviä spoilereita)
Lopuksi 

Ja nyt sitten asiaan.

Juoni (suurpiirteinen kuvaus)

Luukas on pieni kangastiikeri, joka asuu Maria-nimisen pikkutytön kirjahyllyssä. Kaikki on hyvin, kunnes Marian syntymäpäivänä hyllyyn muuttaa uusi Milla-nukke, jota Luukas ei voi sietää. Pikku kangastiikeri kiukustuu niin paljon, että päättää karata kotoa ja porhaltaa lähimetsään ollenkaan aavistamatta, millaiseen seikkailuun tulee vielä joutumaan. Yhtäkkiä tyhjästä ilmestyy jättiläinen, joka kaappaa sekä Luukaksen että tämän äskettäin tapaaman puukeiju Tintin ilmalaivaan ja lennättää kaksikon linnaansa, jota ympäröivää puistoa koristavat lukuisat kultaiset patsaat.

Vähitellen asiat alkavat seljetä ja salaisuus toisensa jälkeen paljastua. Luukas ja Tintti saavat tietää, miksi Sarato-niminen jättiläinen on vanginnut ne, ja mitä tuleman pitää: kangastiikeri ja puukeiju ovat uusin lisä jättiläisen kultapatsaskokoelmaan. Kaksikon on toimittava todella nopeasti välttääkseen ikävän kohtalon, ja pärjättävä sillä mitä on - joillakin Luukaksen pieneen matkalaukkuun pakatuista esineistä on merkittävä osa, samaten kuin tuurilla ja silkalla sattumalla. Avukseen kaksikko saa yllättäen Tintin kadonneena pidetyn isän nimeltä Korkki. Pakomatkalla vastassa ovat niin Sarato itse kuin tämän huushollia pyörittävä Maisa-neiti, unohtamatta linnassa alati hääriviä vartijalintuja.

Tarinassa koetaan paljon. Kiukkua, iloa, vähän surua ja monta jännittävää ja suorastaan kuumottavaa hetkeä. Ennen pitkää jättiläisen linnasta pakeneminen ei suinkaan ole ainoa päämäärä; kolmikko päättää vapauttaa kultapatsaat - jotka joskus ovat olleet eläviä olentoja - Saraton vallasta. Myös yllättävä syy Saraton tekoihin selviää, ja viimein loppu hyvin, kaikki hyvin. Ikimuistoisen seikkailun päätteeksi Luukas on valmis palaamaan kotiin Marian luokse.

"Tämä pieni tiikeri on ollut suuressa seikkailussa!"

Tässä kohtaa seuraa pitkä pätkä analyysiä tai jotain semmoista. Tekstissä saattaa vilistä spoilereita, joten jos niiltä haluaa ehdottomasti välttyä, niin suora hyppäys kappaleeseen Pari huomiota animaatiosta yleisesti on suositeltavaa. Jos tämä animaatio/kirja ei ole entuudestaan tuttu, suosittelen katsomaan/lukemaan sen ensin. (Niinhän kirjailijakin kirjan takakannessa tekee: hän ei selitä liikaa vaan toteaa: "lisää saat lukea itse". ;-)) Tämä teksti on minun analyysini, mutta on tietysti aina parempi, jos (ja etenkin että) jokainen voi tehdä itse omat havaintonsa. Tietty jos spoilerit eivät haittaa, niin siitä vaan lukemista jatkamaan!


Kaikki alkaa tunteista - erityisesti kiukusta (kappale sisältää analyysin lomassa jonkinnäköistä hahmoesittelyä, spoilereita)

Tiikeri Luukaksen tarinassa on monenlaisia tunteita, mutta selkein on kiukku. Kiukku on itse asiassa kaiken alkuun paneva voima, sillä kirja alkaa näillä sanoilla:

"Luukas tunsi miten kiukku alkoi nousta.Se nousi kuin kupla aina päähän asti ja paisui siellä kunnes sanoi POKS ja halkesi."

On hauskaa ja jännää, miten tarinassa kuvataan tunteita ja opetetaan kuin vaivihkaa niiden tiedostamista ja käsittelyä. Tarina havainnollistaa sekä omia tunteita että opettaa huomaamaan myös toisten tunteita.

Oikeastaan valtaosa tarinan hahmoista toimii tunnepohjalta, ja sitä kautta ne ovat helposti omaksuttavia ja samaistuttavia, ja kun lapsille kirjoitetusta tarinasta on selvästi kyse, eikä sävy kuitenkaan ole saarnaava eikä lässyttävä, ei tuomitseva eikä liian myötäilevä, vaan enemmänkin neutraali, niin kaikki on kohdillaan.

"Se on minun sänkyni ja sitäpaitsi se on erittäin hyvä sänky",
Luukas huomauttaa kun sängylle istahtanut Milla-nukke arvostelee sitä rumaksi.

Luukas on tarinan alussa melko itsekäs ja vähän hemmoteltu hahmo ja hyvin kiintynyt omiin materiaalisiin esineisiinsä, joita matkalaukussaan kantaa (tosin Luukakselle voi ja pitää antaa pisteet luovuudesta ja mielikuvituksesta; Milla-nukke tietää vain yhden käyttötavan peilille, kun Luukaksella on monia ideoita). Luukas on selvästi elänyt omassa mukavassa kuplassaan, ja se poksahtaa moneen kertaan. Niin käy jo seikkailun alusta pitäen: Luukaksen ja puukeiju Tintin ensikohtaaminen ei ole Luukasta mairitteleva kun Tintti arvostelee Luukaksen lauluääntä ja muutenkin kummastelee Luukaksen olemusta.

"Mikä kumma sinä sitten olet, tuollaisia en luullut olevan olemassakaan", sanoo Tintti.

Muutenkin Tintti on melko suorasukainen ja sanoo aina ajatuksensa ääneen vailla hienotunteisuutta, mikä ei aina miellytä Luukasta, mutta pakon edessä kaksikko tulee joten kuten toimeen. Tintti on vähän näsäviisas ja pikkuisen ärsyttävä hahmo, mutta keijun herkkyys paljastuu kun ilmenee että tämän isä on ollut pitkään kadoksissa.

Kaksikko muuttuu kolmikoksi, kun Korkki, joka on aluksi vanginvartija, mutta tosiaan *spoileri* osoittautuu Tintin kauan kadoksissa olleeksi isäksi, liittyy seuraan. Korkki auttaakin huomattavasti asioiden eteenpäin viemisessä; se on järkeilevä ja omaa hyvän tilannetajun. Tarinan hahmoista Korkki on se turvallinen aikuinen, siis rauhallinen ja hillitty ja vähiten tunteidensa mukaan menevä, mutta pörröisen pinnan alla on lämpöä, ja juuri Korkin myötätunnosta ja aloitteesta Saraton puiston kultapatsaat - ja myöhemmin myös Sarato! - päätetään vapauttaa.

Tarinassa on pari hauskaa sivuhahmoa. Linnan palvelusväkenä toimiva Henna-lintu on sympaattinen, hieman yksinkertainen tohelo, ja ehkä tarinan iloisin tyyppi, jota kiltimpää ja vilpittömämpää saa hakea. Hahmo on melkeinpä ehkä suosikkini, tarkoitan että kuka ei voi olla tykkäämättä?

Ensi töikseen Henna pudottaa perunat lattialle hermostuneisuuttaan ja kömpelyyttään...

Henna ilostuu todella kun Luukas kutsuu sitä suloiseksi:
"Ihanaa kun joku sanoo niin. Maisa aina haukkuu minua epäsiistiksi."

Toinen hauska hahmo on Helmeri, yksi Saraton alaisina toimivista vartijalinnuista. Helmeri ei ole erityisen nokkela, mutta sen sijaan kätevä tassuistaan: Helmerin rakentama kaappikeittiö yksityiskohtineen on yksi monista mielikuvituksellisista tarinan jutuista.

Kompakti ja hyvin järjestetty kaappi. Haluaisin ehkä samanlaisen.

Helmerin huoneessa pidetään aamuöiset teekestit.

Vanhemmiten olen alkanut pitää Saraton hahmon analysoimisesta. On hyvin kiehtovaa, miten Saratosta opitaan tarinan edetessä jatkuvasti lisää.

Saatan selittää liikaa ja koko jutun pilalle erityisesti seuraavassa kappaleessa, joten esitän pahoittelut tässä kohtaa.

