Ponijaaritus #2: Unelmalaakson pikku ponit

(Tekstiä on täydennetty 8.3.2022. Lisätty tietoa VHS-julkaisuista tekstin loppupään extrakappaleeseen.)

 < Edellinen Ponijaaritus #1: Metajaaritus

Seuraava Ponijaaritus #3: My Little Pony Tales - pastelliponien arkista ysärielämää >

Voisin pitkästä aikaa jaaritella ihanista värikkäistä satuhevosista. Tiivistetyn ponihistoriani olen kirjoittanut aiemmin (linkki yllä), joten nyt päästään asiaan eli ponianimaatioihin. Aloitan kronologisesti 1980-luvun animaatiosarjasta My Little Pony('n Friends) (1986-87). (Miksi sarjan nimi on tuollainen outo ja olen laittanut siihen sulkeet, kerron myöhemmin.)

 

Animaatiosarjan juoni on nopeasti kerrottu: Unelmalaakso-nimisessä paikassa asuvat sateenkaaren väreissä sädehtivät pienhevoset, "pikku ponit", seikkailevat. Kyllä, juoni on käytännössä ja kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä. Eikä oikeastaan enempää kai voi odottaa animaatiolta, jonka perimmäisenä tarkoituksena on (ollut) olla kepeää televisioviihdettä ja mainostaa leluteollisuuden alaista tuotemerkkiä. :-)

Tai itse asiassa tuotemerkkejä. Varsinainen My Little Pony'n Friends-sarja koostuu 65:stä parikymmenminuuttisesta jaksosta, jotka on jaettu kahtia; ensimmäisessä kymmenen minuutin puoliskossa seikkailevat pikku ponit ja toisessa puolestaan vaihtuvat hahmot, jotka ponien tavoin ovat Hasbron tuotemerkkejä. Sarjan alku- ja lopputunnari ovat ehkä hivenen valtavirrasta poikkeavia siinä mielessä, että tunnarien kuvastokin vaihtuu mukana olevien hahmojen mukaan. Linkit tunnarivideoihin alla jos kiinnostaa, en viitsinyt tällä kertaa upottaa kolmen videon rypästä putkeen.
 
MLP / Glo Friends intro
MLP / Moondreamers intro
MLP / Potato Head Kids intro

Hahmot seikkailivat omissa tarinoissaan, eivätkä ponien "kaverit" siis sinänsä liittyneet poneihin millään tavalla. Näitä ponien "kavereita" olivat Glo Friends-kiiltomadot (26 jaksoa), Moondreamers-lapsoset (16 jaksoa) sekä "perunapäiset" Potato Head Kidsit (23 jaksoa). Ponit kuitenkin lienivät se päätuote. (Nyttemmin tällainen "yhdistelmä"sarja tuntuu vähän hassulta ajatukselta, sillä ainakin useat sarjan ponitarinat ovat moniosaisia jatkokertomuksia, joita minä mieluummin seuraisin vähän tiheämmin kuin vain yhden kymmenen minuutin pätkän viikossa... :-D)

Poneja oltiin oikeastaan animoitu jo ennen tätä sarjaa; vuosina 1984 ja 1985 nähtiin kaksi erikoisjaksoa jotka myöhemmin integroitiin mukaan varsinaiseen tv-sarjaan. Sarjaa edelsi myös My Little Pony-elokuva (1986), joka ei ollut mikään kummoinen menestys. (Voisin kirjoittaa leffasta muutaman sanasen, mutta toisaalta voi olla että teen siitä oman jaarituksen kunhan inspiraatio iskee. Voin tässä lyhyesti kirjoittaa, etten tiedä, esitettiinkö ponileffaa suomalaisissa leffateattereissa, mutta varmasti se on esitetty televisiossa tekstitettynä 1990-luvulla, otsikolla "Me ihanat pikku ponit" ja 2000-luvun alussa Film & Cartoon Finland dubbasi elokuvan, jonka julkaisunimi on "My Little Pony: Unelmalaakson taiat".)

Ponit ovat seikkailleet myös omana sarjakokonaisuutenaan, mikä on tarkoittanut jaksojen puoliskojen yhdistymistä 65:stä 32:ksi, yhden jakson jäädessä yli*.

 

Pikkuponi-intro pelkillä pikkuponeilla.

Suomessa My Little Pony'n Friendsiä esitettiin televisiossa 1980-luvulla, ilmeisesti tekstitettynä (luultavasti olen ollut niin pieni, ettei minulla ole muistikuvia sarjan tv-esityksistä, toisekseen poneja ei ole koskaan arvostettu perhepiirissäni kovin paljoa niin että senkään puolesta kotivideotaltiointejakaan tuolta ajalta ei ole).

1990-luvun puolivälin tienoilla ponit seikkailivat telkussa tuona omana sarjakokonaisuutenaan (joskin osaan jaksoista on silti jäänyt Glo Friends-yhteistunnari) ja tällä kertaa minkäs muun kuin Nordic Agapio Oy:n dubbaamana. 

Tuulahdus 1990-luvun televisiosta.

Maanantai-iltapäivät olivat minulla intoa ja odotusta täynnä viikon ponijakson tullessa. Tosin en juuri koskaan voinut katsoa sarjaa "livenä" töllöstä, koska aina juuri maanantaisin pääsin koulusta niin myöhään että Maikkarin iltapäiväpiirretyt olivat juuri loppumaisillaan (ja niitä seurasi usein Ihmemies MacGyver, muistan senkin :D ihmemies oli aina tylsänä merkkinä siitä että "lastenohjelmat loppu jo"). :P Tästä syystä kiltit perheenjäsenet nauhoittivat ponijaksot minulle ja sen ansiosta jaksot ovat tallessa vieläkin.

Näiden televisioesitysten väliin mahtuu - tietenkin - Golden Voice Oy:n tekemä dubbaus kuuden kasetin mittaiselle VHS-julkaisulle 1980-luvun lopulta. 1990-luvun loppupuolella myös Agapion dubbaamia ponskuja ilmestyi VHS- ja DVD-julkaisuina.

Sarjan tarkastelua

Vähän laajempi avaus sarjan sisällöstä kuitenkin lienee paikallaan. Värikkäät ponit asuvat siis vehreässä Unelmalaaksossa. Ponimaailman miljöö on aavistuksen verran enemmän fantasian- kuin lastensadunomainen (ja sarjassa on eräs hauska tarina, joka oikeastaan on tavallaan "metaa": ponit laskevat vahingossa satukirjojen hahmot vapaaksi omasta maailmastaan :D).

Ponimaan tapahtumat voidaan tarinoiden puolesta jakaa karkeasti kahteen kategoriaan: seikkailu ja slice of life (onko tälle genrelle mitään oikeaa suomennosnimeä?), ja teemoiltaan tarinoiden aiheina on useimmiten uhkaava vaara tai auttaminen (tai molemmat). Melko usein ponit joutuvat vaaraan mitä ihmeellisimmistä syistä; poneilla on jotain mitä pahikset halajavat, ponit toimivat välikappaleina pahisten päämäärien saavuttamisissa, tai sitten ponit ovat yksinkertaisesti vain tieltä raivattavia esteitä, joskus sitäkin vain ihan sattumalta.

Kaikista ensimmäisin ponianimaatioseikkailu: pahis haluaa langettaa maailmaan loppumattoman yön,
ei sen vähempää. Ponien aseena toimii tietysti Valon sateenkaari. Olipa 1980-luku todella synkkä. :-D
(Ihan vain tällaisenaan. Syvempien vertauskuvien miettimisen jätän suosiolla muille.)

Joko näin, taikka sitten vaihtoehtoisesti tarina on se, että ponit kohtaavat jonkun, joka on avun tarpeessa, ja kiltit ponit tekevät kaikkensa auttaakseen, oli kyseessä sitten pop-laulaja, ritariksi haluava pojankloppi, epäonninen laitapuolen kulkija tai jättiläismäinen koiranpentu. 

Sarjassa usein toistuva kuvio on se, että voimaa ja valtaa haluavat pahikset haluavat sitä vääristä syistä tai yrittävät hankkia sen väärillä tavoilla, mikä joskus kostautuu itsellään, ja jos ei, niin viimeistään ponit tulevat hoitamaan asiat kuntoon. Pahikset saavat läksytyksen, toisinaan joku oppii ja saattaa parantaa tapansa - tai vain palata ennalleen ja maan kamaralle. 

Satunnaiskattaus ponimaailman kelmejä.

Toisinaan käy myös niinkin, että avun tarpeessa onkin juuri se pahis, joka ei ole alunperin ollutkaan paha, vaan on vain mutkan kautta ajautunut pahuuden teille. Pop-laulajaa kiristetään varastamaan varjoja, noitajuomasta taikavoimansa saava kissaeläin on tullut aineriippuvaiseksi, itserakas possuprinsessa on kätyreidensä ohjailtavissa hyväuskoisuuttaan ja niin edelleen. Näin vuosia myöhemmin on ollut ilo tajuta, että kaikki ponisarjan pahikset eivät olleet ihan niin mustavalkoisella tavalla pahoja mitä lapsuudesta muistaa, vaan itse asiassa sieltä löytyy mielenkiintoisia motiiveja ja joskus taustatarinoitakin. Toki on siellä silti niitä ilkiöitä jotka nyt vaan on ilkiöitä ja sillä sipuli.

Miksi te noidat vihaatte poneja niin paljon? D:
(Sitä emme koskaan saa tietää...)

Vain ihan muutama tarina on puhtaasti ponien tavallista iloista kommeltamista ja arkiongelmia.

Jäätelö on päässyt loppumaan, voi ei!

Sarjassa ei ole varsinaista päähenkilöä (tai päähenkilöitä), mikä voi tuntua hieman omituiselta. Joka jaksossa on poneja, tietty, mutta yhtäkään ei voi nimittää päähenkilöksi tai edes keskeiseksi hahmoksi (paitsi joissain yksittäisissä tarinoissa). Jotkin ponihahmot ovat toki enemmän ruudulla ja kulloisenkin tarinan osalta aktiivisempia hahmoja kuin toiset, mutta koen silti vaikeaksi nostaa esiin "oikeasti merkittäviä" hahmoja sarjassa (joten jotta en vääristelisi ja esittelisi vain omia suosikkejani, niin annan toistaiseksi olla). 

Tästä huolimatta ponihahmojen joukossa on kuitenkin joitain varsin mieleenpainuvia ja kiintoisia luonnetyyppejä, joten voipi olla että kirjoitan erillisen sarjan hahmojen esittelyjaarituksen, ja vaikken sitä tekisikään, niin saatan perehtyä joihinkin hahmoihin enemmän Tietyt jaksot-juttusarjassani. Poneilla on myös lukuisia ystäviä ja hyvänpäivän tuttuja, mutta nekään eivät ole joka jaksossa tavattuja. Mistä puheenollen, joissain muutamissa jaksoissa melkein hädin tuskin edes on niitä itse poneja. :D (Ehkäpä sillä on vähän yritetty häivyttää tyttölelu-mainospiirretty-imagoa ja osoittaa että kyllä kyseessä on opettavainen lastenohjelma.)

