Otetaan kärsivällisesti pataan Muumipeikon hahmossa

En tiedä miten, mutta jostain syystä mieleeni muistui kuluneena keväänä, että eikös Game Boy Colorille ollut joku muumipeli joskus. En eläissäni ollut pelannut sitä, mutta muistelin kyllä nähneeni aikoinaan pelin kansikuvan mainoskatalogeissa ja jonkin pelivideonkin olin joskus kauuuan sitten katsonut. Mutta en siis ollut koskaan itse pelannut.

Niinpä sitten ajankulukseni päätin vilkaista, millainen peli vuonna 1999 julkaistu Moomin's Tale oikein on. Tosin tänä päivänä lienee hankalahkoa saada ihan fyysistä pelikasettia käsiinsä (Game Boy Color kyllä on omistuksessa), joten täti tyytyi hommailemaan emulaattorin tietokoneelle.

Ajattelin ja uumoilin etukäteen, että kyseessä on varmaan ihan helppo lapsille tehty peli. Erehdyin pahemman kerran.

Lähtökohtaisesti peli on varsin yksinkertainen tasohyppelypeli, jossa ohjataan Muumipeikkoa kuudessa seikkailullisessa tarinassa. Pelin kieleksi voi valita joko englannin, saksan tai ranskan.

Pelissä suoritetaan erilaisia tehtäviä ja luonnollisesti kohdataan vastustajia. Potentiaalisten vihollisten päälle hypitään, tämä pelirakenteellinen piirre tuo tahattomasti itselleni mieleen kohtauksen Tove Janssonin alkuperäisestä muumisarjakuvasta "Vaarallinen talvi".

...tjooh, ei liity peliin yhtään mitenkään, mutta hyppelystä tuli mieleen tämä riemukas kohtaus. :D

Muuten Muumipeikko on täysin aseeton, ja ottaa melko herkästi osumaa sekä vihollisista että ylipäätään kaikenlaisesta muustakin liikkuvasta (etenkin vierivästä, putoavasta ja lentävästä), mikä välillä tuntuu kohtuuttomalta; mm. tästä piirteestä tämä jaaritus on saanut otsikkonsakin. :-) Muumi saa turpaan muttei itse vedä suoranaisesti ketään lättyyn! Veri ei sentään lennä; osuman saatuaan peikko jää vain istumaan ja mulkoilemaan pelaajaan päin alta kulmain kunnes taas lähdetään liikkeelle.

Pitkin peliä kerätään erilaisia hedelmiä ja se on jopa oleellinen sivutavoite pelissä etenemisen kannalta. Kerätyt hedelmät toimivat kahdella tavalla; syömällä niitä Muumipeikko saa palautettua kestävyyttään (ja joillakin jopa kasvatettua sitä), ja isompia vastustajia kohdatessa hedelmät toimivat jonkinlaisina "lisäeläminä". Tietenkin jos kaikki hedelmät loppuvat ja muumi häviää, tulee "game over " siinä mielessä että tason voi pahimmillaan joutua aloittamaan jopa kokonaan alusta, tässä on kuitenkin vaihtelua tasojen välillä. (Tähän lisäksi mainitsen vielä, että pelissä ei ole tallennusta vaan aikaisemmat tasot voi ohittaa vain niiden läpäisyistä saaduilla numerokoodeilla.)

Edetessään peli luonnollisesti vaikeutuu taso tasolta, ja siinä pärjääminen vaatii melkoisen paljon tarkkuutta ja keskittymiskykyä (ja itselläni tämä jälkimmäinen oli keväällä jokseenkin heikolla tolalla kuten tuonaikaisesta Tuuli nousee-leffakirjoituksesta näkyy :D). Ja jos emulaattorilla pelatessa olivat hermot kireällä, niin vielä vähemmän mielelläni kuvittelen ihan reaalilla GBC:llä pelaamista. :D Hivenen nolottaa kertoa, että jo kolmannen tason puolivälivastustajan kohdalla tädille tuli tenkkapoo ja oli ihan oikeasti ruvettava etsiskelemään netistä läpipeluuohjetta jos siitä olisi saanut vinkkejä... tähän otaksuttavasti "ihan helppoon lastenpeliin". 

Miten monta kertaa näinkään tämän ruudun ensimmäisellä läpipeluukerralla? :D

Etenkin vitostaso on monin tavoin haasteellinen (ja suoraan sanoen todellinen kenkkuilu pelintekijöiltä, mutta ehkä en paljasta tarkempia yksityiskohtia). Täten nostan ehdottomasti hattuani kaikille niille jotka ovat onnistuneet läpäisemään kyseisen tason ihan Game Boy Colorilla pelatessaan (emulaattorilla pelatessa oli tietenkin helppoa huijata vähäsen tässä kohtaa...).

Tämä lohikäärme tässä ei ole mikään helppo vastus.

Entäpä ne itse tarinat sitten? Ne ovat mukavan vaihtelevia alkaen Muumimamman kadonneen nenäliinan etsinnästä jatkuen muun muassa seikkailuun aavelaivalla. Pääsääntöisesti hillutaan Muumilaakson metsissä ja vuoriluolastoissa.

Peli on ihan hauska ja viihdyttävä "tasohyppely-mättö" (vaikkei muumi varsinaisesti mätäkään ketään), jossa on kuitenkin siteeksi tarinaa lyhyine alku-, väli- ja loppunäytöksineen, ja joka limittyy muumimaailman kontekstiin siinä mielessä, että Muumilaaksossa voi tapahtua mitä vain; meinaan, että jos Tove Janssonin alkuperäisten muumien pohjalta tekisi nimenomaan toiminnallisen seikkailupelin, se voisi olla kutakuinkin vaikka tämäntyylinen. (Vieläkin laajempaan ja monipuolisempaankin settiin muumit soveltuisivat kuin niihin lastenpeleihin, joita kaikki viralliset PC-peliromput ovat - tosin täytyy niiden puolustukseksi sanoa, että eivät nekään mitään ylihelppoja pelattavia ole.  [Hm, viitsisinköhän joskus jaaritella muista pelaamistani muumipeleistä...])

Visuaaliselta ilmeeltään peli muistuttaa paljon Muumilaakson tarinoita-sarjaa ja juonellisia yhteneväisyyksiä piirrettyyn voi nähdä (ottaen huomioon että peli on tehty liki kymmenen vuotta sarjan jälkeen ;D), joskin kerronnallisissa tarinaosuuksissa hieman tökkii ja vaikuttaa että taho, joka on versioinut pelin länsimaisempaan muotoon, ei ole ollut kovinkaan perehtynyt muumien maailmaan (esim. vanha kunnon Taikuri esitellään vähän epämääräisen oloisesti "nuorena miehenä"... :DP), mutta peli lienee ollut ihan OK pelattava, jopa nautittava, jokseenkin tai täysin muumeihin perehtymättömillekin, ainakin YouTube-käyttäjä MediocreLP on tehnyt pelistä Let's Play-videosarjan. Pelin musiikit ovatkin sitten ihan omanlaisensa eivätkä ne taas muistuta muumisarjasta ollenkaan.

Pelin tekstiosuuksia lukiessa ja päässä kääntäessä on hauska ajatella animaatiosarjan kertojaääntä selostamaan pelin tapahtumia... :D

 

Vähän harmittaa, että peli on nimenomaan ja vain Muumipeikon tarina; olisi hauskaa jos pelissä voisi pelata vaihtoehtoisesti muillakin hahmoilla, tai jos edes hahmojen välistä interaktiota olisi enemmän. (Eihän sillä välttämättä olisi varsinaista merkitystä ja vaikutusta itse pelin etenemiseen, mutta kuitenkin... se olisi hyvä lisämauste, etenkin kun muitakin tuttuja muumihahmoja kuitenkin näytetään aina välillä). Mutta niin, Muumipeikosta kertovana toiminnallisena tarinaseikkailuna peli toimii erinomaisesti, ja vaikka se ei olekaan niin helppo kuin olin kuvitellut, niin osin juuri haasteellisuuden takia se on hauska (jos välillä hivenen turhauttavakin) pelattava, ja sen pariin oli mukava palata vielä uudestaankin koleahkon alkukesän aikana (ja ihan hauskaa oli myöskin kasata tämä pelijaaritus :>).

