Kare Kano - nuorten ihmisten kohtaamisia ja näkökulmia

Sisältää vähäisiä spoilereita.

Kareshi Kanojo no jijou, eli lyhennettynä Kare Kano (eng. His & Her Circumstances), on merkittävimpiä omaan elämääni vaikuttaneita fiktioteoksia, ellei jopa tärkein. Tai en tiedä, onko se vaikuttanut elämääni, mutta kuitenkin sarjalla oli ja on edelleen hyvin suuri henkilökohtainen merkitys itselleni. Täten tässä jaarituksessa sekä esittelen sarjan että yritän selittää sen merkittävyyttä (menemättä kuitenkaan liian syvälle henkilökohtaisiin asioihin).

Nuorena aikuisena kävin läpi vaiheen, jossa velloin pitkään itsetutkiskelevissa mietteissä, ja enemmän tai vähemmän sattumalta löysin tuon vaiheen aikana Kare Kanon. Osin kyseisen sarjan myötävaikutuksella ja avulla kasvoin aikuiseksi ihmiseksi, tai ainakin aloin laajentaa ajattelutapaani enemmän kuin koskaan ennen siihenastisessa elämässäni (toki tuona ajanjaksona ratkaisevia olivat myös esim. oman elämäni ihmissuhteet). Puitteet olivat jo olemassa, joten ehkä vain upposin entistä syvempään itsetutkiskelun ja mietiskelyn suohon.

Kare Kano on 26-jaksoinen japanilainen animaatiosarja vuosilta 1998-1999, ja se pohjautuu Masami Tsudan vuosina 1995-2005 piirtämään samannimiseen sarjakuvaan. Käsittelen tässä jaarituksessa enemmän animesarjaa, mutta sivuan myös sarjakuvaa. (Animea sen enempää kuin mangaakaan ei ole julkaistu suomeksi, mutta mangan englanniksi käännettyä painosta on ollut täälläkin saatavilla. [Lisään vielä tähän väliin että animesarja on myös arvosteltu Anime-lehden numerossa 11 vuonna 2006.])

Katsoin animesarjan alkusyksyllä vuonna 2005, ja sitä ennen olin lukenut mangasta ensimmäisen lätyskän, Tokyopopin englanninkielisen julkaisun, edellisenä vuonna. Päätin tutustua mangaan ensin, siitä yksinkertaisesta syystä, että animea en voinut saada käsiini. Vuonna 2004 bongasin ulkopaikkakuntalaisessa antikvariaatissa Kare Kanon ykköslätyskän hintaan 7 euroa. Matalalla kynnyksellä se lähti mukaani. 

Kare Kano-mangan ensimmäinen osa oli oikeastaan ensimmäinen "oikea" lukemani manga - kaikki tuohon mennessä lukemani manga (mikä ei ollut kovin paljon) kun oli ollut karkeasti määritettynä vain yksittäisiä ja sekalaisia osia peilattua mangaa ja Di Gi Charat-antologioita. Kare Kano oli ensimmäinen jatkuvajuoninen (tai no, ehkei ihan, tarina etenee episodisesti, ja siihen lienee helppo hypätä mukaan keskeltäkin, mutta sarjassa on myös jatkuvajuonisempia teemoja) ja pidempi lukemani japanilainen sarjakuvateos (myös muodoltaan "autenttinen" oikealta vasemmalle-lukusuunnassaan), joka myöhemmin venyi useamman vuoden pituiseksi projektiksi. 21-osainen sarjis on ainoa "pitkähkö" ja myös pisin mangasarja jonka olen kirjahyllyyni kerännyt.

Tästä kaiken voidaan sanoa aikoinaan alkaneen.

Mutta pysykäämme asiassa, animaatiosarjassa. Katsoin Kare Kanon siis heti kun se oli minulle ylipäätään mahdollista, ja tämä tapahtui vuonna 2005. Tuona merkittävänä vuonna sain käyttööni nopeamman internet-yhteyden ja aloin melkeinpä superkuluttaa animea - tai oikeammin pääsin lataamaan ja katsomaan kaikki ne teokset, joista olin edeltävän viiden-kuuden vuoden aikana korkeintaan lukenut, nähnyt kuvia, hyvällä tuurilla ehkä nähnyt lyhyitä videopätkiä ja enimmäkseen voinut vain haikailla että olisipa kiva joskus katsoa kokonaan. (Hitaalla netillä kun ei pahemmin animea latailtu, kuten Di Gi Charatista jaaritellessa olen maininnut.)

Juoni / Alkuasetelma

Yukino Miyazawa julkisuudessa...

Tyttö nimeltä Yukino Miyazawa on juuri aloittanut lukion. Kaikki koulussa ihailevat Yukinoa, hän on älykäs ja hyvin osaava kaikessa, toiset huomioon ottava ja kaunis niin ulkonäoltään kuin vaatimaton luonteeltaan - siis todellinen tuleva menestyjä ja suorastaan täydellinen. Tämä on kuitenkin vain illuusio: kulissi ja julkisivu, jonka rakentamiseen parantumattoman suosion- ja ihailunkipeä Yukino on nähnyt uskomattoman - ja naurettavankin - paljon vaivaa. Ainoastaan kotonaan Yukino paljastaa todellisen luonteensa ja se on kaikkea muuta kuin ihailtavan tahdikas; turhamainen, itsekeskeinen, kilpailuhaluinen ja yksinkertaisesti kiero. Oma perhe pitää Yukinoa vähän outona mutta ei tee siitä numeroa suuntaan tai toiseen.

Yukinon egoistinen kupla poksahtaa, ja tytön asema koulun tähtioppilaana ja suosikkina on vaarassa, sillä lukion on aloittanut myös Soichiro Arima-niminen poika, joka niin ikään on kuin itse täydellisyys. Lukion pääsykokeessa Yukino jäikin kakkoseksi ensimmäistä kertaa elämässään. Katkeruudessaan tyttö on päättänyt ottaa tavoitteekseen päihittää Soichiro kaikessa ja siitä tulee pakkomielle. Yukinoa ei liikuta edes se, kun eräällä hetkellä Soichiro tunnustaa tunteensa tyttöä kohtaan. Päähenkilömme vain sivuuttaa koko jutun ohimennen - vaan kuinkas sitten käykään?

Yukinon kupla pamahtaa toistamiseen kun välikokeissa hän kyllä päihittää Soichiron, mutta poika ei vaikuta olevan moksiskaan "tappiosta". Kun vähän miettii, niin jos ja kun kilpailu olikin ainoastaan yksipuolinen (ja täysin Yukinon omassa päässä), voiko oikeastaan edes sanoa hänen voittaneen? 

Tätä ja muutakin voidaan ja saadaan pähkäillä, mutta kaiken huippuna aiemman lisäksi käy niin, että hassun pikku sattuman kautta Yukinon tarkoin varjeltu salaisuus - kiiltävän julkisivun vastakohta - paljastuu Soichirolle, ja siitäkös soppa syntyy kun Yukino haluaisi turvata "täydellisen tytön" julkisuuskuvansa. Tosin, mitään ei näy tapahtuvan. Yukino ehtii luulla murehtineensa turhaan ja Soichiron päästäneen hänet pälkähästä ja että poika on kuin onkin todellinen herrasmies. 

Yukino luuli päässeensä kuin koira veräjästä mutta joutuukin selkä seinää vasten.

Mitä vielä, juuri sillä hetkellä pojan salakataluus tuleekin ilmi. Soichiro, joka myöskin on vilpittömän ja kiiltokuvamaisen pinnan alla hivenen vinksahtanut ja aivan yhtä tekopyhä tyyppi kuin Yukino, alkaakin yllättäen ja varsin häikäilemättömästi kiristää Yukinolta pikku palveluksia salaisuuden säilyttämistä vastaan. Yukino joutuu hankalaan tilanteeseen ja nöyryytetyksi, mutta samalla hän alkaa nähdä Soichiron toisessa valossa ja muunakin kuin ärsyttävänä kilpailijana. 

Sittenkään Yukino ei alistu kiristykseen ja katsele touhua kauaa vaan laittaa hommalle pian stopin. Ilmeneekin että Soichiro ei ole alun alkaenkaan halunnut kiusata Yukinoa eikä koskaan aikonutkaan paljastaa tämän salaisuutta. Tosiasiassa poika on tekosyyn varjolla halunnut päästä lähempiin tekemisiin ja hengailemaan tytön kanssa. Näin onkin tapahtunut, kaiken muun ohessa kilpakumppanit ovat pikkuhiljaa alkaneet tutustua toisiinsa paremmin. 

Ja niinhän siinä lopulta käy, että tuttavuus muuttuu ensin ystävyydeksi, ja sitten ystävyydestä ihastukseksi, ja lopulta kasvaa rakkaudeksi. Kilpakumppanuus unohtuu ja koulun ykkösenä oleminen jää sivummalle, ja Yukino ja Soichiro päättävät lakata esittämästä kiiltokuvia ja sen sijaan opetella ja alkaa elämään itsensä näköistä elämää.

Niin ja siis, kaikki yllä kerrottu tapahtuu kahden-kolmen ensimmäisen jakson aikana. Ja siitä tarina oikeastaan vasta alkaakin.

Ajatuksia "tyttöjen animesta ilman taikaa"

Tuo alkuasetelma kuulostaa ehkä tyypilliseltä romanttiselta koulukomedialta ja ehkä pinnalliselta sellaiselta. Jostain syystä mieleeni on jäänyt jonkun Animewatcher-sivustolle kirjoittama kommentti, joka kai suurin piirtein meni näin (aivan sanatarkkaa muotoilua en muista): "Hollywood-tyyppinen romanttinen komedia. En tykkää." (tai "tykännyt"). (Pahoittelut etten voi kreditoida ko. kommentin kirjoittajaa. Sivustolta ei viime aikoina ole voinut lukea käyttäjien kommentteja.)

Jos yrittäisi määrittää ja tiivistää ihan muutamalla sanalla, sanoisin että Kare Kano on romanttinen slice of life-draamakomedia, jossa on syvällisempiä ja synkkiäkin vivahteita.

