Olen tässä jo jonkin (melko pitkänkin) aikaa aina välillä miettinyt, että millaisella tekstillä alkaisin kirjoittamaan blogissani Pikku Poneista, eli My Little Ponysta. Pitäisikö kirjoittaa vain piirretyistä ja miten, yleisesti vai henkilökohtaisemmin? Ja mistä päästä kannattaisi aloittaa, tästä Ystävyyden taikaa-sarjasta vai sittenkin lapsuusmuistojen kasariponeista? Heittäisinkö vain fiilistelyä ja muisteloita vai kasaisinko tuumailuja ja analyyttisempiä mietintöjä? Nii-in. Ei mitään hajua. :D Ja millaisia avainsanoja käyttäisin, My Little Pony, MLP-lyhenne, Pikku Ponit, pikkuponit, Ystävyyden taikaa, FiM? Tuossa jo syksyn 2013 Derpy-tyngässäni käytin avainsanaa "uusponit" jolla kutsun tätä tämän vuosikymmenen tuotosta. Mutta mitä ne sitä edeltävät sitten ovat, ovatko ne kaikki vaan kimpassa "pikkuponeja"? "Vanha-" tai "vanhusponeja"?? Piirrettyjen puolesta on toki helppo puhua ajallisesti "kasari- ja ysäriponeista", mutta mitäs sitten ne siinä noiden jälkeen, 1990-luvun loppupuolen ja viime vuosikymmenen ponit ovat? Nii-iin, kamalan hankalaksi teen tämän homman. :D
Toisaalta... onko sillä loppujen lopuksi mitään hirveän
suurta väliä tehdä minkään sortin jaottelua eri ponijuttujen välillä, en
niistä kuitenkaan ehkä niin hirmuisen paljoa aio blogissa jaaritella. En tiedä. Hankalaksi ja hitaaksi ponijaarittelujen aloittamisenhan on tehnyt myös se tosielämän seikka, että se suurin kiinnostukseni aiheeseen on oikeasti laantunut satunnais-kasuaalitasolle jo vuosia sitten, ja nykypäivänä lähes ainoastaan satunnaisina, ja melko yksittäisinä hetkinä tulee vanhan koulukunnan ponifanittajan näkökulmasta fiiliksiä ja ajatuksia.
Unohtamatta tietenkään ponien nimiä ja oheistermejä ja niiden käyttämiseen liittyviä seikkoja. Suomalaiset vai alkuperäiset? Uusimman ponisukupolven kanssa ei ainakaan ole ongelmaa kun ponien nimiä ei edes ole käännetty. Luulen että käytän alkuperäisiä mutta tunnesyistä kirjoitan käytetyt suomenkieliset nimitykset sulkumerkkeihin - tai sitten toisinpäin (tämähän tuo jonkinmoista, osin turhaakin lisää, normijaaritusten sisältöön - mutta haitanneekohan tuo. Tosin joillakin ponihahmoilla on useampikin suomennosnimi olemassa, valitsepa sitten mitä niistä käyttäisit. Sanonpa vaan, että on tämäkin niin pirun hankalaa. XD). Vai josko sittenkin käyttäisin vain niitä nimityksiä joihin nyt vain satun olemaan tottunut ja kiintynyt vuosien kuluessa...
Joka tapauksessa; varmaa on että poneista minulla periaatteessa riittää monenmuotoista jaariteltavaa hahmofanituksesta aikuisiällä tehtyihin analyyttisempiin oivalluksiin, onhan kyseessä yksi lapsuuteni suurimpia fanituskohteita. Fanitus on tietenkin kehittynyt ja muuttunut paljon siitä mitä se oli yli kaksi vuosikymmentä sitten lapsuudessani, mutta luulen että tämän tonkiminen ja tutkiminen on suurelta osin ja enimmäkseen vain hauskaa. :D
Luulen, että voisin aloittaa ponijaaritusten sarjan jaarittelemalla itsestäni, niin että mahdollisille lukijoille tulee selväksi, millaiselta pohjalta ja lähtökohdilta ylipäätään jaarittelen näistä värikkäistä pienhevosista. Ehkä voisin kirjoittaa oman "ponihistoriani" lyhykäisyydessään. Joistakin jutuista voisi kirjoittaa pidemmältikin ja yksityiskohtaisemminkin, kenties erillisillä kerroilla tulevaisuudessa.
Mutta siis typistetty versio: tutustumiseni ja uppoutumiseni värikkäiden ponien maailmaan tapahtui luonnollisesti animaation kautta. Näin ponipiirrettyjä siinä 1980-luvun lopulla Golden Voicen dubbaamina, katselin Pauli Virta Productionsin dubbaamia ysäriponeja ennen 1990-luvun puoliväliä, ja vuosikymmenen puolivälin paikkeilla olin onnesta soikeana Nordic Agapio Oy:n ponidubbausten pyöriessä Maikkarilla (niin surkeana kuin Agapion dubbauksia yleisesti pidetäänkin). Fanitin ponipiirrettyjä kympillä ja enemmän tai vähemmän monomaanisesti (värikkäät pienhevoset tuhosivat, tai no esitetään asia lievemmin, pilasivat elämäni viimeistään tässä vaiheessa. Tai siis itse pilasin elämäni, jos pilasin. ;>).
Vuosikymmenen ja -tuhannen loppuun mennessä ponifanitukseni hiipui ja se on ollut melko matalalla koko tämän vuosituhannen ajan, en ole enää innostunut poneista samalla tavalla kuin ala-asteikäisenä tyttelinä - mikä lienee ihan normaalia kehitystä.
Ponit ovat periaatteessa siis jo menneisyyttä minulle, tai sanotaan että
se suurin fanitukseni on laantunut kasuaaliksi kiinnostukseksi jo kauan
sitten; siitä huolimattakin tädin nurkista löytyy vanhojen roinien
lisäksi myös uudempaa ns. "kolmannen sukupolven" ponikrääsää viime
vuosikymmeneltä pyörimästä pieniä määriä (tuon kauden ponianimaatioista
sen sijaan olen jokseenkin pihalla, kun eipä näillä poneilla tainnut
mitään yhtenäistä sarjaa ollakaan). Ja niin mielenkiintoinen kuin tämä
uusin ponianimaatiosarja onkin ilmiönä ja miksei itsessäänkin, se ei ole
sytyttänyt minussa itsessäni uutta ja pysyvää, sen enempää kuin
lämmittänyt uudestaan vanhaa kipinää poneja kohtaan; saanut minua
innostumaan uudestaan ja lähellekään samassa mittakaavassa kuin mitä
ponit lapsuudessani merkitsivät. Tykkään kyllä, mutta en jaksa intoilla
kuin melko lyhyinä ohimenevinä hetkinä vähän kerrallaan.
Tästä huolimatta seurailen silti satunnaisesti sivusta mitä on meneillään nykyään, minulla on osin ja jollain tapaa vähän kieroutunut kiinnostus tätä uusponi-ilmiötä kohtaan. Olen toki kiinnostunut piirretystä piirrettynä ja sen suomidubbauksesta. Ja onhan sitä kieltämättä ihan hauska välillä vertailla menneisyyteen tai muistella sitä sen kautta, ja tietenkin krääsän osteluunkin on tullut sorruttua. En itse tee poneille oikeastaan sen kummempaa eroa muuta kuin aikakausien perusteella, enkä näe ongelmaa kun 1980-luvun ponskut olivat aikansa versio, 2010-luvun ponskut ovat aikansa versio, ja kaikki mitä näiden välissä on, ovat aikansa versio. :D Kasari- ja ysäriponit olivat osa lapsuuttani ja totta hitsissä niihin toki liittyy sentyyppistä ~nostalgiantunnetta~, ja välillä kummastelen tätä uusponi-fanitusilmiötä, joka saattaapi jäädä historiaan jonkinlaisena populaarikulttuuri-ilmiönä, tai sitten ei, aika sen näyttää. :)
Kovinkaan sosiaalinen poniaktiivi en juuri ole ollut sen enempää netissä kuin sen ulkopuolellakaan, varsinkaan enää tällä vuosituhannella (kiinnostuksen laantuminen on se syy, miksei minua näy esim. millään foorumeilla, toki olen muutenkin hieman "epäsosiaalinen" tyyppi jos muistatte ;P). Muuta kuin sen verran, että olen ladannut ne Agapion dubbaamat vanhat ponipiirretyt YouTubeen ihmisten iloksi/kauhuksi, sen koen lähes kunnia-asiaksi tai joksikin; etenkin tämän uuden ponisukupolven aikana (sehän kun joka tapauksessa on antanut ja antaa ns. boostia myös vanhoille poneille riippumatta siitä onko se tarkoituksellista vai ei), mutta muutenkin; miksi en jakaisi vanhoja tv-nauhoitteitani, kun minulla kerta on kaikki ponipiirretyt enemmän tai vähemmän kokonaan taltioituna? Helpommin se käy kun laittaa videot digitaalisena nettiin kuin että rupeaisi huutelemaan jossain kaupungilla tai liimailemaan kauppojen asiakasilmoitustauluille lappuja että tulkaa luokseni tuijottelemaan VHS-kasetteja. :D
Vaikka oma viehätyksensä tässäkin kai olisi. :D (En kyllä ihan oikeasti näin tekisi. Ja nykyisin ponipiirretyt piileskelevät Dailymotionin puolella, kuten blogin sivupalkissa hienovaraisesti mainostan. Liikaa en kai voi mainostaa?)
En juuri ole tekemisissä muiden ponifanien kanssa, eikä minulla ole siihen kummempia pyrkimyksiäkään (siis sori kaikki niin vanhojen kuin uusienkin piirrosponien ystävät). Niin, ja siis jos ei ole jo rivien välistä tullut selväksi, minulle ponipiirretyt olivat Se Juttu, vaikka keräilinkin lelufiguureja ja muutakin krääsää (keräilen edelleenkin periaatteessa, mutta sekin on laantunut kasuaalis-satunnaiseksi).
Ponit ja ponipiirretyt ovat jossain määrin sokea piste itselleni siten, etten kykene kovin tarkkaan määrittämään sitä, miten ne ovat elämääni vaikuttaneet. Siitä kuitenkin olen sataprosenttisen varma, että jollakin tavalla ne ovat vaikuttaneet, konkreettisesti ja suoraan, ja epäsuorempaan ja alitajuisesti. Osan vaikutuksista pystyn tiedostamaan ja näkemään itse, osaa sitten taas en. Itsetutkiskelu ja analysointi on hauskaa mutta piilovaikutuksia ja alitajuntaa on hankalaa tutkia.
Mutta mitä helppoihin, ulkoisesti tiedostettaviin asioihin tulee, on ainakin
osittain ponien ansiota, että olen kiinnostunut kirpputorikulttuurista -
ensimmäinen kirpputorilöytöni ja -ostokseni 1990-luvulla nimittäin oli
ponimuki, josta maksoin aikanaan markan (nykyvaluutassa n. 0,20 euroa
:D).
Kun miettii laajemmin, en lapsuudessani muuten ollut mikään
"hevostyttö", paitsi Tuisku-ponista kertovia lastenkirjoja olen lukenut,
samoin kuin Thowra, hopeaharja-romaanin (johon perustuva
animaatiosarja pyöri Nelosella [sekin muuten oli Agapion dubbaama
tuolloin ysärillä :D]). En siis ole fanittanut pikkuponeja sen takia,
että ne olisivat hevoshahmoja vaan luultavammin siksi että ne olivat
iloisia, värikkäitä ja piristäviä satu- ja animaatiohahmoja.
Ja uskon melko vahvasti, että tällä kyseisellä ponskulla saattaapi
olla asenteessaan jotakin sellaista, minkä olen omaksunut varhain...
Ponipiirretyt tietysti inspiroivat luovuuteen. Lapsuudessa tuli piirreltyä poneja paljon, ja keksittyä tarinoita ja omia uusia ponihahmojakin. :D Poneja on vielä nykyäänkin ihan hauska (ainakin yrittää) piirrellä silloin tällöin ja askarrella niihin liittyviä juttuja.
