Oz-jaaritus #1: Vähän esittelyä, paljon fiilistelyä

Teksti sisältää vähäisesti vertailua Muumilaakson tarinoihin.

Olen aiemmin jaaritellut blogissa 1980-luvun Ihmemaa Oz-animaatiosarjasta, tai oikeammin siihen liittyvästä henkilökohtaisesta tonkimisesta. Vaikka tuossa jaarituksessa olen vähän pohjustanut asiaa, en varsinaisesti kirjoittanut esittelyä sarjasta, joten nyt voisi olla sen paikka. Vähän kuitenkin kertausta alkuun.

Ihmemaa Ozissa on siis 52 jaksoa (joista Suomessa on esitetty vain ensimmäiset 30), ja sarja perustuu yhdysvaltalaisen Lyman Frank Baumin kirjoittamiin lastenkirjoihin 1900-luvun alusta. Niistä on tehty lukuisia versiointeja niin teatteri- kuin elokuvamaailmassakin. Tämä animaatiosarjatulkinta Ozista on peräisin Japanista vuodelta 1986, mutta muuta taustatietoa löytyy nihkeähkösti. Sarjan on tuottanut Panmedia-niminen lafka, mutta siitä onko kyseessä japanilainen vai muun maalainen yhtiö, ei löydy tietoa (ainakaan kovin helposti :-D). Joka tapauksessa sarja on Japanissa tehty. Sarjan yksittäisiä tekijöitä sentään pystyy nimeämään, ja sieltähän löytyy suomalaisillekin periaatteessa tuttuja nimiä; Ozia on ohjannut Hiroshi Saito (joskin täytyy tunnustaa, että tieto ei ole sataprosenttisen varmaa, mutta eipä haittaisi jos pitäisi paikkaansa), ja sarjan käsikirjoituksesta ja kuvakäsikirjoituksesta vastaa Akira Miyazaki, molemmat herrathan ovat työskennelleet Alfred J. Kwakin ja Muumilaakson tarinoiden parissa. :-) Mainioita kaikenikäisten sarjoja nuokin kaksi, ja niitä edeltänyt Ihmemaa Oz on myös hyvä, sen uskallan luvata.

Juoni

Tarina alkaa Amerikan Kansasin preerioilta, missä kerran eräänä päivänä pyörremyrsky pyyhkäisee pienen Dorothy-tytön ja Toto-koiran mukanaan. Tyttö ja koira päätyvät kummalliseen, salaperäiseen ja hyvin satumaiseen Ozin maahan. Dorothy haluaa tietysti palata kotiinsa Kansasiin, mutta sepä ei käykään kovin helposti, kun kukaan Ozissa ei ole koskaan kuullutkaan Kansasista, saati sitten Amerikasta. Ainoa, joka mahdollisesti voisi auttaa tyttöä, on Smaragdikaupungissa asuva, mahtava ja pelollakin kunnioitettu Ozin velho. Dorothy koirineen aloittaa vaarallisen matkan, jonka varrella heidän seuraansa lyöttäytyy eriskummallisia henkilöitä; variksenpelätin, joka haluaisi saada aivot, peltinen puunhakkaaja, joka kaipaisi sydäntä ja pelkurimainen leijona, joka tahtoisi rohkeutta. Yhdessä joukkio matkaa keltatiilitietä pitkin ja kokee monia seikkailuja, joissa kukin vuorollaan osoittaa tarpeellisuutensa. Monien käänteiden ja koitoksien päätteeksi toiveet toteutuvat, ja lopulta Dorothy pääsee onnellisesti takaisin kotiin.

Tähän kuvaan päättyy ensimmäisen Oz-kirjan tarinan kertova juonikaari, vaan Dorothyn ja kumppanien seikkailut eivät suinkaan lopu siihen, kun vasta 17 jaksoa on mennyt. :-) Dorothy palaa Ozin maahan, missä tapahtuu lisää kummallisuuksia ja tavataan erikoisia henkilöitä ja koetaan jännittäviä seikkailuja, jotka päättyvät enemmän tai vähemmän yllättävästi. Toisen juonikaaren (jaksot 18-30) aiheena on kapina-armeijan vallankaappaus Smaragdikaupungissa, ja maan laillisen kruununhallitsijan, kadonneen prinsessa Ozman etsintä. Kolmannella juonikaarella (jaksot 31-41) Dorothy ystävineen lähtee etsintä- ja pelastusretkelle tuodakseen Ozin naapurivaltion Evin siepatun prinssin takaisin. Neljännellä ja viimeisellä juonikaarella (42-52) Ozin maa on jälleen vaarassa, kun Menninkäiskuningas (en ole aivan satavarma käännösnimestä, mutta korjaan tarvittaessa) janoaa kostoa juuri kun Ozman kruunajaiset lähestyvät.

Ehkä kirjoitan jokaisesta juonikaaresta vielä omat, yksityiskohtaisemmat ja kuvitetut kuvaustekstit, haluaisin ainakin (meinasin selostaa ensimmäisen juonikaaren yksityiskohtaisemmat tapahtumat jo tähän, mutta siirrän sen tuonnemmaksi ;-)). Nyt kuitenkin haluan hehkuttaa sarjaa yleisesti. Tiedossa on siis...

Pohdintaa ja fiilistelyä

Yksi parhaimpia tiimejä ever.

Ihmemaa Oz on parhaimpia näkemiäni animaatiosarjoja, noin yleisesti sekä animena. Se on melko yksinkertainen ja selkeä, mutta hyvinkin mukaansa tempaava fantasiasatuseikkailu. Se ei ehkä ole samalla tavalla kantaaottava kuin Alfred J. Kwak tai lievästi filosofinen kuin Muumilaakson tarinoita, mutta kyllä sekin herättelee jonkin verran ajatuksia samalla kun päästään vahvasti myötäelämään seikkailua ja jännittämään tapahtumia. Toisin kuin Alfredissa tai muumeissa, Ozissa on jaksosta jaksoon, alusta loppuun saakka jatkuva, melko yhtenäisenä pysyvä juoni, mikä ei ole kovin tai liian yleistä. Sarja jaetaan ja eritellään yleisesti ylläkerrottuun neljään juonikaareen. (Suomessahan tosiaan nähtiin vain kaksi ensimmäistä juonikaarta. Lapsena ja teininä mietin toisinaan, jos ja miten sarja jatkuisi vielä senkin jälkeen... no, nyt tiedän miten lopulta kävi.)

Yleiset mielipiteet sarjasta vaihtelevat, ja ihan sarjan sisältäkin; yleisesti ensimmäistä juonikaarta pidetään kaikkein uskollisimpana Oz-kirjoille, kun taas muut perustuvat lähdeteoksiinsa löyhemmin ja lähtevät hieman omille teilleen, vaan eipä sen niin tarkkaa aina tarvitse ollakaan. Sarja toimii omana kokonaisuutena alusta loppuun saakka vähintään tyydyttävästi (joitakin vähäisiä aukkokohtia lukuunottamatta), joskin on toisaalta myös pakko myöntää, että sarjan paras anti on juonenrakenteellisesti ehdottomasti ja nimenomaan ensimmäisessä juonikaaressa, seuraavissa meno lähtee vähäisesti lässähtelemään ja tarinan tapahtumien eteneminen meinaa hitusen mennä hahmokuvauksen ja -kehityksen edelle, mikä on sääli, kun hahmokavalkadi on erinomainen! Niin erilaisia persoonia kuin olla voi, heikkouksineen ja vahvuuksineen, mutta kaikilla on sama päämäärä. Ennen kuin huomaakaan, Dorothyn, Pelätin, Peltisen ja Leijonan muodostama ryhmä on hitsautunut läheiseksi, kaikki vaarat yhdessä kohtaavaksi tiimiksi, joiden seikkailuja ja edesottamuksia seuraa mielenkiinnolla. Hahmojen kehitystä on (ja olisi) mukava seurata koko sarjan ajan, parhaimmillaan se on ensimmäisessä juonikaaressa, kun hahmot vasta tutustuvat ja oppivat toisistaan ja itsestään. Homma pysyy kuitenkin alun jälkeenkin tarpeeksi mielenkiintoisena, jännittävänä ja yllätyksellisenä niin että seuraavan jakson käänteet haluaa nähdä.

Syteen tai saveen, yhdessä mennään aina :>

Omien vahvuuksien löytäminen ja tunnistaminen on klassinen inhimillinen tarina-aihe, ja tässä sarjassa sen kuvaaminen on tehty todella kauniisti. Tosin meinaa se ehkä hieman käydä pitkästyttäväksi kun Pelätti alkupuolella jatkuvasti toistelee uusien asioiden edessä ettei tiedä sitä eikä ymmärrä tätä kun ei ole aivoja. Mutta sittenkin; oppiminen ja hahmojen kehittyminen on silminnähtävää, aivojen puutteesta huolimatta Pelätti tekee päätelmiä ja myöhemmin monia hyviä oivalluksia ja keksintöjä. Peltinen on sydämettömäksi hahmoksi yllättävän lempeä ja kiltti, ja Leijona tekee pelkurinakin monta urotekoa. Ja Dorothy on kaiken ytimessä - tosin hetkittäin minusta tuntuu, että Dorothy on enemmän funktio kuin hahmo. Tällä tarkoitan, että Dorothy on enemmän voima, joka vain tekee ja toimeenpanee ja aikaansaa asioita kuin persoona, jolla olisi mitään varsinaisia omia ajatuksia tai tunteita. Toisaalta, Dorothy on vasta nuori tyttö, ja sitä kautta persoonana melkein tyhjä taulu ja hyvin viaton. Ja kyllähän Dorothystakin pippuria löytyy.