Tämän Saratoa käsittelevän kappaleen voi myös halutessaan skipata ja siirtyä seuraavaan kappaleeseen: Tunteiden siivittämä toiminta (ei sisällä kovin yksityiskohtaisia spoilereita)

On vaikeaa sanoa, mikä on tarinan varsinainen kliimaksi, mutta yksi huippukohdista on ehdottomasti Saraton tunteiden paljastuminen ja oikeastaan myös tietynlainen "vapauttaminen": jättiläinen on pakahtumaisillaan omaan ujouteensa, mutta on tunneilmaisultaan kömpelö, eikä ole koskaan osannut puhua kenenkään kanssa, saati pystynyt kertomaan ajatuksistaan ja tunteistaan kenellekään, eikä siten ole tullut ymmärretyksi.

Koska asioita on helppoa tulkita monin tavoin ja myös aivan toisin kuin alunperin ehkä on tarkoitettu, on syntynyt jatkuva kierre, jossa Sarato ei osaa, uskalla tai edes yritä ilmaista tunteitaan. Ainoastaan kiukku tulee itsestään, mutta se ei auta. Ympäristö on tulkinnut Saraton väärin, ja lopputuloksena kaikki osapuolet ovat jatkuvasti hermostuneita, levottomia ja kiukkuisia.

Sarato ei ole osannut käsitellä omia tunteitaan, eikä itsekään välttämättä ole ymmärtänyt, että kukaan ei ymmärrä häntä, ja kun kukaan ei koskaan ole yllättänyt ja kyseenalaistanut, vaan kaikki sujuu totutun kaavan mukaan, niin pitkän ajan kuluessa kierteen katkaiseminen onkin tullut aina vain vaikeammaksi.

Sarato on yrittänyt ratkaista ongelmaansa muuttamalla sieppaamiaan metsän olentoja patsaiksi, joiden kanssa keskustelemisesta ei ole päänvaivaa. Se ei ole kuitenkaan ollut mikään oikea ratkaisu, koska Sarato on huomannut olevansa edelleen ikävissään, yksinäinen ja tyytymätön. Mutta koska parempaakaan ei ole keksinyt, eikä juuri mikään tai kukaan ulkopuolinen ole yllättänyt, kiukun kierre on jatkunut samaa rataa. Ja ehkä mikään ei olisi koskaan muuttunutkaan.

Pakollinen muutos alkaa (ja myös apu tulee) ulkopuolelta, kun Luukas ja Tintti pistävät asiat täysin sekaisin. Sarato on aidosti yllättynyt ja ehkä vähän hämmentynytkin, kun ensi kerran kuulee vartijalinnuilta täysin odottamattomasta tapahtumasta: kaksi vankia on paennut!

Myöhemmin Sarato myös tuntenee varmasti jonkinmoista ahdistusta saadessaan kuulla että hänen patsaansa on palautettu taas eläviksi olennoiksi ja että ne kaikki ovat kokoontuneet hänen kylpyhuoneensa ulkopuolelle. Riippumatta siitä onko pelkoon syytä, Sarato, joka aiemmin lukittiin kylppäriin vasten tahtoaan, ei haluakaan enää tulla sieltä ulos vaan aikookin itse lukittautua sisään. Kostomentaliteetin ja lynkkauksen sijaan kaikki ovat kuitenkin päättäneet olla olematta vihaisia Saratolle ja jopa antaa tälle anteeksi. Kun ulkomaailma tulee näin paljon vastaan, Saratokin uskaltaa viimein astua esiin, vaikka häntä pelottaa, ja enemmänkin ujostuttaa, ihan hirveästi.

Vähäsen mietityttää, miten oikeastaan "totuus" Saratosta ilmenee nimenomaan muille tarinan hahmoille: kertoja toki kertoo sen meille kirjan lukijoille ja animaation katsojille, mutta miten tarinan hahmot oivaltavat asian? Sitä ei suoraan kerrota, onko joku jo hoksannut asian aiemmin, vai vasta ihan hetki sitten. Lukijana ja katsojana päättelen, että ainakin Korkki on saattanut arvata asian jo varhain. Luukaskin miettii yhdessä välissä, millaista olisi "olla niin hirveä kuin Sarato" ja muistelee jättiläisen ruokasalissa ollutta suurta tyhjää pöytää.

On varmaan aika yksinäistä olla niin kamala.

Ja Luukashan se on, joka keksii miten asia ratkaistaan, ja lisäksi uskaltaa puhutella kylpyhuoneessa piileskelevää Saratoa:

"Emme me sinulle vihaisia ole, koska lupasit olla kiltti."

Joka tapauksessa Tiikeri Luukaksen tarina osoittaa, mihin puhumattomuus ja omien tunteiden sivuuttaminen ja käsittelemättä jättäminen ja siitä johtuva pakahtuminen voi mahdollisesti johtaa. Toisaalta se on tarina tulkitsemisesta ja ymmärtämisestä: Saraton käyttäytyminen on tulkittu ja eittämättä helposti tulkittavissa väärin.

Tämän huomaa etenkin kirjaa uudelleen lukiessa: ensimmäisellä kerralla sitä ehkä keskittyy vain havainnoimaan Saratoa uhkana, kun taas myöhemmin, ja kun tarina on jo ennestään tuttu, sitä alkaakin havainnoida samaa asiaa eri tavalla ja saakin huomata, että ei hemmetti, Saraton ujous ja se, ettei jättiläinen "osaa olla" seurassa onkin ihan ilmiselvää alusta alkaen. (En osaa sanoa välittyykö asia ihan samalla tavalla animaatiossa.) Myös Saraton tietyt toiminnat, kuten pianon pimputus ja juhlasalin kattokruunujen puhdistus, antavat vihjeitä jonkinlaisesta kaipuusta ja toiveikkuudesta.

Kun tilanne viimein raukeaa, ja linnassa järjestetään puutarhajuhlat, kaiken iloisen puuhaamisen lomassa Sarato tekee oivalluksen itsestään.

 Äkkiä Sarato huomasi:
"Minähän osaan puhua kaikkien kanssa! Ei se olekaan vaikeaa!"

Miksi kaikki (tai lähes kaikki) oikeastaan ovat edes pelänneet Saratoa? No,yksinkertaisesti ajateltuna Sarato on suurikokoinen, jättiläinen. Sellainen itsessään saattaa jo pelottaa. Sarato karjuu ja huutaa, sitä on ymmärrettävää pelätä myös, mutta tarkemmin tutkailtuna jätti enimmäkseen vain tiuskii ja töksäyttelee. Vartijalintuja Sarato haukkuu, mutta vain "puuropäiksi" tai vastaaviksi, rumempiakin haukkumanimiä olen kuullut. Kumpuaakohan kollektiivinen pelko Saratoa kohtaan jostain yksittäisestä tapahtumasta pitkän ajan takaa?


Tunteiden siivittämä toiminta (ei sisällä kovin yksityiskohtaisia spoilereita)

Halutessasi voit hypätä seuraavaan kappaleeseen: Kirja vs. animaatio (lähinnä pientä vertailua)

Jos tarina pitäisi kiteyttää kahteen kuvaavaan sanaan, niin ne voisivat olla vaikkapa "tunnepohjainen" ja "toiminta". Luukas ei ole sillä tavalla "järkevä" hahmo, vaan useimmiten menee eikä meinaa. Kun Luukas ei halua jakaa kirjahyllyä Milla-nuken kanssa, eivätkä Luukaksen hienovaraiset yritykset häätää tulokas onnistu, Luukas päättääkin lähteä itse (kiinnostavaa on, että kertoja tai kukaan tarinan hahmoista, missään vaiheessa, ei totea ja julista Luukasta mustasukkaiseksi eikä sen [tai muunkaan tarinan hahmon] tunteita vähätellä vaan kertoja kuvaa niitä melko neutraalisti). Luukas karkaa kotoa vapaaehtoisesti, tai omasta mielestään ehkä pakon sanelemana, ja jatkossakin toimintaa siivittää tietynlainen "pakko".

Symppaan Luukasta kovasti erityisesti yhdessä tarinan kohdassa. Kun Luukaksen, Tintin ja Korkin pitäisi ohittaa Saraton makuuhuoneen ovi, tulee yllättävä ja tunneperäinen mutka matkaan. Kohtaus on animaatiossa, mutta kirjassa se on pidempi ja yksityiskohtaisempi - siksi sitatoin sitä.

