Lyhyt mietintä visual noveleista (tai pelien tarinallisuudesta yleensä?)

Vuosina 2018-2020 päätin perehtyä ja käytin aikaani parin visual novel-pelin pelaamiseen. Olen aiemmin maininnut tästä jaarituksessa Ani-täti eksyi Keyn unenomaiseen animesovitusmaailmaan. Lainaan pätkää omaa tekstiäni:

Toisaalta mietin, kun olen pelannut jotain pelejä joskus, niin ovatko visual novelit mitenkään sen kummempia kuin ne muut?

En ole himopelaaja, jossain mielessä minua voisi pitää Keltanokkana (tai KeltanokkAni-na). Siitä huolimatta olen pohtinut itsekseni peleihin liittyviä asioita, kuten juuri että ovatko visual novelit sen ihmeellisempiä pelejä? Ovatko ne kokonaan oma genrensä? Voisiko tämän genren nimen suomentaa tai suomalaistaa järkevän kuuloiseksi, ja mikä se nimitys silloin olisi? Olen nähnyt käytettävän suoraa ja aika kankeaa käännöstä "visuaalinen novelli", joka omaan korvaan ei vain kuulosta mielekkäältä ja selkosuomelta sillä tavalla, että käsitteen ensi kerran kuuleva ymmärtäisi heti mistä on kysymys. Olen pienessä päässäni miettinyt mm. tarinapeliä, valintapeliä (tosin kaikissa visual noveleissa ei tehdä valintoja joten siksi tuollainen nimitys ei olisi kaikenkattavasti sopiva), näköromaania... niin edelleen. Koska en osaa päättää, kirjoitan tässä vain tylsästi termillä visual novel.

Jos mietin yleistasolla ja omasta kokemuksesta, kaikissa peleissähän on, jossei tarinaa, niin ainakin jonkinlainen päämäärä tai tavoite. Ristinollassa on yksinkertainen tavoite päihittää vastustaja. Pienellä mielikuvituksella ja verbaaliakrobatialla Tetriksen päämäärästä ja toiminnasta voisi kirjoittaa jännittävän juonikuvion. Ja niin edespäin.

 

Lapsuuden/teini-iän tarinalliset tietokone- ja videopelit

1990-luvun lapsuudessa tuli pelattua Muumit piilosilla-tietokonepeliä. Se oli käytännössä interaktiivinen kuvakirja: pelissä oli tarinallista (riimiteltyä) kerrontaa, ja pelikokemus oli yksinkertaista ja interaktiivista; ruudulla näkyvien objektien klikkailua, mistä seurasi aina jotain toimintaa; liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Samaten vaikkapa Masa Mainiossa on varsin paljon tarinaa ja oikeastaan monessa muussakin noissa ysärinaikaisisssa lasten peleissä. Noita pelatakseen ei aina tarvinnut edes osata lukea.

Olen vuosituhanteen vaihteessa pelannut myös Pokémonia ja emulaattorilla Sailor Moon: Another Storyn fanikäännöksen. Näissä kahdessa on aika paljon tarinaa ja juonikuvioita strategisen mätön roolipeleiksi.

Melkein kuin animea katsoisi, tai ehkei ihan. Hahmot ovat ruudulla ja kullakin hetkellä puhuvan hahmon pää ja repliikki ilmestyvät ruudun alalaitaan. (Ja siis, en ole loppujen lopuksi perehtynyt Sailor Mooniin sen enempää kuin mitä SubTV näytti ysärianimen ruotsiksi dubattua versiota. :D Silti viihdyin tämän pelin parissa aikoinaan ja jokin aika sitten huomasin että fanikäännös on tehty uusiksi ja paremmin kuin 2000-luvun alussa, siksi olisi mukavaa löytää aikaa tämän pelin läpipeluuseen taas joskus...)

Joten, ovatko visual novelit loppujen lopuksi sen ihmeellisempiä ja jos jokin erottaa ne muista peleistä niin mikä? 

Visual novelien yhteys kirjoihin

Visual novelien toimintaperiaate on loppujen lopuksi teknisesti hyvinkin yksinkertainen: pelaajan on ensisijassa tarkoituksena lukea kaikki ruudulle ilmestyvä teksti. Tekstin taustalla voi pyöriä grafiikkaa; maisemia, hahmoja, muita objekteja. Tunnelmia voidaan korostaa musiikilla, ääniefekteillä ja ääninäyttelyllä.

Rewritessa voidaan käydä esim. pyöräretkellä yhden tytsyn kanssa.

En valitettavasti muista tarkkaa ajankohtaa sille hetkelle, jolloin ensimmäisen kerran törmäsin varsinaiseen termiin "visual novel". Mitä todennäköisimmin jollain animesivustolla tai -blogissa ehkä, joskus 2000-luvun loppupuolella. Japanista tulee kaikenmoisia pelejä, sen toki tiesin. Kaveri pelaili joskus Higurashin ja vertasi sitä pitkän romaanin lukemiseen. 

Joissain peleissä pelaaja asetetaan valintatilanteeseen, jossa tarina etenee vasta kun valinta on tehty ja täten peli etenee tehdyn valinnan mukaan (seuraaviin valintoihin). Tässä mielessä visual novelit muistuttavat lapsuuden kirjoja joissa niin ikään lukija sai tehdä valinnan päähenkilön asemassa (muistan tällaisia kertomuksia lukeneeni, mutta ainoa josta vielä muistan nimenkin, oli kotimainen Jaana Tarman kirja Kolmen kohtalon katti vuodelta 1998, nimi on jo itsessään kuvaava. Oliko/onko tälle kirja"genrelle"kään mitään suomenkielistä nimitystä?).

 

Deittisimulaatiopelit ja eroge

Jotkin visual novelit ovat teemaltaan romanttisia, ja niissä voi olla deittisimulaatiopelien elementtejä. En ollut pelannut varsinaisia deittisimulaatio- (tai suorasukaisemmin sanottuna porno-)pelejä, mutta olin 2000-luvun kuluessa muodostanut jonkinmoisen ennakkokäsityksen niistä tältä pohjalta:

- katsottuna pari sentyyppisiin peleihin pohjautuvaa animesarjaa
- nähtynä yhden sentyyppisen pelin grafiikoita
- pelattuna SimGirlDate-peliä (muinoin pelikone.fi-sivustolla :D). (Japanilaisista peleistä selvästi inspiroitunut peli ei kuitenkaan taida olla japanilaista alkuperää vaan enemmänkin parodiaa...?)

Kuva SimGirlDate-pelistä.

Lisäksi reilusti yli kymmenisen vuotta sitten minulla oli toisinaan myöhäisten viikonloppuiltojen hupina kirjoittaa YouTuben hakuun "eroge opening" ja katsoa mitä löytyy - kyseessä ovat siis pelien introvideot. (Ja termi "eroge" viittaa eroottisiin peleihin, jos tätä selvennystä joku vielä kaipaa. Itse törmäsin termeistä ensin "erogeen" ja vasta myöhemmin "visual novel"iin.)