Itsekehitelty ponihahmo vuosimallia 2015.
Eiköhän tämä riitä ensimmäiseksi kunnon ponijaaritukseksi. ...
Hyvää alkanutta kesää, muuten! Tämä on blogin 42. kirjoitus jaaritus, ja tällä hetkellä blogitekstiluonnoksia on tekeillä tismalleen sama määrä. :-)
(Juttua on päivitetty 31.10.2020. Loppuun on lisätty uusi kappale ja pari kuvaa.)
En tällä kertaa jaksa kummemmin jaaritella, mutta ajattelin jakaa löydöksiä.
Alfred J. Kwak on animaatiosarja 1980-luvun lopulta, Suomessakin kovasti tykätty. Ysärin alussa Semic julkaisi Alfred J. Kwak-lehteä. Sitä myös mainostettiin muissa tuon ajan sarjislehdissä; allaolevat skannit ovat peräisin Halinallet-lehdistä. :-) (Kuvia saa klikkaamalla isommaksi ja uuteen välilehteen avaamalla alkuperäiskoossa.)
Edellinen omistaja vähän väritellyt mainoskuvaa. :-)
"Ankkamaailman antisankari"... hauska että tämä titteli oli jo aikojen alussa keksitty,
luulin että senhenkiset tekstit tulivat 2000-luvun DVD-julkaisun kansissa vasta. :-)
Lisäänpä myös kuvan varsinaisesta lehdenkannesta. Ainokainen jonka omistan, löytyi divarista iäisyys sitten markka-aikana.
Lehden sisältö ei varsinaisesti ollut sarjakuvaa, vaan animaatiosarjasta otetuilla kuvilla ruudutettu tarina.
Mietityttää, julkaistiinkohan koko sarja tällaisessa tarinalehtimuodossa tuolloin aikoinaan?
...
Jutun päivitystä 31.10.2020:
Onnistuinpa jokunen aika sitten saamaan haltuuni toisenkin Alfred-lehden:
...ja tämä todistanee, että sentään koko animaatiosarjaa ei ole julkaistu lehtinä (kauan siinä menisikin, jos kaikki sarjan 52 jaksoa olisi paperimuotoon painettu, ja lehti on ilmestynyt luultavasti noin kuukausittain?). "Tut Kattimonin aarre" on sarjassa kaksi jaksoa kestävä stoori, mutta paperimuodossa se on tiivistetty ja mahdutettu yhteen lehteen.
... mutta se pikkuisen hämmentää, että tuo ylempi "Laulava mustekala"-lehti käsittelee laveammin ja pelkästään sarjan "Valaita näkyvissä"-jakson. Kaipa kyseisessä jaksossa on sitten ollut niin paljon asiaa ettei kannata lyhentää ja tiivistää? :D
"Kuinkahan pöpinä mahdetaan pitää, jos vielä 2010-luvulla nauhoittelee VHS-kasetteja?"*
... ei mahda mitään, kun on elänyt ja kasvanut siinä ajassa, jolloin se oli arkipäiväistä puuhaa. :-)
Aloitin tällaisen projektin hiljattain.
Okei, ehkei tämä touhu ole ihan nykyaikaista ja trendikästä. Mutta minusta tuntui mukavalta ja luontevalta sellainen ajatus, että nauhoittelisin tämän uusimman ponianimaatiosarjan jaksot vanhoille kunnon VHS-kaseteille (tai vanhoille ja vanhoille, uusia ja käyttämättömiähän nämä ovat ;-D). Oikeastaan ihan luonnollisena jatkona sille, mitä jokseenkin 20 vuotta sitten oli... :-) nyt erona tuohon se, että nauhoitan jaksot itse ja digiboksitallenteiden kanssa voi säätää (ja vähän sählätäkin) niin paljon kuin lystää ja jaksot saa nauhoitettua niin siististi ja järjestelmällisesti kuin vain kykenee. Miksipä luopua toimivasta tekniikasta (varsinkin jos käytettävissä on täysin kelpo vehje)?
Onhan uusponskuja DVD:lläkin julkaistu, mutta kuuleman mukaan jaksojen järjestystä on niissä hieman muuteltu, ja välitön reaktioni moiseen toimintaan on aina 'sitten ei kiitos'. Lisäksi, kun yhdelle neljän tunnin kasetille saa mahdutettua lähes 12 jaksoa, niin kyllä minä koen sen käytännölliseksi. Digiboksilta voi vapauttaa tilaa kun jaksot on kopioitu kovalevyltä magneettinauhamuotoon, ja katselumaratoonauskin on helpompaa (olkoonkin että tuskin tulen kauheasti katselumaratoonaamaan uusponeja elämäni aikana :-)).
(Lisäksi jotain hyötykäyttöä hamstratuille ponitarroille...)
*mietin joskus harvoin, mutta en kovin usein, sillä ei minua oikeastaan kiinnosta se, pitävätkö toiset pöpinä ja kuinka.
Näin vuoden 2015 lopuksi ajattelin yhdistää kaikki Soivan Di Gi Charat-joulukalenterin luukut yhteen, jotta kalenteria on mukavampi plärätä mahdollisesti myöhemmin muistellessa, ja jotta blogin jaaritusten määrä ei vääristy (joulukalenteri kun sisälsi melko vähän varsinaista jaaritusta).
Lisäys 22.5.2022: Olen koonnut kalenterin biisivideot viimein myös YouTube-soittolistaksi. (Linkki soittolistaan löytyy myös blogin sivupalkista alhaalta oikealta.)Kuunteleminen lienee entistä mukavampaa ja kätevämpää noin. Luukkujen kuvaukset ja biisivalintojen pohjustukset samoin kuin esittäjätiedot ovat tässä upotettujen videoiden alla ja niiden lukaisu on toki suotavaa.
(Esittäjä: DUP [Asami Sanada, Kyoko Hikami ja Miyuki Sawashiro])
Näin polkaistaan joulukalenteri käyntiin! Welcome! on se kaikkein ensimmäisin Di Gi Charat-biisi koskaan, alunperin Gamersin mainoslauluksi tehty. Laulusta on tehty sen jälkeen lukuisia uusia versioita, ja tämä jouluversio on vain yksi niistä.
Ajattelin tänä vuonna pykätä blogiini tällaisen jutun. :-)
Vaikkei blogini ole kovin tunnettu ja suosittu (en siihen kyllä ensisijaisesti pyrikään), ajattelin silti kokeilla tehdä tällaisen jonkinmoisen blogijoulukalenterin ainakin kerran, tulevista vuosista ja niiden meiningeistä en sitten tiedä. Ei tämä kalenteriaihe varsinaisesti mitenkään blogaamiseen liity (ja yleinen jaarittelufiilis on tällä hetkellä hiukan vähissä), mutta joka tapauksessa blogi toimii kalenterin alustana.
Idean tähän sain kun yksinkertaisesti kaivelin viime vuoden joulun alla kovalevyjen uumenista musiikkia silloin vastikään hankkimaani mp3-soittimeen (uskokaa tai älkää, tämä semijäärä-täti hankki elämänsä ensimmäisen ämppärin vasta vuonna 2014!), ja huomasin, että Di Gi Charatista on verrattain paljon musiikkia. (Di Gi Charatista olen kirjoittanut blogissa aiemmin vähän, ja jos tämä nimike ei ole tuttu, jaarituksen voi lukea tästä, tuntemus ei kuitenkaan ole välttämätöntä.) Joten sitten ajattelin että olisikohan musiikkia niin paljon, että siitä saisi koostettua jotain hauskaa ja jouluisaa, ja tässä tämä nyt sitten on. Eli mikä? Ani-tädin soiva Di Gi Charat-joulukalenteri, eli käytännössä se tarkoittaa, että upotan tänne blogiin joka päivä jouluaattoon asti yhden Di Gi Charat-biisin. (Kököhköä kuvaeditointia myös luvassa. :-p) Pyrin päivittämään blogin aina aamuisin, mutta en voi taatusti luvata mitään, mutta toivon mukaan päivitykset pysyvät edes jotenkuten aikataulussa. :3 (Itse asiassa minulla on aikomuksena ajastaa koko joulukalenteri päivittymään itsekseen, mutta en siltikään ole varma voiko Bloggerin ajastustoimintoon täysin luottaa. ;3)
Kalenteria on työstetty periaatteessa vähän koko vuoden ajan idean keksimisestä lähtien, ja panostus voi olla 100% turhaa, mutta mitäs siitä. :D (Tai no, panostus ja panostus... vähän ollut tekeillä koko vuoden ajan, mutta silti melkein meinannut jäädä viime tinkaan paikoittain, mutta ei siitä sen enempää. Haluan silti yrittää.)
Oikeastihan toivon, että ihmisillä on tekemistä joulun parissa niin ettei kenelläkään ole aikaa roikkua internetissä jotain hupsuja blogeja seuraamassa. ;-> Mutta sikäli kuin jos näin kuitenkin on, niin toivon, että tästä kalenterista on pientä ajankuluviihdettä, kukaties joulun viritettäkin. Di Gi Charatin musiikit ja kappaleet ovat eivät-mitenkään-yllätyksellisesti enemmän tai vähemmän Teolliselta ja Kaupalliselta kalskahtavaa musiikkia, mutta niin on melko suuri osa musiikista aina ollut. :> Ehkä tämä käy vaihtelusta, tai sitten ei.
Joulu- ja talvihenkisiä biisejä Charatissa on useampiakin, kuitenkaan en laittanut kalenteria täyteen pelkästään niistä, joten muut vähemmän jouluiset kappaleet ovat sellaisia omia henkilökohtaisia suosikkejani, toivon mukaan ne kelpaavat kuuntelijoillekin.
Tämä juttu on jo vähän "vanha", mutta kirjoitan siitä silti. >:)
Dibitassujen pohjalta on tuotettu kuvitettu kirja Dibitassut ja kadonnut prinsessa. Sen on kirjoittanut animaatiosarjan käsikirjoituksenkin laatinut, suomalainen lasten- ja nuortenkirjoista tunnettu kirjailija Tuija Lehtinen, kuvituksen ovat tehneet Mio Mäkijärvi ja Emiel Inkeri. Kirjan on kustantanut Paasilinna ja se on painettu 2010, samana vuonna kun animaatiosarjan ensimmäinen kausi on valmistunut ja pyörinyt televisiossa.
Kirja on ollut erikoinen siitä, että se on sisältänyt teknologiaa nimeltä "lisätty todellisuus" (englanniksi augmented reality). Sitä on ollut ennen tätä kirjaakin, vieläkin toimii tämä Telviksen aiheeseen liittyvä linkki. :D Itse en ollut kuullutkaan moisesta teknologiasta ennen tätä, ainakaan en muista. Näin pohdiskelijan mielessä termi "lisätty todellisuus" kuulostaa jotenkin epäilyttävältä, vai eikö teistä kuulosta kummalliselta että tähän olemassaolevaan todellisuuteen "lisätään" jotain? ;D
Noh, mutta joka tapauksessa. Tässä teknologiassa on yleisesti ottaen kyse siis siitä, että tietokoneeseen asennettu sovellus tai ohjelma näyttää ruudulla todellisuuden "päälle" lisättyjä elementtejä. Tässä tapauksessa kirjaan on siis lisätty ääniä sisältäviä animaatiokohtauksia, jotka saadaan esiin ja näkymään tietokoneen näytöllä, ikään kuin "todellisina". Animaatiosisällöt ovat neliönmuotoisissa kuvioissa, jotka tietokoneeseen asennettu ohjelmisto lukee, kun kuvioihin osoitetaan koneeseen liitetyllä web-kameralla.