Sitä ei lainkaan haluttanut kulkea oven ohi. Maailmassa ei ollut varmaan yhtään ovea jonka ohi se kulkisi yhtä vastahakoisesti. Mitä pitempään Luukas ovea katsoi, sitä vahvemmin sen valtasi epämiellyttävä tunne, että jotain sattuisi juuri tuon oven edessä. Luukas joko kaatuisi tai rupeaisi köhimään tai niiskuttamaan tai sitten - niin mahdottomalta kuin se tuntuikin - sille tulisi halu vaikkapa potkaista ovea. Tällaista Luukas eniten pelkäsi tehdä ja siksi siitä tuntui, että sen olisi pakko. Luukas oli nyt vuorenvarma siitä että se potkaisisi ovea. Mitä sitten tapahtuisi - sitä se ei uskaltanut edes ajatella.
- En voi kulkea tuon oven ohi, se kuiskasi.
- Mitä sinä sanoit? Korkki käännähti ympäri.
- Sanoin etten pysty kulkemaan tuon oven ohi.
- Mikset muka?
- Siksi että potkaisen sitä, Luukas vastasi kuohuksissaan.
- Oletko sinä seonnut? Tintti kuiskasi silmät pyöreinä.
- Niin minä luulen.
Tintti oli sanomaisillaan uudestaan "Sinä olet seonnut", mutta muisti sitten juuri sanoneensa sen eikä virkkanutkaan mitään.
- Mutta minä teen sen, Luukas uhosi.

I feel for you, Luukas~. Minullekin on tullut joskus tuon kaltaisia hassuja tuntemuksia, että jotain todella ääliömäistä tapahtuu vahingossa, ja että oikeastaan se pitäisi tehdä ihan tarkoituksella. Tämä kohtaus on malliesimerkki tunteen tiedostamisesta ja jakamisesta. Se onkin tärkeää, sillä kun Luukas kertoo tunteistaan, Korkilla on asiaan ratkaisu, ja mitään ikävää ei onneksi tapahdu.

Luukaksella on mielenkiintoinen hienotunteisuuden taju, mutta yllämainitun esimerkin mukaan toisinaan selviä vaikeuksia hillitä omia tunteitaan (etenkin niiden fyysisiä ilmenemiä). 

Tarinan kuluessa Luukas oppii eläytymään toisten tunteisiin ja jakamaan; huomatessaan ettei Henna-linnulla ole koskaan ollut peiliä kun hänellä taas on aina ollut sellainen, Luukas miettii asiaa, ja lahjoittaa peilinsä Hennalle, ja nähdessään Hennan iloitsevan Luukaksellekin tulee hyvä mieli. Samaten tarinan lopussa Luukas antaa kauneimman omistamansa esineen, kiiltokuvan, Saratolle, kiitokseksi tämän järjestämistä ikimuistoisista puutarhajuhlista.

Luukaksesta tulee myös rohkeampi seikkailun myötä. Seuraavassa Luukaksen ja Korkin keskustelu kun kolmikko onkin vastoin alkuperäistä pakosuunnitelmaa päätynyt palaamaan linnaan.

"Uskotko, että tällaiset kauheat asiat kasvattavat rohkeutta?"
"Sinähän olet jo rohkeampi."
"Olenko? Ei minusta oikein siltä tunnu."
"Sehän juuri on rohkeaa - tehdä vaikeita asioita vaikka pelkää. Kun tietää, että on pakko."
"Mutta en minä vielä mitään ole tehnyt."
"Kyllä sinä teet, olethan jo aloittanut."

Kun vähän myöhemmin joukolla pohditaan, miten Saraton kanssa toimitaan, itsensäkin yllättäen Luukas keksii ratkaisun, ja huomaa muutoksen itsessään.

"Minä olen muuttunut", Luukas ajatteli. "Tätä en olisi ikinä ennen tehnyt."

On kiehtovaa, että vaikka tarinassa on paljon fantasian elementtejä, ongelmia ei kuitenkaan ratkaista taikavoimilla. 

Tämän kappaleen lopuksi pitää todeta, että vaikka hahmot toimivat enimmäkseen tunteiden pohjalta, ja hahmojen tunteita kuvataan tarinassa paljolti, on siinä myös jonkin verran hauskaa simppeliä logiikkaa, kuten tämä toteamus. 

Luukaksen mielestä oli hullua juosta sen perässä, joka juoksi niiden perässä, mutta ehkä oli pienempi vaara, että Helmeri juoksisi taaksepäin, koska se juoksi eteenpäin.

Kirja vs. animaatio (lähinnä pientä vertailua)

Halutessasi voit hypätä seuraavaan kappaleeseen: Animaatiotraumoja (lista)

Animaatiosarja ja kirjan kertomus ovat hyvin lähellä toisiaan. Animaatio painottaa ehkä hieman enemmän toimintaa, kun kirjassa kuvataan tunteita runsain sanoin ja vertauskuvin. Kirjaa lukiessa tapahtumat ja paikat voi kuvitella itse. Animaatio toisaalta laajentaa tarinaa visuaalisella tasolla ja supistaa verbaalista kerrontaa. Ja toisaalta siinä on vähän muutakin: animaatiossa on muutama kohtaus tai pieni yksityiskohta, joita kirjassa ei ole. (Myös kirjassa on pari kohtaa, joita puolestaan animaatiossa ei ole. Molempi parempi.)

Yksi niistä sijoittuu tarinan loppupäähän, jossa pääkolmikko tapaa vartijalintu Helmerin. Helmeri kertoo esimerkin Saraton karmeudesta oman tarinansa ja kokemuksensa kautta.

Kerran Helmeri oli vilustunut, eikä voinut olla poimimassa omenoita puutarhassa toisten kanssa. Helmeri haluaa lukea ajankulukseen ja yrittää lainata kirjan Saraton kirjastosta tämän tietämättä, koska ei uskalla kysyä lupaa. Sarato kuitenkin yllättää Helmerin kaikkein pahimmalla hetkellä ja arvaa tämän aikeet, ja on huvittunut tilanteesta.

"Sinä luulit, että minä sanoisin ei."
"Ei..."
"Kyllä. Mutta en minä sano. Sinä saat lainata kirjan.. Sinä saat lainata kirjan, se on nimittäin hyvä. Mutta jos olisit valinnut huonon kirjan, niin olisin nipistänyt sinua nokasta."

Tämä(kin) kohtaus osaltaan valaisee ja syventää Saraton hahmoa hieman ja osoittaa, että jättiläisellä on myös huumorintajua - mutta tässä(kin) yhteydessä hahmo on tullut pelätyksi ja väärinymmärretyksi; Helmeri kertoo, että tämän kohtaamisen jälkeen hän ei ole uskaltanut näyttäytyäkään Saratolle.

Aiemmin mainittu Saraton makuuhuoneen oven ohittaminen ei ole ainoa tunnepohjainen ongelmatilanne. Kun makuuhuoneesta on selvitty, sen jälkeen animaatiossa ilmenee, että Luukas on jotenkin unohtanut rakkaan matkalaukkunsa Saraton makuuhuoneeseen ja joutuu itse asiassa vielä palaamaan sinne. Kohtaus on lyhyt ja sanaton, mutta helposti tajuttavissa.

Tällaisia pieniä yksityiskohtia on jonkin verran, mutta en nyt käy listaamaan kaikkia erikseen.

Animaatiotraumoja (lista)

Halutessasi voit hypätä seuraavaan kappaleeseen: Pari huomiota animaatiosta yleisesti (ei sisällä merkittäviä spoilereita)

Tiikeri Luukas on hyvin jännittävä. Kirjan luvut ja animaation jaksot jäävät lähes aina jännittävään kohtaan. Tapahtumat ja jotkin jutut ovat jänniä, jopa pelottavia ja ahdistavia. Vaikka sarja ei olekaan jättänyt minulle varsinaisia "traumoja" (en halua liika- tai muuten väärinkäyttää sanaa), niin on siinä sen verran huimia ja kuumottavia juttuja että listaan ne erikseen.

Ihan kaikki sarjan jutut eivät ole tässä, mutta tämä olkoon oma top3-listani ilman erityistä "kauheusjärjestystä".