Itse pidän Kare Kanoa vähän erilaisempana tarinana ja sarjana kuin monia muita. Tai en tiedä, ehkä tämä johtuu siitä että kyseessä on todellakin ehta ja puhdas rakkaustarina eikä toiminta-, hupi- ja/tai seikkailukertomus; sellainen jossa painotus on ensin muissa teemoissa ja se rakkaustarina on lähinnä ja korkeintaan taustalla kulkeva sivujuonne tai bonus, joka alkaa saada merkitystä ja painoarvoa vasta huomattavan paljon myöhemmässä vaiheessa. Tuntuu että vähän liian usein, lähes tyypillisesti, sarjat keskittyvät siihen, että päähenkilöpari vatvoo ja jahkaa eestaas ja päätyy yhteen vasta aivan lopussa. Onhan se kai kiva, jos jutun voi lopettaa kuin sadun; "elivät yhdessä onnellisina elämänsä loppuun asti". Joskus olisi kuitenkin kiinnostavampaa ja virkistävämpää nähdä, odottaako päähenkilöparia automaattisesti se parisuhteen ihanuus ja autuus jota niin kovin halutaan suitsuttaa ja ihannoida. (Jokainen pidemmässä parisuhteessa [joskus myös läheisessä ystävyyssuhteessa] oleva/ollut kaiketi tietää että oikeasti kaikki ei ole jatkuvaa ihanaa ruusuilla tanssimista vaan ruusuissa on myös piikkejä.)

Kare Kanossa päähenkilöpari päätyykin yhteen jo melko alussa, ja tarina ja oikeat ongelmat alkavat oikeastaan vasta siitä toden teolla. Draamaa on välillä kuin saippuasarjassa, kieltämättä, mutta toisin kuin saippuasarjoissa, Kare Kano menee poikkeuksellisen vahvasti hahmojensa mieliin, ajatuksiin ja tunteisiin, ja sitä kautta "täydellisen epätäydelliset" hahmot tuntuvatkin lähes oikeilta ihmisiltä - tai ainakin minä koin näin vuonna 2005.

...ja Yukino Miyazawa kotona. (Onhan tuollainen noin "hurja" ulkonäön kautta peilattu luonteen kontrasti nyt aika pinnallista. Luulen että ymmärrän silmälasien "nolouden", mutta ovatko [tai olivatko] verkkarit nolot ysärillä oikeasti? Kysyn siitä huolimatta että olen itsekin ysärikasvatti, olin ja olen vaan aina ollut pihalla~ :´D)

En oikeastaan ollut nähnyt paljoa animea tuolloin, mutta se mitä olin nähnyt, oli kuitenkin monipuolista. Tai niin siis luulin. 2000-luvun alussa töllössä menivät sellaiset kivat ns. tyttöjen taikataistelu-animesarjat kuin Magic Knight Rayearth ja Sailor Moon, joita kiinnostuneena teininä katsoin, ja ihan hyvää viihdettä ne olivatkin, mutta jotenkin ne ja niiden hahmot eivät onnistuneet puhuttelemaan minua ensivilkaisulla (vaan vasta myöhemmin kun olin päässyt genreen paremmin sisään). Kuten olen maininnut Cardcaptor Sakurasta jaaritellessani, minulla oli siis aikoinaan vähäisiä ongelmia käsitellä ja ymmärtää ns. varsinaisesti ja erityisesti tytöille suunnattua animea ja mangaa (sukupuolestani huolimatta siis), kun löysin ne juttuna ja genrenä. Toisaalta, enpä tiedä koinko oikeastaan mitään juttua varsinaisesti "omakseni" tuolloin, teininä ja aikuisiän kynnyksellä. :D (Erinäiset muumit ja ponit lapsuudenjuttuina kokivat ainakin hetkellisen lopahduksen. Kiinnostus animaatioon taiteen/viihteen/tarinankerronnan muotona minulla oli kuitenkin tuolloin jo olemassa.) Toisaalta, kohderyhmäsuunnittelu ja -ajattelu on minusta muutenkin vähän hassua ja keinotekoista.

Nuo(kin) yllämainitut "tyttöjen" sarjat olivat sankaritarinoita, joiden päähenkilöt tuntuivat olevan jossain määrin idealisoituja; kauniita ja hyviä ja viimeistään lopussa aina oikein tekeviä. Voin spekuloida, että teini-iässä koin sellaiset hahmot vieraina, ehkä teennäisinäkin, enkä suuremmin kokenut samaistuvani niihin. (Pakkohan ei tietenkään ollut.) Minä en ollut täydellinen enkä aina-oikein-tekevä, ja vaikka hahmot ehkä olisivat olleet inspiroivia ja hyviä roolimalleja, niin sittenkään... niissä ei ollut minulle kosketuspintaa tuohon aikaan. Luulen myös, että esim. japanilainen kouluelämäkään ei voisi olla kauempana omasta koulu/opiskeluelämästäni ja noiden aikojen kokemuksistani.

Kare Kano oli kuitenkin se portti, jonka läpi kulkiessani aloin vähitellen lämmetä genrelle, tai niin katson asian olevan. Kare Kano oli ensimmäinen pläräämäni vähän vanhemmille teinitytöille suunnattu sarja (Tokyopopin mangajulkaisun ikäsuositus on 13+), ja minulle se on teos, joka "muutti" "kaiken".

Kare Kanossa idealisoidun sankaruuden sijaan Yukino lähtökohtaisesti tunnistaa ja tunnustaa oman tekopyhyytensä. Melkeinpä jo se pelkästään tekee hahmosta mielenkiintoisen, tai ainakin kiinnittää huomion. Myöhemminkin olen huomannut, etten pidä liian "idealisoiduista" hahmoista vailla heikkouksia tai säröjä, ja olen varma, että Kare Kanolla on ollut myötävaikutusta myös siihen. (Kaipa voin kertoa myös vaihtoehtoisen näkemyksen; aikoinaan annoin alussa mainitun Kare Kano-mangan ensimmäisen osan ystäväni luettavaksi. Hänellä oli vaikeuksia ymmärtää Yukinon hahmoa eikä hän pitänyt siitä. Jokainen tehköön siis omat johtopäätöksensä. [On muuten hankalaa sanoa, paraneeko Yukinon hahmo tarinan edetessä vai päinvastoin, lässähtääkö se. :´D] Ja aihetta sivuten; kehitin aikoinaan eräänlaisen [subjektiivisen] teorian ärsyttävästä hahmosta, ehkä joskus saan aikaiseksi julkaista sen.)

Kare Kanossa hahmoina ovat "tavalliset" ihmiset, ilman mitään super- tai taikavoimia. Hahmot seisovat omilla jaloillaan, ja josseivät sitä osaa, niin oppivat. Sarja ansaitsee ison kiitoksen jo pelkästään siitä. (Niin no, toisaalta jotkin hahmoista ovat kyllä silti melkein kuin jotain superihmisiä... XDP)

Kirjoitin yllä "tavalliset" ihmiset. Yukino on sarjan päähenkilötyttö, mutta hivenen epätyypillinen sellainen: pinnan alta paljastuu varsin eksentrinen; hieman lapsellinen, analyyttinen ja laskelmoiva ja tietyllä tapaa kieronpuoleinen hahmo, joka tunnustaa oman tekopyhyytensä - ja josta merkillistä kyllä löysin kosketuspinnan, mitä en juuri mistään aiemmista siihenastisista pläräämistäni fiktioteoksista ja niiden hahmoista ollut löytänyt. Vaikka täytyy minun myöntää, että olen aikoinani muutenkin lukenut yllättävän vähän teinikirjallisuutta tai katsonut teineille suunnattuja tv-sarjoja. :-D Luulen, että Kare Kano oli myös ensimmäinen katsomani vahvasti hahmovetoinen sarja (eli siis kiinnostavampaa kuin varsinaisesti "tarina" ja "toiminta" ovat nimenomaan hahmot ja miten ne toimivat ja selviytyvät eri tilanteissa).

Kun koulun sosiaaliset kuviot tökkivät, Yukino joutuu hämmentävään tilanteeseen.
Tuskailu ei kestä kauaa, vaan hakattuaan päätä (kirjaimellisesti) tartutaan taas toimeen.
(Ja taas Soichiro saa sivusta ihmetellä että mitä ihmettä tuo touhuaa...)

Ilman mitään yliluonnollisia supervoimia Yukino on vahva tyttöhahmo joka pyrkii ratkaisemaan itse omat ongelmansa eikä uhriudu, hahmon toiminta on enimmäkseen suoraselkäistä. (Ja siis; yliluonnollisissa supertaikavoimissa ei ole mitään vikaa, nehän ovat parhaimmillaan kiintoisia ja kauniita metaforia henkiselle kasvulle, voimaantumiselle jne. Mutta tässä sarjassa sellaisia ei yksinkertaisesti vain tarvita!)  

Ajatuksia "tyttöjen animesta" joka puhuttelee

Kun Kare Kanossa hahmot tutkiskelevat itsejään, tuntojaan ja tekemisiään, ja niiden syitä ja seurauksia, ja kun hahmot ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja yrittävät kommunikoida ja opetella ymmärtämään toisiaan, niin väistämättä asioita alkaa miettiä itsekin ja heijastella omaan elämään. Yleensä ihmisillä on jokin motiivi toiminnalleen eikä toisen pään sisään voi nähdä eikä koskaan voi ihan sataprosenttisen varmasti tietää mitä toinen ajattelee. Varmuuden voi saada ainoastaan kysymällä ja kuuntelemalla vastauksen. Jos se hämmentää ja herättää lisää kysymyksiä, nekin voi ja kannattaa sanoa ääneen. Se on keskustelua josta molemmat osapuolet voivat saada ahaa-elämyksiä, oppia ja laajentaa ymmärrystään. Mutta, toisinaan kysyminen vaatii rohkeutta, ja aina voi käydä myös niin että saakin todella rehellisen vastauksen ! (<- Sarjan välitön vaikutus muuten näkyy minussa tämän tyylisen tekstin suoltamisena... :-D)

Yukinon isän viisaita sanoja. (Tästä olen muuten vähäsen huolissani nykyaikana;
että ihmisiä ei kannusteta ajattelemaan itsenäisesti. [Valitettavasti välillä huomaan itsekin pohtivani
"mitä mieltä pitäisi olla" joistakin asioista, sen sijaan että olisin vain jotain mieltä...])

Kare Kano toi minulle hahmojen samaistuttavuuden lisäksi tietyllä tapaa aivan uuden ulottuvuuden, tai perspektiivilaajennuksen, vai miksikä sitä kutsuisin. Oikeastaan kaikki tuohon asti näkemäni anime oli ollut karkeasti määritettynä joko lastenohjelmia, kepeitä komedioita, toimintapläjäyksiä, noiden yhdistelmiä, tai Ghiblin fantasiaa. Eikä siinä mitään, ne olivat mukavaa ajantappoviihdettä, todellisuuspakosisältöä ja samanhenkisten ihmisten kanssa sosiaaliseen kanssakäymiseen johdattavia. 

