Popples-karvaturrit

Popples on minulle vieraammaksi jäänyt tapaus, vaikka 1980-luvun lapsi olenkin. Oikeastaan sain tietää siitä 1990-luvulla internet-sivuilta, joilla jo silloin nostalgisoitiin mennyttä edellistä vuosikymmentä; kun pikkuponi- ja halinallejuttuja yritti tuolloin tutkailla, sitä törmäili muihinkin aikakauden juttuihin, joten ainakin tiesin, että joku Popples on olemassa, mutta en sitten hirveästi muuta. (Kyseessä on taas yksi monista 1980-luvun amerikkalaisen leluteollisuuden tuotemerkeistä.)

Tällä vuosituhannella kirpputoreja kierrellessäni löysin kerran VHS-kasetin otsikolla "Karvaturrit". Tarkempi silmäily osoitti, että kyseessä onkin tämä Popples. Koska olen kutakuinkin jo saanut haalittua talteen kaikki ehdottomasti kaipaamani VHS-aikakauden julkaisuaarteet, tonkimista on hyvä laajentaa uusiin asioihin ja alueisiin, joten ennakkoluulottomasti kasetti lähti mukaani.





Joudun valitettavasti toteamaan, että kyseessä on höttö ja jokseenkin turhanpäiväinen tapaus, enkä välttämättä kirjoittaisi siitä ollenkaan, ellei siihen liittyisi ulkopuolisia tekijöitä, jotka tekevät siitä jännemmän ja mielenkiintoisen: dubbaus ja koko julkaisu ylipäätään.

Elonet kertoo, että Karvaturri-poppleseja on julkaistu suomeksi peräti kolme kasetillista. Julkaisu on vuodelta 1993 ja tarkastuttajana ja levittäjänä on ollut Karelia Food. Jotenkin tuollainen firmannimi ei vain tuo ensimmäisenä mieleen videokasettijulkaisuja... X´D Varsinaisen kasetin alussa vilahtaa nimi LMmedia (lieneekö se sitten eri firma vaiko jotain muuta), ja lopputeksteissä kerrotaan että suomenkielisestä toteutuksesta ovat vastanneet jotkin Zen Productions ja AVM Videokuvauspalvelu Oy. Minulle nämä nimet eivät sano ennestään mitään.

Muutamaa vuotta myöhemmin löysin vielä toisenkin kasetillisen karvaturreja (täten yksi kasetti siis vielä uupuu kokoelmastani, ehkä saan sen kolmannenkin osan vielä joskus käsiini).

Mistä tässä hötössä on sitten kyse? Karvaturrit (jotka muistuttavat jotain hassuja koiran, pupun, lelukarhun ja sateenkaaren risteytyksiä) asustelevat tavallisessa ihmiskaupunkinaapurustossa, mutta ilmeisesti näyttäytyvät vain lapsille. Turrit "poppaavat" (huom. oma suomennos) esiin missä vain, milloin vain ja etenkin silloin kun tiedossa on potentiaalisesti hauskanpitoa. Ja vaikkei olisikaan, niin mistä tahansa voi tulla hauskaa sillä turrit tykkäävät puuhastella ja kujeilla (asiaa auttaa se, että otukset pystyvät vetämään erilaisia esineitä esiin tyhjästä).

Turrimainen tapa siivota pihalle levinneet roskat: päästetään ilmapallosta ilmaa, joka lennättää roskat tynnyriin.

Useimmiten turrien touhuissa ei tunnu olevan mitään logiikkaa tai edes järjen hiventä ja otusten läsnäolosta seuraa uhkaava kaaos, mutta onneksi mahdolliset sotkut ehditään siivota aina ajoissa ja kaikki kääntyy (turrimaisen oudolla tavalla) parhain päin. Meno on siis aika kepeää ja harmittoman oloista kohellusta ja eikä mitään suuria juonenkäänteitä ole. Pahiksiakaan ei ole, vaan karvaturrit aiheuttavat mahdolliset pulmat ihan itse.

Oikeastaan sarjassa ei varsinaisesti "käsitellä" mitään asioita, opettavaisuutta ja syvällisempiä teemoja on turha etsiä. Tämä hitusen hämmentää minua, sillä tuntuu, että jaksoissa ei ole mitään hirveän koherenttia ja jäsenneltyä sisältöä, vaan käsikirjoittajat ovat vain tajunnanvirrassaan luoneet jotain mielikuvituksellista. Vaikka olen yleisesti sitä mieltä, että asiat voi tehdä monella tapaa oikein, logiikka on jees joskin sen voi myös haastaa, ja luovuus on aina hyvä asia, niin siltikin olen hämmentynyt, kun en koe löytäväni tästä sarjasta mitään oikeaa oivallusta, idistä, jujua, pointtia, punaista lankaa tai kunnon tarinaa. Olenko liian järkeilevä ja/tai aikuinen tälle sarjalle, ja meneekö minulta siksi jotain täysin ohi? Vai meneekö minulta jotain ohi jostain muusta syystä? Saako joku muu tästä mitään irti? Onko tästä tarkoitustakaan saada mitään irti? Suhtautuisinko eri tavalla jos olisin nähnyt tätä lapsena? Yritänkö miettiä ihan liikaa? Pitäisikö sittenkin vain yksinkertaisesti heittää aivot suosiolla narikkaan? (Luultavasti kaikkien näiden kysymysten miettiminen on turhaa.)