Hommasin tämän kirjan kesällä 2011 samaan aikaan, kun itselläni oli dibitassufanitus (tai melkein -mania) käynnistymässä. Olin into piukeana halukas kokeilemaan tätä "lisättyä todellisuutta". Mutta ei se ollutkaan ihan niin helppoa ja yksinkertaista. Kirjassa on kyllä selkeät ohjeet tarvittavan ohjelmiston lataamiseen ja käyttämiseen, mutta valitettavasti ohjeissa annettu linkki Paasilinnan sivuille oli jo tuolloin ehtinyt vanhentumaan, eikä korvaavaa linkkiä ja muualle siirrettyä sivua löytynyt. Olin vähäisesti pettynyt, kun en päässytkään käsiksi tähän lievästi kummalliselta kuulostavaan, jännittävään ja kiehtovaan teknologiaan ja näkemään kirjaan lisättyjä animaatioita. Kirja itsessäänhän toimii kuten kirjan nyt kuuluukin toimia, toki, mutta olisi ollut hauskaa päästä kokemaan tämä jännä "lisämauste" tai extrasisältö, jos sitä nyt sellaiseksi kutsuttaisiin.
Vasta reilu pari vuotta myöhemmin keksin yrittää kokeilla turvautua ennenkin auttaneeseen ja tutuksi tulleeseen Wayback Machineen. Voi luojan lykky, sen avulla pääsin arkistoituun, aiemmin olemassaolleelle Paasilinnan dibitassusivulle, ja onnistuin jopa saamaan käsiini tämän lisätyn todellisuuden ohjelmiston!
Joten; jos siis olette hommanneet dibitassukirjan vasta joskus vuoden 2010 jälkeen ja ette minun tavoin ole päässeet päässeet käsiksi kirjan 3D-animaatioihin, minulla on ilouutinen - Dibitassujen lisätty todellisuus löytyy täältä! (Jälleen suuri kiittäminen Web Archivea. <3 Ja pahoitteluni etten ole aiemmin ehtinyt tätä juttua julkaisemaan vaikka se on ollut melko pitkään tekeillä. :D;)
Tämä lisätty todellisuus toimii ohjelmistolla, joka hyödyntää web-kameraa. Ohjelma avataan tietokoneella, ja kirjassa olevat neliön muotoiset kuviot eli markerit viedään web-kameran eteen, ja näin ruudulla alkaa tapahtua.
Tältä se lisätty todellisuus sitten näyttää tietokoneen ruudulla. Viki tulla tupsahtaa esiin. :>
(Animaatio sisältää myös puheääntä, mutta laitoin videon sijasta vain kökön gifin niin ei ääntä. ;>)
Itse en omista erillistä web-kameraa, joten en ihan täysillä ehkä saa kaikkea hauskaa tästä irti, kannettavan tietokoneen web-kameraa kun ei oikein voi pyöritellä, joten joudun pyörittelemään kirjaa kameran edessä. ;D XP;
Olisin mielelläni kuvittanut tätä jaaritusta paljon, mutta ruutukaappauksien ottaminen oli vähän haasteellista kikkailua välillä web-kameran, välillä koko tietokoneen jumahdellessa. Videon kuvaamisesta puhumattakaan. :´D Joten suokaa anteeksi perunalta näyttävä laatu.
Ihan hauska juttuhan tämä on, ja varmaan teknologia on kehittynyt taas roimasti lisää tuosta vuodesta 2010... :D;
Yksi animenkatsomisharrastukseni merkkipaaluista on sarja nimeltä Di Gi Charat (vai DiGi Charat, otsikon voi litteroida monella tapaa :p). Löysin sen "sattumalta" syksyllä 2001 selaillessani internettiä. Tuohon aikaan pengoin mm. sivustoa nimeltä BestAnime.com, joka oli korealaisperäinen anime-tietokanta- ja -multimedian kokooma-sivusto. Tuona kyseisenä vuonna Digimon oli kova juttu, joten oli päivänselvää että kulutin vapaa-aikaani etsiskelemällä sitä koskevaa materiaalia internetistä. BestAnimen tietokannan aakkosellisessa hakemistossa D-kirjaimen kohdalla näkyi Digimonin yläpuolella sellainen nimike kuin "Di Gi Charat". Pitihän sitä uteliaisuudesta klikata vaikka tuskin sillä oli minkäänlaista yhteyttä Digimoniin (ihan yhtä lailla kuin vaikkapa esim. Fullmetal Alchemist jotenkin liittyisi Full Metal Paniciin ;D [miten kökkö vertaus, mutta ihan tosissaan näin se meni :D]).
Todennäköisesti ensimmäisiä näkemiäni kyseiseen sarjaan liittyviä kuvia.
Mitä näinkään, kissakorvaisia (tai oikeammin sanottuna -päähineisiä) tyttöhahmoja. Eläinhahmoista ja kissoista tykkäävänä luonnollisesti kiinnosti tutkia ja perehtyä enemmän, joten katselin kuvatarjontaa ja latailin videopätkiä.
Niin - jos vielä eläisimme aikaa, jolloin YouTubea ei ole, niin tässä kohtaa luultavasti ohjaisin ihmisiä etsimään kuvat ja videopätkät itse. Mutta onneksi YouTube on, ja voin upottaa sieltä videon suoraan tähän tekstiin! :D
"Mikä ihme tämä on ja mistä tässä oikein on kyse?!" (Video on siis tv-sarjan alkutunnari. Ja ihan tarkoituksella valikoin vähän suttuisemman laatuisen videon. ;>)
Söpöjä tyttöhahmoja, mutta älkää antako sen hämätä, kissankorvat ovat vain somiste. >;3 Di Gi Charat ei todellakaan ole mitään pikkutytöille tehtyä hempeilysöpöilyä. Sen sijaan sarja on parodia joka nauraa lempeän itseironisesti Japanin omalle animeharrastuskulttuurille ja ehkä koko Japanille itselleen. Chibi-tyyliset pallerohahmot paljastavat ei-niin-söpöt puolensa laittamalla säännöllisesti ranttaliksi keskenään ja muiden (enemmän tai vähemmän epämääräisten) ihmisten ja olioiden kanssa.
Di Gi Charat-animessa on kuusitoista kolme minuuttia kestävää jaksoa. Voiko sarjassa, jonka jaksot ovat "vain" kolmeminuuttisia, tapahtua yhtään mitään? Vastaus on kyllä! Jopa kolmeen minuuttiin saa hyvinkin mahtumaan paljon asiaa, kun osaa tiivistää. (Tämän nyt varmaan jokainen vähänkään animaatioihin perehtynyt henkilö tiesi, mutta kirjoitin tämän huomion kuitenkin.) Onhan sanomalehtisarjakuvissakin tarinoita, vaikka useimmiten ne ovatkin vain muutaman ruudun mitassa kerrottuja vitsejä, mutta joka tapauksessa.
Sarjan ensimmäisessä jaksossa (johon myöskin annan tubelinkin) päähenkilö, kansan rakastamaksi idoliksi halajava kissapäähineinen tyttö nimeltä Dejiko saapuu maapallolle kavereineen (= toinen pienempi kissapäähineinen tyttö Puchiko ja ilmassa leijuva keltainen pallero Gema), kun kissakorvainen avaruusalus iskeytyy Japaniin, tarkemmin määritettynä Tokion Akihabaraan (joka siis käsittääkseni ihan tosielämässäkin on suurin piirtein määritettynä elektroniikan ja animeharrastajien mekka). Poppoolla ei kuitenkaan ole rahaa eikä yösijaa, mutta anime- ja pelikauppa Gamersin johtaja sattuu paikalle ja tarjoaa huonetta myymälän yläkerrasta. Loppujen lopuksi sovitaan, että poppoo saa huoneen ja vastineeksi siitä työskentelee kaupassa. (Jakson lopussa kuullaan pahaenteistä naurua ja nähdään epämääräinen varjomainen hahmo, joka on Dejikon tuleva kilpakumppani, puputyttö Hikaru Usada, joka käyttää taiteilijanimeä Rabi~En~Rose.)
Tämä on lähtöasetelma, mutta mitään oikeaa jatkuvaa juonta sarjassa ei varsinaisesti ole, seuraamme vain erikoisten tyttösten enemmän ja vähemmän kummallisten, vähäpätöisistä katastrofaalisiin ulottuvien sattumusten ja kommellusten täyttämää arkielämää myymälässä ja vähän sen ulkopuolella.
Alunperin Di Gi Charat-hahmo, läheisemmin tunnettuna Dejiko (oikea translitterointimuoto lienisi DiGiko, mutta käyttäkäämme tuota ensinmainittua), on Broccoli-mediatuotantoyhtiön ja sen omistaman Gamers-vähittäiskauppaketjun maskottihahmo, jonka on alkujaan luonut ja piirtänyt taiteilijanimi Koge-Donbo. Alunpitäen höpsön ja tohelonoloinen Dejiko esiintyi ensimmäisen kerran From Gamers-mainoskatalogissa neljän ruudun sarjakuvastripissä vuonna 1998. Siitä hahmo siirtyi ensin mainosanimaatioon.
Mainosten jälkeen seurasi kolmeminuuttisten jaksojen tv-sarja makasiiniohjelma Wonderfulin segmenttinä seuraavana vuonna. Siinä Dejikon hahmo on alkuperäistä höpsyli-sarjakuvaminäänsä särmikkäämpi ja terävämpi. Muutkaan hahmot eivät ole mitään yliherttaisia hissukoita.
Japanissa ei taida olla laisinkaan epätavallista että kaupalliset keulakuva- ja mainoshahmot päätyvät televisioon, jopa kokonaisten sarjojen päätähdiksi. Di Gi Charatista on olemassa animen lisäksi tietysti mangaa, cd-levyjä, pelejä ja jos minkälaista muuta oheiskrääsää, ja onkin vaikeaa määrittää, mikä tuoteperheessä oikeastaan on se keskeinen, varsinainen pääsijainen tai "alkuperäinen" tuote, kun monesti kaikkia markkinoidaan ja myydään yhtä aikaa. Hahmot jo itsessään voivat olla bisnestuote.
Kaveri kävi kerran Japanissa ja toi tuliaiseksi tällaisen "keitai strapin"
(lähin käännös tavaralle lienee kai meikäläinen "kännykkäkoru", pointtina on että tällaisella lenkillä ja siihen
kiinnitetyllä figuurilla koristellaan puhelin).
Oheiskrääsää varmaankin markkinoidaan ja myydään hahmojen söpöydellä, sitä ei käy epäileminen - ja siksi animen hahmojen persoonissa ilmenevä särmäisyys tuokin mukavan kontrastin ulkoiselle söpöydelle. Di Gi Charat-animesarja on vain yksi osa valtavaa tuoteperhettä, mutta monelle, myös minulle, nimenomaan se "keskeinen" ja "alkuperäinen" tuote.
Alkuperäis-animesarjan jälkeen
Alkuperäisen sarjan ja erikoisjaksojen keskeisimmät hahmot ryhmäkuvassa.
Di Gi Charatin menestystarina jatkui animaation saralla vielä pari vuotta, kun alkuperäinen tv-sarja sai jatkoa erikoisjaksojen muodossa; vuonna 2000 kesä- ja jouluerikoinen, 2001 ohanami- (eli kevät-) ja toinen kesäerikoinen sekä elokuva (joka tosin kestää vain reilut 21 minuuttia). Näiden kesto oli jo enemmän kuin kolme minuuttia, ja uusia hahmoja ilmestyi kuvioihin sekoilemaan. Ja kieltämättä jutuissa alkoi olemaan rahtusen verran sitä söpöilyäkin, mutta vaikka terävin särmä vähän pehmeni, niin alkuperäinen konteksti ei juurikaan kadonnut tai muuttunut.
Vasemmalla: erikoisjaksoissa tavataan pandakorvaisen Piyoko-tytön johtama varsinainen pahisporukka, Black Gema Gema-dan ("-ryhmä" tai "-jengi"). (Naiskatsojien silmäniloksi saatiin koirakorvaisia lekuripojuja. <3) Oikealla: söpöstelyä kirsikkapuun alla erikoisjaksossa "Sakura Sakura".