Animaatio oli taiteenlajina lumonnut minut jo monesti siihenastisessa elämässäni. Mutta Kare Kano oli ensimmäinen anime, jonka koen oikeasti puhutelleen minua ja koskettavan jotakin huomattavan paljon syvemmällä sisimmässäni. Ensimmäistä kertaa koskaan jokin katsomani fiktiivinen sarjateos antoi minulle oikeasti kunnolla pohdittavaa, muutaman minuutin tai tunnin sijasta vuorokausiksi, viikoiksi, kuukausiksi, jopa vuosiksi... ja koen, että se edelleenkin antaa minulle ajateltavaa, vaikka edellisestä sarjan katselusta ja mangan perusteellisesta lukemisesta on aikaa. Ehkä painotan sanaa "ajateltavaa", mutta toki sarja sai minut vahvasti myötäelämään ja tuntemaan ja se on varmasti auttanut käsittelemään omia (ristiriitaisiakin) tunteitani ja sitä kautta lopulta myös helpottamaan nuoruuden pahaa oloani (= valtava merkitys). Monen muunkin, mutta erityisesti tämän sarjan äärellä on itkuja tirautettu, puhumattakaan sisäisistä nauruista, onnenkiljahduksista ja ilonhypähdyksistä.

 

Kare Kanossa on hyvin vahva päähenkilöpari, mutta sarjassa ei keskitytä pelkästään Yukinon näkökulmaan, vaikka siitä tarina alkaakin. Soichironkin näkökulma saa tilaa, ja tietysti tarinassa tulee riittämään mielenkiintoisia käänteitä sivuhahmojen esiinmarssissa. Kateellisia kilpakumppaneita riittää niin rakkauden kuin koulumenestyksen saralla. Myös heidänkin näkökulmiaan ja tarinoitaan avataan eikä siis vain sivuuteta nopealla olankohautuksella. 

Hetkittäin fokus onkin aivan muualla kuin päähenkilöissä - ja joitakin animen katsojia (ja mangan tapauksessa lukijoita) tämä saattaa häiritä kun tarina lähtee rönsyilemään sivupoluille (mutta minkäs sille voi, jos tarinankertoja pitää sivuhahmoistaan niin paljon, että haluaa kuvata heitä enemmänkin kuin vain sivuhahmokontekstissa). Eipä siinä: siirtymät hahmotarinoista toisiin ovat sujuvia, ja myös nuo sivuhahmojenkin tarinat ovat mielenkiintoisia, jotkin jopa yllättäviä. Kuten ylempänä jo kirjoitin, yleensä ihmisillä on jokin motiivi - hyvä, tai ainakin suhteellisen helposti ymmärrettävä syy - toiminnalleen (mikä toki ei tee esim. huonosta käytöksestä ja vaikkapa kiusaamisesta yhtään oikeutetumpaa tai hyväksyttävämpää). Hahmojen välille muodostuvia dynamiikkoja ja kemioita on erityisesti tässä sarjassa erittäin kiinnostavaa seurata. 

Muistan ajatelleeni ja olettaneeni siinä kohtaa, kun tämä kuvan jäbä astui kuvioon, että ahaa, nyt tästä voi seurata jokin kolmiodraamakeissi, mutta, ja pelkästään positiivisena, yllätyksenä niin ei käykään! Joskus on ihanaa olla väärässä! (Pahoittelut käänteisestä spoilerista :D)

Suosikkihahmoja on vaikeaa valita; liki jokaisesta sarjan hahmosta löytyy jotain inhimillistä ja jos ei nyt ihan tykättävää, niin kuitenkin myötätuntoa herättävää. Tämä on nyt ehkä vähäsen hassunkuuloinen rinnastus (tai sitten ei, kyseessä olen minä), mutta vähän samaan tapaan kuin Halinalleissa pääosassa ovat enemmänkin tunteet itsessään kuin varsinaisesti hahmot, niin Kare Kanossa pääosassa ovat ehkä sittenkin enemmänkin ihmissuhteet itsessään kuin varsinaisesti hahmot.

Sarjan inhimillinen ja suoraviivainen huumori pohjautuu aika paljolti sinänsä johdonmukaisiin yksinkertaisiin oletuksiin ja niiden sittenkin vääriksi osoittautumiseen ja yllätykseen. Sekä hahmot että katsoja (tai mangan lukija) saavat kyytiä mutta lempeästi. Ketään ei siltikään pahemmin nolata tai muuten rangaista väärien oletusten tekemisestä, ei sarjan hahmoja eikä katsojaa/lukijaa. Myötätunto herää, kun miettii että oikeastaan juuri noin olisi itsellekin voinut käydä. Mieli ja ajatukset voivat huidella ties missä, mutta silti hahmoilla on yleensä jalat maassa. Hienotunteisuus karisee, siltikään huumori ei ole alatyylistä tai ilkeää. Yksinkertaista fyysistä komediaa on myös tarjolla.

Anime vs. sarjakuva (ja varoituksen sana?)

Animesovitus on melko uskollinen lähdeteokselleen, sarjakuvalle. Oikeastaan pidän sitä lähes uskollisimpana tietämäni manga->animesovituksena, sillä animaatio seuraa sarjakuvan viitoittamaa "käsikirjoitusta" visuaalisesti hyvinkin ja ihailtavan tarkasti. Joissain kohdin on otettu reilusti vapauksiakin; kun olen lukenut sarjakuvaa ja sitten myöhemmin katsonut animea uudestaan, olen nopeasti huomannut ne kohdat joita sarjiksessa ei ole, tai joissa on sävyeroja. Näin myöhemmin olen huomannut, että animesarjassa otetaan kyllä kaikki irti, mutta eritoten komediallisista elementeistä ja kohtauksista (jotka sarjakuvassa ovat hieman hillitympiä).

Sarjassa kerrotaan vähän myöhemmin tarinan alkua edeltävistä hetkistä Soichiron näkökulmasta, ja tämä gif esittää sen hetken kun poika alun alkaen tajusi ihastuneensa Yukinoon :D pieni nolo väärinkäsitys, jota seuraa kunnon vapauttava nauruhepuli!! (Tämä on yksi lempikohtauksiani animesarjasta. Jaarituksen otsikkokuva muuten liittyy tähän kohtaukseen. ;D [Tämä episodi oli muuten oikeastaan varsinaiseen sarjakuvatarinaan kuulumaton sivutarina. Kiva että se silti sisällytettiin animeen~])

Kare Kano-anime on muuten todellinen editoijan painajainen: jos sarjan haluaisi kääntää todella tarkkaan ja huolella, se käytännössä vaatisi joko osittaista uudelleen animoimista tai ruudun täyttämistä käännöstekstityksellä. Sarjassa on nimittäin todella paljon tekstiä. Sarjakuvan kääntäminen on helpompaa kun käännöksen voi vain editoida päälle (ja mahdolliset sivuhuomautukset tai tarkennukset laittaa hieman sivumpaan). Mutta mitä tehdä, kun animaatioversiossa sarjakuvan ääniefektit, sivuhuomautukset ja ihan koko tekstikin on siirretty kameran alle sellaisenaan? (Animen enkkuversiossa ei edes yritetty editoida animaatiota otsikkokuvia enempää. Ruudulla vilahtavia tekstejä ei useimmiten ole käännetty eikä tekstitetty ollenkaan. Ne menivät minulta suosiolla ohi, ja menevät kaikilta japania osaamattomilta. Joskus tekstit välähtävät myös niin nopeasti että epäilen että natiivitkaan ehtivät oikeasti lukea niitä...)

Sarjakuvan sovitusta televisioruudulle, hyvinkin kirjaimellisesti.

Kare Kano-sarjakuva on piirtotyyliltään melko yksinkertaista ja selkeää mutta todella kaunista viivaa ja tarina kulkee sujuvasti (vaikka aivan alussa minulla itse asiassa oli lieviä vaikeuksia päästä sarjakuvan kerrontatyyliin sisään :D). Animeversiossa ovat lisänä värit, liike ja visuaaliset efektit ja ääni. Animen taiteellisuus on omaa luokkaansa, toki voihan sitä miettiä että onko esim. epätärkeät taustahahmot jätetty värittämättä tarkoituksella vai käytännön säästösyistä jne. :D Välillä hahmot ovat pallopäitä ja animaatio minimaalista, suun liikkeitä ei ole animoitu jne. Jos ajattelee positiivisesti, Kare Kanon voi parhaimmillaan nähdä kokeellisen ja/tai taiteellisen animaation tuotoksena. Jos ajattelee negatiivisesti, se voi olla halvalla tehtyä ja säästökeinoilla kikkailtua roskaa. Joka tapauksessa se juttu eli tarina kulkee ja etenee... 

joten kuten... liki loppuun saakka.

Muuten ihan paras anime, MUTTA...

Kare Kano olisi animena mainio, ellei siinä olisi tarinan ulkopuolisia vikatekijöitä ja muita rajoitteita. Kaikista suurin spoileri, jonka tässä jaarituksessa paljastan, on se, että sarjalla ei ole varsinaista loppuratkaisua.

Animesarja on vain 26 jakson pituinen, ja se tehtiin silloin, kun alkuperäinen kuukausittain julkaistu sarjakuva oli hyvinkin keskeneräinen. Niinpä anime loppuu melko ikävästi kesken, yksinkertaisesti lähdemateriaalin puutteeseen. Myös sarjan budjetti lienee loppunut kesken; sarjassa on huomattavalla tavalla etsitty teknisiä säästökeinoja, ja siinä on pituuteensa nähden ikävän paljon vanhan kertausta ja toistoa ja lopulta jopa höttöä, joka ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään millään tavalla. Voi kuulostaa käsittämättömältä, mutta (valitettavasti) se on totta. 

Pahoittelen, että olen tähän asti yksinomaan ylistänyt sarjaa (mutta luotan siihen, että tätä[kin] jaaritusta lukevat vain ne, jotka joko ovat sarjan jo katsoneet, tai vaihtoehtoisesti eivät sitä todennäköisesti kuitenkaan koskaan tule katsomaan). Kare Kano-animen suurin ongelma ja vika on se, että se tehtiin liian aikaisin. Sarja on puoliväliin asti todella tiukkaa ja napakkaa settiä, mutta sen jälkeen se alkaa vähitellen hiipua ja juttua venytetään ja veee-nyyy-tee-tään. Sarja ei varsinaisesti huonone, mutta loppu on antikliimaksinen. Useimmille se tuottanee vähintään lievän pettymyksen, ja joillekin varmasti isommankin turhautumisen. 

Toisaalta sarjan venytetty loppu ja viimeiset n. kahdeksan jaksoa toimivat mielestäni itse asiassa jonkinasteisena etäännytyksenä sarjaan, ja pidän sitä jopa lohdullisena. Vaikka tarina jääkin kesken, muistelen että tuolloin 2005 siitä ei kuitenkaan varsinaisesti tullut eikä jäänyt ikävää fiilistä tai pahaa mieltä. Se vain loppui, se piti hyväksyä, sillä hyvä. Luulen, että ajattelen näin, koska yksinkertaisesti tunsin saaneeni sarjalta sellaisenaankin todella paljon ja enemmän kuin olisin arvannut.