Suomenkielinen dubbaus ei juuri paranna asiaa, itse asiassa asia on jopa päinvastoin. Turrien keskustelut kuulostavat välistä tönköiltä, jopa järjettömiltä, eivätkä englanninkieliset vitsit, sanaleikit ja arvoitukset (joita oletettavasti on jonkin verran, jopa paljon?) ole kääntyneet kovinkaan luontevasti suomeksi. Turreja ei suomidubissa myöskään hirveästi yksilöidä eivätkä hahmot juuri puhuttele toisiaan erityisillä nimillä. Tämä vaikeuttaa hahmojen esittelyä; "se iso sininen", "se iso pinkki", "se pienempi keltainen", "se pienempi vihreä"? :D On parempi, etten edes yritä. Osa turreista vaikuttaa käytökseltään enemmän poikamaisilta ja osa tyttömäisemmiltä, toisaalta sukupuolilla tuskin on mitään merkitystä. Hahmojen äänien perusteella ei myöskään voi päätellä paljoakaan, sillä useita ääniä on muokattu erilaisilla korkeuden nostoilla (tai laskuilla) aika luonnottoman ja etäännyttävän kuuloisiksi. Sarjan harvat ihmishahmotkaan eivät ole säästyneet äänimuokkaukselta, ja saundi on muutenkin aika monotonisen kuuloista (ja siksi kysyn ja totean; "Voiko Agapioa huonommin dubata? - Kyllä voi!". [Agapion dubbaukset ovat oikeasti sulosointuisia tähän verrattuna.] Toista kasettia katsellessani aloin jopa miettiä että onkohan tässä vain yksi ääninäyttelijä...mutta ei kai sentään, on niitä useampi.)

"Hei, nimeni on Turri. Haluatteko tulla kyytiin kun ajan junalla?"
 - No hei vaan Turri, kerro mistä muusta sinut tuntee että pystyn erottamaan sinut muista?

Vaivauduin tekemään taustatutkimusta sen verran, että selvitin, miltä vuodelta sarja on ja montako jaksoa kaikkiaan. Sarjaa on tehty kaksi tuotantokautta vuosina 1986-1987 ja yhteensä jaksoja on 44.

Suomijulkaisussa kaseteilla on kuusi n. kymmenminuuttista jaksoa. Jotenkin hassusti ekalla turrikasetilla on toisen kauden jaksoja, ja tokalla taas ensimmäisen kauden. (Tämän puolesta mietin, että mitähän jaksoja sillä kolmoskasetilla on? :D)

Nooh, eipä se toisaalta ole niin tarkkaa... samaa kohellusta se on aina vain. Tosin toisen kauden jaksoihin on lisätty "interaktiivisuus"-elementti; hahmo tai useampi saattaa kesken kaiken puhutella katsojaa ja pyytää jopa apua. :´D (En ole ikinä pitänyt niistä "muka-interaktiivisista" lastenohjelmista joissa hahmot puhuvat katsojille ja pahimmillaan noissa ohjelmissa on ärsyttäviä hiljaisia pätkiä kun katsojan odotetaan vastaavan... onneksi tässä ei kuitenkaan liiaksi pitkitetä asioita vaikka katsojaa puhutellaankin!)

Ja siis hupaisaahan on se, että tässä sarjassa asia on viety niinkin pitkälle, että animaatioon on vielä ihan oikeasti piirretty "katsojan" auttava käsi!

Kierivä filmirulla "tulee läpi" televisioruudusta
ja karvaturri pyytää katsojaa antamaan sen takaisin.
"Kiitos! Nyt voit pyytää äidiltäsi namia palkinnoksi!"

Sarjan lopputekstit paljastavat, että animaatio on tuotettu Japanissa, animeksi tätä ei kuitenkaan kukaan miellä. Teknisesti animaatio on perushyvää (se näkyy noissa ylläupottamissani tunnarivideoissa), mutta juuri siksi minusta on pikkuisen sääli, että tällainen kepeä ja melko sisällötön kaaoshöttö on niinkin laadukkaasti animoitua. :´D

Latasin ekan turrikasetin jaksot edesmenneelle YouTube-kanavalleni jonakin vappuna (en itse muista, minä vuonna tarkalleen). Tänä vuonna ajattelin uusia tämän latauksen ja lisäksi tuoda tubekansalle myös kakkoskasetin nähtäväksi. Jossei vappuna ole parempaa tekemistä (toivon mukaan on), niin yhtä hyvin sitä voi kai (yrittää) tappaa tovin tämän piirretyn parissa. Ainakaan aivot eivät pahemmin rasitu kun ei liiaksi yritä miettiä. :P Ja ehkä kepeälle ja turhanpäiväisellekin hötölle kuitenkin on tilausta ja paikka maailmassa (etenkin nyt kun koronavirus ja sitä seuranneet lieveilmiöt jylläävät ja uuvuttavat. Itse ainakin olen kokenut tavallista suurempaa tarvetta henkisesti keventävälle täyshömpälle [ja köh, minäkin olen katsonut Masked singeriä kuluneen kevään aikana... :P]). (Ja onhan niitä muitakin animaatioita tai lastenohjelmia, jos kaipaa koherentimpaa sisältöä.)

Karvaturrit 1 - Kaikki on mullin mallin
Karvaturrit 2 - Nyt pidetään hauskaa!

Jotenkin miellän näiden värikkäiden bile-karvapallojen sopivan vappuun?

Vaikka turrihahmot sinällään ovat ihan söpöjä, niin animaatiota en siltikään erityisesti voi suositella kenellekään (muille kuin ehkä hahmojen ehtaa 1980-luvun tuuheutta ja pörröisyyttä huokuvan estetiikan ja/tai laadultaan kyseenalaisten suomidubbausten ystäville). Mistään mestariteoksesta ei ole kyse, eikä tämän ohittamisessa menetä kerta kaikkiaan mitään, mutta ehkä tietynlaisen kulttiteoksen aineksia saattaisi olla...

Autenttisin muumitulkinta koskaan?*

Näköjään jatkan taas muumeista jaarittelua. Tällä kertaa paneudun erääseen vähemmän tunnettuun ja muisteltuun muumiaiheiseen televisiosarjaan. Myönnän, että oikeastaan olin itsekin kokonaan unohtanut sen!