1. Ovet. Saraton linnassa on paljon ovia, joista kuljetaan, ja toisaalta niistä voi ilmaantua mitä tahansa, millä hetkellä hyvänsä. Jostain syystä koin lapsena hivenen levottomuutta, ehkä myös jonkinlaista ärsyyntymistä, erityisesti niissä kohdissa sarjaa, joissa ovi avautuu ja kamera zoomaa sen "sisään". :D

2. Lintuperhoset. Tarinan oudoimmat, hivenen vastenmieliset ja ehdottomasti pelottavimmat otukset, jotka lentävät kuin linnut, ovat karvaisia kuin perhoset, joilla on terävät hampaat ja joita Sarato pitää linnassaan ikkunaverhoina. Tietämyksen mukaan lintuperhoset ovat "laiskoja, typeriä ja turhamaisia ja loukkaantuvat helposti". Tietämätön Luukas tulee riuhtoneeksi vankihuoneen verho-lintuperhosia ja saa otukset raivoihinsa. Ne onneksi häipyvät tiehensä kun Korkki avaa vankihuoneen oven.

Ei Luukas, älä tee tuota... D:

Mutta ahdistuksen varsinainen huippukohta on se, että myöhemmin lintuperhosen penteleet palaavat varoittamatta, rullaamalla itsensä sisään vankihuoneen avaimenreiästä. Tämä oikeastaan on kaikista pelottavinta - että joku inhottava hirvitys pystyy sniikkaamaan huoneeseen sisään itseään pienemmästä reiästä. En oikeastaan tiedä kovin montaa tätä pelottavampaa asiaa.

Kolmannen jakson loppu...

... ja neljännen jakson alku.

Mietityttää, mitä lintuperhosille mahtoi loppujen lopuksi tapahtua. Henna pelasti Luukaksen nahan vetäisemällä oliot ystävällisesti imuriin, mutta muualle linnaan niitä jäi vielä. Ja lisäksi animaation osaltahan otukset koristavat sarjan jakso-otsikkokuvia ja lopputekstejä - se lienee ollutkin niille arvoisensa loppusijoituspaikka. ;-)

3. Maisa. Saratoa ovat pelänneet varmaan useimmat, siinä ei ehkä ole mitään yllättävää, mutta itse asiassa minä jotenkin koin lapsena Maisan pelottavammaksi. :´D Mikä on ehkä jännä - Maisaa ei käytännössä tavata sarjassa kuin vasta loppupäässä, mutta neiti on läsnä muuta kautta ja nähdään Hennan ja Helmerin kertomuksissa. Maisan huutoa kuullaan jo alkupäässä, ja Luukas ja Tintti oppivat Maisasta riittävästi toisten tarinoista. "Maisa on vielä kiukkuisempi kuin Sarato." Nimessä tuntuu vieläkin lievähkösti ikävä kaiku (anteeksi kaikki Maisa-nimiset).

Maisan olemus, leveälti suupielten alaspäin mutristama suu ja kiukkuinen, suoraan silmiin tuijottava katse... tähän neitiin en haluaisi törmätä yhtäkkiä paikassa jossa minun "periaatteessa ei kuuluisi olla" - ja täsmälleen juuri niin tarinassa kuitenkin käy!

"Nyt on kiire", toteaa Korkki kymmenennen jakson lopussa,
ja juuri sillä hetkellä törmätään Maisaan!

Hyvin pian kuitenkin huomataan, ettei Maisa ole lainkaan niin pelottava, saati vaarallinen. Maisan kiukkuisuus johtuu yksinkertaisesti siitä, että neiti on joutunut tekemään asioita, joita ei todellakaan ole halunnut tehdä. Yllättävä rutiinin rikkoutuminen saa Maisan aluksi häkellyksiin, mutta neidin hämmästys muuttuu pian kiinnostuneeksi uteliaisuudeksi.


Pari huomiota animaatiosta yleisesti (ei sisällä merkittäviä spoilereita)

Luukaksen tarina on siis kotimaista tuotantoa. Tekniikaltaan se on pala-animaatio, hivenen "kömpelöhkön" oloinen ehkä, mutta jollakin tapaa hyvin sympaattinen. Jotenkin minulle tulee myös sellainen erikoinen fiilis animaatiota katsoessa että oikeastaan katson teatteriesitystä: hahmojen takana on yleensä yksi ja sama tausta, joka muodostuu yhdestä, kahdesta tai kolmesta "seinästä". Samaa tilaa ei juurikaan näytetä eri kuvakulmista, ja siksi kiinnostaisi kovasti miltä jotkin tilat näyttäisivät "siinä kulmassa jossa me katsojat olemme". Olenko outo? XD

Luukaksen ja Tintin vankihuone. Miltä se nurkka, jossa minä katsojana "olen", mahtaa näyttää?

Osittainen näkymä Saraton kirjastoon. (On muuten viihtyisän näköinen kirjasto.
Onkohan "katsojan puoleinen" seinä myös täynnä kirjoja?)

Muistan, että lapsena fanitimme joitain tiettyjä Luukaksen ilmeitä nuoremman perheenjäsenen kanssa, tai jotain sellaista. Nytkin edelleen oikeastaan mietin, että olisi hauska laskea Luukaksen kaikki sarjassa nähdyt ilmeet ja koostaa niistä jonkinlainen mielialakuvakesetti (ja käyttää sitä, siis jos olisin aktiivisena jossain sosiaalisessa mediassa jossa voisin virtuaali-ilmentää mielialojani). :D

En välttämättä muistanut ruutukaapata ihan kaikkia Luukaksen parhaita ilmeitä mutta siinä muutama.

Ja sitten on tietysti Saraton legendaarinen hammasirvistys:

Tämä on enemmän omaleimainen ja hauska kuin pelottava ilme...

Kaipa minunkin pitää mainita sarjan vinkeä musiikki ja äänimaailma. Tiikeri Luukaksen soundtrack (jos sellainen olisi olemassa) olisi kestoltaan varmaan alle puolisen tuntia, niin yksinkertaisia helposti kertautuvia elektronisia pimputteluja sen musiikit ovat. Äänimaailma taasen on hivenen oudohko ja epätyypillinen; vuosien mittaan olen tehnyt sellaisen havainnon, että kotimaisissa animaatioissa, joissa tekijöiden nimet kalskahtavat ruotsalaisilta, on usein erikoiset ääniefektit... :-)

Tämä toukka oli lapsena kanssa ihan best :D

Myöhemmällä iällä olen miettinyt, että tästä animaatiosta/tarinasta saisi mielenkiintoisen tietokone- tai videopelin. Tarinassa nimittäin on vähän sellaisia elementtejä; alussa Luukaksella on matkalaukussaan tavaroita, joista osa osoittautuu tärkeiksi apuvälineiksi ja joita tarvitaan myöhemmin. Toisekseen Saraton linnassa hiipparoiminen voisi myös olla hauskaa luolastoseikkailua...

En ole yksin näiden ajatusteni kanssa, Videomuseo-blogissa on myös samankaltainen havainto. :-)

Lisäksi sarjassa on myös yksi "meta"juttu. Ensimmäisessä jaksossa Luukas yrittää aiheuttaa "maanjäristyksen" pudottelemalla tavaroita hyllystä säikäyttääkseen Milla-nuken. Muutama kirja menee siinä sivussa, ja yksi noista kirjoista taitaa olla Tiikeri Luukas. :-) (Ja se voi olla melko selkeä vihje siihen, että kirja on ollut olemassa ennen animaatiota. Tietysti.)

Lopuksi

Tiikeri Luukas oli yksi suosikeistani lapsena, ja aikuisenakin se jaksaa edelleen viehättää - rehellisesti sanoen pidän sitä yhtenä parhaimmista tarinoista, joita olen seurannut koko elämäni aikana. Kyseessä on satu, johon ei heti kyllästy, ja vaikka se on niin katsottu kuin luettukin moneen kertaan, se jaksaa aina vain koukuttaa ja temmata mukaansa uudelleen. Jännittävä ja samalla opettavainen kertomus oikeastaan kaikenikäisille, mutta erityisesti lapsille.