Jaksossa, josta tämä ruutukaappaus on, on sinänsä hyvä tarina,
mutta poneja siinä on tuskin nimeksikään.

Joka tapauksessa värikkäitä ponihahmoja oli (ja on jossain määrin edelleen) siis mukava katsella, vaikka yleistasolla ne eivät ehkä ole niin kiinnostavia. Halinalleissa on Mutru (kaiken suola ja säännön vahvistava poikkeus), mutta ponimaailmasta vastaavanlaiset persoonallisuudet kutakuinkin puuttuvat (sen sijaan olen löytänyt sieltä ainakin romantikon, kyynikon [tai pessimistin, en oikein tiedä], pari neuroottisempaa tapausta ja tietysti mukana on itsetunto-ongelmaisia ja jokunen melkein älykkökin). Ponit ovat enimmäkseen varsin iloluonteisia ja viattomia ja tykkäävät kovasti järjestää tapahtumia; kaikenlaisia juhlia ja kisoja. Lisäksi Unelmalaaksossa vallitsee tietynlainen äidillisen huolehtivaisuuden ilmapiiri, kun isommat ponit huolehtivat toisistaan ja pienemmistä vauvaponeista - ja niistä lukuisista avuntarvitsijoista, joita ponimaahan eksyy. 

(En ole ponien sukupuolijakaumaa miettinyt, ja aika vähän sitä kai on muutenkin mietitty sarjan tekijäpuolella. Oletan, että valtaosa poneista on naispuolisia. Varmistetusti miespuolisia ponihahmoja esiintyy sarjan aikana kunnolla ainoastaan yhdessä tarinassa! :-D)

Omakohtaiset kokemukset

Ensikosketukseni ponianimaatioon on juuri Golden Voicen ponidubbaus, mikäpä muukaan. Kaikkia poniseikkailuja ei videokaseteilla nähty, ja osan näistä VHS-julkaisuista olen saanut nähdä ja kuulla vasta huomattavan paljon myöhemmin. Osa poniseikkailuista on iskostunut mieleeni paremmin Golden Voicen, ja osa taas Agapion dubbauksella. Niinpä en mitenkään pysty sanomaan, kumman lafkan dubbaus on parempaa. Tai ehkä ne ovatkin ihan yhtä huonoja. ;-)

Agapioa voisi toki puolustella sillä, että se dubbasi kaiken televisiossa esitetyn matskun (yhtä jaksoa lukuunottamatta*), sen dubbaus on muutenkin yhtenäisempi ja Agapion dubissa poneilla nyt sentään on naisäänet kaikilla, kun Golden Voicella oli kaikki vähän mitä sattuu (se tosin voi osittain johtua siitä, että Golden Voice on tehnyt käännöksensä ruotsista... kyseessä on siis käännöksen käännös!)...

"My Little Pony 4 - Täällä jälleen"-kasetin takakannen kuva ja johdantoteksti.
 (Ilmaisu "ponihevoset" herättänee hilpeyttä,  koska suomen kielessä ei moista sanaa
olekaan. Noin käy, kun kaikki kansitekstejä myöten suomennetaan ruotsista.)

"My Little Pony 5 - Ponikoti"-kasetin alaotsikko etukannessa.

Hauskaa on näin jälkikäteen tarkasteltuna, että noissa vanhoissa VHS-kasettijulkaisuissa, tai lähinnä niiden kansiteksteissä, sarjaa ei ole mitenkään profiloitu pelkästään vain tytöille suunnatuksi, vaan puhutaan suurpiirteisesti "kaikkien lasten suosikkihevosista". :D Niin no, kun nyt mietin, niin niinhän se itse asiassa on - vaikka jos My Little Pony-lelut ja muut oheistuotteet olivatkin ensisijassa tytöille suunnattuja, animaatiosarja saattoi kuitenkin olla ajatellumpi vähän laajemmallekin yleisölle. Ainakin kun miettii ja katsoo, millaista materiaalia sarjassa on.

Sarjassa on toki sitä söpöä ihanaa pinkkiä ja söpöjä poneja ja söpöjä ponivaatteita (ylemmät kuvat), mutta, hämmentävää tai ei, siinä on myös tätä; kaikenlaisia hirviöitä ja synkkyyttä (alemmat kuvat). :D

 * Niin, se ylimääräinen/puuttuva ponijakso on yksiosainen The prince and the ponies, jos jotakuta kiinnostaa. Agapio ei siis ole dubannut sitä, mutta Golden Voice Oy on; se löytyy My Little Pony 5 - Ponikoti-kasetilta.

 ---

Paljoa kiertelemättä pidin näistä piirrosponeista paljon lapsuudessani ja rakastin niitä jokseenkin kritiikittömästi - ja lähipiirin hermostumiseen asti. ;P Luulen, että oma sisäinen maailmani on ollut vahva jo pikkutytöstä asti, ja värikkäiden pienhevosten maailmaan ja seikkailuihin uppoutuminen ja erityisesti juuri animaatiosarjan mielikuvituksellisuus oli omiaan täyttämään jonkinmoisen "todellisuuden paon" tarpeen. 

Vanhemmiten näkökulmani on tietenkin muuttunut ja poniseikkailuja on tullut katseltua toisenlaisesta ja kriittisemmästäkin näkökulmasta. Höttö mainospiirretty tässä(kin) on kyseessä, joskin on siinä joitakin yksittäisiä mielenkiintoisia tarinoita, luonnehahmoja, paikoin ihan hyviä oivalluksia ja jopa opetuksiakin. 

Ponit opettavat mm. että ulkonäön takia ei saa tuomita eikä sitä saa liikaa korostaa (olkoonkin että sarjassa näin silti tehdään; jotkin poneista rakastavat pukeutumista ja laittautumista ja se tuodaan hyvin selkeästi esiin).

Päätarkoituksena lienee silti nimenomaan mainostaa tuotemerkin hahmoja - värikkäitä pienhevosia, joilla on kankussaan erilaisia kuvasymboleja kukkasista karamelleihin. (Animaatiosarjassa esiintyy vielä melko pieni osa ponihahmoja verrattuna lopulliseen lelufiguurihahmojen määrään.) Ei sovi myöskään unohtaa ponien asumuksia ja söpöjä ponivaatteita, jotka myös ovat selvästi esillä.

Teknisesti kovin laadukas piirretty ei ole kyseessä. Sarjaa edeltäneet erikoisjaksot oli toteuttanut japanilainen Toei Animation, ja ponileffa tehtiin sen ja eteläkorealaisen Akom-studion yhteistyönä. Ne ovat tekniseltä laadultaan ehkä ihan katselukelpoista animaatiota, joskin kaikkiin ponianimaatioihin mahtuu hassuja liikehdintöjä. Akom animoi tämän varsinaisen poni-tv-sarjan (johon kierrätettiin  leffassa käytetyt hahmodesignit), ja jäljemmän ysäriponipiirretyn My Little Pony Talesin (1992), josta teen seuraavan ponijaarituksen.

---

Extra: ne ponien kaverit...

En ole ollut erityisen kiinnostunut näistä ponien "kavereista", ja aika vähälle huomiolle ne ovat tainneet muutenkin jäädä. Sen verran tiedän kuitenkin, että Suomessa Glo Friendseja ja Moondreamerseja on julkaistu itsenäisinä teoksinaan ainakin yksien VHS-kasettien verran, nimillä "Keijukaiset" ja "Tähtilapset". Ensinmainitussa on ollut Golden Voicen dubbaus, jälkimmäisessä Pauli Virta Productionsin. Jälkimmäinen löytyy lapsuudenkodistani, Keijukaiset lainattiin kirjastosta joskus, mutta siitä en muista paljoakaan.

Lisäys 8.3.2022: Tietooni on tullut että "Keijukaisia" on julkaistu jopa kaksi kasetillista, julkaisujen nimet ovat "Keijukaiset pelastavat joulun" ja "Keijukaiset ja mulikaanit". Lisäksi myös Potato Head Kidsiä on julkaistu ainakin yksi kasetti otsikolla "Perunajengi". Mukavaa nähdä, että eivät nämä ponien kaverit olekaan ihan niin paljoa huomiota vaille jääneet, joskus voisi yrittää perehtyä tarkemmin!

"Moondreamers" eli "Tähtilapset". Muhkea hiustyyli kirkuu 1980-lukua taas kerran.

Toinen extra: hahmotestin tulos... :-D

Jostain kumman syystä mietin ihan hiljattain tässä, että olisiko netissä olemassa vielä jotain hahmotestejä. Ne olivat kova juttu vuosituhannen vaihteen internetissä. Niitä oli aiheesta kuin aiheesta ja niitä tietysti pystyi luomaan kuka tahansa (joko netissä oleville alustoille tai ihan itse alusta pitäen koodaamalla) ja siksi niissä saattoi olla täysin epäoleellisen tai oudon oloisia kysymyksiä vaihtoehtoineen, hyvin harvoin ylipäänsä mikään testi oli laadukas (huijaaminen oli usein liiankin helppoa, jos halusi saada tulokseksi jonkin tietyn hahmon). Muistan tehneeni ponihahmotestejäkin tuolloin. Koska minulla oli tylsää yhdessä välissä, etsin ja löysin ensi hätään tällaisen kasariponihahmotestin. (Otin tuloksestani ruutukaappauksen koska en minä **** missään Facebookissa/Pinterestissä/Twitterissä/Tumblrissa ole... niin en voi muuten jakaa. :P)

Wind Whistler eli suomeksi Tuulenhenki (Golden Voice)/Viuhina (Agapio). En valita tuloksesta.
Itse asiassa muistelen, että sain saman tuloksen toisesta testistä silloin joskus viime vuosituhannella. (Löytyisiköhän netistä lisää tällaisia hahmotestejä? Voisin koota tuloksistani gallerian niin kuin ennen muinoin. :´D)

 

...tämäkin jaaritus on lojunut pitkään keskeneräisenä ja vaihteeksi taas lähinnä vain siksi, että kuvamateriaalin haku ja sommittelu on käynyt kovin hitaasti, vaikka se hauskaa onkin. Ehkäpä (ja toivottavasti) seuraavaan ponijaaritukseen ei mene yhtä tolkuttoman kauan... :D

Lisäjaaritus Taotao-elokuvasta (ja sen leikkaamattomasta versiosta)

Jos Taotao-elokuva ei ole tuttu, vilkaise aiempaa tekstiä ennen tämän lukemista.