---
Extra: pelin loppu-loppu aiheuttaa lievän hämmennyksen. Varmaan riippuu pelistä ja sen tekijöistä, mutta muistelen miten aikoinaan Pokémonia pelatessa pelin läpäisyn jälkeen tulivat lopputekstit kuin elokuvassa ikään. Tässä muumipelissä sellaisia ei ole lainkaan, ja peli itse asiassa jää vain jumittamaan loppuruutuun. :D

Kokonaan toinen asia on sitten pelin "alkuperäinen" japanilainen versio. Siitäkin löytyy läpipeluu-videosarja YouTubessa (ilman pelaajan puhetta) (Moomin no daibouken-videot tässä soittolistassa), ja ihan ensimmäisessä pelivideossa huomaa jo alkusekunneilla, että pelissä on ollut alunperin vähän enemmänkin tekemistä ja ilmeisesti kunnolla tarinaa. Sääli vain, että peliä räplätään niin kovaa vauhtia ettei tekstejä ehdi lukemaan, olkoonkin etten juuri pahemmin ymmärtäisikään niistä kovin paljoa. Mutta voisin silti yrittää harjoittaa vähäistä japaninlukutaitoani ja katsoa videoista kuinka paljon pelistä on karsittu täällä lännessä. :D

Vilkaisuna: Ninjapingviini Manmaru

Tämä blogiteksti on väsätty poikkeuksellisen nopeasti, sillä täti on tällä hetkellä jokseenkin innoissaan hiljattain tekemästään löydöksestä. :D

Tai oikeammin sanottuna uudelleenlöydöksestä. YouTubessa kun on tullut hilluttua monta vuotta niin siinä on ehtinyt näkemään kaikenlaista, ehdottomasti parhainta antia ovat olleet animesarjojen tunnuskappalevideot, niitä voi aina katsella vaikkei välttämättä itse sarjoja tulisikaan katsottua. Yksi mieleenpainuvimmista on ollut Ninpen Manmarun (1997-1998) alkutunnari.


Hitsi, mieleisimpiä korvamatojani. Hyväntuulisuudessaan tarttuvimpia tunnaribiisejä ikinä!

Tuo kyseinen video kuuluu kategoriaan "alan etsiä uudestaan jos huomaan sen kadonneen tubesta". Tämäkin pätkä on ehtinyt vuosien aikana ilmestyä ja kadota moneen kertaan, ja edellisestä näkemiskerrasta oli mennyt jo useampi vuosi niin että uskoin jo, etten välttämättä enää koskaan sitä näekään. :D Ainoa lohtuni on ollut biisin kokopitkä versio, jota on mukava kuunnella aina silloin tällöin, mutta sittenkin olen kovasti kaivannut myös sitä tunnarin visuaalista matskua. (Joten ehkä innostukseni on ymmärrettävää?)

Biisi on tarttuva ja kuvallinen antikin miellyttää sen verran, että haluaisin katsoa sarjan ihan pelkän alkutunnarin perusteella. (Itse asiassa muistelen, että olen joskus jonkun jakson tai pari katsonutkin, mutta sekin lienee ollut joskus viime vuosikymmenellä tuben olemassaolon aikaan, enkä enää muista mitään.) Sarja kertonee ninjapingviinin ja tämän kavereiden kommelluksista. En tiedä onko kyseessä lastenohjelma vai kaikenikäisten kohelluskomedia, luultavasti jälkimmäinen. :D

Vielä vain paranee, kun näköjään koko 30-jaksoinen sarja näkyy ladatun YouTubeen. Luulenpa että tässä lienee yksi tämän kesän animenkatsomisprojekteistani. :D (En uskalla pantata katsomista varmaankaan kauaa, pelkään niin lujaa että tämä ehtii jälleen kadota tubesta. XP) (Lisäys 28.6.2014: voi rähmä, pelkäämäni tosiaan tapahtui, sarja näkyy poistetun tubesta kokonaan, samaten kuin upottamani videokin. Onneksi ehdin kuin ehdinkin juuri katsoa sarjan läpi ensin!) Virallisia tai fanien tekemiä tekstityksiä ei ole, mutta sehän ei estä katsomasta, ja luulen, että jos tarvitsen lisävalaistusta johonkin, saan sitä luultavasti pieniltä, mutta peruskattavilta englanninkielisiltä fanisivuilta jotka edelleen ovat olemassa! :´)

Kaipa tätä myötä toivotan hyvää kesää, blogiinkirjoittelutahti ei ole muutenkaan kovin tiuha, ja voi olla että kesän aikana tahti on vieläkin verkkaisempi, jää nähtäväksi.

Vilkaisuna: jotain ihmeen hunajapupusia maksutelevisiossa...?

Olen tässä viikonloppuisin katsonut Maikkarin lastenohjelmia (sieltä tulee Professori Balthazaria, dubattua Paavo Pesusientä ja Gumballin mieletön maailma on visuaalisesti jänskä piirretty myös). Mainosvälit yleensä skippailen, mutta sitten on vilahdellut jotain kummaa animelta näyttävää, ja kun vain epämääräisesti sivusilmällä on vilkaissut niin olen ajatellut että jaa tässä mainostetaan jotain Pokémonia (ihmishahmot kun näyttävät vähän joiltain poksu-sivuhahmoilta). Mutta ei sittenkään vaan jotain Hunajapupusia. Mitä ihmettä, tuleeko televisiosta oikeasti jotain muutakin animea kuin muumeja, Poksua, höttöshounenmättösarjoja ja Ghibli-elokuvia (jotka nekin kaikki -niitä uusimpia lukuunottamatta- lienevät jo julkaistu DVD:nä...)?!

Faktahan on, että televisiossa ei juuri ole animea nykypäivänä. Tämä on tädistä vähän ikävää, minä nimittäin olen vähän vanha jäärä siinä mielessä, että katson kaikkia tv-ohjelmia ja lähetyksiä mieluiten telkkariruudulta edelleenkin näin nyky-internet-aikanakin. Ja katsoisin siis animeakin kaikkein mieluiten telkkarin enkä tietokoneen ruudulta (vaikka nämä ovatkin melkein sama asia nykyään, ja littaruutuja molemmat :D [tietokoneella/netissä lojuvat animethan voi toki helposti "katsoa telkkarista" kytkemällä läppärin töllöön HDMI-kaapelilla, mutta ei sekään ole iiihan sama asia]). Joten kun tv-ruudulla näkyy vilauskin jostain - ja mistä tahansa - muusta kuin muumista, poksusta, epäkiinnostavasta shounenmätöstä tai ghiblistä (huom. näissä edellämainituissa ei ole mitään vikaa, mutta ajoittain vähän tympii kun aina vain näitä ;>), niin totta hitsissä se alkaa kiinnostaa ja tekee jopa vähän melkein mieli bilettää, oli se vilahtava sarja oikeasti vaikka mitä skeidaa.

Kun nyt sitten huomasin, niin yritinpä ottaa asiasta vähän selkoa. Tämä mainostettu Hunajapupuset (Sugarbunnies, vai Sugar Bunnies?) on siis joku Sanrion hahmoihin perustuva sarja, jossa ilmeisestikin leivotaan ja siinä on söpöjä pupusia. (Tulee vähän Cinnamoroll mieleen, tosin se hahmo taisi olla koira...? Mutta silläkin on pitkät luppakorvat.)


Löysin myös ihan tubeen ladatun VLMedian julkaiseman trailerivideonkin!

Söpöt eläinhahmot useimmiten vetoavat, mutta joskus minäkin saan söpöilystä ja makeudesta yliannostuksen ja alkaa ällöttää, ja epäilen, jaksaisinko katsoa tätä, pelkän tv-mainoksen ja tuon trailerivideon perusteella se on juuri ja juuri siinä rajalla. (Näin rönsyilevänä sivukommenttina, yritin joitakin vuosia sitten katsoa jakson Onegai My Melodya [koska kerran törmäsin sarjan Kuru Kuru Shuffle-kauden OP-videoon tubessa ja tykkäsin ja tykkään siitä edelleen {ja sekin muuten on Sanrio-hahmosarja}], mutta ensimmäisen jakson jälkeen ei huomattavammin houkuttanut katsoa lisää. En kyllä muistakaan siitä enää paljoa, pitäisiköhän joskus huvikseen kokeilla katsoa uudestaan jos mieli olisi muuttunut?)

Mutta, riippumatta siitä haluaisinko/jaksaisinko sarjaa katsoa, en pysty siihen, Hunajapupuset kun näkyvät maksukanava Juniorilla (ja en viitsi ostaa maksukanavapaketteja, kun haluaisin katsoa vain ja ainoastaan yhtä lastenohjelmakanavaa ;D), tietenkin. Onhan näitä Sanrion hahmosarjoja kyllä kai ennenkin nähty, mutta ne Hello Kittytkin näkyvät/ovat näkyneet jossain maksukanavalla, jossei Maikkarin, niin sitten Nelosen. (Itse asiassa Juniorilla pyörii ja Maikkarilla mainostetaan nyt myös jotain Hello Kitty: Onnistu kanssani!-sarjaa. Yäääh, vaikka nämä animet onkin suunnattu joillekin päiväkoti- tai kouluikäisille, niin Ani-tätikin katsoisi niitä silti ihan mielellään. :< Hah, oivalsin jotain: en viitsisi nähdä erikseen vaivaa näiden lastenohjelmien etsimiseen netistä, mutta tv:stä tarjoiltuna kyllä katsoisin. :P)