Halusin jaaritella Luukaksesta osittain siksi, että sarja assosioituu minulla kesäfiilikseen. Loppujakson puutarhajuhlista voidaan päätellä että tarina sijoittuu kesään. (Hivenen harmittaa, etten saanut tätä juttua valmiiksi kuin vasta nyt kun kesä alkaa hiljalleen kääntyä loppupuolelleen... mutta fiiliksissähän voi olla todellisesta vuodenajasta riippumatta.)

Oz-jaaritus #2: pieni väliaikajaaritus?

En ole hetkeen jaaritellut Ihmemaa Ozista. Minulla on edelleen tekeillä mm. jaaritussarja, jossa aion käydä läpi sarjan kaikki juonikaaret, ja vähän muutakin on tulossa. Nuo saavat vieläkin odottaa jonkin aikaa, mutta nyt on pakko jaaritella aiheesta muusta syystä - siis pieni väliaikajaaritus "varsinaisen" asian vierestä!

Kun viime vuonna työstin jaaritusta Pikku prinssin seikkailut-animesarjasta ja löysin siinä ohessa Discotek Median YouTube-kanavan, huomasin samalla, että kyseinen firma oli kokeeksi julkaissut tubekanavallaan myös Ihmemaa Ozin ensimmäisiä jaksoja japaninkielisellä ääniraidalla ja englanninkielisellä tekstityksellä. Kiinnostuneille suorat tubevideolinkit tässä: ensimmäinen, toinen ja kolmas jakso. (Klikkailin nuo Watch later-listalleni heti kun huomasin, mutta niin ne vain jäivät ja ehtivät lojua yli vuoden ennen kuin katsoin, auts...)

Mitä ilmeisimmin nuo julkaistut jaksot ovat kiinnostaneet yleisöä tarpeeksi. Nyt ihan hiljattain vasta huomasin, että firma onkin julkaissut koko sarjan Blu-ray:lla peräti jo viime vuoden kesänä!

En omista minkään sortin Blu-ray-soitinta, mutta kyllähän tuo luonnollisesti on erittäin toivottu ja tervetullut julkaisu, joka houkuttaa ja himottaa... hitsi vieköön, koko sarja ihan oikeasti saatavilla alkuperäisellä ääniraidalla ja englanninkielisillä tekstityksillä? Ihanko oikeasti tämä on totta enkä unelmoi...?

Unelmoinut kyllä olen, mutta sittenkään en ole pitänyt ajatusta moisen videojulkaisun toteutumisesta kovinkaan realistisena. Discotek Median nettisivun tarkempi pläräily antaa kuitenkin ymmärtää, että firma on melkeinpä nimenomaan keskittynyt ja painottunut vanhempien (ja vähän erikoisempien) animeteosten lisensointiin - katalogista näyttäisi löytyvän monta muutakin kiinnostavaa julkaisua (ja tuoreempiakin nimikkeitä on toki tarjolla).

En yleisesti seuraa kovin tiiviisti uusia videojulkaisuja ja olen jopa vähän epäillyt, että kun "melkein kaikki on kuitenkin katsottavissa suoratoistona jossain", niin "fyysisille" julkaisuille ei ole kohta enää kysyntää eikä tarvetta. Onkin siis aivan mahtavaa huomata, että fyysiset videojulkaisut sittenkin voivat hyvin nykypäivänä, ja että tällaisia vanhemman ja/tai erikoisemman tuotannon julkaisijoita on!

Melkein olinkin jo alkamassa klikkailla itseäni nettikauppaan kun sitten tulikin seinä vastaan...

Yhtenä, ainoana mutta merkittävänä hankaluutena tässä on aluekoodaus. Discotek Median julkaisut näyttävät olevan ainoastaan Amerikan markkinoille suunnattuja. Kannattaako siis hommata sinisädelättyä, jos se ei pyöri täkäläisessä toistovälineessä (ja kuten sanottu, en edes omista soveltuvaa soitinta kun tätä ennen ei ole ollut palavaa tarvetta hankkia moista)...

Noh, voihan sitä koettaa vinkata että täällä Euroopassakin olisi animesta mieluusti maksavia kuluttajia...

Englanniksi tekstitetty Ihmemaa Oz kutkuttaisi siinäkin mielessä, että kieltämättä helpottaisi suuresti omaa fanitekstitys-urakkaani, jos epävarmoissa kohdissa voisin ottaa englanninkielisen tekstityskäännöksen avuksi. (Olen tehnyt jonkinmoisen suomennostekstityksen sarjan ensimmäisiin seitsemään jaksoon [ja jumahtanut kahdeksanteen]. Projekti on päässyt jumahtamaan, koska kun ei ole oikeaa kiirettä vaan kyseessä on omaehtoinen vapaa-ajan puuhastelu, niin homman venyminen ei haittaa.)

Toisaalta, kun valtaosa porukasta kuitenkin osaa lukea englantia, niin onko silloin mitään mieltä yrittää tehdä suomenkielistä fanikäännöstä (varsinkin kun Suomessa sarjalla on ehkä vain noin kourallinen faneja ;-))? Ensi sijassa omaksi ilokseni ja huviksenihan lähtökohtaisesti olen toki aikoinaan aloittanut koko käännöstekstitys-projektin, ja kaikesta hitaudesta ja jumahtamisesta huolimatta haaveilen saattavani sen loppuunkin vielä jonain päivänä. Ehkä jopa julkaisen sen yleisölle jos näin tapahtuu, mutta niin, kiinnostaako se välttämättä yhtään ketään? X-)

Saa nähdä miten asiat kehittyvät tulevaisuudessa...

Popples-karvaturrit

Popples on minulle vieraammaksi jäänyt tapaus, vaikka 1980-luvun lapsi olenkin. Oikeastaan sain tietää siitä 1990-luvulla internet-sivuilta, joilla jo silloin nostalgisoitiin mennyttä edellistä vuosikymmentä; kun pikkuponi- ja halinallejuttuja yritti tuolloin tutkailla, sitä törmäili muihinkin aikakauden juttuihin, joten ainakin tiesin, että joku Popples on olemassa, mutta en sitten hirveästi muuta. (Kyseessä on taas yksi monista 1980-luvun amerikkalaisen leluteollisuuden tuotemerkeistä.)

Tällä vuosituhannella kirpputoreja kierrellessäni löysin kerran VHS-kasetin otsikolla "Karvaturrit". Tarkempi silmäily osoitti, että kyseessä onkin tämä Popples. Koska olen kutakuinkin jo saanut haalittua talteen kaikki ehdottomasti kaipaamani VHS-aikakauden julkaisuaarteet, tonkimista on hyvä laajentaa uusiin asioihin ja alueisiin, joten ennakkoluulottomasti kasetti lähti mukaani.





Joudun valitettavasti toteamaan, että kyseessä on höttö ja jokseenkin turhanpäiväinen tapaus, enkä välttämättä kirjoittaisi siitä ollenkaan, ellei siihen liittyisi ulkopuolisia tekijöitä, jotka tekevät siitä jännemmän ja mielenkiintoisen: dubbaus ja koko julkaisu ylipäätään.

Elonet kertoo, että Karvaturri-poppleseja on julkaistu suomeksi peräti kolme kasetillista. Julkaisu on vuodelta 1993 ja tarkastuttajana ja levittäjänä on ollut Karelia Food. Jotenkin tuollainen firmannimi ei vain tuo ensimmäisenä mieleen videokasettijulkaisuja... X´D Varsinaisen kasetin alussa vilahtaa nimi LMmedia (lieneekö se sitten eri firma vaiko jotain muuta), ja lopputeksteissä kerrotaan että suomenkielisestä toteutuksesta ovat vastanneet jotkin Zen Productions ja AVM Videokuvauspalvelu Oy. Minulle nämä nimet eivät sano ennestään mitään.

Muutamaa vuotta myöhemmin löysin vielä toisenkin kasetillisen karvaturreja (täten yksi kasetti siis vielä uupuu kokoelmastani, ehkä saan sen kolmannenkin osan vielä joskus käsiini).

Mistä tässä hötössä on sitten kyse? Karvaturrit (jotka muistuttavat jotain hassuja koiran, pupun, lelukarhun ja sateenkaaren risteytyksiä) asustelevat tavallisessa ihmiskaupunkinaapurustossa, mutta ilmeisesti näyttäytyvät vain lapsille. Turrit "poppaavat" (huom. oma suomennos) esiin missä vain, milloin vain ja etenkin silloin kun tiedossa on potentiaalisesti hauskanpitoa. Ja vaikkei olisikaan, niin mistä tahansa voi tulla hauskaa sillä turrit tykkäävät puuhastella ja kujeilla (asiaa auttaa se, että otukset pystyvät vetämään erilaisia esineitä esiin tyhjästä).