Näiden jälkeen aikanaan tulivat kyllä vielä kokonaan omat sarjansa, nuoremmille katsojille sopiva Panyo Panyo Di Gi Charat vuonna 2002, täysimittainen uusversio-sarja Di Gi Charat Nyo vuonna 2004 (joka on animetuotoksista ainoa, jota en ole katsonut, ja vähän epäilen haluanko koskaan katsoakaan) ja viimeisimpänä vuoden 2006 kaksiosainen tv-spesiaali Winter Garden, joka enää hyvin löyhästi perustui alkuperäisiin hahmoihin. Mainittakoon vielä myös vuoden 2003 spinoff-OVA (suoravideojulkaisu) Piyoko ni omakase pyo! joka keskittyy Black Gema Gema-jengin elämän toilailuihin.
Vielä vuonna 2008 Dejiko esiintyi televisiomainoksessakin, mutta tuon jälkeen on ollut hiljaisempaa. (Asioiden laitaan lienee mahdollisesti vaikuttanut sellainen seikka, että Broccoli fuusioitui Animate-yhtiön kanssa "AniBro"ksi tuona samaisena vuonna.) Ilmeisesti Di Gi Charat-tuoteperhe on kuitenkin jossain muodossa hengissä, koska virallinen sivusto "Dejiko no heya" on yhä pystyssä ja sinne päivittyy uutisia.
Suomalaisen fanin fanitus
Miksi sitten Di Gi Charat on itselleni niin rakas juttu? Noh, tuohon aikaan, siis vuoden 2001 lopulla, kaikilla ei vielä todellakaan ollut nopeita internet-yhteyksiä käytettävissään, minulla varsinkaan. Parinsadan megatavujen kokoisten videotiedostojen nettilatailu ei tullut kysymyykseenkään (eikä netissä vielä pahemmin ollut striimaussivustoja). Di Gi Charat oli sarjana lyhytkestoisuutensa (ja siten myös tiedostokoon) puolesta helppoa latailtavaa hitaammallakin yhteydellä. (Muistan kyllä erään myöhään venyneen illan/yön vuoden 2002 puolella jonka vietin latailemalla jouluerikoisjaksoa tuntikausien ajan. Ihan oikeasti. ;D) Tämän lisäksi Di Gi Charat oli yksinkertaisesti ensimmäinen anime jonka "löysin itse" aikana, jolloin olen erikseen tiedostanut animen olemassaolon, toisin sanoen en ollut aiemmin lukenut siitä mistään tai kuullut keneltäkään muulta, joten siksikin se on minulle henkilökohtaisesti merkittävä tapaus.
Vuosien varrella olen tehnyt sellaisen havainnon, että voisin sanoa, että Di Gi Charat on ehkä japanilaisinta näkemääni animea, olkoonkin etten tunnustaudu varsinaiseksi japani-intoilijaksi ja animen himokuluttajaksi, mutta kuitenkin; on asioita, joita on tullut huomattua ja pähkäiltyä ja asioita, joita ei ole voinut olla huomaamatta ja pähkäilemättä.
Di Gi Charat-animen, sekä Koge-Donbon piirtämän Dejiko's Champion Cup Theater-mangan kautta olen kohdannut ensi kertaa monia ehkä pieniä ja yksinkertaisia ja nimenomaan japanilaisia kansan-, koulu- ja arkikulttuurin ilmiöitä, toisin sanoen koen, että olen hyvinkin saanut niistä tuntumaa Japaniin itseensä - toisaalta; oikeastaan ainoat kunnolliset vertailukohdat animaation saralla tuona aikakautena minulle olivat Pokémon, Digimon ja Studio Ghiblin elokuvat (joita huom. vasta alettiin tehdä kunnolla tunnetuksi täällä suomessamme). Voi ehkä kuulostaa hassulta, mutta kaikki nuo edellämainitut tapaukset tuntuvat suorastaan universaaleilta Di Gi Charatiin verrattuna. Tosin voimme myös huomioida, että Pokémon oli jenkkilän kautta kierrätetty - eli esim. onigiri-riisipallerot muuttuivat dialogissa ties miksi "donitseiksi" ja "munkeiksi". Digimonissa taas enimmäkseen seikkailtiin ja poukkoiltiin tosimaailman ja digitaalimaailman väliä, japanilainen arkikulttuuri ja kaupunkimiljöö toki näyttäytyy kyseisessä sarjassa hyvinkin, mutta useimmiten kuitenkin vaivihkaa, joten silti: nimenomaan Di Gi Charatista olen oppinut asioita Japanista ja japanilaisuudesta, mm. saanut ensituntuman keväisiin kirsikankukkakatselusessioihin (=hanami-juhlat), vahvistavaa lisäperspektiiviä japanilaisten omiin kansallisiin pyhäpäiviin (sekä epäkristilliseen joulun viettoon), nähnyt ensi kertaa kotatsun, ja niin edelleen ja niin edelleen...
Ja se on vain alkua.
Saattaa olla hyvinkin mahdollista, ja luultavasti todennäköistäkin, että tässä kyseisessä animessa on paljon sisäpiirivitsejä, joita kukaan Japanin ulkopuolella ei mitenkään voi tajuta, sattuipa meinaan tässä "taannoin" (taisi kyllä olla 2012 jo :-)) niin, että kaverini löysi YouTubesta erikoisella tavalla kiintoisan mainospätkän.
Kyseessä on siis ilmeisesti jokin akihabaralaisen kodinelektroniikkakaupan mainos, jossa lauletaan "Suteki na Something", joka sattuu olemaan myös fraasi, jota Puchiko mutisee Di Gi Charat-animesarjan peräti ensimmäisessä jaksossa. :-D Mainos on ilmeisesti pyörinyt sikäläisessä televisiossa 1990-luvun loppupuolella, joten siinä mielessä täsmää; yhteyden voi nähdä tai olla näkemättä. Tällainen tuli vastaan, vaan onkohan tämän sortin sisäpiirijuttuja enemmänkin? Tiedä häntä, en luultavasti koskaan tule pääsemään niistä perille, saati edes tietämään kaikkea, mutta oli miten tahansa, sen tiedän, että nautin Di Gi Charatista joka tapauksessa riippumatta siitä kuinka paljon "tajuan". Tai olen tajuamatta.
Tosiaan, aivan alussa katsoin sarjan jaksoja osittain myös kokonaan ilman minkään luokan tekstitystä, eikä japanin kielen taitoni ollut tuolloin hääppöinen (eikä ole muuten vieläkään, joskin olen vuosien kuluessa edistynyt hivenen ilman että olisin päntännyt jotakin "virallista" opiskelumateriaalia). Kielimuuri ei siltikään ole juuri koskaan estänyt minua nauttimasta animaatioteoksista, ja Di Gi Charat jos mikä on visuaalisesti ilmeikäs sarja. Se on japanilaisin mutta silti huumoriltaan melkoisen helposti tajuttavaa ja siinä mielessä omalla tavallaan universaalia, joten ehkei se sittenkään eroa paljoa muista tuolloin seuraamistani tapauksista.
Kaikkein ensimmäisin (ja alitajuisesti) sarjasta oppimani asia oli luultavasti se, että chibihahmot eivät aina välttämättä olekaan söpöjä, tai ainakaan käyttäydy söpösti, eikä niiden välttämättä tarvitsekaan tai ole pakko - ne voivat olla rumia ja jopa suorastaan tökeröitä. Ja myös pirun viihdyttäviä.
Di Gi Charatilla on luonnollisesti ollut vaikutusta siihen, mitä animea olen myöhemmin katsonut ja mangaa lukenut, eikä se ole ihan vähäinen; olen katsonut animen ohjaajan muita teoksia sekä valinnut katsottavakseni sarjoja joissa on "Charatista tuttuja" ääninäyttelijöitä. Sekä tietenkin olen lukenut muita Koge-Donbon piirtämiä sarjakuvia.
Löysin Di Gi Charatin siis jo 14 vuotta sitten, vieläpä melko tuoreeltaan tuohon aikaan. Se on edelleen rakkaimpia muistojani animeharrastuspolun varrelta ja sen pariin on edelleenkin mukavan lämmin palata aina välillä ajatuksissa ja animeakin ehtii katsoa nopsaan, kiitos lyhyyden ja asioiden mainion tiivistyksen. Nyo!
Laitanpa lopuksi tällaisen kivan, meidän suomalaisten silmiin ehkä aavistuksen verran syksyisen kuvan.
Voisin näin elokuussa kirjoittaa jonkusen sanasen viime vuonna valmistuneesta ja leffateattereissa pyörineestä Muumit Rivieralla-elokuvasta. Siitä lienee kaikki oleellinen jo sanottu, mutta annan silti joitain omakohtaisempia näkemyksiäni, kun palailin tässä taannoin elokuvan DVD-julkaisun pariin.
Aloin odottaa leffaa innolla heti siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa asiasta luin (=NoJopasin Eläköön kuvat!-blogissa toukokuussa 2012). Olen paatunut muumifani ja aina avoin uusille tulkinnoille Tove Janssonin muumihahmoista ja -maailmasta. Muumiperhe Rivieralla-sarjakuva on minulle myös tuttu, olen lukenut sen
lapsuudessa ja aikuisiälläkin, joten odotin suurella mielenkiinnolla millainen nimenomaan sanomalehtisarjakuvamuumeihin perustuva elokuva tulisi olemaan - mikään aiempi muumitulkinta kun ei ensisijassa ole viitannut niihin, vaan enemmän muumikirjoihin tai niiden maailmaan (ja kirjoissa ja sarjakuvissa on siis hivenen eroja). Viime vuoden elokuussa trailerin julkistuksen aikaan totesin, että elokuva tulee näyttämään hyvältä, paljoa muuta siitä ei silloin voinutkaan sanoa. Reilun kahden vuoden odotuksen jälkeen kävin sitten katsomassa elokuvan teatterissa, ja nämä olivat ajatukseni siitä silloin kun kaverille selostin:
"ihan katsottava 3/5, olis voinu olla huonompi ja parempi. Hyvin piirretty ja musiikit mitä muistan niin ok, mut toisaalta juonessa oli paikoin aika huonoa rytmitystä, tv-sarjan jaksona/jaksoina olis toiminu paremmin kenties."
Ja näinpä; elokuva on teknisesti mainio ja näyttää hyvältä, animaatiossa itsessään ei ole mitään valitettavaa, ei myöskään sen muissa visuaalisissa elementeissä. Musiikit passaavat mainiosti myös. (Elokuvan dubbauksesta en viitsi kirjoittaa, koska minulla
ei ole siitä sen kummempaa sanottavaa suuntaan tai toiseen.) Eleenä Tove Janssonin työtä kohtaan elokuva on ajatukseltaan kaunis osoitus, mutta muuten se ei sitten lopulta täysin lunastanut odotuksiani, ja se on hiukkasen ikävä sanoa.
Elokuvan juonihan on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että
muumiperhe lähtee reissaamaan Rivieralle, ja perheelle sattuu
kaikenlaista ja sen keskinäinen harmonia joutuu epätasapainoon reissun
aikana.
Myös minäkin katsojana joudun henkiseen epätasapainoon, enkä osaa suhtautua elokuvaan, tai vähän epäröin, miten siihen kannattaisi suhtautua.
Tämän kohtauksen visuaalisuudesta pidän kyllä.
Muumit eivät ole laaksossa (elokuvan tekijöillä) - missä ja mikä on pointti?
Elokuvan visuaaliset
yksityiskohdat ovat hyvinkin kohdillaan, juonelliset pääpiirteet taas sen sijaan
eivät ihan, tai ollenkaan: elokuvan muutaman kerran uudelleen katsottuanikin olen edelleen sitä mieltä, että juonen rakenne, tarinan kulku ja yleinen
rytmitys ja ajoitus tuntuvat olevan vähän hakusessa ja hetkittäin ihan täysin hukassa.