Tällä maksukanavapainotteisuudella ei tosin ole kai ehkä paljonkaan väliä, sillä myynnissä on DVD-lättyjäkin. Ja tämä onkin todella edistyksellistä, sillä 26(vai 27?)-jaksoinen sarja on saatu mahdutettua "vain" kolmelle levylle. (Tosin Hunajapupusten jaksot taitavatkin olla vain kymmenminuuttisia, se selittääkin.) Melkein houkuttaisi tuhlata rahaa. :P Mutta toisaalta ehkä ei pidä innostua liikaa, tuo trailerivideo kun antaa vähän ymmärtää, että sarjan nimi olisi Sugarbunnies Chocolat!, ja se taas kuulostaa jokseenkin aivan animesarjan jatkokauden otsikolta... ja juuri sitähän se taitaa ollakin. Kun nyt tutkin, niin Sugarbunnies on kolmen 26/27-jaksoisen kauden muodostama sarjakokonaisuus vuosilta 2007-2009. Ensimmäinen kausi on Sugarbunnies, jatkokausien liitenimet ovat Chocolat! ja Fleur. Jos nämä hunajapupuset joita Juniorilla esitetään ja DVD:llä on julkaistu ovat tuota toista Chocolat!-kautta, niin onpa taas tosi järkevä ja looginen meno kun sarjaan hypätään mukaan vähän niin kuin keskeltä... :P

Alkaa vähän tuntua siltä että riemuitsin liian aikaisin; en nyt tiedä onko tämäkään niinkään bilettämisen arvoista sittenkään, tuohon peruskaura-valtavirta-animelistan perään voi vielä lisätä sanrion. Eli minun on kaiketi muotoiltava sanani uusiksi; nähdäänköhän televisiossa enää koskaan mitään muuta kuin aina sitä samaa muumi-poksu-mättöshounen-ghibli-sanrio-animea? (Kyynikko vastaa tietenkin: tuskinpa.)

Ani-tädin euroviisujälkipyykki 2014

Viisujaaritusta jälleen. Viisut olivat ja menivät jo ajat sitten, mutta haluan silti jälkipyykkäröidä viiveellä. Jossei kiinnosta, voit skipata. :>

Eli mitä sanottavaa minulla on tämän vuoden euroviisujen jälkeen? Noh, ensinnäkin tänä vuonna lähes kaikki omat "suosikkini" pääsivät jatkoon semifinaaleista (Portugalia lukuunottamatta, mutta se ei ollut mikään ylläri), näin montaa omaa suosikkia en muista aiemmissa katsomissani viisufinaaleissa olleen. Tosin tänä vuonna taisikin olla jotenkin vähän tai vähemmän maita mukana? Se selittäisi asian; ei ole ollut niin paljon maita joista valita suosikkeja eikä niin paljoa semifinaaleissa karsiutujia.

Koska biisit on kuunneltu jo esikatselussa, itse viisuissa huomio kiinnittyy siihen esitykseen ja lavashowhun. Niistä silmiä miellyttävistä (ja pistävistä) voisin kirjoittaa sanasen tai pari. Laitan nämä esiintymisjärjestykseen koska en jaksa rankata parasta showta; mitään itseäni tositosi säväyttävää ei tänä vuonna ollut.

1. Ukraina


Ukrainan lavaesitystä kohtaan on melko ristiriitaiset fiilikset, en tiedä mitä mieltä olla, visuaalisesti jotenkin epätasainen esitys. Katseeni ja huomioni kiinnittyy esityksen alusta väkisinkin enemmän tuohon isoon "hamsteripyörään" ja siinä temppuilevaan ja juoksevaan miestanssijaan (vai akrobaattiin, mikä liekään), joita laulajatar kuitenkin yrittää peittää. Valtaosan ajasta tuntuu, että joku tai jokin on nyt tiellä. (Itse viisu oli perusrenkutus, joka itsessään kyllä on jäänyt ikävän tehokkaasti korvamadoksi päähän soimaan. :P)

4. Islanti


Islanti kuulosti ja näytti justiinsa niin kivalta lavalla kuin odotinkin. Ehdottomasti kevyin ja hyväntuulisin biisi ja iloisin ja värikkäin show tänä vuonna.

6. Romania


Romanian esitys taisi koreografialtaan olla melko sama kuin esikatselun esitysvideossakin, paitsi että nyt viisuissa piano lavalla oli ympyränmallinen. OVI-herra ei ihan ehdi juoksemaan ajoissa pianolle (videossa kohdassa 2:34) silloin kun sitä "pitäisi" pimputtaa, tämä ehtii hitusen pistää silmään. :\ Muutenkin tuntuu vähän hölmöltä tuollaisen livesoittamisen illuusion luominen,  ja vielä vain osittain eikä vaikka niin että äijä olisi pianolla koko biisin ajan. Ihan samantekevää kyllä kaikki; kun eihän siellä viisulavalla oikeasti edes soita kukaan! :D

7. Armenia


Armenian viisu oli finaalissa ensimmäinen esitys, joka nosti karvat pystyyn. Tykkäsin biisistä esikatselussa, tykkäsin live-esityksestä.

8. Montenegro


Montenegron esitys oli mielestäni viisujen kaunein, sinisävyisistä valotaustoista paras ja luistelijatyttö hyödyntää lavatilaa laajasti eikä siltikään dominoi esitystä epämiellyttävästi (tai sitten kamerakohteet ja -kulmat on valittu oikein).

11. Itävalta


Itävallan esitys on ehkä staattisin, mutta hyvä osoitus siitä että ei siellä viisulavalla välttämättä tarvita ylimääräisiä ja turhia tilpehöörejä, kummia härveleitä tai sirkusakrobatiaa (toisaalta ehkä esiintyjää itsessään voitaneen pitää friikkisirkuksen vetonaulana? ;D). Savua oli vähän, ja pyroefektejä vasta ihan lopussa, jos tästä jotain voi sanoa puuttuneen, niin tuulikone ehkä? :D No ehkä se olisi sentään ollut jo liikaa.

15. Venäjä


En erityisemmin diggaillut Venäjän viisusta, mutta lavaesitys säteili ihan kivasti.

19. Espanja


Espanjan viisussa tanssitaan sateessa, mutta viisulavalla ei sentään oikeasti satanut vaikka melkein uskottavalta näyttikin ja tunnelma on kohdillaan.

21. Unkari


Usein on käynyt niin, että biisi, josta olen tykännyt viisujen esikatselussa, ei kuulosta hyvältä livenä (ja/tai sitten lavaesitys on karmea). Unkarin viisulle kävi vähän näin tällä kertaa, mielestäni se ei lavalla kuulostanut niin hyvältä. Biisin tarina ja tunnelma muuten oli kuitenkin sovitettu lavaesitykseksi niin hyvin kuin sen nyt ylipäätään olisi voinut tehdä, luulisin...

Sitten yleisiä kommentteja; Puolan viisun esityskieli olikin ilahduttavasti puoliksi puolaa kun esikatseluissa biisi oli kokonaan englanninkielinen (itse viisua se ei tosin sisällöllisesti paljoa parantanut), ja lavalla nähtiin vielä yksi tisulirako sentään, piste. Suomen viisu, ehkä esityskin (tai no en nyt tiedä) taisi ihan konkreettisesti olla something better, koska Suomen loppusijoitus viisuissa oli 11., ja ilmeisesti kaikkiaan paras sitten sen Lordin viisuvoiton. Jee Suomi. Ja Itävallan voitto... noh, kyseisen viisuesityksen jälkeen halli kuului raikuvan siihen malliin että ajattelin että todennäköisyys voittoon on kasvava. Ranska olisi minun puolestani saanut pärjätä vähän paremmin, mutta ilmeisesti viikset ja ironia (ja kielttämättä jumppamainen musa) eivät kansainvälistä viisukansaa miellyttäneet. :\ (Ranskahan oli viisufinaalin jumbo, ja hassua kyllä ne ainoat 1 + 1- pisteet tulivat juuri Ruotsista ja Suomesta. :D)

Kuten sanottu, en viitsi ja jaksa rankata viisuja armottomasti. Jotenkin paljon sinisävyisiä lavaesityksiä tuntui olevan. Ja vihellystäkin riitti! Ukrainan, Sveitsin ja Tanskan viisuissa tätä oli, muistaakseni. :D

Viisutekstitysten ajoitukset tökkivät paikoin ikävästi, mutta tämä oli odotettavissa, muutoinhan tekstit olivat täyttä asiaviihdettä, esim. Valko-Venäjän juustokakusta jäi käännökseen vain murusia. ;> (Ja mitä hittoa, ihmettelin kun ko. biisin tekstityksissä puhutaan Googlen kartoista, ajattelin että kääntäjä on ollut luova, mutta nyt kun yritin selvittää mitä biisissä ihan oikeasti lauletaan ja lisäksi kuuntelin vanhempaa videota, niin kyllähän siinä tosiaan alunperinkin on että "I look over Google maps trying to escape", tuotenimikiellon takia biisin sanoja on siis muutettu simppeliin muotoon, "I look over all the maps trying to escape". Nyt ihmettelen vain miten väärin itse taas kuulen, sillä (varmaan juuri tuon käännöstekstityksen johdattelemana) olin kuulevinani biisissä laulettavan jotain sellaista kuin "I look over maps app to escape" eli vähän niinkuin "karttasovellus" mikä olisi asiayhteyteen kyllä sopinut täydellisesti tänä mobiililaitteiden ja -sovellusten aikakautena! :´D Tosin, kuulo ei ole vahvimpia aistejani joten ei ole itselleni ylläri että kuulen mitä sattuu. :´))

Jepulis, eiköhän tämä riitä tämän vuoden euroviisuista. XP

Ani-täti esikatsoo euroviisuja 2014

Videospämmiä tiedossa jonkin verran. Jos euroviisut eivät kiinnosta, voi olla parempi että skippaat tämän jaarituksen.