Turrimainen tapa siivota pihalle levinneet roskat: päästetään ilmapallosta ilmaa, joka lennättää roskat tynnyriin.

Useimmiten turrien touhuissa ei tunnu olevan mitään logiikkaa tai edes järjen hiventä ja otusten läsnäolosta seuraa uhkaava kaaos, mutta onneksi mahdolliset sotkut ehditään siivota aina ajoissa ja kaikki kääntyy (turrimaisen oudolla tavalla) parhain päin. Meno on siis aika kepeää ja harmittoman oloista kohellusta ja eikä mitään suuria juonenkäänteitä ole. Pahiksiakaan ei ole, vaan karvaturrit aiheuttavat mahdolliset pulmat ihan itse.

Oikeastaan sarjassa ei varsinaisesti "käsitellä" mitään asioita, opettavaisuutta ja syvällisempiä teemoja on turha etsiä. Tämä hitusen hämmentää minua, sillä tuntuu, että jaksoissa ei ole mitään hirveän koherenttia ja jäsenneltyä sisältöä, vaan käsikirjoittajat ovat vain tajunnanvirrassaan luoneet jotain mielikuvituksellista. Vaikka olen yleisesti sitä mieltä, että asiat voi tehdä monella tapaa oikein, logiikka on jees joskin sen voi myös haastaa, ja luovuus on aina hyvä asia, niin siltikin olen hämmentynyt, kun en koe löytäväni tästä sarjasta mitään oikeaa oivallusta, idistä, jujua, pointtia, punaista lankaa tai kunnon tarinaa. Olenko liian järkeilevä ja/tai aikuinen tälle sarjalle, ja meneekö minulta siksi jotain täysin ohi? Vai meneekö minulta jotain ohi jostain muusta syystä? Saako joku muu tästä mitään irti? Onko tästä tarkoitustakaan saada mitään irti? Suhtautuisinko eri tavalla jos olisin nähnyt tätä lapsena? Yritänkö miettiä ihan liikaa? Pitäisikö sittenkin vain yksinkertaisesti heittää aivot suosiolla narikkaan? (Luultavasti kaikkien näiden kysymysten miettiminen on turhaa.)

Suomenkielinen dubbaus ei juuri paranna asiaa, itse asiassa asia on jopa päinvastoin. Turrien keskustelut kuulostavat välistä tönköiltä, jopa järjettömiltä, eivätkä englanninkieliset vitsit, sanaleikit ja arvoitukset (joita oletettavasti on jonkin verran, jopa paljon?) ole kääntyneet kovinkaan luontevasti suomeksi. Turreja ei suomidubissa myöskään hirveästi yksilöidä eivätkä hahmot juuri puhuttele toisiaan erityisillä nimillä. Tämä vaikeuttaa hahmojen esittelyä; "se iso sininen", "se iso pinkki", "se pienempi keltainen", "se pienempi vihreä"? :D On parempi, etten edes yritä. Osa turreista vaikuttaa käytökseltään enemmän poikamaisilta ja osa tyttömäisemmiltä, toisaalta sukupuolilla tuskin on mitään merkitystä. Hahmojen äänien perusteella ei myöskään voi päätellä paljoakaan, sillä useita ääniä on muokattu erilaisilla korkeuden nostoilla (tai laskuilla) aika luonnottoman ja etäännyttävän kuuloisiksi. Sarjan harvat ihmishahmotkaan eivät ole säästyneet äänimuokkaukselta, ja saundi on muutenkin aika monotonisen kuuloista (ja siksi kysyn ja totean; "Voiko Agapioa huonommin dubata? - Kyllä voi!". [Agapion dubbaukset ovat oikeasti sulosointuisia tähän verrattuna.] Toista kasettia katsellessani aloin jopa miettiä että onkohan tässä vain yksi ääninäyttelijä...mutta ei kai sentään, on niitä useampi.)

"Hei, nimeni on Turri. Haluatteko tulla kyytiin kun ajan junalla?"
 - No hei vaan Turri, kerro mistä muusta sinut tuntee että pystyn erottamaan sinut muista?

Vaivauduin tekemään taustatutkimusta sen verran, että selvitin, miltä vuodelta sarja on ja montako jaksoa kaikkiaan. Sarjaa on tehty kaksi tuotantokautta vuosina 1986-1987 ja yhteensä jaksoja on 44.

Suomijulkaisussa kaseteilla on kuusi n. kymmenminuuttista jaksoa. Jotenkin hassusti ekalla turrikasetilla on toisen kauden jaksoja, ja tokalla taas ensimmäisen kauden. (Tämän puolesta mietin, että mitähän jaksoja sillä kolmoskasetilla on? :D)

Nooh, eipä se toisaalta ole niin tarkkaa... samaa kohellusta se on aina vain. Tosin toisen kauden jaksoihin on lisätty "interaktiivisuus"-elementti; hahmo tai useampi saattaa kesken kaiken puhutella katsojaa ja pyytää jopa apua. :´D (En ole ikinä pitänyt niistä "muka-interaktiivisista" lastenohjelmista joissa hahmot puhuvat katsojille ja pahimmillaan noissa ohjelmissa on ärsyttäviä hiljaisia pätkiä kun katsojan odotetaan vastaavan... onneksi tässä ei kuitenkaan liiaksi pitkitetä asioita vaikka katsojaa puhutellaankin!)

Ja siis hupaisaahan on se, että tässä sarjassa asia on viety niinkin pitkälle, että animaatioon on vielä ihan oikeasti piirretty "katsojan" auttava käsi!

Kierivä filmirulla "tulee läpi" televisioruudusta
ja karvaturri pyytää katsojaa antamaan sen takaisin.
"Kiitos! Nyt voit pyytää äidiltäsi namia palkinnoksi!"

Sarjan lopputekstit paljastavat, että animaatio on tuotettu Japanissa, animeksi tätä ei kuitenkaan kukaan miellä. Teknisesti animaatio on perushyvää (se näkyy noissa ylläupottamissani tunnarivideoissa), mutta juuri siksi minusta on pikkuisen sääli, että tällainen kepeä ja melko sisällötön kaaoshöttö on niinkin laadukkaasti animoitua. :´D

Latasin ekan turrikasetin jaksot edesmenneelle YouTube-kanavalleni jonakin vappuna (en itse muista, minä vuonna tarkalleen). Tänä vuonna ajattelin uusia tämän latauksen ja lisäksi tuoda tubekansalle myös kakkoskasetin nähtäväksi. Jossei vappuna ole parempaa tekemistä (toivon mukaan on), niin yhtä hyvin sitä voi kai (yrittää) tappaa tovin tämän piirretyn parissa. Ainakaan aivot eivät pahemmin rasitu kun ei liiaksi yritä miettiä. :P Ja ehkä kepeälle ja turhanpäiväisellekin hötölle kuitenkin on tilausta ja paikka maailmassa (etenkin nyt kun koronavirus ja sitä seuranneet lieveilmiöt jylläävät ja uuvuttavat. Itse ainakin olen kokenut tavallista suurempaa tarvetta henkisesti keventävälle täyshömpälle [ja köh, minäkin olen katsonut Masked singeriä kuluneen kevään aikana... :P]). (Ja onhan niitä muitakin animaatioita tai lastenohjelmia, jos kaipaa koherentimpaa sisältöä.)

Karvaturrit 1 - Kaikki on mullin mallin
Karvaturrit 2 - Nyt pidetään hauskaa!

Jotenkin miellän näiden värikkäiden bile-karvapallojen sopivan vappuun?

Vaikka turrihahmot sinällään ovat ihan söpöjä, niin animaatiota en siltikään erityisesti voi suositella kenellekään (muille kuin ehkä hahmojen ehtaa 1980-luvun tuuheutta ja pörröisyyttä huokuvan estetiikan ja/tai laadultaan kyseenalaisten suomidubbausten ystäville). Mistään mestariteoksesta ei ole kyse, eikä tämän ohittamisessa menetä kerta kaikkiaan mitään, mutta ehkä tietynlaisen kulttiteoksen aineksia saattaisi olla...