Elokuvan alussa Muumilaaksossa tapahtuva episodi muumiperheen tavanomaisen leppoisan arkielämän kuvauksesta Mymmelin ja pikku Myyn pelastumisoperaatioon ja muumitalossa mellastavien merirosvojen visiittiin on irrallisen oloinen tapahtumasarja myöhempään varsinaiseen Riviera-osuuteen
nähden, ja se on mielestäni myös elokuvan rakenteellisesti yhtenäisin ja sitä kautta mielenkiintoisin ja paras osuus; venereissulla homma lähtee hiljaksiin ajelehtimaan ja perillä Rivieralla tapahtumat vasta alkavatkin haarautumaan (se tosin taitaa ideana vähän ollakin). Kokonaisuutenakin elokuvan juoni tuntuu pätkivän ja harhailevan
miten sattuu. Vaikka useita erilaisia ja sinänsä
kiinnostavia teemoja putkahtelee esille, oikein mikään ei tunnu kantavalta
pääjuonelta tai edes teemalta, mahdollisuuksia yhdistellä kohtauksia ja linkittää tapahtumia ei kauheasti hyödynnetä ja harvoja asioita käsitellään kunnolla tai mitenkään - elokuvan tapahtumat vain tulevat peräkkäisinä sarjoina ilman että juuri millään tuntuisi olevan painoa ja suurempaa merkitystä.
Samaten alkaa vähän mietityttää, miksi juuri
Riviera-tarina on valikoitunut elokuvattavaksi, kun juoneen on sitten
kuitenkin pitänyt ympätä extraa; edellä mainittu alkuepisodi, sekä hahmot, jotka ovat puhtaasti täytteenä, eivätkä tee elokuvassa mitään oikeasti merkittävää juonen kannalta; maksimissaan heittävät ehkä pari hauskaa repliikkiä, jotka irrallisina eivät huvita kovin paljon. Ihmettelen, mitä Nuuskamuikkunen tekee leffassa, jossa tämän osana on pelkästään saapua alussa Muumilaaksoon ja sitten ekan vartin
jälkeen jäädä kotiin odottelemaan kun muumiperhe lähtee reissuun.
Hahmon olisi yhtä hyvin voinut vaihtaa mihin tahansa toiseen enemmän tai vähemmän keskeiseen sivuhahmoon tai
jättää kokonaan pois tai antaa sille aktiivisemman roolin - nyt tuntuu että se on mukana vain koska se nyt on hei Nuuskamuikkunen ja se pitää ehdottomasti näyttää leffassa! :D Minusta on myöskin vähän hassua, miten muumiperhe lähtee reissaamaan juuri kun Nuuskamuikkunen on palannut heidän luokseen;
paljon hauskempaa ja kiinnostavampaa settiä olisi saanut aikaan jos
esim. muumiperhe olisi törmännyt Muikkuseen juuri Rivieran maisemissa :DD). Myy sentään ujuttautuu muumiperheen reissulle mukaan ja saa täten vähän enemmän ruutuaikaa, mutta sitäkään ei ole hyödynnetty mitenkään juonen kannalta.
Palatakseni tämän kappaleen alkuun, muumien maailma on muumien maailma, ovatpa
Nuuskamuikkunen ja Myy siellä tai eivät; ja muissakin
muumisarjakuvatarinoissa olisi ollut jytyä ja ehkä vielä parempaakin materiaalia
elokuvausnäkökulmasta ajatellen. Alkuperäinen Riviera-tarina on mainio, mutta elokuvan
kantavana pääjuonena se ei ole ehkä ideaalein. Ehkä sen vuoksi, tai ihan muutenkin, muistakin muumisarjistarinoista on lainattu
juttuja ja aiheita elokuvaan, mutta niiden sovittaminen Riviera-juoneen
ei ole onnistunut saumattomasti, ja se osaltaan näkyy myös elokuvan hajanaisuudessa.
Elokuvassa
tapahtuu kaikenlaista, mutta juttuja ei kauheasti
pohjusteta eikä tapahtumia tai hahmojen motiiveja, muuta käytöstä tai
yleensäkään läsnäoloa kauheasti perustella eikä juuri millekään ole
syytä. Paatuneille ja perehtyneille muumifaneille ei tosin tarvitsekaan
selitellä juttuja ja pureskella niitä valmiiksi, ja meille sopii
hyvinkin elokuvan uskollisuuden tarkkailemisen lisäksi bongailla alkuperäistarinasta poikkeavia tai siihen muista
sarjakuvatarinoista (tai täysin uusia) lisättyjä kohtauksia ja
elementtejä. Mutta sittenkin, kun tämä on uusi tulkinta muumeista, olisi mukava jos hahmoja oltaisiin ihan vähän esitelty elokuvan alussa, kaikesta huolimatta.
Mistä puheenollen, minut hivenen yllätti se, miten elokuvassa osittain myös hahmot itse ovat se heikoin lenkki; hyvinkin valitettavaa ja ikävää sanoa siihen nähden
kun tiedostaa miten ilmaisuvoimaisia hahmoja muumit ovat, ja näkee, miten hahmojen potentiaalia ei hyödynnetä ja revitellä ihan täysillä. Ovathan muumit tässä ehkä vähän särmikkäämpiä kuin vaikka Muumilaakson tarinoissa, mutta tuntuu silti, että sitä särmää olisi voinut
olla ja ammentaa muumisarjiksista vielä enemmänkin. Nyt hahmot tuntuvat sittenkin jotenkin hassusti ja
vääristä kohdista viilatuilta.
Vaikka sarjakuvamuumeissa onkin enemmän
särmää ja satiiria, niissä oli kuitenkin myös vähän sitä samaa lempeyttä ja lämpöä kuin muumikirjoissakin, tai ehkä minä vain muistan väärin ja
haihattelen ihan turhia. Joka tapauksessa olipa alkuperäisissä
sarjakuvamuumeissa lämpöä tai ei, niin elokuvassa sellaista tuntua ja tunnelmaa ei ole juuri yhtään, ei sillä että välttämättä tarvitsisi olla, mutta sitä kautta koen väistämättä että valtaosassa elokuvan hahmoista ei ole minkäänlaista
tarttuma- ja kosketuspintaa tai ulottuvuutta ja sen takia hahmot (ja sitä myötä koko elokuva) jättävät minut hivenen kylmäksi, ja minun on
vaikea pitää niistä ylipäätään. Haluaisin fanittaa, mutta ei pysty.
Kaiken kaikkiaan tuntuu jotenkin, että elokuvan tekijät ovat panostaneet enemmän ja hyvin
tarkasti visuaalisiin yksityiskohtiin kuin tarinaan ja sen hahmoihin, juonen kuljetukseen
ja jatkuvuuteen, rytmityksestä puhumattakaan.
Onhan se ihan mukava esim. nähdä, että muumitalon sisällä kasvaa puu tässä elokuvassa :-)
Tämä ja muut pienet visuaaliset yksityiskohdat vain eivät auta paikkaamaan rakenteeltaan hajanaisen juonen puutteita.
Näinollen elokuva toimii enemmän episodisen "aivot narikkaan"-kategorian puolella kuin oikeasti
juonellisena ja jatkuvana stoorina, ja mikä ettei sinänsä. Alkuperäinen sarjakuvakin on toki
luonteeltaan ymmärrettävästi "pätkivä" ja episodinen, mutta sen tuominen
elokuvamuotoon sellaisenaan ei oikein toimi ja elokuva on todella hajanaisen oloinen. Minä odotin elokuvalta jatkuvuuden tunnetta ja hallittua, kasassaolevaa kokonaisuutta, mutta sainkin vain peräkkäisiä irrallisia pätkiä, ja sen puolesta en viihdy liikkuvien kuvien sarjatykityksessä, vaikka hetkittäin onkin ihan kaunista. (Vähän mietin, että
DVD:llä olisi saanut olla kohtausvalikko. :DP)
Lisäksi tuntuu vähän siltä
että elokuvaan on yritetty hakea jotain "jokaiselle jotakin"-fiilistä,
mutta onnistuuko se todella viihdyttämään kaikenikäisiä katsojia, ja
keitä elokuva eniten viihdyttää, muumeja enemmän vai vähemmän tuntevia? Jotenkin minusta tuntuu, että tämä leffa on yrityksessään pyrkiä olemaan jokaiselle jotakin vähän tasapaksu ja sillä tapaa lievästi disneymäinen. :-D Minulle se ei ole tarinaltaan tarpeeksi dramaattinen tai muuten
koskettava ollakseen vakavasti otettava, eikä liioin niin kepeä komedia,
että siihen voisi suhtautua kevyenä leffavälipalana, joskin siltä
kantilta elokuvaan luultavasti kannattaa suhtautua jos sitä haluaa myönteisessä
mielessä tarkastella. Mutta siltikin minua vähän vaivaa...
Juoni ja hahmot tuuliajolla
Elokuvan suurimpia ongelmia on mielestäni myös siis se, että se tuntuu yrittävän olla samanaikaisesti sekä kepeä seikkailu
että vakavammin otettava, jopa dramaattinen ja jonkinlainen Muumipeikon
kasvutarina, siinä surkeasti onnistuen, siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseinen hahmojuonikaari istuu Riviera-tarinaan melko huonosti. Alkuperäisessä tarinassa Niiskuneiti ja Muumipappa lohkaisevat tarinan ydinhahmojen roolit, eikä tämä haittaa menoa ollenkaan elokuvassakaan.
Siinä kuitenkin yritetään vähän nostaa muitakin tyyppejä jonkinlaisiksi keskushahmoiksi, mutta yrityksestä huolimatta Muumipeikkomme tuntuu silti liian
paljon sivuhenkilöltä, jonka mietteet hukkuvat ja unohtuvat elokuvan muiden tapahtumasarjojen sekaan, eikä homma vaan
toimi. (Tämän lisäksi: tuntuu vähän, että Muumipeikon
"varjo"-hahmo [se pieni tumma hiippari serkkuineen] on paljon
aktiivisemmassa roolissa kuin "esikuvansa" ja viihdyttävämpi seurata. :DP)
"Minun täytyy oppia sanomaan 'ei'." - Ihanko totta, peikkoseni?
Elokuvan alussa vähän yritetään luoda puitetta, josta voisi ajatella ja toivoa kehittyvän jotakin mielenkiintoista; on kohtaus jossa kaikkien vietävänä ja pompotettavana oleva Muumipeikko miettii, että hänen pitäisi oppia kieltäytymään ja vastustamaan, sanomaan toisille 'ei'. Tämä kyseinen hahmon ongelma (joka teemaltaan on lainattu pätkästä Muumipeikko-sarjakuvatarinaa) on yksi suurimpia suosikkiteemojani muumeista, ja vaikka se on yritetty tuoda tähän elokuvaan, se on tehty niin kehnosti, ettei se vain onnistu sykähdyttämään ja koskettamaan minua. Elokuva kun on yleistunnelmaltaan sen verran kepeä, ettei Muumipeikkoon keskittyvää henkilökohtaista draamaa pysty ottamaan vakavasti ja vaikka siitä kuinka muistettaisiin toitottaa, se ei tunnu elokuvan pääjuonelta eikä istu kunnolla samassa veneessä olevien muiden enemmän tai vähemmän hajanaisten teemojen ja juonenpätkien kanssa.
Vaikka vässykkämäisen ja liian myöntyväisen ja kiltin Muumipeikon kasvu- ja kehitystarina ei saa parhainta käsittelyä elokuvassa ja se jää muiden muassa vähän vajavaisen oloiseksi, niin jotain mielenkiintoista siihen liittyen elokuvasta kuitenkin huomaa: kukaan muumiperheestä ei anna muumille tukeaan, vaan kaikki ovat keskittyneitä omiin asioihinsa. Niiskuneiti ja Muumipappa viihtyvät Rivieralla seurapiirien pyörteissä varsin hyvin, ja Myy tekee mitä tekee. Muumimamma kyllä toki jeesaa vähän kun ei itsekään oikein viihdy
Rivieralla, mutta tämäkin tuntuu olevan enemmän kiinnostunut omista projekteistaan (sekä epävarmasta ja alemmuuskompleksisesta Surku-koirasta huolehtimisesta) poikansa sijaan.
Mutta onneksi ja vähän yllättäen Muumipeikko saa tarvitsemaansa tukea perheen ulkopuolelta, markiisi Mongagalta (joka lienee viehtynyt koko muumiperheeseen).