...ainakin siihen asti, kunnes vuonna 2014 juhlittiin Tove Janssonin syntymän 100-vuotispäivää, ja Yleisradio osallistui siihen esittämällä tuon ko. vuoden elokuussa televisiossa ja ehkä enemmänkin julkaisemalla YLE Areenassa useita Tove Janssonia ja muumeja käsitteleviä ohjelmia, enimmäkseen dokumentteja, mutta lisäksi myöskin kolme jaksoa Mumindalen-sarjasta 1980-luvun lopulta.

Minulla ei suoraan sanoen ollut hajuakaan mitä oikeastaan aloin katsoa Areenan tarjontaa tuolloin plärätessäni ja klikatessani Mumindalen-jakson päälle, paitsi että ohjelman intron alkaessa pyöriä tuli sittenkin, ehkä pieni, mutta hyvinkin todellinen blast from the past - kyllä vain, sittenkin, todellakin, tämähän näyttää tutulta, ei hemmetti, muistan katsoneeni tätä lapsuudessani! Joskus kauuuan sitten, 1990-luvulla, ajalla jolloin ei vielä ollut YLE Teemaa eikä Femiä, vaan ruotsinkieliset ohjelmat oli siroteltu TV1:n ohjelmistoon! YLEn ruotsinkielisiä lastenohjelmia tuli sunnuntaiaamuisin tovi ennen kantakielisten ohjelmia, joten niitä tuli katseltua toisinaan vaikkei ruotsia juuri ymmärtänytkään. :-)  

"Muumilaakso", siis vuosimallia 1989 ja Pohjoismaiden yleisradioyhtiöiden yhteistyönä tuotettu televisiosarja ;-), on myös tullut nähtyä. Jotenkin se vain oli päässyt kokonaan unohtumaan. Toisaalta ihmekö tuo, kun Muumilaakson tarinoita armottomasti vei mielenkiinnon ja voiton seuraavalla vuosikymmenellä?

Millainen sarja tämä sitten oli? Ehkä omalla tavallaan "autenttisin" muumisarja siinä mielessä, että sen visuaalisessa toteutuksessa on käytetty ja hyödynnetty alkuperäistä materiaalia, nimittäin itsensä Tove Janssonin muumipiirroksia ja -akvarelleja. Lisäksi läsnä ovat vahvasti kolmiulotteiset kuvaelmat, dioraamat, jotka ovat enimmäkseen Tuulikki Pietilän käsialaa, mutta joihin Jansson itse sekä Pentti Eistola ovat myötävaikuttaneet. Ja kyseessä ovat siis ne tismalleen samat dioraamat, jotka ovat olleet ja oletettavasti ovat edelleenkin Muumimuseossa näytteillä! (Olen käynyt Muumimuseossa kahdesti, mutta en kaikkea sisältöä tietenkään muista.)

Voi pojat, nämä lapset ovat olleet onnekkaita aikoinaan. *_* (Tämä muumitalo on esillä Tampereen
Muumimuseossa nykypäivänäkin, mutta se on vitriinissä eikä yleisö saa tietenkään koskea siihen.)

Noh, kun yllätyksellisestä nostalgiaryöpystä tuli selvittyä vuonna 2014, niin nuo kolme Areenassa julkaistua Mumindalenin jaksoa tuli katsottua mukavissa fiiliksissä, vaikka ruotsin ymmärtämiseni on edelleenkin ruosteessa. (Mutta miksi vain kolme jaksoa julkaistiin? Koko sarja olisi kyllä kelvannut! Ja onko sarjaa esitetty suomeksi koskaan, ää-ääh...?? [Luultavasti ei, sillä kyllä siitä jotain parempia muistikuvia siinä tapauksessa varmaan olisi. Mutta enpä minäkään kaikkea aina tiedä tai muista. :D]) Ja hauskana pikku triviana; sarjan ruotsinkielisenä kertojana on Margit Lindeman, joka esitti Muumimammaa Muumilaakson tarinoiden ruotsinkielisessä versiossa.



Harvemmalla tv-sarjalla taitaa olla introa, joka kestää peräti kolme ja puoli minuuttia. :´D Eipä siinä, tämän Mumindalenin intro on jo itsessään oma elokuvataideteoksensa; se on esittelykierros muumitalossa ja vilkaisu siellä käyskenteleviin hahmoihin. Totisesti muistan kaakeliuunin päällä möllöttelevän esi-isän jonka kohdalla intron musiikissa torvi törähtää hauskasti. :-)

Sarjan lopputekstien kuvasto taas vaihtelee jaksokohtaisesti, tekstien taustalla näytetään jaksoon liittyvä dioraama tai muu kuvitus (tuossa upottamassani videossa esimerkkinä siis välkkyvä majakan valo). 

Sarjassa on kymmenen jaksoa, jotka kertovat lyhennetyt katkelma- tai tiivistelmäversiot Janssonin alkuperäisten muumiromaanien ja -kuvakirjojen tarinoista. Jos katsoitte ylläupotetun videon, niin ehkä huomasitte intron jälkeisen pikkuruutujen ryppään, joka paljastaa sarjassa käsitellyt tarinat ja niiden jaksojärjestyksen:

1. Muumipeikko ja pyrstötähti
2. Taikurin hattu
3. Muumipapan urotyöt
4. Vaarallinen juhannus
5. Taikatalvi
6. Kuka lohduttaisi nyytiä?
7. Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
8. Muumipappa ja meri
9. Muumilaakson marraskuu
10. Vaarallinen matka

Kun teksti, piirros- ja maalauskuvitukset ovat yksi yhteen täydellisen alkuperäiset ja dioraamatkin melko tarkkaan mukailevat alkuperäisteoksia, sen lähemmäksi autenttisuutta ei voi päästä.

Animaatiosta ei tietenkään voi puhua, joskin piirroksia ja kuvaelmia on elävöitetty efekteillä, niistä pari esimerkkiä.