Animewatcherin kommenttikenttään kirjoitinkin: "Loistavaa/kelpoa niin kauan kuin sitä kestää."  (Kare Kanohan ei suinkaan ole maailman ainoa anime joka "jää kesken"...)

(Jotenkin hassusti muistikuvani sarjan loppupäästä olivat vuosien kuluessa värittyneet negatiivisemmiksi kuin mitä se oikeasti on; "ne viimeiset kahdeksan jaksoa ovat täyttä p*skaa~" Mutta kun sarja tuli monen vuoden jälkeen katsottua taas kunnolla uudestaan, niin ei se ollutkaan lähellekään niin paha kuin vääristyneissä muistikuvissani. Välillä niinkin päin. :´D)

Animen katsottuani, edelleen vuonna 2005, päätin hankkia mangan loputkin osat, se oli helppo ja luonteva jatko tarinan seuraamiselle (kyllähän minä nyt halusin tietää, miten hahmoille lopulta käy!). Siitä tuli pidempiaikainen keräily- ja lukuprojekti, jonka sain päätökseen vasta vuoden 2009 alussa. Kun koko sarjakuva on luettu, niin kyllähän animen keskeneräiseksi jäänyys harmittaa. Mutta ellen olisi katsonut animea, en luultavasti olisi jatkanut sarjakuvan lukemistakaan (sillä sanon suoraan, että Kare Kano-mangan ensimmäinen lätyskä toimii itsenäänkin lyhyenä kolmiosaisena novellina [vastaten animessa puolestaan kolmea ensimmäistä jaksoa]). Animen katsottuani aloin myös hahmottaa sarjakuvaa paremmin. (Tokyopopin englanninkielinen käännös on... kelpo. Jonkin verran siihen on päässyt käännöskömmähdyksiä ja ladontavirheitä.)

Anime alkaa muuttua sarjakuvaksi enenevässä määrin lopun lähestyessä.

Animessa kaikki aloitetut juonikaaret jäävät auki. Sarja alkaa Yukinon kehitystarinana, eikä edes senkään pääetappia saada tavoitettua. Sivuhahmot ovat mielenkiintoisia tuttavuuksia, joita sarjakuva syventää enemmän kuin anime ehtii. Soichiron tarinaa sivutaan kyllä lupaavasti, mutta se jää ainoastaan pintaraapaisuksi. Todella selväksi siinäkin kyllä ehtii tulla, että tuolla poitsulla ei ole kaikki ihan kunnossa... (Sarjakuvan edetessä Soichirosta tulee tarinan tosiasiallinen päähenkilö, ja sarjis lähteekin soutelemaan todella synkkiin ja syviin vesiin, enkä osannut arvata millaiseen pyöritykseen joutuisin!)

Animen jälkeen...

Vioistaan huolimatta Kare Kano-anime on minulle tärkeä. Olen aiemmin blogissani maininnut, että animaatiostudioiden nimet eivät oikeastaan merkitse minulle paljoakaan, enkä alkuun ollut mitenkään erityisen kiinnostunut siitä, että Kare Kanon on käsikirjoittanut ja myös pääosin ohjannut Hideaki Anno ja että se on Gainax-studion tekemä sarja. Vasta myöhemmin yhdistelin paloja ja niin sennimiset animesarjat kuin Nadia: The Secret of Blue Water (1989) ja Neon Genesis Evangelion (1994) päätyivät katselulistalleni. Ne ovat vähän eri kaliiperin sarjoja; Nadia on seikkailu- ja scififantasiasarja toiminta-twistillä ja siinä on vähäistä teinikipuilua, NGE on toimintaan ja scifiin verhottua kunnon teini( vaiko ihan yleisesti ihmis-)kipuilua, ja Kare Kanohan on pinnaltaan "tyttöjen sarjis" (mutta näillä kaikilla on yhdistäviä elementtejä ja näillä kaikilla kolmella sarjalla on omalaatuiset ongelmansa, mutta niistä huolimatta sanoisin, että ne kaikki ovat silti mukaansa tempaavia, ja enemmän hyviä kuin huonoja sarjoja, joten kyllä, suosittelen, kaikille, sukupuoleen katsomatta, ainakin vilkaisemaan ;-)). 

(Saa nähdä saanko aikaiseksi kirjoittaa noistakin sarjoista joskus: Evangelionista minulla tuskin on mitään kovin omaperäistä sanottavaa. Nadiasta olisi sinänsä hauska kirjoittaa jotain, ja mielelläni jaarittelisin jotain, mutta epäilen silti onko siitä mahdollista saada asiallista tekstiä aikaan.)

Omalla tavallaan hassunkurista on, että Evangelionin katsottuani (vasta vuonna 2011 :-) [olen tosi hidas joissain jutuissa]) koin havahtumisen. Tunsin, että olin "eheytynyt", siis viimein noussut sieltä itsetutkiskelun ja mietiskelyn ja nuoruuden mielenmyllerryksen ja elämänahdistuksen sekaisesta suosta, johon olin uponnut ja jossa velloin löytäessäni Kare Kanon (ja myös Taotao-elokuvan). Toisaalta se oli ehkä vain vertauskuvallinen havahtuminen, mutta siis, tajusin, etteivät minua ennen kovasti vaivanneet asiat vaivanneet enää, tai niillä ei ollut enää suurta merkitystä. Ympyrä oli sulkeutunut. Silläkin saattaa olla tekemistä että olin jo täyttänyt 25. Pahimmat nuoruuden mielen ailahtelut olivat jääneet taakseni. Olin päässyt yli itseinhostani ja oppinut hyväksymään olemassaoloni. (Tietysti edelleen hetkittäin koen valtavia surkeudentunteita ja eksistentiaalista häilyväisyyttä. Ei kaikki ole taikasauvan heilautuksella ohi, mutta olen oppinut sietämään itseäni ja hetkittäin voimakkaita tunteitani. Ne asiat vain kuuluvat ihmisenä olemiseen.) (Koen tarpeelliseksi tarkentaa, että käytän sanaa "eheytyminen" tässä yhteydessä ihan yksinkertaisen yleisesti henkisen rikkoutumisen vastakohtana. No joo, ehkä voisin sanoa "parantuneeni" tai "itsekorjautuneeni". Mitä sanaa itse käyttäisitte?)

Itse asiassa mietin ja spekuloin, onko ohjaaja yrittänyt linkittää ja lomittaa Kare Kanoa yllämainitun Evangelionin kanssa yhteen, sillä Kare Kanon (vähitellen ikävästi) toistuvana jaksojen aloitusmantrana hoetaan "nuorista uuden vuosituhannen kynnyksellä". Toki, Kare Kano oli ajan hermolla 1990-luvun lopulla. Mutta Neon Genesis Evangelionin tarinan maailmassa ollaan koettu pallonlaajuinen ekokatastrofi 2000-luvun alussa. Omaa spekulointiani; mitä jos ohjaaja olisi ottanut vapauden hieman venyttää asioita, niin että Kare Kano ja NGE olisivat tavallaan "samaa universumia", meinaisiko se ehkä sitä, että ohjaajan tulkinta Kare Kanosta kertookin tavallaan "retrospektiivisesti" niistä nuorista ihmisistä, jotka elivät maailmassa ennen NGE:n tapahtumia? (En ole hirveästi lukenut muiden kirjoittamia tekstejä enkä siis tiedä onko kukaan muu internetissä miettinyt ja mahdollisesti spekuloinut ja analysoinut tätä asiaa.) 

Musiikki

Shiro Sagisun musiikki tekee animaatiosta vielä suurempaa, mahtipontisempaa ja suorastaan eeppistä. Vähän mietin, että Kare Kano-animessa melkein parasta on hahmojen/tarinan jälkeen musiikki. Melkein voisin sanoa, että jos pitäisi antaa jokin syy ehdottomasti katsoa Kare Kano (sarjan keskeneräiseksi jääneisyydestä huolimatta), niin se olisi sarjan musiikki (tai no, voi musiikkia kuunnella ilman animen katsomistakin XP).

Sarjaa katsellessa sen musiikeista tuli jonkinmoisia "nostalgia"viboja ja tuttuuden tunteita, ja kun tutkailin niin fiiliksen syy selvisi; Shiro Sagisu on tehnyt musiikin myös esim. Kimagure Orange Road-kasariteini-animesarjaan (joka siis suomalaisittain on tunnettu nimellä Superperhe). (Samaten Sagisu on tehnyt musiikit myös yllämainittuihin Nadiaan ja NGE:hen. Eeppisyys ja toisaalta cheesymäisyys pursuaa noidenkin sarjojen musiikissa, Kare Kanossa on niihin verraten hieman enemmän herkkyyttä ja paljon pianomelodioita ja jousisävellyksiä, ja onhan kyseessä aivan eri genren sarja. [Olisi muuten kiva jos englannin cheesy-sanalle olisi olemassa joku järkevä käännös, "juustoinen", "imelä", "halpa", "kehno" tai "kliseinen" eivät ihan ole sitä mitä haen; imelä ja kliseinen ovat ehkä lähimpänä. "Ikivihreä" olisi sinällään hyvä määritys jos sitä käyttäisi hivenen sarkastissävyisenä ilmauksena. Pitäisi kai linkata pari Shiro Sagisun biisiä tähän että jotenkin voisin näyttää mihin viittaan :D])

Sarjan soundtrackia oli aikanaan saatavilla. Harmittaa, etten älynnyt tarttua tilaisuuteen kun sellainen oli.

Animen ulkopuolelta

Hauska sattuma oli, että tuona samaisena vuonna 2005 Yle TV2 esitti teinidraamasarjan Rakastuin mä luuseriin, joka on tietyllä tapaa samankaltainen; sarjan tarina rakentuu useamman hahmon näkökulman kautta. Juoni on vähän pinnallisempi "koulun suosittu kaunotar-tyttö rakastuu epäsuosittuun nörtti-poikaan"-kuvio. Sarjassa konseptin systemaattisuus viedään niinkin pitkälle, että tarina etenee jaksoittain aina yhden tietyn ja vaihtuvan hahmon näkökulmasta. Sattumalta päädyin katsomaan tuon sarjan silloin kun se esitettiin, pidin siitä ja olen kaipaillut sitä muutamia kertoja. Suureksi iloksi se tuotiin Yle Areenaan nähtäväksi vuonna 2017 ja uudestaan tänä vuonna. Saisi jäädä pysyvästi!