Tämä juonenlisäys oli itse asiassa ihan OK.
Ja vaikkei Muumipeikon kasvutarinaa elokuvassa saada rakennettua kunnolla kiinnostavaksi juonielementiksi,
alkupuoliskolla luotu premissi saa kuitenkin jonkinlaisen ratkaisun elokuvan
loppupuolella peikon taistellessa Niiskuneitiä hännystelevää Clarkia
vastaan, mutta eipä kaksintaistelukaan oikein säväytä
dramaattisessä hengessään (ja sarjakuvassa se onkin selkeästi koominen
kohtaus). Loppu hyvin, kaikki hyvin joka tapauksessa.
En vaadi enkä odottanut täydellisyyttä; ajattelen, että
elokuva olisi voinut olla vähän uskollisempi alkuperäisteokselle ja
hahmoilleen, ja toisaalta se olisi voinut ottaa enemmänkin vapauksia.
Muumit Rivieralla on jotain siltä väliltä, ja se olisi OK, jos
kokonaisuus toimisi. Kyllähän leffa menee kaikkien muidenkin muumitulkintojen ohessa ja vierellä, eikä se täysin epäonnistunut tekele ole vaikka sillä huomattavat vikansa ja puutteensa onkin, niistä huolimatta tietenkin toivon, että leffan näkemisen myötä ihmiset innostuvat tutustumaan alkuperäisiin muumisarjakuviin, elleivät ole sitä ennestään
tehneet.
Sitten lopuksi varsinaisesta elokuvaan keskittyvästä jaarittelusta eriytetyt extrakappaleeni.
---
Fanin nillitysextra: näkkileivät puuttuu!
Pikkuasioista on usein tarpeetonta nillittää, ja vaikka
olenkin avomielinen muumitulkinnoille enkä vaadi täydellistä uskollisuutta Janssonien alkuperäisteoksia kohtaan, olen silti ihan
pikkipikkiriikkisen pettynyt siitä, että yksi omakohtainen
suosikkikohtaukseni sarjakuvasta ei ollut mukana elokuvassa (tai no,
olihan se kyllä tavallaan, mutta niin muutettuna alkuperäisestä!). Saatte vapaasti pitää tätä vaikka minkämoisena
turhanpäiväisenä ja pikkumaisena nillityksenä, ilmaisen mielipiteeni
silti:
Mustasukkainen Muumipeikko huutelee ja huomauttelee veneen alta. :D (Diggasin jo lapsena tästä
kyseisestä kohdasta, etenkin keskimmäisestä ruudusta, tai ainakin se on jostain syystä jäänyt erityisesti mieleeni. ;P)
"Kohu"extra
Leffaan
liittynyt yleisön"kuohunta" ja reaktio, jota oli internetissä luettavissa oli tietenkin vähän naurettava juttu, toisaalta muuta ei kai voinutkaan odottaa, ja sen pohjalta voisi vääntää
vaikka mitä sössötystä muumien fanikuntaan liittyen. Koska totta
hitossahan ne truu muumifanit(!!!1) tietävät, millaista matskua
ne Janssonin sisarusten luomat faktuaalisesti aidot ja alkuperäiset sarjakuvamuumit ovat. Niiden jotka eivät tiedä, ja joiden käsitys muumeista pohjaa ensisijassa Muumilaakson tarinoita-animaatiosarjaan ja jotka hämmentyivät tai ehkä suorastaan järkyttyivät(!!1)
uusimmasta muumileffasta, on turha julistaa muumifaniuttaan kun eivät tiedä, mistä puhuvat. (Ehkä vähän turhan provokatiivisesti ilmaistu kommentti :D;, mutta tämä aihe on sellainen, jota olisi kenties hauska käsitellä joskus erikseen lisää.)
Huhuextra
Jostain joskus lukemani huhun mukaan muumeista oltaisiin ehkä tekemässä uutta
animaatiosarjaakin tämän Riviera-elokuvaepisoodin jälkeen. Mikäli huhu
pitää paikkaansa ja tällainen projekti on tekeillä (eikä kyseessä ole
esim. elokuvan pätkiminen episodisarjaksi ja vaikka olisikin), toivon
mukaan se onnistuu paremmin. Jos se tehdään sarjakuvien pohjalta,
jaksojen ei tarvitsisi olla kovinkaan pitkiä, 10, 5, 3 minuuttia tai
jopa 1 minuutti riittäisi hyvin. Sehän se hauskinta olisi jos/kun vaikka YLEn
ohjelmien väleissä tulisi täytepaloina minuuttimuumeja joita bongailla.
:D Ihan tosissaan siis!
Musiikkiextra
Elokuvan musiikit lienevät
perus-elokuvamusiikkia, mutta olisi se ihan hauska ehkä omistaa
soundtrack. Ja itse asiassa sellainen on olemassakin, tottahan toki, mutta enpä ole sitä
nähnyt sen enempää lähi-hypermarketeissani kuin kotimaisissa
nettikaupoissakaan.
Tämä on lievästi sanoen outoa, huomioiden elokuvan yleisen hypetyksen lisäksi myös sen, että elokuvan
musiikilla on jopa ihan suomalaisia tekijöitä. Siltikään ja muutenkaan ei tätä ole näkynyt paikallismyynnissä. Eikö muumielokuvamusiikkia viitsitä laittaa jakelumyyntiin Suomessa, vai missä vika, onko kyseisen luokan kuluttajakunta arvioitu marginaaliin vai unohdettu täysin?
Eipä ole tätä näkynyt Suomessa, ei...
Ihan tosissaan; jotain hullunkurista ja surkuhupaisaa siinä on, kun taidan oikeasti joutua ostamaan tämänkin muumimusiikin CDJapanista...?? :´D
Tiedättekös mikä sesonki nyt on? Ehkä tiedättekin. :-)
Juurikin tämä! Mustikka-siisön!
Kun juttelin kaverin kanssa aiheesta niin sainpas kuulla erään musiikkikappaleen, jonka olen jotenkin onnistunut elämässäni missaamaan. :´D Antero Raimo & Ovet-yhtyeen "Mustikanpoiminta", kaikessa yksinkertaisuudessaan.
"On mustikanpoiminta mukavaa toimintaa..."
Muumihuumorivideoitakin on tullut katseltua hiljattain, ja kun muumit ja mustikanpoiminta(biisi) pyörivät mielessä, alkoi tulla pientä ideaa ja tulinpa sitten editoineeksi pienen musiikkivideon tapaisen. Videon taiteellisesta onnistumisesta ei varmuutta, halusin vain yksinkertaisen ehkä hivenen tunnelmoivan videon biisille tehdä käyttäen Muumilaakson tarinoiden visuaalista materiaalia (aika vähän oli kyllä sitä varsinaisesti mustikanpoimintaa koskevaa matskua, muumit keräävät ehkä enemmän sieniä ;>).
...ja sain nyt myös tekosyyn luoda sen toisen tubetilin, jota edellisessä jaarituksessa vielä mietin.
Ensimmäistä tekijänoikeusrikkomusmerkintää odotellessa jo heti kättelyssä. (Ja jos/kun tämä kyseinen video poistetaan, se menee sitten seuraavaan videotunkioon joskus.)
Ja tosiaan ja ihan oikeasti on ollut mustikkasesonki parhaimmillaan. :>
* Päädyin muokkaamaan tekstiä reilusti alkuperäisestä luonnoksesta. :D Se sisälsi karkeampaa materiaalia, ja oli alunperin tarkoitus saada ulos huhtikuun 1. päivänä niin että ihmiset olisivat voineet miettiä jaarituksen sisältöä ja vakavuutta aprillipäivän hengessä niin halutessaan. Ei kuitenkaan "ihan" ehtinyt, ja nyt päädyin siistimään sen suht tylsän asialliseksi. :D (Ja minä muuten aina asetin ja väänsin YouTuben englanninkieliseksi senkin jälkeen kun siitä saatiin suomenkielinen versio; tottunut liian hyvin enkkuun. Siksi tässä jaarituksessa mainitut tubetermit, -toiminnot ja muut -ilmaukset lienevät enimmäkseen englanninkielisiä tai itse suomennettuja.)
Kuva ei varsinaisesti liity tekstin sisältöön tai mihinkään taas tällä kertaa,
paitsi että se taisi olla minulla lyhyen aikaa YouTube-avatarina viime vuonna.
Lievästi ajankohtaisen puolelle menee taas välillä, sillä tässäpä kävi niin, että menetin taannoin YouTube-tilini. Se on vähän surullista, koska sillä oli ihan mukavasti ikää ollakseen joku omakohtainen nettijuttu, ja olin ajatellut (osin puolivitsinä), että sitten jos/kun tulisi pyöreä vuosikymmen täyteen (tämä olisi tapahtunut ensi vuonna), kirjoittaisin aiheesta blogiin. Mutta tämänhetkisissä olosuhteissa sen voi tehdä jossain muodossa yhtä hyvin jo nyt.
En muistanut päiväntarkkaa ajankohtaa tubeen liittymiselleni, ja vaikka olisin varmaan löytänytkin sen henkilökohtaisia arkistojani
kaivelemalla, niin säästyin siltä vaivalta, kun huvikseni koitin
katsoa, olisiko mukava vanha kunnon Web Archive
arkistoinut tubekanavaani jossain kohtaa. Ja kyllähän yksi arkistointi
vuodelta 2008 löytyi ja samalla sain tarkan päivämääränkin viralliselle
tubetuksen aloittamiselle. :-)
Mistäs kaikki siis alkoi?
Oma YouTube-historiani alkaa loppuvuodesta 2006. Väitän, että tuona aikana YouTube, ja ainakin omassa arkikielessäni "tube", alkoi pikkuhiljaa olla nousuvaiheessa Suomessakin; ihmiset alkoivat kunnolla ja tosissaan ladata videoita sivustolle ja katsoa niitä ja levittää niiden linkkejä. Yksi ensimmäisimpiä ja suurimpia (ja kyseenalaisempiakin) täkäläisiä "tube-menestyksiä" on se surullisenkuuluisa videokaapattu pätkä Olli Hokkasen epäonnistuneesta kokiksenjuonnista MTV3:n Ennätystehdas-ohjelmassa, ja tottahan toki se linkattiin minullekin. Tuo kyseinen video on ladattu YouTubeen 20. marraskuuta 2006, ja väitän, että oma pysyvä "tubettamiseni" alkoi vähitellen juuri tuon kyseisen tapauksen jälkeen. Varmaan olin katsonut joitain yksittäisiä "tubevideoita" tuota ennen ja ehkä vähän jälkeenkin; en muista muuta kuin epämääräisesti, että tubetili tuli luotua nimenomaan joskus tuon hokkasvideon julkaisun jälkeen, niin paljon kuin "huvittaakin" tai "hävettääkin" sanoa, että Kola-Ollilla on ollut enemmän tai vähemmän merkittävä osuus oman tubetuksen käynnistämisessä. :DP Mutta se siitä.
En myöskään muista, mikä oli se lopullinen kimmoke tubeen liittymiselle; laukaisiko sen jokin tietty video vai toiminto; videoiden arvostelu/tykkääminen ja kommentointihan on ollut aina sallittua vain tilin luoneille katselijoille. (Ja muinoinhan videoiden "hyvyys" ilmaistiin ja mitattiin tähtinä asteikolla 1-5, nythän se on jo kauankin ollut like-dislike-peukutus.)