Rakkaus alkaa jo syttyä Nyytin sydämessä?

Tove Janssonin piirrokseen on lisätty valoefektiä ikkunaan...

... ja myrskylyhtykin todella valaisee.

Yhteenliittyvien kuvitusten ja dioraamojen soljuttamista:

Vaarallisen matkan kirjakuvitusta...

...ja sama kohtaus dioraama-näkymänä.

Kyseessä on tosiaankin lyhennelmät muumiromaaneista, kuvakirjojen tarinat ovat mahtuneet kokonaisina mukaan. Jaksojen kesto ilman alku- ja lopputunnaria lienee about 13-15 minuuttia (ainakin niiden Areenassa julkaistujen jaksojen osalta [jos jotakuta asia kiinnostaa, niin tuolloin 2014 Areenassa julkaistut kolme jaksoa olivat kuudes, kahdeksas ja kymmenes {jos ei tämän jaarituksen kuvituksista muuten ilmennyt ;)}]).

Olisi kivaa jos YLE tai kykenevä taho julkaisisi sarjan kokonaisuudessaan yleisön katsottavaksi. En usko, että olisin täysin ainoana maailmassa aiheesta kiinnostunut.

 
Aiheeseen ja etenkin dioraama-kuvituksiin liittyen, YLE Areenassa on katsottavissa arkistomateriaalia: Näin tehtiin ensimmäiset kolmiulotteiset muumit ja muumitalo-pätkä (ohjelmasta Itse asiassa kuultuna: Tove Jansson, 1991). Puolituntisessa Elävän arkiston julkaisemassa Tove ja meri-dokumentissa vuodelta 1984 niin ikään sivutaan myös muumitalon rakennusvaiheita (dokumentti oli katsottavissa tuolloin 2014 myös, ja oli ilo huomata jokin aika sitten että se on jälleen katsottavissa, peräti toistaiseksi, joten sen ehtii katsoa myöhemminkin jos ei juuri nyt kerkiä. Suosittelen lämpimästi).

* Vaikka satunkin julkaisemaan tämän jaarituksen aprillipäivänä, niin muuten tässä ei ole minkäänlaista vitsiä, paitsi ehkä hitusen otsikon ajatuksessa... ;D jos joku nimittäin sen perusteella oletti minun jaarittelevan jostain muusta muumitulkinnasta kuin tästä kyseisestä, niin se olkoon riittävä "aprillipila".

Lisäys 4.4.2020: Lievästi ajankohtainen Muumimuseo-extra!

Koska koronavirus on ikävästi peruuttanut monet tapahtumat ja sulkenut paikkoja, niin Muumimuseoonkaan ei tällä hetkellä pääse. YLEn Tampereen uutisosasto on kuitenkin järkännyt "virtuaalisen" opastetun kierroksen kyseiseen museoon. 35-minuuttisella videolla (joka on toistaiseksi katsottavissa) esitellään kuusi museon muumiteosta, joista yksi on tämä Mumindalenissakin näytetty huikea muumitalo.

Lyhyttä muistelua: Teddy Ruxpin eli Eetu-nalle

Animaatioista ja lastenohjelmista kiinnostuneena tongin tietysti myös aika ajoin menneisyyttä, ja olen aika hyvin saanut selviteltyä joitakin huonosti muistamiani ja jopa unohdettuja tapauksia omasta lapsuudestani. Muistan erään piirretyn, jossa hahmoina olivat jokin nallemainen otus, iso keltainen toukka ja silmälasipäinen, viiksekäs, essuun pukeutunut ukkeli.

Hahmojen ulkomuodon lisäksi en sitten juuri muuta muistanutkaan, vain hyvin häilyviä yksittäisiä kohtauksia tai tilanteita joissa hahmot olivat. Sain joskus selviteltyä että nämä hahmot ovat peräisin animaatiosarjasta The Adventures of Teddy Ruxpin vuodelta 1988, ja suomeksi se lienee tullut telkkarissa nimellä Eetu-nallen seikkailut.



Ei kuulu suomalaisten muistelemiin piirrettyihin tämä(kään) tapaus juuri lainkaan, vaikka otaksun, että 65-jaksoinen sarja on esitetty kokonaan (jälkikäteen tutkittuna omat häilyvät lapsuuden muistikuvani sarjasta sijoittuivat enimmäkseen suunnilleen puolivälin-loppupuolen jaksoihin), ja ollakseen noinkin pitkä luulisi että sitä olisi useampi muksu (ja miksei aikuinenkin) sattunut vilkaisemaan. Mutta jotenkin ja jostain syystä ei vain ole jäänyt kovin monelle mieleen. :D Vaikka mistäs minä tietäisin kuinka usein sarjaa esitettiin, kun en edes muista milloin, ehkä juurikin 1980-luvun lopulla tai vuosikymmenen vaihteessa. Sen muistan, että sarja oli tekstitetty, ja katsoin sitä vaikken osannutkaan vielä lukea. (Hahmojen mahdollisista suomennetuista nimistä minulla ei ole tietoa, joten käytän alkuperäisiä englanninkielisiä.)

Ja toki - jos sarjaa olisi esitetty uusintana myöhemmin 1990-luvulla, niin kyllä se silloin varmaan olisi yleisesti paremmin muistissa ihmisillä.

Selviteltyäni tarpeeksi pystyin kaivelemaan tämän kyseisen sarjan netin uumenista ja talvella 2012 minulla oli aikaa perehtyä siihen ja katselinkin sarjan mielenkiinnolla läpi, vaikka englannin puheen ymmärtämiseni on ajoittain vähän niin ja näin (itse asiassa tekisi vähän mieli kääntää ja fanitekstittää sarja suomeksi itse, mutta tähän tuskin riittää aikaa jo aiempien [ikuisuus]projektien lisäksi :-)).