Myöhemmin sarjassa on hauska nähdä, miten Dorothy omaksuu osittain jonkinlaisen opettavaisen
isosiskon roolin prinsessa Ozmaa kohtaan. Toisaalta meinaa ruveta vähän liikaakin määräilemään. :s

Hahmojen toveruus tuntuu lämpimältä ja aidolta, ja tyyppeihin kiintyy, ainakin itse myötäelän vahvasti kaikki hetket. Kun Smaragdikaupunkiin päästään ensimmäisen kerran, se tuntuu voitolta itsellekin, ja niin edelleen. Ja vaikka alusta asti on selvää, että lopussa hahmot eroavat kukin taholleen, sittenkin eron hetki tulee yllätyksenä ja jäähyväishetki alkaa itkettää Ani-tätiä; rehellisesti sanoen tuntuu kuin itse eroaisi rakkaista ystävistään! :´D Kyllä, niin syvästi olen kiintynyt tämän sarjan hahmoihin, että sille on vähän vaikeaa löytää vastaavaa vertailukohtaa (ja olen kuitenkin jonkin verran elämässäni katsonut animaatiosarjoja, joiden hahmoihin olen saattanut tykästyä ja jopa kiintyä).

Ikävä tulloo aina näitä Oz-maan kamuja ;_;

Sarja on erinomaisen hallittu kokonaisuus, ja kestää myös useamman katselukerran kevyesti. Myöhemmillä katselukerroilla huomaa, miten pitkin sarjaa on ripoteltu useita pienempiä ja suurempia yksityiskohtia, jotka viittaavat sarjan tuleviin tapahtumiin. Toki sarjassa myös muistellaan menneitä, mutta hyvin vähän. Takautumille ja aiempien tapahtumien kertauksiin ei juuri käytetä aikaa turhaan, ja hyvä niin.

Sarjassa on hyvät musiikit, mutta tiettävästi ja kovin valitettavasti soundtrackia ei taida olla olemassa, ainakaan internet ei tunne mitään nimikettä, joka sisältäisi sarjan taustamusiikkeja. (Yhtenä monituisista pyrkimyksistäni olisi leikellä ja yhdistellä musiikkipätkiä jaksoista, mutta se tulee olemaan epätoivoinen ikuisuusprojekti. :-P) Myös ääniefektit ovat vaikuttavia, joskaan eivät kovin erikoisia sinänsä, mutta viime vuosina olen sävähtänyt muutaman kerran katsoessani jotain aivan muuta vanhempaa animaatiosarjaa tai -elokuvaa ja kuullessani täsmälleen oikeanlaisen, Oz-sarjasta tutun, äänitehosteen. :-)

Lisäksi sarjan tekijät ovat tienneet, mitä ja miten tehdä. Kuten sarjan hahmojen tiimi, myös sen käsikirjoitus, animaatio, äänimaailma, musiikki, kaikki toimivat saumattomassa yhteistyössä, kertoen yhtenäisen tarinan ja rakentaen monipuolisia tunnelmia onnistuneesti läpi sarjan. Ja se tunnelma... tunnelma. Se on jotakin niin onnistunutta läpi sarjan. Myönnän sen mahdollisuuden, että olen itse pahasti sokea sille, jos sarja nykymittapuulla vaikuttaa hidastempoiselta, minulle tahti kelpaa mainiosti.

Tunnelmointia Glindan palatsin pihalla.

Ja vielä; pidän Ihmemaa Ozia erityisesti visuaalisesti hyvin omaleimaisena sarjana. En ole nähnyt eikä tielleni ole osunut mitään vastaavaa, mikä muistuttaisi sitä. Hahmot ovat melko simppeleiksi piirrettyjä, mutta sen johdosta ilmehtivät ja liikkuvat oikein sujuvasti ja monipuolisesti. Oz-maailman taustat puolestaan ovat kuvakirjamaisella tavalla melko pelkistettyjä, todella kauniita ja värikylläisiä. Vielä Smaragdikaupungista puhumattakaan; haluaisin niin seikkailla tuossa maailmassa ja vaellella Smaragdikaupungin kaduilla ja kujilla. En taida tykätä minkään muun animaation taustakuvituksista niin paljon kuin Ozin.

Sarjan ydinhahmot ovat viehättäviä kukin omalla tavallaan, eikä keskeisissä sivuhahmoissakaan ole juuri vikaa. Jopa pahiksista löytyy jotain sympaattista. Mutta kyllä yksi on aina ylitse muiden... (Puuhiani seurailleille tuskin tulee isona yllätyksenä... :-)) 

Pelätti on paras hahmo, tietenkin! En suotta spämmää Pelätin kuvaa joka tilanteessa jolloin se tuntuu sopivalta. (Nyt kun mietin, voisin spämmätä sitä enemmänkin... ja YouTube-avatarikseni olen valinnut pysyvästi nimenomaan Pelätin mainostamaan Ihmemaa Ozia ja itseään. ;>)

Itse asiassa uskon, että jos koskaan lapsuusiässä olen ollut ihastunut animaatiohahmoihin varsinaisesti romanttisessa mielessä, niin Pelätti saattaisi olla tällainen ihastus, hyvin todennäköisesti myös ensimmäisin.. :-)

Kun mietin pidemmälle, Ihmemaa Ozia on katsantokannasta riippuen joko syyttäminen tai kiittäminen seuraavia vastauksia kysyttäessä mielipidettäni parista asiasta (kiinnostipa ketään tai ei). Jos en ole esittänyt blogissani kärkevän subjektiivisia mielipiteitä, ainakin tässä niitä tulee pari!

Pelätti vs. Nuuskamuikkunen: Pelätti on paljon siistimpi hahmo kuin Nuuskamuikkunen. Niin paljon, ettei sitä voi oikeastaan mitata. Ihan oikeasti. Voi olla liikaa aikuisen ylianalysointia, mutta kuitenkin, hyvin todennäköisesti Ihmemaa Ozin ja Pelätin ansiosta en ole koskaan ollut erityisen viehättynyt Muumilaakson tarinoiden Nuuskamuikkusesta (ei sillä että minun kai erityisesti pitäisi olla - tai olla olematta, mutta kuitenkin. Välillä törmää näkemyksiin, jopa olettamuksiin että kaikki tytöt käyvät kuumana Nuuskikseen ;D). Hahmot kun meinaan jonkin verran muistuttavat toisiaan olemalla sarjojensa neuvokkaita älypäitä. Mutta Pelätti vain on paljon sympaattisempi, lähestyttävämpi, moniulotteisempi; siis yksinkertaisesti mielenkiintoisempi hahmona kuin etäinen ja viileä Nuuskamuikkunen. Ja minulle Pelätti oli olemassa paljon ennen Nuuskamuikkusta. 

Pelätissä myöskin tapahtuu selkeää kehitystä, kun Nuuskamuikkunen taas pysyy melko muuttumattomana koko Muumilaakson tarinoiden ajan (hm, vai pysyykö? Jos joskus kirjoitan jotain hahmomietintöjä muumeistakin niin ehkä katsotaan asiaa sitten uudestaan :D). Ja voisihan joku toisaalta kysyä; miksi Pelätin fanittamisen pitäisi sulkea pois Nuuskiksen fanittaminen? ;> Itse asiassa kun mietin tätä, niin vähän alkaisi innostaa crossover-fanitaiteen tekeminen... XD

Ihmemaa Ozin pelottavat jutut vs. Muumien pelottavat jutut: Muumilaakson tarinoiden Mörkö, Jäärouva, Vedenneito ynnä muut sellaiset eivät ole kertakaikkiaan mitään verrattuna Ihmemaa Ozissa oleviin juttuihin, ilmiöihin, kummajaisiin ja hirviöihin! (Aion edelleen kasata lapsuustraumakoosteen jossain välissä. ;-B Toivottavasti jaksatte odottaa kuvamateriaalia siihen saakka! Lisäys 25.11.2024: vihdoinkin sain sen tehtyä. \o/)

...

Meni vähän vertailuksi ysärianimemuumien kanssa. En tarkoita tietenkään väheksyä, minulla on vain vähän poikkeava ja erilainen näkövinkkeli asioihin tässä mielessä. :-) Yksinkertaisesti altistuin Ihmemaa Ozille niinkin paljon ennen muumeja.

...lisää jaarittelua aihepiiristä on tulossa varmasti.

Pienten animehamsterien suuret seikkailut Suomessa

Omistan edelleen tämän julisteen.