Alkuvuodesta 2017 tein yllättävän löydöksen kun ajankulukseni tutkailin. Selailin joitakin Eläköön kuvat!-blogin vanhempia tekstejä, ja joku oli vinkannut Taotao-aiheisen postauksen kommenttipalstalle sarjaan liittyvän elokuvan leikkaamattoman version. Enpä ollut tiennytkään, että elokuvaa on leikattu, kiitos siis tuolloiselle linkkaaja-vinkkaajalle. Päädyin spontaanisti taas tämän surullisen teoksen pariin ja katsomaan sen kiinankielisenä. Hyvin pian sen jälkeen huomasin, että tuo leikkaamaton versio löytyy myös japaninkielisenä YouTubesta.

VAROITAN OIKEIN ISOLLA, että tässä jaarituksessa on juonipaljastuksia ja muutama kuva tuosta leikkaamattomasta versiosta (ne kuvat, joissa ei ole maikkarin logoa ylänurkassa ;P), ne saattavat olla "voimakkaita" tai sellaiseksi miellettäviä, joten jos et halua niitä nähdä etkä muutenkaan halua tietää, mitä elokuvan saksankielisestä (ja siis myös suomenkielisestä) versiosta on leikattu, lopeta lukeminen heti tähän. Lisäksi tässä jaarituksessa on myös omaa henkilökohtaista pohdiskelua, ehkä synkistelyä, joka ei välttämättä kiinnosta ketään.

Teen tähän kohtaan tekstiä myös leikkauksen niin, että blogin pääsivua lukemalla ei vahingossakaan näe mitään, mitä ei välttämättä halua nähdä.

Voi Taotao...

Taotao, pieni pandakarhu-elokuva: surullisten eläintarinoiden kruunaamaton kuningas

Teksti sisältää elokuvan suurpiirteisen juonikuvauksen. Lisäksi tässä tekstissä on synkistelyä.

Elokuvassa käydään läpi kaikkia vuodenaikoja, mutta erityisesti keväiset ja talviset kuvat jäävät mieleen.
Ehkä juuri tämä talvinen ajankohta toi elokuvan taas mieleeni...

Olen pidemmän aikaa halunnut käsitellä Taotao, pieni pandakarhu-elokuvaa (saks. Tao Tao - Der kleine Pandabär, jap. Xiongmao Monogatari TaoTao) blogissani. Siinä on kestänyt kauan (yllätys yllätys), koska vaikka minulla ei sinällään ole vaikeuksia kirjoittaa elokuvasta (tästä tekstistä suuri osa on syntynyt ilman että minun on pitänyt palata leffan pariin [tai jos olen palannut niin olen päässyt irti sen otteesta]), niin kuitenkin olen joutunut konkreettisesti palaamaan sen äärelle, ihan vain pelkästään ruutukaappausten ottamisen takia. Ja kun tarvitsee ottaa kuvia, niin saman tien oikeastaan voi katsoa koko elokuvan ihan kunnolla, vaikka se ei kovin miellyttävä kokemus olekaan.

Elokuva on esitetty vapunaattona 2005 MTV3:lla. Se esitettiin myös uusintana melko pian, muistaakseni uudenvuodenpäivänä 2006. Jos elokuva on tullut missattua, sen voi toistaiseksi katsoa YouTubesta. (On jännää, miten suomidubattu versio saa olla tubessa, muistaakseni saksankielinen on ollut ainakin pari kertaa ja poistettu.)

En edes tiennyt elokuvan olemassaolosta ennen tuota televisioesitystä, mutta se on kiinalais-japanilais-saksalainen yhteistuotanto vuodelta 1981, ja siis edeltänyt sitä tunnettua ja muistettua Taotao, pieni pandakarhu-sarjaa (1983). Monet elokuvassa nähdyt eläinhahmot ovatkin mukana myös sarjassa ainakin designien puolesta. Mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten oikeastaan loppuvatkin.

Tuo vapunaatto vuonna 2005 on minulle ikimuistoinen. Se, millä tavalla se on ikimuistoinen, onkin sitten mutkikkaampi ja yllättävä juttu. En nimittäin ollenkaan odottanut, että elokuva, jonka tulisin näkemään, olisi surullisimpia koskaan näkemiäni rainoja.

Ellei peräti surullisin näkemäni elokuva koskaan.

Juoni

Elokuva alkaa Taotaon, pienen pandakarhun syntymästä. Pieni pandanpoika elää elämäänsä emonsa hoivaamana ja turvassa syrjäisessä laaksossa. Kaikki on rauhallista. Talven koittaessa monet Taotaon ja Pandamuorin ystävät muuttavat pois. Keväällä Kiki-apina ja muut palaavat kuitenkin takaisin.

Laakson rauha rikkoutuu kun ihmiset saapuvat, ja Taotaon emo tulee metsästäjien ampumaksi. Taotaon on selviydyttävä itsekseen, ja kasvaakin isoksi. Myöhemmin Taotao tapaa kaltaisensa, pandaneidon. Mutta juuri kun onni ja ilo ovat ylimmillään, metsästäjät palaavat koirien kera ja yrittäessään suojella pandatyttöä Taotao jää itse kiinni verkkoon.

Taotao vangitaan ja viedään kauas, toiselle puolelle maailmaa, eläintarhaan. Siellä on sinällään hyvät oltavat, mutta ymmärrettävästi Taotao ei aluksi viihdy. Vähitellen panda kuitenkin kotiutuu ja jopa mieltyy naispuoliseen ihmishoitajaansa, ja erityisesti ystävystyy eläintarhan nurkissa asustavan hiiripariskunnan kanssa.

Eläintarhan johtaja.

George ja Mary, elokuvan ainoat ns. "hyvät" ihmiset.

Hiiripariskunta.

Taotaolle järjestetään eläintarhaan myös pandaseuraa, mutta ihmisten erehdyksen takia pandojen perheonnea on turha odottaa. 

Taotao elättelee toivoa pääsystä takaisin kotiseudulleen, ja pysyy valppaana ja pitää itsensä kunnossa odottaen tilaisuutta karata eläintarhasta. Yhtenä talvisena päivänä hoitaja päästää Taotaon ulkoilemaan häkin ulkopuolelle. Lumessa on hauska leikkiä, mutta siellä telmiessään kuvat kotilaaksosta tulvivat Taotaon mieleen, ja panda tajuaa hetkensä koittaneen. Taotao karkaa ja harhailee kaupungin kaduilla pääsemättä kuitenkaan eteenpäin. Lopulta karkumatka tyssää satamaan. Taotao palautetaan eläintarhaan, ja siellä panda viettääkin koko loppuelämänsä (vaikkakin toivosta uuteen pakomahdollisuuteen dialogissa vihjataan).

...

Ei siis kovin ruusuinen ja ihana tarina onnellisesta lopusta puhumattakaan. Voiko tästä oikeastaan enää surullisemmaksi vetää?? Kyllähän surullisia (eläin)tarinoita ja -elokuvia on maailma täynnä, mutta luulen, että moni Disneyn eläinelokuva ja jokunen muukin taitaa jäädä kakkoseksi.

Elokuva voi olla shokeeraava ja järkyttävä, erityisesti, jos ennakkoon ja tietämättömänä olettaa elokuvan olevan myöhemmän Taotao-sarjan kaltainen. (Toisaalta, on siinä animaatiosarjassakin joitakin yksittäisiä juttuja, joissa on surullisia käänteitä, eivätkä suinkaan kaikki tarinat päättyneet kovin onnellisesti...) Elokuva ei ole raaka, eikä kovin väkivaltainen. Se on vain yksinkertaisesti surullinen. Lohduton. Ehkä masentava. On siinä joitakin pieniä ilonpilkahduksen hetkiä, mutta yleistunnelmaltaan sitä luonnehtisi alavireiseksi.

Mahtavan surkuhupaisa leffa-arvio

Elokuvan ulkopuolelta löytyy eräs kiintoisa seikka, nimittäin Telviksen elokuva-arvostelu. Kiitän onneani, etten löytänyt tätä kyseistä arvostelua ennen elokuvan näkemistä vaan vasta jälkikäteen. Se oli pitkään luettavissa netissä mutta on nykyisellään kadonnut, mutta Archive.org onneksi auttoi asiassa taas kerran. Tässä suora kuvakaappaus.

"Tao Tao -piirrossarja ihastutti lapsia ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä. Nyt nähtävä elokuva on sarjan ohjanneen Shimamuran käsialaa. Siinä tutustutaan hyväntahtoiseen Tao Taoon, tämän äitiin ja ilkikuriseen Kiki-apinaan. Bambuviidakossa varsin hyvin viihtyvä Tao Tao joutuu kauhukseen eläintarhan vetonaulaksi. Tätä ei lähipiiri tietystikään hyväksy, vaan aloittaa henkeäsalpaavan pelastusretken. Leffa sopii lasten lisäksi nostalgiannälkäisille."

 ...

Minua on todella piinannut tämä arvio. Olemmeko varmasti katsoneet saman elokuvan? "Henkeäsalpaava pelastusretki?" Ja niin missähän kohtaa? Onko tekstin kirjoittanut edes katsonut koko elokuvaa?? Vai vain ensimmäiset 10-15 minuuttia ja todennut että 'OK, tämä on sellaista niin moneen kertaan nähtyä ennalta-arvattavaa peruskauraa, etten jaksa katsoa enempää kun tämä on vielä tällainen lastenpiirretty'. Vai onko kirjoittaja sittenkin jopa katsonut elokuvan mutta tulkinnut sitä jotenkin ihmeellisesti? Tai kierona persoonana kirjoittanut noin ihan vaan kettuillakseen? Tai sittenkin ollut jossain mömmöissä? Tämä jos mikä on oikea mysteeri. :D (Nykyään pidän todennäköisenä ettei kukaan ole tuota elokuvaa katsonutkaan, vaan teksti on raapaistu pikapikaa kasaan vähäisten taustatietojen perusteella. Tekstin kirjoittajaksikaan ei ole merkitty ketään, joten epäilyttää.)

Joka tapauksessa, kolme tähteä! Sellainen perus kiva Maikkarin lauantain perheleffa, juuh. ^_^

Sopii lasten lisäksi nostalgiannälkäisille. Lapsista en tosin tiedä mutta nostalgiannälkäisten hempeän vaaleanpunaiset kakkulat kyllä taatusti särkyvät ikiajoiksi tämän myötä. Niille, jotka olettavat saavansa iloista eskapismia, tämä elokuva on suorastaan myrkkyä.

Vitsailu sikseen, mutta joka tapauksessa, pointtini on se, että elokuva järkytti minua nuorena aikuisena vuonna 2005. Muistelen vilkaisseeni kelloa elokuvan loppuhetkillä ja kasvavan kalvavan tunteen, jotenkin että ei hemmetti, tämä ei kyllä pääty hyvin. (Tai jos päättyy, niin sillä alkaa kyllä olla kiire...)