Mitä muistan päällimmäisiä fiiliksiäni tuosta vuoden 2012 katselurupeamastani (sarjahan oli tuolloin "vain" reilu parisenkymmentä vuotta vanha, nyt se on tietysti vieläkin vanhempi :--)), sanoisin, että edelleenkin aika hyvä sarja on kyseessä, siinä on sopivan löyhästi jatkuva juoni ja seassa yksittäisiä arkikommellustarinoita, pääpainotuksena kuitenkin - tietenkin otsikon mukaisesti - seikkailut. Oikeastaan eipä ole sen kummallisempi kuin moni nykypäivänkään lastenohjelmasarja - jos tuntuu että nykyajan lastenohjelmissa on kaikkia kummallisia otuksia, niin kyllä semmoisia oli 1980-luvullakin, ainakin kun tätä sarjaa katsoo. Myös nimet ovat outoja; suomennosnimestään huolimatta Teddy "Eetu-nalle" Ruxpin itse ei ole varsinaisesti tavallinen nalle tai karhu, vaan illiopiksi kutsuttu nallemainen otus (tämä on vasta alkua; sarja on muutenkin täynnä kaikenlaisia erikoisen nimisiä olioita, henkilöitä ja paikkoja :D). Teddyn parhaat kaverit ovat tosiaan vähän hömelö toukkamainen Grubby ja Gimmick-ukkeli, joka rakentelee kaikenlaisia vehkeitä. 

Vaikka lapsuuden muistikuvat ymmärrettävästi olivat melko utuisia, niin sittenkinpä katsoessani sarjaa tuolloin vuonna 2012 oli hauskaa huomata itse asiassa tunnistavansa asioita ja tapahtumia joita ei edes tiennyt muistavansa - jonkin verran semmoisia pärinöitä nostattivat erityisesti jotkin sarjan laulut. Upotan ne videoina tähän jaaritukseen täysin ja puhtaasti itseni iloksi, en tiedä enkä oikeastaan välitäkään onko niillä mitään merkitystä kenellekään muulle kuin minulle (sarjassa on yllättävän paljon hyviä ja/tai yksinkertaisen tarttuvia biisejä). Toki on aina mukavaa, jos joku muukin kuin minä muistaa tai tunnistaa näistä jotakin. :-)

Lähdetäänpä ensimmäiseksi purjehtimaan ilmalaivalla. Tätä laulua kuullaan sarjassa muutamaankin otteeseen ja oikeastaan se on aika tyypillinen sarjan "perus" biisi.



Sarjassa keskeisinä elementteinä ovat salaperäiset kristallit joihin kätkeytyy taikavoimia, joita Teddy kavereineen miettii ja pohdiskelee. (Edelleenkin minusta tuntuu samalta kuin lapsena - että nuo kristallit ovat muodoltaan jotenkin hassun litteitä. XD)



Sarjan 31. jakso alkaa heti laululla: Teddy ja Grubby laulavat autiomaan kuumuudesta. (Ja tämähän onkin se laulu jota käytin It's so hot in Moominvalley-videossani reilu puolitoista vuotta sitten.)



Sukellusvehkeet löydettyään Teddy lähtee tutkimaan maailmaa vedenalaista. (Minäkin haluan~)



Kuten en muistanut sarjasta montaakaan asiaa, niin en myöskään muistanut, että siinä oli myös "pahis" nimeltä Jack W. Tweeg (lyhennetysti usein vain pelkkä Tweeg). Tottakai pitää laittaa jaarituksen loppuun laulu myös Tweegiltä, samalla pikkuisen pahoitellen, että olin unohtanut hahmon lapsuudestani kokonaan (en varmaan vain osannut arvostaa silloin - näin aikuisiällä katsottuna hahmo on aika sympaattinen). "I feel a song coming on!" Signaali kaikille niille, jotka inhoavat tv-sarjojen ja elokuvien laulukohtauksia: paetkaa kun vielä voitte. ;-)



Voisi sinänsä olla hauskaa kirjoittaa tästä sarjasta pidempi teksti ja kunnollinen esittely, mutta tuntuu, että sitä varten minun pitäisi oikeastaan katsoa koko sarja uudestaan, sillä tuosta vuoden 2012 katselurupeamasta on mennyt jo tovi ja auttamattomasti olen päässyt jo unohtamaan asioita. Tällä hetkellä aikani ei riitä siihen - huomioni on tällä hetkellä kiinnittynyt enemmän mm. tietysti Muumilaakson kakkoskauden ja kevään merkkien seuraamiseen. Mutta toivottavasti vielä joskus löydän aikaa tämän sarjan läpikäymiseen kertaalleen...

Possun ja hämähäkin ystävyydestä

Elokuvassa, jota käsitellään tässä tekstissä, sivutaan elämää ja kuolemaa ja surua. Jos et ole varma että haluat lukea, voi olla parempi että suljet tämän sivun nettiselaimestasi. Teksti sisältää myös elokuvan suurpiirteisen juonenkuvauksen ja täten jonkin verran juonipaljastuksia.

Parhaat ystävykset elämän loppuun asti ja sen jälkeenkin.

Eräs koskettavimpia ja kauneimpia elokuvia, minkä olen elämäni aikana nähnyt, on Charlotten verkko (Charlotte's Web, 1973). Elokuva tunnetaan Suomessa myös nimellä Laulava porsas*, FIx-gallerian mukaan se on näköjään ollut jo vanhan VHS-kasettijulkaisun otsikossa, elokuva on myös julkaistu rinnakkain VHS/DVD:nä 2000-luvun alkupuolella. Elokuva on esitetty televisiossa tuolla suoralla käännösnimellä 1980-luvulla (Elonetin mukaan tarkalleen 8.12.1985 TV1:llä), ja sillä nimellä puhun siitä itsekin (tai oikeastaan puhun kyllä vain "Possuelokuvasta", sillä en ole juurikaan katsonut muita elokuvia joissa on possuhahmoja, tai ainakaan niillä ei ole minulle niin suurta merkitystä). Sitä ei ole koskaan dubattu suomeksi.