Valitettavasti en enää tarkalleen muista, miten Hamtaro, pikkuinen hamsterihahmo Japanista alunperin tuli tietoisuuteeni. Se on ainakin varmaa, että tiesin siitä reilusti ennen kuin animesarja (tarkalleen sen ensimmäiset 26 jaksoa) esitettiin telkkarissa. Ensimmäinen jakso taisi tulla MTV3:lla 23. lokakuuta 2004. Varmaan kuulin Hamtarosta nettitutulta tai jotain. Ja hamsterikrääsää oli myynnissä Suomessa niinikään kauan ennen animen ulostuloa, muistan ainakin markettien hiusponnarit ja pienestä ruokakaupastakin löytyi Hamtaro-jäätelöpuikkoja.

Hamtaro oli muuten siitä hauska ja virkistävän "erilainen" tai "poikkeava" tapaus, että se ei ollut sitä geneeristä pokemon-shounenmättö-ghibli-sanrio-animea. Se oli ihan oikeasti ihan vain tavallinen kaikenikäisten animesarja. :D Siksi olenkin vähän pahoillani, että Maikkari näytti sitä vain ensimmäiset 26 jaksoa. Olisi saanut näyttää enemmänkin.

Emme esimerkiksi saaneet nähdä mummihamsteria ollenkaan! :´<
(Olisi tullut vain 28. jaksossa, himpskutti.) Vaarihamsteri sentään ehti vilahtaa.

Hamtarossa ei siis ollut kyse maailman parhaimmaksi tulemisesta tai pahisten rökittämisestä, vaan se oli ihan tavallinen lemmikkihamsterien (ja näiden ihmisomistajien) enemmän tai vähemmän arkista elämää kuvaava sarja. Alussa Hamtaron ihmisperhe muuttaa uuteen kotiin, ja häkistä karatessaan pikku Hamtaro tutustuu kodin ulkopuoliseen elämään ja uusiin hamsterikamuihin, ja jatkossa hamsterit seikkailevat ja toilailevat keskenään. Usein hamsterien touhut lomittuvat ihmishahmojen puuhiin jollakin tapaa.

Hamtarossa itsessään ei juuri ollut mitään vikaa, mutta sen dubbauksessa oli joitakin muutamia kökköyksiä. Aina välillä mietityttää itse kutakin, pitäisikö fiktiohahmojen, -paikkojen jne. nimiä yleisesti suomentaa, ja missä ja milloin se on tai ei olisi järkevää. Meidän dubatussa Hamtarossa hamstereilla oli englanninkieliset nimet, mutta ihmishahmot sen sijaan oli suomennettu, ja ellen ihan väärin muista, näillä taisi olla japanilaiset sukunimet. Logiikka? :D Itse uskon, että myös hamsterien nimien kääntäminen olisi ollut ihan mukava juttu (itse asiassa kerran tein vanhalle nettisivustolleni puolileikillä, puolivakavissani listan itse suomennetuista hamsterinimistä. Ehkä teen kyseisen listan uusiksi tänne blogiin joskus :3). Toinen juttu on dubbauksen äänet. Kun Stan-hamsteri tulee kuvioihin ja laulaa, se kuulostaa enemmän narisevalta ovelta kuin söpöltä hamsterilta. Muistan edelleen miten nuoremmat perheenjäseneni nauroivat kippurassa. Ehkä niitä enkkudubin ääniä ei ihan aina tarvitsisi jäljitellä, hamstereille olisi ihan hyvin sopinut ihan tavalliset puheäänet, luulen.

Nämäkin nököttävät kirjahyllyssäni.

Hamtaroa näytettiin vain 26 jaksoa 2004-2005, ja siitä rupeaa olemaan jo jonkin verran aikaa. Kuitenkaan Hamtaro ei ole unohtunut, sillä ensimmäinen Hamtaro-elokuva viitsittiin dubata suomeksi ja julkaista DVD:nä, ajankohtaa en tarkalleen muista, 2009-2010? Samaten Ritsuko Kawain alkuperäisteos, viisiosainen sarjakuva vuodelta 2000, on julkaistu täällä 2012-2013, ja sitäpä oikein hehkutetaan kansissa vanhaan kunnon "TV:stä tuttu"-malliin. Paitsi että Hamtaroa edelleen dubattiin vain ekat 26 jaksoa, eikä sitä kai liian moneen kertaan ole uusittu normi-Maikkarilla tai Juniorilla. Mutta mikä ettei, söpö lasten sarjis on.

Omaan Hamtaro-historiaani kuuluu myös sellainen episodi, että kun omistuksessa oli ehta käytettynä ostettu Game Boy Color, ja teki mieli pelata muutakin kuin pokémonia, niin kerran oli aikomus ostaa konsolille tehty hamsteripeli Hamtaro: Ham-Hams unite!. Se oli huutonetissä ja tein tarjouksen, mutta joku kehveli vei pelin viime tingassa nenäni edestä. Harmistuin ja unohdin tapauksen, kunnes muistin sen tässä hiljattain männävuosina, ja niinpä joskus Moomin's Talen jälkeen keksin kokeilla hamsteripeliä emulaattorilla. Se oli ihan hauska kokemus, josta voisin ehkä kirjoittaa oman jaarituksen jos viitsisin. Tai jos harrastaisin Let's play-videoiden tekemistä, tekisin tästä pelistä läpipeluuvideosarjan (paitsi että on hyvin epätodennäköistä että viitsin tehdä). Tosin useampikin tyyppi YouTubessa taitaa olla jo tehnyt pelistä läpipeluu-tai let's play-sarjan. Ehkä minun ei tarvitse.

Pelin hamsteritervehdys "Hamha!"

Näin kysyi Iltasanomien TV-lehden kansiotsikko lokakuun lopulla 2004. Eipä tainnut olla. :-D

Koska muistelu on hauskaa, tarjoan tässä Iltasanomien TV-lehden Hamtaro-artikkelin. Säästän samalla vaivaa, sillä lehtijuttuun on listattu sarjan keskeisimmät hahmot (joita on jopa 15!), niin minun ei tarvitse tehdä niistä esittelyä (tosin teksti sisältää asiavirheen joka on pakko korrektoida; Maxwell ei ole kakkulapäinen :>).

Klikkaa isommaksi tai avaa uuteen välilehteen. :>

PS. En noin muuten ole hamsterifani. ;-)

Ihana Kikattava kakkiainen on telkkarissa taas!

Blogini sivupalkissa oikealla on tuo "Ani-tädin nettivalinnat elikäs joitakin mukavia juttuja"-osio, johon olen keräillyt muutamia linkkejä blogin ulkopuolelta, ja olen pitänyt siellä aika pitkään linkkiä Yle Areenaan ja Kikattavan kakkiaisen jaksoihin (on muuten mukava nähdä että linkki toimii edelleen eikä ole rikki tai muuttunut, olen mielestäni laittanut sen jo aika kauan sitten :D [jos muuten koskaan blogista löytyy mitään rikkinäisiä linkkejä, niitä saa ilmiantaa niin tiedän korjata ne!]).

Kikattava kakkiainen on kotimainen 10-osainen animaatiosarja vuodelta 2013. Ja vaikka ilonpito onkin melko usein ajankohtaista, niin nyt se on varmasti, sillä sarja on saanut vihdoinkin jatkoa, vanhojen jaksojen uusintojen jälkeen upouudet jaksot alkoivat tällä viikolla Pikku kakkosessa. Avausjakso ei vielä hirveästi sykähdyttänyt, vaikka toki tutut hahmot olikin hauska nähdä uudemmissa kuvioissa, mutta katson ja odotan lisää. Ja jos joku sattumoisin ei tiedä, mistä tässä on kyse, niin voin vähän kertoa "ensimmäisen kauden" juonesta. 

Havunhelma-nimisessä metsässä asuu eläimiä, joiden hauskuuttajina toimivat Simarusinoiden pariskunta. Hiljattain kuitenkin simarusinat ovat menettäneet teränsä ja iloisuus on laantunut, eikä oikein kenelläkään ole hauskaa. Yksin jäänyt, hapsenkakkiaisista pienin putoaa kaikeksi yllätykseksi simarusinoiden kylpypaljuun, ja sedän yrittäessä pelastaa sitä oljenkorrella kakkiainen alkaa nauraa, koska korsi kutittaa sitä kovasti. Nauru tarttuu, simarusinat piristyvät ja adoptoivat pikku kakkiaisen, ja siitä tulee Kikattava kakkiainen. Sen kunniaksi päätetään järjestää juhlat, ja valmisteluja seurataan koko sarjan ajan. Juhliinhan tarvitaan paljon kaikkea kunniavieraista musiikkiin, ruokatarjoiluista koristeluihin ja valaistukseen, ja niistä huolehtivat erilaiset tyypit kakkiaisen kanssa. Tarina etenee verkkaisesti, mutta viiden minuutin jakson mittaan sopivasti, ja koko sarja kertoo yhteistyöstä, ja ennen kaikkea yhteisen ilon kokemisesta ja jakamisesta.

Oma suosikkijaksoni (tai ainakin eniten katsomani :D) on kuudes jakso, "Hämärätanssi". Juhlavalaistuksen hoitaminen yhdistettynä klassiseen pimeänpelonkäsittelyaiheeseen, ja pöllöhahmoja. Eikä mitä tahansa pöllöjä...

Vaan diskopöllöjä! B->

Tämä gifu toimisi paremmin musiikin kanssa, mutta laitoin sen silti.