Kare Kano opetti minulle paljon, mutta annan huomattavan arvon tuonaikaisille vähäisille mutta merkittäville ystävyyssuhteilleni. Juttelin paljon parin nettikaverin kanssa asioista ja elämästä ylipäätään. Olimme suurin piirtein samalla aallonpituudella, mutta silti kolme aika erilaista ihmistä, emmekä aina olleet kaikista asioista samaa mieltä emmekä aina ymmärtäneet toisiamme. Sen takia meille ei täten muodostunut kovinkaan suurta, jos minkäänlaista, suljettua samanmielisyyden "kaikukammiota" tai "kuplaa". En ehkä tuona aikana välittömästi arvostanut sitä, mutta jälkikäteen olen kiitollinen, että nettikaverini eivät aina automaattisesti myötäilleet minua vaan heillä oli omia, eriäviäkin mielipiteitä ja näkemyksiä, joita kuuntelemalla sain toisenlaisia havaintoja ja saatoin laajentaa perspektiiviäni.

Oikean elämän ihmissuhteet olivat siis tärkeitä, mutta suurimman työn "aikuiseksi kasvamisessa" tekee (tai "joutuu tekemään") jokainen itse tahollaan. Siinä ei kukaan tosiasiassa "voi auttaa" ja tehdä muutosta kuin yksilö itse. Muilta ei voi vaatia mitään ellei sitä vaadi myös itseltään. Oma ns. "elämänfilosofiani" on 'kaikki lähtee itsestä'. En olisi tässä, jos en olisi käynyt tuota varhaisaikuisuuden itsetutkiskeluvaihetta ja ahdistusta läpi ja "vellonut" aikaani.

Alunperin olin otsikoinut tämän jaarituksen "Kare Kano - aikuiseksi kasvamisen käsikirja", mutta ei nyt sentään liioitella. Yhtä hyvin olisin voinut otsikoida sen myös "ihmiseksi kasvamisen" tai "vuorovaikutuksen" tai "itseilmaisun" käsikirja". Minä olen saanut tästä kyseisestä teoksesta paljon irti, mutta sehän ei tarkoita, että joku toinen tai kaikki muut saavat siitä samalla tavalla tai samassa määrin irti mitään. Se on sitten kokonaan eri juttu millaiseksi aikuiseksi/ihmiseksi olen kasvanut... (Ja siis, olen henkilö joka yhdessä välissä oli feilannut lähes kaikki ne vähäisetkin ihmissuhteensa..)

Niin mitenkäs minä aikoinaan löysin tämän sarjan?

Vastaus ylempään kysymykseen on Di Gi Charatin ääninäyttelijä. Charatissa nähty ja kuultu koirakorvainen hammaslääkäripoju Ky Schweitzer on yksi suosikkihahmojani, ja hahmoa ääninäyttelee Chihiro Suzuki. Kun 2000-luvun alkupuolella Charatiin tutustuttuani päädyin tutkimaan miehen äänirooleja muissa animesarjoissa, vastaan osui tietysti miespääosa jossakin Kare Kano-nimisessä sarjassa. Sarja päätyi katselulistalle aikoinaan noinkin heppoisesta syystä, ja vaikka herra Suzuki ei varsinaisesti suurimpia ääninäyttelijäfanituksiani olekaan, niin kyllä silti uskon tunnistavani tuon pehmeän ja vienohkonuottisen miesäänen aina sen kuullessani (toisaalta, en tuon jälkeen oikeastaan ole kiinnittänyt enempää huomiota miehen muihin äänirooleihin). (Vielä näin vuonna 2021 kyllä sydämeni kuitenkin suli tästä kakkosjakson hyräilystä. Se on edelleen aivan ihana!)

Vasemmalla siis Soichiro (Kare Kano), oikealla Ky (Di Gi Charat), jos tämä on epäselvää.

Jos miettii mitä muuta yhteistä Kylla ja Soichirolla on kuin ääninäyttelijä niin jostain syystä välitön ajatukseni on että kummastakaan hahmosta ei tule ekana mieleen super-maskuliininen testosteronia puhkuva macho. X´D Molemmat hahmot ovat olemukseltaan ja sielultaan jotenkin todella herkkiä ja tunteikkaita poikia, mutta samalla vakavia, ja hivenen synkän auran omaavia hahmoja (eikä kumpaakaan voi kyllä varsinaisesti "tasapainoiseksi" persoonaksi nimittää...). Molemmat ovat ehkä jollain tapaa "neitimäisiä" (mutta etenkin Ky). Erona sen sijaan on se, että Ky on selvästi tragikoominen hahmo, kun taas Soichiro on oikeasti huomattavan traaginen hahmo jota tulee surku. Minun täytyy kyllä suoraan tunnustaa, että Kare Kano kiinnostaa ja koukuttaa ensisijassa Yukinon hahmon, ei Soichiron takia vaikka se epäsuorasti minut teoksen pariin alkujaan johdattikin. :´D  

Lopuksi

Kare Kano on minulle hyvin merkittävä teos, mutta minun täytyy toisaalta myös tunnustaa, etten edelleenkään ole lukenut ihan niin paljoa teinityttöjen/nuorten naisten mangaa tai katsonut animea. Olen kyllä jotain tutkaillut, mutta en voi sanoa ahmineeni. Ylistykseni kohteena voisi ehkä hyvinkin olla joku aivan muu teos, johon vain olisin sattunut ensin törmäämään, koska aivan varmasti on muitakin Kare Kanon kaltaisia sarjoja. En nimittäin lainkaan ihmettele, jos (ja että) Kare Kano on innoittanut moniakin 2000-luvun tekijöitä.

Nyt kun sarjaa tuli jaaritusta varten pitkästä aikaa tapitettua, mieleeni tuli, että olisi hauskaa tehdä Kare Kanosta eräänlainen parodiaversio jossa Soichiron puheet olisi muokattu hieman suoraviivaisemmiksi ja kaikki ajatuksetkin olisi tekstitetty...

Tämä voisi olla vasta kepeää alkua parodiaversiolle... mutta ei, en tee sitä,
siitä tulisi vain osoitus omasta huonosta huumorintajustani... ainakaan en julkaise...

 

Taitaapa muuten käydä niin, että tästäkin sarjasta tulee jatkojaaritus...

Uusintajuttu: animehamstereille suomenkieliset nimet!

Tämä blogiteksti on itse asiassa osittainen uusinta; edesmenneellä nettisivullani (2000-luvulla) minulla oli hupiartikkeli siitä, millaiset suomennosnimet Hamtaro-animesarjan hamsterihahmoilla mahdollisesti voisi olla. Tuota nettisivuani ei enää ole, joten uusin tämän jutun nyt blogissani.

Koska onhan se nyt pöljää että suomeksi dubatussa japanilaisessa piirretyssä lastenohjelmassa hahmojen nimet ovat englanninkieliset! Suomenkieliset nimet olisivat perusteltuja sikäli että ne osaa lapsikin ääntää ja kirjoittaa ja muutenkin tajuaa niissä olevat vitsit tai piilomerkitykset paremmin.

Alkuperäinen juttuni oli pilke silmäkulmassa tehty ja niin on tämä uusintajuttukin, tietty. Tein jutun aikoinaan sen verran suurella rakkaudella ja antaumuksella niin että vielä vuosienkin jälkeen muistin suurimman osan keksimistäni suomennosnimistä. :-D Valitettavasti en kuitenkaan kaikkia, joten jouduin keksimään osan nimistä uusiksi näin vuonna 2021. XD Osaa nimistä päivitin ehkä huvikseni ja toisaalta joidenkin kanssa en osaa päättää mikä olisi ns. "paras" ehdotus.

Tässä siis tulevat nimiehdotukset sarjan keskeisille viidelletoista hamsterihahmolle! Mukana tietysti perustelut!

Muotoilu menee näin: englanninkielinen nimi - japaninkielinen nimi : oma suomennosehdotus.

Hamtaro - Hamutaro: Reijo. Muistan etten aikoinaan edes keksinyt Hamtarolle suomennosnimeä, ja joku nettikaveri taisi irkkikeskustelussa heittää ehdotukseksi Reijon, ja tartuin siihen. :´D tai oikeastaan mikä tahansa yleinen tai melko arkinen perusnimi voisi olla jees.  Kalle, Teppo, jne... itse asiassa jos ottaisi pyrkimykseksi sen, että nimi vähän mukailisi tuota japanin "taro"-nimeä, niin että alkaisi t:llä ja loppuisi o:hon, niin... olisiko se sitten kuitenkin Tarmo?! 

........ Lisäys 16.7.2021: Miten on mahdollista ettei useiden vuosienkaan kuluessa tämä ole kertaakaan tullut mieleeni: HAMSTERO!!! Tämä lukitaan nyt!

 

Bijou - Ribon: Nauha, tai Rusetti jos haluaisi olla kirjaimellinen suomennoksessa. Hamsteritytöllä kerta on rusetit. Jotta hahmon söpöys pääsisi paremmin oikeuksiinsa, niin Kaunotar tai Kaunokki voisi olla sopivampi nimi.

Oxnard - Koushi: olen päässyt unohtamaan minkä nimen olin antanut. Ahmatti? Vai ahmatti lyhennetysti; Matti? Vai olisiko Rohmu sittenkin sopivampi nimi tälle herkkuhamsterille? (Rohmusta tosin tulee mieleen Teddy Ruxpinin hahmo...)

Boss - Taisho: Äijä. Koska onhan tämä tyyppi nyt niin äijä. (Pomo tai Päällikkö voisi myös olla ihan hyvä, mutta se kuulostaa niin geneeriseltä etenkin tällä vuosituhannella.)

Snoozer - Neteru: Unikeko. Niin yksinkertaista. Hahmo nukkuu tai ainakin torkkuu valtaosan ajasta.

Pashmina - Mafura: Pauliina. Hahmon japaninkielinen nimi on mukautettu englannin sanasta "muffler" mikä tarkoittaa kaulahuivia. Kaulahuivi, kaulaliina... koska Pauliinassa on liina, niin miksi ei? (Toinen vaihtoehto olisi Karoliina. Tai Eveliina? Oikeastaan mikä tahansa tytön nimi jossa on "liina" voisi sopia!)

Penelope - Chibimaru: Pikku, tai Pallero. Japaninkielisessä nimessä yhdistyvät sekä pientä että ympyrää tarkoittavat sanat. Kuvaava nimi porukan nuorimmalle ja pienimmälle hamsterille.

Dexter - Megane: Rilli. Hahmon japaninkielinen nimi tarkoittaa silmälaseja, ja hahmon turkin kuvioinnissa tuo silmälasien muoto on myös. Keikari olisi hahmon luonnetta paremmin kuvaava nimi.

Howdy - Maido: Moido. Englannin kielen "howdy"-tervehdys voi toki olla suomalaistettavissa, Haudi!

Cappy - Kaburu: Lätsä. Japaninkielinen nimi liittyy pään pukemiseen/suojaamiseen. Sehän sopii, koska tämä hamsteri käyttää hattuja eli lätsiä. Ja myös sellaisia esineitä jotka eivät varsinaisesti ole hattuja...

Panda - Panda: Panda. Ainoa nimi, jota ei tarvitse suomentaa!