Olen katsellut elokuvaa itsenauhoitetulta kasetilta lapsuudessa, jo aikana kun en vielä ole edes osannut lukea (kielimuuri ei kyllä kovin usein noussut pystyyn animaatioita katsellessa lapsuudessa, ei oikeastaan nouse nykyäänkään. Hahmot saavat puhua ja laulaa vaikka mitä siansaksaa kunhan se itse juttu eli animaatio ja äänimaailma itsessään toimivat :D).

Juoni

Tarina alkaa keväisenä aamuna maatilalta, jossa emakko on juuri porsinut, ja tilan isäntä John Arable aikoo päästää pienen pahnanpohjimmaisen porsaan päiviltä, sillä "siitä ei ole eläjäksi". Isännän tytär Fern ei kuitenkaan hyväksy ajatusta vaan kyseenalaistaa sen niin, että isäntä (joka ei edes oikeasti haluaisi tappaa possua) heltyy ja Wilburiksi nimettävä porsas saa jäädä eloon tytön hoidokiksi.

Isäntä vastaa toki, että ihmistyttö ja pikkupossu ovat aivan eri asioita.

Aikanaan Wilbur kasvaa ja joutuu muuttamaan, onneksi vain pienen matkan päähän tytön enon Zuckermanin maatilalle. Aluksi possu ikävöi tyttöä, ja odottaa kovasti tämän vierailuja. Vähitellen se tutustuu maatilan muihin eläimiin ja oppiikin puhumaan (ja laulaa luikauttamaan, mistä elokuvan virallinen suomenkielinen nimi taitaa juontua).

Elämä Zuckermanin tilalla on mukavaa ja muuten auvoista, mutta sittenkin Wilbur potee yksinäisyyttä ja kaipaa ystävää, ja kerran porsaalle valkenee kaunistelematon totuus siitä, mihin se tulee lopulta joutumaan.

Elämänhaluinen Wilbur tietysti järkyttyy.

Tässä kohtaa kuvaan astuu mukaan pieni hämähäkki Charlotte. Sikolätin oviaukossa asusteleva Charlotte on katsellut Wilburia ja kiinnostunut tästä, ja Wilbur puolestaan näkee pienessä hämähäkissä kauneutta ja viisautta. Nämä kaksi rupeavat ystäviksi huomattavista eroavaisuuksistaan huolimatta (eikä suhde ole täysin ihanteellisen harmoninen; Wilbur esimerkiksi yökkii Charlotten elinkeinolle ja -tavoille, mihin hämppis huomauttaa että possu itse pääsee varsin helpolla kun ruoka kannetaan naaman eteen ;-)).

Kun Wilburin tilanne vaikuttaa synkältä ja toivottomalta, Charlotte haluaa auttaa ja keksii lopulta keinon narrata ihmisiä. Hämähäkki kutoo lätin oviaukkoon verkon, jossa ihmiset ovat erottavinaan kirjaimia, eikä vain satunnaisia kirjaimia vaan kokonaisia sanoja. Taikauskoiset ihmiset hämmästyvät ja pitävät tätä enteenä, eikä possua kannata tappaa. Wilburin henki säästyy jälleen, ainakin toistaiseksi.

Sana "erikoisesta" possusta ja hämähäkinverkosta leviää, ja ihmisjoukkoja tulee niin läheltä kuin kauempaakin katsomaan ihmettä. Kiinnostus ei kuitenkaan kestä kauaa, joten pitääkseen sen yllä Charlotten on kudottava uusia verkkoja ja sanoja jotta niin yleisö kuin maatilan isäntäkin saadaan vakuuttumaan Wilburin ainutlaatuisuudesta.

Sanoja on kuitenkin vaikea sekä keksiä että kirjoittaa, joten apua tarvitaan muiltakin maatilan eläimiltä, etenkin ahneelta ja laiskalta Templeton-rotalta, joka elelee makoisasti varastamalla ruokaa Wilburin kaukalosta. Kun porsaan elossa pitäminen on myös rotan itsensä elinehto, Templetonin on autettava, halusipa tai ei.

Charlotte tekee parhaansa auttaakseen ystäväänsä, ja piirikuntamarkkinoiden kilpailussa sinetöidään Wilburin tulevaisuus. Loppujen lopuksi possu saa jäädä eloon ja elää pitkän, onnellisen elämän.

Hämähäkin elinaika sitä vastoin on kuitenkin sangen häilyväinen ja lyhyt. Mutta vasta kun on täysin varmaa, että Wilburin loppuelämän suunta on turvattu, Charlotte voi kuolla levollisin mielin.

Charlotte jättää kuitenkin jälkeensä kotelon täynnä hämähäkinmunia, joista aikanaan on kuoriutuva pieniä hämähäkkilapsia. Wilbur vaalii ystävyyttä ja ottaa munapussin huolehdittavakseen.

Riemu on suuri, kun hämähäkkilapset syntyvät seuraavana keväänä, mutta voih, ne ovatkin saman tien lähdössä - lentoon kohti suurtaa maailmaa verkkoja kutomaan. Wilbur suree kovasti jälleen, mutta ei kauan, sillä lätin oviaukkoon on jäänyt roikkumaan kolme Charlotten tytärtä, jotka ovat - miten ollakaan - liian pieniä lentämään! Lapsoset ovat tykästyneet Wilburiin ja päättäneet jäädä maatilalle asumaan, joten possu ei sittenkään jää yksin.

Aika kuluu, ja Wilbur ehtii nähdä monta hämähäkkisukupolvea, mutta ei koskaan unohda Charlottea, jota parempaa ystävää ja kirjoittavaa verkonkutojaa ei ole.