Kotimaista animaatiota on mukava nähdä, ja animaatiota on mukava katsoa erityisesti silloin, kun tarina ja hahmot ovat hyvät, ja kun teoksesta suorastaan huokuu, että sen tekijät ovat selkeästi tienneet, miten toteuttaa ajatuksensa ja visionsa. Muistelen lukeneeni jonkin haastattelun tv-lehdestä aikoinaan (valitettavasti en ole tuota haastattelua arkistoinut), jonka mukaan ainakin Taotao, pieni pandakarhu on ollut Kikattavan kakkiaisen tekijöiden inspiraation lähde, eikä kai liene sattuma, että sarjan kertojaääneksi onkin otettu vanha kunnon Inkeri Wallenius. ;-)

Ponijaaritus #1: Metajaaritus

> Seuraava Ponijaaritus #2: Unelmalaakson pikku ponit

Olen tässä jo jonkin (melko pitkänkin) aikaa aina välillä miettinyt, että millaisella tekstillä alkaisin kirjoittamaan blogissani Pikku Poneista, eli My Little Ponysta. Pitäisikö kirjoittaa vain piirretyistä ja miten, yleisesti vai henkilökohtaisemmin? Ja mistä päästä kannattaisi aloittaa, tästä Ystävyyden taikaa-sarjasta vai sittenkin lapsuusmuistojen kasariponeista? Heittäisinkö vain fiilistelyä ja muisteloita vai kasaisinko tuumailuja ja analyyttisempiä mietintöjä? Nii-in. Ei mitään hajua. :D Ja millaisia avainsanoja käyttäisin, My Little Pony, MLP-lyhenne, Pikku Ponit, pikkuponit, Ystävyyden taikaa, FiM? Tuossa jo syksyn 2013 Derpy-tyngässäni käytin avainsanaa "uusponit" jolla kutsun tätä tämän vuosikymmenen tuotosta. Mutta mitä ne sitä edeltävät sitten ovat, ovatko ne kaikki vaan kimpassa "pikkuponeja"? "Vanha-" tai "vanhusponeja"?? Piirrettyjen puolesta on toki helppo puhua ajallisesti "kasari- ja ysäriponeista", mutta mitäs sitten ne siinä noiden jälkeen, 1990-luvun loppupuolen ja viime vuosikymmenen ponit ovat? Nii-iin, kamalan hankalaksi teen tämän homman. :D

Toisaalta... onko sillä loppujen lopuksi mitään hirveän suurta väliä tehdä minkään sortin jaottelua eri ponijuttujen välillä, en niistä kuitenkaan ehkä niin hirmuisen paljoa aio blogissa jaaritella. En tiedä. Hankalaksi ja hitaaksi ponijaarittelujen aloittamisenhan on tehnyt myös se tosielämän seikka, että se suurin kiinnostukseni aiheeseen on oikeasti laantunut satunnais-kasuaalitasolle jo vuosia sitten, ja nykypäivänä lähes ainoastaan satunnaisina, ja melko yksittäisinä hetkinä tulee vanhan koulukunnan ponifanittajan näkökulmasta fiiliksiä ja ajatuksia. 

Unohtamatta tietenkään ponien nimiä ja oheistermejä ja niiden käyttämiseen liittyviä seikkoja. Suomalaiset vai alkuperäiset? Uusimman ponisukupolven kanssa ei ainakaan ole ongelmaa kun ponien nimiä ei edes ole käännetty. Luulen että käytän alkuperäisiä mutta tunnesyistä kirjoitan käytetyt suomenkieliset nimitykset sulkumerkkeihin - tai sitten toisinpäin (tämähän tuo jonkinmoista, osin turhaakin lisää, normijaaritusten sisältöön - mutta haitanneekohan tuo. Tosin joillakin ponihahmoilla on useampikin suomennosnimi olemassa, valitsepa sitten mitä niistä käyttäisit. Sanonpa vaan, että on tämäkin niin pirun hankalaa. XD). Vai josko sittenkin käyttäisin vain niitä nimityksiä joihin nyt vain satun olemaan tottunut ja kiintynyt vuosien kuluessa...

Joka tapauksessa; varmaa on että poneista minulla periaatteessa riittää monenmuotoista jaariteltavaa hahmofanituksesta aikuisiällä tehtyihin analyyttisempiin oivalluksiin, onhan kyseessä yksi lapsuuteni suurimpia fanituskohteita. Fanitus on tietenkin kehittynyt ja muuttunut paljon siitä mitä se oli yli kaksi vuosikymmentä sitten lapsuudessani, mutta luulen että tämän tonkiminen ja tutkiminen on suurelta osin ja enimmäkseen vain hauskaa. :D

Luulen, että voisin aloittaa ponijaaritusten sarjan jaarittelemalla itsestäni, niin että mahdollisille lukijoille tulee selväksi, millaiselta pohjalta ja lähtökohdilta ylipäätään jaarittelen näistä värikkäistä pienhevosista. Ehkä voisin kirjoittaa oman "ponihistoriani" lyhykäisyydessään. Joistakin jutuista voisi kirjoittaa pidemmältikin ja yksityiskohtaisemminkin, kenties erillisillä kerroilla tulevaisuudessa.

Mutta siis typistetty versio: tutustumiseni ja uppoutumiseni värikkäiden ponien maailmaan tapahtui luonnollisesti animaation kautta. Näin ponipiirrettyjä siinä 1980-luvun lopulla Golden Voicen dubbaamina, katselin Pauli Virta Productionsin dubbaamia ysäriponeja ennen 1990-luvun puoliväliä, ja vuosikymmenen puolivälin paikkeilla olin onnesta soikeana Nordic Agapio Oy:n ponidubbausten pyöriessä Maikkarilla (niin surkeana kuin Agapion dubbauksia yleisesti pidetäänkin). Fanitin ponipiirrettyjä kympillä ja enemmän tai vähemmän monomaanisesti (värikkäät pienhevoset tuhosivat, tai no esitetään asia lievemmin, pilasivat elämäni viimeistään tässä vaiheessa. Tai siis itse pilasin elämäni, jos pilasin. ;>).

Vuosikymmenen ja -tuhannen loppuun mennessä ponifanitukseni hiipui ja se on ollut melko matalalla koko tämän vuosituhannen ajan, en ole enää innostunut poneista samalla tavalla kuin ala-asteikäisenä tyttelinä - mikä lienee ihan normaalia kehitystä.

Ponit ovat periaatteessa siis jo menneisyyttä minulle, tai sanotaan että se suurin fanitukseni on laantunut kasuaaliksi kiinnostukseksi jo kauan sitten; siitä huolimattakin tädin nurkista löytyy vanhojen roinien lisäksi myös uudempaa ns. "kolmannen sukupolven" ponikrääsää viime vuosikymmeneltä pyörimästä pieniä määriä (tuon kauden ponianimaatioista sen sijaan olen jokseenkin pihalla, kun eipä näillä poneilla tainnut mitään yhtenäistä sarjaa ollakaan). Ja niin mielenkiintoinen kuin tämä uusin ponianimaatiosarja onkin ilmiönä ja miksei itsessäänkin, se ei ole sytyttänyt minussa itsessäni uutta ja pysyvää, sen enempää kuin lämmittänyt uudestaan vanhaa kipinää poneja kohtaan; saanut minua innostumaan uudestaan ja lähellekään samassa mittakaavassa kuin mitä ponit lapsuudessani merkitsivät. Tykkään kyllä, mutta en jaksa intoilla kuin melko lyhyinä ohimenevinä hetkinä vähän kerrallaan.

Tästä huolimatta seurailen silti satunnaisesti sivusta mitä on meneillään nykyään, minulla on osin ja jollain tapaa vähän kieroutunut kiinnostus tätä uusponi-ilmiötä kohtaan. Olen toki kiinnostunut piirretystä piirrettynä ja sen suomidubbauksesta. Ja onhan sitä kieltämättä ihan hauska välillä vertailla menneisyyteen tai muistella sitä sen kautta, ja tietenkin krääsän osteluunkin on tullut sorruttua. En itse tee poneille oikeastaan sen kummempaa eroa muuta kuin aikakausien perusteella, enkä näe ongelmaa kun 1980-luvun ponskut olivat aikansa versio, 2010-luvun ponskut ovat aikansa versio, ja kaikki mitä näiden välissä on, ovat aikansa versio. :D Kasari- ja ysäriponit olivat osa lapsuuttani ja totta hitsissä niihin toki liittyy sentyyppistä ~nostalgiantunnetta~, ja välillä kummastelen tätä uusponi-fanitusilmiötä, joka saattaapi jäädä historiaan jonkinlaisena populaarikulttuuri-ilmiönä, tai sitten ei, aika sen näyttää. :)

Kovinkaan sosiaalinen poniaktiivi en juuri ole ollut sen enempää netissä kuin sen ulkopuolellakaan, varsinkaan enää tällä vuosituhannella (kiinnostuksen laantuminen on se syy, miksei minua näy esim. millään foorumeilla, toki olen muutenkin hieman "epäsosiaalinen" tyyppi jos muistatte ;P). Muuta kuin sen verran, että olen ladannut ne Agapion dubbaamat vanhat ponipiirretyt YouTubeen ihmisten iloksi/kauhuksi, sen koen lähes kunnia-asiaksi tai joksikin; etenkin tämän uuden ponisukupolven aikana (sehän kun joka tapauksessa on antanut ja antaa  ns. boostia myös vanhoille poneille riippumatta siitä onko se tarkoituksellista vai ei), mutta muutenkin; miksi en jakaisi vanhoja tv-nauhoitteitani, kun minulla kerta on kaikki ponipiirretyt enemmän tai vähemmän kokonaan taltioituna? Helpommin se käy kun laittaa videot digitaalisena nettiin kuin että rupeaisi huutelemaan jossain kaupungilla tai liimailemaan kauppojen asiakasilmoitustauluille lappuja että tulkaa luokseni tuijottelemaan VHS-kasetteja. :D

Vaikka oma viehätyksensä tässäkin kai olisi. :D
(En kyllä ihan oikeasti näin tekisi. Ja nykyisin ponipiirretyt piileskelevät Dailymotionin
puolella, kuten blogin sivupalkissa hienovaraisesti mainostan. Liikaa en kai voi mainostaa?)