(Meinasin aluksi otsikoida jaarituksen "eurosiivuja". :´D)

Ani-täti katsoo euroviisuja. Hajanaisesti lapsuus- ja teinivuosina, säännöllisesti jostain 2000-luvun alkupäästä, mutta tarkkaa vuotta en nyt jaksanut ruveta kaivelemaan. En tiedä viitsinkö tässä omaa viisukatseluhistoriaani availla, joskus toiste ehkä.

En pidä itseäni minään "viisufriikkinä" enkä koskaan äänestä euroviisuissa (paitsi kerran olen kyllä tainnut! Mutta muutoin tyydyn narisemaan ja rankkaamaan viisubiisuja sohvan pohjalta). Olen kyllä tilannut euroviisujen YouTube-kanavan, mutten katso videoita sieltä muutoin kuin linkatakseni kappaleita viisujen lähestyessä tai niiden aikana. En ikinä katso harjoitusvideoita tai mitään vaikka tyrkyllä olisi. :D (Sieltä tubestahan kyllä näkisi etukäteen vähän miltä ne lavashowt näyttäisivät, mutta en jaksa spoilata itselleni.)

Viihdyn tai yritän viihtyä tämän musiikillisen hömppäspektaakkelishown parissa, ja tavallaan tuntuu aina siltä että kesä on jo tosi lähellä kun viisut tulee. Ja aikaisin keväällä jo aletaan odotella viisujen esikatseluja. En kyllä tykkää kauheasti tästä TV2:n maratonitouhusta. Ei vanha tai ei-enää-niin-nuori ihminen jaksa istua tuijottelemassa viisuvideoita neljää tuntia yhtä soittoa putkeen ja vaikka jaksaisikin niin ei siinä meinaa pysyä järjissään. Ei niitä itse viisujakaan vedetä semifinaaleja putkeen ja finaalia päälle (olen kyllä joskus nähnyt unta moisesta), niin esikatselunkin voisi jakaa edes kahteen osaan. Itseni oli pakko keskeyttää kun en jaksanut valvoa viime lauantai-iltaa niin katsoin loput sitten digiboksilta seuraavana aamuna. Lisäksi tätiä ei ikävä kyllä kauheasti kiinnosta panelisti- vai mitkä lienee kommentaattorien kommentit ja sosiaalisen median ujuttaminen, joskin viisubiisien ja esiintyjien taustoitukset ja "kohut" ovat toki hauskoja ja mielenkiintoisia, niistä saisi olla enemmän juttua.

Tässä esikatseluhommassa on myöskin vähän hankalaa tehdä tasapuolista tarkastelua ihan vain siksi että esikatselujen viisuvideoissa on hyvinkin suurta vaihtelua kun joissakin maissa tehdään biisille ihan kunnon musiikkivideo ja sitten joissakin vain laitetaan se maan paikallisen karsinnan voittajan esitysvideo. Eli jos olisi tarkoitus tarkastella ja rankata ne itse viisut tasapuolisesti, se pitäisi tehdä pelkän laulun perusteella, kun esikatselussa video voi vaikuttaa turhan paljon ja viedä huomiota itse kappaleelta (tosin olen sitä mieltä että tämän hömpän nimeksi voisi vaihtaa Eurovision laulunäytöskilpailu tai jotain :D). Myöskään en pidä siitä, että esikatseluissa ei ole laulujen käännöstekstityksiä enää, yritäpä siinä sitten arvailla että mistähän tässä ja tuossa laulussa on edes kyse [tämä käytäntö oli jo viime vuonna, ja oikein hupaisaa olikin että kun esikatseluissa ei ollut tekstityksiä niin itse viisuissa tekstit olivatkin sitten poltettuna niin ettei niitä saanut pois vaikka jos olisi haluttanut, minä ainakaan en saanut kun yritin kokeilla :D]). Olkoonkin että varmaan valtaosa viisulauluista on englanninkielisiä tai ne sovitetaan sellaisiksi, joka tapauksessa tekstitysten puuttuminen (etenkin niiden harvojen oikeasti sanomallisten laulujen kohdalla) harmittaa ja ärsyttää.

Mutta eiköhän tuossa ollut tarpeeksi urputusta, joten voisin listata epämääräisesti omat lempparini (ja muut huomioni saaneet kuriositeettitapaukset) tämän vuoden euroviisuista esikatselun perusteella (mielipiteeni saattavat muuttua suuntaan ja toiseen varsinaisten viisulähetysten aikana ja jälkeen). En harrasta mitään kovaa biisien rankkausta tai muutakaan ja minäkään en tasapuoliseen vertailuun kykene, johonkin järjestykseen nämä kai kuitenkin menee.

1. semifinaali

Unkarin viisu on varmaan oma suosikkini ja sen esikatseluvideo on voimakas, mutta mietityttää miltä lavashow mahtaa näyttää. Itse voisin ajatella siihen jotain strobo-välkkyvaloja tai jotain sentapaisia jossain kohtaa kertosäettä? Oli miten oli, vaikka tykkään biisistä, niin luulen ettei se varmaan itse viisuissa kuitenkaan pärjää.

Armenia kuulostaa hyvältä, kun vaisu meno hiljalleen voimistuu, mutta silti vähän tuntuu, että lavalla ei välttämättä loista...

Islannin biisissä ja videossakin on menoa, mutta ihan toisella tavalla (ja videossa näkyy olevan stop-motion-animaatiota hitusen [ei kuitenkaan sen vertaa että viitsisi jaarituksen yhdeksi avainsanaksi merkitä "animaatio" ;D], ei sillä että animaatio itse viisuissa vaikuttaisi mitenkään). Esiintyjänimenä Pollapönk kuulostaa hauskalta, ja toivottavasti lavalla on vähintään yhtä hyvä meininki kuin videossa.

Montenegro saa tädiltä pisteitä siitä että lauletaan omalla kielellään (oikeastaan voisin aina antaa vähintään pisteen jokaiselle biisille mikä ei ole enkuksi :DP). Äijäesittäjä-biiseistä paremmasta päästä, sanoisin, vaikka en sanaakaan tajua. Video on kaunis, vaan miltähän näyttää lavaesitys sitten taas...

Portugalin biisi ja video tuntuu menneen jonnekin menneisyyteen... tulee ihan mieleen lapsuus jotenkin, justiinsa joku kasarinloppu-ysärinalku...?

2. semifinaali

Hämmennyin kun Itävallan video tuli. Onko siinä nainen jolla on parta, vai naiseksi pukeutunut mies? Samantekevää oikeastaan, kun upealla tavalla mahtipontinen on biisi.

Jotenkin tuntuu ettei viisuissa ole nyt muutamana viime vuonna enää kauheasti näkynyt niitä varsinaisia pyllynketkuttajia, mutta tänä vuonna Puolan videossa näkynee senkin edestä tisulirakoja. Ei siinä mitään sinänsä, mutta ehkä kuitenkin vähän liikaa tungetaan naamalle. Miltähän se lavashow sitten mahtaa näyttää? :D Sitä odotan uteliaana, vaikka itse viisu ei ole kovin kaksinen.


Romania pääsee listalle vain siksi, että näiden tyyppien biisi silloin aiemmin kun olivat... 2010, oli tädin ykkössuosikki silloin. Ei tämäkään mikään ihan surkea ole, mutta ei kyllä paraskaan, eikä nyt nii-iin ihmeellinen (hehheh, biisin nimeen viitaten). Mutta rupesin miettimään, että onkos tänä vuonna edes muita varsinaisia duettoja tämän lisäksi? En muista enää.

Varmasti finaalissa

Rahoittajamaiden viisukappaleet eivät oikein innosta tätiä koskaan esikatseluissa, ehkä siksi kun ne ovat viisufinaalissa automaattisesti eivätkä karsiutumisuhan alla niin "ei tarvitse jännätä niitä, ne nähdään siellä kuitenkin". Tänä vuonna vain Ranskan biisi vaikuttaa kiinnostavalta, mutta sen tajuamiseen kaipaisin käännöstä. Mitä ne siinä esikatselumaratonissa sanoivatkaan, oliko tämä jotenkin kulutusyhteiskuntakriittinen kipale? No, finaalilähetystä ja tekstityksiä odotellessa.