Maxwell - Noppo: ainoa jonka olen todella pahasti mennyt unohtamaan! Oikeasti, oliko tämä kirjaviisas "nörtti"hamsteri nyt sitten Nörtti, Hikipinko eli Hikke, Pinko vai mikä? Kaikki nuo kuulostavat vähätteleviltä... ei, kyllä se on Välkky, vaikka tuostakin nimestä tulee negatiivissävyinen assosiaatio smurffihahmoon... (Jos olen käsittänyt oikein, hahmon japaninkielinen nimi viittaa siihen että hahmo on "pidempi" kuin muut hamsterit. Pidempi naama tällä ainakin on, mutta Pitkänaama... ei ikinä!)

Sandy ja Stan - Torahamu-chan ja Torahamu-kun: Raitala ja Raitanen. Tiikeriraitaiset hamsterikaksoset jakavat muuten saman nimen japaninkielisessä versiossa, erona ainoastaan puhuttelu-loppusuffiksi (siskolla -chan, veljellä -kun)*. Voisivathan nämä olla Raitasisko ja Raitaveli, mutta se kuulostaa hemmetin kököltä. Joten sovelletaanpa niin että nimet kuulostavat vielä melko samanlaisilta mutta ehkä enemmän sukunimiltä? :-D

Jingle - Tongari: Kulkuri. Nimi sopii hahmon luonteeseen täydellisesti. Lisäksi enkkunimestä "Jingle" tulee tietysti mieleen joululaulu Jingle Bells eli Kulkuset...

...

kas niin, tämä uusinta oli tässä!

*(Lisäys 25.7.2021: Tämä ei ole tässä yhteydessä oleellista, mutta lisään kuitenkin täsmennyksen etteivät nuo japaninkieliset puhuttelu-loppusuffiksit ole varsinaisesti sukupuolisidonnaisia; -chania voidaan ymmärtääkseni toisinaan käyttää tyttöjen lisäksi myös poikalapsista, ja -kunia joskus harvemmin myös tytöistä, mutta tavallisemmin se on kuten näiden hamstereiden kanssa. Hamtaron japaniversiossa itse asiassa kaikki hahmot taitavat puhutella toisiaan kohteliaasti juuri näitä kyseisiä suffikseja käyttäen, mutta en niitä tässä blogijutussani korostanut muiden kuin hamsterikaksosten kohdalla.)

Aika juhlia blogissa taas?

Arvatkaa mitä? Tämä on blogin 100. julkaistu teksti!

*tättärätää*

 ... en oikeastaan tiedä, mitä sen kunniaksi tekisin. Ehkä en tee mitään erityistä, vaan muuten yleisjaarittelen.

Kaipa sataa julkaistua tekstiä voi pitää jonkinlaisena "saavutuksena". Laskeskelen, että sata tekstiä n. kahdeksan vuoden aikana kun blogi on ollut olemassa tekee n. yksi teksti per kuukausi. Onhan sekin kai "jotain". Mutta toisaalta, loppujen lopuksi, enpä nyt niin tuijota numeroita tämän blogin kanssa. Netti on kuitenkin täynnä paljon minua "aktiivisempia" ja "tuotteliaampia" ja ehdottomasti nopeammin aikaansaavia tyyppejä. Toisaalta, omaksi huviksi tätä blogia on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleen. Pääasia on se, etten vieläkään ole kyllästynyt tähän puuhaan vaikka se käykin hitaasti (ja hitaammin kuin ehkä haluaisin...).

Jossakin vaiheessa tässä kävi niin, että julkaistujen blogitekstien määrä ylitti keskeneräisten luonnosten määrän. Jotenkin olen hassusti ajatellut että blogi on tietyllä tapaa "tasapainossa" kun valmiita ja keskeneräisiä tekstejä on suunnilleen saman verran, joten vähän vitsaillen mietin, että joko vauhtini hyytyy ja alkavatko ideat jo loppua jos blogiluonnosten määrä merkittävästi vähenee. :D

Vaikka eihän se niin tietenkään mene. Ei ole tai ainakaan ei tunnu realistiselta että vastaavasti minulla joskus olisi vaikkapa 200 julkaistua tekstiä ja 200 luonnosta tekeillä (vaikka tokihan se olisi hauskaa!). Uusia luonnoksia tulee kun mieleen pulpahtaa että "kirjoitanpas siitä-ja-siitä aiheesta" - ja sitten jutut jäävätkin roikkumaan ja valmistuvat - joskus hamassa tulevaisuudessa. Ja osa ei ehkä valmistu koskaan. Mutta vasta sitten voisi ehkä olla syytä huolestua, kun blogiluonnoksia on todellakin nolla! (Ei siinäkään kyllä ole järkeä että keskeneräisiä juttuja roikkuu useita kymmeniä. :-D)

Minä, sitten kun mitään idiksiä ei enää ole (vitsi)

Olen viime aikoina miettinyt, että pitäisi ehkä vähän yrittää "rajoittaa" jaarittamista, tai pilkkoa juttuja paremmin osiin. Jotkin blogitekstini ovat nimittäin jälkikäteen tutkailtuna hemmetin vähän turhan pitkiä, jopa niin etten meinaa itsekään jaksaa lukea niitä (kyllä, lueskelen omia blogitekstejäni :-DP [jotkin ovat mielestäni niin hyviä ja onnistuneita - vaikka itse sanonkin - että luen niitä mielelläni uudestaan jälkikäteen. Tietenkin kirjoitan tekstejä joita itse haluaisin lukea! XP]). Olen ehkä liiaksi yrittänyt jaarittaa ja sanoa "kaiken kerralla", vaikka ei minun periaatteessa ole ollut tarkoitus - päinvastoin. Jotenkin siinä on vain päässyt käymään niin. Taotao-elokuvan osalta sainkin jaettua jutun melko onnistuneesti kahtia, ja yritän jatkossakin kirjoittaa joko tiiviimmin tai sitten painottamalla eri asioita tai jakamalla aihepiirin eri osa-alueisiin. Niin että jaksan edes itse lukea omia tekstejäni. :´D

Tiedotan muuten, että olen lisännyt pari uutta linkkiä blogin sivupalkkiin. Piirettyjen maailma on itse asiassa vanha sivusto jo 2000-luvulta, ja vaikkei sitä ilmeisesti paljoa enää päivitetä, niin se on silti edelleen olemassa ja jossain määrin merkittävä suomalainen animaatiosivusto. (Aihetta sivuaa myös saman tekijän Videomuseo-sivusto, jonka olen aiemmin maininnut Tiikeri Luukaksesta jaaritellessani.) Tuulikuu taas puolestaan on vähän tuoreempi animaatioblogi, jota olen alkanut lukea (tosin minulla on uusimmat tekstit lukurästissä - en ole viime aikoina ehtinyt lukea blogeja saati kommentoida niihin). Tällä hetkellä tuosta blogista löytyy juttusarja Sherlock Koirasta, ja toivottavasti tekstejä tulee lisää. :3

Eipä kai tällä hetkellä muuta erityistä mainittavaa ole. Mietin että olisi kivaa laittaa vielä jokin mukava kesäinen kuva tähän jaarituksen loppuun samalla kun toivotan blogia mahdollisesti lukeville hyvää alkavaa kesää...

...vaikkapa sitten eukko Pikkurilli ja Lily eväsretkellä kukkaniityllä!

Retkeilkää ihmeessä jos voitte, se on hyvin käytettyä aikaa!

Tynkä: pieni pääsiäisen asetelma

Itselläni on jo useamman vuoden ollut tapana rakentaa tietynlainen asetelma pääsiäisenä. Nyt ajattelin huvikseni jakaa tämän jutun blogia mahdollisesti lukeville.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan täytän kipon pienillä kääreellisillä suklaamunilla ja asettelen koristetipuja munien päälle/sekaan. Tipuille on vähitellen muodostunut seuraavanlainen selkeä asettelujärjestys.

Ilmeisen läheiset tipuset <3

Eräiden tipujen käytöstä voi tulkita monella tapaa...

   Mukkelis-makkelis menneestä kaverista huolestunut tipu...

... tai vahingoniloinen tipu?

Toisistaan eksyneet tiput...

...

Tämä asetelma tosin ei säily kovin kauaa kun suklaamunat tulee naposteltua...

Hyvää pääsiäistä blogia lukeville!

Miten Muumilaakson tarinoiden pikku Myy on pilattu*?

*Alunperin tämän tekstin luonnosotsikko oli: "Miksi Muumilaakson tarinoiden pikku Myy on perseestä?" Päätin kuitenkin vaihtaa otsikon vähemmän karkeakieliseen muotoon.

Jos olet herkkänahkainen Muumilaakson tarinoita-sarjan fani, etkä sulata minkäänlaista sarjaa koskevaa kritiikkiä, voi olla parempi, että jätät tämän tekstin lukematta. Tämä on yksi näkövinkkeli, tarkoitukseni ei ole "pilata" kenenkään lapsuutta tms., kanssani saa olla eri mieltä, ja omakin näkemykseni voi vaihdella mielialasta ja päivästä riippuen. Tekstistäni saa toki ottaa nokkiinsa, tai sitä voi ajatella aprillipilana (joskin aika huonona sellaisena). Pointtini on ehkä se, että "nostalgialeima" ei ole este kriittisemmälle tarkastelulle. Liian vakavastikaan ei toisaalta tarvitse ottaa: kyynistyneen tädin narinaa se vain on...

Lisäksi huomautan alkuun että tämä ei ole täydellinen, perinpohjainen eikä läpikotainen analyysi aiheesta, vaan teksti pohjautuu suureksi osaksi muistikuvien pohjalta hahmoteltuihin mietintöihin ja puhtaasti fiiliksiin, ja siinä käsitellään juttuja jotka ovat sattuneet pyörimään mielessä tekstin julkaisuhetkeen mennessä. Jotain tärkeää tai oleellista on siis hyvinkin saattanut unohtua (ja saatan hyvinkin palata muokkaamaan tekstiä joskus jos katson sen aiheelliseksi). "Oikea" analyysihän vaatisi sarjan perinpohjaisen läpikatselun (siis siitä huolimatta että sarjaa on tankattu hemmetisti [ja melkein puhkikulutettukin] vuosikausien ajan). Sen verran olen tarkistanut asioita että mahdolliset sitaatit ovat oikein. Kirjataan nyt sitten vielä että mahdolliset sitaatit jaksoista ovat YLEn dubbauksesta. 

...

Myönnän, ettei pikku Myy ole koskaan ollut erityisemmin suosikkihahmojani muumeissa. Hahmo on toki erityinen ja sillä on ehdottomasti paikkansa muumiversumissa.

"Katinkontit, sanoisi äitini."