En juuri ole tekemisissä muiden ponifanien kanssa, eikä minulla ole siihen kummempia pyrkimyksiäkään (siis sori kaikki niin vanhojen kuin uusienkin piirrosponien ystävät). Niin, ja siis jos ei ole jo rivien välistä tullut selväksi, minulle ponipiirretyt olivat Se Juttu, vaikka keräilinkin lelufiguureja ja muutakin krääsää (keräilen edelleenkin periaatteessa, mutta sekin on laantunut kasuaalis-satunnaiseksi).

Ponit ja ponipiirretyt ovat jossain määrin sokea piste itselleni siten, etten kykene kovin tarkkaan määrittämään sitä, miten ne ovat elämääni vaikuttaneet. Siitä kuitenkin olen sataprosenttisen varma, että jollakin tavalla ne ovat vaikuttaneet, konkreettisesti ja suoraan, ja epäsuorempaan ja alitajuisesti. Osan vaikutuksista pystyn tiedostamaan ja näkemään itse, osaa sitten taas en. Itsetutkiskelu ja analysointi on hauskaa mutta piilovaikutuksia ja alitajuntaa on hankalaa tutkia.

Mutta mitä helppoihin, ulkoisesti tiedostettaviin asioihin tulee, on ainakin osittain ponien ansiota, että olen kiinnostunut kirpputorikulttuurista - ensimmäinen kirpputorilöytöni ja -ostokseni 1990-luvulla nimittäin oli ponimuki, josta maksoin aikanaan markan (nykyvaluutassa n. 0,20 euroa :D).

Kun miettii laajemmin, en lapsuudessani muuten ollut mikään "hevostyttö", paitsi Tuisku-ponista kertovia lastenkirjoja olen lukenut, samoin kuin Thowra, hopeaharja-romaanin (johon perustuva animaatiosarja pyöri Nelosella [sekin muuten oli Agapion dubbaama tuolloin ysärillä :D]). En siis ole fanittanut pikkuponeja sen takia, että ne olisivat hevoshahmoja vaan luultavammin siksi että ne olivat iloisia, värikkäitä ja piristäviä satu- ja animaatiohahmoja.

Ja uskon melko vahvasti, että tällä kyseisellä ponskulla saattaapi
olla asenteessaan jotakin sellaista, minkä olen omaksunut varhain...

Ponipiirretyt tietysti inspiroivat luovuuteen. Lapsuudessa tuli piirreltyä poneja paljon, ja keksittyä tarinoita ja omia uusia ponihahmojakin. :D Poneja on vielä nykyäänkin ihan hauska (ainakin yrittää) piirrellä silloin tällöin ja askarrella niihin liittyviä juttuja.

Itsekehitelty ponihahmo vuosimallia 2015.

Eiköhän tämä riitä ensimmäiseksi kunnon ponijaaritukseksi.

...

Hyvää alkanutta kesää, muuten!  Tämä on blogin 42. kirjoitus jaaritus, ja tällä hetkellä blogitekstiluonnoksia on tekeillä tismalleen sama määrä. :-)

Alfred J. Kwak-lehtimainoksia ja -kansi (päivitetty)

(Juttua on päivitetty 31.10.2020. Loppuun on lisätty uusi kappale ja pari kuvaa.)

En tällä kertaa jaksa kummemmin jaaritella, mutta ajattelin jakaa löydöksiä.

Alfred J. Kwak on animaatiosarja 1980-luvun lopulta, Suomessakin kovasti tykätty. Ysärin alussa Semic julkaisi Alfred J. Kwak-lehteä. Sitä myös mainostettiin muissa tuon ajan sarjislehdissä; allaolevat skannit ovat peräisin Halinallet-lehdistä. :-) (Kuvia saa klikkaamalla isommaksi ja uuteen välilehteen avaamalla alkuperäiskoossa.)

Edellinen omistaja vähän väritellyt mainoskuvaa. :-)

"Ankkamaailman antisankari"... hauska että tämä titteli oli jo aikojen alussa keksitty,
luulin että senhenkiset tekstit tulivat 2000-luvun DVD-julkaisun kansissa vasta. :-)

Lisäänpä myös kuvan varsinaisesta lehdenkannesta. Ainokainen jonka omistan, löytyi divarista iäisyys sitten markka-aikana.

Lehden sisältö ei varsinaisesti ollut sarjakuvaa, vaan animaatiosarjasta otetuilla kuvilla ruudutettu tarina.

Mietityttää, julkaistiinkohan koko sarja tällaisessa tarinalehtimuodossa tuolloin aikoinaan?

...

Jutun päivitystä 31.10.2020:

Onnistuinpa jokunen aika sitten saamaan haltuuni toisenkin Alfred-lehden:

...ja tämä todistanee, että sentään koko animaatiosarjaa ei ole julkaistu lehtinä (kauan siinä menisikin, jos kaikki sarjan 52 jaksoa olisi paperimuotoon painettu, ja lehti on ilmestynyt luultavasti noin kuukausittain?). "Tut Kattimonin aarre" on sarjassa kaksi jaksoa kestävä stoori, mutta paperimuodossa se on tiivistetty ja mahdutettu yhteen lehteen.

... mutta se pikkuisen hämmentää, että tuo ylempi "Laulava mustekala"-lehti käsittelee laveammin ja pelkästään sarjan "Valaita näkyvissä"-jakson. Kaipa kyseisessä jaksossa on sitten ollut niin paljon asiaa ettei kannata lyhentää ja tiivistää? :D

Tynkä: Ilmentymä kiintymyksestä VHS-aikaan

"Kuinkahan pöpinä mahdetaan pitää, jos vielä 2010-luvulla nauhoittelee VHS-kasetteja?"*

... ei mahda mitään, kun on elänyt ja kasvanut siinä ajassa, jolloin se oli arkipäiväistä puuhaa. :-)

Aloitin tällaisen projektin hiljattain.

Okei, ehkei tämä touhu ole ihan nykyaikaista ja trendikästä. Mutta minusta tuntui mukavalta ja luontevalta sellainen ajatus, että nauhoittelisin tämän uusimman ponianimaatiosarjan jaksot vanhoille kunnon VHS-kaseteille (tai vanhoille ja vanhoille, uusia ja käyttämättömiähän nämä ovat ;-D). Oikeastaan ihan luonnollisena jatkona sille, mitä jokseenkin 20 vuotta sitten oli... :-) nyt erona tuohon se, että nauhoitan jaksot itse ja digiboksitallenteiden kanssa voi säätää (ja vähän sählätäkin) niin paljon kuin lystää ja jaksot saa nauhoitettua niin siististi ja järjestelmällisesti kuin vain kykenee. Miksipä luopua toimivasta tekniikasta (varsinkin jos käytettävissä on täysin kelpo vehje)?

Onhan uusponskuja DVD:lläkin julkaistu, mutta kuuleman mukaan jaksojen järjestystä on niissä hieman muuteltu, ja välitön reaktioni moiseen toimintaan on aina 'sitten ei kiitos'. Lisäksi, kun yhdelle neljän tunnin kasetille saa mahdutettua lähes 12 jaksoa, niin kyllä minä koen sen käytännölliseksi. Digiboksilta voi vapauttaa tilaa kun jaksot on kopioitu kovalevyltä magneettinauhamuotoon, ja katselumaratoonauskin on helpompaa (olkoonkin että tuskin tulen kauheasti katselumaratoonaamaan uusponeja elämäni aikana :-)).

(Lisäksi jotain hyötykäyttöä hamstratuille ponitarroille...)

* mietin joskus harvoin, mutta en kovin usein, sillä ei minua oikeastaan kiinnosta se, pitävätkö toiset pöpinä ja kuinka.

Soiva DGC-joulukalenteri (2015) [kaikki luukut]

Näin vuoden 2015 lopuksi ajattelin yhdistää kaikki Soivan Di Gi Charat-joulukalenterin luukut yhteen, jotta kalenteria on mukavampi plärätä mahdollisesti myöhemmin muistellessa, ja jotta blogin jaaritusten määrä ei vääristy (joulukalenteri kun sisälsi melko vähän varsinaista jaaritusta).