Odotan kyllä Kalle Niemen käännöstekstityksiä, etenkin namihenkisten biisien osalta (Latvian viisussa leivotaan kakkua ja Valko-Venäjän poitsu laulaa juustokakusta... :D)... kauheasti on balladeja ja voimallisia naislaulajia että sekaisin menee siitä että mikä on mikäkin eikä oikein kunnolla tätiin iskevää poppisjytää (tai jotain) ole. Vähän tuntuu että Suomen edustajakin suorastaan erottuu olemalla ainoa puhdas rokkipoikabändi. :D Mikä Suomen menestys viisuissa on... ihan sama tänä(kin) vuonna, en ymmärrä miksi kotimaata pitäisi aina ylitsevuotavasti hypettää ja viisuvoittoa hamuta ja odottaa. :D Täti nauttii vain showsta, siinä se.

Tuuli nousee, on uskallettava elää (ja käydä elokuvissa?)

 Elokuva ei välttämättä saa ansaitsemaansa kohtelua tässä tekstissä. Tämä ei toisaalta edes yritä olla mikään analyyttinen arvio tai edes esittelyteksti. :D

Vaihteeksi yritän kirjoittaa vähän ajankohtaisemmasta aiheesta. Kävin hiljattain ihan elokuvateatterissa katsomassa Studio Ghiblin Tuuli nouseen. Voisin jaarittaa ihan pelkästään siitä, miten jänskää oli ylipäätään käydä elokuvissa, ja nimenomaan Ghibli-elokuvissa; edellisin Ghibli-leffa jonka kävin katsomassa ihan elokuvissa oli Nausicaa (vissiin se oli kai sitten vuonna 2008), ja aikanaan ajallisesti tuorein Ghibli jonka kävin katsomassa oli Liikkuva linna. En tiedä aiheuttiko viimeksi mainittu itsessään jonkin jälkinärästyksen, vai ovatko kaikki sen jälkeen tulleet tuoreemmat Ghibli-leffat vain olleet sellaisia, etteivät ne itseäni ole kovin paljoa kiinnostaneet. Tai sitten ne eivät vain ole tulleet, täti asustaa sen verran pienessä paikassa, että toisinaan saa jännittää tuleeko joku leffa kaupungin teatteriin ylipäätään vai ei (en muista, miten Ponyon suhteen oli, se varmaan pääsi lipumaan ohi, mutta esim. Kukkulan tyttö, sataman poika-leffan olisin halunnut mennä katsomaan teatteriin; se ei tullut, ja ei-ghibli-leffa-anime Summer Wars ei sekään tullut nähtäville, siitä huolimatta että se sentään tiettävästi voitti Rakkautta ja anarkiaa-festivaaleilla 2010 Finnkino-kilpailussa valtakunnallisen levityksen!). Ja olen useimmiten liian laiska lähteäkseni isompiin kaupunkeihin ihan vain leffateatteri-visiiteille. Myönnän olevani nirsommanpuoleinen elokuvissakävijä jopa animaatioiden suhteen (katson niitä mieluiten ja useammin lyhäreinä tai sarjoina kuin pitkinä elokuvina, samalla tavoin kuin ylipäätään katson animaatioita kaikkein mieluiten kotisohvalta. Pitkät elokuvat ja Ghiblit eritoten näyttävät toki paremmilta kankaalle heijastettuina, mutta silti).

Mutta niin, Tuuli nousee oli nyt sitten tällainen Ghibli-leffa, joka edes hitusen kiinnosti (olen halunnut nähdä välillä jotain muuta kuin puhdasta fantasiahöttöä, ja ehkä osittain myös halutti tehdä kunniaa sikäli kuin tämä tulee olemaan Hayao Miyazakin viimeinen pitkä elokuva), ja joka sattui jopa tulemaan kaupungin pienempään teatteriin (joka muutenkin esittää pääsääntöisesti vähemmän-valtavirta-elokuvia), tuli jopa sekä suomeksi dubattuna että tekstityksillä, mutta missään ei ollut mainintaa milloin mikäkin versio oli pyörimässä. Toisaalta loppujen lopuksi itselleni ei ole niin suurta väliä näenkö leffasta tekstitetyn vai dubbiversion. Näytös, johon päädyin menemään, oli dubattu versio.

Melkein viikko jälkikäteenkään en osaa kirjoittaa elokuvasta itsestään mitään järkevää. :D Mutta eiköhän netti ole täynnään jengiä, joka osaa kirjoittaa asiallisesti (ja on aiheesta jo kirjoittanutkin). Suokaatte minulle anteeksi; on kova juttu, että ylipäätään edes saa aikaiseksi käydä elokuvissa silloin tällöin. Ja siitä on useita vuosia kun olen seudun pienemmässä teatterissa käynyt (edellisten vuosien elokuvavisiiteistäni valtaosa on suuntautunut seudun toiseen, isompaan valtavirta-teatteriin). Pelkästään pienemmän kokoluokan elokuvateatterissa oleskelu vuosien katkon jälkeen on jo itsessään tunnelmaelämys, ehkäpä pitäisi uskaltaa käydä vähän useammin. Toisaalta, reilu kaksituntinen paikallaan istumista oli ehkä vähän puuduttavaa, ja päälle päätteeksi keskittymiskykyni pitkien elokuvien osalta on ollut heikoilla vähän muutenkin viime aikoina (enpä sattumoisin ole jaksanut kauheasti keskittyä myöskään ihan vain telkkaritarjontaan; maikkarin lauantaiset perheleffat ovat enimmäkseen vain hurahtaneet silmien edessä, kenties jonkinmoinen kevätväsymys tai -stressi päällä? Ei sillä ettenkö puuhailisi useaa pientä asiaa melkein yhtäaikaisesti ja senkin takia olisi vähän sekaisin :D).

Sikäli jos/kun tämä tulee olemaan Miyazakin viimeinen pitkä elokuva, niin hieno lopetus se on. Jos tykkää Miyazakista ja/tai lentokone- ja/tai historiajutuista niin viihtyminen lienee jokseenkin taattu. Elokuva on teemojensa ja tunnelmansa puolesta aikuismainen kuin Punainen sika (tai Porco Rosso, itse olen aina tuntenut elokuvan tuolla tv-käännösnimellä), ja olin ennakkoon ajatellutkin, että lapsikatsojat saattavat valittaa tylsyyttä, mutta eivätpä ainakaan ne samaan näytökseen kanssani sattuneet muutamat tainneet valittaa ollenkaan. Itse en ole mikään suuri lentokoneiden tai historiajuttujen ystävä, mutta sain sitä mitä odotinkin; omasta puutumisestani huolimatta pidin elokuvan selkeydestä ja varsinaisen fantasiahötön niukkuudesta ja rajoittumisesta vain unikohtauksiin.

Epäreilusti(?) unohdettu Calimero ja ystävät

Calimero ja ystävät on vähemmälle huomiolle jäänyt animaatiosarja, jota Nelonen esitti lasten aamuissaan vuonna 2001 (ilmeisesti vielä vuoden 2002 puolellakin). Sarjaa dubbasi Agapio Racing Team Oy, jonka dubbaamat Digimon ja Alvin ja pikkuoravat niin ikään pyörivät Nelosen lastenohjelmistossa samaan aikaan. (Mielenkiintoisia ohjelmavalintoja ollut kyllä Nelosella tuolloin, pikkuoravat ovat 1980-luvun tavaraa ja Calimerokin on tehty 1992-1993 - se oli tuolloin siis jo lähemmäs kymmenen vuotta vanha sarja. :D)

Itseäni ei tuona ajankohtana kiinnostanut Nelosen lastenohjelmista muu kuin Digimon, enkä varmaan olisi ikinä havahtunut Calimeron olemassaoloon ja kiinnostunut siitä, elleivät nuoremmat perheenjäsenet (joilla oli myöskin paremmin aikaa katsella aamulastenohjelmia) olisi hehkuttaneet sarjaa ja kertoneet että "siinä on samat äänet kuin Digimonissa".

Itse asiassa en muista enää, heräsikö kiinnostukseni pelkästään tuolta pohjalta, vai halusivatko nuoremmat itse ottaa jaksoja talteen, mutta joka tapauksessa näin tuli tehtyä ja päädyin katsomaan nauhoitettuja Calimero-jaksoja. (Voi tuota aikaa, viimeisiä vuosia analogista tv-signaalia ja ennen tallentavia digibokseja :D). Jaksoja oli ehtinyt tulla jo useampi ennen kuin asiaan tuli havahduttua, siksi ensimmäinen näkemäni jakso oli Piero maratonjuoksijana (jälkeenpäin tarkistettuna kyseinen jakso oli peräti jo yhdeksäs). Valitettavasti en myöskään enää muista kovinkaan paljoa sarjan ensivaikutelmia ja fiiliksiä tuon kyseisen jakson pohjalta. :D

Jaksoja kertyi talteen vain yhden kolmen tunnin kasetin verran, luultavasti siksi että kasetin täytyttyä ei vaan tullut huomattua ja hommattua uutta loppuja jaksoja varten. Olen vuosia jälkikäteen harmitellut tätä monta kertaa, kuten sitäkin, että ylipäätään huomasin sarjan itse niin myöhään (vaikka katsoinkin nauhoitetut jaksot melko tuoreeltaan, olin sittenkin kiinnostunut enemmän Digimonista orastavana animenkatsojana). Calimero jäi syrjään ja lähes unohduksiin muutamaksi vuodeksi ennen kuin tartuin siihen uudestaan ja aloinkin fanittaa. (Onnekseni nettikaverini oli ollut valveutuneempi ja nauhoitellut valtaosan jaksoista talteen, ja sain nähdä niitä myöhemmin.)