Visual novel-pelien introvideot (oli peleissä pornosisältöä tai ei) ovat ihan hauskaa katseltavaa, yleensä niissä soi joku poppijytäbiisi ja silmien eteen lehahtaa jänniä grafiikoita - parhaimmillaan mielenkiinto pelin sisältöä kohtaan herää.

 

Rewriten intro vielä upotettuna tähän.

Rewriten alkuvideo on kiinnostava. En muista tarkkaa ajankohtaa, milloin näin sen ensimmäisen kerran, mutta silloin mielessäni ei edes käynyt että pelin pelaaminen voisi olla mahdollista japania osaamattomalle, joten päädyin katsomaan pelin pohjalta tehdyn animesovituksen ensimmäisen tuotantokauden josta jäi se aiemmassa tekstissä mainittu hämmentynyt ja p*ska fiilis. Ketutuksesta huolimatta jäi silti vaivaamaan, mistä oikein oli kyse, joka johti siihen että rupesin selvittämään voisiko peliä sittenkin pelata.

Ja voisihan sitä.

Tekstin alussa linkatun jutun, eli Key-nimisen pelistudion peleihin perustuvia animesarjoja katsottuani kiinnostuin "alkuperäisteoksista" ja olisin mieluusti halunnut pelata Kanonin. Jotain olin joskus onnistunut netistä lataamaan, mutta peli ei lähtenyt pyörimään enkä jaksanut ruveta selvittämään, mistä kiikasti. Jätin homman siltä erää. Vasta alkuvuodesta 2018, Rewrite-animeen kimpaantumisen vanavedessä, päätin yrittää uudelleen ja viimein pääsin asiassa eteenpäin.

Julkaisen lähiaikoina jaarituksen, jossa käsittelen sekä Kanonia että Rewritea.

Omfg it's working! (Joskus aiemmin yrittäessäni tulivat vain musiikki, taustagrafiikka ja tuo tekstilaatikko, mutta itse tekstiä ei näkynyt. Kuva hyytyi heti alkuunsa, enkä jaksanut ruveta selvittämään mistä kiikasti ja luovutin silloin.)

Kymmenen vuotta jaaritusta

 

Tämän vuoden elokuussa blogini täyttää täyden pyöreän vuosikymmenen. 

Voi jumpe!

Mitäs synttärin kunniaksi tekisi? No, ainakin blogin ulkoasun päivitys ja pieni siistiminen on paikallaan.

Sinällään olisi hauskaa tutkailla ja höpistä jotain blogin tilastoista, mutta valitettavasti sitä ei voi tehdä, koska blogin tilastot ovat vääristyneet ja muuttuneet täysin epäuskottaviksi. Merkittävin haitta tapahtui viime vuoden (2022) kesällä, jolloin blogiin kohdistui arvatenkin jonkinlainen (spämmi)bottihyökkäys jonka seurauksena pari blogitekstiä näyttää saaneen järjettömän määrän klikkauksia - ja en siis todellakaan, mitenkään, voi uskoa, että blogiani luettaisiin kovin paljoa muualla Suomen ulkopuolella (mistä nuo klikkaukset ovat muka peräisin), vaikka se teoriassa mahdollista voisikin olla. Hivenen sääli kyllä, etten voi blogin tilastoja esittää.

Toisaalta, kuten sadannennen jaarituksen kohdalla jo kerroin, en niinkään välitä blogiin liittyvistä numeroista. Olenhan kirjoittanut blogia alusta pitäen omasta lähtökohdastani enkä katselukertojen tai lukijamäärien tavoittelumielessä - jos olisin, niin blogi olisi täysin erilainen kuin mitä se on.

Siksi on suorastaan ihme, jos blogini kiinnostaa yhtään ketään muuta kuin itseäni. No, oikeastaan vain jotkin yksittäiset tekstini lienevät kiinnostavia. En usko, että blogini kokonaisuutena kiinnostaa montaakaan ihmistä. Ei sen ole tarkoituskaan. Edelleen on jokseenkin samantekevää, lukeeko blogiani nolla, yksi, kaksi, viisi, kymmenen, viisikymmentä ihmistä. Tällä en kuitenkaan tarkoita, ettenkö välittäisi mahdollisista lukijoista. Lukijoiden olemassaolo konkreettisesti näkyy minulle vain yksinkertaisesti blogiin tulleiden kommenttien määrissä. Siksi kiitän jokaista, joka on ylipäätään viitsinyt kommentoida vuosien varrella. 

Hämmentää, miten hyvin ja perusteellisesti olen kirjoittanut sen blogin ihan ensimmäisimmän tekstin elokuussa 2013. Se pitää kymmenen vuotta myöhemminkin täysin paikkaansa. :D Vieläkin sitä tässä ollaan ja jaksetaan jaarittaa. 

Lopuksi vielä Black GemaGema-jengi vesileikeissä, sillä tänä vuonna en itse päässyt, oli viileähkö kesä eikä uimakeleistä tietoakaan.

Ponijaaritus #3: My Little Pony Tales - pastelliponien arkista ysärielämää

Aiemmin olen tiivistänyt oman ponihistoriani ja kertonut kasariponipiirretyistä. Nyt ponijaarittelu jatkuu ysäripiirretyn merkeissä!

Muistan oikein hyvin, kun My Little Pony Tales-sarja ilmestyi elämääni ensimmäisen kerran. Sitä mainostettiin televisiossa seuraavalla lauseella.

"Uudet jännittävät seikkailut jatkuvat, pikkuponit ovat nyt teini-ikäisiä!"

 ... valitettavasti itselläni ei tuota mainosta ole taltioituna, eikä sitä liene kukaan muukaan taltioinut (koska silloinhan se olisi YouTubessa). Vaikka muistan sen hetken, kun olen mainoksen nähnyt, niin sen aivan tarkkaa ajankohtaa en osaa sanoa, mutta vuosi lienee ollut 1994. Mainos mainosti siis nimenomaan animaatiosarjaa itseään, ei leluja tai muitakaan tuotteita. (Jos joku muuten nykypäivänä onnistuu bongaamaan tuon kyseisen mainoksen YouTuben kätköihin ladatuista mainoskatkoista tms. niin minulle saa ehdottomasti vinkata!)

Viisiosaisen kasettijulkaisun ensimmäisen osan etukansi vuodelta 1994.

Sama lause on myöskin tämän kyseisen Oy Backlund & Co Ab:n VHS-kasettijulkaisun kansikuvituksissa. My Little Pony Tales (1992)-sarjan jaksoja julkaistiin tuolloin viidellä kasetilla. Tuon julkaisun kaseteilla oli aina viisi jaksoa.

Sarja jäi lyhytikäiseksi, kymmenminuuttisia jaksoja on kaikkiaan 26. (Noista episodeista siis yksi jäi kasettijulkaisun ulkopuolelle.) Kasettijulkaisun dubbauksen teki oletettavasti Pauli Virta Productions Oy ja sen käännös on tehty ruotsista. Televisiossa sarja puolestaan nähtiin kokonaisuudessaan MTV3:lla Nordic Agapio Oy:n dubbaamana vuosina 1997-1998.