Tuben ja sen tarjoamat mahdollisuudet kunnolla huomattuani aloin kaivella sieltä kaikkea mahdollista mitä päähän pälkähti, ja sitä olen tehnyt koko ajan tonkimistarpeeni mukaan. YouTubessa kun on videomuodossa melkein mitä vain (niin hyvässä kuin pahassa, koska kuka tahansahan voi tuottaa sinne sisältöä). Ja vuosien varrella olen nähnyt siellä vaikka mitä, enimmäkseen sellaista mitä olen halunnutkin nähdä, ja mistä olen pitänyt ja pidän edelleen. Niin ihmisten täysoriginaaleja tuotoksia kuin muokattuja videoita, fanituotoksia ja parodioitakin, niin pätkiä tv-ohjelmista kuin animaatioista aina musiikkivideoihin ja vanhoihin mainoksiin ja nykypäivän todellisiin uutuuksiinkin. Faktuaalisesti; aikana ennen YouTubea oli toisinaan pienen (ja joskus suuremmankin) vaivan takana löytää videopätkiä netistä - sen sijaan jos nyt haluaa nopeasti vilkaista vaikka jonkun animesarjan alkukuvat niin sen kuin hakee, kyllä monesti onnistuu ja tärppää, ja yleensä "joku ne kuitenkin on ladannut tubeen katsottavaksi".
"...I possibly won't upload much videos myself, I'm mainly here to
watch them. However, if I have something that isn't up already, I could
upload it..."
(pätkä vanhan käyttäjäsivuni infoboxin tekstistä vuodelta 2008 ;D)
Vuosikausia olin tavallinen tubessa jumittava "pelkkä" katsoja, mutta
muistan että jo varhaisista ajoista lähtien toiveissani oli, että
itsekin voisi joskus ladata ja jakaa videoita - "koska niin moni muukin tekee sitä...", tai jotain. Jotain vanhoja pätkiä
kotinauhoitettujen VHS-kasettien ajalta, lähinnä tv:ssä esitettyjä
animaatioita. Halusin levittää niiden ilosanomaa,
nostalgiaa, ylipäätään olemassaoloa ja tietoisuutta. (Kyseessä kun on toisinaan sellaisia teoksia, joita
ihmiset eivät välttämättä muista tai joiden olemassaolosta eivät edes
tiedä! Maailma on nykyään niin pirstaloitunut, että kaikki eivät
todellakaan tiedä kaikkea. Minäkään en tiedä.)
Kesti vuoden 2010 lopulle, että vihdoin pääsin tätä "haavetta" jossain muodossa toteuttamaan. Laillista puuhaahan se ei välttämättä ole, ja niin kauan kuin nyt satuin videopätkiä latailemaan, niistä napsahteli kolmannen osapuolen sisältöosumamerkintöjä ja joskus myös varsinaisia tekijänoikeusrikkomusmerkintöjä aina silloin tällöin, jotain oli joskus parempi poistaa oma-aloitteisestikin ellei sitä tuben omasta puolesta oltu vielä tehty.
Omaan tubettamiseeni kehittyikin ajan myötä säännölliseksi tavaksi tekijänoikeusmerkintöjen tarkistaminen, ja varsinkin pari viime vuotta tubettaminen on ollut melkoista taiturointia tilin ylläpitämisen ja säilyttämisen osalta, koko ajan kasvavalla tietoisuudella siitä mahdollisuudesta, että joskus se viimeinen niitti voi silti tulla ja tili voidaan jäädyttää lopullisesti, vaikka kuinka "tunnollisesti" yrittäisi toimia asioissa. Menneenä talvena kävi sitten niin kuin lopulta saattoi odottaakin: kerralla useampi rikkomusmerkintä jo aikaisemmin saatujen lisäksi johti väistämättömään loppuun.
Ihan hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti. :D
Nyt nelisen kuukautta myöhemmin asiaan on saanut laajemman perspektiivin, koska eihän se tilin menetys tietenkään mitään välitöntä herkkua ennakoivasta tietoisuudesta huolimatta ollut. Ja näinhän siihen oikeastaan kannattaisi suhtautuakin:
<anifriend> juuh että ei tullut 10 v tubetusta
täyteen sitten. XD <hrst> NO NIIN Onneksi olkoon tuosta
virtsanpylväästä elämässä! Kai tuo on jokaisen TUBETTAJAN koettava.
Omien videoiden katselukerta- ja tilaajamäärien menetys ei niinkään harmita juuri yhtään, enkä juurikaan ole ollut YouTubessa "sosiaalisesti aktiivinen" niin että minulla siellä varsinaisia "kavereita" tai muita kontakteja olisi, niin "sosiaalinen media" kuin YouTube onkin (olen aina pitänyt sitä muutenkin enemmän televisioon rinnastettavana viihdemuotona kuin sosiaalisen kanssakäymisen alustana - vaikka eiväthän nämä sinänsä ole ristiriidassa keskenään ja sulje toisiansa pois, mutta you know ;D).
(Sivukommentti: kuinka sosiaaliseksi toiminnaksi pelkkä
videoiden lataaminen voidaan itsessään määrittää? En varsinaisesti pyrkinyt
itse viestimään lataamillani videoilla mitään sen kummempaa kuin että "hei, tällaistakin on olemassa silmien edessä". Mutta se siitä pohdinnasta;
pysytään aiheessa.)
Paljon enemmän tilin menetyksessä sen sijaan harmittaa omien henkilökohtaisten favoritesien ja watch later-listan menetys; oli tullut koostettua useiden satojen suosikkien lista ja oli myös aika monta videota, jotka oli tarkoitus katsoa myöhemmin joskus kun ehtisi (tubessa on niin paljon videoita ettei ehdi kaikkea katsomaan aina heti :P). Lisäksi vähän harmittaa sekin, että olen päässyt putoamaan kärryiltä niistä
videokanavista, joita seurailin (niitäkin oli aika monta enkä muistaisi
niitä kaikkia mitenkään).
Nythän on toki maailman helpointa jälkiviisastella ja jossitella tyyliin; "aijai jos
olisin ollut yhtään kaukokatseinen ja järkevä ja viitseliäs, olisin jo
aikaa sitten pitänyt kahta eri tiliä; toisen suosikkeja, ja toisen omia
videolatauksia varten". Mutta enpä ollut, tai laiskuuttani saanut aikaan, joten oma vika kaikki, tyhmä mikä tyhmä. ;D Menetetyn
tubetilin perään itkeminen on ihan turhaa, kun on ollut
koko ajan täysin tietoinen siitä, että se voi lähteä koska tahansa ja
minä hetkenä hyvänsä ja melkeinpä mistä tahansa syystä.
Muutama omakohtaisesti mieluinen muisto tubetuksen ajalta
Kun asiaa tarkastelee, niin mitään
oikeasti merkittäviä muistoja tubettamisen osalta minulle ei ole
kertynyt kovinkaan paljoa, kun ei lasketa erinäisiä yksittäisiä videoita (ja niiden
katseluista syntyneitä fiiliksiä ja oivalluksia) itsessään, eikä myöskään joitakin omiin videoihin saatuja kommentteja (joista jotkut olivat kyllä aika nasevia oivalluksia tai muuten helmiä). Tubessa ei
ole syntynyt merkittäviä kontakteja (kun ei ole ollut pyrkimyksenäkään hankkia niitä),
enkä ole muutenkaan varsinaisesti saavuttanut tubettamisella
mitään henkilökohtaisella tasolla, paitsi ehkä mahdollisesti näön
huonontumista liiasta ruudun tuijottelusta, heh.
Toisaalta eipä minulla ole ollut mitään tavoitteitakaan sen enempää
ollut, muuta kuin katsoa videoita, tykätä niistä, satunnaisesti
kommentoida niihin, koostaa suosikkilistaa ja vasta myöhemmin alkaa
ladata ja jakaa visuaalista materiaalia itse, ja nekään videot eivät ole
olleet mitään
originaalijuttuja vaan lähinnä VHS-aikakauden taltiointeja. Onhan kyllä muutamia videoita tullut itse enemmän tai vähemmän luovasti editoituakin vapaa-ajan ja ideoiden puitteissa.
Ehkä ainoaksi jollain tavalla "merkittäväksi" jutuksi oman tubettamisen osalta voidaan laskea se, että vuonna 2012 Dibitassujen
tuottaja kommentoi editoimaani Dibitassu-fanimusiikkivideoon. Kommentti
itsessään oli valtava ilonaihe, ja vielä kun tuolloin sai ja pystyi vastaamaan ja ilmaisemaan sanoin
oman fanituksen sarjalle ja tuen tulevaisuuden projekteille henkilökohtaisesti (vaikka toiminkin
nimimerkillä, mutta silti), niin...!
...niin.
Kuten ylempänä mainittu, suosikkilistan katoaminen on se asia mikä kaikkein eniten tubetilin menetyksessä "raastaa". Niin monta sataa hyvää videota listalle oli koostettuna, enkä mitenkään voi muistaa kaikkia, joita siinä oli. Oli siellä kyllä varmaan jotain ei-niin-hyvääkin. Ehkä. Mutta jotenkin sen kaikkein ensimmäisimmän favorite-videoni muistan kyllä ja tulen luultavasti muistamaan ikuisesti. :´D Ja miten hyvin se itse asiassa tavallaan kuvaa koko tätä nettitouhua ja kulttuuria! ... tai ainakin mitä joskus viime vuosikymmenellä oli. ;P
Olipa kerran Elämä-piirretystä muokattu video. Tosin mahtaakohan kukaan vuonna 2015 enää edes puhua mistään urleista? :-DD ... :-) Lataaja: vAlatalo
Ja toinen, ehkä jonkinasteisena tuben "lieveilmiönä" syntyneen YTP- eli YouTube Poop-pilavideokulttuurin tuotoksia. Muistelisin, että tämä olisi ensimmäisimpiä näkemiäni varsinaisia YTP-videoita, ainakin se on niiden joukossa ellei peräti ensimmäinen, en voi muistaa:
Alunperin suomalainen Nuthacker-nimimerkin YTPMV (=YouTube Poop Music Video) vuodelta 2007. Reuploadannut, eli uudelleenladannut: spartaremix asnickolas
YTP:llä on toki oma kotoinen vastine täällä Suomessa, useimmiten siitä käytetään nimeä sinätuubapaska, jos ihmiset nyt välittävät mistään tunnistesanoista. Kaipa siihen lienee useampi tubessa vieraillut niin sanotusti kompastunut, itse olen kyseisestä kulttuurista viehättynyt ja seuraillut sitä melkein yhtä kauan kuin olen tubessa (taikka "tuubassa"? ;D) jumittanut. X)P
Tube on tahattomasti tosiaan ollut myös mitä mainioin
julkaisualusta kaiken
maailman parodia- ja pilailuvideoille. Suomalaisetkin keksivät sen,
vaikka tokihan täällä on ollut kyseistä kulttuuria ja tehty
yksinkertaisia pilavideoita muumeista ja salkkareista jo ennen
YouTubeakin. :D Tube on vain antanut
lisäboostia kyseiselle kulttuurille. (Ja minäkin olen aikoinaan saanut tekijänoikeusrikkomusmerkinnän
editoidusta muumivideosta. ;> [Asia, jonka melkein voi katsoa ehkä
jonkinmoiseksi {kyseenalaiseksi} meriitiksi suomalaisena tubettajana olemiselle? ;>])
(Sivukommentti: välillä
julkisuudessakin puhutaan "tubettamisesta" ja "tubettajista", mutta mitä ne tarkalleen
ottaen ovat? Tubettajaksi määritellään yleisesti ja melko löyhästi ihmiset, jotka "tuottavat sisältöä YouTubeen"; usein sanalla määritetään myös ihmisiä jotka tekevät eräänlaisia videopäiväkirjoja [eli siis kuvaavat elämäänsä ja monesti myös omaa naamaansa kameralla], eli puhutaan
vlogaajista, mutta on se tubettaminen muutakin, kai. Itse enemmän katson
videoita kuin lataan niitä [olipa videoiden sisältö mitä tahansa] tai
kommentoin toisten videoihin, mutta olen omasta mielestäni ihan yhtä lailla
"tubettaja". Kai "niitä", tai "meitä", on moneen junaan. ;-))
Vähän ennen ja vähän jälkeen virtuaalisen menetyksen
Viime vuosina mietin kyllä toisinaan
välillä, pitäisikö tubesta omatoimisesti "luopua", kun sivusto
kävi läpi ties minkälaisia muutoksia, joista harvaa pidin tarpeellisena
ja hyödyllisenä. Merkittävin lienee loppuvuodesta 2013 tapahtunut
muutos, jota itse olen kutsunut "Google+-pakotukseksi". Olkoonkin, etten
tubessa mikään varsinaisesti sosiaalinen aktiivi ja kommentoija koskaan
ollut, niin siitä huolimatta oma tubettamiseni "epäsosiaallistui"
entisestään sen jälkeen, kun tubetilin liittämisestä Google+-palveluun
tehtiin periaatteessa pakollista (aiemmin tämä liittäminen oli ollut
vapaaehtoista); käyttäjiltä
estettiin/vietiin kommentointimahdollisuus, elleivät nämä tavallaan
"vieläkään"
ole liittyneet
Google+:aan. Googlehan
nappasi YouTuben melko pian omistukseensa aikoinaan ja on ujutellut ja
säätänyt kaikkea tässä, niin ehkä tavallaan se ei ole tullut mitenkään
yllätyksenä. Oma
kantani
kuitenkin oli, etten tarvitse Google+:a yhtään mihinkään, joten jos
minulta siihen
liittymättömyyden takia estettiin tubekommentointi, niin olkoon sitten
niin. :D (Ikäväähän se oli, ettei sen jälkeen enää voinut vastata
toisten käyttäjien mukaviin
kommentteihin ja asiallisiin kysymyksiin, toisaalta ehkä myös parempi,
sillä tuon
jälkeenhän ei vahingossakaan voinut vastakommentoida
mitään satunnaisiin provokaatioihin vaan ne saattoi rauhassa sivuuttaa
ja jättää omaan arvoonsa. [En minä jaksa internetissä muutenkaan inttää
ja tapella, mutta näin sitä ei varmasti voinut tapahtua eikä muutenkaan
tullut kirjoitettua höpsöjä turhanpäiväisiä kommentteja enää. ;-)])
Vuosikausia jotenkuten onnistuneesti ylläpidetyn tubetilin lopullinen jäädytys oli tietyllä tapaa
jonkinlainen virtuaalisesti koettu menetys, vaikkei se
elämää tietenkään kaatanut koska onneksi elämässä on muutakin sisältöä
kuin tietokoneen ääressä ja erikseen tubessa jumittaminen. Nettielämän virtuaalisia
tapahtumia kannattaa tuskin muutenkaan kauheasti verrata tosielämän oikeisiin
tapahtumiin, mutta täytyy todeta ja myöntää,
että hyvinkin merkittävä (ellei jopa valtava) osa internetin käytöstäni
on edellisen vajaan kymmenen vuoden aikana ollut pitkälti nimenomaan
YouTubessa kirjautuneena olemista (ja sikäli kuin
blogiani luetaan, lienevät lukijat huomanneet miten tekstisisältöä täydentämässä on usein upotettu tubevideo). Siispä kuitenkin tube oli minulle jossain mielessä hyvinkin tärkeä, vaikken ehkä haluaisi myöntää sitä.