Autenttisin muumitulkinta koskaan?*

Näköjään jatkan taas muumeista jaarittelua. Tällä kertaa paneudun erääseen vähemmän tunnettuun ja muisteltuun muumiaiheiseen televisiosarjaan. Myönnän, että oikeastaan olin itsekin kokonaan unohtanut sen!

...ainakin siihen asti, kunnes vuonna 2014 juhlittiin Tove Janssonin syntymän 100-vuotispäivää, ja Yleisradio osallistui siihen esittämällä tuon ko. vuoden elokuussa televisiossa ja ehkä enemmänkin julkaisemalla YLE Areenassa useita Tove Janssonia ja muumeja käsitteleviä ohjelmia, enimmäkseen dokumentteja, mutta lisäksi myöskin kolme jaksoa Mumindalen-sarjasta 1980-luvun lopulta.

Minulla ei suoraan sanoen ollut hajuakaan mitä oikeastaan aloin katsoa Areenan tarjontaa tuolloin plärätessäni ja klikatessani Mumindalen-jakson päälle, paitsi että ohjelman intron alkaessa pyöriä tuli sittenkin, ehkä pieni, mutta hyvinkin todellinen blast from the past - kyllä vain, sittenkin, todellakin, tämähän näyttää tutulta, ei hemmetti, muistan katsoneeni tätä lapsuudessani! Joskus kauuuan sitten, 1990-luvulla, ajalla jolloin ei vielä ollut YLE Teemaa eikä Femiä, vaan ruotsinkieliset ohjelmat oli siroteltu TV1:n ohjelmistoon! YLEn ruotsinkielisiä lastenohjelmia tuli sunnuntaiaamuisin tovi ennen kantakielisten ohjelmia, joten niitä tuli katseltua toisinaan vaikkei ruotsia juuri ymmärtänytkään. :-)  

"Muumilaakso", siis vuosimallia 1989 ja Pohjoismaiden yleisradioyhtiöiden yhteistyönä tuotettu televisiosarja ;-), on myös tullut nähtyä. Jotenkin se vain oli päässyt kokonaan unohtumaan. Toisaalta ihmekö tuo, kun Muumilaakson tarinoita armottomasti vei mielenkiinnon ja voiton seuraavalla vuosikymmenellä?

Millainen sarja tämä sitten oli? Ehkä omalla tavallaan "autenttisin" muumisarja siinä mielessä, että sen visuaalisessa toteutuksessa on käytetty ja hyödynnetty alkuperäistä materiaalia, nimittäin itsensä Tove Janssonin muumipiirroksia ja -akvarelleja. Lisäksi läsnä ovat vahvasti kolmiulotteiset kuvaelmat, dioraamat, jotka ovat enimmäkseen Tuulikki Pietilän käsialaa, mutta joihin Jansson itse sekä Pentti Eistola ovat myötävaikuttaneet. Ja kyseessä ovat siis ne tismalleen samat dioraamat, jotka ovat olleet ja oletettavasti ovat edelleenkin Muumimuseossa näytteillä! (Olen käynyt Muumimuseossa kahdesti, mutta en kaikkea sisältöä tietenkään muista.)

Voi pojat, nämä lapset ovat olleet onnekkaita aikoinaan. *_* (Tämä muumitalo on esillä Tampereen
Muumimuseossa nykypäivänäkin, mutta se on vitriinissä eikä yleisö saa tietenkään koskea siihen.)

Noh, kun yllätyksellisestä nostalgiaryöpystä tuli selvittyä vuonna 2014, niin nuo kolme Areenassa julkaistua Mumindalenin jaksoa tuli katsottua mukavissa fiiliksissä, vaikka ruotsin ymmärtämiseni on edelleenkin ruosteessa. (Mutta miksi vain kolme jaksoa julkaistiin? Koko sarja olisi kyllä kelvannut! Ja onko sarjaa esitetty suomeksi koskaan, ää-ääh...?? [Luultavasti ei, sillä kyllä siitä jotain parempia muistikuvia siinä tapauksessa varmaan olisi. Mutta enpä minäkään kaikkea aina tiedä tai muista. :D]) Ja hauskana pikku triviana; sarjan ruotsinkielisenä kertojana on Margit Lindeman, joka esitti Muumimammaa Muumilaakson tarinoiden ruotsinkielisessä versiossa.



Harvemmalla tv-sarjalla taitaa olla introa, joka kestää peräti kolme ja puoli minuuttia. :´D Eipä siinä, tämän Mumindalenin intro on jo itsessään oma elokuvataideteoksensa; se on esittelykierros muumitalossa ja vilkaisu siellä käyskenteleviin hahmoihin. Totisesti muistan kaakeliuunin päällä möllöttelevän esi-isän jonka kohdalla intron musiikissa torvi törähtää hauskasti. :-)

Sarjan lopputekstien kuvasto taas vaihtelee jaksokohtaisesti, tekstien taustalla näytetään jaksoon liittyvä dioraama tai muu kuvitus (tuossa upottamassani videossa esimerkkinä siis välkkyvä majakan valo). 

Sarjassa on kymmenen jaksoa, jotka kertovat lyhennetyt katkelma- tai tiivistelmäversiot Janssonin alkuperäisten muumiromaanien ja -kuvakirjojen tarinoista. Jos katsoitte ylläupotetun videon, niin ehkä huomasitte intron jälkeisen pikkuruutujen ryppään, joka paljastaa sarjassa käsitellyt tarinat ja niiden jaksojärjestyksen:

1. Muumipeikko ja pyrstötähti
2. Taikurin hattu
3. Muumipapan urotyöt
4. Vaarallinen juhannus
5. Taikatalvi
6. Kuka lohduttaisi nyytiä?
7. Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
8. Muumipappa ja meri
9. Muumilaakson marraskuu
10. Vaarallinen matka

Kun teksti, piirros- ja maalauskuvitukset ovat yksi yhteen täydellisen alkuperäiset ja dioraamatkin melko tarkkaan mukailevat alkuperäisteoksia, sen lähemmäksi autenttisuutta ei voi päästä.

Animaatiosta ei tietenkään voi puhua, joskin piirroksia ja kuvaelmia on elävöitetty efekteillä, niistä pari esimerkkiä.

Rakkaus alkaa jo syttyä Nyytin sydämessä?

Tove Janssonin piirrokseen on lisätty valoefektiä ikkunaan...

... ja myrskylyhtykin todella valaisee.

Yhteenliittyvien kuvitusten ja dioraamojen soljuttamista:

Vaarallisen matkan kirjakuvitusta...

...ja sama kohtaus dioraama-näkymänä.

Kyseessä on tosiaankin lyhennelmät muumiromaaneista, kuvakirjojen tarinat ovat mahtuneet kokonaisina mukaan. Jaksojen kesto ilman alku- ja lopputunnaria lienee about 13-15 minuuttia (ainakin niiden Areenassa julkaistujen jaksojen osalta [jos jotakuta asia kiinnostaa, niin tuolloin 2014 Areenassa julkaistut kolme jaksoa olivat kuudes, kahdeksas ja kymmenes {jos ei tämän jaarituksen kuvituksista muuten ilmennyt ;)}]).

Olisi kivaa jos YLE tai kykenevä taho julkaisisi sarjan kokonaisuudessaan yleisön katsottavaksi. En usko, että olisin täysin ainoana maailmassa aiheesta kiinnostunut.

 
Aiheeseen ja etenkin dioraama-kuvituksiin liittyen, YLE Areenassa on katsottavissa arkistomateriaalia: Näin tehtiin ensimmäiset kolmiulotteiset muumit ja muumitalo-pätkä (ohjelmasta Itse asiassa kuultuna: Tove Jansson, 1991). Puolituntisessa Elävän arkiston julkaisemassa Tove ja meri-dokumentissa vuodelta 1984 niin ikään sivutaan myös muumitalon rakennusvaiheita (dokumentti oli katsottavissa tuolloin 2014 myös, ja oli ilo huomata jokin aika sitten että se on jälleen katsottavissa, peräti toistaiseksi, joten sen ehtii katsoa myöhemminkin jos ei juuri nyt kerkiä. Suosittelen lämpimästi).