Ja eihän se päättynytkään, tai miten sen nyt ottaa. Muistan, että elokuvan loputtua vetäydyin hiljaisuuteen ja itkeskelin luultavasti hyvän tovin. Elokuva ei todellakaan ollut mitään mitä ehkä odotti, eikä varsinkaan mitään geneeristä peruskauraa. Sen sulattelu vei aikaa, mutta ehkäpä se juuri on tarkoitus? Ravistella, pistää miettimään ja itkemäänkin.

Ja juuri siksi se on tarpeellinen, hyvä ja merkittävä elokuva. Tätä mieltä olen nyt vanhempana, ehkä jälkiviisaana, mutta parikymppisenä olin hämmentynyt enkä välttämättä osannut arvostaa. Ainakaan sillä tavalla mitä siihen asti olin käsittänyt. Päinvastoin, tuolloin olisi tehnyt mieli kauhistella, ja jos olisin kirjoittanut suomenkielistä blogia vuonna 2005, olisin hyvinkin saattanut julistaa että nyt on lapsuus pilalla! Näin kuutisentoista vuotta jälkikäteen kuitenkin totean, että ei siinä niinkään käynyt. Lapsuus ei mennyt pilalle. Ei se niin pienestä mene. 

Vaikutuksensa sillä toki on. Taotao-animaatiosarjan alku- ja lopputunnarissa on nimittäin käytetty elokuvan materiaalia, ja niinpä nuo tunnarikuvat muistuttavat aina elokuvan olemassaolosta (on muuten jännä, miten elokuvan matskua on käytetty sarjassa tällä tavoin). Lisäksi katson, että todellakin käsitykseni oikeastaan "kaikesta" lähti muuttumaan elokuvan näkemisen myötä, ainakin omiin nostalgiarilleihin tuli sellainen särö, etten enää koskaan ylistä mitään lapsuuteni juttuja täysin kritiikittömästi vain, koska "ah, *lapsuus*~ ja *nostalgia*~". (Toivottavasti joku ymmärtää. Yritän kyllä tietoisesti välttää myös liiallista kyynisyyttä. Pyrin myönteisyyteen, en halua olla latistaja tai ankeuttaja.)

En väitä, että tämä elokuva itsessään tekee mitään. Synkkämielisyys on minussa jo sisäänrakennettuna, mutta tämä elokuva tavallaan herätti sen. Omalta osaltaan elokuva mullisti ja avarsi käsityksiäni, ei kovin mukavalla tavalla, mutta eipä kukaan ole väittänyt, että mielen avartuminen olisi kivutonta. Elämä kun ei oikeasti ole pelkästään ruusuista ja ihanaa. Jos olet nuori, terve ja elämä on muutenkin mallillaan, olo on ehkä voittamaton, jollakin tapaa jopa kuolematon. Siihen asti kunnes jossain vaiheessa jysähtää ja tajuaakin ettei se olekaan niin. (Siinä tietoisuudessa vellominen onkin sitten toinen tarina.)

Lisään tähän toisen leffa-arvion, jonka olen leikannut lehdestä talteen. En ole tehnyt leikkeeseeni merkintöjä, mutta muistaakseni se on Tv-maailman arvio, ja se on huomattavasti totuudenmukaisempi kuin tuo ylempi Telviksen arvio.

Kolme tähteä myös tässä.

Minä olin liki parikymppinen elokuvan nähdessäni, mutta olisi mielenkiintoista kuulla muiden ikäryhmien näkemyksiä elokuvasta. Millainen elokuva on nuoremman lapsen mielestä? Tai vanhemman aikuisen?

Täytyy kuitenkin ihan oikeasti nostaa hattua siitä, että tämä elokuva on ylipäätään viitsitty esittää telkkarissa, ja vieläpä kahdesti!

Elokuvan omintakeinen visuaalisuus ja efektit 

Elokuva on paitsi tarinaltaan surullinen, myös visuaalisesti kaunis ja värikylläinen, toisaalta myös erikoinen. Hivenen hämmentävästi siinä on käytetty erilaisia ja erikoisempia piirrostyylejä ja tehosteita tunnelmaa luomaan. Mieleenpainuvimpana on oikean veden kuvaus filmissä. Virtaavat purot, joet ja aaltoileva meri ovat oikeita.

Elokuvan ihmishahmot ovat hyvin piirrosmaisia ja karikatyyrimäisiä. Eläintarhan hoitajat Mary ja George taas ovat aivan erilaisia (ja Marysta huokuu se sellainen animehahmo-estetiikka). Eläinhahmot tosiaan ovat hyvin samanlaisia kuin myöhemmässä tutussa Taotao-animaatiosarjassa, ja osa elokuvan eläinhahmodesigneista lieneekin kierrätetty sarjaan sellaisenaan.

Jännästi Taotaon eläintarhaan saapumisen seremoniassa on käytetty pikselöintiefektiä.

Taotaon pakomatkan aiheuttamasta kaaoksesta on saatu todentuntuisempi kun filmille on kuvattu oikeita ihmisiä juoksentelemassa ympäriinsä ja muutenkin kieppuvia kaupunkimaisemia. Nopeat välähdyksenomaiset leikkaukset ja väritehoste lisäävät levottomuutta.

Suomidubbaus

Elokuvan voimakkuutta ehkä lisää vielä se, että se on dubattu samalla tyylillä kuin Taotao-animaatiosarjakin oli: Inkeri Wallenius yksinään selostaa. Eroa on siinä, että tarina on pääosin kerrottu minämuodossa Taotaon näkökulmasta, joitain vuoropuheluita sisällyttäen. Sanallinen kerronta on myös hyvin kuvailevaa, elokuvaa voisi ehkä hyvin seurata kuunnelmatyyppisesti. Huomattava osa elokuvan surullisuudesta tulee ihan vain pelkästään Walleniuksen lukemasta tekstistä. (Muistan tuosta vapunaatosta elävästi sen, että eräs perheenjäseneni puuhaili sivummalla omiaan eikä siis varsinaisesti katsonut elokuvaa, mutta ilmeisesti kuunteli jotain yksittäistä kohtausta sen verran, että kommentoi ääneen jotakin surullisuudesta.)

Extra: japaninkielisen version inserttikappale...

Vuonna 2011 tutkaillessani elokuvaa taas kerran uudelleen, kiinnostuin siitä, mitä internetistä voisi löytää, ja yritinkin etsiä lisää tietoa, muiden kommentteja, videoita YouTubesta. Yksi tuolloisista löydöksistäni oli elokuvan japaninkielisessä versiossa kuultava inserttikappale (saksan- ja siten myös suomenkielisessä versiossa laulu on vaihdettu Taotaon sisäiseen monologiin jota muutenkin kuullaan läpi elokuvan). Muistelen että tämä video olisi ollut jossain vaiheessa vaimennettu, estetty tai jopa poistettu, mutta kyllä tämä 2009 ladattu video näköjään edelleen toimii ja myös kuuluu. Laatu ei ole hyvä, mutta kelpaa.

Melankolista paatos-iskelmää? Jotenkin se vetoaa, ainakin minuun. En ymmärrä kaikkia laulun sanoja, mutta surun ja kaihon tunteet välittyvät yli kielimuurinkin. Mietin jopa että haluaisin tehdä tähän lauluun suomenkieliset sanat. XP

...ja muutakin tonkimista

Vuonna 2017 tulin tietoiseksi, että näkemäni Taotao-elokuva ei ole edes "alkuperäinen", vaan itse asiassa se on leikattu versio. Luitte oikein. 

Mieleni tekisi vielä jatkaa jaarittelua, mutta koska tässä tekstissä riittänee asiaa jo tarpeeksi, olen päättänyt hieman suodattaa ja rajoittaa - osa viimeaikaisista teksteistäni on venähtänyt (melkein liian) pitkiksi. 

Kirjoitan ja julkaisen lähiaikoina siis toisen, erillisen blogitekstin Taotao-elokuvan "leikkaamattomasta" versiosta - ja kerron myös hieman tuoreempia ajatuksiani elokuvasta yleensä.

Randomia tubevideojoulua 2020

Se on joulunaika taas. Enpä sen kummemmin jaarittele, ja toivon että blogia lukevillakin on parempaa tekemistä, mutta päätin huvikseni koostaa yhteen joitakin valikoituja jouluisia (tai vähintään talvisia) videoita YouTubesta. En ihan mitään satunnaista ja täysin umpimähkäistä sentään, vaan sellaista, minkä olen varmuudella itse katsonut, mutta sen verran sekalaista kuitenkin että on kylliksi syytä toivottaa ns. randomia tubevideojoulua!

(Tokihan voisin kehottaa ihmisiä vain pläräämään joulujuttuja tubetilini piiitkästä ja lajittelemattomasta Favorites-listasta mutta näin on helpompaa. ;D Kaikki tässä esitellyt videot eivät välttämättä edes löydy listaltani. Ja muistakaa toki, ettei videoita ole pakko katsoa blogiupotteena, ne voi myös avata omaan välilehteensä YouTube-painikkeesta.)

 

Ensimmäiseksi musiikkia. Olen katsonut vain kerran huopamuumisarjasta leikellyn ja koostetun Muumien Taikatalvi-elokuvan (2017), kun sen ruotsinkielinen versio jonain jouluna tuli Yle Femiltä. Leffa jätti minulle silloin vähän nihkeän ja kylmän fiiliksen, vaikka olisin halunnut pitää siitä. Elokuva muuten tulee töllöstä tänäkin jouluna, aattopäivänä MTV3:lta ja saatanpa vilkaista sitä uudestaan, mutta voi olla, että ehkä sittenkin ennemmin kannattaa kaivella jostakin varsinaisen Muumien maailma-sarjan jaksot ja katsoa ne erikseen kuin tämä -muistaakseni- turhan sekavaksi leikattu leffa, jossa todella hyvää ovat ainoastaan alku- ja loppulaulut. Suomenkielisessä versiossa laulut ovat Saara Lehtosen laulama Kesän kaipuu (johon on tehty ihan nätti animaatio) ja Diandran Talvimaa. 

Sitten pari piirrospätkää. Noin parikymmenminuuttinen animaatio Joulu joka päivä (eng. Christmas Every Day, 1986) on ladattu YouTubeen kahdessa osassa. Se on havainnollistavuudessaan aika karu kertomus siitä mitä tapahtuisi jos joulu todella olisi joka päivä. Pätkässä on suomenkielinen kerronta.

Sheila Graberin kymmenminuuttisessa animaatiossa The Boy and The Cat (vuodelta 1973) poika ja kissa leikkivät ja seikkailevat talvisissa tunnelmissa. (Muistelen, että tämä taisi olla se video, jonka kautta löysin Sheila Graberin tubekanavan vuosia sitten.)