Upotan sarjan alkuperäisen englanniksi lauletun tunnarin, vaikka suomeksikin se olisi olemassa. (En katsokaas osannut päättää, kumpaa versiota käyttäisin: PVP:n vai sen jonkin kolmannen dubbauksen tehneen lafkan. Ja toisaalta Agapio ei koskenut Tales-sarjan tunnariin ollenkaan.)

Sarja oli eräänlainen jatko, tai enemmänkin spinoff, edeltäneelle 1980-luvun My Little Pony ('n Friends)-animaatiosarjalle. On tosiaan ehkä parempi puhua spinoffista, koska sarjojen välillä on hyvin merkittävä juonen- ja maailmanrakenteellinen ja lähtöasetelmallinen ero: My Little Pony Talesissa on erkauduttu satumaisuudesta ja käytännössä hävitetty fantasia lähes kokonaan. Siinä missä kasariponipiirretyissä yksisarviset, pegasosponit, meriponit tai keijusiipiset ponit päätyivät välistä aika hurjiinkin seikkailuihin, ysärin alussa ponit arkistuivat ja myös ihmistyivät.

Istuskellaan pöydän ääressä teetä juoden.

Fantasian ja eeppisten seikkailujen sijaan teini- (tai oikeammin esiteini)-ikäiset poniystäväiset käyvät koulussa ja töissä ja teineillä on teinien murheet. Ponit ovat melko liikunnallisia ja osallistuvat erilaisiin taitokilpailuihin, viettävät vapaa-aikaa jäätelöbaarissa ja kampaamoleikkien äärellä sekä pitävät teekutsuja ja fanittavat poptähtiä (ei sillä etteikö näin olisi kasarillakin ollut, nyt kun sitä miettii :-D). Seikkailut siis ehkä olivat uusia, niiden jännittävyydestä voidaan sitten olla montaa mieltä... :-) (Esimerkiksi päiväkirja tai kasettinauhuri katoaa, siis voi ei!)

Hahmot

Jos perhepiirissäni ei arvostettu poneja paljonkaan, niin ysäripiirrettyä arvostettiin, jos mahdollista, vieläkin vähemmän. Jos seikkailut olivatkin köyhempiä ja vähemmän mielikuvituksellisia, niin puolustukseksi voi sanoa, että tämä ysärisarja oli kuitenkin kokonaisuutena hallitumpi kuin edeltäjänsä siinä mielessä, että siinä oli selkeät keskushahmot, joiden elämänkäänteiden ympärillä sarjan tarinat pyörivät. Hahmot ovatkin sarjan ainoa oikea vahvuus, ja niistä on helppoa valita suosikkinsa. Hahmot ehditään käymään tunnuslaulussakin läpi. Videon upotin yllä, mutta kirjallinen kertaus ei ole pahitteeksi, ja täytyyhän minun kertoa hahmojen suomennetut agapionimet!

Agapionimet suluissa. Melody ja Teddy jätettiin dubbaukseen sellaisenaan. (Käkikello on lähinnä vitsinä mukana että sain taulukosta tasaisen. Tosin käkikellon käki on lähes jokaisessa sarjan koulukohtauksessa mukana, että kyllä kyseessä on lähes keskeinen hahmo myös! ;-))

Sarjan seitsemän tyttöponikaverusta ovat siis järkevä ja oikeudentuntoinen Tähti (Starlight), empaattinen romantikko Hellä (Sweetheart), fanaattinen musiikki-intoilija Melody, kirjanörtti Räpsy (Bright Eyes), tarmokas poikatyttö Tilkku (Patch), kömpelö mutta onnekas Apila (Clover) sekä tietenkin syvimmät tuntonsa päiväkirjaan kirjoittava, herkkä Karkki (Bonbon). Sivurooleissa ovat kolme poikaponia, pinnalta kova (ja sisältä pehmo) Teddy, atleettinen ja ylimielinen Ässä (Ace), ja kiltti, vähän vässykkämäinenkin Reipas (Lancer). Ponikaveruksia opettaa neiti Simanen (Ms. Hackney).

Erityisesti tässä tapauksessa minun on vaikea päättää kumpia nimiä suosia enemmän, alkuperäisiä englanninkielisiä joita käytettiin PVP-dubissa, vai Agapion dubbauksen suomennosnimiä. Koululaistyttösenä olisin joka tapauksessa arvostanut sitä, että englanninkieliset nimet olisi tekstitetty kuvaruudulle jotta olisin osannut kirjoittaa ne oikein; en todellakaan ollut mikään englannintaitaja tuolloin varsinkaan, ja hahmojen nimien kirjoittaminen oli tuskaa (ei alle 10-vee tyttö välttämättä tajua että "Päts" pitäisi kirjoittaa "Patch" ;-D).  (Olen ymmärtänyt, että poniystäväiset olisivat seikkailleet myös My Little Pony-sarjakuvalehdessä joka ilmestyi kasarin lopulla-ysärin alussa. En ole onnistunut saamaan käsiini sellaisia lehtiä, joissa hahmot olisivat mukana, joten täyttä varmuutta asiasta ei ole, mutta hahmoilla teoriassa voisi siis mahdollisesti olla myös toiset, sarjiksia varten suomennetut nimet.)

Sarjan sisällöstä

Sarja on jakanut ja jakaa vieläkin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Usein kritisoidaan sitä, että kyseessä on lastenohjelma, jossa kuitenkin on enemmän teini-ikäisiä koskettavaa sisältöä. Ei voi varmasti sanoa, mutta spekuloida voi, onko sarjan tavallaan ollut tarkoitus "kasvaa" edellisen kasariponisarjan katsojien mukana ja tavoittaa heidät uudestaan "ajankohtaisemmalla" , mahdollisesti samaistuttavammalla sisällöllä, vaihtaen satuseikkailut arkisen koululaiselämän iloihin ja murheisiin. Itse kukin voi miettiä tätä käänteen luontevuutta ja sopivuutta.

Läksyjen teko ei suju.

Lapsena omaksuin sarjan helposti "toiseksi poniuniversumiksi", vaikken asiaa tietenkään noin syvällisesti silloin ajatellut. Enemmän minua häiritsi juonen ja asetelmien ristiriitaisuus joissakin sarjan tarinoissa. Sarja yrittänee olla jonkin verran opettavainen, mutta kritiikkiä ei sada välttämättä ihan syyttä; joitakin sarjan tarjoamia esimerkkejä, neuvoja ja ongelmien ratkaisuja voi pitää vähintäänkin kyseenalaisina (esim. julkinen nöyryyttäminen [tai sillä uhkaaminen] ja kostaminen on joissain tapauksissa OK...??).