Vuosikausia jälkikäteen tarkastellessa olen tehnyt sellaisen huomion, että japanilaisessa Muumilaakson tarinoita-sarjassa (1990-1992) hahmo on kuitenkin jokseenkin pilattu. Ja se pilaaminen on tapahtunut jo käsikirjoitusvaiheessa. Ja koska se on tapahtunut jo noinkin varhain, sitä on valitettavasti mahdotonta korjata kokonaan pelkällä dialogin muutoksella tai ääninäyttelemisellä (niin hyvin kuin Elina Salo homman hoitikin sarjan YLE-dubbauksessa ja kuinka hyviä sutkauksia hahmon suuhun sarjassa onkin laitettu. Jonkin verran kiinnostaisi joskus kuulostella miten paljon eroavaisuuksia on pelkästään eri maaversioiden dialogeissa, mutta toistaiseksi en ole siihen jaksanut ruveta...).

Jonkin verranhan itse animaatiota on fiksattu kuten Muumilaakson tarinoita: Suomi/Japani-eroavaisuuksia-videoista voidaan nähdä. 

Ehkä tiedätte, että minulle ei ole niin suurta väliä vaikka tulkintaversio ei olisikaan sataprosenttisen uskollinen lähdeteokselle. Mutta väitän silti, että pikku Myyn hahmoa on vähintäänkin laimennettu.

Sarjan jakso Muumipeikon ja pikku Myyn talvinen seikkailu oikeastaan kiteyttää asian. Myystä on tehty 1) typerä, 2) uhkarohkea ja ennen kaikkea 3) heikko!

Jokainen Taikatalvi-kirjan lukenut tietää, että Myylle ei käynyt tarinassa ollenkaan ohraisesti, toisin kuin japanianimaation jaksossa. No okei, siinäkin vain meinasi käydä. Mutta pointti on se, että japanipiirretyn jaksoon lisättiin draamaa ja toimintaa, koska ilmeisesti pelkkä kirjan tekstin sovittaminen sellaisenaan ei olisi ollut niin jännittävää (minun mielestäni siinä olisi kyllä ollut mahdollista onnistua). (Voi myös miettiä, että draaman ja toiminnan lisääminen ei ole mikään erityinen 2000-lukulainen televisioviihteen helmasynti, kyllä se on osattu jo paljon, paljon aiemmin. :-D Tässä vaihtoehtoinen perspektiivi jota voi miettiä: jos vuoden 2019 Muumilaakso vaikuttaa toiminta-ADHD-touhulta Muumilaakson tarinoiden kerrontaan ja rytmiin verrattuna, niin vastaavasti Muumilaakson tarinoita puolestaan vaikuttaa aika toiminta-ADHD-touhulta sitä edeltäneen Muumien maailma-huopamuumien kerrontaan ja rytmiin verrattuna! Nii-iin, riippuu näkökulmasta! ;-) Mutta nyt aloin taas ruveta saarnaamaan ja eksymään aiheesta, takaisin varsinaiseen asiaan!)

Ja mitenkö Myyn hahmo on pilattu? Tuossa mainitussa jaksossa tulee selväksi että ensinnäkin Myy 1) on kuullut Jäärouvasta ja 2) on myös tietoinen tämän vaarallisuudesta. Ja kuitenkin, kuitenkin tästä huolimatta Myy laitetaan heittäytymään niin tyhmän- tai uhkarohkeaksi että siinä meinaa käydä todella ohraisesti! Miksi?! 

Tämä koko tilanne lähtökohtaisesti on vain niin väärin.

Mielestäni Myy on jollain tasolla hahmo, joka alkuperäisissä muumikirjoissa ja -sarjakuvissa osoittaa pärjäävänsä erinomaisesti pienikokoisuudestaan huolimatta, ja hahmo on samaistuttava ja jopa rohkaiseva esikuva pienille lapsille (ja muille jotka samaistuvat hahmoon ja sen olemukseen). Niinpä kun japanipiirretyssä Myy esitetäänkin sellaisena kuin vaikkapa jäärouva-jaksossa, se on kyllä suorastaan latistavaa: Myy ei pärjääkään!

Ei Myyn tietenkään täydellinen tarvitse olla.

Kuitenkin kaiken järjen vastaisesti Myy heittäytyy tyhmän- tai uhkarohkeaksi! (Okei, Myy tykkää haastaa ympäristön ja itsensä ja tuossa sarjassa varmaan luuli jopa pärjäävänsä Jäärouvalle. Mutta oliko se välttämätöntä esittää näin typerällä ja lannistavalla tavalla ja negatiivisessa valossa?)

Ei, Myy ei ole tuollainen.

...

Myy on tietyllä tapaa ehkä ylimaallinen tai "kaikkivoipa", hahmo vailla heikkoutta ja siksi "epärealistinen". Kuten Taikatalvi-romaanissa Myy itse toteaakin, hän on vain joko iloinen tai vihainen, eikä yksinkertaisesti osaa olla surullinen ja surra kuollutta kurrea. No, eihän se ole pakko jos ei halua. Jos kerran ei sureta, niin miksi vääntää tekoitkua, kun se ei edes auta ketään?

Tiedoksianto Vilijonkalta.
Ei sen väliä, tämä on oikea pikku Myy.

Tietenkään asia ei välttämättä ole ihan niin kirjaimellinen kuin Myy väittää. En ole varma, voisiko hahmosta edes pitää jos se todella olisi vain iloinen tai vihainen. (Jos hahmoa lähtisi syvemmin analysoimaan niin sitä voisi kehitellä vaikka mitä teorioita siitä ettei hahmo ole kokenut eikä kehittänyt esim. surun tunteita ja on siksi aika tavalla rikkinäinen, yms. jne. jne). Mutta kuitenkin, jos Myyllä on jokin heikkous, Tove Jansson ei kyllä koskaan tuo sitä ilmi suoraan alkuperäisissä muumikirjoissa tai -sarjakuvissa. Ainakaan minun mielestäni ja muistaakseni. On toki mahdollista, että minulta on jäänyt jotakin huomaamatta, tai että olen käsittänyt jotain väärin, enkä kaikkea välttämättä muista, joten vastanäkemyksiä (ja mieluusti esimerkkejä) saa antaa.

Jäidenlähdön aikaan Myy on edelleen luistelemassa ja vaikka aistii vaaran, hän silti jatkaa menoaan. 

    Kun ne tylsimykset eivät vain tulisi pelastamaan minua, hän ajatteli. Se pilaisi kaiken.

    ...

    Ja äkkiä meri oli täynnä keinuvia jääsaaria, jotka sekapäisinä töykkivät toisiaan vasten. Yhdellä niistä seisoi pikku Myy ja näki veden aukenevan ympärillään yhä leveämmäksi. Mutta sen kummemmin pelkäämättä hän ajatteli: Tämä on ihana juttu.

(Taikatalvi)

Myy on siis hahmo, joka jatkuvasti haastaa kaiken ympärillään, ja myös itsensä. Siitä Myystä ei ole kovinkaan paljoa jäljellä japanipiirretyssä (ja jos onkin, se on aika usein, ei aina, mutta huomattavan monesti käännetty negatiiviseksi asiaksi).

Olen aina pitänyt Talonrakennus-sarjakuvan kohtauksesta jossa Myy hankkii Muumipeikolle rakennusluvan uhkailemalla rakennusviraston byrokraatti-hemulia. Kaikki toiminta käy tietysti ihastuttavan ehtaan epäsovinnaiseen muumi myy-tyyliin. Kun Myy on kiikuttanut paperin Muumipeikolle ja peikko ihastuksissaan ihmettelee miten Myy onnistui "vaikka on niin pieni", tämä ei paljasta kaikkea likaisine yksityiskohtineen vaan katselee toisaalle ja kepeän oloisena toteaa vaatimattomasti: "Minä vähän uhkailin häntä." Naisellista Myymäistä salaperäisyyttä?

Myy osaa halutessaan olla kiltti ja herttainenkin, kyllä.

Myy on se, joka tässä kyseisessä sarjakuvatarinassa lähtökohtaisesti aiheutti Muumipeikolle koko ongelman ja ajaa tätä eteenpäin, seuraillen peikon toilailua huvittuneena, mutta tarvittaessa auttaen. Kyllä, Muumilaakso-sarjan tulkinta on tässä mielessä hyvinkin lähdeteosuskollinen [joskin petyin että byrokraatti-hemuli on siinäkin jätetty pois ;P].) Muumipeikon ja Myyn suhde on muutenkin kiintoisimpia elementtejä koko muumiversumissa. Janssonien teoksissa Myy on selvästi niskan päällä, kun taas Muumilaakson tarinoissa Muumipeikko ja Myy ovat tasaväkisempi parivaljakko. Se ei oikeastaan ole lainkaan huono juttu (ehkä joskus kirjoitan blogiini listan jutuista jotka Muumilaakson tarinoissa on tehty toisin mutta hyvällä tavalla? ;D).

Samaten Muumipappa ja meri-kirjassa on kohtaus, jonka tulkitsen niin, että Myy ymmärtää tunnetasolla, mistä on kyse, ja auttaa Muumipeikkoa ilman että salaisuus paljastuu. 

    Muumipeikko alkoi vähitellen tulla levottomaksi. Oli aika mennä rantaan Mörön luo. Hän oli luvannut, että tämä saisi tanssia tänä yönä. Hän vääntelehti ja tuli vaiteliaaksi.
    Pikku Myy katsoi häneen kiiltävillä tuomenmarjasilmillään. Hän sanoi äkkiä:
    - Sinä unohdit köyden rantaan.
    - Köydenkö? sanoi Muumipeikko. - Mutta otinhan minä sen...
    Myy potkaisi häntä lujasti pöydän alla. Muumipeikko nousi ja sanoi lammasmaisesti:
    - Niin tosiaan. Minun täytyy mennä hakemaan se. Jos vesi nousee ja se ajautuu tiehensä...
    - Kulje varovasti, sanoi äiti. - Juuria törröttää joka paikassa ja meillä on vain yksi lyhdynlasi. Katso samalla, näkyykö siellä isän tutkielmaa, ole kiltti.
    Muumipeikko vilkaisi Myyhyn ennen kuin sulki oven. Mutta tämä istui syventyneenä palapeliin ja vihelsi huolettomana etuhampaittensa raosta.

(Muumipappa ja meri)

Myy ei suuremmin hempeile, mutta on jokseenkin selvää, että Myy ei epäröi puolustaa perhettään (enimmäkseen siis isosisko-Mymmeliä ja muumiperhettä), jos huomaa että se on uhattuna - Myy toimii välittömästi ja vaikka sitten väkivalloin.

Myy puolustaa perheen omaisuutta - pannukakun palaa - hyppäämällä istumaan sen päälle.
Ei epäilystäkään, että jos tilanne vielä siitä pahenee, Myy 100% varmasti puree!