Mutta sellaista se vain on, eikä täällä netissäkään ihan kaikki ole pysyvää ja ikuista. Ja ajan
kanssa tämäkin "virtuaalinen nettielämän tragedia" on ollut helpompaa
kääntää myönteissävyiseksi; uuden tilin voi luoda, suosikkilistan
keräämisen voi aloittaa alusta, videoita voi alkaa ladata uudestaan
halutessaan. Omien videoiden katoaminen YouTuben "pilvipalvelusta" ei haittaa itseäni
laisinkaan - sen sijaan vähän käy sääliksi niitä tahoja jotka
mahdollisesti olivat linkittäneet/upottaneet videoitani omissa jutuissaan
pitkin ja poikin internettiä.
Höpsöön kiintymykseen (ja jonkinasteiseen riippuvuuteenkin) nähden on vähän
hämmentävää, miten nopeasti tuli kuitenkin vieroituttua tubesta lopulta; sopeuduttua
siihen, ettei yhtäkkiä enää voikaan selata favoriteseja, tai omiin
videoihin postattuja kommentteja tai videoiden statistiikkaa, tai silmäillä
tilattujen kanavien uusia videoita. Vasta nyt hiljalleen muutamien kuukausien kuluttua on vähitellen noussut se fiilis että "voisi ehkä
hissuksiin palata tubeen jumittamaan", eikä sekään ole ollut niin kovin
voimakas fiilis, vaan lähinnä satunnainen vapaa-ajan tapon tarpeeseen
liittyvä hetkellinen tylsyyden tunne.
Ja tietenkin minulla on ollut myös
ristiriitaisia fiiliksiä ja yleistä arpomista tubeen palaamiseen liittyvien ajatusten osalta. Nykyään kun Google+ on pakollinen kaikille uusille käyttäjille, ajatus palaamisesta ei suoranaisesti houkuttanut ensi alkuun. Sen lisäksi tube on vaikuttanut suorastaan rikkinäiseltä välillä, ihan ilman kirjautumistakin. (Esimerkiksi videosoittolistojen autoplay-toimintoa ei saa pois päältä ja
videoihin generoituu automaattisia tekstityksiä aivan päin honkia [ja
puheentunnistustoiminto johon tekstitysten generointi perustuu on noin
niinkun muuten ollut aika surkealla tasolla aina]. Lisäksi YouTuben integrointi
osaksi Google+:aa hämmentää, kun tuben käyttö kuitenkin sujuu hyvin
paljolti ilman sitä googleplussaakin.) Siksi mietin ja puntaroin että kannattaako sinne tubeen
edes palata.
Mutta kyllä kai. Ehkä kiintymykseni sivustoon on turhan vahva, tai kyseessä on hömelö riippuvuus, joka joka tapauksessa voittaa. :P
Käytän tämän vanhan kanavan jäädyttämisestä syntyneen "uuden
tilaisuuden" hyväkseni siten, että uudelleen alusta aloittaessani
splittaan homman lähtökohtaisesti kahdelle kanavalle. Loin uuden
tilin ja YouTube-kanavan jo 1.4.2015 mutta virallisesti julkistan sen
täällä blogissa vasta nyt. Vähän epäomaperäisesti ja tylsästi nimesin
tämän kanavan yksinkertaisesti anifriend 2.0:ksi, vaikka
käytännössä se olisi voinut olla jotain muutakin, en tiedä kuinka paljon
muut käyttäjät tai anonyymit satunnaisvierailijat laittoivat nimeä
merkille. Sillä kuitenkin mennään.
Jälleen yksi huono puoli nykyisessä YouTubessa; käyttäjätunnusten osoitteet eivät ole enää sellaisenaan tyyliin /user/nimimerkki, vaan kaikkien uudempien kanavien urlit ovat pelkkää satunnaisgeneroitunutta kirjain-numero-sekamelskaa, katsokaa nyt tätäkin rumuutta:
youtube.com/channel/UCKaVzhRqie6wVvhoN5Ub0fw
!!! Kyllä youtube.com/user/anifriend oli vaan niin kaunis verrattuna tuohon. :<
*Jälkikäteinen lisäys 14.6.2021: kivaa huomata vuonna 2021 että tubessa pystyykin nykyään luomaan kustomin urlin! Tartuinkin heti toimeen kun huomasin, ja nyt anifriend 2.0-kanavalle pääsee siis myös seuraavanlaisella urlilla:
https://www.youtube.com/c/anifriend20
Näyttääpä huomattavasti paremmalta... *lisäys loppuu*
Mutta
se siitä suremisesta. Joka tapauksessa uutta kanavaa luotuna ja
avatarinkin pidän samana jota suuremman osan ajasta viime vuosina
edellisellä kanavalla käytin, Ihmemaa Oz-sarjan Pelätti. Hahmo saa
promota itseään (ja sarjaansa) tubekanavallani jatkossakin.
Tubeen aiemmin lataamistani videoista 98% on tallella toistaiseksi ehjillä kovalevyillä (enkä
myöskään ole tuhonnut alkuperäisiä VHS-kasettinauhojen
raakamateriaaleja, eikä aikomuksenakaan ole hankkiutua eroon niistä), vain pari harvaa itse videokameroitua ja
tubessakin ollutta klippiä ei sen sijaan ei taida olla, mutta eivätpä ne
kanavani suosituimpia videoita muutenkaan olleet. :-)
Periaatteessa
voisin siis ladata YouTubeen uudelleen ja takaisin lähes kaikki videot,
jotka eivät aiheuttaneet mitään "ongelmia". (Sellainenkin hyvä puoli tässä kanavan menetyksessä kyllä on, että nyt
voisi pakata videopätkät paremmin, kaikki kun eivät olleet kovinkaan
hyviä laadultaan. Mitään HD-laatua on kuitenkin turha odottaa,
sitäpaitsi tuntuu jotenkin perverssiltä ajatukselta yrittää vääntää joku
1980-luvun aikainen vähän suttuinen videonauhoite HD:ksi... XD Ideana
kun on muutenkin ollut vain näyttää, mitä on, ja niin siihen riittää
yleensä vain se, että kuvasta saa edes jotenkuten selvän... ;-))
Toiselle, vielä mielessä kypsyvälle ja nimeämättömälle kanavalle
ajattelin tulevaisuudessa koostaa uuden favorites-listan siinä toivossa
että kanava säilyy pitempään, ja sille myös lataan satunnaisempia
sekalaisempia itse editoituja videoita, joita edellisellä kanavallakin
oli muutamia. Videoilla ja videoeditorilla leikkiminenhän on
tunnetusti hauskaa puuhaa (tämänkin tädin mielestä), mutta epäilen
vahvasti sitä että kukaan tubekävijä oli kanavallani käynyt tai tilannut
sitä esim. Shaoranin muumimainen hiihto- tai Alfredilla on hieno piano-tyylisten
videoiden takia. Sekalaisuus ja randomius vapauttavat laittamaan
kanavan nimeksi ja avatariksi mitä tahansa, mitä vain keksin. (Muun
muassa tunnen vähäistä kiusausta ja intoa nimetä tilini esim. jonkin
fiktiohahmon mukaan, siihen liittyy ilmiö, jonka olen huomannut tubevideoiden kommenttipalstoilla yhä enenevissä määrin viime
aikoina. Miten paljon tubessa onkaan videoita kommentoivia animehahmoja
esimerkiksi! ;D Kommentoivat fiktiohahmot ovat toisinaan
puolihauskojakin, eikä siinä taideta kauheasti syyllistyä
identiteettivarkauksiin(?). Mitäs tällainen toiminta on mahdollistettu niin
että ihmiset voivat esiintyä joko omalla nimellään tai sitten jollain
muulla... ehkä jossain mielessä väärinkäyttää sitä annettua systeemiä.
;-) [Yksi hupaisimpia tällaisia näkemiäni tubekeskusteluita oli Muumit Rivieralla-elokuvan trailerivideon kommenttipalstalla, missä parikin Higurashi no naku koro ni-hahmoa taisi keskustella purjon kera, tai jotakin sellaista muistelen. :´D])
Ehkä en saanut pidettyä alkuperäistä anifriend-tiliäni kymmentä vuotta,
mutta tubettaminen silti tullee jatkumaan yli sen kuitenkin - "valitettavasti"? Ja mitä tulee niihin videoihin, jotka tubesta jouduin poistamaan ja joita en aio uudelle kanavalle palauttaa... olen ajatellut luoda Dailymotioniin eräänlaisen roskiksen taikka kaatopaikan taikka tunkion niitä varten jossain vaiheessa myös. (Agapion dubbaamat pikkuponipiirretyt laitoin jo sinne viime vuonna "pakon edessä" ja ihan siedettävästi on toiminut, miksenpä sitten laittaisi sinne muutakin. Luotan siihen, että ihmiset joita kiinnostaa, löytävät kyllä ennen pitkää. :P)
Pieni yleisasiaextra
Euroviisutkin olivat ja menivät tässä välissä, mutta en viitsinyt vaivautua kirjoittamaan niistä mitään tänä vuonna, oli muutenkin melko mälsät viisut omasta ja lähipiirin mielestä.
Tämäkään kuva ei liity mihinkään, laitan sen silti.