Mutta mistä sarjassa on siis kyse?

Sarjan nimihahmo Calimero on musta kananpoika, joka käyttää munankuoren puolikasta hattuna ja joka tekee uutisreportaaseja televisioon ystäviensä kanssa. Sekä tämän työn kautta että myös sen ohessa luonnollisesti seikkaillaan ja tutkitaan ja selvitellään kaikenmoisia juttuja.

Sarjassa ei sinänsä ole mitään kovin erikoisen mieleenpainuvaa; hahmot, miljöö, ja joidenkin jaksojen juonetkin tuovat vanhemmalle tv-piirrettyjen tuijottajalle mieleen monet muut useammin ja paremmin muistetut kaikenikäisille tarkoitetut eläinhahmo-kaupunki-sarjat, esim. Alfred J. Kwakin. Alfrediin verrattuna Calimero on kuitenkin melko kevytotteinen yksiosaisten episodien sarja, jatkuvajuonisuudesta, syvemmästä hahmokehityksestä tai sen kaltaisista teemoista ei ole juuri tietoakaan. Siinä mielessä sarjan jaksoja voi katsoa oikeastaan missä järjestyksessä tahansa eikä suurta haittaa ole siinä jos jokin jakso on jäänyt välistä. Tästä eräänlaisesta hajanaisuudesta saattaa myös ehkä johtua, että hahmoja ei varsinaisesti edes esitellä sarjan alussa, vaan siinä käydään alusta pitäen suoraan toimintaan. Se voi ehkä tuntua kummalliselta, mutta toisaalta miksei, sillä hahmoihin ehtii kyllä tutustua ja ne oppii tuntemaan toiminnan tuoksinassa.

Ja ovathan ne hahmot kai kuitenkin jokseenkin stereotyyppisiä, sillä en keksi kaikista mitään erityistä sanottavaa. Calimero on perussankari, useimmiten hyväntuulinen ja optimistinen, herkästi innostuva ja yritteliäs tyyppi (jolle on omaleimaista todeta "Epäreilua" tilanteissa, jotka ovat - noh, epäreiluja joltakin kantilta [jos minulla olisi kaikki agapiodubin jaksot, editoisin YouTubeen videokollaasin kaikista Calimeron epäreiluus-toteamuksista ;D]). Priscilla on kiltti ja vähän ujo suht perustyttö, joka on aina reippaasti mukana menossa. Piero puolestaan on laiska, omahyväinen ja lipevä rikkaan perheen poika, Suzy niin ikään vähän tyhmänpuoleinen ja turhamainen tyttö. Valeriano on intohimoinen elokuva(us)harrastaja joka viihtyy porukasta eniten kameran takana. Rosellasta keksin vähiten sanottavaa, tuntuu että hahmo on enimmäkseen taustalla tarkkailemassa ja tukemassa muita (jos on - muutamissa sarjan alkupään jaksoissa Rosella ei ole mukana ollenkaan edes taustahahmona).

Tämä kuusikko on usein jo jakson alussa valmiiksi reissussa tehdäkseen reportaasia, mutta joskus ihan tavalliset arkikommellukset ja sattumatkin johdattavat seikkailuihin, jotka kannattaa dokumentoida (tietenkin on myös juttuja, jotka on syytä jättää taltioimatta). Porukka seikkailee niin kotikulmilla kuin vieraammissa maisemissa, ja tapaa mielenkiintoisia henkilöitä; niin kotiplaneetan kuuluisuuksia kuin päätyy tekemisiin vaikkapa avaruusolioiden tai muiden erikoisempien otusten kanssa. Välillä ehditään kilpaurheilla, tutkia outoja ilmiöitä ja jopa jahdata roistoja. Tarinoiden teemat ovat tuttuja ja ehkä jo ennestään "useaan kertaan nähtyjä" lastenpiirretyissä, joskin yksittäisiä vähän erikoisempien aiheiden käsittelyjä ja paikoin aika hurjiakin hetkiä sarjaan mahtuu (luokkatoverin todistaminen mafian jäsentä vastaan ja lapsikaappaus eivät varmaan kuulosta, noh, kovin kevyiltä jutuilta, vai?). Kiintoisaa ja erikoisinta sarjassa on juurikin se asetelma, että keskushahmot oikeasti tekevät uutisreportaaseja tavallisen koululaisarkielämän ohessa. :D

Ja sellainen kevyt tykkäämisen ilmapiirikin sarjassa on koko ajan hitusen läsnä; aika selkeästi sarjan keskushahmot seurustelevat keskenään (ja asiaan kuuluvat luonnollisesti ajoittaiset hahmojen väliset lievät mustasukkaisuusdraamat). ;3 Varsin söpösti ja somasti nämä hahmot sopivatkin toisilleen kuin valetut. Calimero onkin harvoja tapauksia joka herättää tässä tädissä sellaisia hahmosöpöilyfanityttöilyfiiliksiä.

Pikku poskipusuja nähdään aina silloin tällöin <3

Jos sarja ei sinällään ole kovin erikoinen ja itsessään mieleenpainuva (jos/kun se tuo mieleen "ne muut piirretyt"), niin onko siinä sitten mitään hienoa, ja onko se sitten edes katsomisen arvoinen? En itsekään tiedä. Sarjan tarinat ja huumori kai purivat niihin lapsiin jotka sarjaa katsoivat, kerta minäkin tosiaan sain kuulla nuorempieni hehkutusta sarjasta ennen kuin tutustuin siihen itse. Ehkä se purisi edelleenkin. Vaikka sarjan tullessa televisiosta olin teini (ja tosissani fanittamaan alkaessani jo täysi-iän ylittänyt ;D), niin ehkä sarja puhutteli (ja puhuttelee edelleen) sisäistä n. 10-vuotiasta itseäni, onhan se kuitenkin tehty silloin kun itse olin ala-asteikäinen mukula. Ja mielelläni ajattelisin Calimeron ystävineen osaksi lapsuuteni tv-viihdettä, vaikka tosiasiassa "oikean lapsuuteni" piirrettyjä on jo ennestään melkoinen liuta. :DP Mutta kyllä haluaisin ajatella että Calimeron poppoo mahtuisi sinne sekaan vielä myös.

Fanitaidettakin piirustin ruutuvihkoon vuonna 2007... (en muuten omista skanneri/tulostinta
vielä, siksi joudutte katsomaan videokameralla otettua suttukuvaa.)

Tiedä häntä, onko fiilistelyni osittain ysäri-lapsuusmuistelun värittämää, joka tapauksessa sarjaa oli/on miellyttävää katsoa, ja vaikkei se ehkä olekaan ikimuistettava, se on silti hyvin tehty lastensarja - kivasti animoitu, musiikit sopivat tunnelmiin, tarinat tempaavat mukaansa juuri sopivasti ja hahmoja ja niiden toilailuja ja sanailuja on yksinkertaisesti hauska seurata. Vaikkei sarja ehkä olekaan mitään television arkiaamun kevyttä ajantappoviihdettä kummempaa, se on sitä erittäin kelvollisesti. Agapiodubbauskaan ei ole mielestäni niin paha (tosin itsehän en Agapion dissausta ole koskaan harrastanut, olen kuunnellut sitä niin kauan ja varmaan niin puutunut ja kuuro etten osaa kritisoida vakavasti :D kun dubbausta on tarpeeksi kauan kuunnellut ja tottunut siihen, niin äänet alkavat ennen pitkää kuulostaa jopa hahmoille sopivilta!). Itseäni tosin yleisesti häiritsee enemmän ja useammin käännös- ja miksausmokailu kuin ääninäyttelijöiden kyseenalainen eläytyminen (ja Calimeron dubbaus toki vilisee näitä kaikkia ;D).

Arvatenkin Agapio dubbasi 52-osaisesta sarjasta vain puolet, ensimmäiset 26 jaksoa. Digimonin dubbauksesta saadun palautteen jälkeen Agapio ei sitten dubannut Neloselle sen enempää Digimonia kuin Calimeroa kuin mitään muutakaan sarjaa, eikä Nelonen muutenkaan esittänyt Calimeroa loppuun. Molemmat asiat ovat vähän sääli. 

random toimintahenkinen GIF? en tiedä mutta mm. tämä näyttää hyvältä.