Loppuun kevennyksenä jonkun itse tekemä animaatio M.A. Nummisen huumorikappaleeseen Joulupukki puree ja lyö. :D (Tämä alkaa olla jo tubeklassikko, ladattu vuonna 2007!)

Eiköhän siinä ole riittävä kattaus videoita tälle joululle. Blogini aiemmat joulua sivuavat jaaritukset löytyvät aihetunnisteella joulu. (Ja edelleen erityisen lämmin suositus Kissansoittaja Oruoranelle! ;3)

Hyvää ja rauhaisaa joulunaikaa kaikille blogia lukeville! Jaarittelemisiin jälleen ensi vuonna!

Mustan koiran johdatuksessa

Jatkan Häröjen animaatioiden lokakuuta.

Joskus lapsuudessani 1990-luvulla näin televisiosta jonkin lyhytanimaatioelokuvan. Luulen, että se tuli ehkä Ylen TV2:lta, illalla, ohjelmapaikalla joka nykypäivänä vastaisi Yle Teeman Uutta Kinoa. Muistelisin, että tämän ohjelmapaikan nimi oli Pikkuteatteri (muistinpa oikein). Muistan nähneeni muitakin erikoisia tai outoja animaatiolyhäreitä tuolla ohjelmapaikalla, mutta valitettavasti niistä ei ole selkeitä muistikuvia, niitä ei tullut nauhoitettua, eikä nimiä ole jäänyt mieleen.

Ainoa animaatio, josta jäi edes vähän jotain mieleen, oli kummallinen, ehkä lievästi pelottava, mutta samalla kiehtova niin kuin animaation sopii olla. Elokuvan nimi meni minulta ohi, ja vuosien kuluessa unohdin sen yksityiskohdista paljon, mutta sen fiilistä en unohtanut.

 

2000-luvulla perehtyessäni animaatiokirjallisuuteen löysin tämän(kin) teoksen uudelleen. Tällä kerralla minua auttoi Roger Noaken kirja Animation: The Guide to Animated Film Techniques vuodelta 1988. Kun kyseisessä kirjassa näin kuvan nais- ja koirahahmosta, jotain alkoi välähtää ja niinpä taas tiesin, mitä ehkä kannattaisi etsiä.

Kyseinen 1990-luvulla televisiossa näkemäni ja hatarasti muistamani animaatio on Alison de Veren reilu 18 minuuttia kestävä elokuva The Black Dog (1987). Sitä lienee esitetty aikoinaan filmifestivaaleilla ja myöhemmin televisioissa ympäri maailman, mutta äkkiseltään en löytänyt tietoa, onko elokuvaa julkaistu esim. lyhytelokuvakokoelmissa. Se löytyy YouTubesta melko hyvällä laadulla.

Alison de Vere (1927-2001) oli brittiläinen pitkän linjan animaattori, joka teki useita lyhytanimaatioita ja työskenteli Channel 4-kanavalle. Muita de Veren animaatioelokuvia ovat Café Bar (1974), Mr. Pascal (1979) ja Psyche and Eros (1994) (viimeksi mainitun katsoin kerran YouTubesta kun joskus olin klikannut sen [ehkä vain jonkin sattuman kautta] Watch later-listalleni muistamatta tai jopa kokonaan tietämättä että kyseessä on de Veren elokuva. Sen tyylissä oli jotain tuttua, mutta vasta lopputekstien pyöriessä tuli sellainen daah, tietenkin-olo). De Vere työskenteli myös Beatles-animaatioelokuva Keltaisessa sukellusveneessä (1968) ja Kaukametsän pakolaiset (1993-1996)-animaatiosarjassa. Aika erikoinen mutta hyvä ja monipuolinen lista.

Mutta takaisin The Black Dog-animaatioon. Sanatonta elokuvaa luonnehditaan usein unenomaiseksi itsetutkiskelun ja sielun matkaksi. Elokuva alkaakin kohtauksella, jossa naishahmo kierähtelee levottomana sängyssään.

Huoneeseen ilmestyy salaperäinen musta koira. Vähitellen kaikki ja koko maailma naisen ympärillä luhistuu, eikä tällä ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä seuraamaan leimuavasilmäistä koiraa. Nainen ei kuitenkaan aluksi suhtaudu koiraan luottavaisesti, vaan jopa torjuu sen ja päätyy tai on päätymäisillään ongelmiin.

Hurvittelun jälkeen korskeat pedot haluavat maksun palveluksistaan, ja loppusumma on aika kova.
(Lapsena ymmärsin vain, että nuo olennot olivat aluksi kilttejä ja sitten ilkeitä. :´D)

Tiivistettynä juoni onkin, että naishahmo vaeltaa läpi erilaisten unenomaisten maiden kohdaten haasteita ja hankaluuksia, oppaanaan suuri musta koira, joka ei laisinkaan ole se tarujen kauhuolento ja huonon onnen tuoja, vaan päinvastoin hyväntahtoinen seuralainen ja suojelushenki jostaa huokuu ikiaikainen viisaus.

Nainen voittaa vaikeudet ja ilmeisesti saavuttaa jonkinlaisen rauhan ja tyyneyden. Ympyrä sulkeutuu, mutta, kuka tietää - ehkä kaikki onkin vain unta?

Jonkin verran osaan ihan vain päätellä, mutta aivan kaikkea en ymmärrä. Elokuvan alkupuoli on helppo tajuta, mutta edetessään se muuttuu hieman oudommaksi. Täyttä varmuutta en ole saanut, eikä aikani riitä läpikotaiseen tutkimiseen, mutta pikaisella ja kepeällä perehtymisellä oletan, että joitakin elokuvan aihelmia on otettu niin Kreikan mytologiasta kuin muinaisen Egyptin jumalista (musta koira kantaa mukanaan Ankhin amulettia ja näyttäytyypä se eräässä kohtauksessa Anubiksenakin [ja "musta koira" on itsessäänkin käsite...]). Luulen, että elokuvan elementtejä osaisi tulkita ja analysoida paremmin joku symboliikkaan ja/tai eri mytologioihin perehtynyt henkilö.

Kaikesta huolimatta musta koira suojelee naishahmoa koko elokuvan ajan.

Joka tapauksessa elokuvassa on vahvasti aistittava ja kiehtova unenomaisuuden tuntu. Toisaalta elokuva tuntuu jotenkin henkilökohtaiselta ja intiimiltä, silti se ei ole liian vaivaannuttava tai vieraannuttava. Se on äänimaailmaltaan melko niukka, jopa kolkko, ja siksi saatoin lapsena vähäsen pelätä sitä. Vanhemmiten se ei ole enää pelottava, mutta jänskättää silti pikkuisen.

Alison de Vere ei valitettavasti ole ollut keskuudessamme enää pitkään aikaan. Sheila Graber, pitkän linjan brittiläinen konkarianimaattori hänkin (jolla de Veren tavoin on oma ja persoonallinen tyyli), on kommentoinut The Black Dogia YouTubessa näin:

Kommentti ylempänä linkatusta videosta.

 

Häröjen animaatioiden lokakuu päättynee tähän.

...

Extra: aiheesta hypäten...

Kun nyt ylempänä mainitsin henkilön, niin kaipa se sopii, jos vähän hyppään sivupoluille ja jatkan vielä Sheila Graberista. Hän ei ole tehnyt varsinaisesti "häröjä" animaatioita, mutta kuitenkin mm. lukuisia opetusfilmejä lapsille ja muutenkin yleissivistäviä lyhytanimaatioita ja on ladannut runsaasti tuotantoaan vuosien varrelta YouTubeen [suosittelen kanavan selaamista erityisesti animaatioalan opiskelusta kiinnostuneille tai jo opiskeleville ellei se ole ennestään tuttu, kyseessä on innostava tyyppi]).

Kummallinen kissasoppa

Julistan tämän lokakuun epävirallisesti Häröjen animaatioiden lokakuuksi! (Siitä huolimatta että kuu on jo yli puolivälin; jutunteko on päässyt hieman venähtämään taas.) Syksy tuntuu sopivalta ajankohdalta häröjen animaatioiden katseluun ja aion esitellä pari sellaista blogissani. (Tämä on toistaiseksi kertaluontoinen juttu, en tee tästä välttämättä tapaa.)

Aikoinaan vuonna 2006 kuulin ja sain nettikaverilta suosituksen anime-lyhytelokuvasta nimeltä Cat Soup (jap. Nekojiru-sou). Tongin sen ja katsoin, yksinkertaista. Kyseessä on yksi häröimpiä näkemiäni animaatioita, ei ehkä varsinaisesti pelottavimpia tai traumatisoivia, enemmänkin häiritsevimpiä. Nyt, vuonna 2020 ja päättäessäni kirjoittaa kyseisestä animaatiosta, en ollut vilkaissut sitä moneen vuoteen, joten jaaritusta varten piti katsoa se pitkästä aikaa uudestaan.

Lyhyt tai keskipitkä, n. 34-minuuttinen elokuva on ollut suoravideojulkaisu vuodelta 2001. Se pohjaa Nekojiru-nimimerkkiä käyttäneen sarjakuvapiirtäjän teoksiin.

Muistelen, että aikoinaan nähtyäni tämän kummallisen lyhytanimaation yritin perehtyä sen taustoihin lisää. Sain käsityksen, että Nekojiru oli mielenlaadultaan outo ja erikoinen persoona, jonka sarjakuvat poikkeavat valtavirrasta. Se ei välttämättä tunnu yllättävältä. (Asiaa varjostaa tai synkentää vielä se, että piirtäjä teki itsemurhan vuonna 1998. Toisaalta tämä tieto voi jollain tavalla lisätä mystiikkaa.)

Nekojirun sarjiksiin en valitettavasti ole päässyt kunnolla perehtymään, mutta pikkuisen lähemmäksi saattaa päästä katsomalla toisen piirtäjän töihin pohjaavan animaatiosovituksen, lyhärisarjan Nekojiru Gekijou vuodelta 1999 (olin tietoinen sarjan olemassaolosta, mutta enpä ollut ehtinyt katsoa sitäkään kuin vasta nyt taustatyötä tehdessäni). Kyseisessä sarjassa seurataan kahden kissahahmoisen sisaruksen, isosiskon ja pikkuveljen, arkista elämää joka on täynnä lapsenomaisen suoraviivaista hölmöilyä ja väkivaltaa. Meno on välistä aika raakaa, eikä ruumiin eritteissä, veressä ja suolenpätkissä säästellä. Jonkinlaista mustaa huumoria, siis.

Nekojiru Gekijou (1999)

Samat kissasisarukset seikkailevat myös Cat Soupissa, joka on kuitenkin ihan oma ja itsenäinen teos. En tuntenut hahmoja ennestään, enkä koe, että se olisi haitannut tai että sillä olisi kovin paljoa merkitystä. Elokuva on ilmeisesti pyrkinyt kunnioittamaan Nekojirun elämäntyötä, joskin muistan lukeneeni tuon puolen osalta kriittisiäkin näkemyksiä. Tiedä sitten, joka tapauksessa raina on aika erikoinen.