* Vaikka satunkin julkaisemaan tämän jaarituksen aprillipäivänä, niin muuten tässä ei ole minkäänlaista vitsiä, paitsi ehkä hitusen otsikon ajatuksessa... ;D jos joku nimittäin sen perusteella oletti minun jaarittelevan jostain muusta muumitulkinnasta kuin tästä kyseisestä, niin se olkoon riittävä "aprillipila".

Lisäys 4.4.2020: Lievästi ajankohtainen Muumimuseo-extra!

Koska koronavirus on ikävästi peruuttanut monet tapahtumat ja sulkenut paikkoja, niin Muumimuseoonkaan ei tällä hetkellä pääse. YLEn Tampereen uutisosasto on kuitenkin järkännyt "virtuaalisen" opastetun kierroksen kyseiseen museoon. 35-minuuttisella videolla (joka on toistaiseksi katsottavissa) esitellään kuusi museon muumiteosta, joista yksi on tämä Mumindalenissakin näytetty huikea muumitalo.

Lyhyttä muistelua: Teddy Ruxpin eli Eetu-nalle

Animaatioista ja lastenohjelmista kiinnostuneena tongin tietysti myös aika ajoin menneisyyttä, ja olen aika hyvin saanut selviteltyä joitakin huonosti muistamiani ja jopa unohdettuja tapauksia omasta lapsuudestani. Muistan erään piirretyn, jossa hahmoina olivat jokin nallemainen otus, iso keltainen toukka ja silmälasipäinen, viiksekäs, essuun pukeutunut ukkeli.

Hahmojen ulkomuodon lisäksi en sitten juuri muuta muistanutkaan, vain hyvin häilyviä yksittäisiä kohtauksia tai tilanteita joissa hahmot olivat. Sain joskus selviteltyä että nämä hahmot ovat peräisin animaatiosarjasta The Adventures of Teddy Ruxpin vuodelta 1988, ja suomeksi se lienee tullut telkkarissa nimellä Eetu-nallen seikkailut.



Ei kuulu suomalaisten muistelemiin piirrettyihin tämä(kään) tapaus juuri lainkaan, vaikka otaksun, että 65-jaksoinen sarja on esitetty kokonaan (jälkikäteen tutkittuna omat häilyvät lapsuuden muistikuvani sarjasta sijoittuivat enimmäkseen suunnilleen puolivälin-loppupuolen jaksoihin), ja ollakseen noinkin pitkä luulisi että sitä olisi useampi muksu (ja miksei aikuinenkin) sattunut vilkaisemaan. Mutta jotenkin ja jostain syystä ei vain ole jäänyt kovin monelle mieleen. :D Vaikka mistäs minä tietäisin kuinka usein sarjaa esitettiin, kun en edes muista milloin, ehkä juurikin 1980-luvun lopulla tai vuosikymmenen vaihteessa. Sen muistan, että sarja oli tekstitetty, ja katsoin sitä vaikken osannutkaan vielä lukea. (Hahmojen mahdollisista suomennetuista nimistä minulla ei ole tietoa, joten käytän alkuperäisiä englanninkielisiä.)

Ja toki - jos sarjaa olisi esitetty uusintana myöhemmin 1990-luvulla, niin kyllä se silloin varmaan olisi yleisesti paremmin muistissa ihmisillä.

Selviteltyäni tarpeeksi pystyin kaivelemaan tämän kyseisen sarjan netin uumenista ja talvella 2012 minulla oli aikaa perehtyä siihen ja katselinkin sarjan mielenkiinnolla läpi, vaikka englannin puheen ymmärtämiseni on ajoittain vähän niin ja näin (itse asiassa tekisi vähän mieli kääntää ja fanitekstittää sarja suomeksi itse, mutta tähän tuskin riittää aikaa jo aiempien [ikuisuus]projektien lisäksi :-)).

Mitä muistan päällimmäisiä fiiliksiäni tuosta vuoden 2012 katselurupeamastani (sarjahan oli tuolloin "vain" reilu parisenkymmentä vuotta vanha, nyt se on tietysti vieläkin vanhempi :--)), sanoisin, että edelleenkin aika hyvä sarja on kyseessä, siinä on sopivan löyhästi jatkuva juoni ja seassa yksittäisiä arkikommellustarinoita, pääpainotuksena kuitenkin - tietenkin otsikon mukaisesti - seikkailut. Oikeastaan eipä ole sen kummallisempi kuin moni nykypäivänkään lastenohjelmasarja - jos tuntuu että nykyajan lastenohjelmissa on kaikkia kummallisia otuksia, niin kyllä semmoisia oli 1980-luvullakin, ainakin kun tätä sarjaa katsoo. Myös nimet ovat outoja; suomennosnimestään huolimatta Teddy "Eetu-nalle" Ruxpin itse ei ole varsinaisesti tavallinen nalle tai karhu, vaan illiopiksi kutsuttu nallemainen otus (tämä on vasta alkua; sarja on muutenkin täynnä kaikenlaisia erikoisen nimisiä olioita, henkilöitä ja paikkoja :D). Teddyn parhaat kaverit ovat tosiaan vähän hömelö toukkamainen Grubby ja Gimmick-ukkeli, joka rakentelee kaikenlaisia vehkeitä. 

Vaikka lapsuuden muistikuvat ymmärrettävästi olivat melko utuisia, niin sittenkinpä katsoessani sarjaa tuolloin vuonna 2012 oli hauskaa huomata itse asiassa tunnistavansa asioita ja tapahtumia joita ei edes tiennyt muistavansa - jonkin verran semmoisia pärinöitä nostattivat erityisesti jotkin sarjan laulut. Upotan ne videoina tähän jaaritukseen täysin ja puhtaasti itseni iloksi, en tiedä enkä oikeastaan välitäkään onko niillä mitään merkitystä kenellekään muulle kuin minulle (sarjassa on yllättävän paljon hyviä ja/tai yksinkertaisen tarttuvia biisejä). Toki on aina mukavaa, jos joku muukin kuin minä muistaa tai tunnistaa näistä jotakin. :-)

Lähdetäänpä ensimmäiseksi purjehtimaan ilmalaivalla. Tätä laulua kuullaan sarjassa muutamaankin otteeseen ja oikeastaan se on aika tyypillinen sarjan "perus" biisi.



Sarjassa keskeisinä elementteinä ovat salaperäiset kristallit joihin kätkeytyy taikavoimia, joita Teddy kavereineen miettii ja pohdiskelee. (Edelleenkin minusta tuntuu samalta kuin lapsena - että nuo kristallit ovat muodoltaan jotenkin hassun litteitä. XD)



Sarjan 31. jakso alkaa heti laululla: Teddy ja Grubby laulavat autiomaan kuumuudesta. (Ja tämähän onkin se laulu jota käytin It's so hot in Moominvalley-videossani reilu puolitoista vuotta sitten.)



Sukellusvehkeet löydettyään Teddy lähtee tutkimaan maailmaa vedenalaista. (Minäkin haluan~)



Kuten en muistanut sarjasta montaakaan asiaa, niin en myöskään muistanut, että siinä oli myös "pahis" nimeltä Jack W. Tweeg (lyhennetysti usein vain pelkkä Tweeg). Tottakai pitää laittaa jaarituksen loppuun laulu myös Tweegiltä, samalla pikkuisen pahoitellen, että olin unohtanut hahmon lapsuudestani kokonaan (en varmaan vain osannut arvostaa silloin - näin aikuisiällä katsottuna hahmo on aika sympaattinen). "I feel a song coming on!" Signaali kaikille niille, jotka inhoavat tv-sarjojen ja elokuvien laulukohtauksia: paetkaa kun vielä voitte. ;-)



Voisi sinänsä olla hauskaa kirjoittaa tästä sarjasta pidempi teksti ja kunnollinen esittely, mutta tuntuu, että sitä varten minun pitäisi oikeastaan katsoa koko sarja uudestaan, sillä tuosta vuoden 2012 katselurupeamasta on mennyt jo tovi ja auttamattomasti olen päässyt jo unohtamaan asioita. Tällä hetkellä aikani ei riitä siihen - huomioni on tällä hetkellä kiinnittynyt enemmän mm. tietysti Muumilaakson kakkoskauden ja kevään merkkien seuraamiseen. Mutta toivottavasti vielä joskus löydän aikaa tämän sarjan läpikäymiseen kertaalleen...