Katsoessani Calimeron jaksoja aikoinaan sen visuaalinen ilmeikkyys sai aavistelemaan, ja animeksi "tämäkin" sarja osoittautui. (Ja itse asiassa tietty mahdollinen tuttuuden tunne ei ole välttämättä niin omituinen, sillä sarjan lopputeksteissä [olen tutkinut sekä ranskankielisiä että japaninkielisiä] näen sellaisia nimiä kuin Visual 80, Telescreen, Teleimage ja TV Tokyo... ja näistä nimistä osa ja kaikki on tuttuja myös muumien ja Alfred J. Kwakin lopputeksteistä ja netin animetietokannoista. Mutta mikä ja kuinka suuri osuus milläkin firmalla on Calimeron kuin muumien tai Alfredin olemassaolon osalta, en tiedä, menee sekavaksi nämä studiot, tuotantoyhtiöt ja levittäjät...)

Calimeron juuret juontavat itse asiassa useampi vuosikymmen taaksepäin ja Italiaan, mutta en tässä rupea historiikkia väsäämään, joku muu aiheesta enemmän kiinnostunut saa tehdä sen. Sen verran olen kaivanut taustatietoja että Calimeron ovat luoneet miehet nimeltä Toni ja Nino Pagot, ja ilmeisesti Pagottien suku on puuhaillut Calimeron lisäksi muitakin yhteistyöanimesarjoja kuten Sherlock Koiraa. (Tämä Calimero ei ole lajissaan ainoa animaatio, vaan se "ysäri"-versio. Eikä se ole viimeisin. Eikä edes ainoa japanilaisten animoima. Mutta Suomessa tämä ilmeisestikin on "ainoa" versio Calimerosta, ainakaan ihmiset eivät vaikuta muistelevan muuta... tai sitten eivät vaan muista? Ehkä Calimeron kohtalona Suomessa on vain jäädä muiden suosittujen tirppahahmojen jalkoihin ja unohtua... voisi todeta Calimeron itsensä tyyliin: "Epäreilua".)

Oikeastihan voisin muodostaa sarjasta kokonaiskuvan "vasta" sitten kun - noh, olisin nähnyt sen kokonaan. Kuluneena talvena huomasin, että koko sarja löytyykin YouTubesta - tosin italiankielisenä. Aikomuksenani on silti katsoa sarja läpi, vaikka ymmärrän italiaa vielä vähemmän kuin esim. japania. :D Tätä tekstiä laatiessani olen katsonut ensimmäiset 26 jaksoa (osin verestääkseni muistoja niistäkin jaksoista joita itselläni ei tallessa ole), mutta loppupuoliskon ennen näkemättömien jaksojen katselu saattaa ymmärrettävyystasolla tulla olemaan haasteellista. :D Saa nähdä pystynkö kirjoittamaan jonkinlaista jatkotekstiä tästä sarjasta, muuten ehkä lisäjaarittelen aiheesta vielä.

Muumit opastivat tietoiskuissa hyvään yhteispeliin

En muista ihan tarkkaa ajankohtaa, mutta joskus viime vuosikymmenen loppupuoliskolla TV2:lla pyöri ainakin lastenohjelmien väleissä tietoiskuja, jotka oli tehty soveltamalla Muumilaakson tarinoita-sarjaa: jaksoista oli otettu pätkiä ja niihin oli äänitetty uusi dialogi, joissa oli pieni opettavainen ja valistava tarina.

Olin ehtinyt jo melkein unohtaa näiden muumi-tietoiskujen olemassaolon (joku oli kyllä niitä YouTubeen joskus lataillut, mutta vähemmän yllättäen videot katosivat sieltä). Vasta viime kesänä älysin huvikseni kokeilla mitä tapahtuu, jos kirjoitan nettihakuun niinkin yksinkertaisen sanayhdistelmän kuin "mannerheim" ja "muumit". :-D Ja mitä löytyikään, peräti heti ensimmäisenä juuri se mitä etsinkin - tai oikeastaan jotakin mikä ylitti toiveeni, sivu otsikolla Muumivideoiden avulla harjoitellaan sosiaalisia taitoja, jolta nämä Mannerheimin Lastensuojeluliiton muumiaiheiset tietoiskuvideot löytyvät ladattavina tiedostoina. Mukavaa päästä pällistelemään ja vilkuilemaan taas, en ole varma, näinkö edes kaikkia tietoiskuja silloin kun niitä telkkarissa esitettiin, tai katsoinko niitä tubesta.

Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen keskustelevat
luontevasti erilaisuudesta.

Näitä pätkiähän voisi näyttää edelleenkin tv-ohjelmien välitäytteenä, sillä tuskin niiden sisällöllinen anti ja opetukset ovat ehtineet vanhentua; kahdessatoista vajaan tai reilun minuutin lyhyessä pätkässä muumihahmot näyttävät hyvää yhteishenkeä ja opettavat niin toisten huomioon ottamista ja erilaisuuden hyväksymistä kuin muistuttavat hyvistä käytöstavoista ja pienistä mutta tärkeistä sanoista. Sopivasti ollaan toisista välittämisen, ympäristöstä huolehtimisen, rauhan ja tasa-arvon kannalla. Tietoiskut on suunnattu kouluikäisille, mutta hyvinä pikku muistutuksina nämä toimisivat kaikenikäisille vieläkin.

Pätkissä saattaa esiintyä tahatonta komiikkaa ja ne ehkä herättävätkin tietynlaista hilpeyttä niissä muumikatsojissa jotka ovat katsoneet sarjan jaksoja sen miljoona kertaa ja tietävät täsmälleen mistä jaksosta/jaksoista mikäkin pätkä on otettu ja miten alkuperäinen dialogi menee. Uudet repliikit ja äänimaailma ovat asia erikseen. Mutta asiansa nämä pikku pätkät silti kelvollisesti ajanevat, sehän se tärkeintä on.

Parhaiten muistan pätkän, jossa pappa ihmettelee mammalle lasten väsymystä ja mamman tekemän yksinkertaisen diagnoosin jälkeen huudahtaa lopuksi "Oi mamma, sinä olet loistava lääkäri!" :D

Muumi-limsatölkki

Jaarituksessa käsitellään tuotetta.

"Jo on aikoihin eletty", mietin kun huomasin tässä vuoden alussa kaupan mainoslehdessä kuvan muumi-limsatölkistä. Limpparia myydään 0,33:n litran pikkutölkeissä ja kuuden kappaleen pakkauksissa, lähihypermarketissa näin myös yksittäisiä tölkkejä myynnissä (mutta en tiedä onko näin virallisesti vai onko pakkeja revennyt auki ja vain sen takia tölkkejä laitettu irtomyyntiin).

Vähän takaperoiselta ja ironiselta homma nimittäin tuntuu, sillä muistelen lämmöllä adressit.com-huumaa viime vuosikymmeneltä ja erityisesti Muumi-limu 1,5 litran pulloihin!-adressia, taisin sen jopa allekirjoittaakin. Sillä miksei metsämansikan makuista limpparia voisi myydä isommassa pullossa, voisihan etikettiin laittaa muuta kuin muumien kuvia, jos se siitä on kiinni. Muumi-limppari on ainoa Sinebrychoffin tuote, josta Ani-täti pitää. Lapsena 1990-luvun alkupäässä sitä ehkä tulikin hankittua osittain muumien kuvien takia mutta myöhemmälläkin iällä kun juomaa on tullut osteltua silloin tällöin niin se on ollut nimenomaan maun eikä muumien kuvien vuoksi vaikka muumeista tykkäänkin ja toki muumien näkeminen piristää ja luo positiivisia mielleyhtymiä aina, tai ainakin useimmiten. :D

Toki, kun tölkkejä myydään kuuden kappaleen pakkina, niin kyllähän siinä on tavaraa melkein kahden litran edestä... että tavallaan saa kyllä enemmän kerralla mutta eipä sitä tule kerralla noin paljoa hörpittyä. Etenkin kun toisaalta; Ani-tädin juomatavat ovat vuosien kuluessa muuttuneet niin että hyvä jos viikossa menee edes yksi pieni limsatölkki, niin että oikeastaan voisin kyllä iloita pienempikokoisesta muumilimpparista. Kyllä sixpack limsatölkkejä vissiinkin tulee halvemmaksi kuin muutama puolen litran muovipullo... :D tosin tölkissä on se ikuinen vika että kun sen avaa niin eipä sitä kiinni enää saakaan toisin kuin korkillista muovipulloa. :D (Ellei sitten joku insinööri ole keksinyt miten avatun tölkkijuoman saa suljettua ja säilöttyä, en tiedä onko joku kehitellyt mitään. Toisaalta 0,33 litraa on vielä sen verran pieni määrä että sen kulauttaa hetkessä.)

Oma hupinsa tässäkin kai on, kun voi sanoa toisille hakevansa kaupasta sixpackillisen muumia... ;D

Halinallejen upotusta ystävänpäivän kunniaksi

Jep, vaihteeksi videoiden upottelua. Pari vuotta sitten (jo) latailin YouTubeen tämän halinallejakson juurikin samaisesta syystä miksi upotan/linkkaan videon blogiin tänä kyseisenä päivänä.