Hahmot

Wilbur ja Charlotte ovat tarinan keskushahmot, mutta sangen merkittäväksi tyypiksi tarinassa nousee myös Templeton, josta kukaan ei pidä, ja joka ei pidä kenestäkään, mutta jonka apua sekä possu että hämähäkki kipeästi tarvitsevat.

Sivuhahmoina elokuvassa ovat hyväntahtoinen, mutta itseään kovasti toistava hanhi ja tämän poikanen joka ottaa Wilburin esikuvakseen, sekä vanha ja viisas, mutta karkeasanainen lammas. 

Erilaisia mielenkiintoisia ihmistyyppejäkin tarinassa riittää, ja vaikka Fern-tyttö viihtyykin eläinten kanssa, alkaa häntä ajan kuluessa kiinnostaa myös Henry Fussy-niminen poika...

Ihan pieni kolmiodraama havaittavissa...

Pohdintaa

Wilbur on tarinan keskushahmo, jonka ympärillä kaikki ja koko elokuva pyörii, ja miksipä ei. Wilbur on hurmaava kaikessa viattomuudessaan, ennakkoluulottomuudessaan ja silkassa lapsenomaisessa elämänilossaan ja herkkyydessään (toisaalta myös ehkä hivenen ärsyttävä teatraalisuudessaan; Wilbur itkee ja pyörtyilee paljon). Kaikesta huomiosta ja suosiosta huolimatta kuuluisuus ei koskaan nouse päähän vaan possu pysyy samanlaisena ja uskollisena loppuun saakka ja vielä sen jälkeenkin.

Eittämättä Wilburin viehättävät piirteet vetoavat hämähäkki Charlotteen, joka ehkä sittenkin on tarinan oikea päähenkilö. Vai onko "päähenkilö" Charlotten kutoma verkko, joka toimii symbolina ihmeelle ja on myös elokuvan (ja kirjan) alkuperäinen nimi?

Elämää, kaikkea siinä ja omaa olemassaoloaan on helppoa pitää itsestäänselvyytenä - siksi toisinaan onkin hyvä miettiä, että onko se nyt niin ja miten se nyt onkaan. On huomattavaa, että oikeastaan koko maailma on täynnä pieniä ja suuria ihmeitä. 

Noinhan se asia on.

Niin, elämään synnytään ja kuollaan. Jotenkin niin yksinkertaisia ja pieniä lyhyitä, lähes mitättömiä sanoja. Ja silti kuitenkin se kaikki on niin ihmeellistä, että se pistää miettimään ja poruttamaan. Kuolema, tai pelkkä ero rakkaasta ystävästä, kouraisee syvältä, mutta sekin luopuminen on vain yksi luonnollinen, olennainen osa elämää. Pidän elokuvaa kokonaisvaltaisesti onnistuneena näin "vaikeiden" mutta yksinkertaisten tosiasioiden kuvauksessa, vaikka se vähän melodraamaileva onkin. Tarina on myöskin vähän ovelasti rakennettu; se tarjoaisi helpon (ja liian ällönimelän) onnellisen lopun siinä, että kaikki Charlotten lapset jäisivät Wilburin luo. Kun näin ei sittenkään käykään, se raapaisee sydäntä vielä kerran lisää.

...Paitsi että kyllä sittenkin se onnellinen loppu tulee. ;>

Elokuva kuvaa ystävyyttä ja elämää yksinkertaisine riemuineen kauneimmillaan. Molemminpuolinen vilpittömyys, omistautuvuus ja jopa uhrautuvuus toisen hengen puolesta. Toisaalta tarina antaa myös ajateltavaa, esimerkiksi allaolevissa kuvissa Charlotten sanat pistävät miettimään, onko pyyteetön ystävyys, tai rakkaus, kuitenkaan ihan täysin pyyteetöntä?

Luulen, että olen itkenyt tälle elokuvalle aina siitä lähtien, kun olen jossakin kohtaa lapsuusikää alkanut vähitellen hahmottaa elämän/kuoleman käsitettä. En voi olla itkemättä kun Charlotte laulaa Wilburille viimeisen kerran hyvästiksi ja kun Charlotten lapset lähtevät maailmalle ja jättävät Wilburin. (Tai ehkä Wilburin itku vain tarttuu minuunkin. Itse asiassa minun ei oikeastaan edes tarvitse katsoa elokuvaa liikuttuakseni, jopa itkeäkseni sen takia, pelkkä vähänkin syvempi mietiskely ja muistelu saa vuodattamaan kyyneleitä, myönnetään että olen pillittänyt tämän tekstin naputtamisen aikanakin monta kertaa! :´) Tai oikeammin tekstin kasaaminen ylipäätään on ollut hankalaa ja kestänyt kauan kaiken tunnelmoinnin ja itkemisen ohessa ja takia. Elokuva herättää itsessäni sen verran voimakkaita tunteita, että välillä on tuntunut haastavalta saada mitenkään järkevää tekstiä kasaan. Tämä[kin] jaaritus on ollut tekeillä varsin pitkään ja ollut tarkoituksena julkaista ystävänpäivän merkeissä muutamaan kertaan, mutta sitten olenkin innostunut jaarittelemaan jostain muusta aiheesta. ;P)

Yksi elokuvan lukuisista laulunumeroista menossa ♫

Elokuva on surullisuudestaan huolimatta silti iloinen, hauska ja hyvin elämänmyönteinen, monien pienten sivujuonien ja kommellusten, värien ja laulunumerojen täyteinen. En tiedä, meneekö tämä elokuva musikaali-genren alle vai ei, en nyt jaksa tarkistaa. Elokuvan laulut ovat säveltäneet veljekset Robert B. Sherman ja Richard M. Sherman, jotka saattavat olla tuttuja vaikkapa esimerkiksi Disneyn Maija Poppasen (1964) musiikista. Itse asiassa tässä elokuvassa on ehkä vähän samantyyppisiä rallatuksia ja haikeampiakin lauluja - ja niitä on ehkä liikaakin aikuis-minäni mielestä, lapsena ne toki iskivät.