"Isosisko... käteni irtosi"
- ihan normipäivä Nekojiru-maailmassa.
(Vähäinen dialogi käydään tarvittaessa puhekuplien kautta.)

Puhedialogitonta elokuvaa on vaikea kuvailla lyhyesti. Yksinkertaisimmillaan se siis kertoo kummallisen tarinan kissasisaruksista. Kehyskertomuksessa jonkinlainen henkiolento aikoo viedä sairastuneen ja kuolemaa tekevän isosisko-kissan sielun, mutta pikkuveli-kissa säntää estämään tämän.

Näin voit yrittää pelastaa isosiskosi sielun.

Sielu repeää kahtia niin, että ruumis jää kyllä eloon, mutta käytännössä sisko on aivokuollut. Elämä kuitenkin jatkuu, ja äiti lähettää sisarukset kauppareissulle, mutta nämä harhautuvat seikkailemaan ja etsimään zombiemaisen siskon sielun puolikasta. Matkalla on monta mutkaa ja outoja käänteitä, mutta lopulta sisarukset onnistuvat ja palaavat kotiinkin kuin mitään ihmeempää ei olisi tapahtunut.

Tofuostosten jälkeen kuonot kohti kotia.

Tämän enempää en viitsi kertoakaan elokuvan varsinaisesta sisällöstä ja yksityiskohdista. Elokuva on sen verran harhaileva, surrealistinen ja mieleen tökkivä audiovisuaalinen tykitys sillä tavalla, että siitä on mahdotonta tehdä definitiivistä ja täysin objektiivista selostusta, enkä siksi edes yritä selittää elokuvaa tarkemmin ja esittää (lue: tuputtaa) omia subjektiivisia tulkintojani siitä. Voisin toki selittää vain sen mitä ruudulla on ja näkyy, mutta sittenkin... ei, koska se on vain osa totuutta. Kommentoin vain, että elokuvan vinksahtaneisuus näkyy konkreettisestikin esim. osittain hassuina, vääntyneinä ja vääristyneinä hahmoina, taustoina ja kuvakulmina.

Myös elokuvan äänimaailma ja musiikki on voimakas ja oleellisessa osassa. Nekin pitäisi kuvailla, jos todella haluaisi selittää juurta jaksain. Pelkkä teksti ja muutama hassu ruutukaappaus eivät tee oikeutta.

Myönnän myös suoraan, että jotkin elokuvan kohdat menevät ainakin minulla niin ohi ja täysin yli hilseen etten tajua yhtikäs mitään - edes näin myöhemminkään ja vanhempana. :´D Siksikään en viitsi selittää liikaa, kun tässä tapauksessa en yksinkertaisesti vaan osaa yhdistää kaikkia palasia. Tai ehkä en vain uskalla selittää.

Onko tällä joku syvempikin merkitys? Mistä on kyse? Mitä täällä oikein tapahtuu?

Mutta tarvitseeko kaikkea selittää ja ymmärtää? Ihmiset näkevät muutenkin kaiken omalla tavallaan, joten jokainen tulkitkoon elokuvaa ja sen mahdollisia vertauskuvia miten haluaa, se kokemus on ihan yhtä hyvä ja oikea kuin kenen tahansa muunkin. (Ja netistä joka tapauksessa löytyy toisten tekemiä havaintoja, analyyseja ja arvioita jos ne kiinnostavat. Olen myös miettinyt onko elokuvassa mahdollisesti juttuja jotka ovat relevantteja vain japanilaisille vai voisivatko ne olla sittenkin universaaleja, vai ovatko ne relevantteja ylipäänsä kenellekään. Aina on toki se mahdollisuus, että tekijät ovat vain tajunnanvirrassa [tai sitä jäljitellen] laittaneet mitä päähän on pälkähtänyt. Eipä siinäkään mitään väärää ole, että tarkoituksena on puhtaasti aiheuttaa katsojille wtf-elämyksiä.)

Aika pysähtyy. Levotonta, mutta kiehtovaa.

Omalla kohdallani: hämmennyn, häiriinnyn, lievästi ahdistun, mutta tykkään, vaikken kaikkea ehkä tajuakaan. Nähdessäni elokuvan ensimmäisen kerran vuonna 2006 olin kyllä muutenkin hämmentynyt nuori täti, jolla oli paljon opittavaa ja mieli avartamisen tarpeessa. (On minulla kyllä edelleen paljon opittavaa. Luulen, etten nytkään vuosien jälkeen uudestaan katsoessani tullut hullua hurskaammaksi vaan tajuan tästä elokuvasta ehkä jopa vähemmän kuin aiemmin. XP)

Yksi syy, miksi ylipäätään pidän animaatiosta tarinankerronnan ja taiteen muotona, on se, että animaation avulla voi tehdä sellaisiakin mahdottomuuksia kuin kuvittaa ja elävöittää kuvitelmia ja unia, ja ihan vain hullutella. Vaikka näkymät olisivatkin outoja, hämmentäviä, kauheita ja jopa pelottavia ja ahdistavia kuin painajaiset, niiden hetken elävä illuusio on kuitenkin vetoavaa, koskettavaa ja jopa viehättävää. 

Mietin, pitääkö minun erikseen sanoa, että tämä elokuva jos mikä on syytä katsoa rauhassa ja keskittyneesti jotta siitä voi todella nauttia (en tosin ole varma siitä, onko "nauttia" oikea sana tässä yhteydessä). Ensinnäkin, animaatiosta diggailevat todennäköisesti tekevät niin lähtökohtaisesti, joka tapauksessa ja aina. Toiseksi, tämä elokuva kyllä suurella todennäköisyydellä naulitsee katsojansa paikalleen niin ettei huomio herpaannu. :D En kuitenkaan suosittele pienille lapsille (häiritsevän, mahdollisesti ahdistavan materiaalin takia), verta ja/tai eritteitä yms. kammoaville enkä juuri ennen nukkumaanmenoa. (En tässä jaarituksessa esitellyt elokuvan "ällömpiä" ja niitä kaikkein raa'impia kohtia ja jaa ruutukaappauksia niistä, mutta sellaisiakin on.)

Tulen esittelemään vielä toisenkin härön animaation tämän kuukauden aikana sikäli kuin ehdin, mutta en paljasta siitä tässä enempää.

Ani-täti eksyi Keyn unenomaiseen animesovitusmaailmaan

Olipa kerran vuosi 2010 ja talvi. Avasin animewatcher.net-sivuston, kuten aina toisinaan (minulla on tunnus siellä). (Huom. nykyisin sivusto toimii urlilla animewatcher.fi, tai ainakin sen ilmeisesti olisi tarkoitus toimia, sivusto on välillä ollut poissa käytöstä ja takkuillut viime vuosina. Tällä hetkellä pystyn kirjautumaan sinne, ja katsotuksi merkkaamani animet, niille antamani arvosanat ja kommentit ovat ilmeisesti säilyneet, mutta muuten profiilini näyttää sangen tyhjältä...)

Etusivulla on kiertävä anime-ruutukaappausten kuvasarja, ja huvikseni olen joskus klikkaillut sieltä jotain satunnaista auki ja tutkinut, minkä sortin animeteoksesta on milloinkin kyse, silmäillen olisiko jotain ennennäkemätöntä mitä voisi ehkä joskus katsoa. Toisinaan olenkin löytänyt jotain. Juuri tällä tavalla törmäsin kerran kuvaan animesarjasta nimeltä "AIR" (vuodelta 2005).

Kyseinen anime on kuvailtu sivustolla näin:

"Visual Art:n ja KEY:n peliin perustuva AIR on tarina taivaalla lentävän tytön legendasta. Kunisaki Yukito etsii tätä tyttöä suvussa kulkeneen tarinan innoittamana ja törmää Kamio Misuzuun, tyttöön joka on päättänyt saada ystävän tälle kesälomalle. Heitä yhdistää kuitenkin tämä, että Misuzu näkee unia Yukiton etsimästä tytöstä taivaalla. Yhdessä he tutustuvat kylän muihin ihmisiin, joilla jokaisella on salaisuutensa. AIR on draamasarja, joka ei juonenkäänteidensä kanssa ole helppo. Sarjassa kerrotaan tai siinä tapahtuu usein pieniä asioita, joiden tarkoitus tai jopa olemassaolo selviää vasta myöhemmin. Siispä sarjan katsominen kaksi tai kolme kertaa ei ole hullumpi idea."

Tuon kuvauksen kaksi viimeistä lausetta alkavat kuulostaa enemmän jonkun henkilökohtaiselta näkemykseltä kuin tarinan lähtökohtien esittelyltä. :-) Noh, joka tapauksessa mielenkiintoni heräsi, ja sarja päätyi tuolloin katseltavien listaani, kuikuilin ensimmäistä jaksoa vähän, mutta varsinaisesti ehdin katsoa koko sarjan vasta myöhemmin kesällä 2010 (en voi olla toteamatta että jestas miten aika kuluukaan ja olen näin hidas jutunteossa! XD [Itse asiassa tämä teksti ei ole lojunut keskeneräisenä luonnoksena niin kauaa, inspiraatio jaaritella ja vähän muistella tuli vasta jonkin aikaa sitten - on tämä silti ehtinyt lojua XP]).

AIRin keskeiset tytöt.

Myöhemmin, vuonna 2011, päädyin katsomaan pari muutakin Visual Art'sin ja Key-studion peleihin perustuvaa animesarjaa, sen nimiset kuin Kanon (2006) ja Clannad (2007). Nuo kaksi itse asiassa olivat niminä entuudestaan tuttuja, mutten ollut koskaan viitsinyt sen tarkemmin tutkia, mistä niissä on kyse. Kanoniin oli tullut törmättyä oikeastaan jo niin kauan sitten kuin vuonna 2002 kun tuolloin siitä ensimmäisen kerran tehtiin animesovitus ja kuvia pyöri netissä, ja vuonna 2006 ilmestyi "uusittu" versio - ja siis ihan oikeasti uudelleen animoitu versio, jossa sama tarina käytännössä kerrotaan uudestaan. (Joskus mietin, että pitäisi ihan kunnolla yrittää tutkia menneisyydestä, että oliko Kanonin 2002-animeversio jo ilmestyessään vitsi vai tuliko siitä sellainen vasta 2006-version ilmestyttyä. Jokin syyhän sille uusioversion olemassaololle täytyy olla.)

Kanonin keskeiset tytöt.

Melko hiljattain, keväällä 2017 (minun mittapuullani siis "hiljattain" ;P), katsoin vielä neljännenkin Key-animesovituksen nimeltä Rewrite (ensimmäinen kausi 2016). 