Lisäys 22.5.2022: Olen koonnut kalenterin biisivideot viimein myös YouTube-soittolistaksi. (Linkki soittolistaan löytyy myös blogin sivupalkista alhaalta oikealta.) Kuunteleminen lienee entistä mukavampaa ja kätevämpää noin. Luukkujen kuvaukset ja biisivalintojen pohjustukset samoin kuin esittäjätiedot ovat tässä upotettujen videoiden alla ja niiden lukaisu on toki suotavaa.

---
Joulukalenterin esittelyluukku 
---


(Esittäjä: DUP [Asami Sanada, Kyoko Hikami ja Miyuki Sawashiro])

Näin polkaistaan joulukalenteri käyntiin! Welcome! on se kaikkein ensimmäisin Di Gi Charat-biisi koskaan, alunperin Gamersin mainoslauluksi tehty. Laulusta on tehty sen jälkeen lukuisia uusia versioita, ja tämä jouluversio on vain yksi niistä.

*

Ani-tädin soiva Di Gi Charat-joulukalenteri, esittely (taikka luukku #0)

Ajattelin tänä vuonna pykätä blogiini tällaisen jutun. :-)

Vaikkei blogini ole kovin tunnettu ja suosittu (en siihen kyllä ensisijaisesti pyrikään), ajattelin silti kokeilla tehdä tällaisen jonkinmoisen blogijoulukalenterin ainakin kerran, tulevista vuosista ja niiden meiningeistä en sitten tiedä. Ei tämä kalenteriaihe varsinaisesti mitenkään blogaamiseen liity (ja yleinen jaarittelufiilis on tällä hetkellä hiukan vähissä), mutta joka tapauksessa blogi toimii kalenterin alustana.

Idean tähän sain kun yksinkertaisesti kaivelin viime vuoden joulun alla kovalevyjen uumenista musiikkia silloin vastikään hankkimaani mp3-soittimeen (uskokaa tai älkää, tämä semijäärä-täti hankki elämänsä ensimmäisen ämppärin vasta vuonna 2014!), ja huomasin, että Di Gi Charatista on verrattain paljon musiikkia. (Di Gi Charatista olen kirjoittanut blogissa aiemmin vähän, ja jos tämä nimike ei ole tuttu, jaarituksen voi lukea tästä, tuntemus ei kuitenkaan ole välttämätöntä.) Joten sitten ajattelin että olisikohan musiikkia niin paljon, että siitä saisi koostettua jotain hauskaa ja jouluisaa, ja tässä tämä nyt sitten on. Eli mikä? Ani-tädin soiva Di Gi Charat-joulukalenteri, eli käytännössä se tarkoittaa, että upotan tänne blogiin joka päivä jouluaattoon asti yhden Di Gi Charat-biisin. (Kököhköä kuvaeditointia myös luvassa. :-p) Pyrin päivittämään blogin aina aamuisin, mutta en voi taatusti luvata mitään, mutta toivon mukaan päivitykset pysyvät edes jotenkuten aikataulussa. :3 (Itse asiassa minulla on aikomuksena ajastaa koko joulukalenteri päivittymään itsekseen, mutta en siltikään ole varma voiko Bloggerin ajastustoimintoon täysin luottaa. ;3)

Kalenteria on työstetty periaatteessa vähän koko vuoden ajan idean keksimisestä lähtien, ja panostus voi olla 100% turhaa, mutta mitäs siitä. :D (Tai no, panostus ja panostus... vähän ollut tekeillä koko vuoden ajan, mutta silti melkein meinannut jäädä viime tinkaan paikoittain, mutta ei siitä sen enempää. Haluan silti yrittää.)

Oikeastihan toivon, että ihmisillä on tekemistä joulun parissa niin ettei kenelläkään ole aikaa roikkua internetissä jotain hupsuja blogeja seuraamassa. ;-> Mutta sikäli kuin jos näin kuitenkin on, niin toivon, että tästä kalenterista on pientä ajankuluviihdettä, kukaties joulun viritettäkin. Di Gi Charatin musiikit ja kappaleet ovat eivät-mitenkään-yllätyksellisesti enemmän tai vähemmän Teolliselta ja Kaupalliselta kalskahtavaa musiikkia, mutta niin on melko suuri osa musiikista aina ollut. :> Ehkä tämä käy vaihtelusta, tai sitten ei.

Joulu- ja talvihenkisiä biisejä Charatissa on useampiakin, kuitenkaan en laittanut kalenteria täyteen pelkästään niistä, joten muut vähemmän jouluiset kappaleet ovat sellaisia omia henkilökohtaisia suosikkejani, toivon mukaan ne kelpaavat kuuntelijoillekin.

Tämä oli pelkkä esittely, itse blogijoulukalenteri löytyy tästä linkistä.

Hyvää joulun odotusta! (Vietättepä sitä miten tahansa. ;>)

Dibitassut ja kadonnut prinsessa-kirja

Tämä juttu on jo vähän "vanha", mutta kirjoitan siitä silti. >:)

Dibitassujen pohjalta on tuotettu kuvitettu kirja Dibitassut ja kadonnut prinsessa. Sen on kirjoittanut animaatiosarjan käsikirjoituksenkin laatinut, suomalainen lasten- ja nuortenkirjoista tunnettu kirjailija Tuija Lehtinen, kuvituksen ovat tehneet Mio Mäkijärvi ja Emiel Inkeri. Kirjan on kustantanut Paasilinna ja se on painettu 2010, samana vuonna kun animaatiosarjan ensimmäinen kausi on valmistunut ja pyörinyt televisiossa.

Kirja on ollut erikoinen siitä, että se on sisältänyt teknologiaa nimeltä "lisätty todellisuus" (englanniksi augmented reality). Sitä on ollut ennen tätä kirjaakin, vieläkin toimii tämä Telviksen aiheeseen liittyvä linkki. :D Itse en ollut kuullutkaan moisesta teknologiasta ennen tätä, ainakaan en muista. Näin pohdiskelijan mielessä termi "lisätty todellisuus" kuulostaa jotenkin epäilyttävältä, vai eikö teistä kuulosta kummalliselta että tähän olemassaolevaan todellisuuteen "lisätään" jotain? ;D

Noh, mutta joka tapauksessa. Tässä teknologiassa on yleisesti ottaen kyse siis siitä, että tietokoneeseen asennettu sovellus tai ohjelma näyttää ruudulla todellisuuden "päälle" lisättyjä elementtejä. Tässä tapauksessa kirjaan on siis lisätty ääniä sisältäviä animaatiokohtauksia, jotka saadaan esiin ja näkymään tietokoneen näytöllä, ikään kuin "todellisina". Animaatiosisällöt ovat neliönmuotoisissa kuvioissa, jotka tietokoneeseen asennettu ohjelmisto lukee, kun kuvioihin osoitetaan koneeseen liitetyllä web-kameralla.

Hommasin tämän kirjan kesällä 2011 samaan aikaan, kun itselläni oli dibitassufanitus (tai melkein -mania) käynnistymässä. Olin into piukeana halukas kokeilemaan tätä "lisättyä todellisuutta". Mutta ei se ollutkaan ihan niin helppoa ja yksinkertaista. Kirjassa on kyllä selkeät ohjeet tarvittavan ohjelmiston lataamiseen ja käyttämiseen, mutta valitettavasti ohjeissa annettu linkki Paasilinnan sivuille oli jo tuolloin ehtinyt vanhentumaan, eikä korvaavaa linkkiä ja muualle siirrettyä sivua löytynyt. Olin vähäisesti pettynyt, kun en päässytkään käsiksi tähän lievästi kummalliselta kuulostavaan, jännittävään ja kiehtovaan teknologiaan ja näkemään kirjaan lisättyjä animaatioita. Kirja itsessäänhän toimii kuten kirjan nyt kuuluukin toimia, toki, mutta olisi ollut hauskaa päästä kokemaan tämä jännä "lisämauste" tai extrasisältö, jos sitä nyt sellaiseksi kutsuttaisiin.

Vasta reilu pari vuotta myöhemmin keksin yrittää kokeilla turvautua ennenkin auttaneeseen ja tutuksi tulleeseen Wayback Machineen. Voi luojan lykky, sen avulla pääsin arkistoituun, aiemmin olemassaolleelle Paasilinnan dibitassusivulle, ja onnistuin jopa saamaan käsiini tämän lisätyn todellisuuden ohjelmiston!

Joten; jos siis olette hommanneet dibitassukirjan vasta joskus vuoden 2010 jälkeen ja ette minun tavoin ole päässeet päässeet käsiksi kirjan 3D-animaatioihin, minulla on ilouutinen - Dibitassujen lisätty todellisuus löytyy täältä! (Jälleen suuri kiittäminen Web Archivea. <3 Ja pahoitteluni etten ole aiemmin ehtinyt tätä juttua julkaisemaan vaikka se on ollut melko pitkään tekeillä. :D;)

Tämä lisätty todellisuus toimii ohjelmistolla, joka hyödyntää web-kameraa. Ohjelma avataan tietokoneella, ja kirjassa olevat neliön muotoiset kuviot eli markerit viedään web-kameran eteen, ja näin ruudulla alkaa tapahtua.