Jonkinnäköistä arkirealismia piisaa vaikkapa teini-ikäisten sosiaalisen ja tunne-elämän, ulkonäkö- ja ryhmäpaineiden, itsetunto-ongelmien ja kiusaamisen kuvauksina ja käsittelyinä. Toisaalta joitakin ihan oikeasti vakavia aiheita käsitellään - tai ainakin sivutaan - jopa uskomattoman kevytmielisesti. Hieman yllättävästi sarjan näkyvimmiksi teemoiksi koetetaan nostaa muinaiset ja vieraat kulttuurit, sekä luonnonsuojeluun ja ympäristöongelmiin liittyvät asiat, johon sarjan päätösjaksokin huipentuu.

Kun kaikki huolimattomuuttaan tai piittaamattomuuttaan roskaavat vähän, lopputuloksena on valtava tukos joessa, ja koko ponien kaupunki tulvii. Koettelemuksestaan viisastuneena poniystävämme ovat jatkossa huolellisempia ja ympäristöään ajattelevampia.

Kuka tykkää, kuka ei. Muistelen, että vaikka nuorena tyttösenä olin kiinnostunut hahmoista ja katsoin sarjaa niinkin paljon että osasin jaksot repliikilleen ulkoa, kuitenkin jossain vaiheessa dissasin sitä, ja aika kovastikin. :D (Jos miettii vieläkin negatiivisemmin, niin voisihan sitä ulista, että kyllä jo ysärilläkin osattiin ns. "pilata" juttuja, tämä ysäriponisarja kelpaa siitä hyvinkin esimerkiksi, että ei ole pelkästään mikään 2000-luvun "trendi". ;D)

Jollain tavalla on hauskaa miettiä ja ihmetellä erilaisia näkökantoja. Olen joskus törmännyt netissä näkökulmiin, joissa ihmiset mieltävät juuri tämän kyseisen ysäripiirretyn siksi "varsinaiseksi" tai "oikeaksi" My Little Ponyksi. :D Kieltämättä sarja on helppo niputtaa samaan kasaripiirretyn kanssa josta se ei pintapuolisesti näytä paljoa eroavan (söpöä höttöä pikkutytöille), mutta silti minua huvittaa kun edes ysärillä ei ole tiedetty mihin ponitouhu pohjaa...

Julkaisuista ja dubbauksesta

Kesti kauan, 2010-luvulle asti, että sain haalittua kasaan kaikki Oy Backlund & Co Ab:n viisi videokasettia ja pääsin kuulemaan Pauli Virran ja kumppaneiden tekemän dubbauksen kokonaisuudessaan. Sarjasta on tehty myös uudelleenjulkaisu(ja?) VHS:llä ja DVD:llä vuosituhannen vaihteessa taikka sen jälkeen; joskus löysin netin uumenista myös VHS/DVD-ripin, jossa oli eri kuin PVP:n dubbaus, joten ilmeisesti jaksoja on dubattu vielä kolmannenkin kerran. En ole perehtynyt noihin uudempiin julkaisuihin kovin paljon, mutta asia kaipaisi lisää tutkimusta. Olen vähän epävarma onko kyseessä jopa kaksi erillistä uudelleenjulkaisua, ainakin mitä muistelen satunnaisesti kansikuvia nähneeni netissä ja livenä, ne ovat keskenään erilaisia.

Joka tapauksessa liki sydäntäni on tässä(kin?) tapauksessa Nordic Agapio Oy:n MTV3:lle tekemä dubbaus 1990-luvun puolivälin jälkeen. Paljoa kiertelemättä sanon, että My Little Pony Talesin tv-dubbaus on Agapion parhaimpia ja onnistuneimpia dubbauksia ikinä (kun olin ladannut Agapio-jaksoja tubeen [aikoinaan ennen kanavanmenetystä], taisipa joku tulla minulle väittämään kerran ettei kyseessä voi olla Agapion dubbaus kun Agapio on niin huono :DD [en tiedä oliko tosissaan vaiko trolli]). Ponien opettajalla on Agapion dubbauksessa jopa nimi, ja sarjan melko yksinkertaiset juonikuviot ja selkeä hahmokaarti olivat varmasti Agapiolle helpompia käsiteltäviä kuin vaikka Digimonin kummalliset ja hirvittävän monimutkaiset termistöt muutama vuosi myöhemmin. Agapion dubbaus toimii kummallisella tavalla, ja on hauskaa kun seitsemän tyttöponia kuulostavat tavallisilta suomalaisilta ihmisiltä. Ja mikä parempaa, kaikilla keskeisillä hahmoilla on jokaisella ihan oma ääninäyttelijänsä! (Vertauksena Pauli Virta Productionsin dubbiin: seitsemän ponitytön äänet jakautuvat kolmelle naisnäyttelijälle. Lisäksi Pauli Virran takia luulin ponien opettajaa jonkin aikaa mieheksi. ;-)) 

Ja ekstrana Agapion dubbauksen käännöksessä viehättää tietysti aikaan sidottu lokalisointi: ponit käyvät Nylon Beatin konsertissa ja fanittavat XL5:tä! :-)! Sopii kysyä: voisivatko ysäriponit olla enää ysärimpiä?

On kyllä kieltämättä jo vanha olo ja meno kun musiikkia kuunnellaan tuollaisesta järkäleestä.

Piirrettyjä kummallisuuksia

Teknisesti katsoen My Little Pony Tales ei ole kovin laadukasta animaatiota (niin kuin ponipiirretyt eivät koskaan ole olleet). Sarja on kuitenkin iloisen ja pirteän värikylläinen, ja ymmärrettävästi sangen tyttömäisen pinkki. Varsinainen animaatiototeutus on tehty Etelä-Koreassa, niin kuin My Little Pony'n Friendsinkin kohdalla oli. Vaikka kyseessä ovatkin piirretyt satuhevoset, joiden ei välttämättä tarvitse ja ole pakko seisoa ja kävellä kaikilla neljällä jalalla, niin hahmojen liikehdintä on siltikin toisinaan aika omituisen näköistä.

... en niinkään välittänyt tällaisista asioista lapsena, eikä se silloin relevanttia ollutkaan, mutta jopa lapsena jotkin asiat pistivät silmään, esimerkiksi tässä kohtaa ylläolevassa kuvassa se, miten kynä pysyy kaviossa...! :´-D

Pienoista epälogiikkaa ja muita omituiselta kalskahtavia asioita on paikoin havaittavissa sarjan maailmassa yleensäkin, ponien ruokavaliosta alkaen. Aiheita riittää, mutta ehkä en käsittele näitä ysäriponimaailman kummallisuuksia tämän enempää tässä (vaan jollain toisella kertaa? :D).

Sarjan animaatiokalvoja löytyy aina toisinaan myynnistä eBaysta (ja ilmeisesti on lafkoja jotka voivat keskittyä pelkästään animaatiojuttujen keräilyyn, ostoon ja jälleenmyyntiin). (On muuten jännää, että kasariponipiirretyn kalvoja puolestaan en ole nähnyt myynnissä koskaan.) Joitakin vuosia sitten rohkaisin mieleni ja ostin muutaman kalvon omin käsin hypisteltäväksi - lopultakin, sillä muistan, että kalvoja myytiin jo 1990-luvun internetissä, kun ponijuttuja vielä hieman vanhempana tyttösenä tutkailin. 