Suosittelen säätämään äänenvoimakkuutta pienemmälle videon katsomisen ajaksi, videokasetin itsensä ääniraidassa on ärsyttävä särinä, jota en osannut tietokoneella korjailla (hallitsen paremmin visuaalisen puolen editointihommissa).

(Lisäys 14.2.2016: sain nyt aikaiseksi ladata videon takaisin uudelle YouTube-tililleni. Mukavaa jos olette jaksaneet odottaa.)



Mistä siis on kyse? Jakson alussa halinallejen haliserkut tulevat kyläilemään. Vikkeläsydän-jänis (Swift Heart Rabbit) tapaa perin alakuloisen oloisen Ilonallen, tai tässä dubbauksessa "Sateenkaaren" (Cheer Bear, en ole ihan satavarma tuosta Ilonalle-nimestä, enkä tällä hetkellä jaksa tarkistaa kirjavia lähteitä, mutta varmaan mikä tahansa muu suomennosnimi kuin "Sateenkaari" lienee järkevämpi? [Huolimatta siitä että nallella toki on se sateenkaaren kuva masussaan...]).

Ilonalle ei juuri piristy serkkujen vierailusta vaan murehtii, sillä vaikka hän on muuten onnistunut ilostuttamaan muita, nyrpeää Mutrua (Grumpy Bear) hän ei ole saanut hymyilemään millään keinolla yrityksistä huolimatta, ja tämä asianlaita on alkanut viime aikoina vaivata häntä kovasti. Tämän kuullessaan halinallet ja haliserkut pitävät hätäkokouksen, jossa päätetään järjestää nauruilta, jotta murjottajien mielet piristyisivät. Mutru ei lämpene kutsusta lystijuhliin, mutta päätyy kuitenkin tulemaan paikalle.

Muulla yleisöllä on kyllä hauskaa esityksessä, ja Ilonallekin piristyy hieman, mutta huomatessaan että mikään lukuisista hassuista ja vaarallisistakin tempuista ei saa Mutrun ilmettä edes värähtämään missään vaiheessa, tilanne pysyy ennallaan: Mutrua ei vaan naurata eikä edes hymyilytä, ja Ilonalle suree kun Mutrua ei edes hymyilytä. Lopuksi molemmat nallet lähtevät pois kesken esityksen.

Vikkeläsydän ei kuitenkaan luovuta, ja tämän sinnikkyyden nähdessään Ilonalle ymmärtää, että periksi ei anneta jos todella välitetään toisesta. Ja lopulta hän onnistuu itsekin saamaan myös Mutrun hymyilemään.

Niinpä niin, kysymykseen siitä mikä on "hauskaa" ja mikä huvittaa, ei ole yhtä yksiselitteistä, ainoaa "oikeaa" vastausta. Mutrua eivät hassut pelleilyt, lentävät piirakat tai vaaralliset taitotemput naurattaneet, eivätkä ilmapallotkaan piristäneet, jos ja kun hän koki ettei hänestä oikeasti pidetä tai välitetä. Takuuvarmaa konstia toisen viihdyttämiseen, hymyilyttämiseen ja naurattamiseen ei ole, vaikkakin toisensa hyvin läheisesti tuntevat ystävät toki saattavat tietääkin jotakin. Ilmeisesti yhdelläkään halinallella ei tätä jaksoa ennen ole ollut minkäänlaista aavistusta siitä, mitä Mutrun mielessä liikkuu, tai jotain? Toisaalta jos Mutru on hyvinkin erilainen persoona kuin muut halinallet ja sen takia ei ehkä saakaan toisilta välitöntä ymmärrystä? Oli miten oli, jakson loppua ei voi olla söpöilemättä.

Kun tässä nyt jaarittelemaan alettiin, niin jatketaanpa sitten vaikka vähän yleisesti rönsyillen halinalleista. Ne ovat osa myös Ani-tädin lapsuutta ja tulihan näitä katsottua, lähinnä Halinallet Ihmemaassa-elokuvan tv-nauhoitusta ja kaksituntista Golden Voicen dubbaamaa Halinallet - Yhtä juhlaa-koostekasettia. Myös Pauli Virta Productions dubbasi halinalleja, ja Agapio dubbasi nalleja maikkarille samoihin aikoihin kuin pikkuponejakin n. 1990-luvun puolivälissä. Tämä kyseinen jakso edustaa PVP-dubbia ja vanhempaa halinallesarjaa (vuodelta 1985, jälkimmäisempi tehtiin 1986-88). En oikeastaan edes tiennyt, että halinallesarjoja oli useampia, hädin tuskin tiesin muita elokuviakaan. Sen verran kuin olen molempien 1980-luvun sarjojen jaksoja katsonut ja vertaillut, niin tämä vanhempi sarja vaikuttaa vähän löyhäjuoniselta ja hidastempoiselta, mikä ei välttämättä ole huono juttu; kun välitetään välittämisen ja rakkauden ilosanomaa, niin eipä siihen välttämättä kovaa draamaa ja äksöniä tarvita.

Vaikka halinallet ovatkin lapsuuden tuttuja ja niiden parissa tuli jossain määrin viihdyttyäkin, niin jostain syystä niitä ei kuitenkaan tullut kummemmin fanitettua. Olen miettinyt silloin tällöin miksi koska periaatteessa sarjassa on kaikki kohdillaan. En tiedä, halinallet serkkuineen ovat toki lämminhenkisiä, söpöjä ja värikkäitä mutta jotenkin olen kokenut ne melkoisen persoonattomiksi ja tyhjiksi hahmoiksi (värit ja personoidut masukuvat ovat vasta pintaa); kaikki nuo nallethan ovat samanlaisia auttaja-välittäjä-lohduttajatyyppejä. Haliserkut tuovat ihan hauskan säväyksen ollessaan erilajisia eläimiä, mutta ei niistäkään hahmoista oikein mikään erityisemmin viehättänyt. Siispä halinallet ovat päätyneet lokeroon osastolle "Jonkin verran kiinnostaa ja ehkä fanittaisin jos jaksaisin" ja olleet itselleni lähinnä kuriositeetti jota kohtaan on satunnaista kiinnostusta, mutta syvempään fanitukseen ei vaan pysty (vaikka ei tässä mitään: varmaan joku on kokenut samalla tavalla persoonattomiksi hahmoiksi esim. 1980-luvun pikkuponit ;D).

Koska halinallet eivät ole olleet liian lähellä omaa sydäntäni, olen vasta viime vuosina alkanut uteliaisuudesta haalia haltuuni halinallepiirrettyjä kirpputoreilta ja siksi olen nähnyt joitakin jaksoja ensi kerran näin vanhemmalla iällä. Tämä kyseinen jakso "The last laugh" (eli "Viimeinen nauru") kuuluu siihen puoleen. Nähdessäni jakson ensimmäisen kerran yllätyin siitä, että sen sisältö poikkeuksellisesti (eli toisin kuin lapsuudessani näkemäni halinallejaksot) onnistui koskettamaan kerralla vähän syvemmälle ja sitä kautta jopa miellyttämään: tässä jaksossa keskitytään halinallejen omaan maailmaan ja jopa sielunmaailmaan.

JA ETENKIN Mutruun! Mutru on halinalleista se ainoa jolla on kunnolla toisista hahmoista poikkeava, selkeästi erilainen persoona. :D Ja se onkin ehkä ainoa todella jänskä juttu halinalleissa; suurin piirtein kaikki muut nallet ovat niitä aurinkoisia ja ilomielisiä persoonia, mutta sitten kaikkien vastapainona on tämä yksi, usein nyrpeä ja alati nuriseva, Mutru! Ehkä Mutru on se kuuluisa poikkeus, joka vahvistaa säännön (ja ehkä siksi jää hahmoista parhaiten mieleenkin, näin minä ainakin koen.) (No joo, pitänee silti mainita että Vikkeläsydänhän se tarinan varsinainen opettajahahmo ja todellinen sankari tässä tapauksessa kai on [muuten muistan jänöhahmon vain hyperaktiivisena poukkoilijana :´D sitä se taisi  myöhemmässä halinallesarjassa ollakin? ...ehkä kannattaisi katsoa muitakin halinallejaksoja uudestaan ja etsiskellä vielä katsomattomia, jotta selviäisi olisiko muissakin jaksoissa jotain vastaavanlaisia juttuja joita voisi miettiä... ja ovatko ne muut sarjan hahmot niin "persoonattomia" kuin millaisiksi ne enimmäkseen olen käsittänyt ja muistan :D]).

En ole välittänyt paljoa halinalleista ja vielä vähemmän
hahmojen välisistä tunnekemioista mutta on tämä ihkua <3

Niin, ja en meinaa muistaa että myös halinallet ovat niitä 1980-luvun juttuja joita on lämmitelty uudestaan 2000-luvulla. Kovin suurta intohimoa niihin perehtymiseen ei ole, mutta katsoisin kyllä jos sattuisi tulemaan vastaan jossakin. Halinallejen konsepti lienee kai niin yksinkertainen että tuskinpa se olisi kovin räikeästi muuttunut parinkymmenen vuoden jälkeen, näin luulisin, vaan enpä tiedä...