Tältä se lisätty todellisuus sitten näyttää tietokoneen ruudulla. Viki tulla tupsahtaa esiin. :>
(Animaatio sisältää myös puheääntä, mutta laitoin videon sijasta vain kökön gifin niin ei ääntä. ;>)

Itse en omista erillistä web-kameraa, joten en ihan täysillä ehkä saa kaikkea hauskaa tästä irti, kannettavan tietokoneen web-kameraa kun ei oikein voi pyöritellä, joten joudun pyörittelemään kirjaa kameran edessä. ;D XP;

Olisin mielelläni kuvittanut tätä jaaritusta paljon, mutta ruutukaappauksien ottaminen oli vähän haasteellista kikkailua välillä web-kameran, välillä koko tietokoneen jumahdellessa. Videon kuvaamisesta puhumattakaan. :´D Joten suokaa anteeksi perunalta näyttävä laatu.

Ihan hauska juttuhan tämä on, ja varmaan teknologia on kehittynyt taas roimasti lisää tuosta vuodesta 2010... :D;

Muistelua ja pohdintaa: Di Gi Charat

Yksi animenkatsomisharrastukseni merkkipaaluista on sarja nimeltä Di Gi Charat (vai DiGi Charat, otsikon voi litteroida monella tapaa :p). Löysin sen "sattumalta" syksyllä 2001 selaillessani internettiä. Tuohon aikaan pengoin mm. sivustoa nimeltä BestAnime.com, joka oli korealaisperäinen anime-tietokanta- ja -multimedian kokooma-sivusto. Tuona kyseisenä vuonna Digimon oli kova juttu, joten oli päivänselvää että kulutin vapaa-aikaani etsiskelemällä sitä koskevaa materiaalia internetistä. BestAnimen tietokannan aakkosellisessa hakemistossa D-kirjaimen kohdalla näkyi Digimonin yläpuolella sellainen nimike kuin "Di Gi Charat". Pitihän sitä uteliaisuudesta klikata vaikka tuskin sillä oli minkäänlaista yhteyttä Digimoniin (ihan yhtä lailla kuin vaikkapa esim. Fullmetal Alchemist jotenkin liittyisi Full Metal Paniciin ;D [miten kökkö vertaus, mutta ihan tosissaan näin se meni :D]).

Todennäköisesti ensimmäisiä näkemiäni kyseiseen sarjaan liittyviä kuvia.

Mitä näinkään, kissakorvaisia (tai oikeammin sanottuna -päähineisiä) tyttöhahmoja. Eläinhahmoista ja kissoista tykkäävänä luonnollisesti kiinnosti tutkia ja perehtyä enemmän, joten katselin kuvatarjontaa ja latailin videopätkiä.

Niin - jos vielä eläisimme aikaa, jolloin YouTubea ei ole, niin tässä kohtaa luultavasti ohjaisin ihmisiä etsimään kuvat ja videopätkät itse. Mutta onneksi YouTube on, ja voin upottaa sieltä videon suoraan tähän tekstiin! :D


"Mikä ihme tämä on ja mistä tässä oikein on kyse?!"
(Video on siis tv-sarjan alkutunnari. Ja ihan tarkoituksella valikoin vähän suttuisemman laatuisen videon. ;>)

Söpöjä tyttöhahmoja, mutta älkää antako sen hämätä, kissankorvat ovat vain somiste. >;3 Di Gi Charat ei todellakaan ole mitään pikkutytöille tehtyä hempeilysöpöilyä. Sen sijaan sarja on parodia joka nauraa lempeän itseironisesti Japanin omalle animeharrastuskulttuurille ja ehkä koko Japanille itselleen. Chibi-tyyliset pallerohahmot paljastavat ei-niin-söpöt puolensa laittamalla säännöllisesti ranttaliksi keskenään ja muiden (enemmän tai vähemmän epämääräisten) ihmisten ja olioiden kanssa.

Di Gi Charat-animessa on kuusitoista kolme minuuttia kestävää jaksoa. Voiko sarjassa, jonka jaksot ovat "vain" kolmeminuuttisia, tapahtua yhtään mitään? Vastaus on kyllä! Jopa kolmeen minuuttiin saa hyvinkin mahtumaan paljon asiaa, kun osaa tiivistää. (Tämän nyt varmaan jokainen vähänkään animaatioihin perehtynyt henkilö tiesi, mutta kirjoitin tämän huomion kuitenkin.) Onhan sanomalehtisarjakuvissakin tarinoita, vaikka useimmiten ne ovatkin vain muutaman ruudun mitassa kerrottuja vitsejä, mutta joka tapauksessa.

Sarjan ensimmäisessä jaksossa (johon myöskin annan tubelinkin) päähenkilö, kansan rakastamaksi idoliksi halajava kissapäähineinen tyttö nimeltä Dejiko saapuu maapallolle kavereineen (= toinen pienempi kissapäähineinen tyttö Puchiko ja ilmassa leijuva keltainen pallero Gema), kun kissakorvainen avaruusalus iskeytyy Japaniin, tarkemmin määritettynä Tokion Akihabaraan (joka siis käsittääkseni ihan tosielämässäkin on suurin piirtein määritettynä elektroniikan ja animeharrastajien mekka). Poppoolla ei kuitenkaan ole rahaa eikä yösijaa, mutta anime- ja pelikauppa Gamersin johtaja sattuu paikalle ja tarjoaa huonetta myymälän yläkerrasta. Loppujen lopuksi sovitaan, että poppoo saa huoneen ja vastineeksi siitä työskentelee kaupassa. (Jakson lopussa kuullaan pahaenteistä naurua ja nähdään epämääräinen varjomainen hahmo, joka on Dejikon tuleva kilpakumppani, puputyttö Hikaru Usada, joka käyttää taiteilijanimeä Rabi~En~Rose.)

Tämä on lähtöasetelma, mutta mitään oikeaa jatkuvaa juonta sarjassa ei varsinaisesti ole, seuraamme vain erikoisten tyttösten enemmän ja vähemmän kummallisten, vähäpätöisistä katastrofaalisiin ulottuvien sattumusten ja kommellusten täyttämää arkielämää myymälässä ja vähän sen ulkopuolella.

Tuoteperheen tausta lyhyesti

Sarjakuva-Dejiko vuodelta 1998. ©Koge-Donbo.

Alunperin Di Gi Charat-hahmo, läheisemmin tunnettuna Dejiko (oikea translitterointimuoto lienisi DiGiko, mutta käyttäkäämme tuota ensinmainittua), on Broccoli-mediatuotantoyhtiön ja sen omistaman Gamers-vähittäiskauppaketjun maskottihahmo, jonka on alkujaan luonut ja piirtänyt  taiteilijanimi Koge-Donbo. Alunpitäen höpsön ja tohelonoloinen Dejiko esiintyi ensimmäisen kerran From Gamers-mainoskatalogissa neljän ruudun sarjakuvastripissä vuonna 1998. Siitä hahmo siirtyi ensin mainosanimaatioon.




Mainosten jälkeen seurasi kolmeminuuttisten jaksojen tv-sarja makasiiniohjelma Wonderfulin segmenttinä seuraavana vuonna. Siinä Dejikon hahmo on alkuperäistä höpsyli-sarjakuvaminäänsä särmikkäämpi ja terävämpi. Muutkaan hahmot eivät ole mitään yliherttaisia hissukoita.

Japanissa ei taida olla laisinkaan epätavallista että kaupalliset keulakuva- ja mainoshahmot päätyvät televisioon, jopa kokonaisten sarjojen päätähdiksi. Di Gi Charatista on olemassa animen lisäksi tietysti mangaa, cd-levyjä, pelejä ja jos minkälaista muuta oheiskrääsää, ja onkin vaikeaa määrittää, mikä tuoteperheessä oikeastaan on se keskeinen, varsinainen pääsijainen tai "alkuperäinen" tuote, kun monesti kaikkia markkinoidaan ja myydään yhtä aikaa. Hahmot jo itsessään voivat olla bisnestuote. 

Kaveri kävi kerran Japanissa ja toi tuliaiseksi tällaisen "keitai strapin" (lähin käännös tavaralle lienee kai meikäläinen "kännykkäkoru", pointtina on että tällaisella lenkillä ja siihen kiinnitetyllä figuurilla koristellaan puhelin).

Oheiskrääsää varmaankin markkinoidaan ja myydään hahmojen söpöydellä, sitä ei käy epäileminen - ja siksi animen hahmojen persoonissa ilmenevä särmäisyys tuokin mukavan kontrastin ulkoiselle söpöydelle. Di Gi Charat-animesarja on vain yksi osa valtavaa tuoteperhettä, mutta monelle, myös minulle, nimenomaan se "keskeinen" ja "alkuperäinen" tuote.

Alkuperäis-animesarjan jälkeen

Alkuperäisen sarjan ja erikoisjaksojen keskeisimmät hahmot ryhmäkuvassa.

Di Gi Charatin menestystarina jatkui animaation saralla vielä pari vuotta, kun alkuperäinen tv-sarja sai jatkoa erikoisjaksojen muodossa; vuonna 2000 kesä- ja jouluerikoinen, 2001 ohanami- (eli kevät-) ja toinen kesäerikoinen sekä elokuva (joka tosin kestää vain reilut 21 minuuttia). Näiden kesto oli jo enemmän kuin kolme minuuttia, ja uusia hahmoja ilmestyi kuvioihin sekoilemaan. Ja kieltämättä jutuissa alkoi olemaan rahtusen verran sitä söpöilyäkin, mutta vaikka terävin särmä vähän pehmeni, niin alkuperäinen konteksti ei juurikaan kadonnut tai muuttunut.