Yksi hallussani oleva ponianimaatiokalvo.

Nyt kun jälkikäteen tarkastelee, on kiintoisaa miten paljon sarjasta kuitenkin sai jollain tapaa irti lapsena vaikka se olikin kovin lyhyt. Vaikka olenkin vuosien myötä hieman kyynistynyt ja suhtaudun tähän sarjaan kriittisemmin (enkä siis oikeasti suosittele sitä ainakaan kovin pienille tytöille), sillä on silti paikkansa lapsuudessani ja sydämessäni. Vieläkin vähän haaveilen, että sarjassa nähty ponien jäätelöbaari olisi oikeasti olemassa... 

Jatkojaaritus japanilaisesta eläinhoroskoopista

En ajatellut, että jatkaisin tästä hömpästä yhtään enempää, mutta jatkanpa silti. :D

Joskus, joskin aika harvoin, jopa minullakin on tylsää. Kerranpa siis tuollaisessa tilanteessa kaivoin Charanavi-kirjan esiin pitkästä aikaa ja rupesin tutkimaan kirjan alussa olevia numerotaulukoita ihan vain katsoakseni toistuisiko niissä jokin kaava tai vastaavaa, kertautuvatko taulukoiden numerot ja niin edespäin.

Osa Charanavi-kirjan taulukkoa.

No, kyllähän siinä niin kävi. Huomasin, että numerotaulukko kertautuu samanlaisena 80 vuoden välein. Miksi niin ja miksi nuo numerotaulukot ylipäätään ovat sellaiset kuin ovat, sitä en ainakaan toistaiseksi ole viitsinyt ruveta selvittämään, mutta tästä tiedosta on hyötyä, jos haluaa laskea ihmisten japanilaisen eläinhoroskoopin merkkejä laajemmalla aikavälillä kuin mitä Charanavin valmiissa taulukoissa ja Doubutsu uranain englanninkielisellä nettisivulla on mahdollista.

Charanavi-kirja kun kattaa vuodet 1908-2012, Doubutsu uranain enkkusaitti (jonka linkitin jo aiemmassa jaarituksessa, mutta olkoon tuossa uudestaan) puolestaan vain 1906-2006, eikä sivua ole päivitetty. Doubutsu uranain alkuperäinen japanilainen sivusto on laajempi ja se kattaa aikajaksonsa peräti alkaen vuodesta 1800 nykypäivään saakka, joten sillä voi helposti leikkiä ja testata vaikka miten tuo 80 vuoden väli toteutuu. Pikatarkistussivulla saa melko vaivattomasti tarkistettua horoskooppimerkin.

Ruutukaappaus Doubutsu uranain "Animal Color"-pikatarkistussivulta.

Kaikki eivät tietenkään japania osaa, enkä minäkään kovin hyvin, mutta pienellä pähkäilyllä ja arvailemalla onnistuu, ja toki käännöskoneesta on apua. Tuolla pikatarkistussivulla ensimmäiseen kenttään kirjoitetaan oma nimi (jos halutaan), sitten sukupuoli (joskaan sillä ei loppujen lopuksi kai ole väliä, lähinnä merkin tarkemmassa luonnehdinnassa on vivahde-eroja), sitten syntymävuosi, -kuukausi ja lopuksi -päivä.

Punainen lammas olen edelleenkin.

Sivustolla muuten saa ilmaiseksi ihan mukavasti sisältöä, mutta tarkemmat luonnehdinnat ja muu hauska vaatisi maksullisen rekisteröitymisen, niin hömppänä en sentään tähän touhuun ole. :D

Ani-tädin 5 Chara-rinki.

Esimerkiksi sivuston 5 Chara-määritys on hieman laajempi ja se alkaa muistuttaa tavallisempaa horoskooppia, itselle ainakin tulevat mieleen nousevat ja kuumerkit ja muut vastaavat alamääritykset... tämän mukaan esimerkiksi minulla ylläolevassa kuvassa "hyoumen kyara" eli "surface character", "pintahahmo" olisi susi. Taitaa olla, että tarkemman persoonan määrittelyssä lienee enemmän muuttuvia tekijöitä, sillä kun kokeeksi syötin syntymäpäiväni 80 vuotta aiemmin, tuo 5 Chara-rinki olikin hieman erinäköinen, vaikka toki päähahmo (kuvassa keskellä) oli edelleen lammas. 

Noh, mukavaa ja harmitonta hömppää kun sitä ei ota liian vakavasti.

HHY ja Ani-täti totaalisen myöhässä

Olin pantannut aivan liian pitkään kotimaisen animaatiosarjan Hullu - hullumpi - yläaste (lyhennettynä HHY) katsomista. Viime lopputalvesta ryhdistyin ja korjasin asian.

Esittelyä sarja tuskin kaipaa, koska luulen, että kaikki sen ovat kuitenkin jo ehtineet katsoa ennen minua. Syy, miksi sarjaa olin lykännyt, oli yksinkertaisesti oma asennevamma, ja jälkikäteen ehkä hitusen nolottaa. Luin jonkin pienen maininnan sarjasta jostakin tv-lehdestä aikoinaan vuonna 2015, ja luulin että kyseessä on ainoastaan YLE Areenassa julkaistu sarja; ei siis televisiossa esitetty ollenkaan, ja suhtauduin tuolloin nuivalla asenteella "Jaa, jossei sitä televisiossa näytetä niin tuskinpa on kovin kiinnostavaa".

No, enpä ollut viitsinyt ottaa selvää. Sarja esitettiin televisiossakin, joskin ensin se oli julkaistu Areenassa. Silti jatkoin nuivailuani ja katsoin sarjan ensimmäisen kaudenkin vasta kun joku oli sen joskus YouTubeen yhtenä pötkönä ladannut. En tiedä enkä muista miksi olin noin nuivalla asenteella että en viitsinyt Areenasta katsoa, vaikka kynnys on äärimmäisen matala. Lisäksi, Areenassa on julkaistu viime vuosina muitakin hillitttömiä animaatiosarjoja, jotka olen viimein ehtinyt ja viitsinyt katsoa. Asennevammastakin voi parantua.

Mutta niin, kommentteja itse sarjasta!

Vaikka omista yläasteajoistani on 20+ vuotta (hrrh, alan olla jo melkein vanhus), niin silti sarja on hykerryttävää katsottavaa ja vaikka ajat ovat muuttuneet omista ajoistani, niin näyttää sitä silti olevan joitain ikuisuusjuttuja jotka eivät kai koskaan muutu ja ovat tunnistettavissa ja samaistuttavissa yli sukupolvien.

Pipon tai lakin päässä pitäminen sisällä on aina ajankohtainen käsittelyn aihe.

Koululaispiirretylle tyypillisesti aikuiset ovat enimmäkseen kujalla ja auktoriteetit (opettajat) tyhmiä ja ajastaan jäljessä. Sarjassa on myöskin niin runsaasti hahmoja, että yhtä suosikkia on todella vaikeaa valita. Onks pakko jos ei haluu?