Key-pelejä ja niihin pohjautuvia animeteoksia on lisääkin, ja Keyllä vaikuttavat ihmiset ovat olleet mukana myös peleihin pohjautumattomissa originaali-animetuotannoissa, mutta olen rajannut kiinnostukseni vain näihin edellä mainittuihin neljään teokseen. (Kaipa mainitsen tässä yhteydessä, että AIRista ja Clannadista on tehty myös anime-elokuvasovitukset, joissa tarina keskittyy yksinomaan päähenkilöpojun ja sen ns. "virallisen" päähenkilötytön väliseen juttuun.)

Mistä sitten näissä kyseisissä neljässä animesarjassa, ja peleissä, joihin ne pohjautuvat, on kyse? Tiivistetysti sanoen ne ovat romanttista draamaa: visual novel-pelien tarinoita, jotka ensisijassa on tehty miespuoliselle yleisölle; päähenkilönä on nuorimies, jonka ympärillä vilisee söpöjä tyttöjä ja kanssakäymistä näiden kanssa piisaa (jotkin pelit sisältävät eroottista materiaalia, ja niistä käytetään joskus termiä "eroge"). Jos lyhyesti tiivistän näiden mainittujen Key-animesarjojen (ja siis myös pelien) lähtöasetelmat:

Kanon: päähenkilöpoju palaa seitsemän vuoden jälkeen kaupunkiin, jossa vietti lapsuutensa lomat ja kohtaa liki unohtamansa menneisyyden.
AIR: päähenkilöpoju kiertelee maailmaa etsien suvussaan kulkeneen tarinan siivekästä tyttöä ja päätyy hengailemaan merenrantakaupunkiin.
Clannad: - rehellisesti sanoen en muista! - kotiongelmien vaivaama päähenkilöpoju päätyy hengailemaan pitkällisen sairastelun takia luokalle jääneen tyttösen kanssa? Samalla elvytellään koulun näytelmäkerhoa.
Rewrite: oudot tapahtumat piinaavat päähenkilöpojua, joka päätyy tekemisiin koulun salatiedekerhon kanssa, ja ennen pitkää keskelle kahden salajärjestön välistä taistelua.

...minä en täti-ihmisenä siis ole ainakaan pelien osalta ykköskohderyhmää, mutta animesarjoja pääsääntöisesti voivat katsella kaikki, ja onhan söpöjä animetyttöjä kiva katsella ihan riippumatta omasta sukupuolesta - minä ainakaan en ole kokenut sitä itsessään ongelmalliseksi tai esteeksi. :-)

Clannadin keskeiset tytöt.

Ongelmallisempaa on sen sijaan se, että kun pelejä sovitetaan muuhun formaattiin, tässä tapauksessa nyt sitten animesarjoiksi (tai elokuviksi), niin se ei ole ihan mutkatonta. Olin katsonut pari tällaista peli->animesovitusta ennen Key-sarjojakin ja ollut pikkuisen nihkeänä niistä (ja vaikken voi sanoa varsinaisesti pelanneeni visual novel-pelejä tai kunnon deittisimulaatiopelejä niin jonkinmoinen ennakkokäsitys niistä minulla tuohon aikaan silti oli). Siteeraan itseäni vuodelta 2010 ja ajalta ennen tätä suomenkielistä blogiani, koska olen jo tuolloin kirjoittanut mielestäni aika hyvin enkä nyt osaisi paremmin:

"When games are turned into books, comics, movies or television series, you just get to follow the path determinated by someone else, so the given solution necessarily doesn't satisfy you [for example about eroge-based series; you would probably like to pair the guy with girl B, or C, or even D, instead of the given girl A]."

...peleissä voidaan tehdä ja joudutaankin tekemään valintoja, joilla on seurauksensa ja vaikutuksensa pelin (eli tarinan) kulkuun, ne vievät juonta suuntaan jos toiseen, erilaisia käänteitä ja loppuja voi olla useita, mutta animesarjassa on yleensä vain yksi pääjuoni, mahdollisesti joitakin sivujuonia ja yksi loppu. Viimeistään siinä vaiheessa animetuotannon teossa pitää sovittamisen lisäksi alkaa soveltaa (esim. jos pelissä on paljon tyttöhahmoja joista pelaaja saa valita mieleisensä, niin animeversiossa se ei toimi; päähenkilöpojua ei nyt vaan voi uskottavasti naittaa jokaiselle tytölle, silti pitäisi jotenkin saada miellytettyä kaikkia ja pitää homma kasassa). Riippuu tietysti monesta tekijästä, millaiset käänteet ja lopputulos peliin pohjautuvaan animeversioon saadaan aikaan. Tulos voi parhaimmillaan olla mukavan selkeä ja sulava ja toimiva, se voi olla johdonmukainen tai sitten liki juoneton, ja pahimmillaan liian monimutkainen ja sekava. Kaikki on perseestä-animeblogissa on hyvä kirjoitus sovittamisen vaikeudesta (kirjoitus on myös vuodelta 2010 eli se on wanha, mutta pitänee silti vielä aika hyvin kutinsa).

 

AIR-animesarjan alkutunnari (joka mukailee muuten paljon alkuperäisen pelin introvideota.). Pelkästään tämän tunnarin pohjalta ei voi päätellä paljoakaan sisällöstä. :-) (Jälkikäteinen lisäys: pahoittelut että kesti upottaa uusi video aiemmin olleen, sittemmin poistetun tilalle.)

Mitä näihin Key-pelien animesovituksiin sitten tulee; AIR meni sujuvasti, koska siinä on aika vähän hahmoja joihin keskitytään. (En tosiaan aivan alussa sen suuremmin edes noteerannut sen "perustuu peliin"-lähtöasetelmaa, en, vaikka jälkikäteenhän se on sarjan tarinan rakennetta tutkailtaessa ilmiselvää. Tokihan ensimmäisiä kertoja animen alkutunnaria katsellessa päättelin vuonna 2010 kutakuinkin että 'jaa, tämä taitaakin olla niitä poikien pornopelejä kun tyttöhahmot on tuolla tavalla pantu esille'. :-))

Mutta Kanonin (ja ehkä myös Clannadin, ja Rewriten) kohdalla minulle alkoi käydä yhä enenevässä määrin suurin piirtein näin:

Nyyhkytarinaa nyyhkytarinan perään on vaikeaa jaksaa ja sitä alkaa vähän turtua.
Katselutahtini ei edes ole hirveän hurja, ja katsoin toki muuta näiden sarjojen välissä, mutta silti.

...kun sarjoista riisutaan konteksti, niin jäljelle jäävä raaka juonikuvio on tämä: päähenkilöpoju pörrää tytön luota toiselle. Erityisesti Kanonissa juonellinen toteutus ei ole kovin jouheva ja uskottava vaan lähinnä huvittava: "eikö tällä jätkällä ole kerta kaikkiaan mitään parempaa tekemistä??"

Jos lyhyesti tiivistän katselukokemukseni ja mitä niistä muistan:

AIR (13 jaksoa) on kummallinen ja vaikeaselkoisimpia katsomiani animesarjoja. Alkutunnarivideon perusteella uumoilin että kyseessä on jokin poikain tyttöhaaremi-deittisimulaatio-pornopeli-sarja. Hahmot eivät kuitenkaan vaikuttaneet stereotyyppisiltä eivätkä sitä olleetkaan. Sarjan edetessä ehdin myös hämmentyä hetken; katsonko edelleen samaa sarjaa? (Ja kyllä, rehellisesti sanoen sarja vaati enemmän kuin yhden katsomiskerran ja ennen kaikkea aikaa että viimein hoksasin, mistä siinä on kyse - oi sitä oivaltamisen riemua jälkikäteen.) Tässä sarjassa on mielestäni yksi harvoja parhaimpia mieshahmoja (joka ei siis ole päähenkilöpoju tai siis tavallaan on...). Itkettävä sarja, vaikken ymmärtänyt, miksi.

Kaikista vioistaan huolimatta Kanon (24 jaksoa 2006-versiossa) on suosikkini näistä neljästä katsomastani Key-animesovituksesta. Annan sille paljon anteeksi talvisen tunnelman ja itselleni hyvinkin samaistuttavan ysäri-teinimaailman takia. Tässä sarjassa taas on yksi tyttöhahmo (tai no, ehkä toinenkin) joka kolahti itseeni ja kovaa (se on huomattavaa, sillä muista Key-animesarjoista taas sitten en ole vastaavasti varsinaisia suosikkihahmoja löytänytkään). (2002-versiossa jaksoja on vain 13, mutta käytännössä tarina on sama. Jos vähän vertailee, niin siinä kaikkia hahmoja ei kohdella tasapuolisesti, mutta se lieneekin ainoa "vika".)

Clannadista (22 varsinaista jaksoa ensimmäisessä kaudessa) en muista, siinä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta rehellisesti sanoen en kokenut sitä niin kiinnostavaksi (ja minulle kävi niin onnettomasti, että autuaan tietämättömänä katsoin heti varsinaisen sarjan perään täysin irrallisen vaihtoehtoinen todellisuus-teemaisen ekstrajakson joka romutti kaiken sarjassa olleen sen verran tehokkaasti, etten sen jälkeen ole juurikaan haikaillut palaavani tämän teoksen pariin [tosin kyllä olen silti katsonut uudestaan pari kertaa yrittäen päästä eroon tuon ekan kerran pahasta jälkimausta]. Jatkosarja nimeltä Clannad: After Story on muuten jäänyt katsomatta). Clannadin osalta sarjassa taidettiin tarkoituksellisesti jättää joitakin hahmoja vähemmälle mikä teki siitä helppoa ja siksi "OK tai suht miellyttävää" seurattavaa. Jostain syystä se ei kuitenkaan ole sykähdyttänyt minua niin paljoa, eikä ole jäänyt niin vahvasti mieleen.

Rewriten keskeiset tytöt (olisi ollut kivaa löytää parempilaatuinen kuva).

Rewriten (13 jaksoa ensimmäisessä kaudessa) osalta oletin etukäteen saavani samantyyppistä kamaa kuin aiemmin mainituista sarjoista, mutta se oli virhe: se yllättikin täysin tarina- ja etenkin toiminta- eikä vain hahmovetoisella juonellaan, ja valitettavasti hyvin negatiivisella tavalla. Oikeastaan millekään syvemmälle hahmokehitykselle ja -draamalle (saa lukea myös: tyttöhahmojen kanssa nuokkumiselle ;P) ei vaan ole aikaa kun tarinan pääjuoni täytyy puuskuttaa loppuun sellaisella vauhdilla ja tykityksellä että hädin tuskin pysyy kärryillä. Hahmoja on liikaa, ja vaikka keskeisiä hieman raotetaan, niin niistä ei sittenkään ehdi oikeasti kiinnostua ja niihin kiintymisen voi unohtaa. Loppuratkaisu oli täysin odottamaton, ja siitä jäi hyvin hämmentynyt ja sekava fiilis. (Kakkoskausi jäi katsomatta kun en tuolloin 2017 onnistunut löytämään sitä mistään. Muutenkin olin hyvin epävarma siitä, haluanko edes jatkaa katsomista. [En ole katsonut sarjaa toista kertaa, mutta olen nyttemmin vähitellen alkanut harkita uuden mahdollisuuden antamista ja kakkoskaudenkin tiiraamista jos se siitä paranisi.])