 Vasemmalla: erikoisjaksoissa tavataan pandakorvaisen Piyoko-tytön johtama varsinainen pahisporukka, Black Gema Gema-dan ("-ryhmä" tai "-jengi"). (Naiskatsojien silmäniloksi saatiin koirakorvaisia lekuripojuja. <3) Oikealla: söpöstelyä kirsikkapuun alla erikoisjaksossa "Sakura Sakura".

Näiden jälkeen aikanaan tulivat kyllä vielä kokonaan omat sarjansa, nuoremmille katsojille sopiva Panyo Panyo Di Gi Charat vuonna 2002, täysimittainen uusversio-sarja Di Gi Charat Nyo vuonna 2004 (joka on animetuotoksista ainoa, jota en ole katsonut, ja vähän epäilen haluanko koskaan katsoakaan) ja viimeisimpänä vuoden 2006 kaksiosainen tv-spesiaali Winter Garden, joka enää hyvin löyhästi perustui alkuperäisiin hahmoihin. Mainittakoon vielä myös vuoden 2003 spinoff-OVA (suoravideojulkaisu) Piyoko ni omakase pyo! joka keskittyy Black Gema Gema-jengin elämän toilailuihin.

Vielä vuonna 2008 Dejiko esiintyi televisiomainoksessakin, mutta tuon jälkeen on ollut hiljaisempaa. (Asioiden laitaan lienee mahdollisesti vaikuttanut sellainen seikka, että Broccoli fuusioitui Animate-yhtiön kanssa "AniBro"ksi tuona samaisena vuonna.) Ilmeisesti Di Gi Charat-tuoteperhe on kuitenkin jossain muodossa hengissä, koska virallinen sivusto "Dejiko no heya" on yhä pystyssä ja sinne päivittyy uutisia.

Suomalaisen fanin fanitus

Miksi sitten Di Gi Charat on itselleni niin rakas juttu? Noh, tuohon aikaan, siis vuoden 2001 lopulla, kaikilla ei vielä todellakaan ollut nopeita internet-yhteyksiä käytettävissään, minulla varsinkaan. Parinsadan megatavujen kokoisten videotiedostojen nettilatailu ei tullut kysymyykseenkään (eikä netissä vielä pahemmin ollut striimaussivustoja). Di Gi Charat oli sarjana lyhytkestoisuutensa (ja siten myös tiedostokoon) puolesta helppoa latailtavaa hitaammallakin yhteydellä. (Muistan kyllä erään myöhään venyneen illan/yön vuoden 2002 puolella jonka vietin latailemalla jouluerikoisjaksoa tuntikausien ajan. Ihan oikeasti. ;D) Tämän lisäksi Di Gi Charat oli yksinkertaisesti ensimmäinen anime jonka "löysin itse" aikana, jolloin olen erikseen tiedostanut animen olemassaolon, toisin sanoen en ollut aiemmin lukenut siitä mistään tai kuullut keneltäkään muulta, joten siksikin se on minulle henkilökohtaisesti merkittävä tapaus.

Vuosien varrella olen tehnyt sellaisen havainnon, että voisin sanoa, että Di Gi Charat on ehkä japanilaisinta näkemääni animea, olkoonkin etten tunnustaudu varsinaiseksi japani-intoilijaksi ja animen himokuluttajaksi, mutta kuitenkin; on asioita, joita on tullut huomattua ja pähkäiltyä ja asioita, joita ei ole voinut olla huomaamatta ja pähkäilemättä.

Di Gi Charat-animen, sekä Koge-Donbon piirtämän Dejiko's Champion Cup Theater-mangan kautta olen kohdannut ensi kertaa monia ehkä pieniä ja yksinkertaisia ja nimenomaan japanilaisia kansan-, koulu- ja arkikulttuurin ilmiöitä, toisin sanoen koen, että olen hyvinkin saanut niistä tuntumaa Japaniin itseensä - toisaalta; oikeastaan ainoat kunnolliset vertailukohdat animaation saralla tuona aikakautena minulle olivat Pokémon, Digimon ja Studio Ghiblin elokuvat (joita huom. vasta alettiin tehdä kunnolla tunnetuksi täällä suomessamme). Voi ehkä kuulostaa hassulta, mutta kaikki nuo edellämainitut tapaukset tuntuvat suorastaan universaaleilta Di Gi Charatiin verrattuna. Tosin voimme myös huomioida, että Pokémon oli jenkkilän kautta kierrätetty - eli esim. onigiri-riisipallerot muuttuivat dialogissa ties miksi "donitseiksi" ja "munkeiksi". Digimonissa taas enimmäkseen seikkailtiin ja poukkoiltiin tosimaailman ja digitaalimaailman väliä, japanilainen arkikulttuuri ja kaupunkimiljöö toki näyttäytyy kyseisessä sarjassa hyvinkin, mutta useimmiten kuitenkin vaivihkaa, joten silti: nimenomaan Di Gi Charatista olen oppinut asioita Japanista ja japanilaisuudesta, mm. saanut ensituntuman keväisiin kirsikankukkakatselusessioihin (=hanami-juhlat), vahvistavaa lisäperspektiiviä japanilaisten omiin kansallisiin pyhäpäiviin (sekä epäkristilliseen joulun viettoon), nähnyt ensi kertaa kotatsun, ja niin edelleen ja niin edelleen...

Ja se on vain alkua.

Saattaa olla hyvinkin mahdollista, ja luultavasti todennäköistäkin, että tässä kyseisessä animessa on paljon sisäpiirivitsejä, joita kukaan Japanin ulkopuolella ei mitenkään voi tajuta, sattuipa meinaan tässä "taannoin" (taisi kyllä olla 2012 jo :-)) niin, että kaverini löysi YouTubesta erikoisella tavalla kiintoisan mainospätkän.


Kyseessä on siis ilmeisesti jokin akihabaralaisen kodinelektroniikkakaupan mainos, jossa lauletaan "Suteki na Something", joka sattuu olemaan myös fraasi, jota Puchiko mutisee Di Gi Charat-animesarjan peräti ensimmäisessä jaksossa. :-D Mainos on ilmeisesti pyörinyt sikäläisessä televisiossa 1990-luvun loppupuolella, joten siinä mielessä täsmää; yhteyden voi nähdä tai olla näkemättä. Tällainen tuli vastaan, vaan onkohan tämän sortin sisäpiirijuttuja enemmänkin? Tiedä häntä, en luultavasti koskaan tule pääsemään niistä perille, saati edes tietämään kaikkea, mutta oli miten tahansa, sen tiedän, että nautin Di Gi Charatista joka tapauksessa riippumatta siitä kuinka paljon "tajuan". Tai olen tajuamatta.

Tosiaan, aivan alussa katsoin sarjan jaksoja osittain myös kokonaan ilman minkään luokan tekstitystä, eikä japanin kielen taitoni ollut tuolloin hääppöinen (eikä ole muuten vieläkään, joskin olen vuosien kuluessa edistynyt hivenen ilman että olisin päntännyt jotakin "virallista" opiskelumateriaalia). Kielimuuri ei siltikään ole juuri koskaan estänyt minua nauttimasta animaatioteoksista, ja Di Gi Charat jos mikä on visuaalisesti ilmeikäs sarja. Se on japanilaisin mutta silti huumoriltaan melkoisen helposti tajuttavaa ja siinä mielessä omalla tavallaan universaalia, joten ehkei se sittenkään eroa paljoa muista tuolloin seuraamistani tapauksista.

Kaikkein ensimmäisin (ja alitajuisesti) sarjasta oppimani asia oli luultavasti se, että chibihahmot eivät aina välttämättä olekaan söpöjä, tai ainakaan käyttäydy söpösti, eikä niiden välttämättä tarvitsekaan tai ole pakko -  ne voivat olla rumia ja jopa suorastaan tökeröitä. Ja myös pirun viihdyttäviä.

Di Gi Charatilla on luonnollisesti ollut vaikutusta siihen, mitä animea olen myöhemmin katsonut ja mangaa lukenut, eikä se ole ihan vähäinen; olen katsonut animen ohjaajan muita teoksia sekä valinnut katsottavakseni sarjoja joissa on "Charatista tuttuja" ääninäyttelijöitä. Sekä tietenkin olen lukenut muita Koge-Donbon piirtämiä sarjakuvia.

Löysin Di Gi Charatin siis jo 14 vuotta sitten, vieläpä melko tuoreeltaan tuohon aikaan. Se on edelleen rakkaimpia muistojani animeharrastuspolun varrelta ja sen pariin on edelleenkin mukavan lämmin palata aina välillä ajatuksissa ja animeakin ehtii katsoa nopsaan, kiitos lyhyyden ja asioiden mainion tiivistyksen. Nyo!

Laitanpa lopuksi tällaisen kivan, meidän suomalaisten silmiin ehkä aavistuksen verran syksyisen kuvan.