Vaikka sarja on nykyajassa niin kyllä sieltä vanha jääräkin löytää helmiä. Itse asiassa mietityttää että tuntevatko 2010/2020-luvun teinit todella nämä jutut, ainakin sarjan tekijät tietävät. Animaatiosta yleisesti kiinnostuneet hörhöt toki tietävät genren sisällä.

En arvannut näkeväni esim. Nikke Knatterton-viittauksen. :D

Muistan, että sarjan joulujaksoa satuin silmäilemään töllöstä silloin kun se tuli (jouluna 2019) ja minulla sattui olemaan toosa auki muiden puuhien taustalla. Hykerrytti silloin ja ehkä tuolloin tulin miettineeksi, että voisihan sitä ja kyllä pitäisi ihan kunnolla katsoa tämä sarja sitä ekaa kautta pidemmällekin. Ja silti siinä kesti niin kauan. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan, kun sarja on ja pysynee Areenassa.

Kun näin tämän töllössä, taisin hörähtää ääneen. :D

Aina kun joku Suomessa tekee animaatiota, tekisi mieli soittaa fanfaari - ja niin myös erityisesti tässä tapauksessa. Animaation tekeminen kun on kuitenkin aikaa ja vaivaa vievää - ja myös hieman hullun hommaa. 

Sarjan tunnusanimaatiossa vessanoven töhryt vaihtelevat jaksoittain 2. kaudesta alkaen.
Kantaa otetaan mm. Muumilaakson tarinoiden remasterointiin. :D

Vaikka sarjan tekijät lienevät inspiroituneet muista (animoiduista) komediasarjoista, niin niitä ei kuitenkaan apinoida vaan HHY:ssä on runsaasti omia juttuja ja vitsejä, jotka vain suomalaiset voivat tajuta. Kiitos.

Tämä(kin) on vain niin hieno! :D Laitoin sen tietokoneen työpöydän taustakuvaksi joksikin aikaa. :)

Mitäpä muuta vielä? Olisi mukavaa, jos sarja jatkuisi vielä.

Hahmofanituspostaus #1: Ky Schweitzer (Di Gi Charat)

Aloitan blogissani uuden juttusarjan. Hahmofanituspostauksissa esittelen fanittamiani fiktiivisiä hahmoja ja pohdiskelen niitä (ja kenties myös itseäni).

(Lisäksi viime vuonna uudestaan virinnyt Di Gi Charat-fanitushype jatkuu vieläkin. :'D) 

***
 

Voiko suosikkihahmon valita nettitestin tuloksen perusteella? Onko hölmöä tehdä niin?

Niin tai näin, minä ohjauduin tällaiseen 2000-luvun alussa. Alkaessani perehtyä Di Gi Charatiin syksyllä 2001 tein tietysti aiheeseen liittyviä "Mikä sarjan hahmo olet"-henkisiä nettitestejä. Yksi testi antoi minulle tulokseksi hahmon nimeltä Ky Schweitzer (etunimi äännetään 'kai', jos tämä on epäselvää). Koska olin ihan vastikään alkanut perehtyä aiheeseen, mainittu hahmo ei vielä ollut minulle tuttu ja ihmettelin millainen hahmo on edes kyseessä.

No, käydäänpä hahmon virallinen profiili läpi (suomennettu japanista käännöskoneen avulla, apuna myös englanninkieliset käännökset):

Ensimmäisin näkemäni kuva hahmosta. ©Koge-Donbo.

 

 Ky Schweitzer 

• Oikea nimi: Ky Schweitzer
• Pituus: 168 cm
• Paino: 56kg
• Syntymäpäivä: 3. maaliskuuta (Kalat)
• Ikä: 17 vuotta
• Veriryhmä: A
• Luonne: vakava
• Suosikkiasia: Piyoko, äidin muistomuki
• Lempiruoka: mieto curry
• Huomautuksia: hammaslääkäri

Black GemaGema-jengin kenraaliluutnantti. Vahva vastuuntunto, niin sanottu hovimestarityyppi. Ylpeä voidessaan palvella Piyokoa.

...

17-vuotias hammaslääkäripoju jolla on koiran korvat ja häntä (ja jolla on jotain ihmeen rehuja päässä)?! Mitä yhteistä moisella ja Ani-täti 15-16 v:llä on?? :-D

Aikoinaan teininä pidin jonkin verran furry-(eli suomalaisittain turri)-tyyppisistä hahmoista; ihmismäisistä eläinhahmoista tai hahmoista joilla oli eläimellisiä fyysisiä piirteitä kuten vaikkapa kissan korvat. Tavallaan pidän noista hahmoista edelleenkin, tai ajattelen, että eläinhahmojen kautta voi kuvata ihmismäisiä piirteitä hieman liioitellusti (kuten esimerkiksi saduissa stereotyyppisesti kettu on ovela veijari tai jänis hätäilevä arkajalka). Koko Di Gi Charatista kiinnostuminenkin pohjasi minulla ihan alkujaan siihen, että nimenomaan kissankorvapäähineisiin sonnustautuneet hahmot pinnallisesti vetosivat minuun, vaikka kyseessä eivät varsinaisesti olekaan turrihahmot. Kissan, pupun, pandan ja koiran korvat ovat somisteena; kaikilla franchisen ihmishahmoilla on myös ihan ihmiskorvat eivätkä nämä hahmot muuten käyttäydy erityisen "eläimellisesti".

Ky Schweitzer kuuluu Black GemaGema-jengiin yhdessä kahden muun "koirakorvapojun" kanssa, ja nämä veikot palvelevat pientä johtajaansa, pandakorvaista Piyoko-tyttöä, täydellä sydämellä ja uskollisesti kuin - noh, koirat. Ilmeisesti hahmot esiintyivät hieman aiemmin sarjakuvien ja kuunnelmien puolella, animaatiossa hahmojen ensiesiintyminen puolestaan tapahtuu Di Gi Charatin jouluerikoisjaksossa vuonna 2000. 

Koirakorvapoikien ensiesiintyminen Di Gi Charat-jouluerikoisessa.

 

Kun olin hahmotestin tehnyt ja joitakin kuvia Kysta ja kumppaneista nähnyt, niin kyllähän orastava kiinnostus heräsi ja piti tuo jouluerikoisjakso päästä näkemään ja jostakin, jotenkin, saada ladattua vaikka hitaalla nettiyhteydellä siinä menikin ikä ja terveys - tai no, oikeammin vain eräs myöhään venynyt ilta/yö vuoden 2002 alkupuolella. En muista jaksoiko silloinen tietokone edes pyörittää videotiedostoa kunnolla, mutta pakko oli. Ikävä kyllä en muista myöskään paljoa siitä kun tuon jakson sitten lopulta sai katsottua, mutta koska kissakorvaiset tytöt olivat minuun jo vedonneet, mikseivät koirakorvaiset pojat voisi tehdä samoin?