Jonkinnäköinen yhteenveto?

Katsoin tätä jaaritusta varten näiden kaikkien neljän sarjan ensimmäiset jaksot kertauksena. Joitakin voi kiinnostaa, että AIRin, Kanonin ja Clannadin animaatiotuotannosta vastasi Kyoto Animation. Rewriten taas tuotti 8 bit. (2002-Kanonin, AIR- ja Clannad-elokuvat tuotti puolestaan Toei Animation.) En tiedä harrastetaanko muidenkin kuin animefanien keskuudessa sitä sellaista tiettyjen studioiden fanittamista ja vihaamista - minusta se on vähän hassu ilmiö. Itse en hirveästi tuijota (animaatio)studioiden nimiin enkä julista, että "se-ja-se studio tekee aina parasta ja tuo-ja-tuo tekee aina p*skaa". Minua kiinnostavat ensisijaisesti itse teokset, ei se, mikä studio on ne tehnyt, vaikka onhan silläkin toki jonkin verran merkitystä. Huomattavastikin, jopa. Mutta en silti harrasta studioiden fanittamista tai vihaamista vain jostakin "periaatteesta".

Tämä on jaaritukseni ainoa itse otettu ruutukaappaus jostain vuosien takaa. Täytyy kyllä myöntää,
että lumouduin silloin ja lumoudun edelleen noista silmistä, joissa on hieno ja hento sumennus-efekti.
(Kuvan neito on AIRista.)

Minun oli vaikeata keksiä tälle jaaritukselle kuvaavaa otsikkoa. Muka-hauskaa vitsiäkään en jaksanut ruveta vääntämään. Kuitenkin sanoisin, että näitä Key-animesarjoja yhdistää tietynlainen kiehtova unen- tai taianomaisuus ja jännällä tavalla sulkeutunut tunnelma. Jokaisella sarjalla (ja pelillä) on oma tietty kantava teemansa (mutta en paljasta niistä tässä mitään, vaikka analysoida ja jaaritella vähän tekisikin mieli - ne jotka ovat sarjat jo katsoneet, tietänevät mistä niissä on kyse, muut perehtykööt juttuihin omin päin, voin toki keskustella asioista tarvittaessa ja kiinnostaessa :D).

Sarjat eivät tarinallisesti liity toisiinsa mitenkään, mutta totta kai niissä alkaa vähitellen huomata toistuvia kaavoja; hahmotyyppejä, maneereja ja juonenkäänteitä, joita onneksi varioidaan niin ettei näitä voi toistensa suoriksi kopioiksikaan haukkua. Ja vaikka en koekaan sukupuoltani ongelmaksi, niin hivenen kummalliseksi kuitenkin koen sen, miten haavoittuvaisia nämä Keyn neitohahmoset ovat, jollakin surullisella tavalla tytöt (ja pojatkin) ovat jotenkin niin rikkinäisiä ressukoita. Kateeksi ei käy, mutta surku ja sääli tulee, ja sehän se tarkoitus on, nimittäin saada animekatsojan (tai pelin pelaajan) kyynelkanavat auki tunteisiin vetoavilla tarinoilla. Jos kummalliset nyyhkytarinat eivät nappaa, niin en suosittele. Toisaalta en myöskään anna pillitystakuuta. Sanotaanko että itkettää jos itkettää?

(Niin no, nyt kun tarkemmin mietin, niin oikeastaan olisin voinut otsikoida tämän jaarituksen myös: "Ani-täti eksyi Keyn kummallisten nyyhkytarinoiden animesovitusmaailmaan"... mutta enpä nyt jaksa ruveta vaihtamaan~)

Siirtyminen tulkintaversiosta alkuperäiseen

Kun aikaa on kulunut, ja tiedossani oli, että nämä animesarjat perustuvat peleihin, ja minua kiinnostavat alkuperäisteokset, niin tokihan siinä kävi luonnollisesti niin, että aloin miettiä että olisihan se mielenkiintoista joskus kokea tällainen oikea pornopeli visual novel*-elämys. Minulla ei vain ollut hajuakaan, voisiko näitä pelejä mitenkään pelata osaamatta lukea japania ja pääsisikö niihin ensinkään käsiksi. Vasta vuonna 2018 sain huomata, että siinä missä animea ja mangaa fanikäännetään englanniksi, niin visual novel-peleillekin tehdään samaa. Ilmeisesti pelejä käännetään ihan virallisestikin.

Toisaalta mietin, kun olen pelannut jotain pelejä joskus, että ovatko visual novelit mitenkään sen kummempia kuin muut pelit yleensä? En ole peliharrastaja, mutta päätin ottaa asiasta selkoa, ja saatanpa jatkaa tätä yleistason mietiskelyäni ja jaaritella aiheesta joskus. 

Minä, kun viimein vuonna 2018 pääsin oikeasti pelaamaan Kanonia! :-D
(Sen fanikäännöstä, jos tarkkoja ollaan. Peli on vanha, julkaistu alunperin 1999.)

Eniten mieleeni ja sydäntäni lähinnä näistä tässä jaarituksessa mainituista Key-animesovituksista on Kanon, ja halusin kokeilla jos pelissä saisin uppoutua asiaan ja tunnelmaan vielä animea enemmän. Rewrite-animen ensimmäisestä kaudesta puolestaan jäi suoraan sanottuna p*ska fiilis - pelin introvideo, jota olin kauan ennen animen katsomista plärännyt useampaan kertaan (ja joka alunperin oli herättänyt mielenkiintoni nimikkeeseen) oli syöpynyt mieleeni kuitenkin sen verran syvästi, että animen sekavuudestakin huolimatta halusin antaa teokselle "toisen" mahdollisuuden koettamalla pelata alkuperäisen pelin ja yrittää ymmärtää mistä siinä oikein ja tosiasiassa loppujen lopuksi oli kysymys. Blogiteksti näistä kahdesta pelistä on siis niin ikään tekeillä.

* pieni vitsillinen kärjistys, jos sallitaan. Kaikkien visual novel-pelien julistaminen pornoksi on tietenkin yhtä höpsöä kuin kaiken animen/mangan julistaminen pornoksi. ;-) Kaikki visual novel-pelit eivät suinkaan ole pelkästään pojille tehtyjä "deittisimulaatioita", vaan niitä on moneen junaan ja makuun, myös tytöille suunnattuja pelejä on, ja esim. seikkailu-, mysteeri- ja kauhuteemaiset pelit ovat tavallisia. Näiden tässä jaarituksessa mainittujen Key-pelien animesovituksissa seksikohtauksia ei luonnollisesti ole (ja pelien osalta tiettävästi vain Kanon ja AIR sisältävät varsinaisia seksikohtauksia - pientä pikkutuhmuutta näistä kaikista kuitenkin löytynee).

Pari Eukko pikkurilli-musiikkivideota

Mietin aluksi, että vain päivittäisin Herttainen Muori Pippuri (siis Eukko pikkurilli)-jaaritustani, mutta sitten päätinkin, että en - eivät kai ne harvat lukijani jaksa kahlata läpi vanhaa ja luultavasti jo aiemmin luettua tekstiä vain siksi että olen päivittänyt jotain yhtä kohtaa. Joten!

Huomasin tässä kesällä, että pari Eukko pikkurilli-animeen liittyvää YouTube-videota ovat taas katseltavissa. Olisin mieluusti upottanut tai linkittänyt ne tuohon mainittuun aiempaan jaaritukseeni jo silloin kun olin työstämässä sitä, mutta minkäs teet. Toinen video oli hävinnyt tubesta kokonaan, ja toisesta oli vaimennettu ääni, tekijänoikeusjuttujen takia tietysti. Voi olla että videoille käy jatkossakin vielä jotain, mutta koska ne nyt ainakin toistaiseksi vielä ovat katsottavissa, niin otan tilaisuudesta ilon irti!

Ensimmäinen video on japanilainen fanin editoima musiikkivideo sarjan sikäläisestä alkutunnarikappaleesta "Yumeiro no Spoon" ("Unelmien värinen lusikka"). Harvemmin noin ylipäätään katselen fanien tekemiä musiikkivideoita, mutta silloin kun katson, en oikeastaan kaipaa monimutkaista kikkailua ja editointia. Yksinkertainen on kaunista, ja video on hyvä, jos se on leikattu hyvin. Ja tämä on.

Videon lataaja: tarou1944. Samalta lataajalta löytyy myös vastaavanlainen video lopputunnarikappaleesta, mutta sen voi tsekata ehkä myöhemmin...

Toinen video on taas "virallinen" musiikkivideo siinä mielessä, että siinä on eksklusiivista, juuri videota varten tehtyä animaatiota (tämä tubeenladattu pätkä vaikuttaa olevan vanha ja VHS-kasetilta ripattu). Kappaleen nimi on "Ringo no mori no konekotachi" ("Omenametsän kissanpennut", kuulostaa melkein ällösöpöltä :´D), ja se on tietysti soitettu sarjan lopputunnarina. Erityisesti tämän videon tubestakatoaminen on harmittanut minua - siksi onkin useiden vuosien jälkeen ihanaa nähdä se taas. Ja kuten siinä varsinaisessa Eukko pikkurilli-jaarituksessani jo mainitsin, tämä on iloisimpia korvamatojani. ♫

Päivitys 25.8.2022: tämä video on näköjään jatkuvasti poistouhan alla. Yritän kuitenkin tarkkailla tilannetta säännöllisesti ja sikäli kuin huomaan videon kadonneen ja löydän sen taas uudestaan, upotan sen myös blogiin uudestaan.

Videon lataaja: RN エヘン虫

Videossa on laulun sanat japaniksi, niin että kaikki lukutaitoiset voivat laulaa mukana (tämän videon avulla itse asiassa romanisoin aikoinaan sanat itselleni ja osaan ne vieläkin melko hyvin ulkoa). Kiintoisaa muuten on, että siihen YLEn kasariaikaiseen suomidubbaukseen on tunnarilaulujen sanoitusten osalta ilmeisesti käytetty pohjana japaniversion sanoituksia tai luultavammin niiden käännöksiä, kun suomeksikin esim. tässä loppulaulussa lauletaan tanssimisesta ja lintukuorosta. :) (Ja jos olen ymmärtänyt oikein, tämä video on aikoinaan esitetty Japanin yleisradioyhtiö NHK:n Minna no uta-ohjelmassa, jossa esitellään kuluvan aikakauden hittibiisejä.)