Näiden esimerkkien valossa voidaan todeta, että Myyllä on pehmeitäkin puolia ja hetkiä, mutta sittenkin - en muista kohtausta jossa Myy esitettäisiin varsinaisesti heikkona. Myy on jännittävissä ja vaarallisissakin tilanteissa, mutta en muista hahmon itkeneen, panikoineen tai lamaantuneen koskaan (korjatkaa muistikuvani jos olen väärässä). Siksi nykypäivänä minua lievästi ärsyttää japanianimaation laimennettu ja heikoksi tehty Myy, jonka pyrkimykset itsenäisyyteen on käännetty kielteiseksi asiaksi useammin kuin kerran. Muissakin jaksoissa Myyn itsenäisyys suorastaan pyritään esittämään kielteisessä sävyssä (voihan se johtua siitä, että tarkoitus on opettaa lapsille ettei sentään ihan mikä tahansa hulluttelu ole hyvästä ja oikein).

Japanianimaatiosta lähinnä tulee vain mieleen miten Myy jatkuvasti kiusaa Nipsua tai ainakin naljailee tälle (tässä mielessä Nipsu paikkaa Muumipeikkoa joka on enemmän "sankarillinen". Ja aika tyypillisen komediahahmoparin Myy ja Nipsu sarjassa muodostavatkin - tässä ei oikeastaan ole mitään vikaa, tämä on oikeastaan yksi niitä onnistuneimpia, kiintoisia ja omaleimaisimpia juttuja jotka on tehty japanipiirretyssä eri tai kokonaan uudella tavalla). Joitain satunnaisia rippeitä Myystä on jäljellä, mutta aika vähän. Toimintakohtauksissa Myytä käytetään kyllä kiitettävästi.

 
Ysärianimen Myy on hetkittäin myös huomattavan tyttömäinen. Siinäkään ei ole sinällään mitään vikaa, se voi olla välistä ihan somaakin, ja tuskin Tove Jansson sitä on paheksunut vaikkei omissa teoksissaan Myytä hirveän ultra-tyttömäisenä ja stereotyyppisen/perinteisen feminiinisenä hahmona välttämättä ole esittänytkään. Hupikysymys animeharrastajille ja hahmotyyppeihin perehtyneille (ja toki muillekin): minä animetyttöhahmo-arkkityyppinä määrittelisitte Myyn? :D (Tarpeen vaatiessa avustusta määritykseen tästä arkistoidusta klassikosta [en tiedä onko tämä alkuperäinen lähde, mutta itse muistan törmänneeni juuri tähän kyseiseen sivuun aikoinaan]. Muistakaa että nuo arkkityyppiluonnehdinnat ovat likipitäen yhtä hauskoja kuin horoskoopit. Myönnän myös, etten itse oikeastaan osaa luonnehtia Myytä miksikään noista... ;-D)

Jos pikku Myyn hahmo haluttaisiin esittää maanläheisempänä ja "inhimillisempänä" kuin alkuperäisteoksissa, tai muulla tavalla syvällisemmin, viesti menisi kyllä varmasti perille muillakin tavoilla. Ja kun siis se ei japanipiirretyssä edes ole mitenkään syvällistä sittenkään.

Leija-jaksossakin Myylle on ehkä käymässä ohraisesti. Ihan oma vikansa, eipä siinä. Mutta sitten jostakin vaan ilmestyy Taikuri joka outo virne naamallaan tarttuu Myyn nutturaan. Kohtauksen ja koko jaksonkin uskottavuus ja opettavaisuus: nolla pistettä, vaikka kertoja liki lopussa mainitsee Myyn hiuskarvat jotka saivat kyytiä. Ehkä Myy oppi jotain - fyysisellä kurittamisella(ko)? :P Koska muumiperhettä ei voida näyttää antamassa selkäsaunaa Myylle, mutta ohjaajan/käsikirjoittajan/muun vastaavan mielestä Myy ansaitsee jonkinlaisen rangaistuksen, niin siihen tarvitaan ja sopii ulkopuolinen (Taikuri). (Ja siis kyllähän fyysiseen kurittamiseen ja vastaavaan väkivaltaan tai sen mahdollisuuteen alkuperäisissä muumikirjoissa vähäisesti viitataan, mutta harvemmin sitä koskaan oikeasti tapahtuu. :-DP)

    Mutta Mymmelin tytär seisoi muumitalon portailla ja huusi niin että hänen äänensä sortui. Pikku Myy istui nauramassa jossakin lukemattomista piilopaikoistaan, ja hänen sisarensa tiesi sen.
    Hänen pitäisi houkutella minua hunajalla, Myy ajatteli. Ja antaa minulle selkään sitten kun tulen.

(Vaarallinen juhannus)

Kun mietti ylläolevaa kirjasitaattia, niin ehkä tuossa nutturaan tarttumisessa on sittenkin jotain perää..? Jaa-a.

Samaten Noitakävelyä-jaksossa Myy meinaa joutua mamelukin kitaan, mutta taas jostakin tällä kertaa vaan ilmestyy Noita joka pelastaa Myyn. Hohhoijaa. Myy ei tästä maailmasta häviä - koska aina joku tai jokin ulkopuolinen pelastaa, ei suinkaan siksi että Myy pärjäisi omin voimin.

Lyhyesti sanoen Muumipeikon ja pikku Myyn talvinen seikkailu- ja Leija-jaksot eivät kyllä ainakaan saa erityisesti ihailemaan pikku Myyn hahmoa, itse asiassa päinvastoin. 

Puulla päähän eikun päällä puuhun lyöty

Jatkosarja Muumilaakson uusia tarinoita saa jo pelkästään mainitessa minut(kin) huokaisemaan syvästi. Tottakai minun on mainittava tuo jatkosarja tässä yhteydessä. Siinä oikeastaan kaikki heittää häränpyllyä; tarinat, niiden painotus, hahmot ja koko animaatio (siksi ajattelenkin sitä mieluusti eräänlaisena vaihtoehtoisena todellisuutena ja/tai täysin erillisenä, valitettavasti keskivertoa huonompana komedia-animesarjana kuin jatko-osana - ainoastaan tuon suuntaisesta näkökulmasta sarjan asiallinen käsittely ja tarkastelu edes joten kuten on ylipäänsä mahdollista). 

Voisihan tämä ehkä jossain mielessä toimia ja olla hauskaa, söpöäkin?
Mutta taas Myyn itsevarmuutta käytetään aivan muuhun kuin asiallisuuksiin...

Luonnollisesti kaikkien muiden hahmojen tavoin myös pikku Myy on erityisesti pilattu. Pikku Myyn lyhyt romanssi? Ei tsiisus! Jos tämä olisi mikä tahansa muu slice of life-komedia-animesarja, ja hahmot eri, niin jakso voisi olla ihan hauskakin. Mutta tässä muumimaailman kontekstissa koko jakso on alusta loppuun yhtä myötähäpeää ja Myyn hahmon pilaamista entisestään, joskin olen alkanut miettiä että siinä on myös kiintoisaa spekuloitavaa: kun jakson lopussa rakkauskirjeeksi luultu Muumipapan teksti tulee ilmi, niin Myyn reaktio: "Mikä kirje?!" pistää minut miettimään että hm, onkohan Myyllä oikeasti jotain kirjesalaisuuksia piiloteltavana kun noin pitää tivata ja tuohtua... ;-)

"Mikä kirje?!"

(Koska jos Myyllä ei olisi mitään salaisuuksia, niin silloinhan hahmo käyttäytyisi kai enemmän aidon hämmästyneeseen "täh"- tai välinpitämättömään "en tiedä mistä puhut"-tyyliin? [Olen tämän huomioni joskus johonkin YouTube-videoon kommentoinut, sitä tuskin on enää olemassa.])

Tietenkään ei ole reilua, jos en vertaile myös muiden muumianimaatioiden Myitä. Siitä on aikaa kun viimeksi olen tiiraillut 1969/1972-vuosien animemuumeja (joita Tove Jansson ei hyväksynyt), mutta muistaakseni siinä Myyn hahmo taisi olla vieläkin "söpömpi" ja tyttömäisempi kiukkupussi kuin tämä ysärianime-Myy. 

Huopamuumien Myystä ei ole sen enempää sanottavaa kuin sarjan muistakaan muumihahmoista: huopamuumien hahmokuvaus on melko neutraalia eikä siinä kauheasti pyritä omaleimaisuuteen eikä erottautumaan alkuperäisteoksista. Muumit Rivieralla-leffassa Myy on ympätty mukaan mutta turhaan, hahmoa ei mitenkään hyödynnetty juonen kannalta. Olen jo maininnut uusimmasta Muumilaakso-sarjasta kirjoittaessani, että hahmoissa ja myös Myyssä on kaipaamaani särmää. Se on mielestäni lähempänä Tove Janssonin alkuperäistä Myytä, mutta noh, ei sekään ehkä ihan täydellinen ole, mutta minulle se on tarpeeksi "sellainen kuin kuuluukin", kyseessä kun ei kuitenkaan ole suosikkihahmoni.

Tämä on ihan jees.

Jos kuitenkin nyt vähän pehmennetään lopuksi (etenkin kun en tänä vuonna saanut aikaiseksi julkaista mitään ystävänpäivän teemaan liittyvää blogissani, niin korvatkoon tämä nyt sen sitten viiveellä):

Tämä on ehkäpä suosikkikuviani koko Muumilaakson tarinoissa.
Sarjan kaanonissa Myy on selvästi tärkeä ja rakas lapsuudenystävä Muumipeikolle.

...

Aiheesta hypäten..

Tämä ei muuten sitten ole mikään aprillipila; tiedoksi että YLE julkaisee ja esittää Muumilaakson ensimmäisen kauden jaksot englanninkielisenä! Areenaan jaksot ilmestyvät jo huomenna pitkäperjantaina, televisiossa kaikki jaksot tulevat yhteen pötköön pääsiäissunnuntaina klo 10.00 alkaen. (Sarjan molemmat kaudethan on jo julkaistu DVD:llä täällä Pohjoismaissakin viime syksynä sekä bokseina että yksittäisinä levyinä ja niiltäkin tuo enkkuversio muistaakseni löytyy. Mutta jos sarjaa ei ole tullut ostettua ja kuitenkin enkkudubbi kiinnostaa niin tässä tulee hyvä tilaisuus kuulostella sitä.)

...

Ihan lopuksi arvoitus: mitä eroa on Tove Janssonin pikku Myyllä ja japanilaisen animaation pikku Myyllä? Japanianimaation Myy sanoo: "Kun minä kasvan isoksi, minusta tulee merirosvo." Tove Janssonin Myy puolestaan olisi jo merirosvo. ;-) (Eihän iän tai koon kai pitäisi olla mikään este...?)

Muumipeikko muuten luki kai samaa kirjaa "Hurja merirosvo"-jaksossa?