...en tosin tiedä tai vain osaa sanoa, mikä Ky Schweitzerissa varsinaisesti minuun vetosi, mutta onhan tuo koirakorvainen poju sellainen ilmestys, etten kyllä muista vastaavaan törmänneeni sitä ennen (kun muistamme, että animenkatsomisharrastukseni oli vielä melko aluillaan). Mitä nyt animea vähäsen on vuosien varrella tuijoteltu, niin ei kyllä ole vastaavanlaista hahmoa tullut jälkeenkään. :D

Vaikken voi tunnustautua koiraihmiseksi, niin korvat kyllä söpöyttävät hahmoa.

Olen miettinyt vuosien varrella, että Kyn (ja muutenkin Black GemaGema-jengin) fanittamisen myötä löysin inspiraatiota ja vähäisesti suuntaa omaan elämääni yleensä; hitaasti oivalsin kaipaavani jotain, jonka eteen tehdä työtä, tai jotakuta, jonka tukihahmona olla. (Muutama muukin fanittamani hahmo ohjasi ja vahvisti minua tähän suuntaan aikoinaan.)

Mikä sitten erottaa Kyn muusta seurueesta? Ky on koirakorvatriosta keskimmäisin, ilmeikkäin ja luultavasti myös puheliain - erityisesti hahmo tykkää puhua itsestään. Kolmikon jäsenistä Ky osoittaa ehkä selkeimmin ja vuolaimmin tunteensa, mutta ei juuri saa vastakaikua niihin, eikä muutenkaan nauti kovin suurta porukan sisäistä arvostusta. Ky aika usein pomottaa (ja pompottaa) nuorempaa Coota, eikä täysin sulata vanhemman Rikin päähänpistoja.

Ky luulee olevansa fiksumpi ja kykenevämpi kuin ehkä oikeasti on. Nämä ja kenties pari muutakin asiaa tekevät hahmosta suorastaan tragikoomisen. Siinä missä koirakorvatriosta Rikin kohdalla koomisuus tulee aikuisen tyyneydestä yhdistettynä yleisesti outoon ajatuksenjuoksuun (ja lisäksi kaikenmoisten eläinten kiinnittymisestä hahmoon), ja Coon kohdalla lapsenomaisuudesta, Kyn kohdalla koomisuus tuntuu tulevan teinipojan dramaattisuudesta; herkkyydestä ja vakavamielisyydestä joka heittää yli.

Epäonnistuminen ketuttaa~~~

Black GemaGema-jengin "uusioperheessä" Ky on ottanut "äidin" roolin, ja onhan se pakostikin niin, että tuo rooli sopii Kylle kaikista parhaimmin. Jos koirakorvakolmikkoa analysoidaan, niin Ky on se feminiinisin, machoksi hahmoa ei voi mieltää sitten mitenkään. Vaan mitäpä tuosta mahdollisesta "neitimäisyydestä" tai "homomaisuudesta", jossei pojua itseään haittaa? Ky jos kuka on asialleen syvästi omistautunut, ja vaikka taipuvainen pakkomielteisyyteen ja tunteikkuuteen, niin myös todella kiltti ja huolehtivainen poitsu, sydänhän siitä pehmoudesta sulaa (vaikka hahmon käytös onkin ajoittain rasittavaa). 

Vaikka koko koirakorvatrio on lähellä pientä johtajaansa, niin jos vain mahdollista, Ky on kuitenkin aina sen pienen askelen verran edellä Rikiä ja Coota ja ensimmäisenä ajattelemassa Piyokon parasta. Niin ihanan ylitsevuotavan huolehtivainen kuin Ky onkin, niin valitettavasti poju ei osaa ymmärtää ja huomioida pandakorvatyttösen omaa tahtoa.

(Piyoko ni omakase pyo!-OVA-sarjan [2003] lopputunnarista)

Vaikea sanoa, onko hahmolle vain nakitettu kaikki hanttihommat ja kotiaskare-tyyppiset jutut joita muut vain eivät viitsi tehdä, vai onko Ky halunnut itse ottaa ne kontolleen, joka tapauksessa hahmo tuntuu suoriutuvan "äidin roolissa" melko luontevasti. 

Hahmon tähtihetket

Hammaslääkäri työssään - tunnollisesti (oikeastaan intohimoisesti) huolehtimassa
ihmisten suuterveydestä. (Di Gi Charat Christmas special, 2000)

Klassikkorepliikki, toteamus "Aku desu kara na~" (suomeksi vaikkapa "Olemmehan pahoja~")
(Di Gi Charat Ohanami special, 2001)

Ohanami-erikoisen jaksossa "Sumi tsuku aku" ("Paha asettuu taloksi") Black GemaGema-jengi asettautuu lupaa kysymättä taloksi Dejikon huoneessa olevaan komeroon. Porukka huomataan, kun komerosta leijailee herkullinen ruoan tuoksu. Gema huomauttaa, ettei ole normaalia tunkeutua toisten ihmisten komeroihin - no ei tietenkään ole! :-D

Pari seuraavaa kuvaa ovat ehkä enemmänkin yleisiä Black GemaGema-jengi-söpöstelykuvia, mutta laitan ne tähän kohtaan silti:

Komerossa syödyn aterian jälkeen tietysti tiskataan! Tämä kuva on kokonaisuudessaan
todella herttainen. :D (Di Gi Charat Ohanami special, 2001)

Tiskailun (ja kylvyn) jälkeen mennään vuoteeseen; Rik laulaa tuutulaulun
ja Ky lukee satua Piyokolle. :´-) (Di Gi Charat Ohanami special, 2001)

Samaisessa Ohanami-erikoisessa, jaksossa "Sakura Sakura" ollaan varsinaisella hanami-retkellä. Vaikka nämä ovat vain nopeat väläykset itse jaksossa, voin kuvitella miten huolella ja antaumuksella Ky on ollut valitsemassa retkieväitä ostoksilla. :´) (Di Gi Charat Ohanami special, 2001)

Kylla on sangen mahtipontinen meno ja taisteluvarustus viimeisen päälle kun Dejiko ja kumppanit yritetään siepata avaruusmatkallakin, alan todella uskoa koirakorvapoikien sotilasarvoihin! (Mutta onko Analogue-planeetalla todella varaa tällaiseen sotakalustoon??) (Di Gi Charat the Movie, 2001)

Ky pähkäilee ja tekee (omasta mielestään) suuren oivalluksen kun tehtävänä on miettiä miten Dejiko päihitetään (vain DVD:llä julkaistu lisäjakso "Kuchi kara bazooka", 2001)

Lempeät animesilmät tapissaan (Ky ei jatkuvasti näytä tältä, mutta on piirretty OVA-sarjassa
jotenkin vielä feminiinisemmäksi). (Piyoko ni omakase pyo!, 2003)

Ky on itse asiassa oikea mastermind, Piyoko ni omakase pyo!-OVA-sarjassa ilmenee että ajatus siepata Dejiko (lunnasrahojen toivossa) sekä tämän kutsuminen oneechaniksi ovat peräisin Kyn pääkopasta! ... tosin, niin, tämä idea ei ole koskaan ollut kovin toimiva. :-DP Mutta toisaalta, eipä kukaan muu ole keksinyt parempaakaan ajatusta Analogue-planeetan olojen kohentamiseen!