Charlotte lienee muuten suloisin näkemäni hämähäkki animaatioissa.

Lisäksi, vaikka tarinassa on suuria tunteita ja draamaa, siinä ei kuitenkaan ole varsinaista hyvän/pahan taistelun teemaa. Ristiriitaisuuksia kyllä on, mutta kaikki ei ole mustavalkoista.

Vuoden 2006 elokuva ja alkuperäisteos...

Elokuva perustuu E.B. Whiten kirjaan (alunperin vuodelta 1952), josta on tehty myös toinen elokuvatulkinta vuonna 2006, se saattaa olla nykyajan yleisölle tutumpi kuin tämä jo liki 50 vuotta vanha animaatio. Tämä kyseinen "uustulkinta" puolestaan tunnetaan Suomessa nimellä Lotta ystäväni.

Animaatioon ja sen lauluosuuksiin verraten elokuvattu uusversio tarinasta pysyy siinä mielessä paremmin kontekstissa kun laulunumerot puuttuvat kokonaan, toisaalta dialogia, toimintaa ja koheltamista on sitten senkin edestä. Siinä saavat myös hitusen enemmän tilaa Fern-tytön kehitys ja äidin huoli siitä, miten tyttönen viihtyy enemmän eläinten kuin toisten lasten seurassa. Lisäksi tarinan hahmokatrasta on kasvatettu parilla keskenään vitsailevalla lypsylehmällä, hämähäkkikammoisella hevosella ja maissia himoitsevilla variskaveruksilla. Tarina on toki pääpiirteiltään aivan sama, joten yhtä kaikki tämäkin elokuva saa tämän tädin vähintään haikeaksi.

Tämän uusversio-elokuvan yhteydessä myös kirja on käännetty suomeksi. (Luulin, ettei kirjasta ole aikaisempaa suomennosta, mutta taustatyötä tehdessä huomasin, että on sittenkin, jo niinkin varhain kuin 1954 tehty. Se ei vain ole koskaan osunut vastaan.) Koska alkuperäinen on usein paras versio, suosittelen lukemaan. Sekä tuon 2006-elokuvan suomidubissa että kirjan suomennoksessa hahmojen nimet on käännetty, tai suomalaistettu, Charlottesta on tullut Lotta, Wilburista Vilppu, Templetonista Tepponen, Fernistä Veera ja niin edelleen.

Kirjan kansi myötäilee vuoden 2006 elokuvaa, ja pidän enemmän siitä kuin elokuvan kansikuvasta.

Kirjan teksti on hieman lapsellista, ja lastenkirjahan kyseessä onkin, mutta siitä löytyy elokuvia enemmän mielenkiintoista, joskin aika kevyen tason tuumailua, elämänviisautta ja filosofiaa kaikenikäisille. Suosikkikohtiani on Wilburin/Vilpun ja karitsan seuraavanlainen keskustelu kirjan alkupäästä, kun porsas on yksinäinen ja kaipaa seuraa:

"Olisitko kiltti ja leikkisit kanssani?" se pyysi.
"Varmasti en", sanoi karitsa. "Ensinnäkään en pääse karsinaasi, koska en ole tarpeeksi vanha hyppäämään aidan yli. Toisekseen en ole kiinnostunut porsaista. Porsaat merkitsevät minulle vähemmän kuin olematon."
"Mitä tarkoitat vähemmällä kuin olematon?" vastasi Vilppu. "En usko, että on olemassa olematonta vähemmän. Olematon on kerta kaikkiaan olemattomuuden raja. Sen alemmaksi ei pääse. Se on viivan toinen pää. Kuinka jokin voi olla vähemmän kuin olematon? Jos olisi jotakin, mikä on vähemmän kuin olematon, olematon ei olisi olematonta, vaan se olisi jotakin - vaikkakin vain hyvin pikkuisen jotakin. Mutta jos olematon on olematonta, silloin olemattomassa ei ole mitään mikä on vähemmän kuin se on."
"Voi, ole hiljaa!" sanoi karitsa. "Mene leikkimään itseksesi! Minä en leiki porsaiden kanssa."

Lisäksi tykkään kovasti tästä toteamuksesta, johon yhdyn täysin kun (etenkin nuorella aikuisiällä) päässään puntaroi paljonkin kaikkia asioita niin että nukahtaminen iltaisin on toisinaan vaikeaa:

Vilpun vatsa oli tyhjä ja mieli täysi. Ja aina kun vatsa on tyhjä ja mieli täysi, on vaikea saada unen päästä kiinni.

Ja vielä tämän kappaleen loppuun seuraava viisaus:

Elämä on aina rikas ja vakaa, kun odottaa jotakin tapahtuvaksi tai kuoriutuvaksi.

...ja vähän muutakin

Vuoden 1973 piirrosanimaatioelokuvalle on tehty myös "jatko-osa" Charlotte's Web 2: Wilbur's Great Adventure niinkin myöhään kuin vuonna 2003, lieneekö ollut jonkinmoinen merkkivuosijuhlistus vaiko muuta. Se on ollut suoravideojulkaisu, ja julkaistu myös Suomessa puolestaan nimellä "Laulava porsas - suuri seikkailu". Tiettävästi se on myös dubattu. En ole nähnyt tuota jatko-osaa, enkä synopsiksen lukaisun ja YouTubesta joskus vilkaistun trailerin perusteella ole ollut hirveän innostunut näkemään - luultavasti se ei ole vaivan väärti.

* Laulava porsas on kyllä jännä nimi, no joo. Elokuvassa on laulukohtauksia, mutta se että porsas sinänsä laulaisi, ei ole se pointti... :-) Mutta kyllähän näitä harhaanjohtavia tai muuten kummallisia ja hupaisia elokuvien käännösnimiä riittää.

Elokuvan nimen suomentanut ei ehkä hiffannut asiaa.