En tiedä, onko Kylla tähtihetkiä uusversiosarjassa Di Gi Charat Nyo (2004), koska en ko. sarjaa ole katsonut. Jos joku tätä jaaritusta lukeva on tuon sarjan katsonut ja tietää, niin saa kertoa, en pane pahakseni vaikka olisi "spoileri"-tyyppistä kamaa (joskaan Di Gi Charatissa ei voi sanoa spoilereita pahemmin olevan :D)!

Ky Reiwa-tyylillä vuonna 2022 :>

Kun Reiwa no Di Gi Charat-anime esitettiin viime vuoden syksynä, otin sen ilolla vastaan, ja toki myös pandakorvaisen tytön ja koirakorvapoikien paluun. Koska sarja oli lyhärimuotoinen, Ky ei siinä ehdi hirveämmin loistaa itsenäisesti, mutta silti mukava nähdä. :3

Jälkikäteen

Ky jaarittelee paatoksenomaisesti... Coo huomauttaa asiallisesti meille katsojille.

En muista enää kunnolla sitä nettitestiä, jonka mielestä muistutin Di Gi Charat-hahmoista eniten Kyta, mutta mitäpä siitä. Lähinnä mietityttää, tulinko hahmoa yllä luonnehtiessani itse asiassa kuvanneeksi samalla itseäni (joko menneinä aikoina tai ehkä tuo kuvaus sopii myös nykypäivän minuun - olenhan itsekin lievästi tragikoominen tapaus ja jatkan räpiköintiä vaikka olenkin jotain ehtinyt tähänastiseen elämääni mennessä saavuttaakin :DP). 

Ainakin jotain yhteistä minulla hahmon kanssa on, sillä viime vuosikymmenen kuluessa olen mielistynyt japanilaiseen curryyn (joka muuten maistuu erityisesti talviaikaan ja alkukeväästä), ja vasta jokin aika sitten muistin, että sehän taisi olla myös Kyn lempiruoka. :´D

Olipa hölmöä ja pinnallista tai ei, kiinnostuin hahmosta ja tämä heppu kolahti minuun teinityttönä. Käytin hahmoa keskustelufoorumien avatarina ja piirsin sitä paljon (jos joskus kaivelen vanhoja piirroksiani ja löydän jotain hyvää/hauskaa, saatan lisätä jonkin töherryksen vielä tähän tekstiin). Ja niin edespäin.

Kuten olen jo muutamaan kertaan maininnut, Di Gi Charat oli minulle todella merkittävä animeteos aikoinaan, ja vaikka 2000-luvun jälkeen on ollut hiljaisempaa eivätkä koirakorvapojatkaan ole olleet pinnalla enää aikoihin niin sittenkin. Vielä näin vuosikausia myöhemminkin koen hahmon selvästi ainakin visuaalisella tasolla miellyttäväksi: jos näen hahmon kuvan, minulle tulee siitä hyvä mieli, enkä voi sille mitään. Kyseessä lienee, ei nyt ihan nostalgia, mutta menneeseen aikaan sidottu vahvasti myönteinen fiilis. Ja kun nyt pitkästä aikaa otin ruutukaappauksia, minulla on edelleen fiilis, että oikeastaan jok'ikinen yksittäinen ruutu Kysta (samaten kuin mikä tahansa Koge-Donbon piirros hahmosta) on mestariteos, vaikka hahmo olisi piirretty ties mimmoiseksi palikaksi tai epämääräiseksi möykyksi. X´D

Kyttäilin pitkin viime vuotta (2022) jos mimmoista oheiskrääsää tulisi Reiwa no Di Gi Charat-projektin myötä. Loppukesästä/alkusyksystä olin kuitenkin kiireinen ja minulta meni kokonaan ohi akryylisten hahmokuvafiguurien ennakkomyynti. Havahtuessani asiaan myynti oli jo suljettu monesta paikasta (hämmentävää että tavara myydään loppuun jo ennakkoon! :o), ja olin jo varma etten koskaan saakaan mitään käsiini; olinkin lähes epäuskoinen kun marraskuussa minua lykästi ja todella sain kuin sainkin laitettua tilauksen sisään yhteen nettikauppaan ja muutamaa viikkoa myöhemmin noutaa paketin.

Materiaalisen tason fanityttöilyä vuonna 2022 (muuten en ole animehahmofiguureja
keräillyt, mutta tämä oli sellainen minulle harvinainen "pakko saada"-juttu :´D)

Teinityttönä olisin ollut "ikionnellinen" Ky-figuurista (mutta siihen aikaan ei moisia ollut, ja vaikka olisi ollutkin, niin hankkimatta olisi jäänyt, kun en nuorena vielä rohjennut tilailla tavaraa ulkomailta :´-)). Materiaalisen tason fanityttöily toteutui vasta näin myöhään, mutta mitäs sitten?

Mielenkiintoinen kysymys näin vuosikausia (tai melkeinpä -kymmeniä) jälkeenpäin miettien on, kolahtaisiko hahmo minuun enää samalla tavoin? Luultavasti ei. :D Jos olisin löytänyt Di Gi Charatin vasta ihan hiljattain, saattaisin pitää 1990-lukulaisesta parodisesta hahmokonseptista vielä, mutta todennäköisesti vain naureskelisin puolikyynisesti koirakorvapojille ja naispuolisten ihmisten ihailun kalasteluyritykselle (Rik ja Ky ovat molemmat vielä aika stereotyyppisiä rillipää-animepoikia noin muuten :D). Luultavasti pitäisin Kyta vain rasittavana hahmona.

Jos jotakin haluaisin vielä tietää, niin se olisi Kyn ja Piyokon välinen taustatarina; mikä se tarkalleen ottaen on? Jouluerikoisessa Ky sanoo että "on tuntenut Piyokon kahdeksan vuotta", eli käytännössä tytön syntymästä asti, kun Piyoko on 8-vuotias. Piyoko ni omakase pyo! (eng. Leave it to Piyoko pyo!)-OVA-sarja hieman valottaa, miten Piyoko on ollut koirakorvapojujen huoltamana lähes koko ikänsä, mutta hämäryyteen tuo tarina yksityiskohtineen suurelta osin on jäänyt.

Lisäksi, jos saisin esittää hahmon luojalle Koge-Donbolle yhden kysymyksen, se olisi: miksi Ky pitää hiuksissaan päivänsini-nimisen kasvin lehtiä? Symboloivatko ne jotakin, vai ovatko ne vain huvikseen? (Olen miettinyt tätä vuosikaudet siitä alkaen kun minulle selvisi, mitä ne "rehut" Kyn hiuksissa ovat. Kylla on [erään toisen fiktiivisen hahmon lisäksi] ollut pieni myötävaikutuksensa siihenkin, että päivänsini on yksi lempikukistani. :D)

Paras feminiininen animepoitsu ever(?)